torstai 20. tammikuuta 2022

Vastakkainasettelun aika on aina


Vaalit ovat käynnissä, joten television Politiikka-Suomi-ohjelman viimeisen osan otsikko on taas ajankohtainen: Vastakkainasettelun aika on aina. Vaikka täällä maailman parhaassa maassa asiat ovat keskimäärin hyvin ja yhteistyökin sujuu, niin politiikassa ollaan silti aina napit vastakkain.


Näinä päivinä 40 vuotta sitten äänestettiin myös. Silloin oli asetelma
Mauno Koivisto vastaan muut. Se oli vielä sitä aikaa, että ensin kansa valitsi 301 valitsijamiestä ja eduskunnan salissa nämä valitut ratkaisivat sitten asian lopulta. Koivisto voitti, kun Harri Holkerista ja Johannes Virolaisesta ei ollut kunnon vastusta.

Virolainen
oli omalla vaalikampanjallaan yrittänyt hälventää vastakkainasettelua mainossanonnallaan ”Kokoava voima”. Turhaa tietenkin, koska ainoa kokoava voima oli tuolloin Koivisto. Eikä Virolaista vanhastaankaan tunnettu mitenkään kansaa yhteen kokoavaksi, päinvastoin hajottavaksi. Virolainen piti yllä vastakkainasetteluja maaseudun ja kaupunkien välillä sekä porvaripuolueiden ja vasemmiston välillä. Jo K.-A. Fagerholmin vähemmistöhallituksesta 1948-50 Virolainen sanoi, että ”mikään hallitus ei olisi kyennyt kuristamaan maatalousväestöä siinä määrin kuin suurpääoman tukema sosialistinen hallitus on tehnyt”.

Tuli Virolainen esille professori Laura Kolbelle tehdyssä 60-vuotisjuhlakirjassa Leivoksia, kaupunkilaisia ja sivistysaatteita (Kirjapaja, 2017). Siinä Virolaista käsittelee tämän elämäkerrankin kirjoittanut fil. tri Kati Katajisto. Virolainen oli Maalaisliitto/Keskustan tärkein aatteellinen kehittäjä Santeri Alkion jälkeen, eikä kaupunkien työläisten omaksuma sosialistinen oppi sopinut alkiolais-virolaiseen, yksilölähtöiseen moraalisäätelyyn. Virolainen kyllä tiesi kaikkien muiden tavoin SDP:n taistelun kommunisteja vastaan, mutta hän suhtautui silti epäillen siihen, eikä uskonut sosiaalidemokraattien hylänneen aatteellisissa ohjelmissaan sosialisointivaatimuksia.

Vasta peruskoulun aikaansaaminen helpotti Virolaista tässä vastakkainasettelussa. Peruskoulu pelasti maaseudun modernisaation tielle – ilman sitä olisi saman sukupolven kokemusmaailma revennyt kuiluksi. Lisäksi Kati Katajisto toteaa, että koulutuspoliittisen uudistuksen kokonaiskuva täydentyi Virolaistakin tyydyttäväksi hänen ponnekkaasti ajamiensa maakuntayliopistojen perustamisen myötä.

MAUNO KOIVISTO JA
PENTTI AALLONEN

Ennen presidentinvaaleja 1982 Mauno Koivisto kiersi maata valtavat yleisömäärät keränneissä tilaisuuksissa. Ennen niitä hän pelasi joissakin kaupungeissa myös lentopalloa. Tällaisen ottelun muistan Lahden Urheilutalon vanhalta puolelta, jossa Manun joukkue voitti paikallisista demareista kootun joukkueen selvästi.

Kovin vahvistus Manun Sikariporras-joukkueelle oli maajoukkuemies Pentti Aallonen, joka oli valittu vuoden lentopalloilijaksi 1963, 1964, 1968, 1970 ja 1971. Kova vahvistus oli niin ikään Lahden Kimmon Anneli Kostensalo. Vastapuolella pelasivat mm. Juhani Kivihalme, Pekka Koivisto, Juhani Melanen, Pentti E Rantanen ja Timo K. Tikka. Pallopoikana toimi Seppo Lindblom.

Ottelun ja Koiviston polska -vaaliviihdetapahtuman jälkeen Koivisto piti lehdistötilaisuuden LOK:n Jukola-ravintolan kabinetissa.

Koivisto oli tullut Lahteen jo edellisenä päivänä. Hän yöpyi Lahden teollisuusseuran omistamalla Seurahuoneella, vaikka Suomen teollisuuspiirit olivat haukkuneet Koiviston pahaksi sosialistiksi, jota ei pidä äänestää.
Porvarit olivat tietenkin shokissa vaalien jälkeen. Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Eeva Rissanenkin kirjoitti tuloksen selvittyä, että ”ihan sama, oliko kysymyksessä Manu tai Tanu”.

Kommunisti Esko Seppänen taas kommentoi, että Koivisto on merkitön, sinivalkoinen tuote, jonka pakkauksesta ei selviä valmistaja, eikä siinä ole tuoteselostetta. Erittäin tehokkaaksi on Seppäsen mukaan osoittautunut Koiviston käyttämä pesuaine varsinkin punavärin poistamisessa (v)aatteesta.

Vaalien yksi erikoisuus oli, että SKDL:n puheenjohtaja Kalevi Kivistö uhmasi Tehtaankadun painostusta ryhtymällä presidenttiehdokkaaksi. Näin voi sanoa, että ainoat ei-suomettuneet puolueet olivat tuolloin SKDL ja George C. Ehrnroothin Suomen perustuslaillinen puolue.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 19. tammikuuta 2022

Ingrid Bergman esittelee Napolin nähtävyyksiä


Lokakuun 1. päivänä 1954 tuli Rooman elokuvateattereihin kaksi uutuutta, Roberto Rossellinin Matka Italiaan ja Federico Fellinin Tie. Syyskuussa Fellini oli saanut elokuvastaan parhaan ohjaajan palkinnon Venetsian filmifestivaaleilla, joten Tie oli iso tapaus sitten Roomassakin. Rossellinin elokuva jäi selvästi toiseksi sekä kriitikoiden että yleisön taholta. Myöhemmin Matka Italiaan on saanut ymmärtävämpää arvostusta, mutta aika läyhänen tarina se joka tapauksessa on.

