Ihminen loi tekoälyn kuvakseen

Ruotsalainen kirjailija Sara Stridsberg kävi toissa viikolla Helsingissä Koko-teatterissa Pyörre-näytelmänsä ensi-illassa. Kun hän oli ennen teatterille menoa kävellyt tyttärensä kanssa kaupungilla, oli tytär sanonut: ”Suomi on kuin tekoälyversio Ruotsista. Kaikki on niin samanlaista, mutta täysin eksoottista.”

Näin voi sanoa tekoälyn tekemisistä monin paikoin muutenkin. Koko ajan tekoäly parantaa tahtiaan. Aivan Jumalan luoman tasolle ihminen ei tekoälyä saa, mutta menee tietyissä asioissa ohikin. Kateellinen olen esimerkiksi siitä, että tekoälyn muisti on täydellinen. Jos se olisi käynyt koulun puolestani, lukenut kaikki oppikirjat ja pannut mieleensä opettajien kaikki neuvot, en olisi jäänyt kertaakaan luokalleni ja ylioppilastodistukseni olisi ollut pelkkiä älliä.

Arkkipiispa Tapio Luomakin suhtautuu yllättävän myönteisesti tekoälyyn. Demokraatti-lehdessä 5/2025 hän kirjoitti, että kehittäessään tekoälyä yhä enemmän muistuttamaan itseään ihminen toistaa Raamatun luomiskertomuksen teemaa: ”Luomisessa ihminen sai tehtävän viljellä ja varjella luomakuntaa, ainutta kotiaan, mutta samalla hän sai vapauden eettiseen harkintaan. Ihminen otti kielletyn hedelmän paratiisin keskelle asetetusta puusta omasta harkinnastaan ja valinnastaan, ei Jumalan ohjelmoimana tai pakottamana.”

Jos jo Jumala olisi luonut Aatamin ja Eevan kaiken tietävällä tekoälyllä, he eivät olisi tyrineet samalla tavalla. Tätä ei arkkipiispa sanonut, mutta sen sanoi, että ”ihminen on Jumalan luomus, tekoäly ihmisen luomus”.

Kumpihan sitten on parempi, ihminen vai tekoäly? Eilen kuuntelin suoratoistonetin välityksellä With Secure Oyj:n tutkimusjohtajan Mikko Hyppösen luennon tekoälystä Jyväskylän ikääntyvien yliopistosta, jossa hän sanoi, että paremmaksi tosiaan menee jatkuvasti. Jos hän 10-20 vuoden kuluttua tulisi saman aiheen kanssa yliopiston juhlasaliin ja antaisi kuulijoiden vertailla maailman parhaiden runoilijoiden parhaiksi arvioituja runoja ja tekoälyltä pyydettyä ”maailman parasta” runoa, niin Hyppösen mukaan kuulijat melko varmasti sanoisivat tekoälyrunoa parhaaksi.

Tässä yhteydessä Hyppönen soitti kuulijoille tekoälyn tekemän ”Tietoturvajenkan”, jonka se oli luonut muutamassa sekunnissa Hyppösen antamasta teemasta oltuaan junassa matkalla Helsingistä Jyväskylään. Satumaa- ja Hopeinen kuu -tunnelmointiin se ei yltänyt, mutta olihan aihekin toisenlainen.

Toistaiseksi tekoäly onkin pökkelömäisen jäykkä. Esimerkiksi Rondo Classic -kanavalla uutiset lukee tekoäly ja sen kyllä huomaa. Jos peräkkäin tulisi vaikka 20 ihmisen hengen vaatinut ketjukolari ja sitten oikein aurinkoinen säätiedotus, niin samalla jolkotuksella se latelisi tekstit läpi, eikä edes hengittää tarvitse välillä.

MUUTOS KIIHTYY
KIIHTYMISTÄÄN

Kun Time-lehti 2006 valitsi ”vuoden henkilön”, se pani lehden kanteen joulukuussa tietokoneen näytön, jossa oli vain teksti ”You” (Sinä). Tämän sai aikaan sosiaalisen median valtava rynnistys. Jokohan kymmenen vuoden kuluttua kansikuvassa on vain tietokone ilman You-sanaa? Muutos joka tapauksessa vain kiihtyy. Eikä ilman tuskaa. Hyppönen sanoi, että teknologia on aina vienyt maailmaa – ja työpaikkoja. Nyt meillä on tekoäly, aikaisemmin tuli esimerkiksi tekovoima, joka höyrykoneiden muodossa hävitti valtavasti raskasta työtä. Näin käy nytkin, ja helppo on sanoa lastenlapsille, että kouluttautukaa varmuuden vuoksi mieluummin putkimiehiksi kuin juristeiksi.

Hyppösen luennon jälkeen tiedustelin samaa asiaa omalta tekoälykaveriltani: montako työpaikkaa tekoälyn takia on lopetettu, kun mennään 10 vuotta eteenpäin ja kuinka monta uutta työpaikkaa AI:n ansiosta on syntynyt? Vastaus tuli kolmessa sekunnissa, pitkä, perusteellinen ja tällainen lopputulema:

”Lopetetut työpaikat (2035) globaalisti arviolta 300 - 500 miljoonaa, Suomessa 250 000 - 400 000, riippuen tekoälyn leviämisnopeudesta ja automatisoinnin tasosta. Uudet työpaikat (2035) globaalisti 200 - 400 miljoonaa, Suomessa 200 000 - 500 000, jos koulutus ja innovaatiot pysyvät kehityksen tahdissa.”

