Hän, joka syvyydet näki

Maailman ensimmäinen laajasti matkaillut turisti oli Gilgamesh, ja oli myös maailmanhistorian ensimmäinen sankariseikkailija. Gilgamesh on tuttu maailman vanhimmasta eepoksesta, jostain vuosien 2100 - 2000 eKr. tietämiltä, mutta todennäköisesti Gilgamesh oli myös oikea historiallinen henkilö, joka sumerilaisen kuningasluettelon mukaan hallitsi Urukin kaupunkia joskus vuosien 2800 ja 2600 eKr. välillä. Alkuperäisessä muodossaan tämä mesopotanialainen eepos on käsittänyt yli 3000 säettä ja sen nimi oli Sha naqba imuru (Hän, joka syvyydet näki). Enää kaikkia säkeitä ei ole tallella, mutta valtaosa kyllä.

Hain tämän eepoksen tuoreimman, Jaakko Hämeen-Anttilan suomennoksen (Basam, 2000) kirjastosta sen jälkeen, kun pääsiäisenä oli Gilgamesh tullut esiin kahdessa eri musiikkiyhteydessä. Ristinkirkossa kuulin Karl Jenkinsin Stabat Mater -oratorion, jossa yksi säe oli Gilgamesh-eepoksesta ja laulettiin arameaksi. Sitten kuuntelin kotona tanskalaisen nykysäveltäjän Per Norgårdin cd:n, jonka testivihkossa kerrottiin, että Norgård on säveltänyt myös Gilgamesh-oopperan. Että mikä se tällainen eepos oikein on?

Hämeen-Anttila kirjoittaa esipuheessaan, että kaikista elämän syvyyksien, viisauksien ja ikuisuuden etsimisestä sekä uskonnollisuudestaan huolimatta eepoksen näkyvin taso on seikkailukertomus, Gilgameshin odysseia. Gilgameshin tärkein kaveri ja palvelija on jumalten muovaama ihminen Enkidu, joka myös etsii syvempiä asioita ja löytääkin ilotyttö Shamhatin:

Tuossa hän on, Shamhat! Paljasta povesi,
avaa vulvasi, anna hänen ottaa sinut.
Shamhat heitti pois alimman vaatteen,
avasi vulvansa ja Enkidu otti hänet.
Shamhat teki villimiehelle naisen työtä,
kuusi päivää, seitsemän yötä
Enkidu rakasteli Shamhatin kanssa.

Eepoksen loppuvaiheissa käy ilmi, että Gilgamesh oli myös urheilumiehiä. Yhtenä päivänä hän nimittäin harmitteli, että pudotti pallonsa manalaan ja heti perään sinne putosi myös maila. Gilgamesh pani Enkidun hakemaan niitä, mutta sillä reissulla Enkidu joutui tappeluun ja kuoli. Gilgamesh ei saanut pelivälineitään, mutta se jää arvoitukseksi, oliko Gilgamesh kriketti-, pesäpallo- vai tennismiehiä.

Raamatussa ei urheilujuttuja ole, mutta yhdessä kohtaa Raamatun ja Gilgameshin kertomukset yhtyvät. Vedenpaisumus Raamatussa on nimittäin samankaltainen kuin Gilgameshissa kuvattu Tulva. Vedenpaisumus tosin kesti peräti 150 vuorokautta, mutta Gilgameshin Tulva vain viikon. Araratin sijasta pelastuneet odottivat Tulvan loppumista Nisir-vuoreen juuttuneessa laivassa. Seitsemäntenä päivänä laivasta laskettiin korppi lentoon, se näki väistyvät vedet, söi, käänteli ja nokki, eikä palannut laivaan. Nisir-vuoren oletetaan olevan Irakissa lähellä Sulaymaniyahin kaupunkia; Nisir-nimi ehkä tarkoittaa ”Pelastuksen vuorta”.

Hämeen-Anttila olettaa, että Gilgamesh on vaikuttanut myöhemmin Raamatun kirjojen muotoutumiseen. Mikäs ihme se, koska Gilgamesh näki syvyydet, maan juuretkin, kaiken tiesi ja ymmärsi. Samalla kannalla on arkeologi, teologian tohtori Eero Junkkaala, jonka mielestä on luontevaa ajatella, että Kaksoisvirranmaassa tunnettiin vedenpaisumuskertomus raporttina todellisesta tapahtumasta, ja siitä on itse asiassa olemassa useampiakin versioita.

