La Scala esitti Savonlinnassa
Giuseppe
Verdin oopperan
Rosvot.
Se
on hurja juttu, oli aikoinaan niin hurja, että Saksassa se
kiellettiin 1930-luvulla liian ajankohtaisena ja
vallankumouksellisena. Sitä oli esitetty Münchenissä
loppuunmyytynä, mutta sitten tuli Berliinistä lopettamismääräys,
koska esitys oli saanut yleisön liikaa
innostumaan.
Savonlinnassakin Rosvot oli myrskyisä ja kiihkeä, mutta eivät tällaiset esitykset enää saa aikaan samanlaista tunnekuohua kuin joskus ennen. Friedrich Schillerin Rosvot-runoelmaa (1781) on myöhemmin pidetty saksalaisen kirjallisuus- ja musiikkisuuntauksen Sturm und Drangin (Myrsky ja kiihko) yhtenä keskeisimpänä teoksena. Tämän lajin romaaneissa ja näytelmissä esitettiin ihmisten tunne-elämä totuttua voimakkaammin, ja sankareita tehtiin uudella tavalla: Rosvoissakin isänsä kiroamasta opiskelijasta tulee rosvojoukon johtaja.
Verdin ooppera on eräänlainen tiivistys Schillerin Rosvoista, kestää vain kaksi tuntia. Vähän sekavaksikin se jää kovan lyhentämisen takia. Schillerin ja Verdin teoksia yhdistäen voi lähteä siitä, että varsinainen pahis on kreivi Massimiliano Moorin nuorempi poika Francesco, joka haluaa veljensä Carlon morsianta ja tämän esikoisoikeutta itselleen. Francesco väärentää Carlon isälle lähettämän kirjeen, josta isä saa sen käsityksen, että Carlosta on tullut rikollinen. Isä ilmoittaakin Carlolle, ettei halua nähdä tätä enää koskaan. Carlo saa raivarin ja vaatii kostoa koko ihmiskunnalle. Francesco taas päättä, että kreivin on aika kuolla – La sua lampada vitale. Carlo katsoo olevansa oikeutettu nousemaan henkilökohtaiseen kapinaan yhteiskuntaa vastaan. Hän kokoaa rosvojoukon, joka vannoo taistelevansa yhdessä tyranneja vastaan. He rosvoavat rikkaita ruhtinaita, ministereitä ja pappeja. Näin päästään alkuun, ja lopussa käy niin kuin oopperoissa yleensäkin: Carlo puukottaa Amalian – Io v´offro un angelo – ja lähtee kohti mestauslavaansa.
Sturm und Drang -sankariksi kelpasi siis rikollinenkin, jos tällä kuitenkin oli joitain hyviäkin ominaisuuksia tai hyviä asioita ajettavanaan. Tämä Schillerin antisankarijoukko oli kuitenkin niin raju, että Savonlinnassakin se kehuskeli kahteen otteeseen tekemiään ”tappoja, ryöstöjä ja raiskauksia” - eivät aivan Robin Hoodin kaltaisia hyväntekijöitä.
Toinen Sturm und Drang -kirjailija oli Johann Wolfgang von Goethe, jonka näytelmässä Götz von Berlichingen, Rautakäsi (1773) ihaillaan suoraan omankäden oikeutta. Schillerin ja Goethen teoksissa rikottiin lakia ja yhteiskuntajärjestystä vapauden nimissä.
Schillerin Rosvoissa on ilmeisesti omakohtaisestikin koettua. Hänen isänsä oli ankara ja pojan suhde isään kehittyi viha-rakkaussuhteeksi; kapina auktoriteetteja vastaan näkyy tekstissä, joskin myös yllättävä sopu. Sekin varmasti vaikutti, että nuori Schiller kirjoitti Rosvot vihaamassaan sotilasakatemiassa, jonne isä oli hänet pakottanut. Isäänsä peläten Schiller julkaisi Rosvot ensin anonyymina ja väärien painotietojen turvin.
Euroopassa elettiin 1800-luvun puolivälissä ”hulluja vuosia”. Mellakoita ja kumouksellisuutta esiintyi ja Verdin ooppera sai kantaesityksensä 1847. Tämä tapahtui harvinaisesti Lontoossa. Verdin oopperoita oli kyllä Lontoossa esitetty ennenkin, mutta eivät ne mitään suurmenestyksiä olleet, koska englantilainen älymystö halveksi niitä – heille parasta musiikkia olivat rakkaan Mr. Mendelssohnin kauniit sävellykset.
Kaunista musiikkia kuuli eilen Olavinlinnassakin. Heti alkusoitossa on hurmaava sellosoolo, sen Verdi oli säveltänyt vartavasten kantaesitykseen Hänen Majesteettiinsa Teatteriin, jossa Verdi tiesi pääsellistinä olleen italialaisen Alfredo Piattin. Ainoa naisrooli on kreivin orpo veljentytär Amalia, joka kantaesityksessä oli ruotsalainen Jenny Lind, Pohjolan satakieli, ja juuri tälle tähtisopraanolle Verdi aarioita sävelsi.
Muutenkin Verdin musiikki on niin komeaa – ja tutunomaista Verdiä –, että vähäiset näyttämölliset tapahtumat eivät sitä ”häiritse”. Kerrankin uskallan käyttää kulunutta sanontaa ”laulun juhlaa”. Enempää en musiikkipuolesta sano, kun en varsinaisesti ole musiikkimiehiä.