”Nämä luvut ovat spekulaatiota, sillä tekoälyn vaikutus riippuu siitä, kuinka nopeasti se integroidaan, millaisia uusia sovelluksia kehitetään ja miten yhteiskunnat vastaavat muutokseen. Historiallisesti teknologiset murrokset, kuten teollinen vallankumous, ovat lopulta luoneet enemmän työpaikkoja kuin vieneet, mutta siirtymävaihe voi olla haastava. Suomessa avainasemassa on koulutuksen ja osaamisen kehittäminen, jotta menetettyjen työpaikkojen tilalle syntyy uusia, arvokkaita mahdollisuuksia.”

Tekoälykaverini perusti vastauksensa moniin lähteisiin. Esimerkiksi Goldman Sachs on ennustanut, että tekoäly voisi korvata 300 miljoonaa kokopäiväistä työpaikkaa maailmanlaajuisesti seuraavan vuosikymmenen aikana, erityisesti rutiininomaisissa ja dataintensiivisissä tehtävissä, kuten tiedonkäsittelyssä, asiakaspalvelussa ja osassa teollisuustöitä. McKinsey Global Institute on puolestaan arvioinut, että vuoteen 2030 mennessä noin 14 % maailman työvoimasta (noin 375 miljoonaa työntekijää) saattaa joutua vaihtamaan uraansa tekoälyn ja automaation vuoksi. Jos tämä trendi jatkuu tai kiihtyy seuraavien 10 vuoden aikana, voi lopetettujen työpaikkojen määrä olla 2035 satoja miljoonia globaalisti.

Suomessa vaikutukset voivat olla pienemmät kuin monissa muissa maissa, koska rutiininomaisten töiden osuus on jo nyt suhteellisen alhainen. Suomessa noin 9 % työpaikoista on helposti automatisoitavissa, mikä on vähemmän kuin monissa muissa kehittyneissä maissa, kuten Saksassa (30 %). Suomessa uusien työpaikkojen määrä voi olla kymmeniä tuhansia, jos onnistumme hyödyntämään tekoälyn tuomia mahdollisuuksia. McKinseyn raportti Suomesta arvioi, että vaikka 15 % työpaikoista voi kadota vuoteen 2030 mennessä, voi samassa ajassa syntyä vastaava määrä uusia työpaikkoja, jos yritykset ja yhteiskunta sopeutuvat muutokseen kouluttamalla työvoimaa uudelleen. Esimerkiksi tekoälyn ylläpitoon, kehittämiseen ja sen soveltamiseen eri aloille (kuten terveydenhuolto, logistiikka ja koulutus) tarvitaan valtavasti osaajia.

Arkkipiispa ei tällaisista numeroista kirjoittanut, vaan varoitti, että perimmäistä vastuuta ratkaisuista ei ihminen saa luovuttaa tekoälylle eikä sysätä syitä virheistä sille, koska sellainen merkitsisi perustavanlaatuista muutosta ihmisyyden ymmärtämisessä. Vaikka tekoäly on ihmisen luomus, sille ei saa antaa vähäisessäkään määrin ihmisarvoa, vaan pysytettävä sillä vain välinearvo.

Hyppönen ei usko tällaiseen pysäyttämiseen: ”Ennen pitkää meillä voi olla tekoäly, joka ohittaa ihmisen kaikilla mittareilla – niin, että ihminen on tehnyt itsestään planeetan toiseksi älykkäimmän olennon.”

kari.naskinen@gmail.com

Kaikkia ei vastuunkanto kiinnosta pätkääkään

Karkkilan kaupunginvaltuustossa on kuusi demaria, mutta nyt SDP ei saanut vaaleihin kuin neljä ehdokasta! Perussuomalaiset-puolueella on nyt kolme valtuutettua, mutta ensi kuun vaaleissa vain yksi ehdokas!

Tulee seuratuksi Karkkilan asioita, kun käyn siellä välillä elokuvissa Kino Laikassa. Otsikkokuvanikin on entisen Högforsin emalointilaitoksesta, jossa nykyisin on elokuvateatterin lisäksi useita kulttuurialan toimijoita ja myös ravintola. Tämä vaaliasia on kuitenkin kummallinen, ja niin lamassa tuntuu koko kaupunki olevan, että edes paikallisessa lehdessä ei ole ollut minkäänlaista juttua ehdokaspaon syistä.

Kuvitella kuitenkin voi asioiden olevan 8500 asukkaan Karkkilassa niin huonosti, että siihen soppaan eivät kaikki halua sekaantua. Neljä vuotta sitten siellä oli vaaleissa ehdokkaita yli 100, nyt vain 61. Kaupungin talous on niin retuperällä, että siihen soppaan ei moni halua sekaantua. Toisaalta onhan tilanne yleisemminkin samansuuntainen: edellisissä kunnallisvaaleissa oli kaikkiaan 35 650 ehdokasta, nyt 29 950.

