keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Digipalvelut eivät toimi, eivätkä aina muutkaan

Ajokortin uusimista varten on käytävä lääkärintarkastuksessa. Jos haluaa hoitaa asian sujuvasti, voi lääkärissäkäynnin jälkeen toimia Traficomin kanssa netissä ja sillä selvä. Eipä vain kunnolla onnistunut, kun meidän Ulla kävi lääkärintarkastuksessa Lahden entisessä kaupunginsairaalassa, jossa on nykyisin Harjun Terveys Oy:n terveyskeskus. On jo mennyt yli viikko, mutta edelleenkään ajokortin uusimisoperaatio ei Traficomin sivuilla onnistu. Ulla soitti terveyskeskukseen, josta selitettiin, että he eivät pysty tällaiseen digitaaliseen toimintaan Traficomin kanssa.


Traficom on valtion liikenne- ja viestintävirasto, jonka ohje ajokortinuusijalle sähköisestä palvelusta on: ”Palvelun käyttö on mahdollista, jos lääkäri on tallentanut ajoterveystietosi Potilastiedon arkistoon.” Tätä ei pysty Harjun Terveys tekemään, vaan sieltä oli kuulemma Ullan lääkärinlausunto lähetetty kirjeitse Traficomille. Saa nähdä, milloin on perillä ja milloin Ulla saa ajo-oikeuden, sillä vanha ajokortti ei enää kelpaa.

Harjun Terveys on Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän perustama yhtiö, jonka osakkaaksi otettiin kilpailutuksen perusteella 51 prosentin omistusosuudella Mehiläinen Oy. Kilpailutuksessa painoi nimenomaan se, että Mehiläisellä on kehittyneimmät digitaaliset toimintamallit.

Myös pankit toimivat nykyisin pääasiassa vain digitaalisesti. Tavallisempi asioiminen on vaikeampaa. Facebookista luin yhden kaverini pienen tarinan: Nainen oli löytänyt Nordean pankkikortin. Meni Nordean konttoriin palauttamaan sitä. Yleensä siellä maksetaan löytäjän tilille 10 euroa. Hienoa, että rehellisyydestä palkitaan. Ovella oli vartija. Pankissa ei ainuttakaan asiakasta. Vartija soitti "jonnekin". Tuli mies ja sanoi, että olisi pitänyt "varata aika", että olisi saanut palkkion. Suostuivat kuitenkin ottamaan kortin sinne. Palkkiota ei saanut.

Jäykkäähän tämä on pankkien kanssa. Minä kävelin osuuspankin konttoriin ja kysyin, mistä täältä saan matkavakuutksen. Ei mistään, koska en ollut varannut aikaa. Kävelin 200 metriä samaa katua ja kävin hankkimassa matkavakuutuksen Fenniasta.

Pari viikkoa sitten Päijät-Hämeen osuuspankki ilmoitti, että se sulkee konttorinsa Hollolassa ja Nastolassa. Neuvottiin asioimaan osuuspankin konttorissa Lahdessa, mutta samalla kerrottiin, että palveluaikoja supistetaan, ilman ajanvarausta pääsee sisälle vain aamupäivällä. Tämä on sitä samaa ”kehitystä”, mikä toteutuu erilaisissa yritys- ja kuntaliitoksissa. Ensin haalitaan kaikki pienemmät isomman haltuun ja muutaman vuoden kuluttua aletaan lopetella syrjäisempiä konttoreita, kouluja ym.


Yritin tehdä pitopalveluostoksen vanhassa linja-autoasemassa toimivasta ravintolasta. Tilasin lämpimät ruuat juhlatilaisuuteen ja kolmen päivän kuluttua menin noutamaan tilaustani sovittuna aikana, mutta ravintolassa kukaan ei tiennyt siitä mitään. Ei ollut auttanut edes digitaalinen toiminta eli kaksi sähköpostivarmistusta. Vieraat tulivat, tilaisuus alkoi, mutta juhlapäivällistä ei ollut. Onneksi tilaisuutemme alkoi jo iltapäivällä, joten lähdimme ravintolaan, mutta emme linja-autoasemalle.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 15. kesäkuuta 2021

Tammisalo 80 %, Paloheinä 78 %, Jakomäki 40 %, Liipola 39 %

Saksalaisessa Tageszeitung-lehdessä todettiin äskettäisten Sachsen-Anhaltin osavaltiovaalien jälkeen, että vaalitulos heijasteli sosiaalidemokraattien ja yleensäkin vasemmistopuolueiden alamäkeä. Ne ovat vain varjoja entisestään. Huonompaan suuntaan ne menevät meilläkin. Näiden entiset peruskannattajat eivät enää usko niiden vaikutusmahdollisuuksiin eikä -haluun.

Ennätysmäisen alhainen äänestysaktiivisuus kertoo tästä.
Surkeimmat äänestysprosentit olivat taas niillä alueilla, joissa eniten asuu pienituloisia ja huono-osaisia. Helsingin Jakomäessä kävi äänestämässä vain 40 % ja Lahden Liipolassa 39 %. Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästä uskonpuutteesta ja turhautumisesta, vaan älyllisestä laiskuudesta.

Hyvätuloisten alueiden asukkaat sen sijaan tietävät, että vain äänestämällä voi vaikuttaa. Niinpä Helsingissä heidän aktiivisuutensa näky
i esimerkiksi Tammisalossa 80 %, Paloheinässä 78 % ja Pakilassa 77 %. Myös omassa kotikaupungissani Lahdessa hyvinvoiva väestö oli eturivissä: Karisto 64 %, Jalkaranta 63 %.

Vaikka Perussuomalaiset ei yltänyt galluppien antamien prosenttilukujen tasolle, on oikeistopopulistinen liike Suomessakin pelottavan kovassa nousussa. Ennustettavissa on, että se saa paremman kannatuksen seuraavissa eduskuntavaaleissa, joissa se voi jälleen ottaa esille puolueen johtavan ajatuksen,
rasistisen maahanmuuttopolitiikkansa.

Sachsen-Anhaltin vaalien jälkeen analyysi oli sellainen, että vähän ansaitsevien äänistä 38 % meni äärioikeistolaiselle AfD:lle (Vaihtoehto Saksalle). Yksi selitys tälle on, että saksalaisista vain 9 % yhdistää SPD:n sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen. Viisi vuotta sitten tämä luku oli 17 %.

