Viipurin
poliisipäällikkö Edvardas Vashkis piti
kesällä 2019 tiedotustilaisuuden kaupungin rikostilanteesta.
Vyborg-lehden uutisen mukaan poliisipäällikkö oli huolissaan
varsinkin ulkomaalaisten tekemistä rikoksista. Hän sanoi, että
vuoden ensimmäisellä puoliskolla olivat valkovenäläiset, uzbekit
ja ukrainalaiset syyllistyneet 36 rikokseen: näpistyksiä, ryöstöjä,
väkivaltaa, asiakirjaväärennöksiä ja muuta vastaavaa.
Juuri ilmestyneessä kirjassa Viipuri, venäläisten kaupunki (Docendo, 2019) toimittaja Pekka Hakala kommentoi poliisipäällikön huolenaihetta niin, että Viipurista on joko rikollisuus varsinaisesti kadonnut tai miliisi on laiska. Heti perään hän kuitenkin kertoo kokemuksiaan siitä, että miliisi kyllä näkyy ja toimii. Minä käy Viipurissa monta kertaa vuodessa, enkä ole törmännyt kertaakaan mihinkään hankalaan tilanteeseen. Turisteja ahdistelevia pikkupoikia ei ole ollenkaan, ja niin hyvin tunnen Viipurin, että tiedän vanhassa keskustassa olevan vain kaksi kerjäläistä.
Tässä suhteessa tilanne on aivan toisenlainen kuin votkaturismin kovina vuosina, jolloin ulkomaalaiset aiheuttivat Viipurissa paljon kaikenlaista. Rikokset olivat pieniä puolin ja toisin, mutta monenlaista häiriötä oli. Neuvostoliiton aikana kuri oli kova, mekin saimme kerran työtoverini Matti Turpeisen kanssa sakon u-käännöksestä Salakkalahdenkadulla. Siitä selvisi pienimmällä setelirahalla. Kerran olimme palaamassa Reijo Hoikkasen porukan kanssa Leningradista ja jouduin tunniksi peräti putkaan, kun miliisi sai minut Druzhban parkkipaikalla kiinni kusemasta pikkubussimme varjossa.
Turismi Viipurissa on nykyisin rauhallista. Lapsiperheitä käy siellä runsaasti, viikonloppuisin on paljon erilaisia tapahtumia kaikenikäisille ja ravintolat ovat kesäaikaan täynnä. Hakala kertoo, että virallisten tietojen mukaan Viipurin piirin alueella kävi vuonna 2018 yhteensä 743 956 turistia - ”Turhaan ei papereita rajoilla ja hotelleissa täytellä, kun tuloksena on näin tarkkoja lukuja. Näistä turisteista vain 50 130 oli ulkomaalaisia.”
Viipuri on siis tältäkin osin venäläistynyt. Se on venäläisille kiinnostava käyntikohde, pala historiallista Länsi-Eurooppaa Venäjällä. Vai miten sen nyt ottaa. Viipuri kuului Ruotsiin yli 400 vuotta, ennen kuin menetti sen Suuressa Pohjan sodassa Pietari Suuren joukoille 1710. Sen jälkeen Viipuri oli ensin osa Venäjän keisarikuntaa ja vuonna 1812 se siirrettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Venäjästä Suomi itsenäistyi 1917, joten Viipuri oli puhtaasti suomalainen kaupunki seuraavat 22 vuotta. Venäjän/Neuvostoliiton osana Viipuri on ollut tähän mennessä noin 280 vuotta.
Viipurin asukasluku on nykyisin vain hieman suurempi kuin talvisodan syttyessä. Asukkaita on noin 80 000. Synnytyssairaalan ylilääkäri Svetlana Shevtshenko kertoo kirjassa, että sairaalassa syntyy vuosittain noin 2000 lasta. Viipurin synnytyslaitoksella äidit ovat synnytyslaitoksella 3-4 vuorokautta synnytyksen jälkeen. Shevtshenkon aloittaessa sairaalassa siellä syntyi 3500 vauvaa vuodessa, mutta neuvostoimperiumin romahdettua synnytykset vähenivät ja putosivat 1990-luvun lopussa 1100:aan. Tuosta on tultu taas ylös elintason nousun ja parantuneen perhepolitiikan myötä, mutta nyt syntyvyys on kääntynyt uudelleen hienoiseen laskuun.
”Nyt synnyttävät äidit, jotka ovat perestroikan lapsia tai syntyivät itse 1990-luvulla, jolloin ikäluokkien koko romahti. Siitä seuraa uusi demografinen notkahdus”, selittää Svetlana Shevtshenko.