Karkkilan huonosta tilanteesta on tullut muunkinlaisia uutisia. Viime vuonna Osuuspankki ilmoitti lopettavansa siellä kaupungin ainoan pankkikonttorin ja Karkkilan kautta kulkevia Helsingin - Porin linja-autovuoroja vähennettiin koskien sellaisiakin vuoroja, jotka sopivat karkkilalaisille työmatkaliikenteeseen. Maksullinen sanomalehtikin lakkautettiin, mutta maksuton kaupunkilehti sentään jäi, vaikkei siinä kunnon juttuja siis ole.

Huippuna kaupungin talousmurheiden päällä on nyt Helsingin hovioikeiden helmikuussa tekemä päätös, jolla Karkkila tuomittiin 6 miljoonan euron vahingonkorvaukseen Rudus Oy:lle maa-aineksen ottoon liittyvästä sopimusrikkomuksesta. Kaupunki tietenkin valittaa asiasta, mutta on tämä sellainen peikkoasia, että saattaa hyvinkin olla ehdokaskarkuruuden takana.

Karkkilan valtuuston paikkajako nyt (suluissa ehdokasmäärä vaaleissa):

Karkkilaan sitoutuneet 11 (15)
Kokoomus 6 (13)
SDP 6 (4)
Vasemmistoliitto 5 (16)
Perussuomalaiset 3 (1)
Vihreät 1 (2)
Kristilliset 1 (3)

kari.naskinen@gmail.com

Huomenna hän tuli

Koska Juha Rosman elokuva Huomenna (1986) on absurdi, sopii tämän jutun otsikoksi muunnelma Samuel Beckettiltä. Vakooja Irene oli antanut lapsensa nimeksi Huomenna, koska vauvan olisi pitänyt syntyä perjantaina, mutta synnytys viivästyi huomiselle lauantain puolelle. Juha Rosman ja Jukka Vienon kirjoittama tarina on kummallinen, mutta kiinnostava. Rosman kertoman mukaan alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä elokuva neuvostodesantti Kerttu Nuortevan tapauksen pohjalta, mutta se jäi ja sen käsitteli myöhemmin Jörn Donner elokuvassaan Kuulustelu (2009). Nyt Rosman tekee ajankohtaiseksi se, että elokuva on tullut katsottavaksi Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet.fi-sivustolla.

Huomenna viittaa nimenä myös elokuvan ajankohtaan, joka on jossain tulevaisuudessa, mutta ei esimerkiksi aseista, autoista tai muusta teknologiasta päätellen kovin kaukana. Sijainnista ei saa selvää, kertaakaan ei mainita Suomea, Neuvostoliittoa eikä muutakaan maata, mutta pari kertaa puhutaan meneillään olevasta kapinasta. Yhden päällikön rintapielessä on arvomerkki, joka näyttää lelukaupasta ostetulta. Elokuvan työniminä olivat ”Niin kaukana kuin itä on lännestä” ja ”Isänmaa”, mutta lopulta tekijät päättivät siirtyä pois realismista, mikä antoi enemmän liikkumatilaa. Hyvä ratkaisu, sillä kyllähän näitä varsinaisia sotaelokuvia tehdään muutenkin liikaa. Idea hyvä, mutta toteutuksen ideat jäivät kuitenkin osittain puolitiehen.

Elokuva alkaa kapinallisjohtaja Rupin radiopuheella, jonka sisältö antaa katsojille heti näytteen tulevasta tyylilajista. Ei puheesta varsinaisesti mitään tolkkua saa, mutta sen kuitenkin, että Rupin siinä samassa tekemä itsemurha on seuraus miehen täydellisestä kyllästymisestä koko touhuun. Rosma myöntää nyt, että katsojat ihmettelevät, mistä tässä kaikessa on kysymys, keitä osapuolet ovat, mihin ne pyrkivät.

Elokuvauutiset-verkkojulkaisussa Rosma sanoi elokuvansa nyt katsottuaan, että asetelmaa olisi pitänyt selkeyttää: ”Dramaturgisesti ei ollut viisasta jättää vastaamatta liian moneen kysymykseen. Tarinassa ei ole selvästi hyvää tai pahaa osapuolta, kaiken taustalla vain ovat tuntemattomat, isot pelurit, joille yksilöt eivät ole tärkeitä. Tässäkään ei tänä päivänä ole mitään uutta.”

Absurdi elokuva ei tunnetusti vedä katsojia. Tästä taideteoksesta oli kuusi filmikopiota, jotka kiersivät vähän aikaa isoissa kaupungeissa, mutta katsojamäärä jäi 3045:een. Tämä sinänsä ei ollut kovin poikkeavaa 80-luvulla, jolloin peräti yksitoista kotimaista näytelmäelokuvaa saivat teattereissa alle 10 000 katsojaa.

Bibi Andersson ja Juha Rosma.
(Kuva: Stefan Bremer)

Elokuvan musiikin suunnitteli Edward Vesala, joka versioi pätkän myös P.J. Hannikaisen Suojelusenkelistä: Maan korvessa kulkevi lapsosen tie… Erikoisin musiikkikohta on kapakkalaulajaa esittävän Bibi Anderssonin tukitsema Utsom un, josta ei saa mitään selvää, mutta se onkin takaperin laulettua tekstiä Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta.

