sunnuntai 26. syyskuuta 2021

Mikä ihmeen oomi?


Lahden Ahkeran kansainvälisten yleisurheilukilpailujen yksi sponsori viime kesänä oli mainosaitojen perusteella Oomi. Ennen
näiden plakaattien tilalla olivat Lahti Energia Oy:n mainokset. Enää Lahden kaupungin omistama energiayhtiö ei kuitenkaan myy sähköä, vaan sen hoitaa tämä Oomi Oy, jonka osakkaita ovat Lahden, Oulun, Tornion, Porin ja Vantaan energiayhtiöt, joitakin pienempiä vielä lisäksi. Yhtiön pääkonttori on Vantaalla, sivukonttorit Lahdessa, Oulussa ja Porissa.


Eilen kävin Kouvolassa katsomassa pesäpalloa ja sielläkin oli kentän laidalla Oomi Oy:n mainos, vaikka Kouvolan energiayhtiö ei kuulu edes Oomin omistajiin. Pesäpallostadionin nimikin on Kouvolan oman yhtiön maksamana KSS Energia Areena.

Enää ei paikallinen asukas näe, että hänen käyttämänsä oman kaupungin sähköyhtiö tukee paikallista urheilua tai kulttuuritapahtumia. Nyt siellä on vain kummallinen
Oomi, jolle sähkönmyynti on ulkoistettu.

Vastaavanlaisia tilanteita on muuallakin. Jyväskylän, Kuopion, Siilinjärven ja Lappeenrannan energiayhtiöt ovat perustaneet yhteisen Väre Oy:n. Muutama kuukausi sitten Väre ja Kuopion jalkapalloseura KuPS ilmoittivat, että Kuopion jalkapallostadion on nyt nimeltään ison sponsorin mukaisesti Väre-areena. Väre Oy:n kotipaikka on Kuopio ja sen toimitusjohtaja on kuopiolainen. Vieläköhän JYPin, SaiPan ja SiiPen kannattajat pitävät mitenkään tärkeänä, että ostavat sähkönsä Väre Oy:ltä?

Saapa nähdä, muuttuuko Raksilan jäähalli Oulussa tai Isomäen jäähalli Porissa meidän kustantamanamme Oomi-areenaksi?

Lahdessa Oomi Oy:n touhua oli sekin, että se poisti Lahti Energian pääkonttorin edestä Saimaankadulta sähköautojen latauspisteet, jotka Lahti Energia oli siihen pystyttänyt. Määräys tuli varmaan Vantaalta tänne Euroopan ympäristöpääkaupunkiin.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 24. syyskuuta 2021

Hiljainen mies, joka ei ole hiljainen


Kansainvälisen jääkiekkoliiton varapuheenjohtaja Kalervo Kummola jättää paikkansa huomenna, kun liiton puheenjohtajisto vaihtuu Pietarissa pidettävässä IIHF:n kokouksessa. Myös puheenjohtaja René Faselin tilalle valitaan uusi mies. Kuvassa he ojentavat MM-pokaalia Marko Anttilalle Bratislavassa 2019.

Kummolan ura Suomen jääkiekkoilun merkittävimpänä henkilönä on ollut pitkä ja komea. Kun tähän lisätään vielä kansanedustajuus, Tampereen kunnallispolitiikka, Tampere-talon toimitusjohtajuus, VipVision-televisioyhtiö, karaoke ja paljon muutakin, niin Kummolan 420-sivuinen muistelmakirja tuntuu jopa liian ohuelta.

IIHF:n valiokunnissa Kummola aloitti jo 1984, valittiin liiton hallitukseen 1998 ja varapuheenjohtajaksi 2003. Kansainvälisyys tu
li hänelle tutuksi jo 14-vuotiaana, kun isä Eino Kummola otti perheensä ja muuttivat Australiaan, jossa isä alkoi tehdä timpurintöitä ensin Canberrassa ja sen jälkeen Wollongongissa. Australian-reissu vei kolme vuotta.

Kummolan omistaman ja johtaman VipVision Oy:n tuottamista viihdeohjelmista suursuosion sai poliittinen satiirisarja
Hyvät herrat. Käsikirjoittajina olivat Aarno Laitinen ja Lasse Lehtinen, joka kirjassa muistelee kauppaneuvos Paukun yhtä repliikkiä: ”Kalervo lähetettiin nuorena Australiaan, jotta hän oppisi kielen ja tapoja. Kalervo oppi kielen.”

Sarjaa esitettiin 1990-luvulla Kolmoskanavalla ja MTV3:ssa. Lehtinen kertoo kanavilta välillä ruikutetun, että ”onko teiltä kunnon vieraat lopussa, kun mukana on tämmöisiä kuten Tarja Halonen ja Sauli Niinistö. Yritettiin sanoa, että voihan heistäkin vielä jotakin tulla.”

KGB-upseeri
Viktor Vladimirovinkin piti tullaa ohjelmaan, jossa hänet esiteltäisiin Paukun kotiryssänä: ”Olimme luvanneet rahapulasta kärsivälle neuvostodiplomaatille 3000 markkaa. Siitä kuultuaan Viktorin kohupaljastuksia pelänneet suomalaiset ystävät keräsivät kolehdin ja maksoivat siitä, että hän ei tule ohjelmaan. Jörn Donner paikkasi hänet ohjelmassa pikavauhtia.”

Yhden konnankoukun Kummola ja lahtelainen jääkiekkomies
Reijo Mäki-Korvela tekivät valtiosihteeri Teemu Hiltuselle, joka oli näissä piireissä tuttu mies, Jääkiekkoliiton liittohallituksen ja SM-liigan hallituksen puheenjohtaja. Vuonna 1997 Hiltunen aateloitiin Jääkiekkoleijonaksi nro 109. Kummola kertoo yhdeltä kalareissulta Tenolla:

”Kalamiehenä Hiltunen oli vähän kuin
Kekkonen. Kukaan muu ei olisi saanut saada isompaa kalaa kuin hän. Teemu olikin joella 18 tuntia vuorokaudessa. Viimeisenä päivänä Teemu oli nukkumassa, kun paikallinen kalamies tuli mökin rantaan kymmenen kilon lohen kanssa. Reijo kysyi, mitä maksaa ja osti kalan pois. Teemulle kerrottiin, että Reijo sen veti uistimella, kun Teemu oli päiväunilla. Se painoi Teemua vuosikaudet. Vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin kerroin, että Reijo osti sen lohen. Oli kuulemma koko ajan epäillytkin.”

Kokoomuksen kansanedustajana Kummola oli 1999 - 2003. Tämän vaiheen hän otsikoi ”Takarivin taaviksi”. Ei aivan oikea luonnehdinta ole, mutta sen verran kuitenkin, että Kummola liittyi siihen Kokoomuksen ”hiljaisten miesten ryhmään”, jonka alullepanija oli hollolalainen kylmäkoneyrittäjä Timo Seppälä. Muut yksitoista olivat Lasse Viren, HPK:n entinen toimitusjohtaja Jari Koskinen, Pekka Ravi, Esko Kurvinen, Juha Karpio, Petri Salo, Jouni Lehtimäki, Juhani Sjöblom, Olli Nepponen, Eero Akaan-Penttilä ja ennen puolueen puheenjohtajaksi tuloaan myös Ville Itälä.

Koska tällaisissa muistelmakirjoissa on nykyisin tapana kertoa myös viinan kanssa läträämisestä, niin Kummola tekee samoin. Prahan MM-kisoissa 1978 oli maalivahti Antero Kivelä ryypännyt itsensä niin huonoon kuntoon, että seuraavan illan otteluun piti hänen tilalleen panna Urpo Ylönen. Kummola kertoo Porin ystävyyskaupungin Liberecin delegaation kutsuneen Porin Ässien edustajat illanviettoon, jossa Kivelällä lipsahti. Sai pelaajasopimuksen rikkomisesta 600 markan sakon.