Lontoolainen aviopari Katherine ja Alex ajavat Bentleyllään pitkän matkan Napolinlahdelle, johon Alex on tullut myymään sedältään perinnöksi saamaansa taloa. Kahdeksan vuotta kestänyt avioliitto on kuitenkin kriisissä, joten elokuva keskittyy tähän ongelmaan. Elokuvan supertähti on Ingrid Bergman, joka tuohon aikaan oli naimisissa Rossellinin kanssa. Katherine tuntee avioliiton epäonnistuneen, kun lastakaan ei ole syntynyt. Napolin kaduilla liikkuessaan Katherinen kaipaus syvenee, kun hän näkee raskaana olevia naisia ja paljon lastenvaunuja työntäviä äitejä.

Bergmanin ja Rossellinin omaa avioliittoa tämä kertomus ei kuitenkaan ainakaan tältä osin sivua, sillä heidän lapsensa
Isabella oli syntynyt 1952.

Rossellinin tuotannossa
Matka Italiaan ei ole samalla tavalla merkkitapaus kuin hänen ns. neorealistisen kautensa voimakkaasti fasisminvastaiset elokuvansa heti sotien jälkeen. Realistinen lähestymistapa näkyy silti tässäkin elokuvassa, jota ei ole kuvattu studiossa, vaan kaduilla ja muilla todellisilla tapahtumapaikoilla. Ingrig Bergman liikkuu Napolissa tavallisten kadunkulkijoiden seassa ja kaupungin äänet kuuluvat. Ote on modernin rento, vaikka Katherinen suonissa jyskyttääkin. Voi kai sanoa, että tästä ei ollut enää pitkä matka Ranskan uuteen aaltoon, jonka alkupisteet olivat Francois Truffautin 400 kepposta (1959) ja Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960). Näin Matka Italiaan näyttäytyy eräänlaisena siltana kahden tyylisuunnan välillä.

Italian matkailuministeriö ja Napolin matkailutoimisto olivat varmaan haltioissaan, sillä elokuva on kuin matkailumainos: Ingrid Bergman kiertelemässä Pompeijissa, Napolin arkeologisessa museossa, Apollon temppelissä, Fontanellan katakombeissa, Campi Flegrein palavilla rikkilähteillä ja taustalla näkyy tietenkin Vesuvius. Alex puolestaan piipahtaa ravintolassa, jonka ovenpielessä on laatta siitä, että ravintola on saanut Skål International -järjestöltä matkailualan palkinnon. Mikä lienee, mutta skål Ingrid Bergmanin kunniaksi.


Kun
George Sandersin esittämä Alex häipyy pariksi päiväksi Caprille, Katherine viettää ne päivät Napolissa. Yhtenä päivänä menee ohi jonkun Don Pasqualen hautajaissaatto. Enempää ei selviä, mutta se on tuttu juttu, että säveltäjä Gaetano Donizetti asui Napolissa ja sieltä lähdettyään syntyi muutaman vuoden kuluttua ooppera Don Pasquale (1843). Suomen Kansallisoopperan ohjelmistoon se tulee taas 18.3., jos korona suo.

Elokuvan lopussa on isompikin ku
lkue, kun kaupungissa vietetään marttyyrikuoleman kokeneen pyhimyspiispan Januariuksen vuotuista muistojuhlaa. Tämä huipentaa myös Katherinan ja Alexin Napolin-matkan. He tajuavat tuon ison uskonnollisen tapahtuman aikana, että eikö tässä heidän kohdallaan sittenkin olla kovin vähäpätöisen asian kanssa tekemisissä. Vai tapahtuuko peräti ihme, kuten Napolin suojeluspyhimykseltä säilytetylle verelle, joka aina välillä muuttuu jähmettyneestä olomuodostaan nesteeksi? Halataan, elämä jatkuu. Nähdä Napoli ja kuolla. Niinhän Johann Wolfgang von Goethekin kirjoitti siellä 1787 oleskeltuaan, että Napoli on paratiisi, ja Ingrid Bergmanin tavoin hänkin kävi Pompeijissa ja Vesuviuksella.

Rauhallisen musiikin elokuvaan sävelsi ohjaajan kaksi vuotta nuorempi veli Renzo Rossellini ja sen esitti Rooman sinfoniaorkesteri.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 18. tammikuuta 2022

Ilmastonmuutos johtaa vielä kansainvaelluksiin


Lämpötilat ovat Afrikassa nousseet nopeammin kuin maapallolla keskimäärin. Kuivuus on lisääntynyt ja ruokapula pahentunut. Tuoreessa ekologisten uhkien raportissa arvioidaan, että nykyisellä muutosvauhdilla yli puolet maailman väestöstä tulee kärsimään vesipulasta 20 vuoden kuluttua. Ruuasta tulee samassa ajassa olemaan pulaa 3,5 miljardilla ihmisellä (nyt 1,5 miljardilla).

Länsi-Afrikkaa käsittelevä tutkimus varoittaa meitä hyväosaisia, että jopa 32 miljoonan ihmisen on lähdettävä sisäiseen maanpakoon vuoteen 2050 mennessä, jos siellä ei pystytä edistämään ilmasto- ja kehitystoimia. Eikä sisäinen muuttoliike kaikkea ratkaise, vaan edessä ovat luultavasti laajemmatkin kansainvaellukset.

Amerikkalaisen Brookings-ajatushautomon Global Economy and Developement -ohjelman johtaja Brahima Coulibaly sanoo Suomen ulkoministeriön Kehitys-lehdessä (joulukuu 2021), että köyhyys on entistäkin afrikkalaisempi ilmiö: ”Kun 1970-luvun alussa 17 prosenttia kaikista maailman köyhistä asui Afrikassa, nykyisin tämä osuus on 70 prosenttia. Jos emme onnistu köyhyydenvastaisissa toimissa, vuonna 2030 lähes 90 prosenttia maailman köyhistä asuu Afrikassa.”

He asuvat ns. hauraissa valtioissa, joissa köyhyys korreloi myös erilaisten konfliktien kanssa.
Kehitys-lehdessä kerrotaan, että hauraita maita uhkaavat nälän ja janon lisäksi aseelliset rettelöt ja poliittinen epävakaus. OECD:n määritelmän mukaan hauraita valtioita tai ympäristöjä on 57, joista äärimmäisen vaikeassa asemassa on 13: Burundi, Keski-Afrikan tasavalta, Kongon tasavalta, Somalia, Sudan, Etelä-Sudan, Tsad sekä Afrikan ulkopuolella Afganistan, Jemen, Irak, Syyria ja Haiti.

OECD:n jäsenmaat tukevat hauraita maita noin 60 miljardilla dollarilla vuosittain. Suomikin on lopettanut vähitellen kehitysyhteistyötä Latinalaisessa Amerikassa ja eteläisessä Afrikassa ja siirtänyt tukeaan hauraisiin valtioihin, kuten Afganistaniin, Somaliaan, Syyriaan ja Palestiinalaisalueelle.
Suomen valtion kehitysapuun budjetoimat varat ovat 0,4 prosenttia bkt:sta eli YK:n asettamaa teollistuneiden maiden kehitysavun tavoitetta 0,7 prosenttia ei ole saavutettu. Muut pohjoismaat ovat jo ylittäneet tämän tavoiterajan.

