perjantai 5. maaliskuuta 2021

Nykymusiikki = äänitaidetta

”Musiikkia ei kuulukaan ymmärtää, koska musiikki ei operoi sellaisella taajuudella, että ihmisen pitäisi jotenkin sitä ymmärtää”, kirjoittaa säveltäjä Osmo Tapio Räihälä kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena, 2021). Ymmärrettävyyden vaatimus edellyttää selitettävyyttä, mutta miten voi sinfoniaa tai viulukonserttoa selittää. Vielä hankalampaa on tässä suhteessa uusi taidemusiikki.

Räihälä on 56-vuotias nykymusiikin säveltäjä, jonka kirja ei nimestään huolimatta vastaa kysymykseen kuin jonkin verran lopussa, sen sijaan kirja on erinomainen tietokatsaus musiikin kehitysvaiheisiin varsinkin viimeisten sadan vuoden ajalta. Nykymusiikin eri lajeja hän valottaa hyvin havainnollisesti, mutta siitä ymmärr
ettävyydestä on vaikea antaa oikeastaan muuta vastausta kuin että kysymys on siitä, miten kuulija musiikin kokee. Herättääkö se kiinnostuksen, innostaako se, yllättääkö myönteisesti vai onko aivan tylsää?

Räihälä myös yllättää. Kun ol
en luullut saaneeni hienoja kokemuksia esimerkiksi Arnold Schönbergin, Alban Bergin ja Anton Webernin nykymusiikkisävellyksistä, niin heistäkin kirjassa kerrottuaan Räihälä kuitenkin loppupuolella ilmoittaa, että eivät he mitään nykymusiikin säveltäjiä ole. Olivat omana aikanaan, mutta eivät enää. Schönbergiä ja Weberniä hän vertaa Mozartiin ja Beethoveniin, siis olivat kaikki historiallisen musiikin säveltäjiä.

Nykytaidemusiikkia on mahdoton yksinkertaistaa joksikin omapiirteiseksi lajikseen, koska sitä on niin monenlaista. Kun olin kirjan lukenut, päädyin sellaiseen yhteenvetoon, että nykymusiikki on äänitaidetta. Tai voi se olla ilman ääntäkin.
Viitasaaren uuden musiikin festivaaleilla käynyt John Cage teki mm. teoksen 4´33´´ (1952), joka nimensä mukaisesti kestää neljä minuuttia ja 33 sekuntia. Muusikot eivät kuitenkaan soita tai laula mitään, sillä teoksen kaikki kolme osaa koostuvat pelkästä tauosta (kuvassa nuottisivu tästä). Mutta jos Viitasaaren palloiluhallissa tuolloin Teuvo Hakkaraiselta putosi ohjemalehtinen lattialle, se kahahdus oli osa ”sävellyksen” äänimaailmaa.

Räihälä kertoo Cagen toisenlaisesta äärimmäisyysteoksesta: urkusävellys
As SLow aS Possiblen esitys alkoi Sankt Burchardin katedraalissa vuonna 2001 ja sen on määrä jatkua 639 vuotta. Yksittäiset sävelet kestävät vuosikausia, esimerkiksi 2013 syttynyt ääni vaihtui toiseksi viime vuonna. Tuon vaihtumisen ajankohta tiedettiin ennalta, ja paikalle oli kerääntynyt runsaasti yleisöä. Räihälä ennustaa, että esityksen päättyessä vuonna 2640 kerääntyy Saksan Halberstadtiin massiivinen Cage-kultin porukka antamaan mahtavat aplodit, jos maapallon elinolot ovat sallineet biisin esittämisen loppuun saakka.

Nämä nyt tällaisina kahjoina esimerkkeinä, sillä todellisuudessa nykymusiikki on siis valtava määrä kaikenlaista, erinomaisen hienoa, täyttä soopaa ja kaikkea siltä väliltä.
On suuria myyntimenestyksiäkin, kuten suomalaisillekin tutun Arvo Pärtin sävellykset. Eniten myyntiä Räihälä kertoo saaneen Henryk Góreckin Surullisten laulujen sinfonia (1976).

Osmo Tapio Räihälä
Vaikeus ”ymmärtää” jotain musiikkia ei todennäköisesti johdu musiikista itsestään, vaan kuulijan odotuksista. Jos hakee musiikista säännöllistä pulssia, harmoniaa ja selkeitä melodioita, ei nykymusiikki tietenkään puhuttele. Näin se käy monien muidenkin taiteen lajien kohdalla. Täysin epäkelvoksi kokemastani teatteriesityksestä olen pari kertaa lähtenyt jo ennen väliaikaa. Sen sijaan kuvataiteen outouksia sietää paremmin; vaikka ei mitään ymmärtäisikään, voi jotakin hypermodernia teosta katsoa Kiasmassa ihmetellen ja joskus jopa nauttia sellaisesta, vaikka ei
moista sotkua kotinsa seinällä ripustaisi maksustakaan.

Miksi tällaista taidetta sitten tehdään? Uutta taidetta? Aina on tehty ja hyvä niin, koska muutenhan Sibeliuksenkin sävellykset olisivat jääneet tekemättä. Entä Beethoven? Hänen viimeinen jousikvartettonsa sai monet päättelemään, että Beethoven oli lopulta tullut hulluksi, kun sei ollut ihan sitä, mihin oli totuttu.

Joku voi tietenkin sanoa, että jotain rajaa sentään pitäisi olla. Mutta mihin raja olisi vedettävä? Vai olisiko rajan oltava sellainen, ettei saisi mennä yli sen, missä ei saavuteta yleistajuisuutta? Tällaisiakin yrityksiä on kyllä ollut. Vuonna 1938 natsit kielsivät mm. Schönbergin ja Webernin sävellysten esittämisen musiikin pääkaupungissa Wienissä. Heidän musiikkinsa katsottiin juutalaiseksi, bolshevistiseksi, rumaksi kakofoniaksi ja jyrkästi tuomittavaksi. Sama meininki oli samaan aikaan Neuvostoliitossa, haukkumasanat vain olivat toiset.

