sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Etyk ja RAF

Kun tamperelainen Antti Vihinen kirjoittaa poliittisen dekkarin, siinä ovat mukana tietenkin myös mustamakkara, jääkiekko ja Juice Leskinen, koska Tampereella suureksi osaksi ollaan. Juoni on kuitenkin kova: Pyhäjärvestä löydetään kuollut nainen, joka tamperelaisten rikospoliisien tutkimuksissa paljastuu Länsi-Saksan Punaisen armeijakunnan (RAF) terroristiksi. Viihdyttävä jännäri, joka takakannessa olevan tiedon mukaan on ensimmäinen osa Vihisen Vaaran värit -dekkarisarjaa.

Romaani
Punainen prinsessa (Into, 2021) alkaa lyhyellä prologilla otsikolla ”Helsinki 31.7.1975”. Päivämäärä piti heti tarkistaa, ja se johti Suomen Ety-kokoukseen. Prologissa merellä menee kaksi venettä, joista toinen räjähtää riehuvaksi soihduksi, eivätkä kyydissä olleet voi selvitä iskusta hengissä. Sitten kirjan ensimmäisessä luvussa siirrytään Pyhäjärvelle ja heinäkuuhun 2018. Alkaa vimmattu kertomus kuolleen naisen, ehkä murhatun, henkilöllisyyden selvittämiseksi. Jäljet johtavat Saksaan, ja niin kovan luokan tapaukseksi asia kehittyy, että mukana kirjassa ovat sekä BND, Stasi että Supo. Monimutkaisen ratkaisun löytämisessa tärkeimmässä osassa ovat tamperelaiset rikostutkijat Berglund ja Ruokosalmi, Ilveksen kolmoskentällisen entinen pakki. Se heitä vain harmittaa, että Sorin vanha poliisitalo oli saanut purkutuomion, koska se oli ollut uuden Uros Live -areenan tiellä.

Antti Vihinen
Tampereen lisäksi Vihiselle on Saksa tärkeä. Siellä hän on opiskellut tai työskennellyt ainakin Berliinissä, Hampurissa ja Karlsruhessa. Eikä tässä kaikki, Hampurin yliopistossa 1980-luvulla opiskellessaan hänen kurssikaverinaan oli Ulrike Meinhofin tytär Bettina Röhl. Jäiköhän kirjaidea tuosta hautumaan? Lisäksi Vihisen tohtorinväitöskirja punoo yhteyksiä Saksaan, sillä se käsittelee saksalaisen filosofin ja musiikkitieteilijän Theodor Adornon ankaran Sibelius-kritiikin poliittista ulottuvuutta. Sibeliuksella oli kytköksiä natsi-Saksaan, otti sieltä vastaan huomionosoituksia vastaan ja hyötyi taloudellisestikin. Sibelius toimi Joseph Goebbelsin perustaman kansainvälisen säveltäjäjärjestön varapuheenjohtajana. Juutalaissäveltäjistä järjestö julkaisi mustia listoja. Juutalaisista puhutaan ohimennen Vihisen dekkarissakin, jossa otetaan esille suomalainen lintukotonationalismi erillishakaristeineen. (Hyvä havainto. Perussuomalaisetkaan eivät ole natseja, vaan erillisnatseja.)

Dekkarissa ei Sibelius saa mainintaa, mutta kylläkin
Bach, Mahler, Mozart ja Wagner. Mutta asiaan, vaikka en kirjan mielenkiintoisesta juonenkulusta paljon mitään paljastakaan. Sen verran kuitenkin, että Pyhäjärvestä löydetty RAF:n terroristi oli asunut Tampereella vuodesta 1981, ja viimeinen asunto oli ollut yksiö Atomikadulla DDR-tyyliin rakennetussa Hervannassa, apinoiden planeetalla. Eikä Tampereen uusinkaan arkkitehtuuri saa Vihiseltä korkeaa arvosanaa. Lenin-museollakin käydään yksi palaveri. Bergman muistelee myös olleensa vielä lastenvaunuissa, kun hän isänsä kanssa oli Ratinassa 1969 Jorma Kinnusen heittäessä maailmanennätyksen 92,70. Muutenkin kirja on varmaan tavallista mukavampaa luettavaa tamperelaisille.

Tällaista viihteellistä otan esille, mutta viihdelukemista
han tämän lajin kirjat ovatkin, joskin Vihinen on pannut mukaan runsaasti asiatietoa Saksan pimeästä lähihistoriasta. Jos olisin tv-miehiä, lähtisin pikaisesti tekemään Vihisen kanssa sopimusta tv-sarjan tekemisestä. Löisi kertaheitolla Ivalon ja Nyrkin.

Vihinen on aikaisemmin kirjoittanut musiikkikirjoja Mozartista, Mahlerista ja Sibeliuksesta sekä kulttuuripoliittisia esseekirjoja. Punainen prinsessa todistaa, että tällainen faktoihin ja niiden modulaatiohin perustuva fiktio istuu Vihisen kirjoittajanlaatuun varsin hyvin. Eikä hänen tarvitse tehdä 350-sivuista dekkaria niin, että siinä 200 sivua menee henkilöhahmojen luonnekuvien syventämiseen perheongelmien kautta. Berglundin ja Ruokosalmen näitä ongelmia ei vatkata, vaan tarina kulkee sujuvasti itse asiassa. Rosa Luxemburg sentään muistetaan, kun tämän marxilaisen vallankumouksellisen syntymästä sopivasti tulee ensi viikolla kuluneeksi 150 vuotta. - ”Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan” (Rosa Luxemburg).

