Kansainvälisesti tunnetuin venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Zvjagintsev (54) vieraili elokuvateatteri Orionissa, jossa hän esitteli elokuvansa Jelena (2011) ja vastasi elokuvan jälkeen
myös kysymyksiin. Jelenan nimihenkilöä esittää Nadezhda Markina (kuvassa), meillä
hänet muistetaan myös erinomaisesta tv-sarjasta Suojasää
(2013), joka kertoo elokuvanteosta Mosfilmin studioilla 1960-luvun alussa.
Jelena asuu Moskovassa ja on mennyt uudelleen naimisiin niin ikään eronneen,
varakkaan Vladimirin kanssa. Molemmilla on vaikeuksia aikuisiksi kasvaneiden
lastensa kanssa. Kun Jelena ei ole varakas, vaan elää itseään hieman vanhemman Vladimirin
rahoilla, syntyy vastakkainasettelu.
Oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ei toteudu laillisella tavalla, tulo- ja elintasoerojen kuilu syvenee syvenemistään. Rikkaat rikastuvat ja kurjat kurjistuvat. Valtiollisilla tai kunnallisilla päätöksillä tilanne ei korjaannu, joten asiaan on puututtava jotenkin toisin. Jelena-rouva ratkaisee asian omalla tavallaan. Koska vallankumouksestakaan ei tähän hätään ole avuksi, ainoaksi ratkaisuksi jää yksityinen ”suora toiminta”.
Elokuvassa nämä yhteiskunnalliset erot ovat konkreettisesti näkyvissä. Miehellä on rahaa sekä pankissa että kotona kassakaapissa, mutta Jelena ei niistä juurikaan hyödy. Toinen ääripää on Jelenan aikuisen pojan perhe jossakin kaukana surkeassa lähiössä. Siellä tarvittaisiin taloudellista apua, mutta ainakaan Jelenan mieheltä sitä ei irtoa.
Zvjagintsev tekee asetelmasta katsojan kannalta vaikean. Jelenan mies on vastenmielisen itsekäs kitupiikki, mutta toisaalta Jelenan poikakin on vastenmielinen tyyppi kaljaa kittaavana turhakkeena, ja tämän sotaväki-ikään ehtinyt poika on samaa lajia. Katsoja ei voi mielessään jakaa sympatiaa kumpaankaan suuntaan. Tämä on varmaan tarkoituskin: on kiinnitettävä huomio itse asiaan, ei henkilöihin.
Yksilöt joutuvat taistelemaan oikeuksistaan sosiaalisten turvaverkkojen puuttuessa, ja yllättävän muutoksen edessä ainoa ratkaisu on epätoivoinen. Elokuvan loppu on surullinen. Tilanne on osittain korjaantunut, mutta kaikki on kuitenkin päin persettä. Turhakkeen poika katsoo parvekkeelta pihalla jalkapalloa pelaavia poikia, jotka ovat lähtöisin toisenlaisesta yhteiskunnallisesta asemasta – pelatkoot, parvekkeella syljeskelevä poika ei pysty kuulumaan samaan joukkoon. Eriarvoisuus ei korjaannu edes rahalla, kun järjestelmä kuitenkin on huono.
Zvjagintsev tarkastelee ihmisiä ja tapahtumia kuin viileänä ulkopuolisena. Asioita ei korosteta, vaan kaikki esitetään hillityn tyylikkäästi. Bachin ja Glassin hienostunut musiikki säestää, mutta pinnan alla kiehhuu.
Andrei Zvjagintsev nousi suuren yleisön tietoisuuteen elokuvallaan Leviathan (2014). Sekin on voimakkaasti yhteiskuntakriittinen kuvaten sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa, jossa korruptio rehottaa ja todellisuutta hallitsee näköalattomuus. Teema on tuttu venäläisestä taiteesta: vastakkainasettelu pienen ihmisen ja musertavien valtahierarkioiden välillä. Tällaisessa maailmassa ei ihmisillä ei ole varaa välittää toisistaan. Toisaalta teoksissa pilkahtaa silloin tällöin myös usko ihmisen hyvyyteen – kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus. Zvjagintsevin elokuvat eivät viihdytä, mutta tuntuvat.
Zvjagintseviä on erityisesti Leviathanin jälkeen kritisoitu oman maansa maineen likaamisesta, mutta hänen elokuviaan on esitetty laajalti Venäjän elokuvateattereissa. Ohjaaja itse on kiistänyt vankasti olevansa poliittinen taiteilija. Elokuvien viesti onkin yleispätevän inhimillinen. Vaikka viimeisimmät teokset esittävät kriittisessä valossa venäläisen yhteiskunnan pimeitä puolia, niiden kuvaamat sosiaaliset ongelmat ja ihmiselämän eksistentiaaliset kysymykset ovat tuttuja kaikkialla maailmassa.