Sekin vielä näiden kahden eepoksen yhteyksistä, että Gilgamesh harmittelee, kun ei jättänyt manalaan pudottamiaan urheiluvälineitä puusepän taloon - ”onhan puusepän vaimo minulle kuin äiti! Kunpa olisin jättänyt! Onhan puusepän vaimo minulle kuin sisar!” Oliko kysymyksessä enneuni Joosef nasaretilaisesta, jonka luona Gilgamesh tulisi maailmanmatkoillaan vierailemaan?

kari.naskinen@gmail.com

Kevin Costnerin horisontti vasta hahmottuu

 

Vasta alkutaipaleella oleva Kevin Costnerin Horizon on saanut yllättävän ymmärtämättömän kritiikin. Miksi juuri tämän elokuvasarjan aloitusosa on arvosteltu sekavaksi, tylsäksi ja liian pitkäksi? Samantyyppisiä koostumuksiahan tehdään nykyisin koko ajan, tosin enimmältään televisioon. Miksi esimerkiksi vuoden välein monijaksoisina kokonaisuuksina ilmestyneet House of Cards ja The Crown kelpasivat, mutta nyt Horizon ei? Pitävätkö elokuva-arvostelijat televisiota ja suoratoistopalveluja niin ala-arvoisina välineinä, että niiltä ei ole arvokasta tuoda ideoita ”oikeisiin” elokuviin? Tähän voi sanoa sen vanhan totuudenkin, ettei keskeneräistä työtä pidä näyttää herroille eikä hulluille, ja taidemaailmassa kriitikot mieltävät itsensä muiden yläpuolella oleviksi herroiksi.

Tämän neliosaisen amerikkalaisen saagan ensimmäinen elokuva on kolme tuntia pitkä. Se on episodimainen tarinoiden alku villin lännen elokuvien perinteiseen tyyliin, jossa lännen kaukaisilla rajaseuduilla käydään kamppailua selviytymisestä. Tässä tapauksessa alkupiste on San Pedron laaksossa Arizonassa 1859. Horisontti ei vielä siinnä, mutta kohti uutta Horizon-nimistä kaupunkia ollaan menossa, kuten uudisasukkaille painetussa paperissa mainostetaan. Tosin lyhyessä prologissa maanmittarit jo mittaavat tulevan uuden kaupungin maastoja San Pedron joen luona ja kauempana intiaanit ihmettelevät.

Kumma, että episodimaisuuskin on hämmentänyt kriitikoita. Yksi suurimpia lännenelokuvien klassikoita Näin valloitettiin Villi Länsi (1962) muistetaan rakenteeltaan samanlaisena, ohjaajiakin kolme John Ford, Henry Hathaway ja George Marshall. Se oli tietenkin helpompi ymmärtää, koska juonirakennelma päättyi, kun elokuvakin päättyi. Nyt saamme odottaa Horizonin episodien mahdollisia risteymiä ja ratkaisuja seuraaviin jaksoihin, joissa tarinoita tullee lisääkin.

Horizon on ollut Costnerin suuri unelma jo siitä alkaen, kun hän oli ensimmäisenä ohjauksenaan tehnyt erinomaisesti onnistuneen Tanssii susien kanssa (1990). Toinen western Armoton maa (2003) onnistui myös, ja tämä eeppinen Horizon tulee kokonaan valmistuttuaan kuulumaan lännenfilmien omimpaan lajityyppiin. Se on vakava elokuva, jossa ei ole katsojien ylimääräiseksi viihdyttämiseksi tehtyjä pitkiä ammuskelukohtauksia eikä huumorikevennyksiä.

Saagan ensimmäisessä osassa intiaanit ovat vielä hyvin pienessä osassa. Myöhemmissä jaksoissa Costnerin sympatiat alkuperäiskansoja kohtaan varmaan nousevat esille, kun käsittelyyn tulevat intiaaniheimojen hämmennys ja pelko, joka purkautuu itsepuolustuksellisena väkivaltana.

John Fordin ja John Waynen tutuksi tekemässä Monument Valleyssakin on jokin kuvaus käyty tekemässä, mutta elokuvasta en tuollaista kohtaa tunnistanut. San Pedron laakso ja muutkin kuvaukset onkin tehty Utahissa. Täydellisen hienoa maisemien hyödyntämistä elokuva on läpeensä. Pääkuvaaja on J. Michael Muro, joka oli jo susielokuvassa steadicam-kuvaajana. Myös lavastuksellisesti kaikki on niin o.k., ettei pidä ihmetellä valmistusbudjetin suuruutta ja toistaiseksi syntyneitä tappioita.

Episodimaisessa kertomuksessa siirrytään San Pedro Valleysta Montanan territorioon ja sen jälkeen Wyomingin territorioon, jossa tapaamme myös Costnerin esittämän hevoskauppias Hayes Ellisonin. Hevoskauppias saattaa olla jotain muutakin, sillä revolverimiehenä hän näyttää kuuluvan lännen nopeimpiin. Ellison vaikuttaa yksinäiseltä ratsastajalta, joka vain yrittää huolehtia omista asioistaan, mutta aina tämä ei riitä.

