Hrushtsov kertoo tästä kaverilleen Urho Kekkoselle näytelmässä Kekkonen ja Kremlin tanssikoulu. Se kuvaa Kekkosen Suomea aivan 1960-luvun alussa, jolloin vitsit muuten olivat vähissä. Näytelmän on Helsingin kaupunginteatterille kirjoittanut ja ohjannut Kari Heiskanen, joka syntyi vuotta ennen kuin Kekkosesta tuli tasavallan presidentti.
Vuosia sitten kysyi Ilta-Sanomat lukijoiltaan, kenet he valitsisivat näyttelemään Kekkosta, jos tästä tehtäisiin elokuva. Eniten ääniä sai Heiskanen, ehkä hiusmallinsa takia tai siksi, että on saman mittainen kuin oli Kekkonen, 184 cm. Nyt teatterissa Kekkosta esittää Eero Aho, jota en ensi kuulemalta mieltänyt ”parhaaksi” Kekkoseksi, mutta olin väärässä. Kun on Aho tehty kaljuksi ja pantu päähän kekkosmaiset silmälasit, lopputulos on erinomainen. Ahon olemus on kekkosmainen viimeistä piirtoa myöten, oviaukon yläpuolelle kiinnitetyssä tangossa Ahokin vetää leukoja kymmen kertaa, kuten Kekkonen teki Mäntyniemessä vielä yli 60-vuotiaanakin.
Aho on näyttämöllä melkein koko ajan ja tekee täysipainoisen roolisuorituksen. Toinen herkullinen rooli on Pertti Sveholmin tekemä Hrushtshov (kuvassa Aho ja Sveholm, kohtaus Kekkosen 60-vuotisjuhlilta). Loistavasti sujuu Sveholmilta myös Veikko Vennamon esittäminen. Hienot roolit tekevät myös Timo Torikka Väinö Tannerista ja Mikko Virtanen Kekkosen perseennuolijasta Ahti Karjalaisesta.
Näytelmän keskiössä ovat ne tapahtumat, jotka johtivat Honka-liiton perustamiseen ja sen tukahduttamiseen. Kekkonen oli 1956 valittu presidentiksi yhden äänen enemmistöllä, eikä Suomi ollut vielä kunnolla vakiinnuttanut asemaansa Neuvostoliiton länsihenkisenä naapurina ja ystävänä. Kun porvarit mukaan lukien oikeistodemarit eivät tällaista asetelmaa edes halunneet, ei tämä klikki hyväksynyt Kekkosen pyrkimystä rakentaa uutta yya-yhteensopivaa idänpolitiikkaa.
Kylmä sota oli päällä ja ”yhden äänen presidentti” piti osaa suomalaisista kauhun vallassa. Presidentti itse oli Neuvostoliiton ja Suomen oikeiston puristuksessa. Näytelmä kertoo tuosta ajasta maukkaasti ja väliajalla sanoinkin, että voisin katsoa tällaista lähihistorian dramatisointia vaikka aamusta iltaan. Sekin taisi lipsahtaa, että olisivatpa vielä Kekkonen ja Neuvostoliitto, niin tuntuisi olo jotenkin tutummalta kuin tässä nykyajan pyörityksessä.
Tosin aikamoinen pyörittäjä oli Kekkonenkin. Hän oli kuin onnenpyörän käyttäjä, jolle Hrushtshov aina välillä antaa vauhtia. Pyörässä pyörivät vinhaa vauhtia yöpakkaset, Tehtaankatu, Honka-liitto, Väinö Tanner, noottikriisi, eduskunnan hajottaminen – ja punainen pääkallomerkkikin, jonka kohdalle pyöritettävä nuoli myös voisi pysähtyä. (Tämä siis on oma hahmotelmani näytelmän kuvaamasta asetelmasta.)
Henkilöitä näytelmässä on noin 30. Kun useat henkilöhahmot ovat saman näyttelijän esittämiä, on alussa muutama tilanne, joissa katsoja joutuu hieman arvuuttelemaan, onko tuo nyt Väinö Leskinen, Kaarlo Pitsinki, R.R. Seppälä vai Jari Pehkonen. Mutta ei hätää, henkilökysymykset selviävät aika nopeasti asiayhteyksistä ja replikoinnista. Tämä nyt vain on sitä, mihin teatteritalouden tosiasiat ovat ajaneet.
Koska on näytelmä Kekkosesta, siinä pitää olla naisiakin, Sylvi Kekkosesta Anne-Marie Snellmaniin ja Anita Hallamaan. Roolitus toimii, Marjut Toivanen on sinistä leninkiä ja pään asentoa myöten erinomainen Sylvi Kekkonen ja Vappu Nalbantoglu tekee Anita Hallamasta juuri sellaisen älykkövampin, joka ymmärrettävästi Kekkoseen vetosi.
Kekkosen naisiin ei sen sijaan kuulunut janakkalalainen kansanedustaja Lyyli Aalto (SDP), joka oli mukana epätoivoisessa yrityksessä nostaa oikeuskansleri Olavi Honka presidentiksi.
JOS NOOTTI TULI PYYTÄMÄTTÄ,
NIIN EI SILTI YLLÄTTÄEN
Hongan olivat Kekkosen nujertajaksi vuoden 1962 vaaleihin keksineet Vennamo ja Tanner. Honka-liiton muodostivat SDP, Kokoomus, Kansanpuolue, RKP, Pientalonpoikien puolue ja Vapaamielisten liitto. Honkaa kuitenkin kävi virallisesti pyytämässä ehdokkaaksi nimenomaan SDP:n delegaatio Tanner, Pitsinki ja Gunnar Henriksson, joka oli suomenruotsalaisen demarilehden päätoimittaja.
Noottihan siitä Kremlistä tuli 30.10.1961, ja hallituksen sanomalehdessä Izvestijassa todettiin, että Honka-liiton ”päätavoitteena on kaikesta naamioinnista huolimatta muuttaa maan ulkopoliittista suuntausta. Jos Honka valittaisiin, jäisi ulkopoliittinen johto riippuvaiseksi niistä piireistä, jotka ovat Kekkosta vastaan suunnatun huhukampanjan takana, siis sosiaalidemokraattisen puolueen johdossa ja äärioikeistossa.”
Siitä Kari Heiskanen ei ole tekstiinsä pannut puolta sanaakaan, oliko nootti Kekkosen tilaama vai ei. Samanlaista arvailua kuin on ollut jo yli puoli vuosisataa. Näytelmän käsiohjelmassa poliittisen historian professori Kimmo Rentola kirjoittaa, että ”venäläiset ymmärsivät pyytämättäkin Kekkosen tarvitsevan tukitoimia”.
Kekkosen vastustajat alkoivat joka tapauksessa heti puhua tilatusta nootista, mutta tätä väitettä ei ainakaan vielä ole kyetty todistamaan. Noottiaineiston kova ydin ei vieläkään ole ilmaantunut Moskovan arkistoista. Rentolan mukaan on kuitenkin perusteltua päätellä Kekkosen olleen vähintään hajulla siitä, että Kremlistä on tulossa jokin painokas toimi.
Niin tai näin, Kekkonen turvasi Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden rauhanomaisen jatkumisen. Tällä samalla linjalla ovat olleet hänen jälkeensä myös Mauno Koivisto, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö.
kari.naskinen@gmail.com
