1. FBI:llä, USA:n armeijalla ja laivastolla oli jo kesällä 1941 tiedustelutietoja siitä, mitä Japani ehkä suunnitteli. Tiedonpalasia ei kuitenkaan kukaan pannut yhteen. Presidentti Franklin D. Rooseveltkin oli jo toukokuussa julistanut kansallisen hätätilan, mutta se perustui vain uhkaan natsien hyökkäyksestä Amerikan maita vastaan. Japanin yllätyshyökkäys Pearl Harboriin tapahtui 7.12.1941. Seuraavana päivä Roosevelt antoi FBI:n johtajalle J. Edgar Hooverille valtuudet seurata kaikkea tietoliikennettä Yhdysvalloista ja Yhdysvaltoihin.
2. Jo viikkoja ennen presidentti John F. Kennedyn murhaa FBI tunsi entisen merijalkaväen miehen Lee Harvey Oswaldin, joka oli loikannut Neuvostoliittoon, mutta palannut sieltä takaisin. Oswald oli saanut työpaikan Teksasin koulukirjavarastosta, joka sijaitsi Kennedyn ajoreitin varrella Dallasissa. Sieltä hän myös ampui Kennedyn 22.11.1963. Hoover myönsi, että FBI oli syyllistynyt ”suureen kyvyttömyyteen”, kun ei ollut luokitellut Oswaldia tarpeeksi ylös FBI:n turvallisuusindeksissä.
3. Jo 1991 saatiin vinkkejä FBI:n arabitiedonantajalta, että World Trade Center voi olla terrorihyökkäyksen kohteena, mutta tietoja ei noteerattu riittävästi. Tuossa vaiheessa FBI:ssä oli vain yksi arabiantaitoinen virkailija – kun idän ja lännen välinen kylmä sota oli päättynyt, katsottiin homman tulleen hoidetuksi, eikä FBI nähnyt, mitä oli tulossa. Vuonna 1993 WTC:n ykköstornin parkkihallissa kuitenkin pamahti, kuusi ihmistä kuoli ja tuhat loukkaantui. Osama bin Laden oli jo tuossa vaiheessa turvallisuusindeksissä korkealla, mutta FBI:n tutkimukset ja analyysit osoittivat, että ”terrorisminuhka Yhdysvalloissa on vähäinen”. Menikin vuosikymmen, mutta 9.11.2001 WTC:n tornit menivät mataliksi. Tämän jälkeen presidentti George W. Bush antoi FBI:lle vastaavanlaiset valtuudet kuin sille oli annettu Pearl Harborin jälkeen.
KOMMUNISTIT, HOMOT, JUOPOT,
LAITAPUOLEN KULKIJAT
FBI perustettiin 1908 nimellä Bureau of Investigation ja 1935 se sai nykyisen nimensä Federal Bureau of Investigation. FBI:n silmätikkuina olivat aluksi varsinkin kommunistit ja natsit, mutta myöhemmin myös homoseksuaalit, juopot, laitapuolen kulkijat ja muut Yhdysvaltain turvallisuutta mahdollisesti uhkaavat tyypit.
Paha järjestö oli mm. hakaristejä heilutteleva German-American Bund, joka oli perustettu Henry Fordin tuella! Sen propagandapäällikkönä toimi Saksan Wehrmachtin pääesikunnan tiedustelupalvelun Abwehrin luutnantti Walter Knappe, joka asui Yhdysvalloissa 1925-37 ja joka palattuaan Saksaan palveli Adolf Hitleriä organisoimalla kansainvälisiä vakoojarenkaita.
Hoover vihasi sekä natseja että kommunisteja. Vuonna 1924 hän valmisteli 500-sivuisen muistion, jossa yksityiskohtaisesti perusteltiin, että neuvostokommunismi yritti soluttautua kaikkialle amerikkalaisessa elämänmuodossa. Hoover varoitteli jatkuvasti väkivaltaisesta kommunistisesta vallankumouksesta. Vuosikymmeniä myöhemmin Hoover kuitenkin kirjoitti, että kommunistisen puolueen vaikutus amerikkalaiseen elämänmenoon oli ”lähes olematonta 1920-luvulla”.
