Arktisen Banaanin dekkaripokkarisarja loppui jonkin jakelujärjestelmäongelman takia. Onneksi näiden kovaksikeitettyjen kioskikirjojen julkaiseminen kuitenkin jatkuu, nyt kovakantisina.Tämä on mielenkiintoinen laji. Nobelin palkintoja tekijät eivät saa, mutta hienoja lukukokemuksia nämä kirjat parhaimmillaan tarjoavat. Niiden kerronta on suoraviivaista kuin Smith & Wessonin luodin kulku, mutta toisaalta alan mestarit osaavat iskeä taitavasti myös sellaisia koukkuja, jotka antavat lukijalle muutakin kuin suoraviivaista viihdettä.
Kun viimeksi luin irlantilaisen Ken Bruenin London Boulevardin (AB, 2011), niin se osoittautui hienoksi pastissiksi Billy Wilderin elokuvasta Auringonlaskun katu (1950). Kirjassa vedetään rinnastuksia myös moniin muihin klassikkoelokuviin, kuten Alaston satama, Nuoruuden suloinen lintu, Palvelija ja Viettelysten vaunu. Asiaan kuuluvat myös sivumennen heitetyt sitaatit vaikkapa Albert Camus´lta, D.H. Lawrencelta ja Rainer Maria Rilkeltä. Puhumattakaan siitä, että Bruen nostaa hattua suurille esikuvilleen Elmor Leonardille, James Sallisille, Jim Thompsonille - ja yhdessä pubissa kirjan päähenkilö tapaa James Ellroyn.
On tämä osaksi snobbailuakin, mutta samalla se panee lukijan pelaamaan kirjailijan kanssa eräänlaista kulttuuriaiheista Trivial Pursuitia. Bruen tekee tämän heti selväksi silläkin, että ensimmäisten sivujen aikana lukijan on saatava tolkku useista sivistyssanoista: kompulsiivinen, obsessiivinen, postkoitaalinen, residivismi, regency-tyyli.
Minämuotoinen kertoja Mitchell sen sijaan on suoraviivainen äijä: "Minä olen Kaakkois-Lontoosta. Me emme käytä sellaisia sanoja kuin kauneus muutoin kuin puhuessamme autoista tai jalkapallosta."
Suoraviivaista on tämän lajityypin teksti muutenkin. Parhaimmillaan ne ovat kuin haikuja tai viisipolvisia trokeetankoja. Esimerkiksi käy vaikkapa Thompsonin mestariteos Pakotie (Otava, 1973):
"En ole ballistiikan asiantuntija
mutta minäkin tiesin
että luoti oli mennyt sisään
tuosta pienestä reiästä.
Ulostuloaukon puolella olisi
paljon suurempi ja rumempi reikä.
Sillä puolella olivat hänen kasvonsa."
Lajityypin parhaimmistoa edustava Ross Macdonald kuuluu myös mestareihin:
"Pitäisi rakentaa mielisairaaloita, joissa on saranalliset nurkat. Aina silloin tällöin sairaala käännettäisiin nurin niin että ulkona olevat jäisivät sisään ja sisällä olleet pääsisivät ulos.” (Tuomitsijat, Book Studio 1996) - Loistava kielikuva; voisi soveltaa vaikkapa myös eduskuntaan, saranat nurkkiin.
London Boulevardista tehdyssä samannimisessä elokuvassa (dvd, 2010) Mitchelliä esittää Colin Farrell.
Heti tämän kirjoitettuani jatkan eilen illalla aloittamaani Duane Swierczynskin Vaaleaverikköä (AB, 2011), joka myös vaikuttaa dynamiitilta. (Kirjamessuilta näitä taas löysi.) Hänen edellisensä on Keikkakuski (AB, 2009).
Kirjallisuussitaatilla Vaaleaverikkökin alkaa: "Kuva esitti vaaleaverikköä. Sellaista vaaleaverikköä, joka saisi piispankin potkaisemaan reiän lasimaalaukseen." (Raymond Chandler)
kari.naskinen@gmail.com
