Pasolini tekee teoreeman todistamisesta absurdin

On vaikea tietää, uskoiko Pier Paolo Pasolini enemmän Jumalaan kuin kommunismiin. Molempiin on selviä todisteita. Kahtalainen oli myös hänen elokuvansa Teoreman (1968) tulkinta ja kohtalo. Elokuvan saatua ensiesityksensä Cannesissa sille annettiin katolisen kirkon kansainvälinen elokuvapalkinto, mutta Italiassa se joutui esityskieltoon. Pasolini ei mikään kirkkoinstituution ystävä ollutkaan, ja hän sanoi, että ei marxismi suinkaan sulje pyhyyden käsitettä ulkopuolella, se vain hylkää kirkon maallistuneet instituutiot.

Heti aluksi Teoremaan mennään sisään kahtalaisesti: työläiset puhuvat tehtaan pihalla vallankumouksesta, sitten leikataan karuun erämäämaisemaan ja kertojan ääni sanoo, että Jumala johti kansaa matkalla kohti autiomaata. Vaikka teoreema-termillä tarkoitetaan lausetta, jonka totuusarvo voidaan määrittää, ei Pasolini pyri varsinaisesti todistamaan mitään. Elokuva perustuu hänen omien sanojensa mukaan ”hypoteesiin, jonka matemaattinen todistaminen viedään absurdiin asti”.

Elokuvassa tulee milanolaisen tehtaanomistajan perheen vieraaksi kaunispiirteinen nuorukainen. Hänen nimeään ei mainita, mutta kirjassaan Laitakaupungin valot (Mabuse, 1989) Pasolini esittää pohdittavaksi kysymyksen, mitä tapahtuisi, jos porvarillisessa perheessä vierailisi joku nuori jumala, Dionysos tai Jehova. Ison pihan puutarhanurmikolla hän lukee Arthur Rimbaudin runokirjasta kohdan, jossa puhutaan ilmestyksenomaisesta jumalaisesta hetkestä.

Vierailija on sikälikin vierailija, että häntä esittää englantilainen Terence Stamp. Elokuvan ”jumala” on tullut muuttaakseen ihmisiä. Tässä hän myös onnistuu. Hän viettelee tavalla tai toisella perheen jokaisen jäsenen palvelijaa myöten. Hän paljastaa heille heidän elämänsä tyhjyyden ja häipyy niin kuin on tullutkin. Muutos on kuitenkin tapahtunut. Tehtailijan pikkurouvaa esittävä Silvano Mangano sanoo itsekseen, että hän elää tyhjiössä ja lähtee kaupungille pikapanoille nuorten hulttioiden kanssa. Tytär Odettea esittää Jean-Luc Godardin silloinen vaimo Anne Wiazemsky ja hän vaipuu katatoniaan.

Laura Betti on palvelija Emilia, joka ensin yrittää kaasulla itsemurhaa, mutta löytää sitten pyhyyden. Hän lähtee jonnekin lähiseudulle, erakoituu ja syö vain nokkosvelliä. Tapahtuu myös ihme, kun Emilia parantaa lapsen vaikean ihosairauden, ja toisen ihmeen kyläläiset näkevät Emilian levitioidessa itsensä navetan yläpuolelle. Lopuksi Emilia pyytää erästä vanhaa naista hautaamaan itsensä elävänä rakennustyömaalle, ja Mozartin Requiem soi. Tätä vanhaa naista esittää Pasolinin äiti Susanna Pasolini, jonka toinen elokuvarooli oli Maria vanhana Matteuksen evankeliumissa (1964).