Ongelma on sama kauttaaltaan Venäjällä. Se on ollut Vladimir Putinin linjapuheiden kestoaihe vuosikausia. Pekka Hakala on asiantuntija selvittämään asiaa, sillä Helsingin Sanomien Venäjän-kirjeenvaihtajana pitkään toimineena hän tuntee systeemit:
”Merkittävä keksintö oli äitiyspäivärahan parempi versio ´äitiyspääoma´. Se on kertakorvaus toisesta lapsesta, 462 000 ruplaa eli noin 6300 euroa. Summa on sidottu indeksiin. Kertakorvaus on melkoinen potti, se vastaa kansaneläkeläisen parin vuoden eläkekertymää. Kertakorvaus oli vuoden 2018 loppuun mennessä myönnetty kahdeksalle miljoonalle perheelle.”
Näistä syntyvyysasioista kirjoittaessaan Hakala ihmettelee, miksi Viipurin kasvu on näin hidasta, mutta Petroskoi menee vauhdilla eteenpäin. Vuonna 1939 Petroskoin väkiluku oli 70 000, mutta nyt 280 000.
Työllisyystilannekin käydään läpi: ”Työttömyys on vähäistä, koska palkat ja muut työehdot joustavat venäläiseen tyyliin loputtomasti. Viipuri on varsinainen Elinkeinoelämän keskusliiton märkä uni.”
SYNKKIÄ KUVIA
Viipuri-kirjan toinen tekijä on lehti- ja taidevalokuvaaja Juha Metso, jonka tummat kuvat Viipurista edustavat kai jonkinlaista inhorealismia. Mitään kaunista ei juurikaan kirjan kuvista löydy. Kirjassa on paljon viipurilaisten haastatteluja, mutta yhtään asiallista kuvaa heidän kodeistaan ei ole. Tärkeämpää on ollut kuvata vaikkapa joitakin surkimuskohteita ja liikenneonnettomuuksia.
Hakalan teksteissä on kyllä sama kaiku. Peruslähtökohta on se tuttu suomalainen, että kylläpä ne ovat huonosti hoitaneet meidän Viipuriamme. Ville Vallgrenin patsas Torkkeli Knuutinpojastakin muistuttaa Hakalan mielestä jotakin Aku Ankka -sarjakuvan hahmoa.
Siitä ei kirjassa ole mitään mainintaa, että 2018 alkoi Viipurissa iso saneeraushanke, jonka kohteina ovat nimenomaan vanhan keskustan kivitalot. Ensin pantiin kuntoon 16 rakennusta ja nyt tehtävä jatkuu. Kokonaan uuttakin rakennetaan jatkuvasti, mutta tällaiset aktiivisuudet kirjassa ohitetaan.
Juuri ilmestyneessä kirjassa Viipuri, venäläisten kaupunki (Docendo, 2019) toimittaja Pekka Hakala kommentoi poliisipäällikön huolenaihetta niin, että Viipurista on joko rikollisuus varsinaisesti kadonnut tai miliisi on laiska. Heti perään hän kuitenkin kertoo kokemuksiaan siitä, että miliisi kyllä näkyy ja toimii. Minä käy Viipurissa monta kertaa vuodessa, enkä ole törmännyt kertaakaan mihinkään hankalaan tilanteeseen. Turisteja ahdistelevia pikkupoikia ei ole ollenkaan, ja niin hyvin tunnen Viipurin, että tiedän vanhassa keskustassa olevan vain kaksi kerjäläistä.
Tässä suhteessa tilanne on aivan toisenlainen kuin votkaturismin kovina vuosina, jolloin ulkomaalaiset aiheuttivat Viipurissa paljon kaikenlaista. Rikokset olivat pieniä puolin ja toisin, mutta monenlaista häiriötä oli. Neuvostoliiton aikana kuri oli kova, mekin saimme kerran työtoverini Matti Turpeisen kanssa sakon u-käännöksestä Salakkalahdenkadulla. Siitä selvisi pienimmällä setelirahalla. Kerran olimme palaamassa Reijo Hoikkasen porukan kanssa Leningradista ja jouduin tunniksi peräti putkaan, kun miliisi sai minut Druzhban parkkipaikalla kiinni kusemasta pikkubussimme varjossa.
Turismi Viipurissa on nykyisin rauhallista. Lapsiperheitä käy siellä runsaasti, viikonloppuisin on paljon erilaisia tapahtumia kaikenikäisille ja ravintolat ovat kesäaikaan täynnä. Hakala kertoo, että virallisten tietojen mukaan Viipurin piirin alueella kävi vuonna 2018 yhteensä 743 956 turistia - ”Turhaan ei papereita rajoilla ja hotelleissa täytellä, kun tuloksena on näin tarkkoja lukuja. Näistä turisteista vain 50 130 oli ulkomaalaisia.”
