Vuonna
2012 tapasivat paavi Benedictus XVI ja
Buenos Airesin arkkipiispa Jorge Bergoglio Vatikaanissa
ja paavin
kesäasunnolla Castel Gandolfossa. Kaksi
paavia on
elokuva tuosta muutaman päivän tapaamisesta ja siihen liittyvistä
asioista. Kahden kirkonmiehen tilanne on kimurantti: paavi on
päättänyt erota tehtävästä, josta ei tapana ole erota, ja
Bergogliolla on mukanaan eroilmoitus, johon hän tarvitsisi paavin
allekirjoituksen.
Paavi piti päänsä ja erosi helmikuussa 2013. Se oli sensaatio, edellisen kerran oli paavi jättänyt homman kesken 600 vuotta sitten. Bergoglio puolestaan ei saanut eropaperiinsa paavin nimeä, vaan hänestä tehtiin maaliskuussa 2013 uusi paavi, joka otti kirkolliseksi nimekseen Franciscuksen.
Elokuvan on ohjannut brasilialainen Fernando Meirelles, joka tätä ennen on tunnettu parhaiten John le Carrén Uskollisesta puutarhurista tekemästään elokuvasta (2005). Kaksi paavia on kuvallisena kerrontana melko tavanomainen, mutta sen ytimen muodostaakin Anthony McCartenin käsikirjoitus, joka ilmeisesti perustuu näiden paavien dokumentoituihin sanomisiin, mutta mukana on tietenkin myös täysin fiktiivistä aineistoa. McCarten on tällaisissa elokuvissa onnistunut aikaisemminkin: Kaiken teoria (2014) Stephen Hawkingin elämästä ja Synkin hetki (2017) Winston Churchillin elämästä.
Taas on kysymyksessä elokuva, joka on tehty ”tositapahtumien innoittamana”. Tarkoittaa sitä, että tapahtumia ja vuorosanoja pitää seurata varovasti. Kaksi paaviakin on muokattu sillä tavalla viihteelliseksi, että mukana raahataan turhuuteen asti paavien maallisia mielenkiinnonkohteita, joilla ei kuitenkaan itse elokuvan aiheen kannalta ole mitään merkitystä. Saksalainen Benedictus katsoo televisiosta Poliisikoira Rexiä ja Franciscus kehuu aina välillä Abbaa ja Beatlesia.
Koska Franciscus on kiinnostunut myös jalkapallosta, tähän palataan monta kertaa. Rooman-vierailun aikana hän käy katsomassa yhden tv-ottelun baarissakin. Nämä kaikki tuovat elokuvaan samalla huumoria, mutta ainakin lopun sketsimäinen komediakohtaus menee jo hulluttelun puolelle, vaikka itsenäisenä kohtauksena huvittava onkin.
Mielenkiintoista on elokuvassa nähdä, miten katolisen kirkon kardinaalien kokous (konklaavi) käytännössä valitsee uuden paavin. He kokoontuvat suljettuun istuntoon Sikstuksen kappeliin ja äänestävät siellä niin monta kertaa, että valmista tulee. Franciscusta konklaavi valitsi kaksi päivää (5 äänestystä).
Äänestyslipussa lukee latinaksi ”Eligio in Summum Pontificem” (Valitse ylimmäksi Rooman valtakunnan johtajaksi) ja kukin kardinaali kirjoittaa siihen ehdokkaansa nimen sillä tavalla, ettei käsialasta tunnisteta kirjoittajaa. Ääntenlaskun aikana jokainen paperi lävistetään neulalla ja äänestylippujen läpi pujotetaan punainen naru. Äänestyksen tuloksen jälkeen tämä nivaska pannaan uuniin ja sytytetään tuleen sellaisen kemikaalin kanssa, että Sikstuksen kappelin piipusta tulee joko valkoista tai mustaa savua.
Yhtä hyvä on nähdä paavin kesäasunto 30 kilometrin päässä Roomasta Albanojärven rannalla. Komea paikka, Castel Gandolfo hienon puutarhan keskellä on nimensä mukaisesti linna, iso valkoinen palatsi, jonne paavi emeritus Benedictus XVI sanoi muuttavansa asumaan.