Koska elokuvassa liikutaan myös eri aikatasoissa, esittää nuorta Hayes Ellisonia pienessä roolissa Costnerin oma 15-vuotias poika Hayes Costner.

kari.naskinen@gmail.com

Ihmiset pois, majavat ja linnut jääkööt

Liikemiehet laskivat, että kun tuosta rinteestä kaadetaan puut, siihen saadaan slalomrinne. Niin tehtiin, mutta kun seitsemän vuoden liiketoiminnan rahatulos ei ollut riittävän hyvä, toiminta lopetettiin. Kaikki kuitenkin hyvin, sillä sadan vuoden kuluttua paikalla on taas metsää.

Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaatio Heijastus metsästä kuvaa sitä ihmiskeskeistä näkökulmaa, joka tuhoaa luontoa. Noin 20 metriä leveälle seinälle Mäntän Serlachius-museossa heijastetaan 8-kanavaista videopanoraamaa, josta heti 50-minuuttisen esityksen jälkeen sanoin, että jos tämä luokiteltaisiin elokuvaksi, se menisi kaikkien aikojen tilastossani ainakin 50 parhaan joukkoon. Se on kertomus ihmisistä, jotka ovat tehneet itsestään pääosan luonnon kiertokulussa. Tässä valtavassa audiovisuaalisessa teoksessa ihminen on kuitenkin sivuosassa. Pääosissa ovat puut, kaikki heidän vihreytensä. Visuaalisesti teos on täydellisen hieno, puut ja metsä saavat arvoisensa kuvauksen, toisaalta pahannäköisiä hakkuita tai muita rujouksia ei korosteta esille tuomalla - ei tarvitse, koska asia tulee selväksi ilmankin (kuvaus on Antti Ruusuvuoren ja Pekka Uotilan).

Oikeastaan tuntuu, ettei niitä vähiäkään kuvia ihmisestä pitäisi tässä olla. Koska ihminen on kaikessa kehittyneisyydessään ja ahneudessaan tuhonnut luontoa rikollisella tavalla, ihminen joutaisi täältä pois kokonaan. Yhdessä kohtauksessa majava on rakentamassa patoa, johon se tarvitsee puunrungon tai pari säädelläkseen pesänsä lähellä olevaa veden virtausta. Ihminen ei koskaan säätele, vaan ryöstää. Eija-Liisa Ahtila ei kertaakaan mainitse ilmastonmuutosta, mutta asia tulee selväksi muutenkin, eivätkä tätä kriisiä ja kohti tuhoa etenevää tilannetta ole aikaansaaneet majavat, linnut, koppakuoriaiset eivätkä kilpikonnat.

Hattulan keskiaikaisesta Pyhän Ristin kirkosta näytetään 1500-luvulta peräisin oleva seinämaalaus Aatamista ja Eevasta vähän ennen lähtöä paratiisista. Ilman Raamatun kertomustakin tiedetään, että paratiisia ei enää ole, eikä ihmiskeskeinen ajattelu kaikessa johda muuhun kuin romahdukseen. Luonto sen kyllä kestää sadan ja jopa 100 000 vuoden huonojen jaksojen jälkeen, kuten ennenkin. Luonto palautuu, mutta mitä tapahtuu ihmiselle seuraavaan kuumuus- tai jääkauden aikana?

Eija-Liisa Ahtila (s. 1959) on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen nykytaiteilija. Hänen tähänastinen tuotantonsa käsittää 15 monikanavaista videoinstallaatiota, joista seitsemän omistaa Serlachiuksen taidemuseo. Mielenkiintoista sinänsä, että Serlachius vaurastui aikoinaan nimenomaan metsällä. Kolmen vuoden työn vaatinut Heijastus metsästä on Eija-Liisa Ahtilan kolmas tilausteos Serlachiukselle. Tämä katsojan sanattomaksi vetävä taideteos on kuin hiljainen hätähuuto luonnon ja ihmisen yhdessä toistaiseksi ylläpitämän elämän puolesta. Onko lajienvälinen ymmärrys, empatia tai peräti rakkaus enää mahdollista, kysyy taiteilija.

Esityksen jälkeen sanoi Ulla-vaimolleni, että en nyt heti kommentoi mitään, koska tätä joutuu nyt ajattelemaan. Ulla nyökkäsi, mutta sanoi, että eikös tässä ollut jotain samaa kuin sinun suosikkiohjaajasi Terrence Malickin elokuvissa. Niin oli. Luonto ja ihminen. Malickille tärkeintä on vesi, kaiken alku. Monessa elokuvassaan Malick kuvaa länsimaisen ihmisen vääristynyttä luontosuhdetta, kun kaiken mittariksi on tullut talouskasvu. Tämä edellyttää jatkuvaa liikettä, jota varten pitää metsiä kaataa. Vastavoimana on kuitenkin luonnon liike, ja kyllä me tiedämme, kumpi täällä maapallolla lopulta on vahvempi voima.