Vuoden 1982 kotikisoissa Jääkiekkoliiton puheenjohtaja
Väinö Lassila puolestaan ”kunnostautui”. Ennen avausottelua puoliltapäivin järjesti Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola vastaanoton Raatihuoneella. Siellä Kummola näki heti, että Lassilalla oli vanhoja pohjia alla. Ottelu oli Helsingissä, jonne piti ehtiä. IIHF:n silloinen puheenjohtaja Günther Sabetzki sai niin tarpeekseen, ettei huolinut Lassilaa samaan autoon kanssaan. Ottelu oli Suomi - Kanada, kisat avasi uusi presidentti Mauno Koivisto ja paikalla oli myös pääministeri Kalevi Sorsa. Kummola muistelee:

”Lassila oli ehtinyt ottaa päivän mittaan vähän turhan monta paukkua. Hänen avaispuheensa oli tarkoitus olla lyhyt, mutta siitä tuli todella pitkä. Puheensa lopuksi Lassila työnsi käden taskuun, kääntyi päin Suomen joukkuetta ja kajautti kannustuksen: Verta pakkiin.” Kanada voitti 9-2. Kanadan joukkuueessa pelasi myös
Wayne Gretzky, joka oli jo silloin niin iso tähti, että hänet piti viedä takaovista Kanadan joukkueen majapaikkaan Rosendahliin.

Urho Kekkonenkin liittyy
vuoden 1982 kisoihin, joiden alla syksyllä 1981 Kummola kävi tapaamassa presidenttiä. Tarkoitus oli pyytää Kekkosta kisojen suojelijaksi ja Tamminimeen Jääkiekon johto meni.

”Kekkonen oli muuten ihan skarppi, mutta totesi sitten äkkiä, että tämä onkin mukavaa, kun en ole aikaisemmin jäällä käynytkään. Sitten Kekkonen kysyi, että mistä te niitä pelaajia teette, kouluistako ne tulevat”,
kertoilee Kummola.

Vielä vanhemmista asioista Kummola tietenkin muistaa hyvin MM-kisat Helsingissä 1974, joissa Stig Wetzell jäi kiinni dopingista. Tapaus on edelleen arvoitus, ja Kummola ainakin uskoo, että jokin vahinko siinä oli tapahtunut. Suomi tuomittiin hävinneeksi Tshekkoslovakialle, vaikka ottelun kaukalossa voittikin. Jääkiekkoliitto maksoi pelaajille pinnarahat kolmannen sijan mukaan, vaikka virallisesti Suomi oli neljäs. Wetzell kuitenkin sai pinnarahansa vasta 2003, jolloin hänet myös aateloitiin Jääkiekkoleijonaksi nro 145.

Kalervo Kummolan ja politiikantoimittaja Jari Korkin kirja Kale, rautakansleri (Otava, 2020) on hyvä kirja näistä asioista kiinnostuneille. Oikean tietokirjan tavoin siinä on hyvä henkilöhakemistokin, josta selviää sekin, keistä Kummola eniten puhuu:

Tuula Kummola (vaimo), maininnat 35 sivulla
Eino Kummola (isä) 30
Teemu Selänne 29
Kai Hietarinta 28
Harry Harkimo 27
René Fasel 21
Ilkka Kanerva 21
Tapani Mattila 21
Ari Kummola (veli) 20
Jari Kurri 19
Jarmo Porola 19

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Dyyni on tasapaksua aavikkoa alusta loppuun


Scifi- ja Star Trek -uskovaisille Dyyni, osa yksi on luultavasti aivan huippua. Jatkoakin seuraa, sillä elokuva loppuu repliikkiin ”tämä oli vasta alku”. Elokuva kertoo aavikkoplaneetalta jostakin maailman ääristä ja eletään 10000-lukua. Ihmisiä siellä elää ja soditaan niin kuin aina ennenkin. Kovin futuristinen ei elokuva ole, mutta lentolaitteet ovat mielenkiintoisia. Kaksi ja puolia tuntia tuntui kuitenkin todella pitkästyttävältä, sillä itse tarina on kovin yksinkertainen. Kanadalaiselta ohjaajalta Denis Villeneuvelta näin tätä ennen Arrivalin (2016), joka on humaani kertomus ihmisten ja ulkoavaruuden olioden kohtaamisesta. Dyyni ei ole samaa lajia.


Elokuvan planeetta on nimeltään Arrakis, jota pinnanmuodostuksensa takia kutsutaan myös Dyyniksi. Sen suuri asia on aavikon pinnalta kerrättävä pölymäinen, psykoaktiivinen rohto, joka käyttöön jalostettuna pidentää ikää, laajentaa tietoisuutta ja jopa edistää mahdollisuutta tähtienväliseen matkustamiseen.
Valtataisteluhan sen omistamisesta tulee; maapallolla on taisteltu öljystä ja saa nähdä, millaiseen kolonialismiin litium kohta johtaa, kun kaikkien autojen on 20 vuoden kuluttua liikuttava sähköllä. Ikuisia kysymyksiä.

Paljon on Arrakis-planeetalla samaa kuin meillä maapallollakin. Luojasta puhutaan ja jonkinlaista messiasta odotetaan, mutta sitä ennen on käytävä Pyhää sotaa. Joissain asioissa siellä ollaan kehityksestä ihmeellisesti jäljessäkin. Pitkäs
tyttäviä taisteluita ja tappeluita käydään miekoin ja tikarein, eikä puhettakaan laseraseista tai rynnäkkökivääreistä. Viralliset asiakirjat ovat kuin papyruskääröjä, jotka on sinetöity punaisella vahalla. Juhlaseremonioissa musiikki soitetaan säkkipilleillä.

Dyynin maailma on synkkä. Kaikki sisäkuvat palatseista ja muualta ovat pimeitä, ja näyttääkin, että sähkövaloa ei tuolla planeetalla ole vielä keksitty. Värit ovat kauttaaltaan rusehtavia. Musiikki jyrisee ja murisee lujaa niin, että katsoja takuulla tietää jotain pahaa olevan tekeillä. Pahoja ovat myös 400 metriä pitkät hiekkamadot, joita elokuvassa ei kuitenkaan nähdä kuin yhdessä kohtaa, mutta ei kokonaisina.

Mytologinen kertomus vie sekä kuvin että henkilöiden nimin
mielikuvan jotenkin arabimaailmaan, mutta sillä ei kai ole mitään merkitystä. Elokuva perustuu amerikkalaisen Frank Herbertin samanimiseen, kolmiosaiseen tieteisromaaniin (1965), josta osa on suomennettukin.

Tätä ennen yritti chileläinen
Alejandro Jodorowsky tehdä Dyynistä elokuvan, mutta hanke keskeytyi rahojen loputtua. Vuonna 1984 siitä teki elokuvan David Lynch, mutta siitä tuli täysi pannukakku, kuten voitiin nähdä, kun se pari vuotta sitten tuli televisiosta. Villeneuven elokuva on parempi, mutta kohderyhmä on suppea.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 21. syyskuuta 2021

Yritys kehuu ympäristöystävällisyydellään, mutta kiertää veroja


Norjan suurin päivittäistavaraketju Rema 1000 ilmoitti
juuri lopettavansa lentorahdilla tulevien tuotteiden myynnin. Sillä on Norjassa noin 500 myymälää ja Tanskassa 350. Joitakin vuosia sitten Rema osti Norjan kaikki Lidl-myymälät.


Otsikkoni ei tarkoita Remaa, mutta tällaista silmänlumettakin yritykset harjoittavat.
Ulkopolitiikka-lehden 60-vuotisjuhlanumerossa Finlayson Oy:n yksi omistajista, sen luova johtaja Jukka Kurttila puhuu yritystoiminnan vastuullisuudesta, joka enää ei tarkoita vain omistajien edun ajamista. Yhteiskuntavastuutakin on kannettava. Kurttila sanoo tietävänsä, että yritykset syyllistyvät alituiseen viher- tai valkopesuun. Ne rakentavat mainetta esimerkiksi ympäristöystävällisyydellä tai hyväntekeväisyydellä, mutta samaan aikaan saastuttavat, kiertävät veroja ja käyttävät työntekijöitä riistäviä alihankkijoita.

