keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

FBI ja Hoover - tuttu juttu

FBI ja CIA ovat kirjojen ja elokuvien kautta suomalaisillekin tutumpia kuin KRP, LP ja Supo. Myös FBI:n pitkäaikainen johtaja J. Edgar Hoover (kuvassa vas.) on tuttu mies. Tämän takia elokuva J. Edgar on helposti lähestyttävä, mutta juuri tämä tuttuus tekee sen, että elokuva on hieman tylsä, se ei käytännöllisesti katsoen tarjoa mitään uutta. Leonardo DiCaprio (kuvassa oik.) Hooverin roolissa tekee tästä FBI:n perustajasta täsmälleen sellaisen kuin ilmeisesti totuudenmukaista onkin: vainoharhaisen, suuruudenhullun, vallanhimoisen, narsistisen pikkuhitlerin.

Clint Eastwood
on
ohjannut elokuvan rauhalliseen tyyliinsä. Epookkia on saavutettu sillä, että kirkkaat värit on suodatettu pois, yleisilme on tehty ruskehtavaksi. Eastwood on varmaotteinen tekijä, mutta elokuvan historiaan hän ei jää mitenkään merkkimieheksi.

J. Edgarin rasite on pitkä aikajana, jolla pitää toimia, koska ratkaisuksi on otettu Hooverin toiminnan esittäminen jo 1919, jolloin hän vasta aloitteli oikeusministeriön pikkuvirkamiehenä, ja toisessa ääripäässä ovat Hooverin viimeiset vuodet; Hoover kuoli 77-vuotiaana 1972 ollessaan edelleen FBI:n johdossa. Koko tämän aikajakson Hooveria esittää DiCaprio, vanhana Hooverina hurjasti maskeerattuna ja varmaan lihotettunakin.
Maskeerauksessa on ammuttu ylikin, sillä Hooverin salarakas, FBI:n apulaisjohtajaa Clyde Tolsonia esittävä Armie Hammer näyttää 71-vuotiaana satavuotiaalta. Sama koskee Hooverin sihteeriä Helen Gandya esittävää Naomi Wattsia, jonka ulkonäköä myös on vanhennettu liikaa.

Ehkä elokuvan kannalta parempi ratkaisu muutenkin olisi ollut, että siinä olisi keskitytty johonkin pienempään siivuun Hooverin urasta.

Sen elokuva joka tapauksessa hyvin kertoo, että FBI on ollut Hooverin luomus. Hänet nimitettiin liittovaltion turvallisuuspoliisin varajohtajaksi 1921 ja johtajaksi 1925. Vuonna 1935 Hoover muutti organisaation nimen FBI:ksi. FBI on liittovaltion keskusrikospoliisi
, joka tutkii erityisen vakavia ja osavaltioiden rajat ylittäviä rikoksia. Vakoilutehtäviäkin sillä on nykyisin, ja nimenomaan tätä puolta jo Hoover olisi halunnut FBI:lle enemmänkin.

Hoover itse joka tapauksessa hoiti vakoilua, vaikka ei siihen presidentin ja oikeusministeriön lupia ollutkaan. Hooverin henkilökohtaiset arkistot olivat kattavat, ja kun tieto Hooverin kuolemasta tuli, alkoi Helen Gandy heti panna näitä arkistopapereita silppuriin. Hoover tiesi kaiken, mm. John F. Kennedyn seksiseikkailuista natsivakoojaksi epäillyn naisen kanssa. Eikä Hoover mikään Kennedyn klaanin kaveri ollutkaan. Kun tuli tieto JFK:n ampumisesta, lähti Hoover hevoskilpailuihin vedonlyöntiin.

Hoover ei hyväksynyt Kennedyn poikien "ihmisoikeusleikkejä". Yksi pahimmista tämän lajin vaahtoajista oli Hooverin silmissä Martin Luther King. Tämän saama Nobelin rauhanpalkinto oli Hooverille katastrofi.

Hooverin duunareita olivat rikos- ja poliisijännäreistä tutut G-miehet (Government Men, Valtion miehet). Heidän yksi tehtävänsä oli "koota likaa ja levittää sitä", kun joku ihminen piti saada huonoon valoon.

Suuren ansion Hoover saa siitä, että hän otti käyttöön rikosten teknisen tutkinnan. Sen avulla FBI sai kiinni Charles Lindbergin lapsen siepanneen ja murhanneen Bruno Hauptmanninkin, joskaan ei tullut todistetuksi, oliko Hauptman todellakin murhannut lapsen vai oliko lapsen kuolema ollut vahinko. Hoover myös aloitti järjestelmällisen sormenjälkirekisterin ylläpidon.

kari.naskinen@gmail.com