Webernistä Räihälä kertoo kuitenkin, että aikaisemmin Webern oli ollut
Hitlerin ihailijakin. Ilmeisesti Webern ei vain ollut nähnyt kokonaiskuvaa niin kuin ei enemmistö ihmisistä niillä seuduilla muutenkin. Niin paljon natsionalisti Webern joka tapauksessa oli, että hän uskoi vakaasti saksankielisen kulttuurin olevan ylempää laatua kuin ranskalaisen, brittiläisen ja venäläisen. Sodan päätyttyä Webernille kävi kalpaten: amerikkalaiset sotilaat valvoivat hänen kotikulmiaan Wienissä, ja syksyllä 1945 Webern hiippaili pihamaalle polttamaan mustasta pörssistä saamaansa sikaria, kun vartiosotilas kuuli jonkun rikkovan ulkonaliikkumiskieltoa. Kielto ei vielä ollut siihen kellonaikaan voimassa, mutta kolmella laukauksella sotilas ampui 61-vuotiaan Webernin kuoliaaksi. Tupakointi tappaa.

Mitä taide sitten on ja mihin se pyrkii? Räihälä vastaa: ”Taideteos näyttää meille jotakin sellaista, mitä emme arkisilla aisteillamme havaitse. - - - Jos et ymmärrä jotakin taideteosta, vika ei ole sinussa eikä taideteoksessa – teillä ei vain ole yhteistä kieltä. Kieliä voi muuten opiskella.”

kari.naskinen@gmail.com

torstai 4. maaliskuuta 2021

AfD, PfD, BfV

Television sarjaelokuvassa Berlin Station ovat nyt vaalit Saksassa lähestymässä. CIA:n agentit Berliinissä ottavat tehtäväkseen tuhota uuden äärioikeistolaisen puolueen PfD:n menestymisen. On melkein kuin tätä päivää: television iltauutisissa kerrottiin eilen, että Saksan kotimaantiedusteluvirasto eli liittovaltion perustuslakisuojavirasto Bundesamt für Verfassungsschutz (BfV) saanee oikeuden tarkkailla oikeistopopulistisen AfD:n sähköpostiliikennettä ja värvätä puolueen jäseniä ”myyriksi” puolueen sisälle. Peruste näin kovalle toimenpiteelle on, että BfD on julistanut AfD:n epäillyksi ääriryhmäksi ja uhkaksi demokratialle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että puolue voidaan ottaa viranomaisten tarkkailuun.


AfD on lyhenne puolueen nimestä Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle). Kuvassa on AfD:n kaikkein äärimmäisimmän siiven Der Flügelin johtaja Björn Höcke. Tv-sarjassa ei PfD:n koko nimeä esiinny, mutta selvä tarkoitus tietenkin on rinnastaa se AfD:hen.


Uusnatsiongelma on Saksassa iso. Siellä on erilaisia äärioikeistoporukoita enemmän tai vähemmän järjestäytyneinä, mutta nimettyinä joka tapauksessa: NPD (Nationaldemokratische Partei Deutschlands - Die Volksunion), Der Dritte Weg (Kolmas tie), Die Rechte (Oikeat) ja Junge Nationalisten (Nuoret nationalistit). Sisäministeri Horst Seehofer (CSU) on sanonut, että oikeistoradikalismi on suurin uhka Saksalle. Nykyisin tämä uhka on jo parlamentin sisälläkin, sillä AfD on suurin oppositiopuolue peräti 90 paikallaan. Suurempia ovat kristillisdemokraatit 246 ja sosiaalidemoraatit 152. Muut puolueet ovat toistaiseksi kieltäytyneet yhteistyöstä AfD:n kanssa, mutta rakoilua on ollut paikallistasolla.

Suomessa on Perussuomalaisten puolue mielipidemittausten mukaan tällä hetkellä suosituin puolue. Se on äärioikeistopuolue, jota suurimmat tiedotusvälineet yrittävät pestä puhtaaksi. Viimeksi eilen Helsingin Sanomat sijoitti sen vasemmisto/oikeisto-akselilla aivan keskelle, kun taas Kokoomus oli siitä selvästi oikealla. Todellisuudessa kaikki kuitenkin tietävät, että persut on selvästi Kokoomusta oikeammalla, ja osaa Kokoomuksen jäsenistä kiinnostaa tällä hetkellä yhteistyö nimenomaan tämän äärioikeistopuolueen kanssa, samaan tapaan kuin 1930-luvulla IKL:n kanssa.

Muita äärioikeistoryhmiä Suomessa on ainakin Suomen Sisu ja oli kansallissosialistinen Suomen vastarintaliike (SVL), joka on määrätty toimintakieltoon, mutta jonka jotkut jäsenet ovat poliisin esitutkinnan mukaan jatkaneet sen toimintaa uudella Kohti vapautta! -nimellä. Perussuomalaisten eduskunta-avustajaan Pekka Katajaan kohdistuneen murhayrityksen yhteydessä on tullut esille myös YL-nimisen ryhmän suunnittelu. Siitä ei ehkä ole mitään varsinaisesti syntynyt, mutta poliisin saamassa kaaviokuvassa YL oli kuvattu sissiarmeijaksi, yhteiskunnalliseksi salaseuraksi ja yhteiskunnaksi yhteiskunnan sisällä.

On myös
Finnish Defence League ry, joka oman ilmoituksensa mukaan toimii radikaalin islamin leviämistä vastaan. Blood & Honour on puolestaan uusnatsistinen musiikinjakeluverkosto, joka on ottanut nimensä Hitler-Jugendin tunnuksesta Blut und Ehre (Veri ja kunnia).

ROSA LUXEMBURG 150

Puolalais-saksalaisen filosofin ja vallankumouksellisen Rosa Luxemburgin syntymästä tulee huomenna 5.3. kuluneeksi 150 vuotta. Hän perusti 1919 yhdessä Karl Liebknechtin kanssa Saksan kommunistisen puolueen. Kaksi viikkoa myöhemmin oikeistolainen, sotaveteraaneista koostunut Freikorps-ryhmä tappoi heidät, kun käskyn olivat antaneet sos.dem. puolueen johtaja Friedrich Ebert ja puolustusministeri Gustav Noske. Näitä asioita sivuttiin sarjaelokuvassa Babylon Berlin, mutta tässä otan Rosa Luxemburgin esille kuitenkin toisesta syystä. Hän nimittäin varoitti jo 1916 nationalismin vaarallisuudesta: ”Katastrofin uhka on olemassa niin kauan, kunnes päätetään toimia kollektiivisesti katastrofin estämiseksi.”

