Sivuraiteella, jumalauta saatana vittu

Lahden kaupunginteatterin näytelmässä Sivuraide on elämässään epäonnistunut Jönssi niin vastenmielinen hahmo, että ei kestä. Vaikka luen parhaillaan dokumenttiromaania vielä pahemmasta äijästä, on tämä pienen Eero-näyttämön Jönssi kokemuksena paljon kuvottavampi, koska sen meuhkaamista joutuu katsomaan ja varsinkin kuulemaan. Jönssiä näyttelee Jarkko Lahti, joka ei enää hymyile eikä ole yhtään onnellinen, kuten erinomaisessa elokuvaroolissaan nyrkkeilijä Olli Mäkenä.

Sivuraide tapahtuu muutaman pysäkin välillä junan lähestyessä Helsinkiä. Näytelmä alkaa, kun samaan vaunuun, jossa Jönssi istuu, tulee Elina (Eeva Soivio). Ovat olleet kimpassa lukioaikoina, mutta eivät olleet nähneet toisiaan yli 20 vuoteen. Keskustelu alkaa kankeasti, mutta vilkastuu nopeasti, kun Jönssi tajuaa Elinan menestyneen elämässään, toisin kuin kaljajuoppo ja muutenkin täysjuntti Jösse.

Uutisista Jönssi on lukenut, että Elina on myynyt yrityksensä Googlelle, joten rahaa on pakko olla tuhottomasti. Jönssillä ei ole. Elina kiertää maapalloa luennoimassa, on haastateltavana radiossa ja sitä rataa, kun taas työttömäksi jäänyt kiinteistönvälittäjä Jönssi on ajautunut aivan sivuraiteelle. Erokin on tullut, ja kun Jönssi säestää katkeruuttaan ja kateuttaan pari kertaa minuutissa kovaan ääneen raivoamalla jumalauta saatana vittu perkele, tulee asia selväksi. Joimme väliajalle tilaamamme kahvit ja poistuimme.

Pari vuotta sitten Gummerus julkaisi tämän Juha Itkosen näytelmän audiodraamana, joka ilmeisesti tarkoittaa samaa kuin kuunnelma äänikirjana. Eeva Soivio sanoi sen ilmestyttyä, että ”Elinan ja Jönssin rakkaustarina tuo jollain tavalla mieleen tämän ajan Romeon ja Julian, tarinan traagisesta ja mahdottomasta rakkaudesta, joka kuitenkin kestää ikuisesti”. Eero-näyttämöltä en tunnistanut Romeota.

Lahdessa Laura Mattilan ohjaama kantaesitys oli viime kuussa ja täältä se jatkaa yhteistyön merkeissä Turun kaupunginteatteriin ja Kansallisteatteriin.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikki lehdet kuolevat

Suomen vanhin edelleen ilmestyvä sanomalehti on 1824 aloittanut Åbo Underrättelser (ÅU). Se muutti viime syksynä paperilehtensä viisi kertaa viikossa ilmestyvästä yhteen kertaan viikossa. Vastaavanlaista rimpuilua käyvät kaikki lehdet. Vaikka niinhän lehti-sana viittaa nimenomaan puun lehteen, joka myös on kuolevaa sorttia syksyisin.

 

Suomen ensimmäinenkin sanomalehti ilmestyi Turussa: Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo kerran kahdessa viikossa 1771-78. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2025 kirjoittaa fil. maist. Janne Ridanpää Lahdessa ilmestyneiden lehtien historiasta, joka sekin on rivi kuivuneita lehtiä. Ridanpää on lahtelainen, joka työskentelee tutkijana Helsingin Sanomain säätiön Median museossa ja arkistossa Ludviginkadulla entisissä Helsingin Sanomien tiloissa.

Painetulla sanomalehdellä ei ole tulevaisuutta. Ensimmäisenä Lahdessa aloitti Heinolassa 1890 perustettu Jyränkö-lehti, joka julkaisi hetken ajan myös erillistä Lahden-lisälehteä. Tällainen toiminta johtui siitä, että lainsäädäntö salli noihin aikoihin kirjapainojen perustamisen vain kaupunkeihin, jollainen Heinola oli, mutta Lahti ei vielä. Lisäksi tyly kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov lakkautti mielellään jo ilmestyneitä sanomalehtiä ja eväsi uusilta yrittäjiltä julkaisulupia. Vuonna 1900 Bobrikovin sensuuri sivalsi Vihtori Peltosen kustantamaa porvoolaista Uusimaa-lehteä, joka lakkautettiin määräajaksi. Peltonen tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Johannes Linnankoski.