Vuonna 2009 Eija-Liisa Ahtila nimitettiin taiteen akateemikoksi. Hänen töitään on ollut 2000-luvulla mm. MoMassa, Tate Modernissa ja Bilbaon Guggenheimissa. British Film Institute on julkaissut hänen videoinstallaationsa elokuvaversioina ja niiden käsikirjoitukset dvd-kokoelmana The Cinematic Works of Eija-Liisa Ahtila.

Heijastus metsästä on Mäntässä vielä ensi viikon. Hieman samaa teemaa jatkaa kuitenkin ensi vuoteen asti saksalaisen Agnes Meyer-Brandisin videoteos Kun puut vaeltavat, jossa tarkkaillaan puiden, metsien ja ilmakehän tapahtumia. Tämä 5-kanavainen videoinstallaatio on kuvattu 2021-25 suojellulla Siikanevan suolla Ruovedellä, ja se sai maailmanensi-iltansa viikko sitten.

kari.naskinen@gmail.com

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus on menossa 1800-luvun malliin

Finanssikriisi USA:ssa alkoi muhia USA:ssa 2000-luvun alussa rahoitusmaailman johtajien ahneuden takia. Miljoonaluokan bonuksia haalittiin lyhyen tähtäimen tulosten perusteella, ja lopulta yleismaailmallinen paniikki laukesi investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin syksyllä 2008. Suomen hallitusherrat sanoivat tuolloin A-studiossa, että ei noilla kaukaisilla asioilla ole mitään vaikutusta Suomeen. Katastrofi siitä kuitenkin syntyi meilläkin. Heti 2009 Suomen bkt:n muutos oli -7,9 %. Syy oli sama kuin muuallakin: ihmisille oli tyrkytetty lainoja, vaikka eivät välttämättä olisi tarvinneet. Samoin oli Suomessa menetelty 20 vuotta aikaisemmin ja oli saatu aikaan pankkikriisi. Näissä molemmissa tapauksissa Suomen hallitus oli reagoinut finanssikriiseihin liian myöhään ja liian vähän.

Näistä kokemuksista huolimatta sanotaan nykyisinkin herkästi, etteivät maapallon toisella puolella tapahtuvat asiat meille asti vaikuta. Thomas Pikettyn kirjat todistavat kuitenkin, että kyllä vaikuttavat. Vaikka hänen pääomakirjoissaan keskitytään pääasiassa isoihin maihin, niin pienistä maista on mukana sentään Ruotsi, ja logiikat toimivat jokseenkin samalla tavalla täällä pohjoisen lintukodoissa kuin muuallakin.

Otin tähän juttuuni kuvan amerikkalaisen elokuvan julisteesta. Justin Pembertonin elokuva perustuu Pikettyn kirjaan Pääoma 2000-luvulla (2013). Vaikka elokuva valmistui jo 2019, sitä ei ole Suomessa otettu teatterilevitykseen. Netin suoratoistopalveluista sen näkee muutaman euron maksusta, mutta en tiedä, onko siinä edes suomenkielistä tekstitystä. Ilmeisen mielenkiintoinen se joka tapauksessa on, sillä sisältö tulee Pikettyn yli 600-sivuisesta kirjasta ja arkistoista ovat paljon paljastaviksi lausunnonantajiksi löytyneet mm. Ronald Reagan, Margaret Thatcher, George W. Bush ja Gordon Gekko Oliver Stonen ”kauhuelokuvasta” Wall Street (1987). Mukana on tietenkin myös Thomas Piketty ja toinen talouselämän ankara kriitikko Joseph Stiglitz. Oikeiden tv-kanavien lähetyksiin Suomessa ei elokuvaa ole uskallettu hankkia Kokoomuksen ja Perussuomalaiset-puolueen koston pelossa.

Piketty on tehnyt tilasto- ja muita taloustutkimuksia perusteellisesti ja tullut siihen tulokseen, että olemme menossa kovalla vauhdilla kohti 1800-luvun yhteiskuntia, joita hallitsi pieni koroilla ja perinnöillä elävä eliitti. Meillä Kokoomus haluaa turvata tämän systeemin jatkumisen ja vahvistamisen perintöveron poistamisella.