Rosa Luxemburg

Vuonna 1917 Rosa Luxemburg kirjoitti, että nationalismilla kansa nostetaan ylimmäksi poliittiseksi arvoksi, jolle kaikki muu on alisteista - ”Deutschland, Deutschland über alles” (Saksa, Saksa yli kaiken). Hänen profeetalliset ennustuksensa toteutuivat 20 vuotta myöhemmin ”kansallisen hegemonian” ja ”kansallisen elintilan” muodossa.

Auschwitz ja Hiroshima. Samoin stalinismi, joka oli itsessään neuvostovaltion nationalistinen vääristymä, kuten todettiin Rosa Luxemburg Stiftungin verkkosivulla tammikuussa 2019.
Tuossa tekstissä marxilainen sosiologi ja filosofi Michael Löwy kirjoitti, että Rosa Luxemburg havaitsi selvästi kansallisvaltiopolitiikan vaarat eli alueelliset konfliktit, etniset puhdistukset ja vähemmistöjen vainot, mutta ei osannut ennustaa kansanmurhia.

Rosa Luxemburg oli internationalisti, joka torjui kaikenlaiset kansojen itsemääräämisoikeutta koskeneet maininnat ”pinnallisena pikkuporvarillisuutena”. Kun hän
lisäksi oli pasifisti, niin siinä ominaisuudessa puhuessaan ja kirjoittaessaan hän oli valtion vihollinen numero 1. Saksan sotavalmisteluja 1913 arvosteltuaan hänet tuomittiin vuodeksi vankeuteen, ja tuli niitä vankeustuomioita muitakin antimilitaristisesta ja antinationalistisesta toiminnasta.

Toivotaan nyt joka tapauksessa,
että BfV saa AfD:n kuriin ja CIA PfD:n.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Vaikea historia vahvistaa Baltian identiteettiä

Maaliskuun 3. päivänä 1991 järjestettiin Virossa neuvoa-antava äänestys maan itsenäistymisestä. Äänestysprosentti oli 83, ja 78 prosenttia vastasi myönteisesti kysymykseen ”Haluatteko Viron tasavallan valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden palauttamista?” Samana päivänä Latviassa saatiin vastaavassa äänestyksessä 74 prosentin tulos ja aiemmin oli jo Liettuassa saatu itsenäistymisen kannalle 91 prosenttia äänestäjistä. Viro ja Liettua julistautuivat itsenäisiksi 20.8.1991 sekä Latvia 21.8.1991. YK:n jäsenmaiksi ne otettiin 17.9.1991.


Olivat hurjia aikoja, kuten muistamme. Liettuassa tuli ruumiita jo tammikuussa 1991, kun hämäräperäinen Liettuan kansallinen pelastuskomitea julisti kaappaavansa vallan. Avukseen se sai neuvostoarmeijan yksikön, ja kun toista mieltä olleet liettualaiset menivät puolustamaan vapaata tiedonvälitystä, kuoli 14 aseistamatonta ihmistä.

Seuraavana päivänä tuli Venäjän federaation korkeimman neuvoston puhemies
Boris Jeltsin yllättäen Tallinnaan. Siellä Jeltsin allekirjoitti julistuksen, jolla Venäjä solmi kahdenväliset suhteet kaikkien kolmen Baltian maan kanssa. Samalla hän vaati venäläisiä joukkoja olemaan toimimatta Baltian kansoja vastaan. Ei auttanut. Tammikuun 20. päivänä Neuvostoliiton sisäministeriön OMON-erikoisjoukot tunkeutuivat Riiassa Latvian sisäministeriöön penkomaan papereita ja siinä sählingissä kuoli viisi siviiliä. Tuolloin presidenttinä ollut Mihail Gorbatshov valehteli myöhemmin, että Riian väkivaltaiset tapahtumat olivat paikallisten ääriainesten syytä. Jeltsinistä tuli presidentti myöhemmin kesällä 1991.

Itsenäisyysjulistusten jälkeen tilanne ei tietenkään vielä helpottanut. Kreml ei suostunut neuvottelemaan itsenäistymisistä. OMON jatkoi toimintaansa, jahtasivat neuvostoarmeijan kutsuntoja vältelleitä miehiä, valtasivat tv- ja radioasemia, kirjapainoja sekä muita sellaisia rakennuksia, jotka oli julistettu kuuluviksi NKP:lle. Julmin välikohtaus oli seitsemän liettualaisen rajavartijan kylmäverinen teloitus heinäkuun lopulla 1991.

Mahtoiko t
oiveena olla, että Baltian maat nousisivat väkivaltaiseen vastarintaan, jolloin Neuvostoliitto olisi voinut määrätä Baltian presidentit valvontaansa järjestyksen säilyttämiseksi? Maltti kuitenkin säilyi ja Baltian maiden kansanrintamahallitukset keskittyivät tavoittelemaan kansainvälistä myötämielisyyttä. Lännessä suhtauduttiin Baltian maiden pyrkimyksiin myötätuntoisesti, mutta tärkeämmäksi asiassa lännessä katsottiin kuitenkin Gorbatshovin uudistusten tukeminen, koska näkyvissä oli niiden kautta kylmän sodan loppuminen.

Uusi tilanne syntyi taas, kun NKP:n vanhoillisten joukko yritti vallankaappausta Moskovassa 19.8.1991. Se passitti Gorbatshovin kotiarestiin Krimille ja Neuvosto-Baltian sotilaspiirin komentaja, kenraali
Fjodor Kuzmin ilmoitti sotatilalain soveltamisesta Baltian hallituksiin, jotka kieltäytyivät alistumasta vallankaappaukseen. Taas ilmestyi OMON-joukkoja, jotka saivat haltuunsa ainakin Riian keskuspuhelivaihteen ja Kaunasin tv-tornin. Lopulta tuli asioihin selvyyttä, kun vallankaappausyritys kukistettin 22.8.1991.

Viro sai itsenäisyydelleen tunnustuksen ensimmäiseksi Islan
nilta, Suomi palautti diplomaattisuhteet 28.8.1991, USA antoi itsenäisyystunnustuksensa 2.9. ja Neuvostoliitto 6.9.