Harva makeisteollisuuden edustaja nostaa esiin sokerin aiheuttamia terveyshaittoja. Kakkostyypin diabeteksesta ollaan hiljaa, kun on muodikkaampaa liputtaa hiilineuraaliuden puolesta ja kampanjoida sateenkaariväreillä.
Amazon-verkkokauppa tuki näkyvästi Blm-liikettä, mutta samanaikaisesti se myi poliisilaitoksille kasvojentunnistamisohjelmia. Meillä Fortum sponsoroi Riku Rantalan ilmastoaiheista tv-ohjelmaa ja osti samoihin aikoihin kahdella miljardilla eurolla hiilellä energiaa tuottavan Uniperin osakkeita.

Tilanteet ovat toisinaan kaksipiippuisia. Finlayson tuo tavaraa diktaattori
Recep Erdoganin Turkista, mutta tämän kaupan lopettaminen tuntuisi Kurttilasta hölmöltä, ”koska silloin rangaistaisiin tehdasyrittäjää sen takia, että maata hallitsee joku hullu”. Hankalia asioita, sillä ihmisoikeuksista huolehtimisen rinnalla pitää Suomessakin ajatella myös elinkeinoelämän etua, vientimiljardeja ja työpaikkoja.

Suomessa Finlayson lopetti tuotteidensa välittämisen Tavaratalo Kärkkäiselle, jonka omistajat ovat levittäneet vastenmielistä ja ahdasmielistä propagandaa. Päätös ei ollut helppo taloudellisesti, sillä Kärkkäisen kanssa tehdyn yhteistyön rahallinen arvo oli Finlaysonille satoja tuhansia euroja.

”Kun heitimme Kärkkäisen ulos, uskoimme lapsellisesti, että siitä lähtee hirveä aalto liikkeelle ja kaikki lopettavat yhteistyön, kun tajuavat miten paha ketju se on. Lähtiköhän meidän lisäksi yksi yritys mukaan? Isot pörssiyritykset ilmoittivat vain, että ne tutkivat tilannetta”, sanoo Kurttila. (UP 3/2021)

Eli pääosin raha kuitenkin ratkaisee. Kurttilakin on pesunkestävä kapitalisti, joka sanoo olevansa kiinnostunut ”rahan tekemisestä”. Toisaalta hän joka tapauksessa sanoo, että nykyistä tiukempaa sääntelyä tarvitaan ehdottomasti. EU:n jossakin elimessä parhaillaan käsittelyssä olevan sääntelypaketin suhteen hän ei kuitenkaan ole optimistinen, vaan arvelee sen lopulta vesittyvän hampaattomaksi. Ainoa toivo onkin, että kuluttajat reagoisivat ja äänestäisivät lompakollaan.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 20. syyskuuta 2021

Pesäpallosta puuttuu mustanpörssin kauppa


Kun kauan elää, kokee paljon. Eilen yritin Tampereen loppuunmyydyn pesäpallostadionin ulkopuolella ostaa lipun SM-finaalisarjan otteluun Manse PP – KPL, mutta mustanpörssin kauppiaita ei ollut. Joillekin porukoille tarjosin satasta, mutta eivät edes sanoneet mitään, katsoivat vain, että mikähän hullu tuokin on. Tiesin kyllä, että kaikki 2800 pääsylippua oli ehditty myydä, mutta ajoin silti sinne 130 kilometrin päähän. Ajattelin, että on siellä portin ulkopuolella varmaan lippujentyrkyttäjiä, kuten Savonlinnan oopperajuhlilla ennen jokaista esitystä siinä vuolaan virran yli Olavinlinnaan menevän sillan pielessä. Ovathan pesäpallo ja ooppera muutenkin samanlaisia, molemmissa kuolee paljon.

Kuvan esittämää tilannetta lähemmäs ottelua en päässyt, mutta olin tähänkin vaihtoehtoon varautunut. Menin autoon, katsoin pelin iPadilta, join termospullosta kahvit ja söin eväät. Eikä tullut kylmä, kuten kahdella edellisellä käynnillä.

Tampereella olen nyt kolmella reissulla nähnyt myös raitiovaunut, joissa on kokeilujakso mukaan lukien tehty 8 miljoonaa matkaa! Pesäpallossakin vihreä siirtymä on otettu huomioon sillä tavalla, että parkkilippu Kaupin stadionin viereen maksaa yksin henkilöautolla tulevalta 6 euroa, mutta jos autossa on toinenkin ihminen, hinta on 5 euroa.

Kaikki eivät kuitenkaan tälle parkkipaikalle mahtuneet, joten autoja oli muuallakin, ja lappuliisat iskivät tuulilaseihin toistasataa pysäköintisakkoa. Kerran 70-luvulla Lahden Messujen aikana kävi samoin, mutta kun messujohtaja Voitto Talonen nosti moisesta epäkohteliaisuudesta ison metakan, parkkimaksulaput revittiin.

Ensi lauantaina jatketaan Kouvolassa ja liput on jo. Kouvolassa ei yhtä ahdasta olekaan kuin Tampereella, jossa heti ensi viikolla alkaa uuden stadionin rakentaminen, ja se on viimeistä piirtoa myöten valmis ensi
heinäkuun Itä - Länsi -otteluun.


Ensimmäisessä Kouvolassa pelatussa finaalisarjan ottelussa viime perjantaina esiteltiin yleisölle myös Suomensarjasta Ykköspesikseen ensi kesäksi noussut KPL:n kakkosjoukkue. Oli yksi tuttukin, LMV:n kaikkien aikojen huippupelaajan Heikki Laineen pojanpoika Eemeli Laine, joka pelasi Kakkoskoplassa ykkösvahtina (nro 2).

Ooppera tuli mieleen Kouvolassa viime vuonnakin, kun yhden Superpesiksen jaksotauon aikana tapasin makkarajonossa kapellimestari
Esa Heikkilän. LMV:n Suomensarjan peleissä taas käy usein kapellimestari Jouko Saari. Tunnetuin pesäpallo- ja musiikkimies on kuitenkin ollut Helsingin Sanomien kriitikko Seppo Heikinheimo, joka kuitenkin lopetti matseissa käymisen niissä soitetun mökämusiikin takia.

Viimeisten parin vuoden aikana pesisotteluiden musiikki on hieman muuttunut. Jäähalleista tutun rokkimökän tilalle on tullut enemmän suomalaista iskelmämusiikkia. Oma vanhin musiikkimuistoni näistä yhteyksistä on, että Jyväskylän Harjulla soitettiin levyltä joka ainoan pelin alkuverryttelyn aikana
Paul Norrbackan säveltämä valssi Varisevat lehdet – alkoi vuodesta toiseen toistuessaan tuntua tylsältä.

kari.naskinen@gmail.com

 

lauantai 18. syyskuuta 2021

Siansaksaa sakemannille

Onpa mielenkiintoinen elokuvakertomus natsien työleiriltä 1942: juutalainen nuorimies on pakomatkalla Antwerpenistä kohti Sveitsiä, jää Ranskassa kiinni ja viedään ammuttavaksi, mutta pelastuu, kun huijaa olevansa isän puolelta persialainen. Persian oppituntien (2020) juoni on alkutekstien mukaan tositapahtumien innoittama ja perustuu saksalaisen Wolfgang Kohlhaasen novellikokoelmaan Kielen keksiminen ja muita tarinoita (1977). En paljasta jännittävää juonta, mutta ensimmäiset kymmenen minuuttia voi referoida:


Gilles tekee kohti kuolemaa vievällä kuljetuksella kuorma-auton lavalla vaihtokaupan toisen miehen kanssa, antaa tälle leivänpalan ja saa itse persialaisen kirjan, jonka tämä toinen mies on varastanut vuokraisännältään. Kirjan etulehdellä on omistuskirjoitus Rezalle ja allekirjoituksena Bawbaw, joka farsin kielessä tarkoittaa isää. Kun teloitus sitten on edessä, Gilles huutaa, että ei hän ole juutalainen ja näyttää kirjaa.
Se pelastaa Gillesin ja matka jatkuu saksalaisten leiriin, jossa hänet ottaa tutkittavakseen leirin kokkien johtaja Hauptsturmführer Koch. Sodan päätyttyä Koch on suunnitellut muuttavansa Teheraniin perustamaan ravintolaa, joten hän pyytää Gillesiä opettamaan hänelle farsin kieltä.

