Asetelma on hankala, kun Neuvostoliittoa ei enää ole, mutta on kuitenkin Venäjä, jonka väestöstä valtaosa on entisiä neuvostoliittolaisia. Nykyisellä Venäjällä on kuitenkin niin kapitalistinen olomuoto, että miten entisiä neukkusympatioita voi siihen siirtää. Monet kuitenkin pystyvät, kun parempaakaan vaihtoehtoa eivät keksi. He myös toivovat Venäjän pärjäävän hyvin jalkapallon MM-kisoissa.
Lisäsekaannusta aiheuttaa oikeistopopulismi, joka vetää puoleensa myös vasemmistolaisia. Syy esimerkiksi Saksassa tähän on se, että siellä AfD on ainoa puolue, joka tosissaan esiintyy nykyisen finanssikapitalismin vastustajana.
Tämä kaikki monimutkaisuus on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että Neuvostoliiton loppuminen oli monelle elämän suurin katastrofi. Kommunistisen vallankumouksen levittäminen oli jo tunnustettu mahdottomaksi, mutta oma idealismi oli joka tapauksessa hitsattu niin kiinni Neuvostoliittoon, että sen huonoistakin puolista huolimatta Neuvostoliitto oli kaiken a ja o.
Eurooppalaista vasemmistoa paljon tutkinut fil.tri Hannu Eerikäinen on tarttunut tähän problematiikkaan: ”Vasemmiston keskuudessa olisi vihdoin uskallettava kritisoida Leninin ja bolsevikkien toimintaa lokakuun vallankumouksen yhteydessä. Lenin on historiallistettava, mikä ei tarkoita sitä, että vaietaan Leninin proletariaatin diktatuurin doktriinista ja sen seurauksista eli toisinajattelijoiden nitistämisestä, terrorista, puhdistuksista, vainoista ja myös vainoharhoista, jotka lopulta johtivat Stalinin ja stalinismin nousuun.”
Eerikäinen kirjoittaa asiasta vasemmistotutkijoiden sähköpostifoorumissa. Hän korostaa sitä, että jos vasemmisto ei selvitä välejään neuvostojärjestelmään, sillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia kehittyä todelliseksi joukkoliikkeeksi, erilaisia kapitalismin vastaisia voimia yhdistäväksi demokraattiseksi rintamaksi.
”On myös selvitettävä, onko kommunistisella puolueella enää tarvetta ja merkitystä, ja jos, niin millaisesta kommunistisesta puolueesta olisi silloin kysymys, sillä kommunismi ja demokratia eivät tähän mennessä ole oikein sopineet yhteen”, kirjoittaa Eerikäinen.
AY-POLITIIKAN
SUUNTA MUUTETTAVA
Mielenkiintoinen kysymys Eerikäisen kirjoituksessa koskee sitä, miten äärivasemmistossa suhtaudutaan ay-liikkeeseen. Hänen mielestään nykyisen ay-politiikan suunta pitäisi muuttaa ekologisesti ja kokonaisyhteiskunnallisesti kestävälle pohjalle:
”Tämä on poliittisesti erittäin vaativa ja monitahoinen tehtävä, joka silti on koko vasemmistopolitiikan keskeinen kysymys. Toisin sanoen miten saada mukaan vielä nykyisissäkin oloissa järjestäytynyt työväki, joka vuosikymmenien taistelulla on saavuttanut tietyt palkka-, työsuhde-, loma- ja eläke-edut, eikä halua missään tapauksessa luopua niistä ja on valmis vielä työtaisteluin pitämään yllä asemaansa ja elintasoaan? Miten tehdä palkka- ja työsuhdetaistelusta osa ekologista taistelua, kun työedut ja ekologiset edut ovat nykyoloissa pitkälle vastakkaisia ja merkitsevät siten työntekijöille eduista luopumista, jos kestävän kehityksen edellytykseksi asetetaan kulutuksen ja kasvun vähentäminen?”
Vaikeita asioita, kuten Eerikäinen toteaa. Miten näissä oloissa on mahdollista voittaa takaisin se "poliittisen toiminnan ulottuvuus, jonka vasemmisto kadotti reaalisosialismin romahduksen seurauksena"? Vladimir Putin ei tietenkään tarjoa tähän ratkaisua, eikä myöskään Li Andersson kovin monen kasvuprosentin edestä.
kari.naskinen@gmail.com