Vuonna 2004
Baltian maat otettiin EU:n ja Naton jäseniksi. Nyt on rauha maassa. Irakissa vain on pitänyt käydä sotimassa USA:n rinnalla. Väestön kokoon nähden ne ovat lähettäneet joukkojaan Naton operaatioihin enemmän kuin muut Nato-valtiot.

SHOKKIHOITOA

Kaikki on nyt toisin kuin 30 vuotta sitten. Kommunistinen suunnitelmatalous jäi ja siirryttiin suoraan äärimmäisen vapaaseen markkinatalouteen. Jotkut tutkijat ovat käyttäneet tästä muutoksesta termiä shokkiterapiametodi. Shokkihoidon aloitti jo Mart Laarin johtama Viron ensimmäinen hallitus, jonka talousfilosofia oli saanut vaikutteita Margaret Thatcherilta. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki kehuivat, mutta maanviljelijöiden ja eläkeläisten tilanne paheni jopa aikaisemmasta.

Viro onnistu
i hyödyntämään globalisaation suomia mahdollisuuksia ja rakentamaan lyhyessä ajassa kilpailukykyisen talouden. Iso merkitys on ollut verotusjärjestelmällä, joka myös on houkutellut Viroon ulkomaisia osaajia, yrityksiä ja pääomaa. Tämä erittäin markkinamyönteinen oikeistopolitiikka on kuitenkin saanut aikaan sen, että Viron tuloerot ovat EU-valtioiden suurimpien joukossa. Vielä suuremmat ne ovat Latviassa ja Liettuassa.

Eikä valtiontalouskaan ole häävissä kunnossa, mutta EU auttaa. Kun on Suomi on aina ollut EU:ssa nettomaksaja, on Viro edelleen nettosaaja noin miljardin euron verran. Myös EU:n elvytysrahaston osalta Viro on nettosaaja. Viron bkt/asukas on puolet Suomen vastaavasta suhdeluvusta.

Uuden Viron yksi kehittämiskohde oli digitaalisuus. Vuonna 2007 Virosta tuli ensimmäinen maa, jossa oli mahdollista valtakunnallisissa vaaleissa äänestää internetin välityksellä – olisi nyt Suomessakin tarpeen. Tallinnassa kehitettiin myös Skype (virolainen Toivo Annus, ruotsalainen Niklas Zennström ja tanskalainen Janus Friis). Ilman hyvinvointiyhteiskunta Suomea eivät Viron duunarit kuitenkaan pärjää, nyt ruikuttavat rannalla.

Baltian maissakin ovat populistipuolueet nousseet näkyvästi esille.
Saksan asepuvuissa taistelleet latvialaiset sotaveteraanit marssivat vuosittain muistokulkueessa. Eikä historia muutenkaan rajoitu vain tutkijoiden kiinnostavaksi aiheeksi. Historiaa ei ole vangittu oppikirjoihin, vaan se vahvistaa Baltian asukkaiden identiteettiä, sytyttää intohimoja ja vaikuttaa ainakin epäsuorasti myös politiikantekoon.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 2. maaliskuuta 2021

Tarjouksiin ei kannata tarttua

Tilasin oululaisen Kalevan digilehden, kun oli huipputarjous: kuukausi yhdellä eurolla. Halusin nimittäin ehdottomasti lukea lehdestä yhden mielenkiintoisen jutun, ja tämä erikoishalpa tarjous antoi siihen ainoan mahdollisuuden nyt, kun kirjaston lukusali on kiinni.


Heti arvelin, että mitenkähän tässä käy. Niin kävi kuin vähän luulinkin. Erittäin monimutkaiseksi tehdyn nettijärjestelmän kautta ilmoitin Ouluun ennen tilauskuukauteni loppumista, että lopetan tilaukseni. Eipä käynyt. Tänään huomasin lukuoikeuteni olevan edelleen voimassa. Kirjoitin taas Ouluun, että mitä tämä tällainen on. No sieltä vastattiin, että kysymyksessä on automaattisesti jatkuva tilaus, 15,90 euroa kuukaudessa, mikä tullaan nyt minulta veloittamaan. Peruutuksen lupasivat ottaa huomioon kuukauden kuluttua.

Tällaista näiden kanssa on. Eikä ollut minullekaan ensimmäinen kerta, että ”tilasin” jotain muutakin kuin mitä olin tarkoittanut. Paras on välttää tarttumasta kaikkeen sähköiseen markkinointiin, koska siellä osaavat juonia nämä systeemit meitä tavallisia talliaisia ovelammiksi. Varsinkin tilauksen peruminen ja lopettaminen on tehty hankalaksi.

kari.naskinen@gmail.com


sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Etyk ja RAF

Kun tamperelainen Antti Vihinen kirjoittaa poliittisen dekkarin, siinä ovat mukana tietenkin myös mustamakkara, jääkiekko ja Juice Leskinen, koska Tampereella suureksi osaksi ollaan. Juoni on kuitenkin kova: Pyhäjärvestä löydetään kuollut nainen, joka tamperelaisten rikospoliisien tutkimuksissa paljastuu Länsi-Saksan Punaisen armeijakunnan (RAF) terroristiksi. Viihdyttävä jännäri, joka takakannessa olevan tiedon mukaan on ensimmäinen osa Vihisen Vaaran värit -dekkarisarjaa.

Romaani
Punainen prinsessa (Into, 2021) alkaa lyhyellä prologilla otsikolla ”Helsinki 31.7.1975”. Päivämäärä piti heti tarkistaa, ja se johti Suomen Ety-kokoukseen. Prologissa merellä menee kaksi venettä, joista toinen räjähtää riehuvaksi soihduksi, eivätkä kyydissä olleet voi selvitä iskusta hengissä. Sitten kirjan ensimmäisessä luvussa siirrytään Pyhäjärvelle ja heinäkuuhun 2018. Alkaa vimmattu kertomus kuolleen naisen, ehkä murhatun, henkilöllisyyden selvittämiseksi. Jäljet johtavat Saksaan, ja niin kovan luokan tapaukseksi asia kehittyy, että mukana kirjassa ovat sekä BND, Stasi että Supo. Monimutkaisen ratkaisun löytämisessa tärkeimmässä osassa ovat tamperelaiset rikostutkijat Berglund ja Ruokosalmi, Ilveksen kolmoskentällisen entinen pakki. Se heitä vain harmittaa, että Sorin vanha poliisitalo oli saanut purkutuomion, koska se oli ollut uuden Uros Live -areenan tiellä.