Gilles on nokkela. Farsi
n kielestä hänellä ei ole hajuakaan, mutta kun vaihtoehtona on kuolema, hän lupaa opettaa Kochia. Ensin sovitaan neljä uutta sanaa päivässä, mutta tahti tiivistyy ja Kochin sanavarasto karttuu. Puolen vuoden kuluttua Koch osaa jo 600 ”persialaista sanaa”. Niin karttuu Gillesinkin, jonka on itsekin muistettava jokainen Kochille syöttämänsä siansaksan sanansa. Jännittäviä tilanteita syntyy. Varsinkin yksi vartija epäilee Gillesin persialaisuutta koko ajan ja Gilles tietää, että hänen salaisuutensa voi paljastua hetkenä minä hyvänsä. Jos kertomuksessa on yhtään todellisuuspohjaa, niin hurja on tilanne ollut.

Ihmetyttää vain, että kun Koch on vakaasti päättänyt lähteä Teheraniin, niin kai mahtava Saksan armeijan organisaatio olisi jotakin kautta saanut hänelle hankituksi vaikka sanakirjankin avuksi.

Pitkin tarinaa tilanteet ovat periaatteessa komediallisia, mutta ei naurata, kun vaara on koko ajan läsnä – ja kertovathan sadutkin usein vaaroista. Aitoa komediallisuuttakin elokuvassa on, kun upseeriston ja keittiöhenkilökunnan yksityisasioita vähän vatvotaan.

Elokuva on valkovenäläistä tuotantoa, mutta kieli on saksaa ja iso osa päähenkilöistä on tuttuja saksalaisia naamoja. Varsinainen keskitysleirikuvaus tämä ei ole, sillä niistä tuttuja kaameuksia ei näytetä. Natsien ja sodan olemuksetkin tulevat kyllä selvästi esille, mutta koska tarina on varsinaisesti kielestä ja muistista, nousee hetkittäin esille jopa inhimillisyys Kochin henkilöstä. Yhden sävyn tähän suuntaan antaa lisäksi se, että Kochin veli on jo 1930-luvulla paennut natsivaltaa Teheraniin.

Kokonaistilanteen synkkyydestä kertoo kuitenkin leirin komentajan huoneen takaseinällä osoittelevasti oleva jäljennös Arnold Böcklinin maalauksesta Kuolleiden saari (1880).

Elokuvan on ohjannut ukrainalainen Vadim Perelman, joka ehkä varttitunnin lyhentäen olisi saanut juttuun tehokkaammkin ytyä. Gillesin roolissa on erinomainen argentiinalainen Nahuel Pérez Biscayart, joka meilläkin tunnistetaan ainakin elokuvista Näkemiin taivaassa (2017) ja äskettäin televisiosta tulleesta kirjailijaelokuvasta Stefan Zweig - jäähyväiset Euroopalle (2016). Klaus Kochina on monista elokuvista tuttu Lars Eidinger, viimeksi Alfred Nyssenin roolista sarjaelokuvassa Babylon Berlin (2020).

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 17. syyskuuta 2021

Kaikkien aikojen kaunein värielokuva

Otsikossa vähän oikaisen Martin Scorsesen sanontaa Jean Renoirin elokuvasta Joki (1951), mutta melko lähelle se menee: ”Yksi kauneimpia koskaan tehtyjä värielokuvia.” Suuri ranskalainen elokuvaesseisti André Bazin puolestaan kirjoitti, että Joki on ”realismin maksiimi”.

Renoir matkusti Intiaan 1949 tekemään e
nsimmäistä värillielokuvaansa, joka perustuu Rumen Goddenin samannimiseen romaaniin (1946). Siitä tuli täydellisen hieno Technicolor-kuvaus ihmisten keskinäisistä suhteista ja suhteesta luontoon. Intia näyttäytyy eksoottisena ja värikylläisenä, kun ollaan hindujen pyhän Ganges-joen rantamilla ja vesillä. Jossain kaukana ovat Bombayn ja Delhin meluisat ruuhkat.

Elokuva alkaa kahden naisen maalatessa riisitahnalla kaunista kuviota pihan kovettuneelle savipinnalle, lapsia polskii rannalla, kalastaja lauleskelee veneessään, myyntikojussa kaupitellaan leijoja, iso jokilaiva lipuu kauempana ohi ja satamatyömiehet kantavat juuttipaaleja juuttimyllyyn, jota johtaa elokuvan brittiperheen isä. Perheen lapset kurkistelevat kuistin kaiteiden välistä. Elokuva loppuu samanlaiseen auvoisuuteen, kun vuosi on kulunut. Joki virtaa niin kuin aina, perheessä on tapahtunut paljonkin, mutta taivaasta alkunsa saava joki elää omaa elämäänsä.

Itä on itä ja länsi on länsi. Intiassa eläessään varsinkin perheen lapset kuitenkin omaksuvat myös sikäläisiä ajatustapoja, jotka lähentävät heitä länsimaisen ja itäisen filosofian yhtymäkohtiin. Esimerkiksi viidestä lapsesta nuorimmalla tytöllä on kani, jota hän kohtelee kuin vastasyntyneenä, ja sanoo, että jotkut vauvat voivat syntyä aina uudestaan ja uudestaan. Ristiriitoja joka tapauksessa on, kuten Renoir kirjoittaa omaelämäkertakirjassaan Elämäni ja elokuvani (Love, 1980): ”Englantilaisperhe eli Intiassa kuin luumu persikkapuussa.” Tämä ristiriita ei kuitenkaan tule varsinaisesti esille arjen elämässä, koska eriuskoiset ihmiset elävät kukin tahoillaan omia elämiään. Varsinkin britit toimivat kuin intialaisia ei olisi olemassakaan.

Vuodenkierto alkaa hindujen tärkeästä Diwali-juhlasta, joka valojen ja pienten ilotulitusten avulla symboloi hyvyyden voittoa pahuudesta. Se ei kuitenkaan ole vain harras uskonnollinen juhla, vaan iloinen perheiden ja ystävien tapaaminen, jossa tanssitaan ja otetaan vähän viiniäkin. Nyt uutta sykettä tuo kyläilemään saapuva naapurinmiehen serkku, amerikkalainen kapteeni John. Vanhimmat tyttäret Harriet ja Valerie ihastuvat Johniin, mutta ei tällaisesta asetelmasta täydellisen romanttista kuviota synny.

Harriet on liian nuorikin Johnin rakkauteen, mutta hän haluaa tehdä mieheen vaikutuksen kertomalla tälle omaksumastaan hindulaisesta uskonnosta. Tämä tapahtuu niin, että Harriet lukee vihkoon kirjoittamansa kertomuksen intialaisesta avioliitosta, joka alkaa vihkiseremoniasta. Siinä Krishna ottaa sulhasen henkilöllisyyden ja morsian muuttuu Krishnan puolisoksi. Harriet haluaa ilmaista, että asiat eivät aina ole sitä miltä ne näyttävät, joten Johninkin pitäisi nähdä, että kyllä Harriet voisi olla hänen romanttinen ystävänsä siinä missä Valeriekin. Tämän Krishna-kertomuksen Renoir toteutti kuin kauniin sadun.