Uusimmassa kirjassaan Pääoma ja ideologia (Into, 2024) Piketty osoittaa selvin luvuin, miten rikkaimpien tuloerot keskiluokkaan ja vähäväkisempään väestöön kasvavat jatkuvasti. Tätä kehitystä avittaa se, että kaikkein varakkaimpien kohdalla valtaosa heidän varallisuutensa vuotuisesta kasvusta jää henkilöverotuksen ulkopuolelle. Pääomatuloilla elävät eivät maksa kunnallisveroakaan ollenkaan, joten tuntuu kummalliselta, että tällaisetkin ihmiset saivat viikko sitten käydä äänestämässä kuntavaaleissa – ajoivat äänestyspaikoille Mersuillaan meidän veronmaksajien rahoilla tehtyjä katuja pitkin.

ROMAHDUSKIN
VOI TULLA

Ei kuitenkaan ole täysin mahdotonta, että tie 1800-luvun ideologiaan katkeaisi. Sytytyslanka kuitenkin palaa jo. Piketty vertaa nykymenoa jopa 1800-1900-lukujen vaihteen ”kauniiseen aikakauteen” (belle époque), joka myös eli eriarvoisuuden aikaa. Sen kauneus tosin ilmeni vain omistavalle luokalle, erityisesti valkoihoisille miespuolisille omistajille, ja tämä vaihe sitten katkesi maailmansotaan.

Jos ei nyt onnistuta muuttamaan nykyistä talousjärjestelmää perusteellisesti oikeudenmukaisemmaksi, kestävämmäksi ja tasa-arvoisemmaksi, voivat muukalaisvihamielinen populismi ja sen vaalimenestys nopeastikin johtaa länsimaisen kehityksen rajuun romahdukseen.

Piketty pitää kapitalistisen järjestelmän elementtejä ideologisina ratkaisuina: markkinat ja kilpailu, isot voitot ja pienet palkat, pääoma, veroparatiisit… Tämä kaikki on sosiaalista ja historiallista muodostelmaa ideologiselta pohjalta, eikä siinä ole tarpeeksi tavoiteltu oikeudenmukaisuutta.

Yli 800-sivuisen kirjan viimeinen luku on ”Kohti osallistavaa sosialismia”. Siinä Piketty lopulta sanoo, mitä hän tarkoittaa oikeudenmukaisella yhteiskunnalla: ”Oikeudenmukaisuus on osallisuutta ja keskustelevaa demokratiaa. Oikeudenmukainen yhteiskunta tarjoaa kaikille jäsenilleen mahdollisimman monia perushyödykkeitä, kuten koulutuksen, terveydenhoidon, yleensäkin mahdollisuuden osallistua täysipainoisesti yhteiskunta- ja talouselämään, kulttuuriin ja politiikkaan sekä siitä äänestämiseen.”

Oikeudenmukaisuus on myös sitä, että omistussuhteet sekä tulojen ja omaisuuden jako toimivat myös heikoimmassa asemassa olevien jäsenten elinehtojen hyväksi. Piketty kuitenkin muistuttaa, ettei oikeudenmukaisuus tarkoita ehdotonta tasa-arvoa. Reilu pitää joka tapauksessa olla itseään heikommassa asemassa olevia kohtaan.

Tämähän on yksinkertaista. Jos jokin puolue julistaisi periaateohjelmassaan, että sen tavoite on kaikessa oikeudenmukaisuus, ei muuta tarvittaisikaan. Oikeudenmukaisuus kattaa kaiken.

Kapitalismista pitäisi kuitenkin irtautua osallistavan sosialismin toteuttamiseksi. Tässä auttaisi lainsäädännön ja verotuksen kehittäminen, kirjoittaa Piketty. Lähimpänä tätä ideologiaa on hänen mukaansa sosiaalidemokratia, jonka edustaman yhteiskuntamallin tärkeimpinä tunnusmerkkeinä toimivat verotusjärjestelmä ja hyvinvointijärjestelmän rakentaminen. Toisaalta Piketty kritisoi: ”Sos.dem. yhteiskunnat eivät menestyksestään huolimatta ole keksineet keinoja hillitä eriarvoisuutta, koska ne eivät ole kyenneet uudistamaan ja syventämään ajatteluaan eivätkä suhtautumistapaansa omistamiseen, koulutukseen, veroihin, kansallisvaltioihin ja maailmankaupan sääntelyyn.”

Osasyy tähän on, että demaripuolueista on tullut koulutettujen puolueita, joista osa on kehkeytymässä aikaisempaa selvästi varakkaampien puolueita. Tämä on asettanut vaikkapa SDP:n tilanteeseen, jossa sen on vaikea lähteä haastamaan yksityisomaisuuden murentamista vähääkään.

kari.naskinen@gmail.com

Keskinkertainen Requiem ei ole Mozartin teos

Kärsimysviikolla käydään kirkossa kuuntelemassa Bachin Matteus- tai Johannes-passio. Myös jokin hartaista Sielunmessuista kuuluu usein pääsiäisen ajan ohjelmaan, vaikka se ei varsinaisesti Raamatun kärsimysviikkoon liitykään. Molempi parempi, tällä kertaa Johannes-passio Ristinkirkossa sekä Mozartin Requiem Sibeliustalossa, ja vielä pitkänäperjantaina Karl Jenkinsin Stabat Mater Ristinkirkossa.