Antti Vihinen
Tampereen lisäksi Vihiselle on Saksa tärkeä. Siellä hän on opiskellut tai työskennellyt ainakin Berliinissä, Hampurissa ja Karlsruhessa. Eikä tässä kaikki, Hampurin yliopistossa 1980-luvulla opiskellessaan hänen kurssikaverinaan oli Ulrike Meinhofin tytär Bettina Röhl. Jäiköhän kirjaidea tuosta hautumaan? Lisäksi Vihisen tohtorinväitöskirja punoo yhteyksiä Saksaan, sillä se käsittelee saksalaisen filosofin ja musiikkitieteilijän Theodor Adornon ankaran Sibelius-kritiikin poliittista ulottuvuutta. Sibeliuksella oli kytköksiä natsi-Saksaan, otti sieltä vastaan huomionosoituksia vastaan ja hyötyi taloudellisestikin. Sibelius toimi Joseph Goebbelsin perustaman kansainvälisen säveltäjäjärjestön varapuheenjohtajana. Juutalaissäveltäjistä järjestö julkaisi mustia listoja. Juutalaisista puhutaan ohimennen Vihisen dekkarissakin, jossa otetaan esille suomalainen lintukotonationalismi erillishakaristeineen. (Hyvä havainto. Perussuomalaisetkaan eivät ole natseja, vaan erillisnatseja.)

Dekkarissa ei Sibelius saa mainintaa, mutta kylläkin
Bach, Mahler, Mozart ja Wagner. Mutta asiaan, vaikka en kirjan mielenkiintoisesta juonenkulusta paljon mitään paljastakaan. Sen verran kuitenkin, että Pyhäjärvestä löydetty RAF:n terroristi oli asunut Tampereella vuodesta 1981, ja viimeinen asunto oli ollut yksiö Atomikadulla DDR-tyyliin rakennetussa Hervannassa, apinoiden planeetalla. Eikä Tampereen uusinkaan arkkitehtuuri saa Vihiseltä korkeaa arvosanaa. Lenin-museollakin käydään yksi palaveri. Bergman muistelee myös olleensa vielä lastenvaunuissa, kun hän isänsä kanssa oli Ratinassa 1969 Jorma Kinnusen heittäessä maailmanennätyksen 92,70. Muutenkin kirja on varmaan tavallista mukavampaa luettavaa tamperelaisille.

Tällaista viihteellistä otan esille, mutta viihdelukemista
han tämän lajin kirjat ovatkin, joskin Vihinen on pannut mukaan runsaasti asiatietoa Saksan pimeästä lähihistoriasta. Jos olisin tv-miehiä, lähtisin pikaisesti tekemään Vihisen kanssa sopimusta tv-sarjan tekemisestä. Löisi kertaheitolla Ivalon ja Nyrkin.

Vihinen on aikaisemmin kirjoittanut musiikkikirjoja Mozartista, Mahlerista ja Sibeliuksesta sekä kulttuuripoliittisia esseekirjoja. Punainen prinsessa todistaa, että tällainen faktoihin ja niiden modulaatiohin perustuva fiktio istuu Vihisen kirjoittajanlaatuun varsin hyvin. Eikä hänen tarvitse tehdä 350-sivuista dekkaria niin, että siinä 200 sivua menee henkilöhahmojen luonnekuvien syventämiseen perheongelmien kautta. Berglundin ja Ruokosalmen näitä ongelmia ei vatkata, vaan tarina kulkee sujuvasti itse asiassa. Rosa Luxemburg sentään muistetaan, kun tämän marxilaisen vallankumouksellisen syntymästä sopivasti tulee ensi viikolla kuluneeksi 150 vuotta. - ”Minä olin, minä olen, minä tulen olemaan” (Rosa Luxemburg).

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 26. helmikuuta 2021

Talvisodan alla Suomalaisessa oopperassa tehtiin natsitervehdyksiä

”Aina on jonkinlainen poliittinen tilanne ja aina myös taide reagoi siihen”, sanoi fil. tri Anne Kauppala luennoidessaan musiikista yhteiskunnan peilinä. Konkreettisena esimerkkinä hän kertoi Gaetano Donizettin oopperasta Rykmentin tytär (1840), jota on runsaasti käytetty kansallisiin poliittisiin tarpeisiin, aina tilanteen mukaan sisältöäkin muunnellen. Suomalaiseen Oopperaan se tuli 1935 ja esitykset Bulevardilla loppuivat, kun talvisota syttyi.

Kantaesityksensä
Rykmentin tytär sai Opera Comiquessa Pariisissa. Käynnissä oli Algerian sota, mutta oopperan tapahtumat sijoittuivat vuosisadan alun niihin vuosiin, jolloin Tiroli oli Napoleonin Ranskan miehittämänä. Ranskaa ylistettiin ja trikolorit liehuivat näyttämöllä. Yleisömenestys oli suuri. Pian Rykmentin tytär alkoi levitä maailmalle, Helsingissäkin siitä esitettiin jonkinlainen versio jo 1849.

Kun
Väinö Sola näki Rykmentin tyttären Saksassa 1907, hän teki siitä suomenkielisen esityksen Viipuriin 1908. Teksti pysyi tietenkin hyvin isänmaallisena, mutta kun Suomi vielä tuolloin kuului Venäjän keisarikuntaan, vaihtoi Sola isänmaa-sanan synnyinmaaksi. Suomalaisen Oopperan esitys 1930-luvulla oli sitten jo toista maata. Esityksen ohjasi edelleen Sola, joka tunnettiin hyvin oikeistolaisena. Niinpä esimerkiksi alkuperäisessä libretossa oleva 21. rykmentti oli nyt Jääkärirykmentti.