Viipuri on siis tältäkin osin venäläistynyt. Se on venäläisille kiinnostava käyntikohde, pala historiallista Länsi-Eurooppaa Venäjällä. Vai miten sen nyt ottaa. Viipuri kuului Ruotsiin yli 400 vuotta, ennen kuin menetti sen Suuressa Pohjan sodassa Pietari Suuren joukoille 1710. Sen jälkeen Viipuri oli ensin osa Venäjän keisarikuntaa ja vuonna 1812 se siirrettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Venäjästä Suomi itsenäistyi 1917, joten Viipuri oli puhtaasti suomalainen kaupunki seuraavat 22 vuotta. Venäjän/Neuvostoliiton osana Viipuri on ollut tähän mennessä noin 280 vuotta.
Viipurin asukasluku on nykyisin vain hieman suurempi kuin talvisodan syttyessä. Asukkaita on noin 80 000. Synnytyssairaalan ylilääkäri Svetlana Shevtshenko kertoo kirjassa, että sairaalassa syntyy vuosittain noin 2000 lasta. Viipurin synnytyslaitoksella äidit ovat synnytyslaitoksella 3-4 vuorokautta synnytyksen jälkeen. Shevtshenkon aloittaessa sairaalassa siellä syntyi 3500 vauvaa vuodessa, mutta neuvostoimperiumin romahdettua synnytykset vähenivät ja putosivat 1990-luvun lopussa 1100:aan. Tuosta on tultu taas ylös elintason nousun ja parantuneen perhepolitiikan myötä, mutta nyt syntyvyys on kääntynyt uudelleen hienoiseen laskuun.
”Nyt synnyttävät äidit, jotka ovat perestroikan lapsia tai syntyivät itse 1990-luvulla, jolloin ikäluokkien koko romahti. Siitä seuraa uusi demografinen notkahdus”, selittää Svetlana Shevtshenko.
Ongelma on sama kauttaaltaan Venäjällä. Se on ollut Vladimir Putinin linjapuheiden kestoaihe vuosikausia. Pekka Hakala on asiantuntija selvittämään asiaa, sillä Helsingin Sanomien Venäjän-kirjeenvaihtajana pitkään toimineena hän tuntee systeemit:
”Merkittävä keksintö oli äitiyspäivärahan parempi versio ´äitiyspääoma´. Se on kertakorvaus toisesta lapsesta, 462 000 ruplaa eli noin 6300 euroa. Summa on sidottu indeksiin. Kertakorvaus on melkoinen potti, se vastaa kansaneläkeläisen parin vuoden eläkekertymää. Kertakorvaus oli vuoden 2018 loppuun mennessä myönnetty kahdeksalle miljoonalle perheelle.”
Näistä syntyvyysasioista kirjoittaessaan Hakala ihmettelee, miksi Viipurin kasvu on näin hidasta, mutta Petroskoi menee vauhdilla eteenpäin. Vuonna 1939 Petroskoin väkiluku oli 70 000, mutta nyt 280 000.
Työllisyystilannekin käydään läpi: ”Työttömyys on vähäistä, koska palkat ja muut työehdot joustavat venäläiseen tyyliin loputtomasti. Viipuri on varsinainen Elinkeinoelämän keskusliiton märkä uni.”
SYNKKIÄ KUVIA
Viipuri-kirjan toinen tekijä on lehti- ja taidevalokuvaaja Juha Metso, jonka tummat kuvat Viipurista edustavat kai jonkinlaista inhorealismia. Mitään kaunista ei juurikaan kirjan kuvista löydy. Kirjassa on paljon viipurilaisten haastatteluja, mutta yhtään asiallista kuvaa heidän kodeistaan ei ole. Tärkeämpää on ollut kuvata vaikkapa joitakin surkimuskohteita ja liikenneonnettomuuksia.
Hakalan teksteissä on kyllä sama kaiku. Peruslähtökohta on se tuttu suomalainen, että kylläpä ne ovat huonosti hoitaneet meidän Viipuriamme. Ville Vallgrenin patsas Torkkeli Knuutinpojastakin muistuttaa Hakalan mielestä jotakin Aku Ankka -sarjakuvan hahmoa.
Siitä ei kirjassa ole mitään mainintaa, että 2018 alkoi Viipurissa iso saneeraushanke, jonka kohteina ovat nimenomaan vanhan keskustan kivitalot. Ensin pantiin kuntoon 16 rakennusta ja nyt tehtävä jatkuu. Kokonaan uuttakin rakennetaan jatkuvasti, mutta tällaiset aktiivisuudet kirjassa ohitetaan.
kari.naskinen@gmail.com