Jotenkin tämänkaltainen on tilanne ilmeisesti Suomessakin. Ennen vasemmistoa äänestäneet ajattelevat, että heidän sosiaalinen asemansa kohenee, jos rajat pannaan kiinni. Myös keskiluokkaa on kääntynyt runsaasti persujen kannattajiksi jostain käsittämättömästä syystä. Pelkäävätkö hekin maahanmuuttajia, vaikka Suomen talouselämä ei pitemmän päälle pärjää ilman heidän työ- ja ostovoimaansa?

Saksalainen politiikantutkija Walter Baier on kirjoittanut, että Eurooppa on nyt sellaisen muutosprosessin vallassa, josta muistikuvat vievät 1930-luvun alun Saksaan.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Ekku Nieminen: Ei Liisua

Lahden sosiaalidemokraattien kaupunginvaltuutetuksi edelleen valittu Erkki Nieminen (85) sai 503 ääntä. Neljä vuotta sitten hänen äänimääränsä oli 231 ja sillä hän meni viimeisenä läpi SDP:n listalta. Nieminen on hyvä esimerkki siitä, että Facebookissa tai muissa sosiaalisen median touhupiireissä ei tarvitse olla mukana, kun vaalikampanja on hyvä ja keskittyy joihinkin tärkeisiin paikallisiin asioihin.

Näin Ekku Niemiseltä 3-4 pientä lehtimainosta, joissa kaikissa oli ytimekkäästi: ”Ei Liisua.” Liisu on lyhenne kaupungin keskustan uudesta liikennesuunnite
lmasta, joka on herättänyt laajasti vastustusta lahtelaisten keskuudessa. Tämä riitti. Oli todiste siitä, että kunnallisvaaleissa tärkeimpiä ovat oman kunnan asiat, joiden suhteen ehdokkaiden pitää olla hyvin perillä ja haisteltava sitä, mitkä asiat ovat kuntalaisten mielissä.

Nieminen ei hyväksy varsinkaan Vesijärvenkadun autoliikenteen ahtamista vain kahdelle kaistalle. Vesijärvenkatu on komea katu, eikä moni ymmärrä, että se pitäisi tuhota samalla tavalla kuin Aleksanterikatu. Nieminen on automies, mutta ei mikään vanhanaikainen jääräpää, vaan ajaa nykyisin hybridi-Mersulla. Eikä tämä Liisu ollut sentään ainoa asia hänen vaalikampanjassaan. Yllätysison äänimäärän saanut Nieminen puhui myös ikäihmisten aseman parantamisesta. Varsinkin nyt korona-aikana hän on kokenut, että seniorikansalaisiin on lyöty entistä selvemmin alemman kastin leima.

Nieminen itse
on erinomainen esimerkki siitä, miten vanhemmitenkin saa aikaan vaikka mitä. Hän väitteli kasvatustieteiden tohtoriksi 78-vuotiaana aiheenaan AA-toiminnan synty Lahdessa: ”Henki vastaan alkoholi.”

Nieminen oli eilen demarien vaalivalvojaisissa Hennalassa. Paikka oli tavallaan todiste kansalais/vapaussodan lopullisesta päättymisestä, sillä kun SDP:llä ei enää ole omaa työväentaloa Lahdessa, järjestettiin vaalivalvojaiset valkoisen armeijan sotilaskodissa.

Saa nähdä, millainen on henki Lahden kunnallispolitiikassa seuraavien neljän vuoden aikana. Jos vanhan aseveliakselin SDP ja Kokoomus pystyisivät lähentymään kunnolla toisiaan, ne voisivat takavuosien malliin hoitaa yhdessä asioita johdonmukaisesti ja pitkäjänteisesti, koska niillä on 59 valtuustopaikasta 29. Alkupalaverin voisi pitää sotilaskodissa, ja kun kimppaan ottaisi lisäksi kepun, kristilliset tai Vasemmistoliiton, syntyisi enemmistö.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 12. kesäkuuta 2021

Etelä-Suomen Jalkapallo- ja jääkiekkosanomat

Lahdessa ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomat on Keskisuomalainen-konsernin virallinen urheilulehti. Se ainoa päivittäin ilmestyvä sanomalehti, jonka pääkirjoitussivun keskeinen aihe on urheilu. Tosin kirjoitusten lajivalikoima on suppea, koska se noudattaa pääosin päätoimittaja Markus Pirttijoen tärkeintä penkkiurheilulajia jääkiekkoa ja pääkirjoitustoimittaja Jukka Airon jalkapalloa. Kulunut kevät ja alkukesä ovat taas olleet esimerkkeinä hyvin troimivasta järjestelmästä:


Huhtikuussa kaksi Esalainen-palstan kirjoitusta Pelicansin pudotuspeleistä.
Huhtikuun lopulla pohdittiin urheilukeskuksen tilannetta (Esalainen).
Toukokuussa oli huolenaiheena koronarajoitukset urheilukatsomoissa (Esalainen).
8.6. jääkiekon MM-kisat (pääkirjoitus).
8.6. jalkapallon EM-kisat (Esalainen).
9.6. jääkiekon MM-kisat (Esalainen).
11.6. jalkapallon MM-kisat (pääkirjoitus).
12.6. Paavo Arhinmäen jalkapallokirja (Esalainen).

Välipäivinä, kun jalkapallo tai jääkiekko ei ole esille, toimittajat kertovat suuria elämänkokemuksiaan parvekekukkien istuttamisesta, kutomisharrastuksestaan, lastensa koulunkynnistä jne. Varsinainen ruuhka tulee syksyllä, kun jokainen toimittaja kertoo perheensä tekemisistä kesälomalla. Sitä ennen ovat sisällöntuotannossa ohjelmassa vielä Tokion olympiakisat.

Muistan hyvin sen ajan, jolloin olin ESS:n pääkirjoitusryhmässä. Kerran Salpausselän kisaviikolla yritin erehdyksessä tehdä Esalaisen juttuni kisojen taloudellisesta ja imagovaikutuksesta Lahdelle. Vein A-neloseni päätoimittaja Eeva Rissasen pöydälle, varttitunnin kuluttua päätoimittaja tuli huoneeseeni ja sanoi, että urheilujutut kuuluvat urheilusivulle, vie tämä Häkkisen Patelle.