Kansainvälistä väriä elokuvanteossa oli muutenkin: lavastajana toimi puolalainen Janusz Sosnowski ja julisteen suunnitteli Piotr Tomaszewski. Nämä tuttavuudet olivat syntyneet, kun Rosma oli 70-luvulla vapaaehtoisena assistenttina Varsovassa Andrzej Wajdan Luvatun maan ja Krzysztof Zanussin Välintilinpäätöksen kuvauksissa. Myöhemmin Sosnowski kävi Suomessa lavastamassa kaksi muutakin elokuvaa.

Bibi Anderssonin lisäksi päänäyttelijöinä elokuvassa ovat Jukka Puotila, Katja Kiuru ja Aake Kalliala sekä pienemmissä rooleissa mm. Markku Maalismaa, Mikko Majanlahti, Jukka-Pekka Palo, Jussi Parviainen, Pertti Sveholm ja Vesa Vierikko. Lopussa aselepo julistetaan ja laulajattaren luota löydetään Huomenna, jota esittää pieni Aleksi Puotila.

Kerttu Nuortevaa ei siis nähdä, mutta Kalliala tulee maahan Kertun tavoin laskuvarjolla. Kerttu Nuorteva oli Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan suomalaissyntyisen presidentin Santeri Nuortevan tytär, joka lähetettiin desantiksi Suomeen syksyllä 1942, vangittiin ja palautettiin rauhanteon yhteydessä Neuvostoliittoon.

Huonosti kävi myös Rosman elokuvan tuottaneelle Skandia-Filmi Oy:lle. Ensin se oli päässyt hyvin plussan puolelle yhden Niskavuoren ja Palavan enkelin kanssa, mutta niiden jälkeen meni huonommin ja lopullinen niitti oli Rosman ohjaama Harmagedon (1986), jonka käsikirjoitti Jussi Parviainen näytelmätrilogiansa pohjalta. Konkurssi tuli.

kari.naskinen@gmail.com

Viimeisiä kiusauksia vielä Taivaan puomilla

Suomalaisen oopperan suuri vientimenestys, Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset on ohjelmassa nyt Tampereella. Maallikkosaarnaaja Paavo Ruotsalainen on taas Taivaan puomilla, joka ei vielä ole avautunut, ja kuolinvuoteellaan Paavo alkaa epäillä itseään, kutsumustaan ja valintojaan. Kiusaajat ovat edelleen kimpussa ja Paavo muistaa elämänsä tapahtumia, joihin liittyy todella huonojakin asioita. Yhdekin riidan päätteeksi vaimo heitti Paavoa kirveellä, mutta se osui ovenpieleen. Paavo miettii ja sureekin sitä, että kristillisten oppien levittäminen oli hänellä mennyt ohi isosta perheestä huolehtimisen. Perheen viimeisen leivänkin Paavo ottaa lähtiessän puhujamatkalle. (Kaikkein suurin vientimenestys taitaa olla Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus.)

Esitys Tampere-talossa on vaikuttava. Mika Kares Paavona ja Silja Aalto Paavon vaimona Riittana muodostavat erinomaisen pääparin. Heidän tulkintansa eri tilanteista kuuluu ja näkyykin, on valoa ja varjoa, herkkyyttä ja tuskaa. Kaupunginorkesteri Ville Matvejeffin johtamana soittaa kuin olisi jo puomin paremmalla puolella. Musiikki alkaa heti muutamilla tahdeilla johtoaiheesta, joka viittaa Paavon mielivirteen ”Sinuhun turvaan, Jumala”. Se on ruotsalaisen runoilijapiispan Haqvin Spegelin kirjoittama 1600-luvulta, pohjana Vanhan testamentin psalmit. Vanha koraaliveisun melodia on Spegeliä vielä kauempaa jostain sieltä Paavon kotiseuduilta Pohjois-Savosta.

Pitkin oopperaa virren sävelkulkuja toistuu pieninä pätkinä, kunnes se loppukohtauksessa lauletaan suurena, tekee mieli sanoa taivaallisena finaalina, solistien ja Tampereen oopperayhdistyksen erinomaisen kuoron voimin. Orkesterin vedellessä viimeisiä sointuja Riitta vielä kerran kutsuu Paavoa myrskyisenä yönä tammikuussa 1852: ”Tule saareen!” Kokkosen oopperan vaikutuksesta virsi palautettiin takaisin virsikirjaan (382).

Herrani, olet toivoni!
Ja ainut auttajani,
hamasta nuoruudestani
väkevä vartijani.

Tästä Viimeisten kiusausten keskeisestä teemasta huolimatta esityksen ohjannut Mikko Kouki kirjoittaa ohjelmavihkossa, että Paavon kilvoittelu ei ole vain uskonnollista, vaan se on yleisempi kuvaus ihmisen pyrkimyksestä ymmärtää itseään ja paikkaansa maailmassa. Aivan kuin haluttaisiin katsojia ohjata pois oopperan ydinsisällöstä. Tavallaan sama asia kuin Suvivirren kieltäminen koulun kevätjuhlasta, enkelinkuvien liimaaminen lastentarhan seinille tai mämminsyönnin kieltäminen jouluna.