Tämä kipu tuntui myös Lahden kauppalassa, jossa Peltosen lehteä oli tilattu ahkerasti. Kun Uusimaa lakkasi tulemasta, Lahden asukkaat ja ilmoittajat alkoivat yhä kovemmin janota omaa sanomalehteä. Ensimmäisenä lähti liikkeelle helmikuussa 1900 Kotkassa painettuna näytenumerona ilmestynyt Lahden Uutiset. Ridanpään tutkimusten mukaan se ponnisti työväestön riveistä, toimittajanakin oli suutari Kaarle O. Tanner. Tästä syystä Lahden herrat vieroksuivat tulokasta, ja Helsingissä ilmestynyt Työmies-lehti irvailikin: ”Kuolema ja kirous! Tämähän haiskahtaa työväeltä ja toimittajana on suutari. Hyi peijakasta! Että kehtaavatkin! Ja uskaltavat! Heiltä lupaa kysymättä! Onko moista julkeutta ennen kuultu?” Vuonna 1906 Työmiehestä tuli SDP:n pää-äänenkannattaja.

Tannerin hakemuksen Lahden Uutisten pysyvästä julkaisemisesta Bobrikov hylkäsi. Samana keväänä 1900 herraskaisempi seurue kokoontui Seurahuoneella ja perusti Lahden Lehden, joka alkoi ilmestyä maaliskuun lopulla kaksi kertaa viikossa. Päätoimittaja oli kansanopiston opettaja, maisteri Vilho Koskinen ja painopaikka Heinolassa, joka oli saanut kaupunkioikeudet 1839 keisari Nikolai I:ltä. Bobrikov siunasi lehden säännöllisen ilmestymisen, joka alkoi heinäkuussa 1900. Yhä vain ärsytti, että lehti jouduttiin painamaan ”neljän peninkulman takaisessa pikkukaupungissa”.

Lahden Lehti oli poliittisesti nuorsuomalainen. Vuonna 1906 sen kilpailijaksi tuli kuitenkin vanhasuomalaisten Lahti-lehti, jolloin kaupungin nuorsuomalaiset hankkivat Lahden Lehden varsinaiseen omistukseensa. Lahden Lehden taival päättyi silti konkurssiin 1909, minkä jälkeen nuorsuomalaiset perustivat sen tilalle jo samana vuonna Lahden Sanomat. Senkään elämä ei pitkään kestänyt, vaan kolmesti viikossa ilmestynyt lehti piti lopettaa. Tästä alkoi sitten pitkäaikaisen Etelä-Suomen Sanomien tie, kun sen synnytti Lahden Sanomien ja helsinkiläisen Uusmaalaisen yhdistyminen 1914.

Myös ESS aloitti puoluekannaltaan nuorsuomalaisena ja sen seuraajan Edistyspuolueen linjalla. Sotien jälkeen se kuitenkin liukeni yleisporvarilliseksi ja samalla konservatiivisemmaksi lehdeksi. Vuoden 1951 jälkeen ESS on ollut puoluepoliittisesti sitoutumaton porvarilehti. Vuodesta 1963 lähtien se on ollut Lahden ainoa päivittäinen sanomalehti, kun kokoomuslainen Lahti-lehti oli lopetettu.

INTERNET VUOSI-
KERTOMUKSIIN 1995

Sitten tulivat Internet ja digitaalisuus. Janne Ridanpää on juuri käsitellyt sanomalehdistön nykyvaihetta Journalismin Suomi -verkkojulkaisussa, jossa hän vetää linkkejä ennen digiaikaa olleeseen tavallisempaan sähköistymisaikaan: ”Tavallaan Hesarikin oli sähköistynyt jo 1983, kun teksti-tv-uutiset, HS-Kaapelisanomat, oli aloitettu. Oli myös heitelty ideoita niin VHS-kasettina toimitettavasta lehdestä kuin mahdollisuudesta tulostaa päivän aviisi kotona itse.”

Kun Sanoma Osakeyhtiö julkaisi vuoden 1995 toimintakertomuksensa, yhtiö ja sen päätuote Helsingin Sanomat olivat huippukunnossa. Lama oli kurittanut mediakenttää, mutta Erkon imperiumi oli selvinnyt vaikeista ajoista kuivin jaloin. Sanomat kirjasi vuodelta 1995 liikevaihtoa 1,7 miljardia markkaa liikevoittoa 186 miljoonaa. Painettu lehti eli kulta-aikaansa, mutta muutos oli muhimassa. Vuoden 1995 toimintakertomus oli ensimmäinen, jossa internet mainittiin – peräti kuusi kertaa. Se ei suinkaan ollut sattumaa, sillä kertomusvuoden aikana kilpailijat Iltalehti ja MTV olivat lanseeranneet ensimmäiset verkkopalvelunsa.