Pelkällä kehitysavulla vaikeutuvaa tilannetta ei kuitenkaan ratkaista. Kansainvaelluksiin pitää varautua ja sillä tavalla, ettei ihmisiä kuole pakkaseen kuten tällä hetkellä Valkovenäjän ja Puolan rajalla.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 16. tammikuuta 2022

Matti Lampainen, Leijona nro 27


Suomen jääkiekkomuseo on aateloinut 262 Leijonaa. Numero 27 on
Matti Lampainen, joka tänään täyttää 90 vuotta. Tiedä häntä missä ”Päkä” nyt on, mutta kun viimeksi tapasin hänet Lahden torilla, kertoi asuvansa talvet jossakin etelässä ja käyvänsä kesäisin Lahdessa. Syntyisin Lampainen on Kanneljärveltä Karjalankannakselta, josta hän siirtokarjalaisena tuli vanhempiensa kanssa talvisotaa pakoon Tampereelle. Pelaajauransa Lampainen aloitti TBK:ssa 1940-luvun lopulla, jatkoi sitten Tapparassa ja Ilveksessä. Tampereella hän voitti viisi SM-kultaa, mutta sitten tuli muutto Poriin, jossa alkoi valmentaminen ja Suomen mestaruus RU-38:n kanssa 1967. Toisen valmentajamestaruutensa Lampainen otti Jokereissa, kun se voitti historiansa ensimmäisen mestaruuden 1973. Lampainen rakensi Jokereissa pitkälle viritetyn pelityylin, joka perustui taitokiekkoon HIFK:n silloisen rymistelypelin vastapainoksi.

Lahden
Kiekkoreipasta Lampainen valmensi SM-liigassa 1976-78. Se oli sitä aikaa, kun Reippaan kärkinimiä olivat Jeff Boeser, Dave Conte, Mike Hyndman, Kari Eloranta, Yrjö Hakulinen, Matti Kaario, Hannu Koskinen, Erkki Laine, Pekka Laine, Olavi Niemenranta, Harri Toivanen ja kapteenina Ilpo Koskela. Tuttuja tekijöitä oli myös toimiston puolella, puheenjohtajana ensin Martti Mikkonen ja hänen jälkeensä Reino Launiemi, rahastonhoitajana Erkki Koskela, toiminnanjohtajana Jouko Elevaara ja hänen jälkeensä Jukka Elomaa.

Tuolloin kirjoitin jääkiekosta nimerkillä
I.Sing ja tietenkin tutustuimme Lampaisen kanssa. Yhdessä haastattelussani 1978 Lampainen sanoi, että suomalaiset sopivat erinomaisesti joukkueurheiluun: ”Onhan se Suomen historiassa nähty, että joukkuehenkeä löytyy aina, kun sitä tarvitaan. Me on tapeltu Nuijasodat ja muutkin rähinät, enkä usko, että suomalaisten luonteesta puhti on tässä mielessä kadonnut.”

Samassa jutussa olin ottanut esille juuri aikaisemmin nuorten EM-kultaa voittaneen joukkueen valmentajan
Alpo Suhosen, joka oli kertonut, että hänen valmentajanurallaan olivat tärkeitä vaikuttajia olleet teatteriohjaajat ja orkesterinjohtajat. Tähän Lampainen sanoi, että ei ollut saanut minkäänlaisia vaikutteita Lahden kaupunginorkesterin kapellimestarilta Urpo Pesoselta, mutta oli sen sijaan istunut paljon koripallo-otteluiden katsomoissa. Jääkiekko ja koripallo ovat nimittäin aika samanlaisia pelejä: ”Molemmissa on pieni pelialue ja kentällä vain vähän pelaajia yhtä aikaa. Olen saanut koripallosta eräitä tipsejä. Ne liittyvät esimerkiksi vartiointipeliin, miten toinen oman joukkueen pelaaja turvaa korintekijälle rauhallisen heittopaikan, tekee screenin.”

Pelaajana Lampainen oli vahva puolustaja. Kovan peruskuntonsa Lampainen hankki kesällä harrastamalla kilpapyöräilyä, oli jopa voittamassa Tampereen Pyörä-Pojille joukkuetakaa-ajon SM-kultaa 1955. Maajoukkueessa Lampainen pelasi seitsemät MM-kisat ja yhdet olympiakisat Squaw Valleyssa 1960. Jääkiekkoleijonaksi Matti Lampainen nimitettiin 1985. Näin lahtelaisittain osui silmiin tuota leijonaluetteloa tarkastellessani, että aakkosjärjestyksessä ennen Lampaista on Erkki Laine (nro 241) ja heti Lampaisen jälkeen Janne Laukkanen (nro 188).

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 15. tammikuuta 2022

Sveitsissä raha ei haise, eikä mikään muukaan


Jos korona suo, tulee Jyväskylän kaupunginteatteriin 29.1. sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin (1921 - 1990) Vanhan naisen vierailu. Tuttu näytelmä, josta on tehty muutama elokuvakin. Se on raaka kuvaus rahan kaiken voittavasta mahdista. Päähenkilö on miljardöörinä vanhaan kotikaupunkiinsa Gülleniin palaava Claire Zachanassian, jonka sukunimi koostuu kolmesta 1900-luvun suurrikkaasta Basil Zaharoffista, Calouste Gulbenkianista ja Aristoteles Onassiksesta. Vanha rouva on rikastunut ja tulee nyt Gülleniin, josta on hankkinut omistukseensa kaikki tehtaat ja kiinteistöt. Hän lupaa lahjoittaa 500 miljoonaa kaupungille ja toiset 500 miljoonaa jaettavaksi kaikkien Güllenissä asuvien perheiden kesken, jos joku tappaa hänelle 17-vuotiaana lapsen siittäneen miehen, joka kuitenkin kielsi isyyden ja lahjoi todistajat oikeudenkäynnissä. Claire leimattiin huoraksi, lapsi otettiin häneltä pois ja rutiköyhä Claire pantiin maantielle. Lopulta elämä kuitenkin muuttui, hän pääsi naimisiin öljylähteen omistajan kanssa ja sen jälkeen kahdeksan muunkin pohatan kanssa.