Jenkinsin sävellystä en ole koskaan kuullut, mutta nämä kaksi ovat sitäkin tutumpia. Molemmat hienoja teoksia, vaikka Mozartista elämäkertakirjan (Into, 2014) tehnyt Antti Vihinen sanookin, että iso osa Requiemista on varsin keskinkertaista musiikkia. Loppuosaltaan se ei Mozartin säveltämää olekaan, ”sävellyksen alkuosa on biljardia, loppu koronaa”, kirjoittaa Vihinen viitaten tällä Mozartin intohimoiseen biljardiharrastukseen.

Italialainen Piero Melograni kirjoitti omassa Mozart-elämäkertakirjassaan (2005), että tiukasti ottaen Requiem pitäisi poistaa Köchelin luettelosta, koska se on ennemmin muiden säveltämä. Ludwig von Köchelin virallisessa luettelossa (Köchelverzeichnis) ovat kaikki Wolfgang Amadeus Mozartin teokset aikajärjestyksessä, viimeisenä merkintänä Requiem d-molli, KV 626.

Mozart aloitti tämän säveltämisen vaikeasti sairaana. Kun Mozart oli kirjoittanut alkua Lacrimosa-osasta, hän havahtui omaan tekstiinsä ja pelästyi, että oliko tästä tulossa sielunmessu hänelle itselleen:

Kyyneliä täynnä on se päivä,
jona tomustansa nousee
syyllinen ihminen tuomittavaksi…

Tulivatkohan Mozartin mieleen ne monet riettaudet ja synnit, joihin oli iloluontoisesti lyhyen elämänsä aikana langennut? Vihinen on tietenkin perehtynyt laajasti Mozart-tutkimukseen, josta on käynyt ilmi, että Mozart käytti ahkerasti muutakin kuin biljardikeppiä. Mozartin jälkimaine kertoo, että hän ”paneskeli” useita oopperoittensa laulajatähtösiä, piano-oppilaitaan ja tukijoittensa vaimoja. Häneen liitetäänkin termi Schürzenjäger, suomeksi ehkä naistenmies tai kravattisonni. Tätä toimeliaisuutta voi osittain tulkita myös Mozartin vaimolleen Konstanzelle lähettämistään kirjeistä. Vihisen kirja osoittaa Mozartin olleen muutenkin aika viliskantti.

Valtaosa Requiemista on joka tapauksessa muiden kuin Mozartin säveltämää. Päätekijä oli Mozartin väsähdettyä hänen entinen oppilaansa Franz Xavier Süssmayr. Hän ei kuitenkaan ole roolihenkilönä Amadeus-menestyselokuvassa, jossa sen sijaan tehtiin meille kaikille tunnetuksi pääpahis Antonio Salieri (kuvassa oik.). Tämä vain ei pidä yhtä totuuden kanssa. Salieri-juttu sai alkunsa jo 200 vuotta sitten Aleksandr Pushkinin näytelmässä Mozart ja Salieri, jonka Helsingin ylioppilasteatterikin esitti 50-luvulla. Oopperan siitä sävelsi Nikolai Rimski-Korsakov, mutta suuren yleisön tietoisuuteen Salieri tuli vasta englantilaisen Peter Shafferin Amadeus-näytelmässä (1979) ja siitä sovitetussa elokuvassa (1984).

W.A. Mozart (kuvassa vas.) kuoli reumakuumeeseen 5.12.1791 klo 00.55. Sielunmessun kantaesitys oli 14.12.1973, jolloin sen tilannut kreivi Franz von Walsegg zu Stuppach esitytti sen omana sävellyksenään kuolleen puolisonsa kunniaksi.

Sitten vielä Johannes-passiosta yksi huomio. Mitähän siinä sotilaan Jeesukselle ojentamassa sienessä oli, kun kahdessa edellisessä Ristinkirkon passiossa se mainittiin suomennoksessa ensin etikaksi, toisessa hapanviiniksi? Pahoja kyllä molemmat. Sienen sotilas pani iisoppiruo´on päähän ja nosti ristille Jeesukselle. Netistä katsoin, että iisoppi on ainakin nykynimenä sellaiselle kasville, että sen käyttäminen sienen nostamiseen Jeesukselle ei olisi onnistunut. Olikohan sittenkin ollut se keihäänkärki, jolla myöhemmin myös puhkaistiin hänen kylkensä?

kari.naskinen@gmail.com

Hyvät toverit!

