Myös Sibeliustaloa suunniteltaessa oli yhtenä sijoituspaikkavaihtoehtona Fellmaninpuisto. Sibeliustalo rakennettiin Vesijärven rantaan, mutta kirjasto- ja teatteritalo jäi tekemättä. Asian otti ohimennen esille Viipuri-aiheisessa seminaarissa Lahden kaupunginmuseon tutkija Riitta Niskanen, jonka erikoisalana on arkkitehtuuri- ja kaupunkihistoria. Viipuri-seminaarissa siksi, että aivan alunperin kaavailtiin uuteen ”kulttuuripalatsiin” myös taidemuseota ja konserttisalia, mutta kun Lahteen tullut Viipurin musiikkiopisto sai oman konserttitalohankkeensa valmiiksi, ei ainakaan toista konserttisalia tarvittu.
Kun Lahden kaupunki 1.11.1955 täytti 50 vuotta, teki kaupunginvaltuusto juhlapäätöksen teatteri- ja kirjastotalon rakentamisesta. Vuonna 1985 oli taas juhlapäätöksen vuoro: valtuusto päätti, että Launeelle tehdään uimahalli, mieluummin 50 metrin altaalla, mutta myöskään tämä päätös ei vielä ole toteutunut.
Teatteri- ja konserttipalatsia koskeneeseen arkkitehtuurikilpailuun tuli 20 ehdotusta, joiden tekijöiden joukossa voidaan katsoa olleen lähes koko silloisen arkkitehtijoukon kärki, mm. Aarne Ervi, Mona ja Lars Hedman, Marjatta ja Martti Jaatinen, Ahti Korhonen, Erik Kråkström ja Reino Lammin-Soila.
Tuolloin Lahden kaupunginjohtajana oli hyvin kulttuurimyönteinen Olavi Kajala. Niinpä kun ennen Felix Krohnin konserttitalo-operaatiota kaavailtiin laajemman kulttuuripalatsin rakentamista, se oli tarkoitus nimetä Olavinlinnaksi. Muutaman vuodenkuluttua hanke haudattiin vähin äänin, kun ensin oli pohdittu Tuijottajan tilojen karsimista kymmenellä prosentilla ja muidenkin kuin Tuijottajan toteuttamista.
Heti juhlapäätöksen jälkeen oli kuitenkin oltu niin varmoja asiasta, että palatsin eteen sijoittamista varten oli hankittu kuvanveistäjä Emil Wikströmin Aino-suihkuveistos, joka oli ollut Helsingissä liikemies Uno Staudingerin yksityistalon pihassa. Koska taidepalatsia ei syntynyt, sijoitettiin Aino nykyiselle paikalleen historiallisen museon edustalle. Aino oli ensimmäinen pelkästään Lahden kaupungin omilla varoilla ostettu julkinen taideteos.
Viipuri-seminaarissa Riitta Niskanen kertoi, että ennen sotia Lahdessa oli vain neljä julkista veistosta: Urho Heinäsen ja Willehard Martinin saksalaisten sotilaiden hautamuistomerkki vanhalla hautausmaalla (1920), Viktor Janssonin Sankaripatsas (1921) kaupungintalon puistossa, Hiihtäjä urheilukeskuksessa ja Lumisota (1939) Koulupuistossa. Viipurilaisten saapuminen Lahteen oli sitten piristysruiske myös taiteiden alalla, ja kun poliitikot Kajalan johdolla olivat samaa mieltä, alkoi Lahden taide-elämän voimakas nousukausi, vaikka kulttuuripalatsia ei vielä tuolloin saatukaan – nythän niitä on jo kolme.
TIEDOT KUOPIOSTA
Tiedot tähän juttuuni sain Lahdessa toimivan Soveltavan estetiikan instituutin julkaisemasta kirjasta Paradokseja paratiiseissa (2006), jossa Riitta Niskanen kirjoittaa Lahden kulttuurihankkeista otsikolla ”Ei ainoastaan leivästä”. Lahden kirjastossa sitä ei ollut, mutta kaukolainauksena sain sen Kuopion kirjastosta.
kari.naskinen@gmail.com
