- Mitä suurempaan maailmaan kuuluu?
- Pahaa, veliseni, pahaa… Lenin kuoli.
- Mitä? Jottako tapettih?
- Ei… kuoli.
Näin alkaa vienankarjalaisen Ortjo Stepanovin kuusiosainen romaanisarja Kotikunnan tarina, minkä hän kirjoitti 1969-89. Vuonna 1990 Stepanov nimitettiin Karjalan kansankirjailijaksi. Karjalaista kulttuuria vaaliva Juminkeko-säätiö ja Karjalan tasavallan kansallisen politiikan komitea ovat sitoneet sarjan kahdeksi paksuksi kirjaksi. Ostin ne Haikolan kylästä, jossa Stepanovin kotitaloa pitää 1998 kuolleen Ortjo Stepanovin poika Miihkali Stepanov. Isä on haudattu metsänreunassa olevalle kalmismaalle, samoin kuin esi-isät, runonlaulajat Kalaskan Vaske ja Karpan Moarie.
Kirjat käsittelevät elämänmenoa alueella, joka sijaitsee Vienanmeren ja Suomen itärajan välissä, suunnilleen niin, että etelässä on Kostamus ja pohjoisessa Uhtua. Haikolan kylä kuuluu Uhtuan piiriin, ja kirjojen tapahtumat ulottuvat 1920-luvun alusta 1960-luvulle. Eikä se elämä kovin erilaiselta vaikuta, kun sitä vertaa varsinkin alkuvaiheiltaan niihin asioihin, joita Suomen kirjallisuudessa on kuvattu. On köyhää maaseutuelämää, toimeentulon kanssa kamppailua, iloja ja suruja, rakastumisia ja niissä pettymisiä ym.
Leninin kuolema oli kuitenkin uudessa Neuvostoliiton valtiossa iso juttu. Miikkulaakin asia kosketti läheltä, sillä piirikomiteassa olivat käskeneet hänen kertoa kylillä Leninin työstä ja elämästä – vähän niin kuin esitelmiä. Kallijevin Veikkoa se ihmetytti: ”Työstä? Mistä työstä? Hänhän oli johtaja.” Veikon käsitteiden mukaan työtä oli vain sellainen, minkä tuloksena syntyi jotain aineellista, kyntäminen, heinänniitto, kalanpyynti metsänhakkuu, ne olivat työtä. Kirjoittaminenkaan ei ollut työtä, vaan kirjoittamista.
Veikko ja Miikkula joka tapauksessa lähtivät viemään tärkeää viestiä opettajalle koululle.
- Olis opettajalle hyvin tärkie asja. Vet Lenin on kuollun.
- Sitä olisittai paishun. Se pojat ei ole hyvä asie. Kenellepä se valta mänöy?
- Neuvostovaltahan jiäy.
- Jiäkäh mitä jiäkäh, mut sen Leninin kera tämä neuvostovalta oli tuatumpi.
Neuvostovallan taloutta lähdettiin kehittämään kolhoosijärjestelmällä, jota kaikki eivät tietenkään kunnolla ymmärtäneet eivätkä hyväksyneet.
- Onko se totta, jotta koko kylän miehet ta naiset pannah yhen täkin alla?
- Miten yhen täkin?
- No kun se kolhoosi luajitah, niin miehistä ta naisista tulou yhtehisie. Silloin jokahini voi elyä kenen kera konsa himottau. Samalla tapua kun kärväkoirat.
- Ken se semmoista on paishun?
- Koko kylä pakajau…
Sakun Jaakko kuitenkin oli käynyt aivan tavallisella riiuureissulla Uhtualla: ”Mie kävin pojat taivahassa enkelijen kera pakajamassa. Tietyökö työ min näköset ollah enkelit? Niitä, hyvä poika, ei joka päivä nävyki.”
Sitä ei kuitenkaan pidetty hyvänä asiana, että Hirssolan Nasto oli rajan toisella puolella mennyt naimisiin suomalaisen talollisen kanssa: ”Eikö omat karjalaiset enämpi kelvattu, kun piti ruotshilla hypätä?”
Suomalaisilla ei muutenkaan ollut hyvä maine. Kun neuvostohallitus oli ostanut Suomesta hevosia, jotka oli määrä antaa talonpojille, varoitti entinen suomalainen punakaartilainen Jaakkoa: ”Älä, hyvä toveri, pane toiveitasi sieltä saatuihin hevosiin. Minä tunnen Suomen porvarit niin hyvin, että voin mennä takuuseen – ne kauppaavat pikemmin koko niemimaan saksalaisille kuin myyvät tänne vaikka markan arvosta tavaraa.” (Hyvän hevosen Jaakko kuitenkin sai.)
Karjalan kieltä romaanissa käytetään vuorosanoissa, kun taas kertova teksti on puhdasta suomea. Karjalankielistäkin tekstiä ymmärtää melko hyvin, mutta outojakin sanoja tulee tietenkin eteen, ainakin näin nykyajan kaupunkilaiselle: eklinen, ettonen, kosino, lautsa, nakriski, päiväkesrä, ruumenpurnu, siklat jne.
Keskeisessä asemassa kirjoissa on Vuokkiniemi, koska siellä kokoontuu kyläneuvosto. Vuokkiniemi on noin 50 kilometriä Kostamuksen pohjoispuolella, ja se on vuoden 2017 suomalais-ugrilainen kulttuurikylä. Toisessa kuvassa tämän jutun otsikon alla on Kalevala-aiheinen maalaus Vuokkiniemen kylätalossa.
Tämä oli sitä tärkeintä aluetta, mistä Elias Lönnrot keräsi aineistoa Kalevalaansa: Haikola, Jyskyjärvi, Kiestinki, Kontokki, Paanajärvi, Röhö, Uhtua, Venehjärvi, Vuokkiniemi...
MAALISKUU 1953
Radiosta kuului vain hidasta klassista musiikkia, joka Prokon Maksimasta tuntui käsittämättömältä huokaisujen sarjalta. Ukko pyöritti vastaanottimen nappuloita, mutta yhtä ja samaa hiljaista hyminää virtasi toisiltakin aaltopituuksilta.
- Johan nyt on saatana.
Vasta pitkän ajan päästä musiikki vaimeni ja radiosta kuului tiedote: ”Kalliit toverit ja ystävät! Neuvostoliiton kommunistinen puolue, Neuvostoliiton ministerineuvosto ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistö tiedottavat suurella surulla puolueelle ja Neuvostoliiton kaikille työtätekeville, että maaliskuun 5. päivänä kello 9.50 illalla kuoli raskaan taudin murtamana Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Keskuskomitean sihteeri Iosif Vissarionovitsh Stalin…”
- Avoi, voi. Mitä meilä raukoilla nyt tulou? Jottako miät heitettih tänne omana onnena nojah?
kari.naskinen@gmail.com