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 26. helmikuuta 2021

Talvisodan alla Suomalaisessa oopperassa tehtiin natsitervehdyksiä

”Aina on jonkinlainen poliittinen tilanne ja aina myös taide reagoi siihen”, sanoi fil. tri Anne Kauppala luennoidessaan musiikista yhteiskunnan peilinä. Konkreettisena esimerkkinä hän kertoi Gaetano Donizettin oopperasta Rykmentin tytär (1840), jota on runsaasti käytetty kansallisiin poliittisiin tarpeisiin, aina tilanteen mukaan sisältöäkin muunnellen. Suomalaiseen Oopperaan se tuli 1935 ja esitykset Bulevardilla loppuivat, kun talvisota syttyi.

Kantaesityksensä
Rykmentin tytär sai Opera Comiquessa Pariisissa. Käynnissä oli Algerian sota, mutta oopperan tapahtumat sijoittuivat vuosisadan alun niihin vuosiin, jolloin Tiroli oli Napoleonin Ranskan miehittämänä. Ranskaa ylistettiin ja trikolorit liehuivat näyttämöllä. Yleisömenestys oli suuri. Pian Rykmentin tytär alkoi levitä maailmalle, Helsingissäkin siitä esitettiin jonkinlainen versio jo 1849.

Kun
Väinö Sola näki Rykmentin tyttären Saksassa 1907, hän teki siitä suomenkielisen esityksen Viipuriin 1908. Teksti pysyi tietenkin hyvin isänmaallisena, mutta kun Suomi vielä tuolloin kuului Venäjän keisarikuntaan, vaihtoi Sola isänmaa-sanan synnyinmaaksi. Suomalaisen Oopperan esitys 1930-luvulla oli sitten jo toista maata. Esityksen ohjasi edelleen Sola, joka tunnettiin hyvin oikeistolaisena. Niinpä esimerkiksi alkuperäisessä libretossa oleva 21. rykmentti oli nyt Jääkärirykmentti.

Vielä marraskuussa 1939 Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelujen päätyttyä Moskovassa tuloksettomina
Rykmentin tyttäressä sotilaat tekivät Hitler-tervehdyksen, kun vääpeli Sulpiece komensi: ”Asento, kunniaa!” Lehtien arvosteluissa tämä oli jo aikaisemmin noteerattu, ja esitystä oli kovasti kiitelty.

Seuraavan kerran
Rykmentin tytär tuli Suomalaisen Oopperan ohjelmistoon 1952, mutta natsitervehdyksiä ei enää ollut. En löytänyt kuvaa niistä 30-luvun esityksistä, mutta Anne Kauppilan suoratoistona välitetyssä luennossa sellaisia kuvia oli. Oheinen kuva Metropolitanista 2015.

Solan ohjaamassa produktiossa resonoitui 1930-luvun poliittinen tilanne, jota suhteessa Saksaan sävytti ristiriita vanhan sivistyneen Saksan ja uuden Hitlerin johtaman Saksan välillä. Solan ohjaus pyrki liudentamaan tätä mentaalista konfliktia taiteen keinoin”, sanoi Anne Kauppila, joka on esittävän säveltaiteen tutkimuksen professori Sibelius-akatemiassa ja toimii myös Taideyliopiston Historiafoorumin johtajana. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluu oopperaesitysten poliittisia piilosisältöjä laajemminkin.

Luennon yhteydessä kuultiin myös sotien äänimaisemiin liittyvää musiikkia sopraano
Jenni Lättilän ja pianisti Jenni Lappalaisen esittäminä. Tyypillisiä tällaisia lauluja kuultiin mm. Robert Schumanilta ja Richard Wagnerilta, jotka molemmat sävelsivät Heinrich Heinen tekstin Kaksi krenatööriä. Molemmissa on selvät lainaukset Marseljeesin melodioista - vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä on synnytetty taistelutahtoa.

Kuultiin myös
Sergei Rahmaninovin säveltämä Sotilaan vaimo, Modest Musorgskin Unohdettu ja Theodor Adornon kaksi Bertolt Brechtin kirjoittamaa propagandarunoa. Toisessa niistä myrsky-yönä kukkiva ruusu symboloi Saksan kukoistusta Hitlerin poistuttua. Toisen laulun runossa Brecht on leikkinyt Stange-sanalla (tanko, palkki) viitaten sillä Ruhrin terästeollisuuden tukeen Hitlerin sodankäynnissä.

Rykmentin tyttärestä tehtiin Ranskassa elokuva 1933, jolloin sen tapahtumat sijoitettiin ensimmäiseen maailmansotaan. Suomeen tätä elokuvaa ei luultavasti ole tuotu.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 25. helmikuuta 2021

Onko mikki auki, kuuluuko mitään?

Olen korona-aikana seurannut paljon suoratoistolähetyksiä netissä ja osallistunut muutamaan webinaariin eli tietokoneverkossa pidettyihin seminaareihin. Tässä touhussa on omat hauskuutensa, kun asia on uusi ja käyttäjät kokemattomia. Yleensä koskaan tällainen tilaisuus ei ala sujuvasti, vaan tyypillisimmillään näin:

- No niin, täällä ollaan, näkevätkö kaikki?
- Ei näy, mutta kuuluu, kommentoi joku.
- Jaha jaha, ovatkohan nämä kaikki piuhat nyt oikein?
- Joo, täällä näkyy ja kuuluu.
- Selvä homma, niin ja älkää pitäkö omia mikkejänne auki, käyttäkää chattia.
- Mistä se chatin saa näkyviin?
- Se on siellä ruudun sivussa tai alareunassa, niissä on vähän eroja.
- Hei, nyt kuva hävisi.