Olin illalla Lahden sosiaalidemokraattien vaalivalvojaisissa. Muutama lyhyt puhekin siellä tietenkin pidettiin. Yksikään niistä ei alkanut vanhalla tutulla Hyvät toverit -tervehdyksellä. Televisiosta seurasimme Antti Lindtmanin kiitospuhetta, eikä puolueen puheenjohtajakaan enää käytä toveri-ilmaisua. Tämä on yksi merkki siitä, että SDP on viimeisten parin vuosikymmenen aikana muuttunut perinteisestä työväenluokan korostamisesta ja alkanut entistä selvemmin profiloitua keskiluokkaa edustavaksi puolueeksi.

Vaaliviikolla SDP:n Demokraatti-lehdessä politiikantutkija Johanna Vuorelma Helsingin yliopistosta sanoi, että työväenpuolueen äänestäjät eivät läheskään aina miellä itseään ”työläiseksi” vaan fiinimmin ”keskiluokkaiseksi”. Tilanne yhteiskunnassa on muuttunut, kuten yliopistotutkija kuvasi: ”Hyväosaisena asiantuntijana itseään pitävälle väitelleelle tohtorille voi tulla yllätyksenä, että 12 vuoden tutkijanuran jälkeen palkka voi olla huonompi kuin putkiasentajalla.”

Enää ei SDP:n äänestäjä mene vaalipaikalle kävellen tai Ladalla, vaan Demari ajaa Bemarilla, kuten puolueen jäsenen, ekonomi Hannu Jouhkin punakoneen viritysoppaan nimi kuuluu (WSOY, 2010). Lahdessa suurimman äänimäärän saanut kansanedustaja Mika Karikin on bemarimiehiä.

Nyt vaaliviikolla Jouhki sanoi, että puolueen tärkeä asia on edelleen nostaa esille tuensaajien ja heikoimmassa asemassa olevien asioita, mutta täytyy myös puhutella sitä työssäkäyvien isoa ryhmää, joka ansiotasoltaan ja muutenkin mieltää olevansa keskiluokkaa.

Tässä on nyt onnistuttukin, vaikka osa eilisestä suurvoitosta tulikin maan hallituksen surkean politiikan seurauksena. Tätä onnistumista ovat auttaneet nekin pintapuolisilta tuntuvat asiat kuten toveri-sanan hylkääminen ja sosialismin häivyttäminen lähes kokonaa puolueen ohjelmasta teoreettisellakin tasolla. Eikä puhettakaan, että koskaan enää lähdettäisi vallankumoukseen mitään muuta reittiä kuin vaaliuurnien kautta. Sosialismin periaatteisiin tämä on kansainvälisestikin lisätty jo aikoja sitten sillä tavalla, että iskusanan ”sosialismi” eteen on liitetty laatusana ”demokraattinen”.

Puoluesihteeri Kaarlo Pitsingille ei tämäkään 50-luvulla riittänyt, vaan hän vaati SDP:n hautaamaan tuollaiset teoriat niin syvälle, ettei niitä ainakaan 60-luvulla ennätettäisi esille kaivaa. Näin on melkein käynytkin, eikä työväenlaulujakaan esitetä enää muulloin kuin nostalgisesti vappuna Teatteri Vanhan Jukon Perkele-konserteissa.

Sitäkin tämä kaikki tarkoittaa, että sos.dem. puolue on lähentynyt porvaripuolueita. SDP ei enää korostetusti ilmoita olevansa työväen asialla, kun taas Kokoomus julisti presidentinvaalien alla 2005 Sauli Niinistön olevan työväen presidentti, ja Keskusta pyrkii oikeastikin poliittiseen keskustaan haluamatta olla pelkkä maalaisten ja maanviljelijäin puolue.

Sosiaalidemokraateilla ja koko vasemmistolla on joka tapauksessa oma vaativa tehtävänsä alkuperäisen ideologiansa mukaisesti. Vasemmiston on taisteltava sitä epäoikeudenmukaista jakaumaa vastaan, että hyvinvointiyhteiskunnassakin on 10-15 % syrjäytyneitä, 70 % keskiluokkaa ja 15-20 % etuoikeutettuja. Tätä koskeva sosiaalidemokratian ydin ei mihinkään ole hävinnyt, ei meiltä eikä maailmasta.

Meillä Lahdessa demarit saivat nyt 32 prosentin kannatuksen. Ollaan jo lähellä ruotsalaisen kansankodin sosiaalidemokraattista tasoa 35 prosenttia.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvinvointiyhteiskunnan suunta ratkaistaan vaaleissa

Tapasin tällä viikolla taas yhden sellaisen ihmisen, joka ei äänestä näissäkään vaaleissa, ”koska ei niillä mihinkään ole vaikutusta”. Tämän puolituttuni perustelu oli henkilökohtaisen raju: ”Minulle ainoa tärkeä asia on rikastuminen, enkä usko, että tätä asiaa voin edistää äänestämällä.” Kaksi kertaa kysyin vielä varmistaakseni, että näinkö tosiaan on, että tärkeintä on rikkaus, siis että rahaa tulee ja tulee ja tulee. ”Kyllä”, hän vastasi edelleen, ”rikkaus on ainoa arvoni.”