Myöhemmin Harriet näkee Johnin suutelevan Valerien kanssa. Harriet haluaa kuolla ja lähtee kanootilla jokeen. Hukuttautuminen ei onnistu, vaan kalastajat ehtivät pelastamaan hänet vedestä. Pahempaakin on vielä tulossa, sillä perheen alle kymmenvuotias poika kuolee kobran puremaan matkiessaan rannalla näkemänsä käärmeenlumoajan taitoa. Hautajaisissa arkku viedään Gangesiin, joka pesee kaikki synnit pois.

Intialaisten ja englantilaisten erot tulevat havainnollisesti esille myöhemmässä vaiheessa, kun John ei tosissaan ole kiinnostunut Valeriesta, vaan serkkunsa sekaverisestä tyttärestä Melaniesta, jonka äiti oli kuollut. Melanie ei kuitenkaan pääse yli kulttuurieroista, minkä takia tästä suhteesta ei lopultya synny mitään.

Kauneus ja kuolema. Renoirin omaelämäkertakirjan saatesanoissa Peter von Bagh kertoo kirjoittaneensa kerran Renoirille, joka vastauksessaan 1975 kirjoitti: ”Elämä on vastakohdista tehty. Yksi päivä on musta; seuraava on kuin auringonsäde.” Tätä on myös Joki, joskin valtaosaltaan sitä sädettä. Renoirille Joki oli tärkeä. Intian värit saivat hänet näkemään, että mustavalkoinen kuva ei aivan välttämättä sittenkään ole se, mikä pelkästään lisää elokuvan dramaattisuutta. Pääkuvaajana toimi Jean Renoirin veljenpoika Claude Renoir ja ohjaajan assistenttina oli 30-vuotias Satyajit Ray, josta sittemmin tuli Intian elokuvan suurmies.

Näyttelijät ovat upeita. Eivät ennestään kovin tunnettuja, mutta tämä toi elokuvaan aitoutta. Esimerkiksi sodassa toisen jalkansa vaikeasti loukannutta kapteeni Johnia esittää USA:n merijalkaväen veteraani Thomas Breen, joka oli loukkaantunut taistelussa Guamin saarella 1944 ja hänen oikea jalkansa oli amputoitu. Tutummiksi kasvoiksi tulivat myöhemmin Valerien roolin Adrienne Corri ja naapurin mies Arthur Shields, jotka esiintyivät paljon meilläkin nähdyissä tv-sarjaelokuvissa.

Oli luultavasti hyvä onni, ettei Renoir valinnut kapteeni Johnin rooliin Marlon Brandoa, jonka kanssa oli asiasta keskustellut. Olisi luultavasti muuttanut elokuvan ilmettä liikaa omanlaisekseen.

ILOINEN VERON-
MAKSAJA KIITTÄÄ


Elokuva tuli Suomen teattereihin 1952, ja on sitä joissakin elokuvakerhoissakin näytetty. Nyt ostin sen, mutta vahingossa Blu-ray-versiona,
joten dvd-laitteellani en pystynyt sitä katsomaan. Kirjasto pelasti: siellä on Blu-ray-huone, jossa iso televisio. Varasin kahdeksi tunniksi, eikä maksanut mitään. Seuraavaksi varaan vielä kolme tuntia katsoakseni pakkauksessa olevat lisämateriaalit. Pakkaukseen kuuluu myös 40-sivuinen vihkonen Joesta.

Aikaisemmin olen käynyt kirjastossa kopioimassa pari vhs-nauhaa dvd-kiekoille. Toimii hyvin. Iloinen veronmaksaja kiittää.


kari.naskinen@gmail.com

 

torstai 16. syyskuuta 2021

Suomen yleisurheilun tulevaisuus on tytöissä

Panin viime kesänä yleisurheilukilpailuja kiertäessäni merkille, että nuoria tyttöjä oli kilpailemassa selvästi enemmän kuin poikia. Myös kansallisella huipulla naisten tulostaso ja menestys olivat tänä vuonna parempia kuin miesten: Maria Huntington, Ella Junnila, Lotta Kemppinen, Anniina Kortetmaa, Reetta Hurske, Annimari Korte, Nooralotta Neziri, Silja Kosonen, Sara Kuivisto, Viivi Lehikoinen, Ilona Mononen, Wilma Murto, Kristiina Mäkelä, Senni Salminen, Saga Vanninen. Nyt urheilutietäjä Arto Pasanen on tehnyt katsauksen Lahden seudun yleisurheilu ry:n mestaruuskilpailuihin ikäluokissa 9-15 vuotta ja havainto on sama: tytöt ovat yleisurheilusta kiinnostuneempia kuin pojat. Mestaruuskilpailuihin osallistui 91 tyttöä ja 57 poikaa.


Tähän Lahden seudun yleisurheilun kattojärjestöön kuuluu 24 jäsenseuraa, mutta heikkoa oli osallistuminen, mukana olivat vain
Lahden Ahkera, Heinolan Isku, Asikkalan Raikas, Orimattilan Jymy, Hartolan Voima, Iitin Pyrintö, Joutsan Pommi, Nastolan Naseva, Padasjoen Yritys ja Pertunmaan Ponnistajat. Yhtään nuorta urheilijaa eivät olleet saaneet liikkeelle esim. Hollolan Urheilijat -46, Kärkölän Kisa-Veikot, Lammin Säkiä, Myrskylän Myrsky eikä Sysmän Sisu.

Suomen Urheiluliiton strategiatyössäkin on tyttöjen ja poikien ero nähty: ”Yleisurheilussa tyttöjen ja naisten kehitystrendit ovat noususuuntaisia poikien ja miesten vastaavien ollessa paljolti päinvastaisia.” Jokseenkin varmaa onkin, että seuraavat suomalaiset olympiamitalistit ovat naisia.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Viipurin Reipas 130 vuotta

Viipurin Reippaan tyttöjen kilparyhmä

Viipurin Sanomissa julkaistiin 130 vuotta sitten ilmoitus: ”Kaikkia niitä henkilöitä, jotka ovat halullisia yhtymään suomalaisen voimisteluseuran perustamiseen täällä, pyydetään hyväntaht.
kokoontumaan t.k. 15 p:nä Työväenyhdistyksen huoneustossa klo 18 i.p. Huom! Lukuisasti nuoret miehet!”


Kokoontumiskutsu otettiin hyvin vastaan ja Voimisteluyhdistys Reipas perustettiin
15.9.1891. Niin ripeitä oltiin, että heti päätettiin voimisteluharjoitusajoiksi kansakoulun juhlasalissa keskiviikot klo 20 ja sunnuntait klo 8. Koska lajivalikoima nopeasti kasvoi, muutettiin seuran nimikin. Aivan tarkkaa historiatietoa nimenmuutoksesta ei ole, mutta vuoden 1903 historiikissa kerrotaan ja Viipurin Reippaasta ja Reipas Viipurista.

Toiminnan laajentuessa kansakoulun tilat kävivät pieniksi ja 1907 johtokunta päätti ruveta suunnittelemaan omaa urheilutaloa. Eliel Saarinen oli aloittanut oppikoulunsa Viipurissa ja laati vanhojen koulutovereidensa pyynnöstä piirustukset 4-kerroksiselle rakennukselle koulukentän päähän Tehtaankadulle, mutta hanke lopahti, kun kaupunginvaltuusto ei antanutkaan tonttia, kuten oli alustavasti ollut puhetta.

Voimistelu oli joka tapauksessa vahva laji. Harjoituksissa kävi 1900-luvun alkuvuosina noin 140 voimistelijaa. Menestystä myös tuli, kesällä 1903 osallistuttiin jopa seurojenvälisiin kilpailuihin Tukholmassa, jossa omassa sarjassa voitettiin kuuluisa Ylioppilas-Voimistelijat. Lontoon olympiakisoissa 1908 oli Suomen joukkueen paras Reippaan R. Korhonen.