Kun tätä on kestänyt aikansa, tekniikka on melkein hallussa ja päästään alkuun. Koska näiden tilaisuuksien järjestäjät eivät kuitenkin usein ole olleet tekemisissä tällaisten asioiden kanssa, ongelmat ovat joskus mahdottomia. Kaksi kertaa olen joutunut lopettamaan seuraamisen siksi, että kuuluvuus on
ollut surkea; jossain isossa salissa kaikuu ja mikrofonitekniikka on huonoa, joten puheesta ei saa mitään selvää.

Luentotilaisuuksia pidetään monesti niin, että luennoitsija on kotonaan, josta hänen äänensä ja kuvansa välittyvät meille seuraajille luennoitsijan oman tietokoneen tai kännykän kautta. Jokin aika sitten Martti Häikiö piti luentoa Antti Hackzellista, kun yhtäkkiä alkoivat koirat haukkua.

”Meille tuli postia ja koirat aina haukkuvat, kun postinjakaja on oven takana. Pidetään nyt vähän aikaa taukoa, kunnes koirat hiljenevät”, sanoi Häikiö.

Virallisia kokouksiakin pidetään verkon kautta. Lahden kaupunginvaltuuston yhdessä kokouksessa tänä vuonna eräs valtuutettu istui saunanlauteilla kelteisillään ja osallistui kokoukseen. Pukeutumissääntöjä ei ole.

Vaikka ei tähän asiaan kuulu, niin vielä lainaus
lehti- ja urheilumies Martti Huhtamäen (kepu) pakinoinnista Kärkkäisen Kauppa-Suomi-lehdestä tällä viikolla. Huhtamäki kertoi tapauksessa, kun Kallion kaupunginosassa olevien viiden Linjan nimiä oltiin muuttamassa. Siis ne Ensimmäinen, Toinen, Kolmas jne. Voi olla vain Huhtamäen vitsi, mutta näin se meni:

”Skdl:n
Annaliisa Hyvönen ehdotti Rauhan linjaa, liberaalien Jaakko Itälä Mannerheimin linjaa, Kokoomuksen Erkki Heikkonen Paasikiven linjaa ja Keskustan Paavo Väyrynen Kekkosen linjaa, mutta kun SMP:n Pekka Vennamo hyväksyi edelliset sillä ehdolla, että Viides linja muutetaan Asialinjaksi, hyvä yritys romahti."

Linjojen nimet ovat peräisin 1800-luvun lopulta.
Ainakin kerran on nimienmuutoksia vakavastikin suunniteltu. Asiaa pohtinut komitea esitti 1927 uusiksi nimiksi Diakonissakatua, Juhani Ahon katua, Aleksis Kiven katua, Tornikatua ja Kirjastokatua. Valtuusto ei kuitenkaan uusia nimiä hyväksynyt.

Asialinjaa ei ole missään muuallakaan, mutta oikein kun etsin, niin Riadista Saudi-Arabiasta löytyi Matter Street.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Brezhnev erotti Tarasovin

Neuvostoliiton jääkiekkoilun nosti huipulle maajoukkueen ja Moskovan ZSKA:n valmentaja Anatoli Tarasov. Äkkipikaisena ja herroja kumartamattomana Tarasov kuitenkin tyri uransa loppuvaheissa niin, että hänet syrjäytettiin ensimmäisistä Neuvostoliiton ja Kanadan NHL-huippujen otteluista 1972. Venäläinen elokuva Legenda nro 17 (2013) käsittelee Valeri Harlamovin jääkiekkouraa, mutta melkein yhtä isossa roolissa on Tarasov.


Elokuvassa käydään läpi sitäkin vaihetta, kun Punakone valmistautui ensimmäiseen NHL-Kanadan kohtaamiseen Montrealissa. Sapporon olympiakisoissa Neuvostoliitto oli voittanut kultaa, mutta nyt oli edessä kaikkien aikojen kovin vastustaja. Tarasov järjesti yhden valmistautumisottelun, jossa maajoukkuetta vastaan asettui Moskovan Spartak. Siinä Tarasov menetti hermonsa, käski pelaajansa
kesken ottelun pukukoppiin ja keskeytti pelin. Syynä oli maalin hylkääminen sitä edeltäneen paitsion takia, Tarasovin mielestä väärin perustein.

On tällaisia tempauksia muulloinkin tehty, mutta tässä tapauksessa oli kohtalokasta, että ottelua katsomassa
Luzhniki-hallissa oli myös Leonid Brezhnev. Otsikkoni on ehkä liian jyrkkä, mutta käytännössä asia oli näin, sillä Neuvostoliiton jääkiekkoliiton johtomiehet kyllä tiesivät, että nyt Tarasov oli tehnyt korvaamattoman virheen. Tarasov sai potkut ja Kanadaan lähti Vsevolod Bobrov.

Jääkiekkohistoriassa kylläkin kerrotaan, että tämän protestinsa Tarasov teki jo kolme vuotta aiemmin sarjaottelussa Spartakia vastaan. Tällaiset tempaukset joka tapauksissa murensivat Tarasovin arvovaltaa ja kesällä 1972 mitta tuli täyteen.

Tarasovin menetelmät olivat ankaria. Hän oli katsomassa 1967 ZSKA:n juoniorijoukkueen otte
lua ja kiinnitti huomionsa Harlamoviin. Siitä alkoi Harlamovin kouliminen, ja ensimmäinen toimenpide oli, että Tarasov passitti Harlamovin kauas Siperiaan Chebarkulin alemmassa sarjassa pelanneeseen Zvezda-joukkueeseen. Sieltä Tarasov kutsui Herlamovin kesken kauden takaisin Moskovaan ja ZSKA:n edustusjoukkueeseen.