Vuosikertomus 1995 sisälsi mielenkiintoisen ennustuksen internetin ja median tulevaisuudesta: ”Aivan oman erityisen roolin teknisessä kehityksessä on ottanut internet, joka on tänä päivänä ilmiö ja huomenna merkittävä taloudellinen tekijä. – – Internet on erinomainen täydentäjä ja jatke painetulle viestinnälle, joka tulevaisuudessa ehkä nojaa kolminaisuuteen, joka koostuu painetusta aineistosta, cd-romeista ja internetulottuvuudesta.”

Ridanpää kirjoittaa nyt, että ennuste oli oikeilla jäljillä, mutta hieman jälkipolvia myös hymyilyttää, kun painettu viestintä ei koskaan ehtinyt nimittäin nojata cd-romppuihin. Helsingin Sanomat julkaisi ensimmäisen internetpalvelunsa, Verkkoliitteen, toukokuussa 1996. Nimensä mukaisesti sitä pidettiin vain paperisen sanomalehden täydentäjänä ja liitteenä. Sen julkaisuaikoihin vain 15 prosenttia suomalaisista käytti internetiä, eikä surffailu ollut aivan halpaa, sillä modeemiliittymien käyttö kerrytti puhelinlaskua aikaperusteisesti.

Tuo kaikki oli kuitenkin vasta alkua. Kuten Ridanpää kirjoittaa, vuosien saatossa ”painetun viestinnän täydentäjä ja jatke” nousi rengistä isännäksi.

Eikä uudenlaisen digi-isännän uudistuva toiminta jää kesken. ESS:n levikki oli 90-luvun alussa yli 71 000, mutta tällä hetkellä paperilehteä painetaan enää alle 20 000. Samassa suhteessa ovat sanomalehtien painettujen versioiden levikkiluvut romahtaneet koko maassa.

Kuolevia lehtiä haravoidaan tunkiolle lähivuosina kiihtyvällä tahdilla. Hetken lehdet nuo vielä hehkuu, on loisto tuo jo viimeinen.

kari.naskinen@gmail.com

Pois puute, pois kurjuus, käy ruusutkin kukkimaan

Ensimmäinen suomalainen tulevaisuuselokuva oli Ruusujen aika (1968). Sen käsikirjoituksessa kuvittelivat Suomea vuonna 2012 Peter von Bagh, Jaakko Pakkasvirta ja Risto Jarva, joka elokuvan ohjasi. Kuten tämäntyyppisille futurisoinneille jokseenkin aina käy, on aikajänne liian lyhyt kuviteltujen muutosten tapahtumiselle. Näin Ruusujen ajassakin, jossa Historian instituutin virallisen katsauksen mukaan Suomikin on 60-70-lukujen levottomien aikojen jälkeen rauhoittunut ja muuttunut ihmiskeskeiseksi. Levottomuutta oli ollut lähellä, mm. Tshekkoslovakian miehitys ja nuorison radikalisoituminen ylioppilaiden Vanhan valtauksineen 1968.

Ei kuulu Jarvan elokuvien parhaimmistoon. Aiheen käsittely jää kapea-alaiseksi, ja rautalangasta vääntäen meille ymmärtämättömille yritetään selittää, mitä asiaa tässä ajetaan.

Instituutin tutkija Raimo Lappalainen (Arto Tuominen) sanoo heti eräänlaiseksi esipuheeksi elokuvalle, että enää ei ole luokkatietoisuutta. Jokainen voi olla yhteiskunnan jäsen oman luonteensa mukaisesti, koska luokkarajat ovat poistuneet. Poliitikkojen rooli on käytännössä hävinnyt tästä liberaalin demokratian yhteiskunnasta, koska päätöksenteko ja kaikki valta on siirretty virkamiehille. Tähän ihannetilaan on päästy edistyksen mukanaan tuoman ymmärryksen kehittymisellä. Tosin Raimo yhdessä repliikissä sanoo niinkin, että ei hän aina ole ollut ”neutraali”.

Sellainenkin muutos on elokuvassa kuviteltu, että lapsia ei enää kasteta, yhdessä kohtaa tutkijan assistentti (Tarja Markus, kuvassa) oikein naureskelee kuullessaan, että vielä 40 vuotta aiemmin moinen operaatio oli ollut normaali käytäntö. Pieleen menivät ennusteet. Yhdessä asiassa on kuitenkin tapahtunut hieman muutosta kuvitellun suuntaan, koska virkamiesvalta on kasvanut varsinkin kuntatasolla.