Oli niin yllättävän suorasukaista, että häkellyin. Vielä tämä suureen rikkauteen tähtäävä tuttavani lisäsi, että Suomessa ei käytännössä ole mitään hyvää ja että senhän todistaa älyttömän korkea verotuskin (hänellä yrittäjänä on verotus kaksi prosenttiyksikköä korkeampi kuin minulla eläkeläisellä). Pitempään en jatkanut keskustelua, koska muutamat puolustukseni hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamasta turvasta saivat heti täydellisen tyrmäyksen ja halveksunnan.

Eivät tuollaiset mielipiteet tietenkään harvinaisia ole. Eikä rikastuminenkaan sinänsä huono asia ole. Jos tänään osun Pelicansin (Kok) - Jokereiden (ent. TUL) tulosvedossa oikeaan ja voitan vaikka satasen, se on oikein kiva juttu. Äänestämäänkin menen huomenna ja kirjoitan numerot hyvinvointiyhteiskunnan vahvistamisen puolesta.

Lehdissä on välillä haastatteluja, joissa tänne tulleet ulkomaalaiset ovat suorastaan innoissaan pohjoismaisen hyvinvointijärjestelmän erinomaisuudesta. Viimeksi tällä viikolla Deroitista Suomeen vaimonsa kanssa muuttanut it-alan konsultti Joseph Shriner sanoi yllättyneensä, että täällä jää kulujen jälkeen enemmän rahaa kuin USA:ssa. ”Yhteiskunta tarjoaa Suomessa niin paljon, julkisen liikenteen, infrastruktuurin, terveydenhuollon esimerkiksi.” (HS 9.4.)

Pari viikkoa sitten Suomessa toimiva espanjalainen jalkapallovalmentaja (Hesarin lehtileike kuitenkin hävinnyt) sanoi jotenkin niin, että Suomessa verotus toimii sillä tavalla hienosti, että sen tulokset näkyvät myös ihmisten arjessa.

Tästä huolimatta osa suomalaisista itse on tyytymättömiä. Naureskellaan tutkimustuloksille, joiden mukaan suomalaiset ovat maailman onnellisimpia ihmisiä. Peruskielteiset eivät mitenkään voi ymmärtää, että tuollaisia tuloksia tulee, koska eiväthän ihmiset kadulla koko ajan naura ja hymyile. Yksi virhe tutkimuksen uutisoinnissa onkin, että puhutaan onnellisuudesta, kun parempi olisi käyttää termiä tyytyväisyys, jota englanninkielinen happy-sana myös tarkoittaa.

Tyytyväisyyttä aiheuttaa esimerkiksi se, että Suomessa alakoululaisen voi panna itsekseen kävelemään kouluun, eikä kukaan tule kidnappaamaan. Puhumattakaan sitten koko sosiaaliturvasta, josta tosin rikkaat ovat toista mieltä. Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan haastattelututkimus paljasti, että kaikkein varakkaimmilla oli vastenmieliset asenteet pienituloisten tukemiseen verorahoilla. Huipputuloiset-kirja (2019) on kuvaus siitä, miten suomalaisen yhteiskunnan kompromissit murtuvat, kun ääneen pääsevät kaikkein vauraimmat. Talouselämän menestyjät muuttuvat yhteiskunnan pessimistiseksi, tunkkaisen itsekkääksi eliitiksi, jota harmittavat esim. työttömät, kun niitä joutuu hyysäämään.

Luulisi, että almu työttömälle tai köyhälle ei niin hirveää ahdistusta aiheuttaisi, sillä suomalaisista varakkain kymmenys omistaa kuitenkin yli puolet kaikesta nettovarallisuudesta Suomessa. Samaan aikaan viisi vähävaraisinta kymmenystä eli puolet kotitalouksista omistaa vain neljä prosenttia nettovarallisuudesta.

Paljon tasa-arvoa ja tuloeroja tutkinut Thomas Piketty kirjoittaa toisessa raamatunpaksuisessa kirjassaan tärkeimpänä johtopäätöksenään eriarvoisten yhteiskuntien historiasta: ”Talouden kehitys ja inhimillinen edistys kumpuavat tasa-arvosta ja koulutuksesta, eivät eriarvoisuuden ja omistuksen varjelusta vakauden nimissä.” (Pääoma ja ideologia, 2019)

kari.naskinen@gmail.com