Vuosi sitten lopetin lehden tilaamisen sen sisällön huonontumisen takia,
ja yhtenä keskeisenä syynä oli nimenomaan urheilujuttujen änkeäminen pääkirjoitussivulle. Edelleen lehteä kuitenkin silloin tällöin selailen ja huonontuminen kyllä näkyy ja tuntuu. Syy on tietenkin talous. Paperilehden levikki on pudonnut 70 000:sta 30 000:een, ja ellei Keskisuomalainen olisi Etelä-Suomen Sanomia ostanut, olisi ESS nyt kuolemankielissä. Eli kiitos Keski-Suomen maajusseille, että Lahdessa yhä kuitenkin jonkinlainen sanomalehti ilmestyy.

Yleisin lehteä koskeva arvostelu on, että siitä on paikallinen aineisto vähentynyt. Näinhän asia kun, kun Keskisuomalaisen eri puolilla maata ilmestyvissä lehdissä kierrätetään samoja juttuja. Sitten syntyy pöllöjä tilanteita, kun käsitellään valtakunnallisia asioita
ja satunnaisia kommentteja asiaan liittyen kysytään milloin kuopiolaisilta, milloin kouvolalaisilta ja joskus sattumalta tietysti lahtelaisiltakin.

Keskisuomalainen omistaa myös Uuden Lahden. Se on edelleen erinomainen lehti omalla sektorillaan. Sen sisältöä eivät sanele päätoimittaja Tommi Bergin harrastukset. Huono ratkaisu vain oli siirtää lehden toimitus Sikosuolle ESS:n toimitaloon. Kyllä kaupunkilehden pitäisi olla helposti tavoitettavissa varsinaisessa kaupungissa korkeintaan 500 metrin säteellä Sokoksen kulmalta.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Kunnat käyttävät julkisista kulutusmenoista 67 %

Vaikka isot päätökset tehdään eduskunnassa ja maan hallituksessa, on kuntatason päätöksenteolla jopa suurempi vaikutus. Näin siinä mielessä, että kuntien osuus julkisista kulutusmenoista on peräti 67 prosenttia. Tämä löytämäni tuorein tilasto koskee vuotta 2018.

Kunnallisvaaleilla on siis iso merkitys. Sote-uudistus muuttaa tilannetta matemaattisesti, mutta vaikka terveydenhuolto siirtyy maakunnallisesti hallinnoitavaksi
2023, siellä maakuntien sisällä toimivat edelleen kunnat.

Vuoden 2018 tilasto antaa hyvän kuvan siitä, miten julkiset menot jakautuvat kuntien, valtion ja sosiaalirahastojen kesken. Neljä suurinta lohkoa ja niissä kuntien osuudet kulutusmenois
ta:

Terveydenhuolto 82 %
Sosiaaliturva 84 %
Koulutus 78 %
Yleinen julkishallinto 56 %

Eri kyselyissä on käynyt selväksi, että äänestäjien suurin kiinnostus ja huoli kohdistuu terveydenhoidon toimivuuteen. Eroja kuitenkin on. Kunnallisalan kehittämissäätiön Polemiikki-lehdessä 1/2021 piirrettiin kuvaa siitä, millaisia ovat eri puolueiden ”keskimääräiset vaaliehdokkaat”. Näin sanoo esimerkiksi kokoomuslainen:

”Kannan huolta kotikuntani taloudesta. Elinkeinoihin ja yrittämiseen satsattaisiin. Näin edistäisin työllisyyttä. Velkaantuminen huolettaa minua. Veroruuvia en kuitenkaan kiristäisi. Terveyspalvelut ja vanhustenhuollon turvaisin myös yksityissektoria hyödyntäen.”

Demari: ”Nostan kärkeen terveyspalvelut, vanhustenhuollon, koronapandemian torjunnan, työllisyyden ja lähiympäristön turvallisuuden. Mielessäni ovat myös joukkoliikenne sekä kirjasto- ja kulttuuripalvelut.”

Kepulainen: ”Pidän tärkeimpänä vanhustenhuoltoa, terveyspalveluja, työllisyyttä ja peruskouluja. Kannan huolta myös kotikuntani taloudesta ja velkaantumisesta.”

Eroja siis on. Iso ja aina vain enemmän esille nousevat ilmasto- ja ympäristökysymykset o
vat myös sellainen asiakokonaisuus, joka erottelee. Keskisuomalaisen laajalla alueella julkastujen vaalikoneiden yksi kysymys on, pitäisikö ympäristö asettaa talouskasvun ja työpaikkojen luomisen edelle silloin, kun nämä ovat keskenään ristiriidassa. Kaikista vaalikoneeseen vastanneista ehdokkaista 48 prosenttia vastasi kyllä. Jako puolueittain: Vihreät 92 %, Vasemmistoliitto 79 %, SDP 55 %, RKP 54 %, Kristilliset 43 %, Keskusta 42 %, Nyt-liike 38 %, Kokoomus 37 %, Perussuomalaiset 18 %.

Kunnallisalan kehittämissäätiön mielipidekysely paljasti myös sen, mitkä asiat näissä vaaleissa kiinnostavat äänestäjiä vähiten: maahanmuutto, kulttuuripalvelut, kunnan toimintojen kilpailuttaminen ja ulkoistaminen sekä kuntaliitokset.
Sitten on vielä niitä asioita, joita ei valtuustoissa ratkaista, esimerkiksi hävittäjähankinnat, maahanmuuttopolitiikka, maakunta-, polttoaine- ja pääomaverotus sekä EU-asiat.

Sen sijaan asukkaita kaikkein lähimpänä olevat asiat päätetään paikallisella tasolla. Esimerkiksi ensi tiistaina on Lahden ympäristölautakunnassa esillä Vuorikadun kaventaminen. Koska joku poliitikko tai virkamies on nähnyt Vuorikadulla joskus kolme jalankulkijaa yhtä aikaa, pitää ajorataa kaventaa ja jalkakäytäviä leventää.

Varmimmin käyvät äänestämässä pääkaupunkiseudulla asuvat ylemmät toimihenkilöt, jotka antavat äänensä Kokoomukselle. Vähiten äänestäminen kiinnostaa peruskoulun käynyttä työtöntä Itä-Suomessa.