Sen sijaan mafian juttuihin FBI ei ainakaan Hooverin aikana juurikaan puuttunut. Kun New Yorkissa toimi 1950-luvun lopulla yli 400 FBI:n agenttia, vain neljä keskittyi järjestäytyneeseen rikollisuuteen.
J. EDGAR HOOVER – KUIN
LIKAKERROKSEN PEITTÄMÄ PATSAS
Hoover toimi FBI:n johtajana 48 vuotta. Eläkeikä ei häntä koskenut. Hänen ainoa uhkansa olisi ollut, jos Robert Kennedystä olisi ehtinyt tulla presidentti. Kun Kennedy oli salamurhattu 6.6.1968, kirjoitti Hoover muistiossaan lähimmille avustajilleen: ”Robert Kennedystä tuli eräänlainen Messias seuraavalle sukupolvelle ja ihmisille, jotka kannattivat Martin Luther Kingiä ja kannattavat yhä”. Tim Weiner toteaa kirjassaan, että Robert Kennedyn valinta presidentiksi olisi merkinnyt loppua Hooverin vallalle.
Nyt tilanne on sellainen, että ”Hoover seisoo amerikkalaisen vuosisadan keskiössä kuin jyhkeä, paksun likakerroksen peittämä patsas”, kuten Weiner kirjoittaa.
Hoover sääti ”lakinsa” itse, tosin presidenttien myötävaikutuksella. Presidentit itse määräsivät Hooverin jahtaamaan niin pasifisteja kuin terroristejakin ja ottivat tähtäimeensä yhtä hyvin kansalaisoikeusliikkeen sankarit kuin Ku Klux Klanin. Niin joka tapauksessa on, että FBI:llä ei ole ollut minkäänlaista juridista kehikkoa operaatioitaan varten.
Weinerin FBI-kirja on kuin presidenttien puolesta tehtyjen laittomien pidätysten ja vangitsemisten, murtojen ja varkauksien, salakuuntelun ja puhelinkuuntelun kronikka. Presidentit, oikeusministerit ja FBI ovat käyttänet valtaansa väärin kansallisen turvallisuuden nimissä. Muutamina poikkeuksina ovat olleet, kun Hoover kieltäytyi toteuttamasta Richard Nixonin joitakin lainvastaisia käskyjä ja kun FBI:n myöhempi johtaja Robert Mueller yritti vastustaa George W. Bushin määräyksiä laittoman, salaisen seurantajärjestelmän toteuttamiseksi.
CIA ON HUMPUUKIA
Oman lukunsa tässä kokonaisuudessa muodostaa se salajuonittelu, mikä vallitsee FBI:n ja muiden tiedusteluorganisaatioiden kesken. Ne kaikki vakoilevat myös toisiaan ja soluttavat omia miehiään toisten organisaatioiden sisälle. Hoover kommentoi esimerkiksi olevan ”tragedia, ettei CIA:n humpuukitouhua paljasteta”. ”Jos tämä kansakunta on riippuvainen nykyisestä CIA:sta uuden Pearl Harbor -katastrofin välttämiseksi, olisi viisainta aloittaa poteroiden kaivaminen nyt heti.” (1948)
Suomalaisia ei Weinerin kirjassa ole. Pieni maininta on humalaisesta neuvostovakoojasta Reino Häyhäsestä, joka 1957 käveli Yhdysvaltain suurlähetystöön Pariisissa. Toinen juoppo taas oli CIA:n agentti Edward Lee Howard, jota FBI piti silmällä. Howard kuitenkin livahti silmistä, lensi Helsinkiin ja loikkasi KGB:hen.
Weiner on kirjoittanut myös CIA:n historiateoksen (Otava, 2008), josta kirjoitin tässä blogissa 17.2.2009.
kari.naskinen@gmail.com
