Guernica aina

Kansallisoopperan Don Carloksessa Espanjan kuningas Filip II uhoaa aateliselle sotilaalle, Posan markiisille Rodrigolle, että panee protestoinnin Flanderin kreivikunnassa kuriin miekalla, tulella ja verellä. Filip on tyranni, ja hänen väkivaltaista julistustaan vahvistetaan näyttämön takaseinään heijastettavalla Picasson Guernicalla (1937), joka kuvaa diktaattori Francon avuksi tulleiden natsi-Saksan ilmavoimien julmaa hävityspommitusta Guernican kaupunkiin sisällissodan aikana.

Verdin ooppera on aina ajankohtainen, mikä tavallaan tekee hyväksyttäväksi sen, että tämän esityksen on italialainen ohjaaja Davide Livermore tuonut lähelle nykyaikaan. Kuninkaan edustusauto on 1970-luvun Seat 132 ja kotonaan Filip katsoo televisiota. Tällainen häivyttää kuninkaallisen glamourin arkipäiväisyyden taakse, mitä korostaa sellainenkin yksityiskohta, että Filip laulaa isoa komeaa monologiaan sängynreunalla istuen aamutakki päällä.

Tämä kaikki on sitä, jonka Hannah Arendt toi merkittävällä tavalla julkiseen keskusteluun: pahuuden arkipäiväistyminen. Tähän liittyi myös syvempi totalitarismin kritiikki, joka Arendtilla tarkoitti esimiesten käskyjen sokeaa noudattamista; näin diktaattori voi muodollisesti torjua henkilökohtaisen vastuunsa tekojensa seurauksista. Filipin aikana 1500-luvulla ei ollut galluppeja, mutta nykyajan despootit järjestävät niitä ja omien tv-kanaviensa kautta kertovat, että kansan kannatus on milloin millekin erikoistoimenpiteelle ainakin 85 prosenttia.

Rodrigo yrittää puhua Filipille Flanderin sorretun kansan puolesta. Flanderiksi kutsuttu Espanjan Alankomaat halusi itsenäistyä ja kruununprinssi Carloskin oli tällä kannalla noussen siis isäänsä vastaan. Filipille eivät kuitenkaan moiset haihattelut käyneet, koska hänen valtakuntansa piti pysyä suurena ja mahtavana. Se käsitti Iberian lisäksi nykyisen Italian alueen melkein kokonaan, valtaosan Keski-Eurooppaa sekä siirtomaita Etelä- ja Keski-Amerikassa. Rodrigo väittää kuninkaalle vastaan, että valtion pitäisi säästää kansan verta ja antaa tilaa inhimillisyydelle. Filip vastaa: ”Milloin luulette näiden inhimillisten vuosisatojen koittavan?” Filip oli tietenkin oikeassa, eivät ole vieläkään koittaneet.

Sattumalta juuri tämän päivän Helsingin Sanomissa professori Ian Gold Oxfordin yliopistosta sanoo, että maailma voi olla tuhon tiellä. Sodat Ukrainassa ja Gazassa, muita konflikteja ympäri maailman kymmenittäin, Trump taas vallassa ja Venäjän puolella, ääriliikkeet äänessä ja menestyvät vaaleissa, ydinvoima ja -aseet, huono halu torjua ilmastonmuutosta... Maailma palaa ties monettako kertaa.

Filipin isä Kaarle V oli syntynyt Flanderissa ja oopperan loppukohtauksessa Kaarlen haamu nousee haudasta (kuvassa) ja laulaa:

Poikani, maan surut
seuraavat meitä tässäkin paikassa.
Rauha, jota sydämesi toivoo,
löytyy vain Jumalasta!

Tosin Filip ei rauhaa toivo muuten kuin miekan ja tulen voimalla. Tästä kohtauksesta ohjaaja on tehnyt sillä tavalla oman versionsa, että Kaarle V:n hauta on ikään kuin Madridin tunnetun veistoksen ”Pudonneen enkelin” alla. Sopii kuitenkin sikäli nykymaailman henkeen, että oikea veistos kuvaa taivaasta karkotettua Luciferia. Veistos sijaitsee Retiro-puistossa 666 metrin korkeudella merenpinnasta! Todellisuudessa Kaarle V on haudattu lähellä Portugalin rajaa olevaan San Jerónimo de Yusten luostariin.

Kansallisoopperan orkesteri on taas täydellisen kovassa iskussa. Hannu Lintu johtaa kauneimmat kohdat kuin oltaisiin taivaassa ja dramaattisilla hetkillä on kuin ukkosta ja salamointia. Mielenkiintoista odottaa, millaisia elämyksiä Lintu tarjoaa Lahden kaupunginorkesterin kanssa Sibelius-festivaalilla elokuussa, kun Sibeliuksen lisäksi ohjelmassa ovat myös Mahlerin sinfoninen runo Todtenfeier ja Wagnerin Valkyyrian 1. näytös.

Solistit Don Carlosissa ovat erinomaisia. Suomalaisittain Timo Riihonen on tiukassa vertailutianteessa, sillä edeltäjiä Filipin roolissa ovat olleet Hannu Heikkilä, Kim Borg, Jaakko Ryhäsen ja Jyrki Korhonen. Lisäksi Matti Salminen on esittänyt roolia Saksassa. Riihosellakin on kovaa meriittiä Saksassa, jossa hän on laulanut monessa talossa sekä kesäisin Bayreuthissa ainakin Parsifalissa, Nürnbergin mestarilaulajissa, Lohengrinissä ja Reininkullassa. Hyvin menee nytkin, mutta näin maallikkona ehkä vaikuttaa latistavasti se, että Filipin habitus ei vastaa kuninkaallista olemusta.

Muut pääsolistit olivat eilisessä esityksessä ulkomaalaisia. Vahvimman vaikutuksen jättivät moldovalainen Andrey Zhilikhovsky (Rodrigo) ja saksalainen Nina Bezu (Elisabeth). Nykyisin sopraanorooleihin ei pääse satakiloinen mamma, mutta miesten kohdalla ei tällaisia kriteereitä ainakaan yhtä ankarina ole, joten Carlosin roolissa oli eilen eteläkorealainen Andrea Shin, päätä lyhyempi kuin Filip.

Esitys Kansallisoopperassa kestää yhden väliajan kanssa 3,5 tuntia. Verdin alkuperäisenkin version näin 1998, jolloin se Ralf Långbackan ohjaamana kesti 4,5 tuntia. Siinä oli nykyversioon lisättynä alkuperäinen ensimmäinen näytös, jossa Carlos ja Elisabeth de Valois tapaavat ensimmäisen kerran Fontainebleaun puistossa. Kantaesitys oli Pariisissa 1867, mutta aika pian tuli selväksi, että esitys on liian pitkä. Katsojat eivät ehtineet viimeisiin junavuoroihin, joten piti jäädä hotelliin yöksi tai lähteä asemalle kesken esityksen. Joitakin muitakin lyhennyksiä tehtiin, esimerkiksi Filipin ja Carloksen kohtaus vankilassa Rodrigon kuoleman jälkeen lyhjennettiin minimiin, ja poistetun kohtauksen musiikin Verdi siirsi seitsemän vuotta myöhemmin säveltämänsä Requiemin Lacrimosa-osaan. Lyhentämisestä huolimatta Don Carlos on edelleen grand opéra, suurta juhlaa termin parhaassa merkityksessä.

kari.naskinen@gmail.com