Saman kyselyn mukaan noin 75 prosenttia asettaa puolueen aatteellisen linjan ratkaisevaksi tai melko ratkaisevaksi äänestysperusteeksi. Puolueen painoarvo äänestyspäätöksessä on lisääntynyt neljän vuoden takaisesta 26 prosentista 35:een. Varsinkin kaupungeissa puolueen merkitys korostuu merkittävästi, jopa yli kaksinkertaiseksi maaseutuun verrattuna. Tästä huolimatta esiintyy ehdokkaita, jotka eivät rohkene panna puoluetunnusta mainoksiinsa.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 10. kesäkuuta 2021

Toiset ihmiset eivät näe taakseen tarpeeksi

Haagin toisessa rauhankonferenssissa 1907 allekirjoitettiin kansainvälinen sopimus, jossa maasodan lakeja ja tapoja koskevan ohjesäännön 25. artikla kuuluu: ”Kaupunkeja, kyliä, asuntoja tai rakennuksia, joita ei puolusteta, ei saa millään tavalla hätyyttää eikä pommittaa.”


Kuten hyvin tiedetään, Saksa ei seuraavassa sodassaan tällaisia ohjeita noudattanut alkuunkaan. Toisen maailmansodan jälkeen ensimmäinen tätä kuvaava elokuva oli Roberto Rossellinin Rooma, avoin kaupunki, joka sai ensi-iltansa syksyllä 1945. Sen realistisuus oli niin ankaraa, että Saksan asevelimaassa Suomessa se tuli teattereihin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Rooma, avoin kaupunki oli ensimmäisiä elokuvia siinä tyylilajissa, josta Italian kirjallisuudessa ja elokuvataiteessa alettiin käyttää termiä neorealismi. Rossellinin elokuva kertoo vuodesta 1944, jolloin natsi-Saksa piti Roomaa miehitettynä. Rooma ei siis elokuvan nimestä huolimatta ollut avoin, vaikka Saksa oli muodollisesti nimennyt sen ”avoimeksi kaupungiksi”. Rooma oli joka tapauksessa kiinnitetty rautaisen natsismin ja sitä tukeneen Salón sosiaalisen tasavallan fasistien ikeeseen. Vaikka natsit pitivät valtaa ja ihmisiä pelossa, tämä ei estänyt ihmisiä rohkeasti liikkumasta ja olemasta avoimesti kaupungin kaduilla ja toreilla. Rooman asukkaat eivät alistuneet suljettuun kaupunkiin, vaikka se Saksan julistuksen mukaan olikin avoin kauounki. Oli tietenkään toisenkinlaisia, fasistien kannattajia, jotka mieluummin pysyttelivät kodeissaan ja toimistoissaan näkemättä mitään.

Elokuva alkaa, kun
natsit tulevat etsimään insinööri Giorgio Manfredia tämän kotoa. Manfredi on merkittävässä asemassa kansallisessa vapautuskomiteassa, mutta hän ehtii Gestapoa karkuun kattojen kautta. Siitä alkaa ajojahti, joka ei rajoitu Manfredin etsimiseen, vaan miehen lähipiiri ja vähän vieraammatkin saavat kärsiä. Naispäähenkilö on nuori leskirouva Pina, joka on seuraavana päivänä menossa naimisiin niin ikään vastarintaliikkeeseen kuuluvan Francescon kanssa. Nämä suunnitelmat eivät toteudun, kun Gestapo tekee ratsian Pinan asumaan kerrostaloon, jossa Manfredi piileskelee. Hän pääsee vielä tälläkin kertaa karkuun, mutta Francesco vangitaan.

Sitten seuraa kohtaus, joka on valokuvanakin yksi elokuvahistorian tunnetuimpia: Francesco on nostettu Gestapon kuorma-auton lavalle, auto lähtee, Pina juoksee perässä huutaen
epätoivoisesti Francescoa, Pina ammutaan ja hän kaatuu keskelle katua. (Mikko Niskasen Pojat-elokuvassa 1962 on vastaavanlainen saksalaiskohtaus, jossa kuorma-auton sijasta on juna.)

Anna Magnanin esittämä Pina oli johtanut työläisnaisten ryhmää, joka hankki ruokaa leipomoista ja kaupoista kerrostalonsa asukkaille, varastellenkin. Pinan kuoltua Pappi Don Pietro Pellegrini ottaa Pinan orvoksi jääneen Marcellon hoiviinsa. Don Pietro myös auttaa vastarintaliikettä välittämällä viestejä ja rahaa. Hänetkin natsit ottavat lopulta kiinni ja teloittavat. Rooma vapautui vasta 4.6.1944, kun kenraali Mark Clarkin johtama Viides armeija tuli ja pelasti roomalaiset.

Roomassa toimii nykyisin Via Tasso -vapautusmuseo rakennuksessa, jota natsi-Saksan turvallisuuspoliisi käytti vankilana SS-Obersturmbannführer Herbert Kapplerin johdolla. Siellä vankeja kidutettiin, kuten elokuvassa Manfredia, jotta heidät olisi saatu paljastamaan partisaanien johtajien nimiä, piilopaikkoja ja suunnitelmia. Monet vangituista ja muitakin, yhteensä 335 italialaista tapettiin Fosse Ardeatinen luolan verilöylyssä 24.3.1944 kostoksi edellispäivän partisaanihyökkäyksestä Via Rasellassa. Sodan jälkeen britit pidättivät Kapplerin ja hänet luovutettiin Italian viranomaisille 1947. Hänet tuomittiin Roomassa sotaoikeudessa elinkautiseen. Vuonna 1977 Kappler muka sairastui ja hänet vietiin Roomassa sairaalaan, josta hänen onnistui paeta. Kappler kuoli vuotta myöhemmin kotonaan Saksassa.

Tuosta massamurhasta olen nähnyt George Pan Cosmatosin Suuren joukkoteurastuksen (1973), jossa Kappleria esittää Richard Burton. Samasta tapahtumasta on elokuvan tehnyt ainakin myös Filippo Ratti (Dieci italiani per uno tedesco, 1962).


