Viime kesänä ilmestyi SDP:n historiaa käsittelevän kirjasarjan viides osa Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio (1957-75). Kuudenneksi osaksi voisi hyvin nimetä puoluetoimitsijana 1959-66 olleen Toimi Ranteen päiväkirjoihin perustuvan yli 600-sivuisen kirjan, vaikka se samoja vuosia koskeekin. Se on nimittäin arkisen havainnollista luettavaa sieltä puoluetyön ruohonjuuritasolta, jossa ei aivan kaikkea näe, mutta jossa jäsenistön mielialat tunnistaa hyvin, sekä surut ja murheet kuin myös suuret voitonhetket. Kirjan on toimittanut Toimi Ranteen poika Esa Ranne.
Kirjan nimi Puolue murroksessa viittaa sos.dem. puolueen hajaannukseen, jota konkretisoi kansikuvan hammasrattaassa sen eri puolilla olevat henkilöt: puolueen peruslinjalla olleet Rafael Paasio, Mauno Koivisto ja Pekka Kuusi sekä hajottajien edustajina Väinö Leskinen, Olavi Lindblom ja Kaarlo Pitsinki. Sosialidemokraattinen puoluekenttä oli jakautunut kahdeksi puolueeksi, kahdeksi ay-liitoksi, kahdeksi urheiluliitoksi, ja oman Päivät Sanomat -lehtensäkin perusti TPSL, joka oli aloittanut 1959. Vuonna 1963 tilanne ei ollut vielä lähelläkään paluuta yhteen: puolueen kaikista toimitsijoista Ranne tiesi vuoden lopulla, että sovinnon kannalla oli 12, sovintoa vastaan 26 ja siinä välissä häilyviä 11 toimitsijaa.
Tilannetta kuvaa Toimi Ranteen päiväkirjamerkintä, jonka mukaan puheenjohtaja Paasio ponnisteli kaikin voimin sovinnon puolesta, mutta puoluesihteeri Pitsinki, kaiken pahan ydin Leskinen ja osa puoluetoimikunnan jäsenistä kasasi täysin voimin esteitä sovinnon aikaansaamiseksi. Pitsinki ja Leskinen olivat valjastaneet puoluetoimiston ja suurimman osan puolueen lehdistä toimimaan sovintoa vastaan; demarilehdissä kirjoitettiin ilkkuen ”Rafun” sovintopuuhista. Atte Pohjanmaan päätoimittamassa Suomen Sosialidemokraatissa löylyä heitti lisää ja kovimmin Simo ”Simppa” Juntunen. Eikä tuoreella puheenjohtajalla Paasiolla ollut minkäänlaista sijaa puoluetoimistossa eikä puolueen pää-äänenkannattajassa.
Vuonna 1964 Leskisen juntta sai lisää voimaa, kun kunnallisvaaleissa Helsingissä sen edustajat olivat kolme kärjessä: Leskinen, Pitsinki ja Pauli Burman. Tunnettuja Paasion ja sovinnon vastustajia olivat myös Sinikka Luja, Lauri Palonen ja Sulo J. Ojanen. Lopulta sovinto kuitenkin tuli, kun TPSL ei puolueena menestynyt. Sen jäsenet alkoivat palata SDP:hen 60-luvun puolivälissä, 1972 paluu oli kokonaan tapahtunut ja 1973 TPSL lakkautettiin.
KEKKONEN JA HONKA
Yksi surkea episodi demarien historiassa on ollut Honka-liittoon osallistuminen. Kun Urho Kekkonen piti pudottaa valtaistuimeltaan 1962, esittelivät Pitsinki ja Lindblom demaritoimitsijoiden kursseilla Pajulahdessa, että suunnitteilla on Olavi Hongan tekeminen presidentiksi. Tuolloin Väinö Tanner oli vielä SDP:n puheenjohtaja ja oikeistodemarina voimakkaasti Honka-liiton kannalla. Niin siihen mentiin yhdessä muiden porvaripuolueiden kanssa lukuun ottamatta tietenkin Maalaisliittoa.
Honka-liitto kaatui kuitenkin noottikriisiin, ja Toimi Rannekin kirjoitti, että sd. puolueväelle asia oli nolo, hävettävä ja säälittävä. Tyhmyys oli tullut riisutuksi ja kaiken kansan nähtäväksi, mistä tiedotusvälineet hyvin pitivät huolen.
Valitsijamiesvaaleissa Kekkonen sai 145 valitsijamiestä, SKDL:n Paavo Aitio 63 ja Paasio 36. SDP:n puoluetoimikunta ei alkuunkaan hyväksynyt Paasion tekemää ehdotusta, että valitsijamiehet antaisivat heti ensimmäisellä kierroksella äänensä Kekkoselle. Paasion esityksen kannalla olivat vain Arvo Ahonen, Anni Flinck, Ensio Partanen ja Eino Raunio. Kun Kekkonen oli sitten saanut 199 ääntä, Aitio 62 ja Paasio 37, kirjoitti päiväkirjanpitäjä, että Honka-liitto rumentaa ja raatelee rajusti.
