Monet dvd-versioina saatavat elokuvat on
täydennetty lisämateriaaleilla, jotka hyvin usein sisältävät
tekijöiden haastatteluja. Andrei
Tarkovskin ensimmäisen
pitkän elokuvan Ei
paluuta (1962)
yhteydessä on kolme haastattelua, jotka ilmeisesti on tehty
2000-luvun alussa, koska dvd:n julkaisuvuosi on 2007.
Mielenkiintoisen kommentin lataa elokuvan säveltäjä Vjatsheslav
Ovtshinnikov,
joka sanoo elokuvista yleisesti ottaen, että ”elokuva ei ole
taidetta, se on show ja koko nykyisen showtouhun
alullepanija”.
Valtaosa elokuvista onkin pelkästään viihdeteollisuutta, mutta Tarkovskin tapauksessa tästä ei ole kysymys alkuunkaan, hänen elokuvansa ovat kaukana show´sta. Ehkä taustalla on se, että Ovtshinnikovin välit menivät poikki heidän toisen yhteisen elokuvansa Andrei Rublevin (1966) jälkeen. Lisäksi säveltäjä tuntui katkeralta siitä, että Solariksessa (1972) käytettiin joitakin hänen melodiankulkujaan Andrei Rublevista ilman mainintaa säveltäjästä.
Suurimman osan tästä pitkästä dvd-haastattelusta Ovtshinnikov käyttääkin Sergei Bondartshukin ohjaaman kolmiosaisen Sodan ja rauhan (1966-67) ylistämiseen. Erinomainen spektaakkeli se onkin, mutta tämä haastattelu kuuluisi Sodan ja rauhan dvd:hen. Ovtshinnikov kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana.
Yksi haastateltavista on kuvaaja Vadim Jusov, joka teki Tarkovskin kanssa neljä elokuvaa. Vaikka hän kehuu Tarkovskin maasta taivaaseen, niin hänkin riitautui Tarkovskin kanssa myöhemmin. Ei siis nähtävästi mikään helppo tapaus tämä neuvostoliittolaisen elokuvan suuri taiteilija.
Jo Lenin sanoi sen kuuluisaksi tulleen mielipiteensä, että elokuva on taidemuodoista tärkein. Ymmärrettävää tietenkin, koska elokuvan mahdollisuudet propagandavälineenä olivat suuremmat kuin musiikin tai kuvataiteen, ja tuolloin sata vuotta sitten elokuva uutena asiana ohitti kiinnostavuudessa kirjallisuudenkin. Tarkovski ei kuitenkaan päässyt osalliseksi isojen kihojen kehuista. Vaikka Hrushtshov kannatti elokuvatuotannon reipasta rahoittamista Leninin hengessä, niin esimerkiksi Ei paluuta sai NKP:n pääsihteerin jyrkän tuomion, eikä päässyt kunnolla teatterilevitykseen. Politbyroon tärkeä jäsen Kosygin ei ollut yleensäkään filmituotannon kovan tukemisen kannalla.
Andrei Tarkovski (1932 - 1986) oli toisinajattelija. Häntä ei kuitenkaan kohdeltu pahimmalla mahdollisella tavalla, sillä hän ei elokuvissaan iskenyt suoraan päin kommunistisen yhteiskunnan ongelmia. Mosfilmissä Tarkovski sai jatkaa siitä huolimatta, että oli poikkeava, periksiantamaton individualisti kollektiivisen ideologian maassa. Vasta Nostalgian (1983) hän teki ulkomailla.
Rivien ja kuvien välistä Tarkovski silti esitti niin paljon kritiikkiä, että sitä ei hyvällä katsottu. Lisäksi torjunnalle antoi pontta se, että perusteena voitiin käyttää Tarkovskin elokuvien vaikeutta. Ne eivät missään tapauksessa palvelleet Leninin tarkoitusperiä. Olivat liikaa taidetta.
Ennen kuin elokuvat Neuvostoliitossa päästettiin julkisuuteen, niiden piti päästä läpi keskuskomitean kulttuuriosastosta ja taideneuvostosta, valtion elokuvakomiteasta ja elokuvatarkastamosta. Päiväkirjassaan 12.1.1972 Tarkovski luetteli, mitä huomautuksia nuo instanssit olivat tehneet Solariksesta, yhteensä 35, esimerkiksi:
- Alkuun on liitettävä selventävä johdantoteksti.
- Kristinuskon käsite poistettava.
- Ulkomaalaiset esiintyjät poistettava.
- Itsemurhakohtausta lyhennettävä.
- ”Sänkykohtauksia” lyhennettävä.
- Lento Solaris-planeetalle on kuvattava realistisesti.
- Johtopäätös: ihmiskunnan ei kannata raahata sontaansa Linnunradan toiselta laidalta toiselle.
SOTA VEI KAIKEN
KAUNIIN
Ei paluuta on alkuperäiseltä nimeltään Ivanin lapsuus. On sota ja 12-vuotias Ivan on ajautunut ja halunnutkin armeijaan tiedustelijaksi. Mitä sitä muutakaan, kun isä on kuollut sodassa sekä äiti sisar ovat joutuneet kotipihassa vihollisten ampumiksi.