Mukava olikin lukea eilen Etelä-Suomen Sanomista, että edelleen Viipurin Reippaan nimellä Lahdessa toimivan seuran voimistelija Aleksi Tuominen (16) valmistautuu parhaillaan junioreiden SM-kisoihin viikonvaihteessa.


Viipurin Reippaalla oli aika pian enemmänkin urheilulajeja: hiihto, luistelu, yleisurheilu, paini, painonnosto, pyöräily, soutu, hirrensyöksy, curling, visapallonheitto sekä 1907:stä alkaen myös jalkapallo ja jääpallo.
Vasta syksyllä 1927 tuli mukaan uusi laji jäähockey ja heti talvella 1928 Reipas voitti Suomen ensimmäisen jääkiekkomestaruuden, kun Salakkalahden jäällä kaatui KIF 5-1. Kentällä oli 30 sentin korkuiset laidat.

Jalkapallossa Reipas saavutti SM-kultaa vasta 1963, jolloin seuran painopiste oli Lahteen evakoitumisen jälkeen siirtynyt tähän lajiin. Nimi oli vasta samana vuonna muutettu Lahden Reippaaksi, kun oli katsottu, että Lahden nimellä saadaan helpommin spo
nsoreita.

Katsojiakin peli kiinnosti, eniten oli yleisöä Haka-ottelussa lähes 4500. Alan ihmisten keskuudessa kiinnitettiin huomiota valmentaja Martti Kosman Brasiliasta omaksumaansa 4-2-4-taktiikkaan. Varsinainen kohunaihe oli, kun HPS:n Kai Pahlmania syytettiin lahjuksenottamisesta Reippaalta. Palloliitto käynnisti asiasta tutkimuksen ja mitalienjakoa piti sen takia siirtää myöhäisempään ajankohtaan. Mestarijoukkue: Markku Talsi, Keijo Merivirta, Kari Talsi, Timo Kautonen, Sakari Pihlamo, Martti Haahti, Olli Heinonen, Semi Nuoranen, Kalevi Nupponen, Martti Hyvärinen, Timo Salonen, Timo Rantala sekä varalla Kalevi Rytkönen, Samuli Pakarinen, Pentti Uronen, Unto Nevalainen, Keijo Voutilainen ja Raimo Launonen; apulaisvalmentaja oli Aki Lievonen.

Mestaruus toi paikan seuraavan vuoden Euroopan cupiin, jossa kotikentällä voitettiin norjalainen Lyn 2-1, mutta Oslossa Lyn voitti 3-0.

Vuonna 1967 voitettiin mestaruussarja toisen kerran,
nyt kenttäryhmityksellä 4-3-3. Sen kesän yleisöennätys Kisapuistossa syntyi Upon Palloa vastaan, 8143 katsojaa. Se oli sitä aikaa, kun katsomoon saattoi mennä pienten lastenkin kanssa tarvitsematta pelätä katsomotörkeyksiä.

Sitten taas Euroopan cupiin, jossa Reipas ensimmäisenä suomalaisena joukkueena selvisi toiselle kierrokselle pudotettuaan Maltan yhteismaalein 3-1.

Kolmas mestaruus tuli 1970, vaikka ongelmiakin oli. Museoneuvos Jouko Heinosen Reippaat sata vuotta -historiateoksessa (1995) kerrotaan ainakin ESS:n yleisönosastossa väitetyn, että Kokkolalle oli maksettu häviämisestä 15 000 markkaa. Taas Palloliitto tutki, eikä lahjontaa löytynyt. Kosman ja pelaajien välillä oli myös kärhämää, jonka seurauksena Hannu Hämäläinen ja Urho Partanen loikkasivat Lahti-69:ään.

Satavuotisjuhlat järjestettiin Seurahuoneella 1991, osallisina Viipurin Reipas, Lahden Reipas, jääkiekon erikoisseuraksi itsenäistynyt Kiekkoreipas ja jääkiekon edustusjoukkueeksi yhtiöitynyt Hockey Reipas Oy. Seuraava iso muutos oli, kun Reipas ja Kuusysi talouskurimuksissaan 1996 perustivat fuusioseuran FC Lahden, joka myöhemmin muodostettiin osakeyhtiöksi.

ERKKI LAINE, ILPO KOSKELA

Jääkiekon puolella nimet ja muut muutokset ovat olleet vieläkin suurempia: Viipurin Reipas → Lahden Reipas → Kiekkoreipas → Hockey Reipas Oy → Reipas Lahti → Lahden Pelicans Oy. (Reipas Lahti oli vain ”tuotenimi”, koska rekisteröintiviranomaiset eivät hyväksyneet sitä yhdistyksen nimeksi, jollaiseksi valittiin Salpausselän Jääkiekkoilijat ry.)

Kun Reippaan jalkapallohuippu on Jari Litmanen, niin jääkiekosta panen tähän kaikkien aikojen parhaat pistemiehet pääsarjatasolla (pörssipisteet/ottelu/kausi):

Erkki Laine 1,56 (1982-83)
Ryan Lasch 1,43 (2020-21)
Richard Grenier 1,39 (1980-81)
Markku Hakulinen 1,31 (1981-82)
Hannu Koskinen 1,28 (1979-80)
Yrjö Hakulinen 1,25 (1978-79)
Lauri Mononen 1,18 (1968-69)
Yrjö Hakulinen 1,17 (1981-82)
Matti Hagman 1,14 (1990-91)
Oldrich Valek 1,14 (1990-91)

Puolustajista en osaa tällaista matemaattista paremmuusjärjestystä tehdä, mutta
Ilpo Koskela oli huippu. Hän oli kylläkin jo ehtinyt siirtyä Jokereihin, kun hänet ensimmäisenä suomalaisena valittiin MM-kisojen All Stars -kentälliseen ja parhaaksi puolustajaksi 1971. Samana vuonna hänestä tuli ensimmäinen jääkiekkoilija, joka Suomen vuoden parhaiden urheilijoiden äänestyksessä nousi kymmenen parhaan joukkoon (6.).

Jokereista Ilpo Koskela palasi vielä Kiekkoreippaaseen 1975 ja oli nostamassa seuraa 1. divisioonasta SM-liigaan seuraavaksi kaudeksi. Tuolla kaudella hänen pistekeskiarvonsa sarjassa + karsintaotteluissa Kärppiä vastaan oli 1,10. Kaksi seuraavaa kautta Ilpo Koskela #6 pelasi Kiekkoreippaassa SM-liigassa.

Maalivahtien osalta taas tilastoykkönen: Mauri Kaukokari 92,0 % (1967-68).

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 14. syyskuuta 2021

Osta pippurihylly, tule Saalem-seurakuntaan

Liityin Facebookiin joskus kymmenen vuotta sitten. Kun en vielä kertaakaan ole klikannut tykkää-nappia, olen luullut sen vaikuttaneen mainosten välttämiseen. Nyt algoritmit ovat kuitenkin löytäneet koneelleni, sillä tänä syksynä on Facebook-sivulleni tullut mainoksia isoina ryppäinä noin viikon välein. Eilen poistin ainakin sadan yrityksen mahdollisuudet tunkeutua näköpiirini uudestaan. Erikoista näiden nettimainosten kohdentamisessa on, että niiden logiikka on järjetöntä. Miksi minulle kaupataan pippurihyllyä, Miss Contour -rintaliivejä, Capital Boxin yritysrahoitusta ym.?


Algoritmi on
matematiikkaa, mekaaninen laskumenetelmä. Algoritmi on tapa tehdä asioita, ratkoa ongelmia vaiheittain yksinkertaisia sääntöjä noudattaen. Tietokoneiden laskentatehon kasvaessa algoritmeilla on tartuttu entistä suurempiin ongelmiin ja ne ohjaavat toimintaa yhä useammilla aloilla elokuvien suosittelusta kansalaisten puheluiden urkintaan. Ateenan taloustieteen ja liiketoiminnan yliopiston apulaisprofessori Panos Louridas sanoo kirjassaan Algoritmit (Terra Cognita, 2021), että ollaan siirrytty tietokoneiden aikakaudesta algoritmien aikakauteen.