Vielä marraskuussa 1939 Suomen ja Neuvostoliiton rauhanneuvottelujen päätyttyä Moskovassa tuloksettomina
Rykmentin tyttäressä sotilaat tekivät Hitler-tervehdyksen, kun vääpeli Sulpiece komensi: ”Asento, kunniaa!” Lehtien arvosteluissa tämä oli jo aikaisemmin noteerattu, ja esitystä oli kovasti kiitelty.

Seuraavan kerran
Rykmentin tytär tuli Suomalaisen Oopperan ohjelmistoon 1952, mutta natsitervehdyksiä ei enää ollut. En löytänyt kuvaa niistä 30-luvun esityksistä, mutta Anne Kauppilan suoratoistona välitetyssä luennossa sellaisia kuvia oli. Oheinen kuva Metropolitanista 2015.

Solan ohjaamassa produktiossa resonoitui 1930-luvun poliittinen tilanne, jota suhteessa Saksaan sävytti ristiriita vanhan sivistyneen Saksan ja uuden Hitlerin johtaman Saksan välillä. Solan ohjaus pyrki liudentamaan tätä mentaalista konfliktia taiteen keinoin”, sanoi Anne Kauppila, joka on esittävän säveltaiteen tutkimuksen professori Sibelius-akatemiassa ja toimii myös Taideyliopiston Historiafoorumin johtajana. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluu oopperaesitysten poliittisia piilosisältöjä laajemminkin.

Luennon yhteydessä kuultiin myös sotien äänimaisemiin liittyvää musiikkia sopraano
Jenni Lättilän ja pianisti Jenni Lappalaisen esittäminä. Tyypillisiä tällaisia lauluja kuultiin mm. Robert Schumanilta ja Richard Wagnerilta, jotka molemmat sävelsivät Heinrich Heinen tekstin Kaksi krenatööriä. Molemmissa on selvät lainaukset Marseljeesin melodioista - vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimissä on synnytetty taistelutahtoa.

Kuultiin myös
Sergei Rahmaninovin säveltämä Sotilaan vaimo, Modest Musorgskin Unohdettu ja Theodor Adornon kaksi Bertolt Brechtin kirjoittamaa propagandarunoa. Toisessa niistä myrsky-yönä kukkiva ruusu symboloi Saksan kukoistusta Hitlerin poistuttua. Toisen laulun runossa Brecht on leikkinyt Stange-sanalla (tanko, palkki) viitaten sillä Ruhrin terästeollisuuden tukeen Hitlerin sodankäynnissä.

Rykmentin tyttärestä tehtiin Ranskassa elokuva 1933, jolloin sen tapahtumat sijoitettiin ensimmäiseen maailmansotaan. Suomeen tätä elokuvaa ei luultavasti ole tuotu.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 25. helmikuuta 2021

Onko mikki auki, kuuluuko mitään?

Olen korona-aikana seurannut paljon suoratoistolähetyksiä netissä ja osallistunut muutamaan webinaariin eli tietokoneverkossa pidettyihin seminaareihin. Tässä touhussa on omat hauskuutensa, kun asia on uusi ja käyttäjät kokemattomia. Yleensä koskaan tällainen tilaisuus ei ala sujuvasti, vaan tyypillisimmillään näin:

- No niin, täällä ollaan, näkevätkö kaikki?
- Ei näy, mutta kuuluu, kommentoi joku.
- Jaha jaha, ovatkohan nämä kaikki piuhat nyt oikein?
- Joo, täällä näkyy ja kuuluu.
- Selvä homma, niin ja älkää pitäkö omia mikkejänne auki, käyttäkää chattia.
- Mistä se chatin saa näkyviin?
- Se on siellä ruudun sivussa tai alareunassa, niissä on vähän eroja.
- Hei, nyt kuva hävisi.

Kun tätä on kestänyt aikansa, tekniikka on melkein hallussa ja päästään alkuun. Koska näiden tilaisuuksien järjestäjät eivät kuitenkin usein ole olleet tekemisissä tällaisten asioiden kanssa, ongelmat ovat joskus mahdottomia. Kaksi kertaa olen joutunut lopettamaan seuraamisen siksi, että kuuluvuus on
ollut surkea; jossain isossa salissa kaikuu ja mikrofonitekniikka on huonoa, joten puheesta ei saa mitään selvää.

Luentotilaisuuksia pidetään monesti niin, että luennoitsija on kotonaan, josta hänen äänensä ja kuvansa välittyvät meille seuraajille luennoitsijan oman tietokoneen tai kännykän kautta. Jokin aika sitten Martti Häikiö piti luentoa Antti Hackzellista, kun yhtäkkiä alkoivat koirat haukkua.

”Meille tuli postia ja koirat aina haukkuvat, kun postinjakaja on oven takana. Pidetään nyt vähän aikaa taukoa, kunnes koirat hiljenevät”, sanoi Häikiö.

Virallisia kokouksiakin pidetään verkon kautta. Lahden kaupunginvaltuuston yhdessä kokouksessa tänä vuonna eräs valtuutettu istui saunanlauteilla kelteisillään ja osallistui kokoukseen. Pukeutumissääntöjä ei ole.

Vaikka ei tähän asiaan kuulu, niin vielä lainaus
lehti- ja urheilumies Martti Huhtamäen (kepu) pakinoinnista Kärkkäisen Kauppa-Suomi-lehdestä tällä viikolla. Huhtamäki kertoi tapauksessa, kun Kallion kaupunginosassa olevien viiden Linjan nimiä oltiin muuttamassa. Siis ne Ensimmäinen, Toinen, Kolmas jne. Voi olla vain Huhtamäen vitsi, mutta näin se meni:

”Skdl:n
Annaliisa Hyvönen ehdotti Rauhan linjaa, liberaalien Jaakko Itälä Mannerheimin linjaa, Kokoomuksen Erkki Heikkonen Paasikiven linjaa ja Keskustan Paavo Väyrynen Kekkosen linjaa, mutta kun SMP:n Pekka Vennamo hyväksyi edelliset sillä ehdolla, että Viides linja muutetaan Asialinjaksi, hyvä yritys romahti."

Linjojen nimet ovat peräisin 1800-luvun lopulta.
Ainakin kerran on nimienmuutoksia vakavastikin suunniteltu. Asiaa pohtinut komitea esitti 1927 uusiksi nimiksi Diakonissakatua, Juhani Ahon katua, Aleksis Kiven katua, Tornikatua ja Kirjastokatua. Valtuusto ei kuitenkaan uusia nimiä hyväksynyt.