Tarkovski itse oli 14-vuotias sodan päättyessä, ja hänen kokemuksiaan oman perheharmoniansa hajoamisesta sodan jalkoihin on varmaan tässä elokuvassa.
Ivan on vertauskuva sille, mitä kaikkea menetetään ihmisten hulluuden takia. Elokuva alkaa Ivanin unella, jossa hän katsoo pientä valkeaa karitsaa. Tämä vie ajatukset heti Tarkovskin uskonnollisuuteen, johon liittyvää kuvastoa elokuvassa näkyy useaan otteeseen myöhemminkin. Tarkovskin koko tuotantoa leimaa syvä uskonnollisuus. Lähtökohdaksi voi ottaa Tarkovskin sanoman: ”Rubleville usko on ilon lähde, sen sanoma on ilon sanoma.” Ilman Rubleviakin Tarkovski sanoi, että elämällä on kolme peruspilaria, ne ovat uskonto, filosofia ja taide.
Ivanilta on kuitenkin kaikki ilo viety. Yhdessä unessa Ivan on äidin kanssa kaivolla, on kaunis kesäpäivä. Kaivon vedestä heijastuu tähden valo, vaikka on kirkas taivas. Ivan tavoittelee tähteä vedestä…
Kaikki on kuitenkin mennyt. Ivan herää. Ivan on korsussa miesten kanssa, joku sanoo: ”Onhan tämä viimeinen sota maapallolla.”
Yksi taso elokuvassa on se sota, jota nuoret ja aikuiset miehet käyvät. Ollaan jossain Dnepr-joen lähellä. Nuorukaiset kasvavat miehiksi. Oikeastaan on yllättävää, että Tarkovski ottaa voimakkaan lähestymistavan siihen, miten sota kasvattaa nuorempienkin miesten vastuuntuntoa. Kun kaatuneiden tilalle tarvitaan uusia miehiä pataljoonien komentajiksi tms., ovat nuoremmat sotilaat valmiita johtotehtäviin. Sankaruuskin näkyy. Tai sitten niin, että Tarkovski näin vain ilmaisee sitä kuinka suuri isänmaallinen sota tarvitsee lisää uhreja.
Andrei Tarkovski on haudattu Pariisiin venäläiselle hautausmaalle Sainte Genevieve Des Bois. Haudalla on pieni peltiämpäri, johon on tapana pudottaa kolikoita, mutta en tiedä, mikä on tämän kolikkojutun taustalla. Samalla hautausmaalla on paljon kuuluisuuksia, mm. ensimmäinen venäläinen Nobel-kirjailija Ivan Bunin ja balettitanssija Rudolf Nurejev.
kari.naskinen@gmail.com
Valtaosa elokuvista onkin pelkästään viihdeteollisuutta, mutta Tarkovskin tapauksessa tästä ei ole kysymys alkuunkaan, hänen elokuvansa ovat kaukana show´sta. Ehkä taustalla on se, että Ovtshinnikovin välit menivät poikki heidän toisen yhteisen elokuvansa Andrei Rublevin (1966) jälkeen. Lisäksi säveltäjä tuntui katkeralta siitä, että Solariksessa (1972) käytettiin joitakin hänen melodiankulkujaan Andrei Rublevista ilman mainintaa säveltäjästä.
Suurimman osan tästä pitkästä dvd-haastattelusta Ovtshinnikov käyttääkin Sergei Bondartshukin ohjaaman kolmiosaisen Sodan ja rauhan (1966-67) ylistämiseen. Erinomainen spektaakkeli se onkin, mutta tämä haastattelu kuuluisi Sodan ja rauhan dvd:hen. Ovtshinnikov kuoli tänä vuonna 83-vuotiaana.
Yksi haastateltavista on kuvaaja Vadim Jusov, joka teki Tarkovskin kanssa neljä elokuvaa. Vaikka hän kehuu Tarkovskin maasta taivaaseen, niin hänkin riitautui Tarkovskin kanssa myöhemmin. Ei siis nähtävästi mikään helppo tapaus tämä neuvostoliittolaisen elokuvan suuri taiteilija.
Jo Lenin sanoi sen kuuluisaksi tulleen mielipiteensä, että elokuva on taidemuodoista tärkein. Ymmärrettävää tietenkin, koska elokuvan mahdollisuudet propagandavälineenä olivat suuremmat kuin musiikin tai kuvataiteen, ja tuolloin sata vuotta sitten elokuva uutena asiana ohitti kiinnostavuudessa kirjallisuudenkin. Tarkovski ei kuitenkaan päässyt osalliseksi isojen kihojen kehuista. Vaikka Hrushtshov kannatti elokuvatuotannon reipasta rahoittamista Leninin hengessä, niin esimerkiksi Ei paluuta sai NKP:n pääsihteerin jyrkän tuomion, eikä päässyt kunnolla teatterilevitykseen. Politbyroon tärkeä jäsen Kosygin ei ollut yleensäkään filmituotannon kovan tukemisen kannalla.