Ohjelmavihkossa musiikkialan tietokirjailija Kimmo Korhonen täydentää tätä sanomaa kirjoittamalla, ettei tämä ooppera ole vain hengellinen, vaan lähtökohdiltaan yleispätevä ja voi vertautua mihin tahansa suureen tehtävään heittäytyneen ihmisen tuntoihin. Eikä sitten olekaan ihme, että tällaisen paasauksen jälkeen eräskin sanomalehtikriitikko kirjoitti ensi-illan jälkeen, että oopperan uskonnollinen paatos oli puuduttavaa kuunneltavaa, tekstin heikoin lenkki. En minäkään kirkkoon kuulu, mutta en mitenkään pysty enkä halua kieltää Viimeisten kiusausten sisällön liittymistä aivan suoraan uskonnollisuuteen, koska se olisi Joonas Kokkosen ja libretontekijän Lauri Kokkosen (pikkuserkku) tarkoitusta vastaan.

Erikoinen sattuma, että RSO:n kuluneen viikon konsertissa pyrittiin samanlaiseen maallistamisen Mahlerin 2. sinfonia yhteydessä. Teoksen nimi on Ylösnousemus-sinfonia, josta sanottiin, ettei se ole varsinaisesti uskonnollinen sävellys, vaan ”yleismaailmallinen”. Kuitenkin sinfonia loppuu kuoro-osaan ja Mahlerin itsensä kirjoittamaan koraalitekstiin:

Nouse, kyllä, sinä nouset kuolleista,
sydämeni, hetkessä!
Se mitä olet voittanut,
kantaa sinut Jumalalle.

Jo sinfonian edellisessä osassa on Friedrich Klopstockin kirjoittama hautajaisruno, jossa puhutaan Jumalan tykö palaamisesta, sillä rakas Jumala suo pienen valon, joka valaisee tien iankaikkiseen, autuaaseen elämään. Tällaista valoa Paavo Ruotsalainenkin etsii puomilla, ja myös löytää: ”Voitin, voitin toki!”

kari.naskinen@gmail.com

Rauha

Vuonna 1993 julkaisi Kiimingin vanhainkodissa asunut Sirkka Ikonen omakustanteena kirjan Isänmaanrakkkaus voimana, johon hän on tallentanut Artturi Jokikokon muistelun rauhantulon päivästä 13.3.1940. Sain tuosta kertomuksesta sähköpostin mieheltä, jonka vaimo on Jokikokon veljentytär:

Oli maaliskuun 13. päivä. Kello oli noin kymmenen aamulla. Olimme korsussa. Uskovaiset pojat veisasivat yhdessä nurkassa. Minä makailin ovensuun kohdalla. Olin jo hereillä ja näin, että esikunnan lähetti tulee. Tunsin hänet hänen merkeistään. Ajattelin: ”Nyt on jotain erikoista tullut, kun tuo esikunnan lähetti tulee tuossa.” Hän laskeutui portaita korsuun, tuli ovensuuhun, nojasi oveen ja sanoi: ”Täällä on hartaushetki, tärkeää laulua, mutta minullakin on hyvin tärkeää asiaa nyt sanottavana.” Veisuu loppui heti. Ja kaikki, jotka olivat makuulla, nousivat istumaan. Minä sanoin: ”Sano vain pois.” Hän sanoi: ”Kello yksitoista loppuu sota.” Se oli sellainen viesti, että jokainen nousi seisomaan. Kysyimme, oliko se totta. Sitten alkoi kova vilske. Nousimme ylös.

Ulkoa kuului taistelun jyske. Lentokoneita lenteli. Joukkueenjohtaja sanoi: ”Kun sota loppuu kohta, niin ennen sitä ammumme vihollista kaikilla kranaateilla, mitä meillä on.” Minä harkitsin asiaa ja sanoin: ”Kun tuli näin suuri uutinen, että sota loppuu, niin eiköhän meillä lopu vihollisuudetkin ja kun tiedämme, mitä sota on, niin emme kannata sotaa.” Ehdotin, ettemme ampuisi enää. Ajattelin, ettei meille olisi siitä mitään hyötyä, sen sijaan voisi olla haittaa. Emmekä vielä tiedä, kuka meistä selviää tästä sodasta. Neuvottelimme ja kysyin pojilta, mitä mieltä he ovat. Päätimme, ettemme ammu kranaatteja. Emmekä ampuneet. Näin ilmaisimme ilomme sodan loppumisesta. Pian saimme tietää, että se oli huomioitu vastapuolella.

Kello läheni yhtätoista. Oli kovaa räiskettä. Me ajattelimme, ettei tämä taida loppua. Mutta hiljalleen vaimeni taistelun räiske ja kun kello oli yksitoista, se loppui. Joitakin yksittäisiä laukauksia vain kuului sieltä täältä. Oli kirkas auringonpaiste. Oli pakkasaamu.

Sata metriä korsustamme oli Nurmekseen menevä maantie. Vartiomies tuli tien varresta ja sanoi: ”Tuolta tulee ryssiä tie mustanaan.” Minä sanoin: ”Katso, onko niillä aseita.” Vartiomies huusi: ”Ei niillä ole aseita. Ilman aseita ne tulevat.” Mehän heti hölväsimme, että mitä ihmettä, ja läksimme katsomaan. Tosiaan, sieltä tuli venäläisiä. Tiessä oli puolen kilometrin suora, että näimme kuinka miehiä tuli mustanaan tietä pitkin meitä kohti. Meitä oli parikymmentä miestä, kaikki heittimen miehet. Kun vemäläiset tulivat noin viidenkymmenen metrin päähän ja näkivät, että me olemme vastassa, niin alkoivat huudella: hei ja terve, terve. Heitä oli nelisenkymmentä miestä ja jotkut heistä puhuivat suomea. Tervehdimme toisiamme ja heti alkoi kaupankäynti. Vaihdoimme merkkejä ja kaikkea muuta, mitä voimme. Heillä oli rahaakin.