Jos etsii pesukonetta Googlesta, saa heti kohta pesukonemainoksia Facebookissa. Eilen sain 20 prosentin paita-alennustarjouksen Hämeenlinnasta, vaikka asun Lahdessa, ja Kauneushoitola Beautyzone toivotti tervetulleeksi Kuopioon. Pyöräliike ET mainosti myös, mutta ei selvinnyt, onko niillä myynnissä vakaasti pystyssä pysyviäkolmipyöräisiä eläkeläisille. Gumbostrandiin johonkin kutsuttiin kuukauden taiteilijaksi ja tarjottiin automyyjänpaikkaa Nelipyörästä.

Älypuhelinta minulla ei ole, joten erilaisia mieltymyksiäni eivät Google, NSA ja CIA saa vanhan Nokia-puhelimeni välityksellä. Sen sijaan käytän autossa navigaattoria, joka jonkin verran paljastaa liikkumistani. Kun taannoin ajelin pari kertaa Kymenlaaksossa, niin eilen sain Facebookiin mainokset Ikosen taksipalvelusta Korialta ja Saalem-seurakunnalta Voikkaalta. Kesällä kävin yleisurheilukilpailuissa Riihimäellä, josta nyt tuli mainos sikäläisestä tilitoimistosta. Joensuun Katajakin on pannut merkille yu-kiinnostukseni, sillä sain kutsun seuran yleisurheilukouluun.

Vakoiluahan tämä on, mutta ehkä algoritmit ovat joissain asioissa hyväksikin. Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirissä kokeillaan mallia, jossa arvioidaan datan perusteella, onko perheessä lastensuojelun tai mielenterveyspalvelujen tarvetta. Mutta tehdäänkö viranomaispäätöksiä enemmän matematiikan vai henkilökohtaisten tapaamisten perusteella?

Kun tekoäly tarjoaa ehdotustaan, ihminen päätyy helposti valitsemaan sen. Puolassa huomattiin yhdessä tutkimuksessa, että työvoimavirkailijat muuttivat algoritmin ehdotusta työnhakijalle vain yhdessä prosentissa tapauksista. Kummasta tämä kertoo, algoritmin erinomaisuudesta vai ihmisen laiskuudesta?

Digitaalinen tekniikka perustuu algoritmien ohjeisiin, jotka kuvaavat, miten tehdä jotain tehokkaasti. Panos Louridas selittää algoritmien toimintaa ja sen kolme tärkeintä sovellusaluetta: 1. kaaviot, jotka kuvaavat verkostoja 1800-luvun ongelmista nykypäivän sosiaalisiin verkostoihin, 2. etsiminen ja kuinka löytää nopein tapa etsiä, 3. lajittelu valittaessa paras algoritmi tiettyihin tehtäviin.

ENGELSIN PAUSSI

Tekoälyn tuleminen ei ole aivan uusi asia, jos sitä vertaa yhteen aikaisempaan isoon murrokseen. Karl Marxin ja Friedrich Engelsin aikana puhuttiin ”Engelsin paussista” (tai ehkä termi on keksitty myöhemmin). Sana tarkoittaa teollisen vallankumouksen ajanjaksoa, kun palkat eivät reaalisesti kasvaneet, vaikka tuotannon arvo ja kokonaistalous kasvoivat. Sellainen tilanne merkitsi vakavia eettisiä ja yhteiskuntarauhaan liittyviä ongelmia. Ison teknologisen murroksen takia työntekijöiden toimeentulo heikentyi, ennen kuin yhteiskunta vasta pidemmällä aikavälillä alkoi vaurastua ja reaalipalkat alkoivat 1800-luvun puolivälin jälkeen kasvaa samassa suhteessa tuottavuuden kanssa.

Engelsin paussi voi nyt olla liioittelua, turhaa pelottelua ja dramatisointia. Työpaikkojen väheneminen tekoälyn aikaansaaman mullistuksen myötä ei ole varmaa, mutta se on, että työnkuvat muuttuvat. Vanhoja elinkeinoja ja työtehtäviä häviää ja uudenlaisia tulee tilalle. Todennäköistä myös on, että varallisuuden keskittyminen harvojen käsiin kasvaa ja perinteisten työpaikkojen katoaminen iskee pahiten huono-osaisimpiin.

Mutta algoritmi voi auttaa. Eilen minua pyydettiin myös PHP-kehittäjäksi intialaiseen firmaan Helsinkiin. Varmaan siksi, että lankapuhelimen aikana olin PHP:n asiakas täällä Lahdessa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 13. syyskuuta 2021

Sokea mies, joka ei innostanut

Suurta julkisuutta saanut elokuva Sokea mies joka ei halunnut nähdä Titanicia on jokseenkin tylsä tapaus. Se kyllä kuvaa ilmeisen hyvin sokeutuneen ja alavartalostaan halvaantuneen miehen elämää, mutta katsojalle se on yhtä staattinen, harmaa, sumea ja pimeä kuin on päähenkilö Jaakon elämä. Voi tässä tietenkin kuvitella ja surra, millaista tuollainen elämänkohtalo on, mutta elokuvana joka tapauksessa mitätön. Entä jos tekisi elokuvan täysin sokeasta, olisiko valkokangas silloin alusta loppuun pelkkää mustaa?


En pimeässä nähnyt kelloa, mutta suunnilleen ensimmäinen puolituntinen menee Jaakon kotona, jossa hän puhuu puhelimeen, harjaa hampaitaan ja kerran käy kotiavustaja. Kuvat ovat pääasiassa sellaisia, jollaisina Jaakkokin kaiken näkee. Eli ei paljon mitään. Se vain selviää, että elokuvan nimi tulee
Titanic-elokuvasta, jota Jaakko ei halua katsoa, koska se on hänen saamiensa tietojen perusteella huono. Dvd hänellä siitä on, mutta muovikelmusta avaamattomana. Jaakon tilannetta tämä korostaa, sillä hän oli ennen ms-taudin aiheuttamaa sokeutumistaan kova elokuvafani.

Elokuvan varsinaiset tapahtumat alkavat, kun Jaakko lähtee Tampereelta taksi/juna/taksimatkalle Hämeenlinnaan hölmösti ilman saattajaa. Siellä hänellä on netissä tapaamansa nainen, jota ei ole koskaan kohdannut. Hämeenlinnan asemalla tulee kuitenkin kaksi juippia, jotka alkavat ryöstää Jaakkoa. Tätä ikävää välikohtausta sitten kestää melkein elokuvan loppuun. Yhdessä vaarallisessa vaiheessa tulee jo mieleen, että kun ohjaaja Teemu Nikin yksi aikaisempi elokuva on Armomurhaaja (2017), niin Jaakkokin voisi saada helpotusta armomurhalla.

Petri Poikolainen Jaakon roolissa sentään on erinomainen. Hän on entinen teatterinäyttelijä, joka jäi ms-taudin takia sairauseläkkeellä 2013. Hän näytteli Seinäjoen kaupunginteatterissa 2001-04 ja sen jälkeen teki keikkoja muualle, viimeksi Helsingin kaupunginteatterin Arena-näyttämölle 2011, mutta sairauden nopea paheneminen teki näyttelemisestä lopun. Nyt hän on pyörätuolissa, sokea ja rintalastasta alaspäin halvaantunut. Poikolainen ei kuitenkaan ole hellittänyt.

”Älä unohda unelmoida, se on lähtökohta. Mitään ei tapahdu, ellei uskalla unelmoida. Äläkä siirrä asioita myöhemmäksi, sillä ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Elämä on tässä ja nyt”, on Petri Poikolainen sanonut.

Elokuvan Jaakko ei kuitenkaan ole Petri Poikolainen, vaan Nikin käsikirjoitus on fiktiivinen.