Asialinjaa ei ole missään muuallakaan, mutta oikein kun etsin, niin Riadista Saudi-Arabiasta löytyi Matter Street.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Brezhnev erotti Tarasovin

Neuvostoliiton jääkiekkoilun nosti huipulle maajoukkueen ja Moskovan ZSKA:n valmentaja Anatoli Tarasov. Äkkipikaisena ja herroja kumartamattomana Tarasov kuitenkin tyri uransa loppuvaheissa niin, että hänet syrjäytettiin ensimmäisistä Neuvostoliiton ja Kanadan NHL-huippujen otteluista 1972. Venäläinen elokuva Legenda nro 17 (2013) käsittelee Valeri Harlamovin jääkiekkouraa, mutta melkein yhtä isossa roolissa on Tarasov.


Elokuvassa käydään läpi sitäkin vaihetta, kun Punakone valmistautui ensimmäiseen NHL-Kanadan kohtaamiseen Montrealissa. Sapporon olympiakisoissa Neuvostoliitto oli voittanut kultaa, mutta nyt oli edessä kaikkien aikojen kovin vastustaja. Tarasov järjesti yhden valmistautumisottelun, jossa maajoukkuetta vastaan asettui Moskovan Spartak. Siinä Tarasov menetti hermonsa, käski pelaajansa
kesken ottelun pukukoppiin ja keskeytti pelin. Syynä oli maalin hylkääminen sitä edeltäneen paitsion takia, Tarasovin mielestä väärin perustein.

On tällaisia tempauksia muulloinkin tehty, mutta tässä tapauksessa oli kohtalokasta, että ottelua katsomassa
Luzhniki-hallissa oli myös Leonid Brezhnev. Otsikkoni on ehkä liian jyrkkä, mutta käytännössä asia oli näin, sillä Neuvostoliiton jääkiekkoliiton johtomiehet kyllä tiesivät, että nyt Tarasov oli tehnyt korvaamattoman virheen. Tarasov sai potkut ja Kanadaan lähti Vsevolod Bobrov.

Jääkiekkohistoriassa kylläkin kerrotaan, että tämän protestinsa Tarasov teki jo kolme vuotta aiemmin sarjaottelussa Spartakia vastaan. Tällaiset tempaukset joka tapauksissa murensivat Tarasovin arvovaltaa ja kesällä 1972 mitta tuli täyteen.

Tarasovin menetelmät olivat ankaria. Hän oli katsomassa 1967 ZSKA:n juoniorijoukkueen otte
lua ja kiinnitti huomionsa Harlamoviin. Siitä alkoi Harlamovin kouliminen, ja ensimmäinen toimenpide oli, että Tarasov passitti Harlamovin kauas Siperiaan Chebarkulin alemmassa sarjassa pelanneeseen Zvezda-joukkueeseen. Sieltä Tarasov kutsui Herlamovin kesken kauden takaisin Moskovaan ja ZSKA:n edustusjoukkueeseen.

Oikea Valeri Harlamov #17
Mutta Tarasov oli Tarasov: Harlamov sai istua pelivehjeet päällä katsomossa, kun ZSKA harjoitteli. Kun Tarasov sitten kutsui Harlamovin jäälle, edessä oli taas nöyryytys, sillä harjoitukset päättyivät ja Harlamovin piti kerätä kiekot ämpäriin. Vihdoin tuli se ilta, jolloin Harlamov nousi ZSKA:n kokoonpanoon, samaan ketjuun Anatoli Firsovin ja Vladimir Vikulovin kanssa. Harlamov teki voittomaalin Spartakia vastaan. Jonkin ajan kuluttua Tarasov muodosti ketjun Valeri Harlamov - Boris Petrov - Boris Mihailov. Heti tämän ketjun ensimmäisessä ottelussa Harlamov teki kaksi maalia. Tähti oli syntynyt.

Suomalaisetkin saivat kyytiä. Tukholman MM-kisoissa 1970 Suomi oli hienosti neljäs,
mutta CCCP:ltä tuli selkään 1-16. Harlamov teki kolme maalia, Mihailov kaksi ja Petrov yhden. Suomen maalin teki ”Mölli” Keinonen.

Harlamov oli sankari. Hän sai Moskovasta keskimääräistä komeamman asunnon ja uuden Volgan, jonka rekisterikilven numero oli 00-17. Vuonna 1971 Harlamov sai arvonimen Ansioitunut urheilumestari.

Koska Venäjän kiekkoseuroissa on ollut ja on paljon huippuja, siellä ei pelaajien numeroita ”jäädytetä”, mutta kuitenkaan ZSKA:ssa ei tälläkään hetkellä kenelläkään pelaajalla ole Harlamovin numeroa 17. Harlamov pelasi
Chebarkulin-keikan jälkeen koko uransa ZSKA:ssa, jossa voitti yksitoista mestaruutta. Olympiakultaa Harlamov sai kaksi kertaa ja maailmanmestaruuksia tuli kahdeksan. Harlamov kuoli auto-onnettomuudessa 1981.

Vaikka Tarasov teetti huippupelaajilleen töitä suorastaan sairaalloisesti rääkäten, he arvostivat valmentajaansa. He olivat suut mutrussa, kun tieto Tarasovin erottamisesta tuli. Eikä Brezhneviä näytetä elokuvassa kuin vilaukselta.

Nikolai Lebedevin ohjaama elokuva on hyvä, vaikka siinä näkyykin asioiden romantisoiminen. Nimenomaan Tarasovin tapaa toimia elokuva näyttää raa´alla tavalla. Kuvaavaa on esimerkiksi, että maajoukkueen harjoituksissa hän pani ZSKA:n, Spartakin, Dynamon ja Krylja Sovetovin pelaajat taistelemaan keskenään oudoillakin tempuillaan. Ilmeisesti aggressiivisuutta saatiin lisää.

Elokuvan yksi kohokohta on loppujakson ottelu Kanada - Neuvostoliitto, jossa vastakkain olivat väkivalta ja taito. Kaikkien yllätykseksi ottelu päättyi Punakoneen voittoon 7-3. Harlamov teki kaksi maalia.