Pahuuden kuvauksena Rossellinin elokuva on hiljaiseksi vetävän vaikuttava. Varsinkin siksi, että se kohdistuu myös kaikella tavalla ulkopuolisiin. Vaikka elokuva ei perustu oikeisiin tositapahtumiin, kaikki tunnistavat sen kuvaaman totuuden, jonka historiankirjoitus ja kokemukset ovat meille todistaneet.

Roberto Rossellini sanoi, että ”on ihmisiä, jotka näkevät kääntyessään vain takanaan olevan seinän, toiset näkevät 20 vuosisataa”. Ajankohtainen asia juuri nytkin, kun oikeistopopulismi pyrkii hämärtämään menneisyyttä, jopa kieltämään 80 vuoden takaiset rikokset ihmiskuntaa vastaan. Tämän takia Rooma, avoin kaupunki on jatkuvasti ajankohtainen.

Elokuvan käsikirjoituksen tekivät Sergio Amidei ja Federico Fellini, joka vielä tuolloin ei ollut alkanut ohjata omia elokuvia. Lauri Timosen juuri ilmestyneessä Fellinin elämäkertakirjassa mainitaan lisäksi, että Fellini toimi myös apulaisohjaajana tässä Rossellinin monumentissa. Elokuvan alkuperäiskäsikirjoitus on kadonnut, mutta Timonen kertoo Fellinin osuuden keskittyneen nimenomaan Don Pietron hahmoon, jonka näytteli Fellinin hyvä ystävä, enemmän komediarooleistaan tunnettu Aldo Fabrizi. Tämä selittää elokuvan ainoan humoristisen kohtauksen, kun Don Pietro antiikkikaupassa kääntää pienoispatsaiden asentoja niin, ettei pyhimys katso suoraan alastoman naisen takapuolta.

Vakava puoli tässä Fellinin ja Fabrizin yhteistyössä oli, että Pinan kohtalo tuli käsikirjoitukseen nimenomaan Fabrizilta. Timonen kirjoittaa: ”Fabrizi oli todistanut 2.3.1944 paikanpäällä raskaana olleen, aviomiestään pakkotyöleirille vievän rekan perässä juosseen ja konekivääreillä hengiltä tulitetun viiden lapsen äidin Teresa Gullacen murhaa.”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Ilmaston kannalta on paras pitää energiantuotanto kunnan hallussa


'Kunnallisvaalien alla nousee aina esille myös kunnan toimintojen yksityistäminen. Yksi iso asia on, pitäisikö energiayhtiöitä myydä yksityisille. Vaalikoneissakin tätä kysytään. Suurin osa on jo myyty, sillä sähköntuotannosta kunnat omistavat enää kolmanneksen. Sen sijaan kaukolämpöyhtiöistä 85 prosenttia ovat kunnallisia.

Kuntaliiton energia-asiantuntija
Vesa Peltola näkee energiantuotannon pitämisen kuntien omistuksessa parhaana vaihtoehtona: ”Energiayhtiön myynnissä kassaan kilahtaa pikaisesti pääomaa, mutta pitkällä aikavälillä taloudellinen hyöty laskee. Luonnollisten monopolien siirtyminen yksityiseen omistukseen johtaa usein kustannusten nousuun, tästä löytyy lukuisia esimerkkejä” (Energiauutiset 3/2021). Samaa mieltä on lehden haastattelussa yritysoikeuden professori Janne Ruohonen Tampereen yliopistosta.

Lahdessa on käytännöllisesti koko ajan jossakin
kuppikunnassa vakavaa pohdintaa Lahti Energia Oy:n myymisestä. Yhtiöltä kaupungin kassaan arvioidaan tänä vuonna tulevan osinkoina 9 miljoonaa euroa ja muita maksuja muutamia miljoonia lisää. Ilman niitä kunnallisveroprosentti olisi korkeampi. Myymisen kannattajat ovat sitä mieltä, että kokonaistaloudellisesti olisi yhtä tuloksellista yhtiön myyminen, varsinkin kotimaiselle ostajalle. Kotimaisuutta pidetään hyvänä asiana, mutta mistä sen tietäisi, milloin uusi omistaja myisi yhtiön eteenpäin ulkomaiselle pääomasijoittajalle, jolloin oma päätösvalta viimeistään katoaisi horisonttiin.

Jos Lahden energiayhtiö olisi jo myyty, miten olisi käynyt niiden isojen ilmastopoliittisten muutosten, jotka yhtiö viime vuosina on tehnyt. Olisiko yksityinen omistaja tehnyt niitä kalliita investointeja, jollaisilla Lahti Energia saattoi lopettaa kivihiilenkäytön huhtikuussa 2019?

Suomen 50 suurimman kunnan päästöt kattavat kolmanneksen Suomen päästöistä. Jos kunnat pääsevät päästövähennystavoitteisiinsa, se nipistäisi Suomen nykypäästöistä kuudesosan vuoteen 2035 mennessä. Sitra on tehnyt s
elvityksen asiasta tarkasteltuaan 50 suurimman kunnan ilmastotavoitteita ja -toimia. Sitra näkee kunnilla olevan paljon mahdollisuuksia vaikuttaa alueellaan syntyviin kasvihuonekaasupäästöihin, mutta esim. kaavoituksen ja omistajaohjauksen tarjoamia mahdollisuuksia voisi hyödyntää enemmänkin. Lahdessa näitä mahdollisuuksia on pystytty käytettämään mm. Lahti Energian polttoainevalintoihin vaikuttamalla, koska yhtiö on kaupungin 100-prosenttisesti omistama. Kunnallinen energiayhtiö on yleensä kunnan vaikutusvallassa olevista yksittäisistä päästöjen tuottajista suurin, ja polttoainevaihdokset vaativat isoja investointeja. Lahdessa nämä inestoinnit on toteutettu.

Lahdessa tavoite on vähentää kasvihuonekaasupäästöjä 50 % (1990 - 2025) ja 75 % (1990 – 2030). Esimerkkejä
ilmastotoimenpiteistä ovat kivihiilestä luopuminen Kymijärvi III -biovoimalaitoksen myötä (2019) ja Suomen suurimman liikennekäyttöön tarkoitetun biokaasun tuotantolaitoksen tekeminen. Ilman Lahti Energian näitä ilmastotekoja ei Lahtea olisi valittu Euroopan ympäristöpääkaupungiksi 2021.