Eikä Nikkikään ole nähnyt Titanicia, samasta syystä kuin Jaakko.

Elokuvan on tuottanut Teemu Nikin ja Jani Pösön kymmenen vuotta sitten perustama yhtiö It’s Alive Films, jonka tunnetuimmat työt ovat Armomurhaaja ja moneen kertaan maailmalla uudelleenkuvattu ja palkittu tv-sarjaelokuva Sekasin. Kaikki It’s Alive -tuotannot käsittelevät jotakin kuolemanvakavaa aihetta, hetkittäin viihdyttävästikin, mutta tässä uudessa elokuvassa ei ole viihdyttäviä aineksia.

Elokuvan julisteessa ja alkuteksteissä on sokeiden pistekirjoitusta, joita en tietenkään ymmärtänyt, mutta ei niitä salissa mahdollisesti istuvat näkövammaisetkaan ymmärrä, koska ne eivät ole kohopisteitä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 10. syyskuuta 2021

Raakoja rikoksia ja naispoliiseja

Yleisradion ohjelmatoiminnan tarkkaajina 50 vuotta sitten toimineet Joan Harms, Max Rand ja Keijo Savolainen kirjoittivat television sarjaelokuvia koskeneessa raportissaan silloin, että ”vain aniharvoissa sarjoissa oli havaittavissa pyrkimystä oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin perustuvan maailmankuvan välittämiseen”, kuten Ylen ohjelmatoiminnan säännöissä edellytettiin. Noihin aikoihin Ylen ja Mainos-Television kanavilla pyöri yhteensä 40-50 sarjaflmiä. Nyt kun jo tv-kanavia ja internetin kautta näkyviä tiedon- ja viihteenvälitysjärjestelmiä on vähintään näin paljon, sieltä tulee sarjaelokuvia niin paljon, etten osannut määrää laskea. Eikä tuskin enää ole mitään sellaista säännöstä, jonka perusteella mitään laatukontrollia olisikaan.

Ylen ohjelmatoiminnan ja sisältöjen eettiset ohjeet
sen sijaan ovat voimassa edelleen, ja niiden mukaan on lähetettävien ohjelmien perustuttava oikeisiin tietoihin ja tosiasioihin sekä mahdollisimman tarkkoihin havaintoihin perustuvan maailmankuvan rakennusaineiden tarjoamiseen. Tarkkoja havaintoja muuttuvasta maailmasta tarjoavat nykyiset sarjaelokuvat hyvinkin perusteellisesti. Tv- ja populaarikulttuuritohtori Markku Koski kirjoittaa Parnassossa 3/2021, että esimerkiksi pohjoismaiset rikossarjat käsittelevät tehokkaasti yhteiskuntaan nykyisin kohdistuvia uhkia, oikeistopopulismia, fasismia ja kaikkea lisääntyvää pahuutta.


”Nordic noir
-tyylilajin sarjaelokuvissa ei Poirot´n ja Marplen itsevarmasta ja ironisesta asenteesta ole enää jälkeäkään”, sanoo Koski, vaan ”poliisihahmot ovat ahdistuneita tosikkoja. Ehkä ainoa varma asia on heillä tieto ihmisen kyvystä pahuuteen.”


Nämä sarjaelokuvat ovat monesti erinomaisia nimenomaan tästä näkökulmasta. Niissä tietenkin liioitellaankin, koska viihteellistä jännitystä ja raakuutta halutaan mukaan, mutta todellisuuden kanssa ollaan ilmeisen selvästi tekemisissä. Poliisin tilanne on nykyisin sekä elokuvissa että todellisuudessa vaikeampi ja vaarallisempi kuin ennen. Kansainvälistynyt, järjestäytynyt rikollisuus on kovaa ja laajaa, eikä sen toimintaan pääse samalla tavalla kiinni kuin pääsivät aikoinaan Maigret ja Susikoski.


Yliampuvuudestaan huolimatta nordic noiria voi kehua realismistaan. Niissä maailma on raaka, rikokset karmeita ja kostot kuuluvat asiaan, eikä satunnaisia sivullisiakaan säästetä. Varsinkin ruotsalaisissa sarjoissa korostuu rikollisuus, jonka päätekijät tulevat Baltian ja Balkanin alueelta, myös maahanmuuttajien rooli
nousee esille. Norjalaisissa ja tanskalaisissa sarjoissa liikutaan hieman enemmän tutummissa ympyröissä, Islannissa tarinat ovat jotenkin erikoisempia ja suomalaisissa sarjoissa saavat painoa naispoliisit.


Markku Koski kirjoittaa, että nuoret naispoliisit eivät aluksi tuntuneet kovin todenmukaisilta, vaan toivat mieleen
Viisikot ja Neiti Etsivät. Samaa mieltä olen, kun oma tietoisuuteni oikeista rikos- ja elokuvapoliiseista menee enemmän Marlowen, Wallanderin, Beckin ja Harjunpään suuntaan. Ei Sorjonenkaan psyykkisine ongelmineen helposti sulatettava seurattava ole.


Iso askel naisten poliisirooleihin otettiin varsinaisesti
kuitenkin ruotsalais-tanskalaisessa Sillassa, johon liittyy lisäksi se aspekti, että Saga Norén ei ole täysin terve, vaan kärsii persoonallisuushäiriöstä. Tällaiset särmät tekevät henkilöhahmoista tavallista kiinnostavampia ja osoittavat samalla, että ”sankaripoliisitkaan” eivät ole täydellisiä. Vaikka olihan tällaisia erikoistapauksia ennenkin, esimerkiksi Robert Ironside selvitti rikoksia pyörätuolissa istuen. Usein rikosetsivillä on myös perheongelmia, joita sitten vatvotaan liikaakin. Uuden Maria Kallion ongelmista ei vielä ensimmäisessä jaksossa saanut selvää, mutta niitä tietenkin on.


Näitä pohjoismaisia rikossarjoja yhdistää sellainenkin asia, että päähenkilöinä toimivat rikostukijat joutuvat jokseenkin aina hakauksiin esimiestensä kanssa. Pomot eivät kirjoituspöytiensä takana ymmärrä asioita ja poliisit kentällä ovat koko ajan kahden paineen välissä. Lopussa kuitenkin aina kiitos seisoo
varsinaisen työn tehneiden poliisien hyväksi. Toinen erikoinen yhdistävyys nordic noirissa on nykyisin alkumusiikki, joka Sillasta alkaen on ollut kummallista vienoa ujellusta ja pihinää.


Ylen ohjelmatoiminnan eettiset ohjeet
kieltävät tuotesijoittelun ja piilomainonnan. Ulkomailta ostettavia sarjaelokuvia tätä ei pysty kontrolloimaan. Kun äskein katsoin jonkin englantilaisen sarjan jakson, niin aika erikoiselta vaikutti, että kaikki sen päähenkilöt ajoivat Skoda-autoilla. Tuorein aloittamani sarja on suomalainen Rahti (kuvassa), jossa autot ovat vanhoja rämiä, mutta rämää on myös sen kuvaama asia, pakolaiskriisi ja ihmissalakuljetus. Ensimmäinen jakso vaikutti erinomaisen ajankohtaiselta. Eritreassa asuva nainen auttaa perheenjäsentään ja joutuu hengenvaaralliseen tilanteeseen, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin pakeneminen. Sitten leikkaus Suomeen ja toiseen tilanteeseen, jossa suomalaismies löytää varastamastaan pakettiautosta pakomatkalla olevan perheen.


Rahti
ilmeisesti jatkaa sitä poliittisen luonteen saanutta linjaa, jossa Markku Koskenkin havainnon mukaan ”monet lajin kirjailijat ovat taustaltaan vasemmistolaisia ja kantavat huolta pohjoismaisen hyvinvointivaltion kääntymisestä kohti uusliberalistista suuntaa”.


k
ari.naskinen@gmail.com