Stalin, subjektiivisesti rehellinen mies

Koronakriisin hiljennettyä viime vuonna kaikenlaisia toimintoja luin Mihail Sholohovin isot teokset Hiljaa virtaa Don (1928-40) ja Aron raivaajat (1932 ja 1959). Ne kuvaavat uuden neuvostovaltion alkuvaiheita, joissa Josif Stalinilla oli iso rooli, ja Stalin saa Sholohovilta tunnustusta. Nyt luin Sholohovin pienoisromaanin He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1942) ja yksitoista pienempää kertomusta, jotka suomeksikin ilmestyivät myöhemmin. Niissä suhtautuminen Neuvostoliittoon on paikoin myös pehmeän kriittinen, vaikka Sholohov ansioitunut työn sankari olikin sekä Leninin ja Stalinin palkinnot saanut. Nobelin kirjallisuuspalkintokin tuli 1965.

Tämä sotakirja sijoittuu toiseen maailmansotaan ja lähinnä Don-joen länsirannalle. Taistellaan ja puhutaan. Yksi synnyinmaan puolesta taisteleva sotilas muistelee 1920-luvulla pidettyjä sotilaspiirin kenttäharjoituksia, joissa myös Stalin oli paikalla. Vuosilukua ei mainita, mutta luultavasti elettiin ennen kevättä 1922, jolloin Stalinista tuli bolshevikkipuolueen sihteeristön pääsihteeri. Eräs sotilas sanoo tsaarin armeijan ylipäällikön, kenraali Lev Kornilovin olleen ”subjektiivisesti rehellinen mies”. Kornilov oli tehnyt epäonnistuneen vallankaappausyrityksen Venäjän väliaikaista hallitusta vastaan syksyllä 1917. Stalin tietenkin tunsi Kornilovin ja hänen kellertävät silmänsä kapenivat kuin tiikerillä ennen hyppyä, mutta sanoi hillitysti: ”Subjektiivisesti rehellinen mies on se, joka on kansan rinnalla ja taistelee kansan puolesta, mutta Kornilov oli kansaa vastaan ja taisteli kansan luomaa armeijaa vastaan. Mikä rehellinen mies hän oli?”

Siinä se, Stalin, totuus muutamalla sanalla sanottuna. Kaikki sivistyneistön ja jopa aateliston rehellinen aines liittyi bolshevikkeihin, tuli kansan rinnalle ja neuvostovallan puolelle. Myöhemmin keskustelu aiheesta jatkuu ja polveilee. On kulunut pari vuosikymmentä ja kenraali Aleksandr Mihailovitsh on vihainen Stalinille: ”Voisinko salata pahan? En voi. Minä liityin puolueeseen silloin, kun hän oli vielä Leninin suuren hahmon varjossa. Hän johti teollistamistaistelua ja maaseudun kollektivisointia maassa, mutta hän ei enää vuonna 1938 piitannut tuhansien kommunistien kohtaloista. Mitä ihmettä hänelle on voinut tapahtua?”

Kaikki me nyt tiedämme, mitä oli tapahtunut. Stalin oli vainoharhainen psykopaatti. Sholohov itse oli liittynyt puolueeseen 1932 ja oli Stalinin hyvä tuttu, oli vuodesta 1936 korkeimman neuvoston jäsenkin ja puolueen keskuskomitean jäsen vuodesta 1961. Juuri Stalin ehdotti Sholohoville 1931, että tämä kirjoittaisi Donin kasakoiden jälkeen maatalouden kollektivisoinnista. Niin syntyi Aron raivaajien ensimmäinen osa.