Sveitsissä raha ei ole koskaan haissut. Ehkä ei missään muuallakaan nykyisin. Raha on valtaa. Rikkaan kertomille vitseillekin pitää nauraa, koska ne ovat parempia kuin köyhän vitsit. Kun Jyväskylän teatterin innoittamana menin kirja-antikvariaattiin ja löysin sieltä kolme Dürrenmattin kirjaa, ne täydensivät erinomaisesti tätä kuvaa. Yksi kirja käsittää novellit Kuunpimennys ja Kapinallinen (Like, 2006). Niitä edeltävässä alkuselvityksessä Dürrenmatt sanoo isänsä, kirkkovaltuuston puheenjohtajan innostuneen Hitleristä ja niin teki koko Sveitsi. Toiseen maailmansotaan Sveitsi ei osallistunut, mutta auttoi kaikin tavoin natseja.

Sveitsin pankit pesivät natsi-Saksan varastamia omaisuuksia. Pankit ostivat tuhansia tonneja kultaa, joka oli viety miehitettyjen maiden pankeista ja keskitysleirien uhreilta.
Kulta sulatettiin harkoiksi, joihin lyötiin Saksan keskuspankin leimat. Niillä Saksa osti raaka-aineita sotateollisuudelleen. Sveitsin keskuspankki SNB oli tuolloin Euroopan suurin kultakaupan keskus ja sodan aikana SNB vastaanotti 440 miljoonan dollarin arvosta kultaa, josta ryöstösaaliin osuudeksi arvioidaan 316 miljoonaa dollaria. Ilman Sveitsin pankkeja Saksa olisi romahtanut paljon aikaisemmin. Lisäksi junaliikenne ja muut tällaiset käytännön toimet pidettiin hyvässä kunnossa saksalaisten jeesaamiseksi. Hitlerin junat kulkivat vapaasti Gotthardin, Lötschbergin ja Simplonin halki Pohjois-Italian teollisuusalueelle.

Sveitsi osallistui Hitlerin operaatioihin myös juutalaisia maasta pois ajamalla, kuten Dürrenmatt kirjoittaa: ”Me juhlimme jälkeenpäin sankaruuttamme ja unohdamme uhrimme, ne juutalaiset, jotka me käännytimme rajoiltamme. He kuolivat maamme rajojen ulkopuolella. Meidän häpeämme ovat puhtaat kädet. - - - Fasismin mystinen kvasiuskonto lankesi hyvin vastaanottavaiseen maaperään talonpoikien ja porvariston piirissä, mutta se ei kyennyt horjuttamaan Sveitsiä riippumattomana valtiona yhtään enempää kuin stalinismikaan.”

Tällä Dürrenmatt viitaa siihen, että joissakin piireissä luonnosteltiin jo kommunististakin ohjelmaa, kun ennakoitiin
Stalinin voittoa, vaikka se ei ilman länsivaltojen apua olisi onnistunutkaan.

Dürrenmatt kirjoittaa, että Saksan kansallissosialistien valtaannousu otti esikuvansa Venäjän vallankumouksesta. Niissä molemmissa käytettiin hyväksi kateutta: kommunismissa köyhien kateutta rikkaita kohtaan ja natsismissa kateutta niitä kansoja kohtaan,
joilla oli kaikkea. Nämä molemmat uskonnot kehittivät lopulta vallanpitäjänsä, jotka muuttivat kateuden lamauttavaksi peloksi.

”Oli ehkä huonoa onnea sinänsä, että Hitler ja Stalin
osuivat ajallisesti yhteen, että he ikään kuin synnyttivät toisensa”, pohtii Dürrenmatt. ”Stalinismissa omaksuttiin mahdollisimman onneton, keskiaikaiseen käsitetaikauskoon nivotutu muotonsa – sen rinnalle natsien hämärä mystiikka, väärin ymmärretty Nietzsche, puoliksi ymmärretty Klages, Goebbelsin retoriikka, Wagnerin mytologia jne.; kaikki tuo haudutettuna höyryäväksi puuroksi, jossa saattoi lämmitellä käsiä. Tuon taikauskoisen mystiikkapesän poliittiseksi vastustajaksi nousi Stalinin dogmatiikka, johon hairahtuivat myös rehelliset työläiset, myös kunnolliset, nuhteettomat kansalaiset, myös taiteilijat ja ennen kaikkea intellektuellit.”

Toinen maailmansota kärjistyi näiden kahden uskonnon kamppailuksi. Venäjä on stalinilaiset uskonkappaleensa pääosin hylännyt, mutta kuten Dürrenmatt pani merkille, on fasismi jäänyt maailmaan vakavaksi, pysyväksi viholliseksi. Nykyisin siitä voidaan käyttää termiä äärioikeistopopulismi.

Novellista Kuunpimennys muokkaantui myöhemmin näytelmä Vanhan naisen vierailu. Toinen novelli Kapinallinen on kirjailijan omakuva. Lisäksi antikvariaatista lähti mukaan erikoinen pienoisromaani Kreikkalainen etsii kreikatarta (WSOY, 1967), jossa Petit-Paysanin Konepaja Oy:n synnytyspihtiosaston alikirjanpitäjä Arnolph Arkholokhos ylennetään yhtiön atomitykkiosaston johtajaksi. Outo tarina, ja outouden päätteeksi kirjassa on kaksi loppua: ensimmäinen on niille lukijoille, jotka uskovat Ikuiseen Rakkauteen, ja vaihtoehtoinen loppu on lainakirjastosta kirjan hakeville. Lukematta on vielä salapoliisiromaani Oikeus (WSOY, 1987), jonka teemat taitavat liittyä tuttuihin aiheisiin, takaliepeen tekstin mukaan murhaan puhtaasta tappamisen ilosta ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseen nykypäivän yhteiskunnassa.

Vanhan naisen vierailun ensi-illassa 1963 Tampereen Työväen Teatterissa oli Clairen roolissa Sylvi Salonen, seuraavana vuonna Bernhard Wickin elokuvassa Ingrid Bergman ja nyt Jyväskylässä Hanna Liinoja.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 14. tammikuuta 2022

Televisio ei vielä kuollutkaan


Juppiä
lymystölle suunnatun Image-lehden etusivulla oli vuonna 2008 otsikko ”Televisio on kuollut”. Perusteena oli se toive, että internet ja digitalisoituminen lopettavat meiltä junteilta telkkariohjelmat. Ei ole niin käynyt, viime vuoden katsojamäärät viiden suosituimman tv-ohjelman osalta olivat komeita ilman linnanjuhliakin:

2 228 000 MM-jääkiek
on finaali Kanada - Suomi 6.6.
2 121 000 Kymmenen uutiset 6.6.
1 572 000 Ylen uutiset 6.12.
1 433 000 Eurovision laulukilpailut
1 406 000 MM-jalkapallo Suomi – Belgia

Perinteiset sarjaelokuvatkin vetävät edelleen. Sisäilma-sarja sai parhaimmillaan 867 000 katsojaa ja Ivalo 764 000 katsojaa. Eli ollaan jokseenkin samoissa lukemissa kuin puoli vuosisataa sitten Rintamäkeläisten kanssa (enimmillaan 900 000).