Nykyinen KHL on jaettu neljään divisioonaan: Tarasov, Bobrov, Harlamov ja Chernyshev (Arkadi Chernyshev toimi Tarasovin kakkosvalmentajana).

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 23. helmikuuta 2021

On kusessa Suomi, on suossa Saksa, Venäjää vastaan emme kauan jaksa

Kun muutama kuukausi sitten kirjoitin Arvo Salon ja Jorma Panulan tv-musikaalista Vallan miehet (1986), niin otetaan nyt esille toinenkin Urho Kekkosta käsittelevä musiikkiteatteriesitys, Lasse Lehtisen ja Uljas Pulkkiksen ooppera Kekkonen, joka esitettiin Ilmajoen musiikkijuhlilla 2013. Molemmat ovat humoristisia, Salon teksti kuitenkin moninverroin terävämpää. Panulan kansanlaulu- ja iskelmäsovituksinen musiikki toimii musikaalissa, mutta nykymusiikkia tekevän Pulkkiksen sävellyksestä en tiedä mitään, koska oopperaa en nähnyt, eikä siitä löytynyt netistäkään mitään.

Oopperan libreton sain Ilmajoella esityksen nähneeltä
Heikki Heliniltä, ja hauskaa tekstiä on siinäkin. Libreton esipuheen otsikoksi Lahtinen on pannut ”Kun Kekkonen takkinsa käänsi”, ja kysymys on Kekkosen suhteista Neuvostoliton kanssa:

”Kekkonen oli 42:n vanhaksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteista jyrkästi yhtä mieltä. Yhtä jyrkästi hän oli loppuikänsä samasta asiasta tasan päinvastaista mieltä. Kumpikaan Kekkonen ei
sietänyt vastaan sanomista. Marraskuussa 1942 Kekkonen, joka oli jätetty sekä talvi- että jatkosodan hallitusten ulkopuolelle, pohti Rovaniemellä ystävien ja konjakin voimalla tilannetta ja Suomen tulevaisuutta. Tuloksena oli takinkääntö, jolla oli oleva huikea merkitys Suomen historialle. Kekkonen päätti haudata syvän kommunisminvastaisuutensa ja tehdä henkilöliiton niiden voimien kanssa, joita vastaan oli ehtinyt taistella poikavuosista lähtien.”

Ooppera alkaa, kun sota on käynnissä ja kansanedustaja Kekkosella on asiaa ministeri
Tannerille:

”Kuuletko tykkien jylyn?
Meille se kertoo viestin tylyn!
On kusessa Suomi,
on suossa Saksa!
Venäjää vastaan emme kauan jaksa!

Kekkonen sanoo Tannerille, että on aikaa kääntää takkia, laskea aseet ja myöntää häviö. Eikä enää kannattanut tarjota keppiä, vaan Porkkalaa.

Niin asiat lutviutuivat, Kekkosesta tuli presidentti ja
Hrushtshev kysyy Hertalta, onko tämä Kekkonen koira vai kettu. Hertta vastaa, että kettu, johon Hrushtshov sanoo, että ”suuri ja mahtava Neuvostoliitto panee ketulle kaulapannan, puolueen puolesta sanani annan, että Suomi on tunteva toverituomion. Kuka ei ole puolesta, on vastaan!”

Vaikka
Vennamo ei kuulunut Kekkosen kaveripiiriin, oopperassa hänkin antaa eräänlaisen hyväksynnän Kekkosen takinkäännölle:

Paasikiven linjassa
oli mutkia ja katkoja,
muttei koskaan näytösluonteisia
Siperian matkoja!

Sitä Vennamo ei kuitenkaan ymmärrä, että meillä nuoret miehet polttelevat sotilaspassejaan, sellaiset karvapäät, joita Urho vain yllyttää.
Vietnamista melutaan, mutta Viro hiljaa vaietaan. Onko meillä sana vapaa, kun Tehtaankadulla koko ajan ravataan?

Ilmajoella Kekkosena oli Jyrki Anttila

Säveltäjä Uljas Pulkkis sanoi lehtijutussa Ilmajoella, että
oopperan koko nimi Kekkonen – ooppera suurmiehestä antaa hyvän kuvan myös oopperan musiikista. Kekkonen luotsasi Suomen läpi hankalien ja vaarallisten aikoja, ja siksi häntä kunnioittivat niin vihamiehet kuin puolustajatkin. Rooli on kirjoitettu sankaritenorille. Kekkosen pari Väinö Tanner edustaa järjen ääntä, siksi hänen musiikkinsa on vakavaa ja dramaattista. Huumoria ja konstrastia vakavuuteen tuovat KGB:n agentit, taiteilija Särestöniemi ja Kekkonen lapsena.

Naisiakaan ei ole unohdettu. Missä on herroja, siellä on huoria, kailottaa kuoro.

Kekkonen: Niitä on vanhoja, niitä on nuoria.
Karjalainen: Rinnat on runsaita, sääret on suoria.
Huorien kuoro: Häntä herroja heiluttaa, libido miehiä liikuttaa.
Kekkonen ja Karjalainen: Säästetään muoria, käytetään huoria.
Huorien kuoro: Vierasta vakoa tahtoo ne takoa, meillä on aina markkinarakoa.

Oopperan lopussa
Sylvi, Hertta, Tanner ja Hrushtshov laulavat jo Taivaassa, mutta Urholla on vielä työ kesken. Hrushtshovkin on jo luovuttanut: ”Ei draamaa, ei komediaa, täällä on turha koota keskuskomiteaa.”

Lasse Lehtinen kirjoittaa libreton esipuheessa, että kaikesta päätellen Kekkonen uskoi maailmankommunismin jossain muodossa voittavan ideologioidenvälisen taistelun, ja tästä ooppera kertoo – ja vähän Kekkosen ajan lehtimiehistäkin: ”
Mitä emme tiedä, sitä emme paina. Mitä emme paina, sitä ette tiedä.”

Toisessakin nykyoopperassa Kekkonen on mukana: Kokkolan ooppera esitti 2012
Juha Hurmeen ja Heinz-Juhani Hofmannin Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot, joten seuraavaksi sen tekstin kimppuun.

kari.naskinen@gmail.com