Zvjagintsevin kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat synkkiä perhetragedioita Isän paluu (2003) ja Karkotus (2007). Näiden eeppisten maaseutu-Venäjän kuvauksien jälkeen Zvjagintsev siirtyi kuvaamaan niitä ikävyyksiä, joita tapahtuu moskovalaisissa kodeissa, ja Leviathanissa maisemat muuttuvat Kuolan niemimaan ankeuteen.
Oikeudenmukaisuus yhteiskunnassa ei toteudu laillisella tavalla, tulo- ja elintasoerojen kuilu syvenee syvenemistään. Rikkaat rikastuvat ja kurjat kurjistuvat. Valtiollisilla tai kunnallisilla päätöksillä tilanne ei korjaannu, joten asiaan on puututtava jotenkin toisin. Jelena-rouva ratkaisee asian omalla tavallaan. Koska vallankumouksestakaan ei tähän hätään ole avuksi, ainoaksi ratkaisuksi jää yksityinen ”suora toiminta”.
Elokuvassa nämä yhteiskunnalliset erot ovat konkreettisesti näkyvissä. Miehellä on rahaa sekä pankissa että kotona kassakaapissa, mutta Jelena ei niistä juurikaan hyödy. Toinen ääripää on Jelenan aikuisen pojan perhe jossakin kaukana surkeassa lähiössä. Siellä tarvittaisiin taloudellista apua, mutta ainakaan Jelenan mieheltä sitä ei irtoa.
Zvjagintsev tekee asetelmasta katsojan kannalta vaikean. Jelenan mies on vastenmielisen itsekäs kitupiikki, mutta toisaalta Jelenan poikakin on vastenmielinen tyyppi kaljaa kittaavana turhakkeena, ja tämän sotaväki-ikään ehtinyt poika on samaa lajia. Katsoja ei voi mielessään jakaa sympatiaa kumpaankaan suuntaan. Tämä on varmaan tarkoituskin: on kiinnitettävä huomio itse asiaan, ei henkilöihin.
Yksilöt joutuvat taistelemaan oikeuksistaan sosiaalisten turvaverkkojen puuttuessa, ja yllättävän muutoksen edessä ainoa ratkaisu on epätoivoinen. Elokuvan loppu on surullinen. Tilanne on osittain korjaantunut, mutta kaikki on kuitenkin päin persettä. Turhakkeen poika katsoo parvekkeelta pihalla jalkapalloa pelaavia poikia, jotka ovat lähtöisin toisenlaisesta yhteiskunnallisesta asemasta – pelatkoot, parvekkeella syljeskelevä poika ei pysty kuulumaan samaan joukkoon. Eriarvoisuus ei korjaannu edes rahalla, kun järjestelmä kuitenkin on huono.
Zvjagintsev tarkastelee ihmisiä ja tapahtumia kuin viileänä ulkopuolisena. Asioita ei korosteta, vaan kaikki esitetään hillityn tyylikkäästi. Bachin ja Glassin hienostunut musiikki säestää, mutta pinnan alla kiehhuu.
Andrei Zvjagintsev nousi suuren yleisön tietoisuuteen elokuvallaan Leviathan (2014). Sekin on voimakkaasti yhteiskuntakriittinen kuvaten sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa, jossa korruptio rehottaa ja todellisuutta hallitsee näköalattomuus. Teema on tuttu venäläisestä taiteesta: vastakkainasettelu pienen ihmisen ja musertavien valtahierarkioiden välillä. Tällaisessa maailmassa ei ihmisillä ei ole varaa välittää toisistaan. Toisaalta teoksissa pilkahtaa silloin tällöin myös usko ihmisen hyvyyteen – kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus. Zvjagintsevin elokuvat eivät viihdytä, mutta tuntuvat.
Zvjagintseviä on erityisesti Leviathanin jälkeen kritisoitu oman maansa maineen likaamisesta, mutta hänen elokuviaan on esitetty laajalti Venäjän elokuvateattereissa. Ohjaaja itse on kiistänyt vankasti olevansa poliittinen taiteilija. Elokuvien viesti onkin yleispätevän inhimillinen. Vaikka viimeisimmät teokset esittävät kriittisessä valossa venäläisen yhteiskunnan pimeitä puolia, niiden kuvaamat sosiaaliset ongelmat ja ihmiselämän eksistentiaaliset kysymykset ovat tuttuja kaikkialla maailmassa.
Zvjagintsevin kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat synkkiä perhetragedioita Isän paluu (2003) ja Karkotus (2007). Näiden eeppisten maaseutu-Venäjän kuvauksien jälkeen Zvjagintsev siirtyi kuvaamaan niitä ikävyyksiä, joita tapahtuu moskovalaisissa kodeissa, ja Leviathanissa maisemat muuttuvat Kuolan niemimaan ankeuteen.
kari.naskinen@gmail.com