Oikea Valeri Harlamov #17
Mutta Tarasov oli Tarasov: Harlamov sai istua pelivehjeet päällä katsomossa, kun ZSKA harjoitteli. Kun Tarasov sitten kutsui Harlamovin jäälle, edessä oli taas nöyryytys, sillä harjoitukset päättyivät ja Harlamovin piti kerätä kiekot ämpäriin. Vihdoin tuli se ilta, jolloin Harlamov nousi ZSKA:n kokoonpanoon, samaan ketjuun Anatoli Firsovin ja Vladimir Vikulovin kanssa. Harlamov teki voittomaalin Spartakia vastaan. Jonkin ajan kuluttua Tarasov muodosti ketjun Valeri Harlamov - Boris Petrov - Boris Mihailov. Heti tämän ketjun ensimmäisessä ottelussa Harlamov teki kaksi maalia. Tähti oli syntynyt.

Suomalaisetkin saivat kyytiä. Tukholman MM-kisoissa 1970 Suomi oli hienosti neljäs,
mutta CCCP:ltä tuli selkään 1-16. Harlamov teki kolme maalia, Mihailov kaksi ja Petrov yhden. Suomen maalin teki ”Mölli” Keinonen.

Harlamov oli sankari. Hän sai Moskovasta keskimääräistä komeamman asunnon ja uuden Volgan, jonka rekisterikilven numero oli 00-17. Vuonna 1971 Harlamov sai arvonimen Ansioitunut urheilumestari.

Koska Venäjän kiekkoseuroissa on ollut ja on paljon huippuja, siellä ei pelaajien numeroita ”jäädytetä”, mutta kuitenkaan ZSKA:ssa ei tälläkään hetkellä kenelläkään pelaajalla ole Harlamovin numeroa 17. Harlamov pelasi
Chebarkulin-keikan jälkeen koko uransa ZSKA:ssa, jossa voitti yksitoista mestaruutta. Olympiakultaa Harlamov sai kaksi kertaa ja maailmanmestaruuksia tuli kahdeksan. Harlamov kuoli auto-onnettomuudessa 1981.

Vaikka Tarasov teetti huippupelaajilleen töitä suorastaan sairaalloisesti rääkäten, he arvostivat valmentajaansa. He olivat suut mutrussa, kun tieto Tarasovin erottamisesta tuli. Eikä Brezhneviä näytetä elokuvassa kuin vilaukselta.

Nikolai Lebedevin ohjaama elokuva on hyvä, vaikka siinä näkyykin asioiden romantisoiminen. Nimenomaan Tarasovin tapaa toimia elokuva näyttää raa´alla tavalla. Kuvaavaa on esimerkiksi, että maajoukkueen harjoituksissa hän pani ZSKA:n, Spartakin, Dynamon ja Krylja Sovetovin pelaajat taistelemaan keskenään oudoillakin tempuillaan. Ilmeisesti aggressiivisuutta saatiin lisää.

Elokuvan yksi kohokohta on loppujakson ottelu Kanada - Neuvostoliitto, jossa vastakkain olivat väkivalta ja taito. Kaikkien yllätykseksi ottelu päättyi Punakoneen voittoon 7-3. Harlamov teki kaksi maalia.

Nykyinen KHL on jaettu neljään divisioonaan: Tarasov, Bobrov, Harlamov ja Chernyshev (Arkadi Chernyshev toimi Tarasovin kakkosvalmentajana).

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 23. helmikuuta 2021

On kusessa Suomi, on suossa Saksa, Venäjää vastaan emme kauan jaksa

Kun muutama kuukausi sitten kirjoitin Arvo Salon ja Jorma Panulan tv-musikaalista Vallan miehet (1986), niin otetaan nyt esille toinenkin Urho Kekkosta käsittelevä musiikkiteatteriesitys, Lasse Lehtisen ja Uljas Pulkkiksen ooppera Kekkonen, joka esitettiin Ilmajoen musiikkijuhlilla 2013. Molemmat ovat humoristisia, Salon teksti kuitenkin moninverroin terävämpää. Panulan kansanlaulu- ja iskelmäsovituksinen musiikki toimii musikaalissa, mutta nykymusiikkia tekevän Pulkkiksen sävellyksestä en tiedä mitään, koska oopperaa en nähnyt, eikä siitä löytynyt netistäkään mitään.

Oopperan libreton sain Ilmajoella esityksen nähneeltä
Heikki Heliniltä, ja hauskaa tekstiä on siinäkin. Libreton esipuheen otsikoksi Lahtinen on pannut ”Kun Kekkonen takkinsa käänsi”, ja kysymys on Kekkosen suhteista Neuvostoliton kanssa:

”Kekkonen oli 42:n vanhaksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteista jyrkästi yhtä mieltä. Yhtä jyrkästi hän oli loppuikänsä samasta asiasta tasan päinvastaista mieltä. Kumpikaan Kekkonen ei
sietänyt vastaan sanomista. Marraskuussa 1942 Kekkonen, joka oli jätetty sekä talvi- että jatkosodan hallitusten ulkopuolelle, pohti Rovaniemellä ystävien ja konjakin voimalla tilannetta ja Suomen tulevaisuutta. Tuloksena oli takinkääntö, jolla oli oleva huikea merkitys Suomen historialle. Kekkonen päätti haudata syvän kommunisminvastaisuutensa ja tehdä henkilöliiton niiden voimien kanssa, joita vastaan oli ehtinyt taistella poikavuosista lähtien.”

Ooppera alkaa, kun sota on käynnissä ja kansanedustaja Kekkosella on asiaa ministeri
Tannerille:

”Kuuletko tykkien jylyn?
Meille se kertoo viestin tylyn!
On kusessa Suomi,
on suossa Saksa!
Venäjää vastaan emme kauan jaksa!