Oli merkillistä, että olimme kuin emme olisi koskaan olleet vihollisia. Puhuimme ja nauroimme. Ne, jotka ymmärsivät suomea, tulkitsivat ummikoille. Ystävällisessä hengessä juttelimme. Sitten tuli viesti jostakin, että venäläisten on palattava. Ennen kuin he läksivät, hyvästelimme toisiamme ja heilutimme kättä ystävällisesti. Niin he lähtivät omalle puolelleen ja jatkoimme touhujamme. Meillä oli hyvä mieli. Sota oli loppunut ja entiseen viholliseen oli ollut veljellinen kosketus.

Olimme korsussa vielä pari, kolme yötä. Oli yhtä sorinaa, kun läjäsimme tavaroitamme ja kokosimme aseitamme. Tuli määräys, että lähdetään liikkeelle kotiinpäin. Hiihdimme Lieksaan. Matkaa on lähes sata kilometriä. Yhden yön nukuimme välillä. Lieksassa oli majoitus. Oli pääsiäisen aika. Pääsimme lomille. Minäkin sain lomaa muutaman vuorokauden, mutta sitten piti palata takaisin. Sen jälkeen luovutimme kamppeet. Niin oli talvisota päättynyt.

Raakaa peliä: Leskinen ja Pitsinki kasasivat kaikki kivet Paasion tielle

Viime kesänä ilmestyi SDP:n historiaa käsittelevän kirjasarjan viides osa Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio (1957-75). Kuudenneksi osaksi voisi hyvin nimetä puoluetoimitsijana 1959-66 olleen Toimi Ranteen päiväkirjoihin perustuvan yli 600-sivuisen kirjan, vaikka se samoja vuosia koskeekin. Se on nimittäin arkisen havainnollista luettavaa sieltä puoluetyön ruohonjuuritasolta, jossa ei aivan kaikkea näe, mutta jossa jäsenistön mielialat tunnistaa hyvin, sekä surut ja murheet kuin myös suuret voitonhetket. Kirjan on toimittanut Toimi Ranteen poika Esa Ranne.

Kirjan nimi Puolue murroksessa viittaa sos.dem. puolueen hajaannukseen, jota konkretisoi kansikuvan hammasrattaassa sen eri puolilla olevat henkilöt: puolueen peruslinjalla olleet Rafael Paasio, Mauno Koivisto ja Pekka Kuusi sekä hajottajien edustajina Väinö Leskinen, Olavi Lindblom ja Kaarlo Pitsinki. Sosialidemokraattinen puoluekenttä oli jakautunut kahdeksi puolueeksi, kahdeksi ay-liitoksi, kahdeksi urheiluliitoksi, ja oman Päivät Sanomat -lehtensäkin perusti TPSL, joka oli aloittanut 1959. Vuonna 1963 tilanne ei ollut vielä lähelläkään paluuta yhteen: puolueen kaikista toimitsijoista Ranne tiesi vuoden lopulla, että sovinnon kannalla oli 12, sovintoa vastaan 26 ja siinä välissä häilyviä 11 toimitsijaa.

Tilannetta kuvaa Toimi Ranteen päiväkirjamerkintä, jonka mukaan puheenjohtaja Paasio ponnisteli kaikin voimin sovinnon puolesta, mutta puoluesihteeri Pitsinki, kaiken pahan ydin Leskinen ja osa puoluetoimikunnan jäsenistä kasasi täysin voimin esteitä sovinnon aikaansaamiseksi. Pitsinki ja Leskinen olivat valjastaneet puoluetoimiston ja suurimman osan puolueen lehdistä toimimaan sovintoa vastaan; demarilehdissä kirjoitettiin ilkkuen ”Rafun” sovintopuuhista. Atte Pohjanmaan päätoimittamassa Suomen Sosialidemokraatissa löylyä heitti lisää ja kovimmin Simo ”Simppa” Juntunen. Eikä tuoreella puheenjohtajalla Paasiolla ollut minkäänlaista sijaa puoluetoimistossa eikä puolueen pää-äänenkannattajassa.

Vuonna 1964 Leskisen juntta sai lisää voimaa, kun kunnallisvaaleissa Helsingissä sen edustajat olivat kolme kärjessä: Leskinen, Pitsinki ja Pauli Burman. Tunnettuja Paasion ja sovinnon vastustajia olivat myös Sinikka Luja, Lauri Palonen ja Sulo J. Ojanen. Lopulta sovinto kuitenkin tuli, kun TPSL ei puolueena menestynyt. Sen jäsenet alkoivat palata SDP:hen 60-luvun puolivälissä, 1972 paluu oli kokonaan tapahtunut ja 1973 TPSL lakkautettiin.