Andrei Tarkovski (1932 - 1986) oli toisinajattelija. Häntä ei kuitenkaan kohdeltu pahimmalla mahdollisella tavalla, sillä hän ei elokuvissaan iskenyt suoraan päin kommunistisen yhteiskunnan ongelmia. Mosfilmissä Tarkovski sai jatkaa siitä huolimatta, että oli poikkeava, periksiantamaton individualisti kollektiivisen ideologian maassa. Vasta Nostalgian (1983) hän teki ulkomailla.
Rivien ja kuvien välistä Tarkovski silti esitti niin paljon kritiikkiä, että sitä ei hyvällä katsottu. Lisäksi torjunnalle antoi pontta se, että perusteena voitiin käyttää Tarkovskin elokuvien vaikeutta. Ne eivät missään tapauksessa palvelleet Leninin tarkoitusperiä. Olivat liikaa taidetta.
Ennen kuin elokuvat Neuvostoliitossa päästettiin julkisuuteen, niiden piti päästä läpi keskuskomitean kulttuuriosastosta ja taideneuvostosta, valtion elokuvakomiteasta ja elokuvatarkastamosta. Päiväkirjassaan 12.1.1972 Tarkovski luetteli, mitä huomautuksia nuo instanssit olivat tehneet Solariksesta, yhteensä 35, esimerkiksi:
- Alkuun on liitettävä selventävä johdantoteksti.
- Kristinuskon käsite poistettava.
- Ulkomaalaiset esiintyjät poistettava.
- Itsemurhakohtausta lyhennettävä.
- ”Sänkykohtauksia” lyhennettävä.
- Lento Solaris-planeetalle on kuvattava realistisesti.
- Johtopäätös: ihmiskunnan ei kannata raahata sontaansa Linnunradan toiselta laidalta toiselle.
SOTA VEI KAIKEN
KAUNIIN
Ei paluuta on alkuperäiseltä nimeltään Ivanin lapsuus. On sota ja 12-vuotias Ivan on ajautunut ja halunnutkin armeijaan tiedustelijaksi. Mitä sitä muutakaan, kun isä on kuollut sodassa sekä äiti sisar ovat joutuneet kotipihassa vihollisten ampumiksi.
Tarkovski itse oli 14-vuotias sodan päättyessä, ja hänen kokemuksiaan oman perheharmoniansa hajoamisesta sodan jalkoihin on varmaan tässä elokuvassa.
Ivan on vertauskuva sille, mitä kaikkea menetetään ihmisten hulluuden takia. Elokuva alkaa Ivanin unella, jossa hän katsoo pientä valkeaa karitsaa. Tämä vie ajatukset heti Tarkovskin uskonnollisuuteen, johon liittyvää kuvastoa elokuvassa näkyy useaan otteeseen myöhemminkin. Tarkovskin koko tuotantoa leimaa syvä uskonnollisuus. Lähtökohdaksi voi ottaa Tarkovskin sanoman: ”Rubleville usko on ilon lähde, sen sanoma on ilon sanoma.” Ilman Rubleviakin Tarkovski sanoi, että elämällä on kolme peruspilaria, ne ovat uskonto, filosofia ja taide.
Ivanilta on kuitenkin kaikki ilo viety. Yhdessä unessa Ivan on äidin kanssa kaivolla, on kaunis kesäpäivä. Kaivon vedestä heijastuu tähden valo, vaikka on kirkas taivas. Ivan tavoittelee tähteä vedestä…
Kaikki on kuitenkin mennyt. Ivan herää. Ivan on korsussa miesten kanssa, joku sanoo: ”Onhan tämä viimeinen sota maapallolla.”
Yksi taso elokuvassa on se sota, jota nuoret ja aikuiset miehet käyvät. Ollaan jossain Dnepr-joen lähellä. Nuorukaiset kasvavat miehiksi. Oikeastaan on yllättävää, että Tarkovski ottaa voimakkaan lähestymistavan siihen, miten sota kasvattaa nuorempienkin miesten vastuuntuntoa. Kun kaatuneiden tilalle tarvitaan uusia miehiä pataljoonien komentajiksi tms., ovat nuoremmat sotilaat valmiita johtotehtäviin. Sankaruuskin näkyy. Tai sitten niin, että Tarkovski näin vain ilmaisee sitä kuinka suuri isänmaallinen sota tarvitsee lisää uhreja.
Andrei Tarkovski on haudattu Pariisiin venäläiselle hautausmaalle Sainte Genevieve Des Bois. Haudalla on pieni peltiämpäri, johon on tapana pudottaa kolikoita, mutta en tiedä, mikä on tämän kolikkojutun taustalla. Samalla hautausmaalla on paljon kuuluisuuksia, mm. ensimmäinen venäläinen Nobel-kirjailija Ivan Bunin ja balettitanssija Rudolf Nurejev.
kari.naskinen@gmail.com