Kekkonen sanoo Tannerille, että on aikaa kääntää takkia, laskea aseet ja myöntää häviö. Eikä enää kannattanut tarjota keppiä, vaan Porkkalaa.

Niin asiat lutviutuivat, Kekkosesta tuli presidentti ja
Hrushtshev kysyy Hertalta, onko tämä Kekkonen koira vai kettu. Hertta vastaa, että kettu, johon Hrushtshov sanoo, että ”suuri ja mahtava Neuvostoliitto panee ketulle kaulapannan, puolueen puolesta sanani annan, että Suomi on tunteva toverituomion. Kuka ei ole puolesta, on vastaan!”

Vaikka
Vennamo ei kuulunut Kekkosen kaveripiiriin, oopperassa hänkin antaa eräänlaisen hyväksynnän Kekkosen takinkäännölle:

Paasikiven linjassa
oli mutkia ja katkoja,
muttei koskaan näytösluonteisia
Siperian matkoja!

Sitä Vennamo ei kuitenkaan ymmärrä, että meillä nuoret miehet polttelevat sotilaspassejaan, sellaiset karvapäät, joita Urho vain yllyttää.
Vietnamista melutaan, mutta Viro hiljaa vaietaan. Onko meillä sana vapaa, kun Tehtaankadulla koko ajan ravataan?

Ilmajoella Kekkosena oli Jyrki Anttila

Säveltäjä Uljas Pulkkis sanoi lehtijutussa Ilmajoella, että
oopperan koko nimi Kekkonen – ooppera suurmiehestä antaa hyvän kuvan myös oopperan musiikista. Kekkonen luotsasi Suomen läpi hankalien ja vaarallisten aikoja, ja siksi häntä kunnioittivat niin vihamiehet kuin puolustajatkin. Rooli on kirjoitettu sankaritenorille. Kekkosen pari Väinö Tanner edustaa järjen ääntä, siksi hänen musiikkinsa on vakavaa ja dramaattista. Huumoria ja konstrastia vakavuuteen tuovat KGB:n agentit, taiteilija Särestöniemi ja Kekkonen lapsena.

Naisiakaan ei ole unohdettu. Missä on herroja, siellä on huoria, kailottaa kuoro.

Kekkonen: Niitä on vanhoja, niitä on nuoria.
Karjalainen: Rinnat on runsaita, sääret on suoria.
Huorien kuoro: Häntä herroja heiluttaa, libido miehiä liikuttaa.
Kekkonen ja Karjalainen: Säästetään muoria, käytetään huoria.
Huorien kuoro: Vierasta vakoa tahtoo ne takoa, meillä on aina markkinarakoa.

Oopperan lopussa
Sylvi, Hertta, Tanner ja Hrushtshov laulavat jo Taivaassa, mutta Urholla on vielä työ kesken. Hrushtshovkin on jo luovuttanut: ”Ei draamaa, ei komediaa, täällä on turha koota keskuskomiteaa.”

Lasse Lehtinen kirjoittaa libreton esipuheessa, että kaikesta päätellen Kekkonen uskoi maailmankommunismin jossain muodossa voittavan ideologioidenvälisen taistelun, ja tästä ooppera kertoo – ja vähän Kekkosen ajan lehtimiehistäkin: ”
Mitä emme tiedä, sitä emme paina. Mitä emme paina, sitä ette tiedä.”

Toisessakin nykyoopperassa Kekkonen on mukana: Kokkolan ooppera esitti 2012
Juha Hurmeen ja Heinz-Juhani Hofmannin Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot, joten seuraavaksi sen tekstin kimppuun.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 20. helmikuuta 2021

Suomi 200 vuotta sitten: vetoa sekä itään että länteen

Suomen suuriruhtinaskunnan alue muodostui kahdessa vaiheessa: ensin 1809 Ruotsi menetti Suomen sodassa itäiset lääninsä eli Suomen alueen Venäjälle ja 1812 Venäjä liitti Viipurin kuvernementin eli Vanhan Suomen uuteen suuriruhtinaskuntaan. Nimitys Vanha Suomi on meiltä katsottuna kummallinen, mutta Venäjän kannalta se on looginen, sillä tämä alue oli kuulunut Venäjälle jo yli sata vuotta. Vanha Suomi (Staraja Finljandija) tarkoitti sitä Suomen aluetta, jonka Ruotsi oli menettänyt Venäjälle jo suuren Pohjan sodan seurauksena 1721. Sitten kun Venäjä 1809 sai loputkin Suomen alueesta, se oli tietenkin Uusi Suomi (Novaja Finljandija).


Tilanne oli suomalaisittainkin uusi. Kirjassa
Suomen sodan jälkeen (Vastapaino, 2020) yli kymnenen historioitsijaa käsittelevät 1800-luvun alun yhteiskunnallista tilanne Suomessa. Harvemmin esille tullut asia on, että Vanhan Suomen väestö ei täysin hyväksynyt muutosta. Tutkijatohtori Antti Räihä Helsingin yliopistosta kirjoittaa, että nimenomaan Vanhaa Suomea leimasi halu lähentyä Venäjän keisarikuntaa. Tämä lähentymishalu oli sekä poliittista, hallinnollista että kulttuurista. Tottahan tällainen lähentyminen koski koko suuriruhtinaskuntaa, mutta erityisen voimakasta se oli Vanhassa Suomessa, jossa tietenkin oltiin totuttu tutunomaiseen Venäjään.