Muutos on kuitenkin se, että uusista tv-vastaanottimista näkee myös nettilähetyksiä, jos haluaa ja maksaa. Ilman kunnollista televisiota ei tule toimeen, koska netin ohjelmatarjonta joltakin läppäriltä tai kännykästä katsottuna ei vastaa samaa kuin 50 tuuman televisiosta.

Sen verran nuoret kännykkäsukupolvet ovat joka tapauksessa vaikuttaneet, että televisionkatselu on hieman pienentynyt viime vuosina: vuonna 2014 katseluaika oli
vuorokaudessa keskimäärin 2 tuntia 56 minuuttia, viime vuonna 2 tuntia 43 minuuttia. Eniten katsottiin: TV1 44 min., MTV 29 min., TV2 22 min., Discovery 15 min., Nelonen 13 min. Maksukanavien katselutietoja ei löydy.

Joku kuitenkin joskus sanoo, että televisiosta ”ei tulee mitään” ja että mitä sillä Yle-verolla muka saadaan. Varsinkin monien urheilulajien siirtyminen maksukanaville ärsyttää. Kaikki sen silti tietävät, että suomalaisen television tarjonta on pääkanavien osalta runsasta, monipuolista ja suurelta osin hyvin laadukasta. Ovat täyttyneet ne odotukset, joita ”kaukokatselulaitteen” ilmestymiseen 1950-luvulla asetettiin. On saatu runsain määrin tietoa ja viihdettä, joskin paljon on sekaan mahtunut turhaakin, mikä on korostunut viime vuosikymmeninä uusien pikkukanavien yhteydessä.

Yle-veron määrä on enintään 163 euroa, mutta jos ihmisen tulot ovat alle 14 000 euroa vuodessa, ei yleisradioveroa peritä. Tuo 163 euroa tarkoittaa, että televisionkatselu ja radionkuuntelu maksavat 45 senttiä/päivä. Helsingin Sanomien paperilehti maksaa kestotilaajalle 1,50 euroa/ilmestymispäivä.

Kun otin tähän kuvan Rintamäkeläisistä, niin siitä muutama asia. Sitä esitettiin 30 jaksoa 1970-luvulla ja edelleen se saa satojen tuhansien katsojamääriä Yle Areenassa. Mukava sarja. Rintamäen Antti ja Honkosen Veikko ovat rintamakavereita, jotka sotien jälkeen raivasivat maatilat vierekkäin. Vaimoväki Leena ja Helmi ovat tietenkin hyvät ystävykset. Sitten istuskellaan pöydän ympärillä, juodaan kahvia eikä paljon muuta tapahdukaan. Välillä käy kylässä suurimman tilan omistaja Lahtinenkin, joka muista poiketen on kokoomuslainen. Rintamäkeläiset tuli suursuosikiksi edellisen tamperelaisnäytelmän Heikin ja Kaijan jälkeen.

Myöhemmin ovat isoja katsojalukuja saavuttaneet mm. Kotikatu, Metsolat, Puhtaat valkeat lakanat, Karjalan kunnailla, Salatut elämät ja monet muut. Omalla parhaiden sarjaelokuvien listalla ei suomalaisia ole, kuten 1960-luvun alussa pitämäni tilasto osoittaa: Ben Casey, Bonanza, Highway Patrol, Lahjomattomat, Klondike, Perry Mason, Pyhimys, Takaa-ajettu, Valtatie 66.

Tänä iltana katson 45 sentillä Leonardon viimeisen jakson, Elisabeth Rehnin haastattelun (u), puoli yhdeksän uutiset ja puolenyön aikaan jälkilähetyksen Dakar-rallin viimeisestä päivästä.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 12. tammikuuta 2022

Muodollista demokratiaa


Viime vuoden lopulla muisteltiin kohukirjaa Tamminiemen pesänjakajat, jossa käsiteltiin presidenttipelejä Urho Kekkosen aikana. Sen oli 1981 uskaltanut julkaista Urpo Lahtisen lehtiyhtiön sivufirma Kustannusvaihe ky. Muutamaa vuotta aiemmin oli ilmestynyt vakavammin suomalaisen yhteiskunnan tilaa läpikäynyt tutkimus Demokratian rajat ja rakenteet (WSOY, 1977), mutta se ei isoja painoksia tarvinnut, koska siinä ei ollut tilaa viihteelliselle aineistolle lukijoita houkuttelemaan. Kun kirjat ovat hyllyssä melkein vierekkäin, otin tämän 550-sivuisen demokratiakirjan selailtavaksi. En ruvennut uudelleen lukemaan, mutta ovathan siellä vanhat alleviivaukset ja muut merkinnät.

Neljä vuotta kestänyt tutkimus suomalaisesta demokratiasta ja tasa-arvosta tehtiin Suomen Akatemian rahoituksella. Tämän Tandem-hankkeen johdosta vastasivat
Jukka Gronow, Pertti Klemola ja Juha Partanen. Arvio demokratiasta Suomessa ei ollut myönteinen, vaan nähtiin, että se oli näennäistä. Se oli sitä aikaa, kun Suomi oli presidenttivaltainen maa, minkä lisäksi puolueiden johtoelimet käyttivät kansanvaltaisen ohjauksen ulkopuolelle jäävää, kaikesta oikeudellisesta kontrollista vapaata valtaa.

Avainasema oli Kekkosella. Hän oli ihmisten sydäntä lähellä isähahmona, jonka harrastukset olivat oikeita: urheilua, kalastusta ja teatteria, minkä lisäksi hänen miehekäs elämäntyylinsä ja nuorten radikaalien kanssa sopuilukin oli plussaa.
Kekkosen maailmanmatkat ja tapaamiset suurempien johtajien kanssa tekivät myös hyvää suomalaiselle itsetunnolla. Tandem-tutkimuksessa todetaan, että mikään pr-firma ei olisi pystynyt saamaan tilauksesta aikaan näin monipuolista ja toimivaa kokonaisuutta.

Kun Kekkonen jotain sanoi, se oli melkein kuin laki. Vuonna 1960 hän sanoi, että ”vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteisen pohjoismaisen kansanvallan pohjalle, jos kansan enemmistö näin tahtoo, niin kuin uskon”. Se oli siinä.