Aivan aukottoman auvoiseksi ei tulevaisuutta kuitenkaan kuvata. Kuortaneen ydinvoimalassa nimittäin alkaa lakko, jonka pääjehuna toimii Kalle Holmberg. Ennenkuulumatonta tällä 2000-luvulla, ja instituutissa aletaankin väsätä lausuntoa moisen muinaismuiston vanhanaikaisuudesta. Samalla kuullaan melodiaa Taistojen tiellä -työväenlaulusta.

Elokuvassa siis ollaan vuodessa 2012 ja puolueeton virkamiestutkija päättää ruveta perehtymään myös suomalaiseen yhteiskuntaan puoli vuosisataa sitten, koska nykyaika on jo kunnossa. Peter von Baghin kertoman mukaan Raimo sai vaikutteita opetusministeriön taideneuvostoa johtaneesta hallitusneuvos Olli Närvästä. Raimo päättää lähestyä tuota poliittisesti huonoa aikaa yksilötasolla ja valitsee kerrontatavaksi yhden silloin eläneen ihmisen elämän. Kohdehenkilöksi valikoituu kemikaliokaupan myyjä, strippari ja alastonkuvissakin esiintynyt malli Saara Turunen. Hän oli syntynyt 1946 ja kuollut kuvaustilanteessa tapaturmaisesti junan alle 1976.

Valinta kohdistuu Saara Turuseen, koska hänestä on valokuvia ja filminpätkiä. Tutkija lähtee tekemään hänestä tv-dokumenttia, johon löytyy Saaraa ulkonäöltään hyvin muistuttava insinööri Kisse Haavisto (Ritva Vepsä, julisteen kuvassa) Kuortaneen ydinvoimalasta. Tämä asia on samalla sellainen, että se tekee elokuvasta myös seksielokuvan. Kun tarkoituksena on osoittaa menneen ajan seksiviritteistä maailmaa, niin julkisuusviihteen kritiikki muuttuu Jarvan elokuvassa pelkäksi seksiksi. Näinhän käy myös pasifistiseksi tarkoitetuissa elokuvissa, joissa 95 prosenttia katsojista ei havainnoi sodanvastaisuutta, vaan nauttiin elokuvasta väkivaltaviihteenä.

Ruusujen ajassa tämä kriittinen näkemys tulee muka esille Kissen ja tutkijan rakkaudeksi muuttuvassa suhteessa, johon tietenkin kuuluvat myös sänkyhommat. Lopulta Saaran tilanteeseen samaistuva Kisse kuitenkin kyseenalaistaa Raimon yhteiskunnalliset näkemykset. Miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta ei sen sijaan sanota sanaakaan, joten ainakin tältä osin ruusut ovat ovat alkaneet oikealla 2000-luvulla kukkia jonkin verran paremmin kuin tässä kuvitelmassa.

Elokuvan futuristisesta musiikista ja äänitehosteista vastasi Erkki Kureniemi, elektronisen musiikin ensimmäisiä kehittäjiä Suomessa.

Muuten futurismi, varsinkin amerikkalaisista scifi-elokuvista tutut teknologiset keksinnöt, jäävät vähälle huomiolle. Näköpuhelin sentään on ja alkeellinen digilehti. Uuden Suomen tunnuksena on ironisena toiveajatteluna Sadankomitean merkki; jos Uuden Suomen omistajat olisivat elokuvan nähneet, olisivat kyllä sanoneet, että ennen lopetamme kokonaan kuin panemme tuollaisen tunnuksen lehteemme. Modernia tulevaisuutta edustavat myös typerännäköiset ravintolatanssi ja jokin palloilulaji, jotka lisäävät elokuvan lapsellisuutta.

Viihdejulkisuuden rujoa teemaa Risto Jarva käsitteli myös elokuvassa Kun taivas putoaa… (1972), joka sai innoituksensa Hymy-lehden Veikko Ennalan naisia halventavista jutuista (elokuvan työnimi oli ollut Naisen tarina). Sen elokuvan käsikirjoittajat olivat Jarva, von Bagh, Jussi Kylätasku ja Antti Peippo.

Nimistä lisäksi, että pienissä rooleissa ruusuelokuvassa ovat myös Päivi Istala tv-kuuluttajana, Paavo Jännes Saaran entisenä miesystävänä Eila Pehkonen instituutin johtajana, Arja Saijonmaa instituutin työntekijänä, Unto Salminen Saaran entisenä aviomiehenä sekä ohimenevän pienissä rooleissa Risto Jarva, Peter von Bagh ja Antti Peippo.

kari.naskinen@gmail.com