Räihä on tutkinut a
lueellisia erityspiirteitä varhaismodernin ajan Ruotsissa, Venäjällä ja Suomen suuriruhtinaskunnassa 1720-luvulta 1840-luvulle. Uudessa kirjassa hän kertoo, että rauhan tultua 1809 Vanhan Suomen kirkoissa kiitettiin rukouksin Venäjän sotavoimia, jotka olivat lyöneet Ruotsin vihollisjoukot.

Yliopistotutkija Piia Einonen on viime vuosina tutkinut erityisesti 1800-luvun Viipuria, jossa vähitellen kuitenkin aloitettiin suomalaisuuden juurruttaminen venäläisen hengen tilalle. Vielä 1840-luvullakaan ei vain ollut täyttä varmuutta siitä, olisiko Vanhan Suomen yhdistäminen suuriruhtinaskuntaan pysyvä vai voisiko Nikolai I vielä palauttaa Viipurin läänin takaisin osaksi emämaata Venäjän keisarikuntaa.

Oltiin siis epävarmassa tilanteessa, jossa ”Suomen suuriruhtinaskunta pysyi ikään kuin hahmottomana ja rajattomana kokonaisuutena. Laatokan Karjala oli kulttuurisesti ja taloudellisesti lähellä Aunuksen Karjalaa, Länsi-Suomi oli selvästi integroitunut Ruotsiin, Karjalankannas suuntautui Pietariin, Länsi-Lappi rajojentakaiseen Pohjolaan ja Itä-Lapissa historialliset kauppareitit loivat yhteydet Ruijaan ja Jäämerelle.”

Vasta kun viimeiset valvomattomat rajat sidottiin pohjoisessa rajasuluin 1852 ja 1889, oli Suomen suuriruhtinaskunnan rajat määritetty suhteessa ympäröisiin valtioihin. Näin oli lopulta syntynyt se Suomi, josta
Aleksanteri I jo Porvoon valtiopäivillä 1809 oli sanonut, että tämän kansakunnan pitää rakentaa itselleen oma identiteetti.

AJOPUU

Sitä kirjassa ei kuitenkaan pohdita, miten olisi historia mennyt, jos Vanhaa Suomea ei olisi liitetty Suomen suuriruhtinaskuntaan. Olisiko Venäjän tarvinnut aloittaa talvisotaa 1939, jos Suomen raja ei olisi ollut niin lähellä Pietaria? Pienenä yksityiskohtana voi mainita, että ison Hollolan pitäjän rajalta oli ennen vuotta 1809 ollut Venäjän rajalle vain 60 kilometriä. Eli talvisota oli näinkin Venäjän omaa syytä – mitäs oli antanut Vanhan Suomen meille.

Ajopuu on tuttu termi Suomen sotahistoriassa. Muutamaan kymmeneen vuoteen ei tosin ole enää vakavasti väitetty, että Suomi olisi joutunut sotaan Neuvostoliittoa vastaan pelkkänä ajelehtivana ajopuuna. Sen sijaan Suomen sotaan jouduimme täysin ilman omaa syytämme. Se liittyi eurooppalaiseen valtapolitiikkaan ja Suomen geopoliittiseen sijaintiin ison keisarikunnan naapurina.

Jo
Pietari Suuri halusi turvata Pietarin aseman 1700-luvun alussa, ja tämän onnistuneen sotatoimen merkkinä seisoo Pietari Suuren patsas Pietarin puistossa Viipurin linnan länsipuolella. Sama pyrkimys oli Suomen sodassa 1808-09, minkä lisäksi Venäjän tavoitteena oli pakottaa Ruotsi irrottautumaan Napoleonin-vastaisesta rintamasta ja mukaan ranskalais-venäläiseen mannermaansulkemukseen eli Britannian kauppasaartoon.

Koska Ruotsin kuningas
Kustaa IV Aadolf ei suostunut Venäjän keisarin Aleksanteri I:n vaatimuksiin, eikä välittänyt varoituksista Venäjän hyökkäysaikeista, sota syttyi ja se oli samalla Kustaan menoa. Hävityn sodan jälkeen Porvoosta kotoisen ollut, Vänrikki Stoolin tarinoistakin tuttu kenraali Carl Johan Adlercreutz sotilaineen valtasi kuninkaanlinnan ja vangitsi kuninkaan perheineen. Valta siirrettiin väliaikaiselle hallitukselle, jonka johtoon tuli Kaarle-herttua, myöhemmin kuninkaaksi nimitetty Kaarle XIII. Vanha kuningas karkotettiin maasta, kirjoitti sen jälkeen lehtien yleisönosastoihin ja kuoli Sveitsissä 1837.

Suomi selviytyi oikeastaan hyvin. Historian professori Petri Karonen Jyväskylän yliopistosta kysyy kirjassa paljon kuvaavasti: ”Kuinka moni lukijoista tuntee alueen, maan tai valtion, joka kärsi sodassa murskatappion ja jonka sotajoukot antautuivat, joka tuli erotetuksi vanhasta valtioyhtyeydestään, miehitettiin ja joutui vieraan vallan alle, mutta jossa parissa vuodessa rakennettiin jokseenkin tyhjästä toimiva keskushallinto suurelta osin omin voimin ja joka pystyi hoitamaan lähestulkoon itsenäisesti asiansa?

”Suomi oli vuoden 1809 jälkeisessä tilanteessa onnekas häviäjä”, kirjoittaa Karonen.

kari.naskinen@gmail.com


perjantai 19. helmikuuta 2021

Litmasen ehdoilla niin kuin ennenkin?

Paikallisessa Radio Voimassa Jari Litmanen sanoi, että hän tulisi pelaamaan jäähyväisottelunsa Lahden Kisapuistoon, jos se uudistettaisiin hienoksi jalkapallostadioniksi.