Kylmän sodan vuodetkin Kekkonen hoiti mestarillisesti. Demokratian rajat ja rakenteet natisivat, mutta pääasia ulkopolitiikka hoitui mestarillisesti. Jos SDP:n asevelisiiven ja Kokoomuksen haluama nukkehallitsija Olavi Honka olisi ollut tilalla, olisi kylmä saattanut vaihtua kuumaan ja yöpakkaset olisivat muuttuneet ympärivuorokautisiksi.

Tandem-tutkimuksessa muistutetaan, ettei Kekkosen kausi ollut mitenkään
poikkeuksellista Suomen presidenttivaltaisessa suuntauksessa. Tämä alkoi jo P.E. Svinhufvudin aikana 1931-37, jolloin porvaripuolueiden politiikka oli sitä, että sosiaalidemokraatit suljettiin hallitusten ulkopuolelle, vaikka heillä oli takanaan noin 40 prosenttia äänestäjistä.

LIIKKUVA ÄÄNESTÄJÄ ON
DEMOKRATIAN RITARI


Tandem-tutkijat olivat sitä mieltä, että laajat kansankerrokset osallistuvat muodollisesti demokraattisen hallitsemistavan ylläpitämiseen, jonka tosiasiallisena tarkoituksena on säilyttää yhteiskunnan tuotantokoneisto ja rikkaudet niiden nykyisten omistajien määräysvallassa.
Mikä avuksi:

”Tämä ristiriita nostaa esiin kysymyksen demokraattisesta liikkeestä, joka pystyy turvaamaan saavutetut demokraattiset oikeudet ja laajentamaan niitä sitä mukaa kuin yhteiskunnallinen kehitys avaa siihen mahdollisuuksia ja asettaa ongelmia, jotka vain kansanjoukkojen rationaalinen ja organisoitu vallankäyttö voi ratkaista.”

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tämä yksin ei riitä, ja kirjassa lainataan
oikeustieteen professoria Veli Merikoskea, jonka mukaan tässä vastuujärjestelmässä on aukkoja. Ne liittyvät presidentin aseman korostumisen lisäksi puolueiden ja etujärjestöjen vallan kasvuun sekä yksilöiden poliittisten vaikutusmahdollisuuksien kaventumiseen. Demokratian ydin on kuitenkin nimenomaan kansalaisten poliittisissa vapauksissa ja osallistumisoikeuksissa:

Demokratian ensimmäinen ritari, kansanvaltaisuuden paras puolustaja onkin poliittisesti virkeä, itsenäisesti ajatteleva, ns. liikkuva äänestäjä, joka vaalilipullaan pitää kurissa sekä oman puolueensa johdon että maan hallitukseen.” (Kansa ja kansanvalta, Otava 1974)

Tandem-tutkimus on laaja, esimerkkejä lukujen otsikoista:
- Porvarillisen demokratian ideologia
- Kapitalismin läpimurto Suomessa

- Pääoman kasautumisen tutkiminen
- Monopolipääoma ja kilpailu

- Ulkomainen pääoma Suomessa

- Pääomien tehoton käyttö

- Sota, rauha ja demokratia

- Taloudellinen länsisuuntaus

- Tulopolitiikka ja pääoman arvonlisäyksen ristiriidat

-
Demokratian kaventuminen.


Tandem-tutkimuksen johtokolmikko on tuttua muistakin yhteyksistä:
- Jukka Gronow valittiin Suomalaisen tiedeakatemian jäseneksi 2007.
- Pertti Klemola oli Suosikki-lehden ensimmäinen päätoimittaja 1960-luvulla, myöhemmin Yleisradiossa toimittaja ja kirjoitti kirjat SAK:sta (1975) ja Helsingin Sanomista (1981).
- Juha Partanen aloitti Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijana 1960-luvulla ja palasi sinne Tandem-hankkeen jälkeen.

Tutkimukseen osallistui sen eri vaiheissa Tandem-ryhmän ulkopuolelta 46 tutkijaa ja tutkimusapulaista. Varoja käytettiin 786 000 markkaa.

kari.naskinen@gmail.com



tiistai 11. tammikuuta 2022

Diana Spencer


Prinsessa
Dianan syntymästä tuli viime kesänä kuluneeksi 60 vuotta. Diana on nyt ollut esillä The Crown -sarjaelokuvan neljännellä tuotantokaudella, viime vuonna valmistunut dokumenttiohjelma nähtiin äskettäin Suomessakin ja parhaillaan elokuvateattereissa menee kuvitteellinen tarina Dianan ja muun kuninkaallisen perheen joulunvietosta 1991.

Pablo Larrainin ohjaama elokuva Spencer on erikoinen. Se kuvaa Dianan täysin häiriintyneeksi ihmiseksi, joka käytöksellään provosoi muita ja joka muutenkin vaikuttaa aivan kahjolta. Dianan vaikeuksien pääaiheuttaja prinssi Charles sen sijaan näytetään ymmärtäväisenä, hyvänä ihmisenä. Mutta niinpä elokuvan alkutesteissä sanotaankin, että elokuva on tositragediaan perustuva taru.

Elokuvan alku on heti kummallinen. Diana tulee jou
lunviettoon Sandringhamin kartanoon lähelle Norfolkin rannikkoa, 200 km Lontoosta, omalla Porsche 911:llään, mutta eksyy, vaikka on käynyt siellä joka joulu viimeiset kymmenen vuotta. Myöhemmin Diana kävelee lähettyvillä olevaan Park House -röttelötaloon, jossa hän asui vanhempiensa ja sisarustensa kanssa ensimmäiset 15 vuottaan. Todellisuudessa tämä iso kaksikerroksinen rakennus oli jo vuonna 1991 jonkinlainen vammaisten hotellityyppinen laitos.

Tilanne jouluaatosta tapaninpäivään ei varmaan herkkua ollutkaan, asumuserokin tuli seuraavana vuonna, mutta Dianasta elokuvassa muodostettu kuva on silti käsittämätön. Ei kai Charlesin hylkäämä Diana sentään täysi pösilö ollut.

Elokuvan kannalta asetelma on
outo. Amerikkalainen näyttelijä Kristen Stewart esittää Dianaa ulkoiselta olemukseltaan juuri sellaisena kuin me opimme Dianan tuntemaan. Tämä antaa ymmärtää, että taruvaroituksesta huolimatta kertomus on pääpiirteissään todellisuutta vastaava. Mutta ei voi olla. Kristen Stewartin näyttelijäntyö on joka tapauksessa vakuuttavaa siinä valitussa tyylissä, mikä hänelle on määrätty.

