Elokuva kertoo rikollisista, jotka selvittelevät välejään. Ne eivät ole kunnossa, koska 96 kilon kultaryöstösaalis on vielä jakamatta. Enemmän elokuvan sisältöä ovat kuitenkin ystävyys ja solidaarisuus, joita aletaan arvostaa, kun ikää karttuu. Jean Gabin oli elokuvan valmistuessa 49-vuotias ja esittää suunnilleen samanikäistä Maxia, ja Jacques Becker oli 48-vuotias. Myös petos kuuluu elokuvan teemoihin.
Elokuva on hieno tutkielma vanhenemisesta. ”Haluan jäädä eläkkeelle. Näetkö pussit silmiemme alla”, sanoo Max ystävälleen Ritonilta, kun Max on tullut siihen vaiheeseen, että haluaisi jo eroon gangsterinurastaan. Rankkojen viimeisten vaiheiden jälkeen Max onnistuukin tavoitteessaan ja istuessaan baarissa lukemaan sanomalehteä hän ottaa rintataskustaan lukulasit, ensimmäisen kerran.
Becker kuvaa rauhallisen kauniisti Maxin elämänvaihetta, jota kultalasti painaa. Enemmän painaa kuitenkin asiat ihmisyydessä. Max menettää koko saaliin pelkästään siksi, että ystävyys Ritonin kanssa pilaa koko homman, kun saaliinjakotapaaminen toisten gangsterien kanssa epäonnistuu pahoin.
Elokuvan tunnusmelodia on Jean Wienerin säveltämä Kun yö saapuu Pariisiin. Maxillekin yö saapui, sillä paras kaveri kuoli, joskin oma henki sentään säilyi. (Suomeksi laulun esitti Olavi Virta.)
Becker ei kohdista elokuvansa rikokseen, vaan ihmisiin. Kamera katsoo elokuvan henkilöitä koko ajan silmien tasolta, kuin kaltaisiamme. Yksi hienoimmista kohtauksista on Maxin ja Ritonin vetäytyminen Maxin salaiseen kakkosasuntoon, jossa kuvataan miesten tavallista olemista. Max ja Riton ovat kuin ketkä tavalliset ihmiset tahansa, voitelevat korppujen päälle maksapasteijaa, harjaavat hampaansa, pukeutuvat yöpukuihin ja menevät nukkumaan Max sänkyynsä ja Riton sohvalle. Muutenkin Beckerin elokuvissa nähdään paljon pieniä yksityiskohtia, joissa ei ehkä viivytä pitkään, mutta ne luovat kokonaiskuvaa ajasta ja paikasta.
Älkää koskeko on muutenkin kuin hetki menneisyydestä. Max valitsee baarin Wurlitzer-jukeboxista Wienerin sävellyksen, baarissa poltetaan tupakkaa, kauniisti pukeutuneilla naisilla on kapea uuma (siitä voi vähän ottaa kiinnikin) ja korkokengät, toisiaan teititellään, jos ei ole tehty sinunkauppoja. Tämä on se sodanjälkeisten vuosien Ranska, jota Becker hienosti kuvasi monessa muussakin elokuvassaan.
Pitkä jana: Becker toimi aikaisemmin Jean Renoirin apulaisohjaajana ja tämän elokuvan leikkasi rouva Marquerite Renoir. Janaan tuli pieni taitos - tai jatkumotaitos - maaliskuussa 1960, kun Ranskan elokuvan uusi aalto oli jo ensimmäisiä kertoja lainehtinut. Samana viikonvaihteena 16.-18.3.1960 saivat ensi-iltansa Beckerin viimeiseksi jäänyt elokuva Tunneli ja Jean-Luc Godardin ensimmäinen pitkä elokuva Viimeiseen hengenvetoon.
Becker oli kova automies siitä päätellen, että hänen elokuvissaan ajettiin paljon ja monenlaisilla autoilla. Tässäkin elokuvassa on oikein ranskalaisten autojen kavalkadi, mm. Peugeot 203, Renault 4 CV, Simca Aronde, Ford Vedette, Delahaye ja Hotchkiss. Muunmaalaisista autoista ovat esillä Chevrolet Imperial, Chrysler Imperial, Ford Mercury ja Ford Taunus.
Elokuvan nimen kanssa minulla oli vaikeuksia, kun en huonolla kielipäälläni osannut kääntää grisbi-sanaa. Ilmeisesti samasta syystä on elokuvan suomenkielinen nimi jätetty aikoinaan vajaaksi. Nyt kansainvälisenä kääntäjien päivänä 30.9. kuitenkin luulen monen mutkan kautta selvittäneeni, että grisbi tarkoittaa jotenkin ryöstösaalista, eli Älkää koskeko ryöstösaaliiseen.
kari.naskinen@gmail.com