Iso myönteinen Kekkos-asia SDP:n kannalta oli, kun tasavallan presidentti tuli ensimmäisen kerran Pitkänsillan yli Helsingin työväenyhdistyksen juhlasaliin 25.9.1964. Toimi Ranne kirjoitti tuosta historiallisesta tapauksesta paljon, Kekkosen puheenkin melkein kokonaan siteeraten.
GRYNDERIN TARKOITUS
ON AINA VAIN ANSAITA
Kirjassa on laajat raportit puoluekokouksista. Vuoden 1963 kokouksessa piti merkittävän puheen myös Lahden kaupunginjohtaja ja kansanedustaja Olavi Kajala, joka vaati, että yksityistä, terveellä pohjalla tapahtuvaa asuntorakennustoimintaa on syytä edistää vero- ja kunnallispoliittisin keinoin. Yhtenä tausta-asiana tässä oli kaksi kuukautta aiemmin Vesitornin lähellä Asunto Oy Säästöhuipun romahtaminen. Rakennusliike Erkki Melkon urakoima 9-kerroksinen talo oli vastikään saatu harjakorkeuteen.
”Keinottelun estämisestä on huolehdittava”, sanoi Kajala. ”Yksityisten yrittäjien ansaitsemistarkoituksessa suorittama asuntorakennustuotanto ei ole terveellä pohjalla. Ei siinä ole tarkoituksena saada asuntoja, vaan siinä on tarkoitus ansaita. Meillä Lahdessa on hyvin katkeria kokemuksia siitä, miten pitkälle tässä saalistusvimmassa mennään.”
Tässä samassa kokouksessa Paasio valittiin puolueen puheenjohtajaksi 26 915 äänellä (99 äänestyslippua), Veikko Helle sai 17 151 ääntä (66 äänestyslippua).
RANKKAA TYÖTÄ
Päiväkirjamerkintöjen lisäksi Esa Ranteella oli käytettävissään isänsä noin 2000 konekirjoitusliuskaa muistelmia liitteineen. Ne kaikki on taltioitu Työväen Arkistoon. Nyt ilmestynyt kirja kuvaa erinomaisesti sitä työtä, mitä puoluetoimitsijat joutuivat ennen sähköpostia, internettiä ja Zoom-palavereita tekemään. Kun Toimi Ranne aloitti helmikuussa 1959 työt Uudenmaan sd. piiritoimistossa, se oli sen jälkeen yhtä menoa aamusta iltaan, arjet pyhät. Ensin päivät toimistolla kaikkea mahdollista kirjanpidosta tsupparin hommiin asti ja illat liikenteessä kenttäväkeä tapaamassa. Lisäksi tietenkin kokoukset, jotka yleensä olivat illalla, sekä puhujamatkat.
Vasta kahden vuoden kuluttua Ranne pystyi hankkimaan auton, ettei kaikkia reissuja tarvinnut tehdä linja-autoilla ja junilla. Auto oli pieni Commer Cob, joka myöhemmin vaihtui Hillman Imp -pikkuautoon. Vuonna 1965 Ranne näki Jyväskylässä, että Keski-Suomen sd. piirisihteeri Maunu Ihalainen ajoi oikein Fordilla, jossa takalasi oli vino sisäänpäin.
Auto helpotti liikkumista, jota tuli paljon senkin takia, että Helsingin Työväen Säästöpankin pääjohtaja Mauno Koivisto antoi Ranteelle hoidettavaksi myös HTS:n jäsenvaaliasioita. Pankilla oli konttorit myös Hämeenlinnassa ja Riihimäellä, minkä lisäksi piti usein käydä Lahdessa, koska siellä perustettiin Lasse Lappalaisen johdettavaksi Lahden Työväen Säästöpankki, jota myöhemmin oltiin yhdistämässä HTS:ään. Lahdessa kokouksia pidettiin Kansantalolla ja Jukolan Hiidenkivi-kabinetissa.
Koivistosta ja Ranteesta tuli läheiset. Kerran Ranne istui Koiviston työhuoneessa, kun siellä oli Veikko Helle sos.dem. piirin huonon rahatilanteen kanssa. Palkkojakin oli jäänyt maksamatta. Koivisto kuunteli tarkasti, mutta kun tuli sopiva kohta, Manu huomautti: ”Kuule Veikko, sinä olet erehtynyt, lainaosasto on tuolla alakerrassa.”
Kun Ranteen tehtäväksi tuli myös puolueen tiedotussihteerin hommat, työmäärä lisääntyi työväenlehtien levikkityön tukemisesta. Esimerkiksi Hämeenlinnassa piti ponnistella Hämeen Kansan päätoimittajan Mauno Pelkosen ja piirisihteeri Voitto Penttisen kanssa lehden tulevaisuuden eteen. Minutkin Pelkonen palkkasi sinne 1969, mutta ei auttanut, päinvastoin lehden ilmestyminen piti harventaa 6:sta päivästä viikossa 3:een heti seuraavana vuonna.
Ideologisistakin kysymyksistä Voitto Ranne kirjoitti päiväkirjaansa, esimerkiksi Koiviston sanomana: ”Teoreettisten kysymysten harrastajana tiedän, että on johdonmukaisempaa kutsua tavoittelemaamme yhteiskuntaa hyvinvointivaltioksi kuin sosialistiseksi yhteiskunnaksi.”
kari.naskinen@gmail.com