Kuningasperheen omistamilla Sandringhamin mailla järjestetään tapanina fasaanijahti. Diana kysyy, miksi fasaaneja pitää ampua niin paljon,
vaikka niitä kaikkia ei kuitenkaan tarvita ruuantekoon. Dianalle vastataan, että fasaani on kaunis, mutta tyhmä. Jos niitä ei ammuttaisi, ne kuitenkin jäisivät autojen alle. Kaunis ja tyhmä. Tätä elokuva haluaa korostaa.

On Dianalla kartanossa yksi ystäväkin,
prinsessan pukija Maggie, joka ei kuitenkaan ole todellisuuden henkilö. Tietenkin ovat myös pojat William ja Harry, joiden kanssa Dianasta kuvatut kohtaukset ovat ainoat sympaattiset hetket elokuvassa.

Hieman Dianan vaikeuksia ymmärtävä henkilö on paparazzikuvaajia häätävä majuri Alistair Gregory, jolla ei ole todellista esikuvaa. Hänet on elokuvassa pantu viemään Dianan vuoteelle
elämäkertakirja Marttyyrielämä ja kuolema kuningatar Anne Boleynista, jonka kuningas Henrik VIII teloitutti tekaistuilla syillä, kun oli löytänyt uudeksi puolisokseen Jane Seymourin. Henrik VIII:n komea muotokuva on Sandringhamin ruokasalin seinällä.

Anne Boleynin ja Henrik VIII:n tytär
Elizabeth I kruunattiin kuningattareksi 25-vuotiaana. Myös nykyisestä Elizabeth II:sta tuli kuningatar 25-vuotiaana, ja hän polveutuu Henrik VIII:n sisaresta, Skotlannin kuningatar Margaretasta. Elämäkertakirjaa Diana sitten lukee jouluna, alkaa nähdä Anne Boleynin haamuna ja kierre pahenee.

Yllättävää, että
Pablo Larrainin elokuva on tällainen, sillä hänen traaginen naiselokuvansa Jackie (2016) Jacqueline Kennedystä on hieno. Fiktiivinen sekin on, mutta rouva Kennedyn suuri suru ja toivottomuus on kuvattu ilman yleisöä kosiskelevaa sensaatiohakuisuutta. Spencerissä on toisin. Kun Dianaa tullaan hoputtamaan joulupöytään, tämä pyytää sanomaan niille, että tulen vähän ajan päästä, kun ensin vähän masturboin. Maggie puolestaan mölisee Dianalle lesporakkaudestaan prinsessaan ja näin tulee tämä nykytyylin kuuluva muotiseikka täytetyksi.

Englantilaisen Mica Levin musiikki on Jackiessa niin täydellisen onnistunutta ja kuvaukseen saumattomasti istuvaa, että se on ainoa asia, mistä löytyy yhtymäkohta Spenceriin. Musiikin tähän sävelsi BBC:n nimikkosäveltäjä Jonny Greenwood, joka ilmeisesti selvimmin on halunnut päästä sisään Dianan mielenliikkeisiin. Arvokkaan kuningasperheen taustoittaa hienovireisesti klassisen musiikin tyyli ja Dianan tempauksia jazzyhtyeen soitanta. Ei olisi ihme, vaikka maaliskuussa tulisi musiikki-Oscar. Greenwood on tuttu tekijä, onnistunut erinomaisesti myös Paul Thomas Anderssonin elokuvissa There Will Be Blood (2007) ja Phantom Thread (2017).

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 10. tammikuuta 2022

Äärioikeistopopulismi uhkana Ranskassa


Jos Emmanuel Macron voittaa huhtikuun vaalit, hänestä tulee 20 vuoteen ensimmäinen uudelleenvalittu presidentti Ranskassa. Nyt on Ranskaa tarkasteltava tavallista enemmän, kun Euroopan ykkösmaa Saksa on hieman murrosvaiheessa CDU:n ja Angela Merkelin siirryttyä pois vallasta. Ranska on nyt myös EU:n neuvoston puheenjohtajamaa, ja monet politiikantuntijat sanovatkin, että Ranska on ottamassa vahvempaa otetta maanosan asioissa.

Macronin valinta ei kuitenkaan ole ollenkaan selvä. Tuoreimman mielipidekyselyn (7.1.) mukaan Macronin kannatus on
25 % ja meno toiselle äänestyskierrokselle varmaa. Sitten vain on se tilanne, että euroskeptisen Kansallisen liittoutuman Marine Le Penin kannatuslukema on nyt 17 %, konservatiivipuolue Soyons libresin Valerie Pecressen 16 % sekä maahanmuutto- ja islaminvastaisen Eric Zemmourin 13 %. Muita ehdokkaita on vielä yksitoista. Ratkaisevaa on se, millaiset kimpat syntyvät toiselle kierrokselle.

The Economist -lehden juuri suomeksi ilmestyneessä Maailma 2022 -aikakauslehdessä todetaan, että vaalikamppailusta tulee tiukka, ikävä ja kansaa kahtia jakava. Ranskalaiset inhoavat yli kaiken valmiiksi pureskeltua vaalitulosta, mikä voi aiheuttaa yllätyksiä.

Macron tuli presidentiksi jonkinlaisena keskustavasemmistolaisena, mutta kommentaattoreiden mukaan hän on liukunut koko ajan enemmän oikealle.
Aikaisemmin Macron oli sosialistipuolueen jäsenkin ja oli tukemassa Francois Hollandea presidentiksi 2012. Nyt kun Macron itse on ollut presidentti, hänen aikanaan on rikkaimpien verotusta kevennetty, työsopimusten tekemistä on viety enemmän paikalliselle tasolle ja irtisanomiskorvauksia on heikennetty. Elinkeinoelämä on ollut tyytyväinen, mutta ay-liike on järjestänyt lakkoja.

Politiikantukija, valtio-opin professori Pascal Perrineau sanoo, että ”Macron on elitisti ja narsisti, joka pitää kansan loitolla ja johtaa maata hyvin yksin. Macron on sivistynyt, nuori, dynaaminen ja miellyttävän näköinen filosofipresidentti, joka on avoin Euroopalle ja puhuu hyvää englantia, on ehkä puoleensavetävä kuva ukomailla, mutta se ei riitä vetämään koko Ranskaa yhteen.” (HS Teema 6/2021)

Yhden lipaisun Macron teki vasemmiston suuntaankin, kun hän marraskuussa palautti pariisi
laisesta museosta 20 teosta Länsi-Afrikan Beniniin, josta ne oli siirtomaavallan aikana varastettu. Varsinaiset konservatiivit voivat kuitenkin päihittää Macronin, jos ne toisella äänestyskierroksella lyöttäytyvät yhteen.