KEKKONEN JA HONKA

Yksi surkea episodi demarien historiassa on ollut Honka-liittoon osallistuminen. Kun Urho Kekkonen piti pudottaa valtaistuimeltaan 1962, esittelivät Pitsinki ja Lindblom demaritoimitsijoiden kursseilla Pajulahdessa, että suunnitteilla on Olavi Hongan tekeminen presidentiksi. Tuolloin Väinö Tanner oli vielä SDP:n puheenjohtaja ja oikeistodemarina voimakkaasti Honka-liiton kannalla. Niin siihen mentiin yhdessä muiden porvaripuolueiden kanssa lukuun ottamatta tietenkin Maalaisliittoa.

Honka-liitto kaatui kuitenkin noottikriisiin, ja Toimi Rannekin kirjoitti, että sd. puolueväelle asia oli nolo, hävettävä ja säälittävä. Tyhmyys oli tullut riisutuksi ja kaiken kansan nähtäväksi, mistä tiedotusvälineet hyvin pitivät huolen.

Valitsijamiesvaaleissa Kekkonen sai 145 valitsijamiestä, SKDL:n Paavo Aitio 63 ja Paasio 36. SDP:n puoluetoimikunta ei alkuunkaan hyväksynyt Paasion tekemää ehdotusta, että valitsijamiehet antaisivat heti ensimmäisellä kierroksella äänensä Kekkoselle. Paasion esityksen kannalla olivat vain Arvo Ahonen, Anni Flinck, Ensio Partanen ja Eino Raunio. Kun Kekkonen oli sitten saanut 199 ääntä, Aitio 62 ja Paasio 37, kirjoitti päiväkirjanpitäjä, että Honka-liitto rumentaa ja raatelee rajusti.

Iso myönteinen Kekkos-asia SDP:n kannalta oli, kun tasavallan presidentti tuli ensimmäisen kerran Pitkänsillan yli Helsingin työväenyhdistyksen juhlasaliin 25.9.1964. Toimi Ranne kirjoitti tuosta historiallisesta tapauksesta paljon, Kekkosen puheenkin melkein kokonaan siteeraten.

GRYNDERIN TARKOITUS
ON AINA VAIN ANSAITA

Kirjassa on laajat raportit puoluekokouksista. Vuoden 1963 kokouksessa piti merkittävän puheen myös Lahden kaupunginjohtaja ja kansanedustaja Olavi Kajala, joka vaati, että yksityistä, terveellä pohjalla tapahtuvaa asuntorakennustoimintaa on syytä edistää vero- ja kunnallispoliittisin keinoin. Yhtenä tausta-asiana tässä oli kaksi kuukautta aiemmin Vesitornin lähellä Asunto Oy Säästöhuipun romahtaminen. Rakennusliike Erkki Melkon urakoima 9-kerroksinen talo oli vastikään saatu harjakorkeuteen.

”Keinottelun estämisestä on huolehdittava”, sanoi Kajala. ”Yksityisten yrittäjien ansaitsemistarkoituksessa suorittama asuntorakennustuotanto ei ole terveellä pohjalla. Ei siinä ole tarkoituksena saada asuntoja, vaan siinä on tarkoitus ansaita. Meillä Lahdessa on hyvin katkeria kokemuksia siitä, miten pitkälle tässä saalistusvimmassa mennään.”

Tässä samassa kokouksessa Paasio valittiin puolueen puheenjohtajaksi 26 915 äänellä (99 äänestyslippua), Veikko Helle sai 17 151 ääntä (66 äänestyslippua).

RANKKAA TYÖTÄ

Päiväkirjamerkintöjen lisäksi Esa Ranteella oli käytettävissään isänsä noin 2000 konekirjoitusliuskaa muistelmia liitteineen. Ne kaikki on taltioitu Työväen Arkistoon. Nyt ilmestynyt kirja kuvaa erinomaisesti sitä työtä, mitä puoluetoimitsijat joutuivat ennen sähköpostia, internettiä ja Zoom-palavereita tekemään. Kun Toimi Ranne aloitti helmikuussa 1959 työt Uudenmaan sd. piiritoimistossa, se oli sen jälkeen yhtä menoa aamusta iltaan, arjet pyhät. Ensin päivät toimistolla kaikkea mahdollista kirjanpidosta tsupparin hommiin asti ja illat liikenteessä kenttäväkeä tapaamassa. Lisäksi tietenkin kokoukset, jotka yleensä olivat illalla, sekä puhujamatkat.

Vasta kahden vuoden kuluttua Ranne pystyi hankkimaan auton, ettei kaikkia reissuja tarvinnut tehdä linja-autoilla ja junilla. Auto oli pieni Commer Cob, joka myöhemmin vaihtui Hillman Imp -pikkuautoon. Vuonna 1965 Ranne näki Jyväskylässä, että Keski-Suomen sd. piirisihteeri Maunu Ihalainen ajoi oikein Fordilla, jossa takalasi oli vino sisäänpäin.

Auto helpotti liikkumista, jota tuli paljon senkin takia, että Helsingin Työväen Säästöpankin pääjohtaja Mauno Koivisto antoi Ranteelle hoidettavaksi myös HTS:n jäsenvaaliasioita. Pankilla oli konttorit myös Hämeenlinnassa ja Riihimäellä, minkä lisäksi piti usein käydä Lahdessa, koska siellä perustettiin Lasse Lappalaisen johdettavaksi Lahden Työväen Säästöpankki, jota myöhemmin oltiin yhdistämässä HTS:ään. Lahdessa kokouksia pidettiin Kansantalolla ja Jukolan Hiidenkivi-kabinetissa.