Elokuvan vanha paavi on Anthony Hopkins ja uusi paavi Jonathan Pryce. Niin hienoa näyttelemistä, että parempaa ei voi vaatia. Heidän keskustelunsa kirkon ja uskonnon kysymyksistä koskettelevat isoja asioita, mutta kuitenkin niin, että katsojan ei tarvitse olla teologian maisteri pysyäkseen hyvin mukana. On myös kohtauksia, joihin on kasattu tunnelmaa oikein kunnolla, liikutukseen asti. Huomionarvoista on myös Prycen yhdennäköisyys Bergoglion kanssa.
Takautumina käydään läpi myös Bergoglion taustaa, johon liittyy tangon lisäksi ristiriitaisia asioita Argentiinan vaikeilta poliittisilta ajoilta 1970-luvulta. Jotkut vasemmistoaktivistit eivät pitäneet Bergoglion toimintaa oikeana, eivätkä kaikki vieläkään ole antaneet hänelle anteeksi.
Elokuvantekijät kuitenkin tekevät Bergogliosta sankarin ja hyväntekijän, joka on kritisoinut tuloerojen kasvua ja vapaan markkinatalouden luomaa tyranniaa. Sen sijaan Benedictus eli Joseph Ratzinger kuvataan ”huonommaksi ihmiseksi”, jota vanhoissa uutispätkissä haukutaan natsiksi. Hänen taustoistaan ei kuitenkaan kerrota mitään, joten natsiksi leimaaminen jää ainoaksi luonnehdinnaksi hänestä.
Senkin elokuva tuo taas kerran esille, miten isosta asiasta on kysymys. Paavi, 1,3 miljardin kristityn johtaja. Luterilaisella kirkolla ei vastaavaa ole. Oikein tai ei, mutta on tuossa katolilaisten touhussa jotain suurta ja komeaa.
Toivottavasti pian saadaan nähtäväksi Wim Wendersin viime vuonna tekemä dokumenttielokuva Pope Francis: A Man of His World, jossa kommentteja Franciscuksesta antavat mm. Stephen Hawking, Vladimir Putin, Donald Trump ja Shimon Peres.
kari.naskinen@gmail.com
Paavi piti päänsä ja erosi helmikuussa 2013. Se oli sensaatio, edellisen kerran oli paavi jättänyt homman kesken 600 vuotta sitten. Bergoglio puolestaan ei saanut eropaperiinsa paavin nimeä, vaan hänestä tehtiin maaliskuussa 2013 uusi paavi, joka otti kirkolliseksi nimekseen Franciscuksen.
Elokuvan on ohjannut brasilialainen Fernando Meirelles, joka tätä ennen on tunnettu parhaiten John le Carrén Uskollisesta puutarhurista tekemästään elokuvasta (2005). Kaksi paavia on kuvallisena kerrontana melko tavanomainen, mutta sen ytimen muodostaakin Anthony McCartenin käsikirjoitus, joka ilmeisesti perustuu näiden paavien dokumentoituihin sanomisiin, mutta mukana on tietenkin myös täysin fiktiivistä aineistoa. McCarten on tällaisissa elokuvissa onnistunut aikaisemminkin: Kaiken teoria (2014) Stephen Hawkingin elämästä ja Synkin hetki (2017) Winston Churchillin elämästä.
Taas on kysymyksessä elokuva, joka on tehty ”tositapahtumien innoittamana”. Tarkoittaa sitä, että tapahtumia ja vuorosanoja pitää seurata varovasti. Kaksi paaviakin on muokattu sillä tavalla viihteelliseksi, että mukana raahataan turhuuteen asti paavien maallisia mielenkiinnonkohteita, joilla ei kuitenkaan itse elokuvan aiheen kannalta ole mitään merkitystä. Saksalainen Benedictus katsoo televisiosta Poliisikoira Rexiä ja Franciscus kehuu aina välillä Abbaa ja Beatlesia.