Litmasen pillin mukaan on toimittu ennenkin. Toistakymmentä vuotta sitten Litmanen sanoi, että Kisapuistossa pitää olla kansainväliset mitat täyttävä ruohokenttä. (ESS 16.4.2008) Näin tehtiinkin, vanhan ruohokentän tilalle tuotiin uusia ruohokentänpaloj
a, kenttä saatiin Litmasen edellyttämään kuntoon. Meni kuitenkin vain muutama vuosi, kun jalkapalloväki totesi, että vikatikki, tekonurmi on sittenkin käytännöllisempi, joten sellainen tehtiin. Satoja tonneja siinä välillä tuhraantui.

Kaikkiaan erikoista vatkausta tämän asian kanssa. Kun jalkapalloareenaa alettiin vaatia paremmaksi, meille veronmaksajille kerrottiin lehdissä, että kustannuksista kolmasosan hoitaisimme me, yhden kolmasosan FC Lahti Oy ja viimeisen kolmasosan sponsorit tai muuten vain elinkeinoelämä. Nyt tilanne on kuitenkin sellainen, että veronmaksajat kustantavat koko hoidon, jos uudishanke toteutuu. Tähän ehkä tarvitaan parkkimaksujen korottaminen, mutta menköön.

Jos otettaisiin järki käteen, Kisapuiston jalkapallokatsomoa kunnostettaisiin ja pukukoppi- ym. sosiaalitilat rakennettaisiin uusiksi kelpaamaan kotimaisen tason sarjaotteluille. Sitten jos ehkä kerran viidessä vuodessa tarvittaisiin kansainvälisten liittojen vaatimusten mukaiset olosuhteet, pelattaisiin se ottelu urheilukeskuksessa.

Lahtelaisten seurojen kaikkien aikojen merkittävin ottelu on muuten pelattu Helsingin olympiastadionilla
maaliskuussa 1986.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 18. helmikuuta 2021

Kauniit neidot, herrat ja orjat

Vivien Leigh ja Hattie McDaniel

Ku Klux Klanista tuli televiosta äskettäin dokumenttiohjelma, jossa mainittiin myös elokuva
Tuulen viemää. Piti siis taas kertaalleen katsoa tämä suurelokuva, joka ajoittuu samoihin vuosiin, jolloin KKK perustettiin. Scarlett O´Haran isän kuoltua näkyy hautakivessä vuosiluku 1865 ja sinä vuonna muutamat Etelän Konfederaation armeijan veteraaniupseerit perustivat klaanin Pulaskissa Tennesseessä petyttyään häviöön sisällissodassa.

Elokuvan alussa kuvataan elämää Georgiassa toteamuksella ”kauniit neidot, herrat ja orjat”. Ollaan vuodessa 1861, sodan alku lähestyy ja Ashley näkee jo, mitä tulossa on: ”Tällainen elämä on kohta loppu.” Taran maatilalla kaikki on kuitenkin näennäisesti hyvin, esimerkiksi Taran neljä keskeistä orjaa Mammy, Prissy, Pork ja Big Sam eivät mitenkään näytä haluavan toisenlaista elämää. Sitä ei elokuvassa kuitenkaan näytetä, millaiset ovat tilan maataloustyöväen olot ja tuntemukset.

Kirjailija, professori
Thomas Roderick Dew oli 1832 kirjoittanut: ”Iloisempaa olentoa ei maa päällään kanna kuin Yhdysvalloissa elävä neekeriorja.” Etelä-Carolinan senaattori James Henry Hammond oli samaa mieltä: ”Orjat ovat onnellisimmat kolme miljoonaa ihmistä auringon alla.” Nämä kommentit eivät ole elokuvasta, eikä siinä sanallakaan mainita KKK:ta, mutta yhdessä sodanaikaisessa kohtauksessa kuuluu melodia, jota KKK:n tilaisuuksissa myöhemmin soitettiin.

Tuulen viemää (1939) ei ole rotutaisteluelokuva suuntaan eikä toiseen. Elokuvan tuottaja David O. Selznick (kuvassa) jopa poisti käsikirjoituksesta sellaiset kohdat, jotka Margaret Mitchellin yli 1000-sivuisessa romaanissa (1936) saattoivat loukata orjia. Tuulen viemää on suuri rakkauskertomus, melodraama, jonka keskiössä on aluksi lapsenomainen Scarlett. Kun elämän ankaruus ja lopullinen välirikko Rhett Butlerin kanssa ovat tosiasioita, Scarlett nousee uuteen asemaan, hänestä kehittyy selviytymisen esikuva. Elokuvan lopussa Scarlett sanoo oikea käsi nyrkki pystyssä: ”Vannon Jumalan nimeen, että selviän tästä.”

Voikohan jopa sanoa, että Scarlett on ensimmäinen elokuvissa esiintynyt feministi kunnioitettavalla tavalla tarkoitettuna?

SELZNICKIN ELOKUVA
ALUSTA LOPPUUN


Hollywood on aina tunnettu siitä, että elokuvayhtiön elokuvalle valitsema tuottaja on varsin usein ohjaajaa tärkeämpi tekijä.
Tuulen viemää on tästä äärimmäinen esimerkki. David O. Selznick oli oman yhtiönsä Selznick International Picturesin johdossa ja hoiti Tuulen viemää alusta loppuun. Ohjaajaksi Selznick otti George Cukorin, mutta kun hänelle tuli Selznickin kanssa erimielisyyttä käsikirjoituksesta, antoi Selznick potkut. Tilalle saapui Victor Fleming, mutta hänkin lähti samoista syistä ja kolmanneksi ohjaajaksi tuli Sam Wood. Fleming kuitenkin palasi parin viikon kuluttua ja elokuva tehtiin loppuun niin, että Fleming ja Wood ohjasivat tietyt Selznickin heille jakamat kohtaukset.