Koivistosta ja Ranteesta tuli läheiset. Kerran Ranne istui Koiviston työhuoneessa, kun siellä oli Veikko Helle sos.dem. piirin huonon rahatilanteen kanssa. Palkkojakin oli jäänyt maksamatta. Koivisto kuunteli tarkasti, mutta kun tuli sopiva kohta, Manu huomautti: ”Kuule Veikko, sinä olet erehtynyt, lainaosasto on tuolla alakerrassa.”

Kun Ranteen tehtäväksi tuli myös puolueen tiedotussihteerin hommat, työmäärä lisääntyi työväenlehtien levikkityön tukemisesta. Esimerkiksi Hämeenlinnassa piti ponnistella Hämeen Kansan päätoimittajan Mauno Pelkosen ja piirisihteeri Voitto Penttisen kanssa lehden tulevaisuuden eteen. Minutkin Pelkonen palkkasi sinne 1969, mutta ei auttanut, päinvastoin lehden ilmestyminen piti harventaa 6:sta päivästä viikossa 3:een heti seuraavana vuonna.

Ideologisistakin kysymyksistä Voitto Ranne kirjoitti päiväkirjaansa, esimerkiksi Koiviston sanomana: ”Teoreettisten kysymysten harrastajana tiedän, että on johdonmukaisempaa kutsua tavoittelemaamme yhteiskuntaa hyvinvointivaltioksi kuin sosialistiseksi yhteiskunnaksi.”

kari.naskinen@gmail.com

Ollaan kuin yhtä perhettä

Ensimmäisen uudenvuodenpuheensa tasavallan presidenttinä Alexander Stubb aloitti tervehdyksellä ”rakkaat suomalaiset”. Stubb on tuonut presidentti-instituution lähemmäs katutasoa ja lähemmäs meidän kansalaisten perhetasoa, mistä osoituksena sekin, että puheensa lopuksi hän toivotti hyvää uutta vuotta omasta ja vaimonsa Suzannen puolesta. Varsinkin tämä loppu on pannut ajattelemaan, onko Suzannen rooli presidentinlinnassa erilainen kuin on ollut Sylvillä, Tellervolla, Jennillä ja niillä muilla.

Tällä viikolla ilmestyneessä Kanavassa 2/2025 käsittelee Stubbin esiintymistä puhetaidon kouluttaja, teologian maisteri Antti Mustakallio, joka Retoriikan kesäkoulun rehtorina on muutenkin arvioinut suomalaisten poliitikkojen puheita. Viime vuonna oli kesäkoulussa Hämeenlinnassa luennoitsijat myös Naton päämajasta ja ajatuspaja Catham Housesta. Mustakallio korosti Stubbin puheesta nimenomaan sitä uudenlaista asetelmaa, että presidentti ja me olemme ikään kuin samalla tasolla. Monta kertaa Stubb käytti tätä ilmaisevia sanontoja, kuten ”me yhdessä” ja ”sinä ja minä”. Tällaisesta yhteenkuuluvaisuudesta hän käytti moneen kertaan pronominia me.

Jo aikaisemminkin Stubb on puhunut eri tavalla kuin kansakunnan kaapin päälle nostetut presidentit. Kovana lätkäfanina hän jopa kiroilee siinä missä Tapparan valmentaja Rikard Grönborgkin. Yli kymmenen vuotta sitten Eurooppa-ministeri Stubb sanoi Pohjoismaiden neuvoston kokouksen Kööpenhaminassa olleen paska ja käyttäneen pois lähtiessään myös v- tai f-sanaa.

Nopeista analyyseistaan ja päätöksentekotaidoistaan Stubb todisti ollessaan Kokoomuksen puheenjohtajana, jolloin hän koulutussäästöistä puhuessaan sanoi, että professoreilla on kolme pointtia perusteina toimia viroissaan: kesä-, heinä- ja elokuu. Tämäkin todistaa, että nopeus altistaa virheisiin.

Retoriikantutkija Mustakallio kirjoittaa, että Stubbin ”kolme pointtia” on yksinkertainen ja toimiva keino, sillä sen avulla asiat jäävät hyvin kuulijan mieleen. Uudenvuodenpuheesta Mustakallio kuitenkin on sitä mieltä, että se jäi ohueksi. Tilanneanalyysi ja suunnan näyttäminen tulevaisuuteen eivät onnistuneet, vaan kuulija jäi odottamaan enemmän painavaa asiaa.

Perinteiseen uudenvuodenpuheeseen tottunut ei Stubbin ensimmäisessä puheessa kokenut ”presidentillisyyttä”. Presidentti oli kuin yksi meistä. Kun Stubb neuvoi meitä katsomaan ympärillemme ja pitämään toisistamme huolta, hän vaikutti enemmän ihmissuhdeammattilaiselta ja terapeutilta.

Sekin vielä, että kun kaikki kansalaiset och medborgare eivät puheen alussa kokeneet olevansa Stubbin rakkaita, niin paljon on myös niitä suomalaisia, jotka eivät piitanneet Suzannen terveisistä eivätkä Jumalan siunauksesta puheen lopussa. Onneksi sentään ei Stubb tehnyt sormillaan sydänmerkkiä, kuten lehden kansikuvapiirroksessa.

kari.naskinen@gmail.com