V
iime vuonna Lahti Energian tuotannon fossiiliset hiilidioksidipäästöt olivat ennätyspienet, vain 105 000 tonnia, kun kivihiiltä ei käytetty polttoaineena enää ollenkaan, ja maakaasunkäyttökin oli vähäistä. Edellisvuonna päästöjen määrä oli vielä yli 300 000 tonnia.

Sähkönhankinnassaan Lahti Energia kasvatti merkittävästi tuulivoiman osuutta osuusyhtiöidensä kautta. Tuulivoimalla tuotetun sähkön määrä kasvoi 18 prosentilla vuodesta 2019. Lahti Energia sitoutui lisäksi yhteen uuteen tuulivoimahankkeeseen, joka valmistuu parin vuoden sisällä. Osuusvoimayhtiöidensä kautta Lahti Energia on tällä hetkellä mukana kolmessa tuulivoimahankkeessa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Pasolini tekee teoreeman todistamisesta absurdin

On vaikea tietää, uskoiko Pier Paolo Pasolini enemmän Jumalaan kuin kommunismiin. Molempiin on selviä todisteita. Kahtalainen oli myös hänen elokuvansa Teoreman (1968) tulkinta ja kohtalo. Elokuvan saatua ensiesityksensä Cannesissa sille annettiin katolisen kirkon kansainvälinen elokuvapalkinto, mutta Italiassa se joutui esityskieltoon. Pasolini ei mikään kirkkoinstituution ystävä ollutkaan, ja hän sanoi, että ei marxismi suinkaan sulje pyhyyden käsitettä ulkopuolella, se vain hylkää kirkon maallistuneet instituutiot.


Heti aluksi Teoremaan mennään sisään kahtalaisesti: työläiset puhuvat tehtaan pihalla vallankumouksesta, sitten leikataan karuun erämäämaisemaan ja kertojan ääni sanoo, että Jumala johti kansaa matkalla kohti autiomaata. Vaikka teoreema-termillä tarkoitetaan lausetta, jonka totuusarvo voidaan määrittää, ei Pasolini pyri varsinaisesti todistamaan mitään. Elokuva perustuu hänen omien sanojensa mukaan ”hypoteesiin, jonka matemaattinen todistaminen viedään absurdiin asti”.

Elokuvassa tulee milanolaisen tehtaanomistajan perheen vieraaksi kaunispiirteinen nuorukainen. Hänen nimeään ei mainita, mutta kirjassaan Laitakaupungin valot (Mabuse, 1989) Pasolini esittää pohdittavaksi kysymyksen, mitä tapahtuisi, jos porvarillisessa perheessä vierailisi joku nuori jumala, Dionysos tai Jehova. Ison pihan puutarhanurmikolla hän lukee Arthur Rimbaudin runokirjasta kohdan, jossa puhutaan ilmestyksenomaisesta jumalaisesta hetkestä.

Vierailija on sikälikin vierailija, että häntä esittää englantilainen
Terence Stamp. Elokuvan ”jumala” on tullut muuttaakseen ihmisiä. Tässä hän myös onnistuu. Hän viettelee tavalla tai toisella perheen jokaisen jäsenen palvelijaa myöten. Hän paljastaa heille heidän elämänsä tyhjyyden ja häipyy niin kuin on tullutkin. Muutos on kuitenkin tapahtunut. Tehtailijan pikkurouvaa esittävä Silvano Mangano sanoo itsekseen, että hän elää tyhjiössä ja lähtee kaupungille pikapanoille nuorten hulttioiden kanssa. Tytär Odettea esittää Jean-Luc Godardin silloinen vaimo Anne Wiazemsky ja hän vaipuu katatoniaan.

Laura Betti on palvelija Emilia, joka ensin yrittää kaasulla itsemurhaa, mutta löytää sitten pyhyyden. Hän lähtee jonnekin lähiseudulle, erakoituu ja syö vain nokkosvelliä. Tapahtuu myös ihme, kun Emilia parantaa lapsen vaikean ihosairauden, ja toisen ihmeen kyläläiset näkevät Emilian levitioidessa itsensä navetan yläpuolelle. Lopuksi Emilia pyytää eräs vanhaa naista hautaamaan itsensä elävänä rakennustyömaalle, ja Mozartin Requiem soi. Tätä vanhaa naista esittää Pasolinin äiti Susanna Pasolini, jonka toinen elokuvarooli oli Maria vanhana Matteuksen evankeliumissa (1964).

Pier Paolo Pasolini: Omakuva
Perheen pojassa Pietrossa (Andres José Cruz Soublette) taitaa olla Pasolinia itseään. Pietro löytää itsestään taidemaalarin ja alkaa maalata lasilevyille ekspressionistisia kuvia. Muutama vuosi sitten Roomassa käydessäni osuin Pasolini-näyttelyyn Palazzo Esposizionissa, jossa käsiteltiin hänen elokuviensa ja kirjojensa lisäksi myös hänen maalauksiaan. Näyttelystä ostamassani kirjassa kerrotaan Pasolinin olleen tekemisissä Piazza del Popolo -taiteilijaryhmäksi sanottujen amerikkalaisten modernistien kanssa, eivät minulle tuttuja, mutta jos jollekin on, niin tässä nimiä: Alberto Burri, Willem De Kooning, Donna Festa, Robert Rauschenberg, Mario Schifano, Cy Twombly. Kirjassa sanotaan Pasolinin olleen erityisen huolissaan aikansa nykytaiteen tilasta. Itse hän asui Piazza Costagutin reunalla.

Sitten vielä perheen tehtailijaisä,
Massimo Girotti. Hän luovuttaa tehtaansa sen työntekijöille, heittää ihokkaansa pois ja lähtee alastomana erämaahan. Tehtaan uusia omistajia haastattelemaan tuleva toimittaja ihmettelee: ”Ettekö te olisi mieluummin saavuttanut oikeutenne tehtaan hallintoon oman toimintanne tuloksena? Nythän tämänkin toimenpiteen takana on teidän johtajanne. Eikö hän ole nyt jollakin tavoin katkaissut teiltä mahdollisuuden ryhtyä joskus vastaisuudessa vallankumoukselliseen toimintaan?”