Pier Paolo Pasolini: Omakuva

Perheen pojassa Pietrossa (Andres José Cruz Soublette) taitaa olla Pasolinia itseään. Pietro löytää itsestään taidemaalarin ja alkaa maalata lasilevyille ekspressionistisia kuvia. Muutama vuosi sitten Roomassa käydessäni osuin Pasolini-näyttelyyn Palazzo Esposizionissa, jossa käsiteltiin hänen elokuviensa ja kirjojensa lisäksi myös hänen maalauksiaan. Näyttelystä ostamassani kirjassa kerrotaan Pasolinin olleen tekemisissä Piazza del Popolo -taiteilijaryhmäksi sanottujen amerikkalaisten modernistien kanssa, eivät minulle tuttuja, mutta jos jollekin on, niin tässä nimiä: Alberto Burri, Willem De Kooning, Donna Festa, Robert Rauschenberg, Mario Schifano, Cy Twombly. Kirjassa sanotaan Pasolinin olleen erityisen huolissaan aikansa nykytaiteen tilasta. Itse hän asui Piazza Costagutin reunalla.

Sitten vielä perheen tehtailijaisä, Massimo Girotti. Hän luovuttaa tehtaansa sen työntekijöille, heittää ihokkaansa pois ja lähtee alastomana erämaahan. Tehtaan uusia omistajia haastattelemaan tuleva toimittaja ihmettelee: ”Ettekö te olisi mieluummin saavuttanut oikeutenne tehtaan hallintoon oman toimintanne tuloksena? Nythän tämänkin toimenpiteen takana on teidän johtajanne. Eikö hän ole nyt jollakin tavoin katkaissut teiltä mahdollisuuden ryhtyä joskus vastaisuudessa vallankumoukselliseen toimintaan?”

”Jos työläiset pääsevät mukaan tehtaiden hallintoon tällaisten lahjoitusten kautta, mihin tällainen kehitys vie työväenluokan? Tuleeko työläisistä pelkkiä pikkuporvareita?” Tätä problematiikkaa käydään enemmän läpi kirjassa, jollaisena Teorema ilmestyi samana vuonna kuin elokuva.

Pasolini ei tietenkään todellisuudessa pitänyt mahdollisuutena tällaista teoreemaa. Sen sijaan Pasolini sanoi, että elokuvassa köyhät hiipivät sisälle tähän porvarilliseen ympäristöön. Paras ihminen elokuvassa on palkkapiika Emilia, joka Pasolinin mukaan ”pystyy tekemään ihmeen, koska kansanomaisena ihmisenä hän ei ole kokonaan irrallaan todellisuuksista. Sellainen on sakraalinen kosto, se sysää nurinniskoin porvarillisen yhteiskunnan, joka on asettanut lohduttavan ja turvallisen uskonnon sakraalin edelle.”

Mutta pessimismi kai lopulta voittaa Pasolinin ajattelussa, kun hän panee työläisiä haastattelevan toimittajan sanomaan kuin 2000-lukua ennustaen, että uudessa maailmassa kiinnitetään huomiota ennen kaikkea tuotantoon ja kuluttamiseen. Hyvin arvattu.

Kirjansa loppuun Pasolini on pannut liitteiksi Rimbaudin runoja sekä jakeita Raamatusta, esimerkiksi: ”Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut.” (Jer. 20: 7)

Rimbaud ja runous yleensäkin oli tullut Pasolinille tutuksi jo lukioluokilla Bolognassa, jossa hänen kirjallisuudenopettajanaan oli tunnettu runoilija Antonio Rinaldi. Pasolinin omissa runoissa toistui usein Jumala ja mystiikka:

Rohkenen nostaa silmäni
puiden kuivuneisiin latvoihin,
en näe Herraa, vain hänen valonsa,
joka loistaa aina kaikkialla.

Toinen puoli Pasolinin tuotannossa, varsinkin elokuvissa, oli tietoinen räävittömyys ja pahennuksen herättäminen. Tämä oli hänelle keino kiinnittää huomio nimenomaan siihen yleiseen tunteettomuuteen, jolla ihmiset suhtautuivat sakraaliseen. Teoremassa tämä korostuu, vaikka se onkin yksi Pasolinin ”siisteimmistä” elokuvista. Ehkä elokuva on myös hänen hyväksyvä kannanottonsa moderniin taiteeseen, joka on ottanut elementtejä kansanomaisuudesta ja primitiivisyydestä.

kari.naskinen@gmail.com