Rosvot on Suomessa harvinaisuus. Kerran aikaisemmin olin sen nähnyt, silloinkin vierailuesityksenä Savonlinnassa, Kuninkaallinen oopperatalo Covent Garden (1998). Silloin ei ollut mukana sitä nuorukaista, joka nyt rooliluettelon mukaan markkeeraa opiskelijaa – hiippailee valkoisiin puettuna lavalla, mutta ei sano mitään, aivan turha tyyppi. Kansallisoopperassa Rosvoja ei ole esitetty.
kari.naskinen@gmail.com
Savonlinnassakin Rosvot oli myrskyisä ja kiihkeä, mutta eivät tällaiset esitykset enää saa aikaan samanlaista tunnekuohua kuin joskus ennen. Friedrich Schillerin Rosvot-runoelmaa (1781) on myöhemmin pidetty saksalaisen kirjallisuus- ja musiikkisuuntauksen Sturm und Drangin (Myrsky ja kiihko) yhtenä keskeisimpänä teoksena. Tämän lajin romaaneissa ja näytelmissä esitettiin ihmisten tunne-elämä totuttua voimakkaammin, ja sankareita tehtiin uudella tavalla: Rosvoissakin isänsä kiroamasta opiskelijasta tulee rosvojoukon johtaja.
Verdin ooppera on eräänlainen tiivistys Schillerin Rosvoista, kestää vain kaksi tuntia. Vähän sekavaksikin se jää kovan lyhentämisen takia. Schillerin ja Verdin teoksia yhdistäen voi lähteä siitä, että varsinainen pahis on kreivi Massimiliano Moorin nuorempi poika Francesco, joka haluaa veljensä Carlon morsianta ja tämän esikoisoikeutta itselleen. Francesco väärentää Carlon isälle lähettämän kirjeen, josta isä saa sen käsityksen, että Carlosta on tullut rikollinen. Isä ilmoittaakin Carlolle, ettei halua nähdä tätä enää koskaan. Carlo saa raivarin ja vaatii kostoa koko ihmiskunnalle. Francesco taas päättä, että kreivin on aika kuolla – La sua lampada vitale. Carlo katsoo olevansa oikeutettu nousemaan henkilökohtaiseen kapinaan yhteiskuntaa vastaan. Hän kokoaa rosvojoukon, joka vannoo taistelevansa yhdessä tyranneja vastaan. He rosvoavat rikkaita ruhtinaita, ministereitä ja pappeja. Näin päästään alkuun, ja lopussa käy niin kuin oopperoissa yleensäkin: Carlo puukottaa Amalian – Io v´offro un angelo – ja lähtee kohti mestauslavaansa.
Sturm und Drang -sankariksi kelpasi siis rikollinenkin, jos tällä kuitenkin oli joitain hyviäkin ominaisuuksia tai hyviä asioita ajettavanaan. Tämä Schillerin antisankarijoukko oli kuitenkin niin raju, että Savonlinnassakin se kehuskeli kahteen otteeseen tekemiään ”tappoja, ryöstöjä ja raiskauksia” - eivät aivan Robin Hoodin kaltaisia hyväntekijöitä.
Toinen Sturm und Drang -kirjailija oli Johann Wolfgang von Goethe, jonka näytelmässä Götz von Berlichingen, Rautakäsi (1773) ihaillaan suoraan omankäden oikeutta. Schillerin ja Goethen teoksissa rikottiin lakia ja yhteiskuntajärjestystä vapauden nimissä.
Schillerin Rosvoissa on ilmeisesti omakohtaisestikin koettua. Hänen isänsä oli ankara ja pojan suhde isään kehittyi viha-rakkaussuhteeksi; kapina auktoriteetteja vastaan näkyy tekstissä, joskin myös yllättävä sopu. Sekin varmasti vaikutti, että nuori Schiller kirjoitti Rosvot vihaamassaan sotilasakatemiassa, jonne isä oli hänet pakottanut. Isäänsä peläten Schiller julkaisi Rosvot ensin anonyymina ja väärien painotietojen turvin.
Euroopassa elettiin 1800-luvun puolivälissä ”hulluja vuosia”. Mellakoita ja kumouksellisuutta esiintyi ja Verdin ooppera sai kantaesityksensä 1847. Tämä tapahtui harvinaisesti Lontoossa. Verdin oopperoita oli kyllä Lontoossa esitetty ennenkin, mutta eivät ne mitään suurmenestyksiä olleet, koska englantilainen älymystö halveksi niitä – heille parasta musiikkia olivat rakkaan Mr. Mendelssohnin kauniit sävellykset.
Kaunista musiikkia kuuli eilen Olavinlinnassakin. Heti alkusoitossa on hurmaava sellosoolo, sen Verdi oli säveltänyt vartavasten kantaesitykseen Hänen Majesteettiinsa Teatteriin, jossa Verdi tiesi pääsellistinä olleen italialaisen Alfredo Piattin. Ainoa naisrooli on kreivin orpo veljentytär Amalia, joka kantaesityksessä oli ruotsalainen Jenny Lind, Pohjolan satakieli, ja juuri tälle tähtisopraanolle Verdi aarioita sävelsi.
Muutenkin Verdin musiikki on niin komeaa – ja tutunomaista Verdiä –, että vähäiset näyttämölliset tapahtumat eivät sitä ”häiritse”. Kerrankin uskallan käyttää kulunutta sanontaa ”laulun juhlaa”. Enempää en musiikkipuolesta sano, kun en varsinaisesti ole musiikkimiehiä.
Rosvot on Suomessa harvinaisuus. Kerran aikaisemmin olin sen nähnyt, silloinkin vierailuesityksenä Savonlinnassa, Kuninkaallinen oopperatalo Covent Garden (1998). Silloin ei ollut mukana sitä nuorukaista, joka nyt rooliluettelon mukaan markkeeraa opiskelijaa – hiippailee valkoisiin puettuna lavalla, mutta ei sano mitään, aivan turha tyyppi. Kansallisoopperassa Rosvoja ei ole esitetty.
kari.naskinen@gmail.com