Stalin kuoli 1953. Novellin Ihmiskohtalo Sholohov kirjoitti 1956-57, mutta siinä ei enää Stalinista puhuta. Sholohovin teokset – nyt kun niitä olen yhteensä yli 3000 sivua lukenut – kuvaavat ilmeisen hyvin neuvostokansan elämää, mutta niistä puuttuvat ne tosiasiat, mitkä Stalinin johtajuusajasta tekivät karmean. Tätä todellisuuspohjaa ei ollut kansallakaan. Mihail Sholohov (1905 - 1984) oli hyvä kirjailija, hyvä tarinoitsija, ansaitsi Nobelinsakin, mutta ei saisi sellaista palkintoa enää tänä päivänä. Stalinin hirmutöiden sivuuttaminen oli Sholohovin virhe, yksi Aleksandr Mihailovitshin kevyt tarinointi ei riitä. Kaiken lisäksi nämä nyt lukemani kirjat eivät nouse alkuunkaan sille kansankuvauksen tasolle kuin ne kaksi Sholohovin kaksi tunnetuinta eeposta. Stalinin ”hovikirjailijan” suurin virhe oli kuitenkin silmien ummistaminen.

Juuri ilmestyneessä kirjassa Vallankumouksen Venäjä 1891 - 1991 (Siltala, 2021) historianprofessori Orlando Figes Lontoon yliopistosta lisää Stalinin syntilistalle hänen talouspolitiikkansa, joka kylvi Neuvostoliiton tuhon siemenet. Figes kirjoittaa, että Stalinin valtaannousun jälkeen ei kyseessä enää ollut proletariaatin vaan byrokratian diktatuuri.

Entä jos Stalinin tilalla olisi ollut Lev Kamenev, Leo Trotski tai Grigori Zinovjev, olisiko Neuvostoliiton tilanne muodostunut paremmaksi? Nyt voisi olla jopa niin, että Vladimir Putin olisi Itä-Berliinissä KGB:n paikallisjohtajana, eikä lännen talouspakotteitakaan olisi, koska Krim ja koko Ukraina kuuluisivat edelleen Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoon.

Mihail Sholohov

Sholohovin novelli Ihmiskohtalo on parempi kertomus. Se kuvaa sotaa juuri sellaisena raakuutena ja järjettömyytenä, mitä se tietenkin on. Kunnia kuitenkin annetaan fasismia vastaan taistelleille miehille, unohtamatta heidän uskollisuuttaan puna-armeijalle. Sholohov edustaa sitä sosialistista realismia, josta hänet palkittiinkin ja johon suuntaan Stalin alkoi kirjallisuutta ja taidetta muutenkin johdattaa 1930-luvun alusta.

Sholohovin kirjoista pääsee jonkinlaiseen ymmärrykseen venäläisestä luonteestakin. Siihen liittyy ristiriitaisuuksia, joista yksi on konflikti kansan vapaudenkaipuun ja valtiollisen mahdin välillä. Stalinin aikana tämä konflikti ei kuitenkaan päässyt purkautumaan ja tulokset olivat tuhoisia. Kansa odotti ja odotti, mutta odotusta ei palkittu. Vanhan venäläisen sananlaskun mukaan ”musikka ei tee ristinmerkkiä, ennen kuin ukkonen jyrähtää”. Vasta Nikita Hrushtshovin noustua valtaan alettiin ristinmerkkejä tehdä.

Viimeistään nyt Sholohovin kirjojen uusintapainoksiin voisi liitteeksi panna tilaston kaikkien aikojen suurimmista tappajista (luvut eri lähteistä jonkinlaisina keskiarvoina ja -arvioina):

Adolf Hitler 55 miljoonaa ihmistä
Mao Tse-tung 50 miljoonaa
Josif Stalin 45 miljoonaa
Keisari Hirohito 30 miljoonaa
Kuningas Leopold II 10 miljoonaa
Keisari Wilhelm 9 miljoonaa
Kim il-Sung 3,5 miljoonaa
Tsaari Nikolai II 2 miljoonaa
Pol Pot 1,5 miljoonaa

Tämän jutun kuvana on juliste Sergei Bondartshukin elokuvasta He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1975).

kari.naskinen@gmail.com