”Jos työläiset pääsevät mukaan tehtaiden hallintoon tällaisten lahjoitusten kautta, mihin tällainen kehitys vie työväenluokan? Tuleeko työläisistä pelkkiä pikkuporvareita?”
Tätä problematiikkaa käydään enemmän läpi kirjassa, jollaisena Teorema ilmestyi samana vuonna kuin elokuva.

Pasolini ei tietenkään todellisuudessa pitänyt mahdollisuutena tällaista teoreemaa. Sen sijaan Pasolini sanoi, että elokuvassa köyhät hiipivät sisälle tähän porvarilliseen ympäristöön. Paras ihminen elokuvassa on palkkapiika Emilia, joka Pasolinin mukaan ”pystyy tekemään ihmeen, koska kansanomaisena ihmisenä hän ei ole kokonaan irrallaan todellisuuksista. Sellainen on sakraalinen kosto, se sysää nurinniskoin porvarillisen yhteiskunnan, joka on asettanut lohduttavan ja turvallisen uskonnon sakraalin edelle.”

Mutta pessimismi kai lopulta voittaa Pasolinin ajattelussa, kun hän panee työläisiä haastattelevan toimittajan sanomaan kuin 2000-lukua ennustaen, että uudessa maailmassa kiinnitetään huomiota ennen kaikkea tuotantoon ja kuluttamiseen. Hyvin arvattu.

Kirjansa loppuun Pasolini on pannut liitteiksi Rimbaudin runoja sekä jakeita Raamatusta, esimerkiksi: ”Sinä olet taivutellut minua, Herra, ja minä olen taipunut; sinä olet tarttunut minuun ja voittanut.” (Jer. 20: 7)

Rimbaud ja runous yleensäkin oli tullut Pasolinille tutuksi jo lukioluokilla Bolognassa, jossa hänen kirjallisuudenopettajanaan oli tunnettu runoilija
Antonio Rinaldi. Pasolinin omissa runoissa toistui usein Jumala ja mystiikka:

Rohkenen nostaa silmäni
puiden kuivuneisiin latvoihin,
en näe Herraa, vain hänen valonsa,
joka loistaa aina kaikkialla.

Toinen puoli Pasolinin tuotannossa, varsinkin elokuvissa, oli tietoinen räävittömyys ja pahennuksen herättäminen. Tämä oli hänelle keino kiinnittää huomio nimenomaan siihen yleiseen tunteettomuuteen, jolla ihmiset suhtautuivat sakraaliseen.
Teoremassa tämä korostuu, vaikka se onkin yksi Pasolinin ”siisteimmistä” elokuvista. Ehkä elokuva on myös hänen hyväksyvä kannanottonsa moderniin taiteeseen, joka on ottanut elementtejä kansanomaisuudesta ja primitiivisyydestä.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 5. kesäkuuta 2021

Rauhan sijasta puhutaan nyt turvallisuudesta

Suomen rauhantutkimusyhdistyksen 50-vuotisjuhlaseminaarissa eilen tuli selvästi esille, että rauhasta puhuminen ja sen tutkiminen ei enää tarkoita vain sodan ja rauhan asiaa. Yht. tri Eeva Puumala Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksesta sanoi, että rauhaa yhteiskunnassa edistävät sosiaalinen kestävyys, oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus ja väkivallan rakenteiden ulottuvuudet.


”Vaaditaan entistä enemmän taitoa käsitellä konflikteja ja ylläpitää dialogia erilaisissa tilanteissa elävien ihmisten kesken”, sanoi hän.

Rauhantutkimusyhdistyksen toiminnanjohtaja
Teemu Matinpuro oli kuitenkin sitä mieltä, että nimenomaan rauhasta pitäisi puhua enemmän, eikä tietyllä tavalla kevyempää termiä käyttäen turvallisuudesta. Turvallisuus on tietenkin hyvä asia, mutta jos puhutaan turvallisuudesta, tällöin ei suoranaisesti edellytetä sodan vastakohtaa rauhaa. Suoraan näin ei Matinpuro sanonut, mutta tavallaan kysymys on siitä, että sota on legitimoitu, mutta sellaisen tilanteenkin vallitessa ihmisille pitää tarjota turvaa. Pasifismista ja maailmanrauhasta ei kai tosissaan kannata puhua?

Presidentti Tarja Halonen otti esille kaikkien maiden kestävän kehityksen työtä ohjaavan toimintaohjelman Agenda 2030:n, josta sovittiin YK:ssa 2015. Se sisältää 17 tavoitetta, jotka maiden tulisi yhdessä saavuttaa vuoteen 2030 mennessä. Tavoite nro 16 käsittää 12 erillistä kohtaa, joista yksi on, että pitää ”vähentää vuoteen 2030 mennessä merkittävästi rahan sekä aseiden laittomia siirtoja, tehostaa varastetun omaisuuden palauttamista ja taistella kaikkea järjestäytyneen rikollisuuden muotoja vastaan”. Huomio kiinnitetään siis aseiden laittomiin siirtoihin, mutta ei sotakoneistojen normaaliin asevarusteluun.

Rauhantutkimusyhdistyksen Kosmopolis-lehden numerossa 1/2021 käsitellään televisiosta tullutta sarjaelokuvaa Berlin Station, jossa eletään nykypäivää ja ”totuudenjälkeistä aikaa”. Siinä Berliinissä toimiva CIA:n salamurhaaja sanoo: ”Totuudenjälkeisessä maailmassa voi luottaa vain luotiin”.

Lisää luoteja halutaan myös Suomelle. Siksi ollaan hankkimassa uusia hävittäjäkoneita, joiden kokonaiskustannukset nousevat kymmeniin miljardeihin. Ne ostetaan osana sitä isäntämaasopimusta, jonka Suomi on ilman eduskunnan valtuutusta tehnyt Naton kanssa.

Joskus rauhanasiaa ajanut Vasemmistoliittokin on kiitokseksi hallitukseen pääsystään hyväksynyt hävittäjät. Eduskunnan budjettikäsittelyssä viime vuonna hankintaa vastustivat
Markus Mustajärvi ja Johannes Yrttiaho, joita Vasemmistoliiton edustakuntaryhmä rankaisi varoituksilla. Suomalaisten enemmistö kuitenkin vastustaa hankintaa tai ainakin on sen siirtämisen kannalla tänä taloudellisesti vaikeana korona-aikana.

