Ajanjakso 1905-44 on pitkä aika Suomen historiassa. Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran (Otava, 2008) se vie 600 sivua, mutta kahden tunnin elokuvaan se ei mahdu. Peter Lindholmin elokuva jää hajanaiseksi - sirpaleita matkan varrelta, ja ihmiskuvatkin niin vajaita, ettei kunnolla pääse perille edes sukulais- ja muista henkilösuhteista.Selitys on kaupallisen yksinkertainen: elokuva on pätkitty kuusiosaisesta tv-sarjasta (á 50 min.), joka käynnistyy FST5:llä 21.12. Aleksi Bardyn tuotantoyhtiölle Helsinki-filmi Oy:lle on hyvä bisnes pyörittää tynkäelokuvaa myös teattereissa, sillä Finlandia-palkitun kirjan filmatisointi kyllä vetää katsojia. Jo ensi-iltaviikonvaihteena sen näki 59 teatterissa yli 8000 ihmistä. Hyvä määrä, kun ottaa huomioon, että kysymyksessä on ruotsinkielinen elokuva ja että mukana ei ole laajalti tunnettuja näyttelijöitä.
Elokuvan ydin on vastakkainasettelussa. Ollaan Helsingissä, joka jakautuu jyrkästi kahtia, valkoisiin ja punaisiin. Pitkänsillan eteläpuolella, rikkaan yläluokan ympäristössä kasvaa itsenäinen ja utelias Lucie (Jessica Grabowsky, kuva), joka ei kuitenkaan suostu yläluokan naisten muottiin. Lucien sydänkin syttyy rajoja rikkoen Allulle, joka on työväenluokan sankari, jalkapallotaituri ja punakapinallisen poika. Rinnalla kulkee myös klassinen juttu köyhästä Allusta ja porvarispoika Ecusta. Tarina etenee läpi vuosikymmenten ja seuraa miten aika, paikka ja yhteiskuntaluokka sekä yhdistävät ihmisiä että ajavat heitä toisistaan erilleen.
Suomen historian pahin vastakkainasettelu johti 1918 kansalaissotaan. Elokuvassa noiden tapahtumien perusteet ohitetaan lähes täysin - ei muuta kuin pannaan nauhat käsivarsiin ja aletaan sotia. Eivät nuo lähes sadan vuoden takaiset asiat niin tuttuja nykyihmisille ole, että ne voidaan heittää kehiin tuosta vain ilman taustoittamista.
Westö kertoo, ja elokuvakin vähän, suomenruotsalaisten porvarispoikien kostoretkestä kansalaissodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen. Westö on kertonut, että häntä on historiaan perehdyttyään järkyttänyt se, miten nuoria valkoiset teloittajat olivat keväällä ja kesällä 1918. Vanhoista valokuvista näkee, että joukossa on ollut ihan poikasia.
Westön ruotsinkieliset vanhemmat muuttivat Helsinkiin Keski-Pohjanmaalta. Pihapiirin muut pojat Munkkivuoressa olivat suomenkielisiä, mutta yli kielirajan heitä yhdisti maaltamuuttajan tausta. Kieliraja on ollut myös historian tunnustamista vaikeuttava raja; Westön oman tuntuman mukaan kansalaissota on ollut vielä suurempi tabu ja vaikeampi asia ruotsinkielisessä Suomessa. Kansan Uutisten haastattelussa (2.2.2007) Westö sanoi, että viimeistään Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen suomenkielisille kirkastui se, että maassa oli käyty kansan, jopa perheitä kahtia jakanut sisällissota. – "Meillä ruotsinkielisellä puolella julkisuus on ollut vähän toisenlaista. Meillä on ollut mielikuva siitä, että kaikki ruotsinkieliset olivat valkoisten puolella. Ruotsinkieliset punaiset on tavallaan häädetty historiasta. Olemme yksinkertaistaneet asioita omassa historiankirjoituksessamme tyyliin, että kunnon suomenruotsalainen on porvari ja oli kansalaissodassa valkoisten puolella."
On tämä elokuva myös Helsinki-elokuva. Helsinki juhlii ensi vuonna pääkaupungiksi tulon 200-vuotisuuttaan. Kovin paljon ei elokuva pysty vanhaa Helsinki-kuvaa näyttämään, mutta jotakin kuitenkin.
Elokuvassa Allu pelaa jalkapalloa Helsingin Voimassa. Onkohan sellaista TUL:n seuraa ollut? Ponnistus ja Toverit ovat ainakin tutumpia.
kari.naskinen@gmail.com