Koska Franciscus on kiinnostunut myös jalkapallosta, tähän palataan monta kertaa. Rooman-vierailun aikana hän käy katsomassa yhden tv-ottelun baarissakin. Nämä kaikki tuovat elokuvaan samalla huumoria, mutta ainakin lopun sketsimäinen komediakohtaus menee jo hulluttelun puolelle, vaikka itsenäisenä kohtauksena huvittava onkin.
Mielenkiintoista on elokuvassa nähdä, miten katolisen kirkon kardinaalien kokous (konklaavi) käytännössä valitsee uuden paavin. He kokoontuvat suljettuun istuntoon Sikstuksen kappeliin ja äänestävät siellä niin monta kertaa, että valmista tulee. Franciscusta konklaavi valitsi kaksi päivää (5 äänestystä).
Äänestyslipussa lukee latinaksi ”Eligio in Summum Pontificem” (Valitse ylimmäksi Rooman valtakunnan johtajaksi) ja kukin kardinaali kirjoittaa siihen ehdokkaansa nimen sillä tavalla, ettei käsialasta tunnisteta kirjoittajaa. Ääntenlaskun aikana jokainen paperi lävistetään neulalla ja äänestylippujen läpi pujotetaan punainen naru. Äänestyksen tuloksen jälkeen tämä nivaska pannaan uuniin ja sytytetään tuleen sellaisen kemikaalin kanssa, että Sikstuksen kappelin piipusta tulee joko valkoista tai mustaa savua.
Yhtä hyvä on nähdä paavin kesäasunto 30 kilometrin päässä Roomasta Albanojärven rannalla. Komea paikka, Castel Gandolfo hienon puutarhan keskellä on nimensä mukaisesti linna, iso valkoinen palatsi, jonne paavi emeritus Benedictus XVI sanoi muuttavansa asumaan.
Elokuvan vanha paavi on Anthony Hopkins ja uusi paavi Jonathan Pryce. Niin hienoa näyttelemistä, että parempaa ei voi vaatia. Heidän keskustelunsa kirkon ja uskonnon kysymyksistä koskettelevat isoja asioita, mutta kuitenkin niin, että katsojan ei tarvitse olla teologian maisteri pysyäkseen hyvin mukana. On myös kohtauksia, joihin on kasattu tunnelmaa oikein kunnolla, liikutukseen asti. Huomionarvoista on myös Prycen yhdennäköisyys Bergoglion kanssa.
Takautumina käydään läpi myös Bergoglion taustaa, johon liittyy tangon lisäksi ristiriitaisia asioita Argentiinan vaikeilta poliittisilta ajoilta 1970-luvulta. Jotkut vasemmistoaktivistit eivät pitäneet Bergoglion toimintaa oikeana, eivätkä kaikki vieläkään ole antaneet hänelle anteeksi.
Elokuvantekijät kuitenkin tekevät Bergogliosta sankarin ja hyväntekijän, joka on kritisoinut tuloerojen kasvua ja vapaan markkinatalouden luomaa tyranniaa. Sen sijaan Benedictus eli Joseph Ratzinger kuvataan ”huonommaksi ihmiseksi”, jota vanhoissa uutispätkissä haukutaan natsiksi. Hänen taustoistaan ei kuitenkaan kerrota mitään, joten natsiksi leimaaminen jää ainoaksi luonnehdinnaksi hänestä.
Senkin elokuva tuo taas kerran esille, miten isosta asiasta on kysymys. Paavi, 1,3 miljardin kristityn johtaja. Luterilaisella kirkolla ei vastaavaa ole. Oikein tai ei, mutta on tuossa katolilaisten touhussa jotain suurta ja komeaa.
Toivottavasti pian saadaan nähtäväksi Wim Wendersin viime vuonna tekemä dokumenttielokuva Pope Francis: A Man of His World, jossa kommentteja Franciscuksesta antavat mm. Stephen Hawking, Vladimir Putin, Donald Trump ja Shimon Peres.
kari.naskinen@gmail.com