Maailmanlaajuisesti sotilasmenot ovat kasvaneet
jatkuvasti. Vuonna 2020 niihin käytettiin yhteensä 1981 miljardia dollaria, kun vielä vuonna 20 vuotta sitten luku oli 1088 miljardia dollaria. Sotilasmenojen osuus maailman bruttokansantuotteesta oli viime vuonna 2,4 %. Suurimmat sotilasmenojen prosenttimuutokset viime vuonna olivat:

  1. Yhdysvallat (+4,4 %)

  2. Kiina (+1,9 %)

  3. Intia (+2,1 %)

  4. Venäjä (+2,5 %)

  5. Iso-Britannia(+2,9 %)

  6. Saudi-Arabia (-10 %)

  7. Saksa (+5,2 %)

  8. Ranska (+2,9 %)

  9. Japani (+1,2 %)

  10. Etelä-Korea (+4,9 %)

    Euroopan sotilasmenot kasvoivat v
    iime vuonna 4 %. Iso-Britannia nousi maailman mittapuulla viidenneksi suurimmaksi sotilasmenoihin käyttäväksi valtioksi. Italia erottuu tilastoissa 7,9 prosentin nousullaan verrattuna vuoteen 2019. Nato-maissa kasvusuhdanne jatkui: Belgia +12 %, Puola +8,7 % jne. Romanian sotilasmenot kasvoivat peräti 21 %.

    Suomi käytti vuonna 2020 sotilasmenoihin 3,3 miljardia euroa
    ja tänä vuonna Suomen puolustusbudjetti on kasvamassa lähes viiteen miljardiin euroon. Suomi saattaa HX-hävittäjähankkeen myötä nousta maailman tilastoissa kärkeen suhteellista sotilasmenojen kasvua tarkasteltaessa. Monitoimihävittäjien ostohinnaksi on arvioitu noin 10 miljardia euroa, mutta hankinta tulee kasvattamaan sotilasmenoja merkittävästi myös tulevaisuudessa käyttökustannusten vuoksi.

    kari.naskinen@gmail.com

perjantai 4. kesäkuuta 2021

Mannerheim: talvisota oli vapaussodan loppunäytös

Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä eli Suomen marsalkan syntymäpäivänä 4.6. on aina tapana käsitellä jotakin aiheeseen liittyvää. Kuvassa on ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky n:o 1, annettu päämajassa 1.12.1939. Jos kuvan tekstistä ei saa kunnolla selvää, niin tässä se kokonaisuudessaan:


Tasavallan presidentti on 30.11.1939 nimittänyt minut Suomen puolustusvoimain ylipäälliköksi.
Suomen uljaat sotilaat!
Ryhdyn tähän tehtävään hetkellä, jolloin vuosisatainen vihollisemme jälleen hyökkää maahamme. Luottamus ylipäällikköön on onnistumisen ensimmäinen ehto. Te tunnette minut ja minä tunnen teidät ja tiedän, että jokainen teistä on valmis täyttämään velvollisuutensa aina kuolemaan asti.
Tämä sota ei ole mitään muuta kuin vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös.
Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.”

Siis Mannerheim lähti talvisotaan kevään 1918 valkoisten voittokulkua jatkamaan. Mannerheimille oli kirjoitettu luonnos päiväkäskyn sanamuodoista, mutta hän virtaviivaisti sitä ytimekkäämmäksi. Yllättävää oli, että tekstiin jäi tuo maininta ”vapaussodan jatkosta”, kun muuten oli jo päästy suomalaista yhteiskuntaa eheyttävään tilanteeseen. Vai oliko tosiaan niin, että kun Mannerheimin valkoiset olivat 1918 saaneet punaiset kyykkyyn ja osan monttuun, niin nyt oli tarkoitus tehdä sama itärajan takana oleville punaisille?

Kummallista sikälikin, että aikaisemmin Mannerheim oli jo esiintynyt kansalaisluokkien skismaa tasoittelevana. Vapaussodan valkoisten muistoparaatin yhteydessä 16.5.1933 Mannerheim sanoi, että ”ojentakaamme veljenkäsi jokaiselle, joka tahtoo tehdä työtä ja on valmis täyttämään velvollisuutensa maansa puolesta. - - - eikä meidän tarvitse kysellä, missä hän oli 15 vuotta sitten”. Oli niin kova lausunto, että suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehdessä ei tuosta puheesta mainittu mitään.

Ilmeisesti Mannerheim talvisodan jälkeen itsekin tajusi
päiväkäskymunauksensa, sillä hän määräsi poistettaviksi valkoisen armeijan tunnusmerkit upseerien paraati- ja juhlapuvuista sekä lopetti vapaussodan vuotuiset muistopäivän paraatit. Sen sijaan alettiin viettää sodissa kaatuneiden muistopäivää toukokuun kolmantena sunnuntaina, ja tämä koski talvisodassa kaatuneiden sekä vuoden 1918 sodan molempien osapuolten vainajien muiston kunnioittamista.

Nämä päätökset olivat tavallaan samanlainen kädenojennus vasemmistolle kuin oli
Urho Kekkosen tulo sosiaalidemokraatteja vastaan 25.9.1964. Demarit olivat kesällä 1964 tehneet presidentille varovaisia aloitteita suhteiden parantamiseksi ja niinpä Kekkonen tarjoutui tulemaan sosiaalidemokraatteja vastaan “Pitkänsillan yli” hyväksyessään kutsun saapua pitämään puheen Helsingin työväentalolle Hakaniemeen. Vastaantuloa tosin helpotti se, että tilaisuuden järjesti Paasikivi-seura rauhan solmimisen 20-vuotispäivän johdosta.

Pääteemaksi Kekkonen joka tapauksessa otti sovinnonteon SDP:n kanssa osana kansakunnan eheyttämiseen tähtäävää politiikkaa. Kekkonen mainitsi Rafael Paasion ja eräiden muiden vaikuttajahenkilöiden tekemät myönteiset aloitteet ja ilmoitti valmiutensa ”tulla vastaan”. Vaikka hän ei määritellyt tarkemmin toimenpiteitä, kannanotto katsottiin sovinnoneleeksi. Kaikki sosiaalidemokraatit eivät suinkaan olleet valmiit Kekkosta kannattamaan, mutta aktiivinen vastustaminen selvästi heikkeni.


kari.naskinen@gmail.com