Viimeksi Macron voitti Le Penin toisella kierroksella 66 - 34. Populistisessa oikeistossa tiedetään, että nyt pitää menetellä jotenkin toisin. Se on kuitenkin hajanaista porukkaa, joten kunnon liittoutumaa ei ole helppo saada aikaan. Jos saadaan, tilanne Euroopassa voi muuttua. Olisi uudenlainen asetelma, jos vahvistuvassa asemassa oleva suurvalta Ranska vaihtuisi äärioikeistojohtoiseksi.

Tätä ajatusta peläten voi vain toivoa, että tasavaltalaispuolueen Valerie Pecressen nousu jatkuisi. Jos toiselle kierrokselle menisikin Pecresse, olisi pahin uhkakuva voitettu. Tasavaltalaiset on eräänlainen Charles de Gaullen perinnön jatkaja, maltillinen keskustaoikeistolainen puolue, jota imeisesti voi verrata esim. Saksan kristillisdemokraatteihin ja Suomen Kokoomukseen. Pecressen oma esikuva on Angela Merkel.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 8. tammikuuta 2022

Punainen heisipuu ja valkeat koivut


Neuvostoliittolaisen kirjailijan ja ohjaajan
Vasili Shukshinin elokuva Punainen heisipuu (1974) alkaa rikoksenuusijoiden kuoron laululla vankilassa. Mukana on myös juuri vapautumassa oleva Jegor, jota Shukshin itse esittää. Kuoron yläpuolella seinässä on iso plakaatti: ”Sosialismin puitteissa jokainen yhteisöstä pudonnut voi palata sen jäseneksi.” Jegorkin luulee, että näin on, mutta pettyy.

Shukshin syntyi 1929 talonpoikaisperheeseen Etelä-Siperiassa Ob-joen latvoilla lähellä Kazakshtania.
Vallankumouksen jälkimainingeissa perhe menetti omaisuutensa maatilojen kollektivisoinnissa ja perheen isä teloitettiin 1933. Shukshin oli joka tapauksessa uskollinen isänmaalleen, tapahtui mitä tapahtui. Shukshin: ”Haluan sanoa jotakin siitä vastuusta, jota ihmisen on tunnettava synnyinmaataan kohtaan. Me, jotka elämme nyt, tulemme olemaan vastuussa kaikesta siitä, mitä maassamme tapahtuu. Sekä hyvästä että pahasta, valheista, häikäilemättömyydestä, yhteiskunnan loisista, silmänpalvojista, pelkuruudesta ja petturuudesta – tästä kaikesta meidän on maksettava, ja maksettava koko hinta. Punainen heisipuu kertoo myös tästä.”

Elokuvassa Jegor sanoo kaverilleen tietyllä tavalla, miltä elämä on näyttänyt: ”Jos olisi kolme elämää, istuisin yhden vankilassa, antaisin yhden sinulle ja kolmannen eläisin oman pääni mukaan.” Vankilasta päästessään Jegor on aloittamassa ilmeisesti sitä kolmatta elämäänsä, joka tulisi olemaan erilainen ja varsinkin parempi kuin edelliset. Vankilaan Jegor oli joutunut varkauksista ja joistain pienemmistä rötöksistä, mutta nyt hän on siellä istuessaan löytänyt mukavalta vaikuttavan kirjeenvaihtoystävän, jota lähtee tapaamaan.

Ljuba asuu vanhempiensa kanssa Valkeajärven rannalla, sata kilometriä Äänisestä kaakkoon. Ljubaa näyttelee Shukshinin vaimo
Lydia Fedosejeva-Shukshina. Alku sujuu hyvin, mutta ongelmat alkavat, kun Jegor ei sittenkään onnistu palaamaan yhteisön jäseneksi. Kun kyläläiset tietenkin pääsevät perille Jegorin vankilataustasta, alkaa vieroksunta, ja Jegor on pettynyt, tarttuu taas votkapulloon ja sitä rataa. Tilanteet kuitenkin rauhoittuvat, Jegor saa työn traktorinkuljettajana peltotöihin ja nauttii luonnonläheisyydestä. Elokuvan nimi tulee noista hyvistä hetkistä, kun Jegor ja Ljuba laulavat punaisesta heisipuusta. Jegor itse kuitenkin rakastaa Ljuban lisäksi valkeita koivunrunkoja, jotka ovat hänelle kuin hyvän Äiti Venäjän symboleja. Niitä silittäessään Jegor on onnellinen. Ne eivät ole koskaan pettäneet häntä.

Mutta Jegorin lempinimi on Gore (suru), eikä onnea vain kestä. Ljuban entinen aviomies ja tämän kaverit tulevat Jegorin luo ja aloittavat tappelun. Sitten tulee vielä viisi vanhaa roistotuttua, jotka ampuvat Jegorin. Ljuban veli ajaa kuorma-autollaan tappajien perään ja työntää heidät järveen lossilaiturilta.

Punainen heisipuu saavutti heti valtavat katsojamäärät ja edelleen se on niitä klassikkoja, joita Venäjällä aina katsotaan, samaa luokkaa kuin Mihail Kalatozovin Kurjet lentävät (1957). Shukshinin omaan romaaniin (1973) perustuva elokuva on arkipäivän kuvaus venäläisestä kansanluonteesta, siitä paljon puhutusta venäläisestä sielusta, minkä lisäksi elokuva kritisoi neuvostoyhteiskunnan systeemeitä ja satirisoi ihmisten pikkuporvarillisia piirteitä, joista ei milloinkaan eikä missään päästä eroon. Mikään läpihuutojuttu elokuvan valmistuminen ei kuitenkaan ollut, vaan kolmetuntiseksi suunniteltu elokuva joutui lyhennettäväksi vajaaseen kahteen tuntiin. Ne eivät niitä helpoimpia aikoja olleetkaan, sillä Nikita Hrshtshovin ajan suojasää oli muuttunut Leonid Brezhnevin pysähtyneisyyden ajaksi.

Elokuva oli ohjaajalle itselleenkin niin rakas, että suorassa tv-lähetyksessä hän purskahti itkuun kertoessaan Jegorista. Shukshin kuoli sydänkohtaukseen samana vuonna kuin elokuva oli valmistunut. Kuollessaan Shukshin oli Kletskaja-kasakkakylässä Donilla, jossa hän oli ollut laivalla näyttelemässä Sergei Bondartshukin elokuvassa He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1975).

kari.naskinen@gmail.com