Elokuvan ohjaajaksi jäi historiankirjoihin Fleming, mutta yhtä hyvin ohjaajaksi olisi voinut nimetä Selznickin, niin oleellisesti hän vaikutti loistavaan lopputulokseen. Käsikirjoittaja on virallisesti
Sidney Howard, mutta käsikirjoitusta kävivät muokkaamassa ainakin myös Ben Hecht, Oliver Garrett ja F. Scott Fitzgerald. Kaikki mukana olleet tekijät olivat siis kovia nimiä, mutta nimenomaan käsikirjoituksen tekijä oli ensisijaisesti Selznick itse. Samoin elokuvan valtavan filmimateriaalin leikkaamisesta eli elokuvan lopullisen muodon luomisesta vastasi Selznick, niin ikään hän hyväksyi kaikkien näyttelijöiden roolipuvut.

Selznickin yhtiö oli pieni, eivätkä sen omat resurssit olisi mahdollistaneet näin ison elokuvan tekemistä. Rhett Butlerin rooliin hän sai
Clark Gablen lainaksi MGM:ltä, jonka johtaja Louis B. Mayer oli Selznickin appi. Lisäksi MGM antoi lainaa 1,4 miljoonaa dollaria, sai vastineeksi elokuvan jakeluoikeudet ja jonkin osuuden elokuvan tuotosta. Melanien rooliin Selznick sai Warner Brothersilta lainaksi Olivia de Havillandin.

Tärkein oli kuitenkin Scarlettin rooli. Lehdet ja radioasemat järjestivät äänestyksi
ä siitä, kenet pitäisi valita. Selznick kävi läpi 224 ehdokasta ja ensimmäisiin koekuvauksiin kutsuttiin 32 näyttelijää. Selznickin ykkösvaihtoehdoksi nousi Charles Chaplinin puoliso Paulette Goddard, mutta sitten meni kaikkien ohi englantilainen Vivien Leigh, joka oli 1938 tullut Hollywoodiin nimenomaan Scarlettin rooli mielessään. Lisäksi oli tullut ikävä miesystävää Laurence Olivieriä, joka parhaillaan näytteli teatterissa New Yorkissa.

Vivien Leigh oli Alexander Kordan omistaman London Filmsin palkkalistoilla, joten hänetkin Selznick sai elokuvaansa lainapestillä. Sopimukseen kuului, että Korda sai elokuvan tuotosta oman siivunsa.

Tärkeä valinta oli myös englantilainen
Leslie Howard Ashleyksi. Howard oli syntyjään unkarilainen nimeltään László Steiner. Varsinkin Etelässä oltiin tyytyväisiä Vivien Leighin ja Leslie Howardin valintoihin – mieluummin englantilaisia kuin jenkkejä.

PYÖRIVÄ LATTIA
CLARK GABLELLE

Kuvaukset alkoivat tammikuussa 1939. Budjetti kasvoi
3 miljoonaan dollariin, mutta Bank of America tuli avuksi. Kuvaukset kestivät kuusi kuukautta, kuvauspäiviä oli 125, joista 95:ssä oli mukana Vivien Leigh. Yhden ongelman muodosti iso tanssikohtaus, sillä Gable oli huono tanssimaan. Siihen Selznick keksi keinon: kun Clark Gable ja Vivien Leigh lähikuvissa pyörivät valssia oikein hienosti, sen selittää heidän alleen sijoitettu pyörivä alusta.

Elokuvan ensimmäinen esitys 9.9.1939 oli erikoinen. Se tapahtui täydellisenä yllätyksenä Riversidessa Fox Theaterissa 80 km:n päässä Hollywoodista. Siellä loppui juuri Erämaalinnakkeen sankareiden esitys, kun katsojille ilmoitettiin, että jos haluatte, voitte jäädä katsomaan ilmaiseksi seuraavan elokuva. Ei sanottu, mikä elokuva, mutta kun valkokankaalle lävähti nimi Gone with the Wind, yleisö hullaantui. Siis elokuva-arvostelijoitakaan ei ollut paikalla. Selznick näki heti katsojien reaktioista ja nenäliinoista, että oli syntynyt täysosuma.

En löytänyt tuoretta tietoa elokuvan tuotosta, mutta tieto noin kymmenen vuoden takaa on, että sitä oli kertynyt 850 miljoonaa dollaria.

Varsinainen ensi-ilta järjestettiin 15.12.1939 Atlantassa Georgiassa. Koululaisille annettiin vapaapäivä ja Atlanta juhli elokuvaa kolme päivää. Kaikki tähdet olivat paikalla,
niin myös kaupungin oma kirjailija Margaret Mitchell Seuraava juhlanäytös Atlantassa oli 1961 sisällissodan alkamisen 100-vuotismuistopäivänä ja taas oli iso juhla. Osa tekijöistä oli jo kuollut, mutta paikalla olivat mm. David O. Selznick, Vivien Leigh ja Olivia de Havilland.

Tuulen viemää sai yhdeksän Oscar-palkintoa, joista yhden sai parhaasta naissivuosasta Mammya esittänyt Hattie McDaniel, ensimmäinen afroamerikkalainen Oscar-voittaja.

Pitkän jutun kirjoitin, mutta
Tuulen viemää on sen arvoinen. Elokuva kestää noin neljä tuntia, ja se oli aikoinaan ensimmäinen elokuva, jossa pidettiin väliaika.

Kari.naskinen@gmail.com