Nyt on kuitenkin ollut lohdullista huomata, että Joyce osasi kirjoittaa myös aivan tavallisia juttuja ja tavallista tekstiä. Kustannusosakeyhtiö Savukeidas on nimittäin julkaissut Joycelta kaksi pientä kirjaa, runoteoksen Kamarimusiikkia (1907) ja rakkauskirjekokoelman Pyhä, rivo rakkaus (1904-12).
Rakkauskirjeet Joyce lähetti Dublinista Triesteen, jossa eleli hänen vaimonsa Nora Barnacle (kuva). Parin erottivat kaus toisistaan Joycen työt kirjojensa ja mm. elokuvateatterihankkeensa takia, kun niitä piti hoitaa Dublinissa. Kirjeet Noralle ovat hauskaa luettavaa, vaikka Joyce totesikin, että hän vihaa kirjoittamista, koska "se on niin kamalan epätyydyttävä keino asioiden kertomiseen". Tunteet piti kuitenkin ilmaista, ja jo kirjeiden aloitukset olivat selväsanaisia, esimerkiksi: "Oma rakas ja tuhma pikku panolintuseni".
Elämä kaukana rakkaastaan oli kauheaa. Dublinkin tuntui paskalta: "Dublin on halveksittava kaupunki ja ihmiset ovat minusta kamalan vastenmielisiä. En pysty syömään mitään, joten olen perin juurin vauhkossa tilassa."
Vauhkoa tilaansa Joyce helpotti kirjeillään: "Ajattelen sinua koko ajan. Anna itsesi minulle, kallein, anna aivan kokonaan heti kun taas tapaamme. Kuinka haluaisinkaan yllättää sinut juuri nyt kesken untasi! Haluaisin suudella sinua erääseen paikkaan, kummalliseen paikkaan, Nora. Enkä tarkoita nyt huuliasi."
Joyce oli tavannut Noran16.6.1904. Niin tärkeänä Joyce piti tuota päivää, että se on myös se päivä, johon Odysseuksen kaikki tapahtumat sijoittuvat. Samana päivänä Eugen Schauman ampui kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin Helsingissä, ja tuo salamurha mainitaan kirjassakin.
Kirjeissään Joyce ei kuitenkaan kerro tällaisista asioista, vaan lataa koko ajan suuria tunteitaan Noraa kohtaan: "Voisin maata vieressäsi nurin ja tuntea kuinka sormesi hyväilevät ja kutittelevat kiveksiäni ja juuttuvat sisääni, ja kuumat huulesi imevät kulliani samalla kun pääni tunkeutuu lihavien reisiesi väliin, käteni tarrautuvat pyllysi pyöreisiin tyynyihin ja kieleni lipoo ahnaasti haisevaa punaista vittuasi".
Samalla yhdistyvät mielikuvat todellisiin tapahtuneisiin asioihin: "Sinä itse, senkin tuhma, hävytön tyttö, johdatit minut tähän tilaan. Se en ollut minä, joka kosketti sinua kauan sitten Ringsendissä. Sinä sujautit kätesi housujeni sisään, vedit paidan hellästi syrjään, kosketit kaluani pitkillä kutittelevilla sormillasi ja otit vähitellen sen koko paksuuden ja jäykkyyden käteesi keinutellen sitä, kunnes tulin sormiesi väliin."
"Sulloit kaluni vittuusi ja aloit laukata kiivaasti. Kenties sarveni ei ollut sinulle riittävän suuri, sillä muistan, että kumarruit lähelle kasvojani ja kuiskasit lempeästi: Nussi menemään, rakas! Nussi menemään!"
Tällaistahan tämä on, aivan normaalia. Rakkauskirjeet syntyvät suuresta intohimosta. Minullakin on omani tallella yli 40 vuoden ajalta. Nykyisin kuitenkin harvoin kirjoitetaan varsinaisia kirjeitä, kun on olemassa tekstiviestit, sähköpostit ja muut uudet vehkeet. Summamutikassa selailin omia arkistojani, ja ei minusta niidenkään perusteella koskaan voinut kirjailijaa tullut, sillä tekstini ovat olleet aika pliisuja Joyceen verrattuna, kuten vaikkapa tällainen aika tuore vuodelta 2005 (sähköposti keskellä työpäivää klo 14.07): "Tulit vaan taas kerran eli noin 50. kerran tänä päivänä mieleeni, niin pitää edes näin kirjeitse lähestyä. Olet kiva, mukava, kaunis, siellä taas nyt valkoinen [työasu keskussairaalassa], punatukkainen + raitoja, kaunis selkä, vatsan kumpu, rakastan Sinua. Kari."
Tänä aamuna lähetin tekstiviestin Esseniin, jossa vaimoni on muutaman päivän reissulla: "Huomenta, kulta. Täällä edelleen kivat ilmat, +6 astetta. Nähdään huomenna, vai onko se vasta torstaina? Rak. K."
Toista se oli, kun Joyce toivotteli vaimoaan tulemaan: "Tule siis, jos vain voit. Hänen pyhyytensä paavi Pius kymmenennen minulle suomin valtuuksin annan sinulle täten luvan saapua ilman alushametta vastaanottamaan paavillisen siunauksen, jonka annan mielelläni."
kari.naskinen@gmail.com
