Urut tyhjän panttina

Sibeliustalon urkuja ei juurikaan soiteta. Lahden kaupunginorkesterin ohjelmassa ei tämänkään ohjelmavuoden aikana ole urut mukana yhdessäkään konsertissa, eikä Lahden kansainvälisellä urkuviikolla ole rahaa kalliiseen salivuokraan kuin yhtä konserttia varten viikon aikana. Suomessa on kolmet konserttiurut kirkkojen ulkopuolella Finlandia-talossa, Sibeliustalossa ja Helsingin Musiikkitalossa, mutta vain Musiikkitalossa ne ovat ahkerassa käytössä.

Jo Sibeliustaloa suunniteltaessa otettiin urut huomioon. Ruotsalainen arkkitehti Ulf Oldaeus suunnitteli Sibeliustalon uskufasadin yhteistyössä talon arkkitehtien Kimmo Lintulan ja Hannu Tikan kanssa, mutta vasta seitsemän vuotta talon valmistumisen jälkeen 2007 urut saatiin, kun urkuviikon silloinen johtaja Erkki Krohn (kuvassa) oli pannut asian toimeksi. Hän perusti urkujen rahoituksen hankkimista varten Pro Organo Pleno ry:n ja valmista tulikin. Krohn itse oli kaiken sielu, ja kun mukaan hankkeeseen saatiin Lahden kaupunki, EU, Suomen kulttuurirahasto sekä mittava määrä yrityksiä ja yksityisiä lahjoittajia, vihittiin 1,2 miljoonaa euroa maksaneet urut käyttöön keväällä 2007. Urut teki Grönlunds Orgelbyggeri Ab Luulajassa.

Sibeliustalossa ei urkuja ole monta kertaa soitettu. Urkuviikolla soitetaan rahanpuutteen vuoksi Ristinkirkon ja Mukkulan kirkon uruilla ja välillä haitarilla kauppatorilla.

Sibeliustalon urut omistaa Lahden kaupunki, joka on antanut ne tietenkin Sibeliustalo Oy:n hoidettaviksi. Urkujen luovutus- ja vihkiäisjuhlassa soittivat nyt jo edesmenneet urkutaiteilijat Erkki Krohn ja Kalevi Kiviniemi sekä ruotsalainen Hans-Ola Ericsson ja englantilainen Colin Walsh.

Mistä nyt kiikastaa? En tiedä Sibeliustalon liian suuren salivuokran korkeutta, mutta asialle olisi kaupungin ja Sibeliustalon jotain tehtävä. Viime kesänäkin kansainvälisellä urkuviikolla soitettiin hammond-uruillakin. Musiikkitalon urkukonsertit taas ovat todistaneet, että urkumusiikki kiinnostaa yleisöä paljonkin. Sibeliustalon urut ovat liian arvokkkaat pelkäksi salin koristeeksi. Ei kaikkea pidä laskea vain rahassa.

kari.naskinen@gmail.com

Laulavia pikku naisia

Tyttökirjallisuuden yksi suurimpia klassikkoja on varmaan amerikkalaisen Louisa May Alcottin romaani Pikku naisia (1868), josta suomeksikin on ilmestynyt niin monta painosta, etten saanut lukumäärästä selvää internettiä selaamalla. Lukenut en ole, mutta televisiosta tulleen kolmiosaisen minisarjan näin 2018. Nyt löytyi myös ooppera-dvd, joka oli tehty Houston Grand Operassa 1998. Kirjaa näytään suositeltavan 9-12-vuotiaille, mutta ooppera sopii hyvin kaikkien katsottavaksi, sillä Mark Adamon (s. 1962) musiikki soi parin tunnin ajan oikein mukavasti. Nykyoopperaksi sävellys on tavallista lyyrisempi ja laululinjat ovat selkeitä. Tarinan dramaattisimmissa kohdissa musiikkiin kyllä tulee monimutkaisempia rakenteita, mutta ei liian hankalasti.

Esitys on tietenkin täysipainoinen, sillä tekijät isossa oopperatalossa ovat kovaa tasoa. Nimet eivät läheskään aina sano täällä kaukana mitään, mutta yksi tuttu laulaja sentään on, kun neljästä sisaruksesta vanhimman Megin (16) roolin laulaa Joyce DiDonato. Hän on esiintynyt myös Helsingissä 2016 ja Turussa 2024 sekä nähty elokuvateattereiden suorissa Met-lähetyksissä. Muut siskot:
Jo – Stephanie Novacek
Beth – Stacey Tappan
Amy – Margaret Lloyd
Näiden solistien tiedoista näkyy, että kaikki ovat alan huippuja. Samoin miesrooleissa olevat, joista keskeisessä Laurien osassa on Chad Shelton. Tähän nimilistaan voi vielä lisätä Pikku naisista viimeksi tehdyn elokuvan (2019) pääroolien esittäjät: Emma Watson, Soarsie Ronan, Eliza Scanlen, Florence Pugh ja tällä hetkellä mieshurmureiden ykkösnimi Timothee Chalamet.

Yli 500-sivuinen romaani on laaja ja siinä on paljon sivujuonia. Tapahtumat sijoittuvat 1860-luvun Bostoniin sisällissodan aikana, jolloin tyttöjen isä on pappina rintamalla. Elämä on köyhää, ja koviakin kolauksia tytöt joutuvat kokemaan. Kontrastia tuo naapurissa asuvan rikkaan herra Lawrencen pojanpoika Laurie. Jo kuvaa kirjailijaa. Libreton kirjoitti Adamo itse tiivistäen tarinaa paljon. Monta sivuhahmoa hän jätti pois keskittyen vahvasti Jo´n sisäiseen ”painiskeluun”, ja sisartenvälisiin suhteisiin Adamo antoi enemmän painoarvoa kuin romaanin kevyemmässä tyylissä. Tosin etsimieni kirjallisuustietojen mukaan romaaninkin vakavat ydinteemat ovat kasvaminen, muutos ja perheen siteet. Adamo itse sanoo, että hän löysi romaanista sellaisen syvemmän teeman, että rakkaimmatkin ihmiset voivat "hyljätä" toiset, kun heidän tiensä erkanevat, ja tämä vain on hyväksyttävä. Ilmeisesti ooppera ei olekaan samalla tavalla kevyt kuin romaani, vaan korostaa menetystä ja muutosta.

Romaanin tavoin tässäkin viitataan John Bunyanin näytelmään Kristityn vaellus (1678), jonka päähenkilö etsii tietä ulos pahuuden kaupungista. Muita viittaustenkohteita ovat J.W. von Goethe ja John Keats. Tätä kokonaisuutta pitää hyvin kasassa musiikki, joka on puhdasta oopperaa, mutta tuo välillä mieleen vaikkapa bernsteinilaisen musikaalityylin. Itsekin hän on sanonut pitävänsä Stephen Sondheimin musikaalista Sweeney Todd, joka viime viikolla esitettiin Tampere-talossakin.

Mark Adamon toinen ooppera on Houstonin tilaama Lysistrata or the Nude Goddess. (2005). Hän on säveltänyt myös yhden sinfonisen kantaatin, harppukonserton ja kuoroteoksia. 

kari.naskinen@gmail.com

Sigmund Freudin ja Romain Rollandin kirjeenvaihto Pohjois-Karjalassa

Vanhana 8 mm:n kaitafilmiharrastajana asia kiinnostaa aina. Viime syksynä tuli televisiosta Annie Ernauxin (s. 1940) tunnin mittainen kaitafilmi perheen elämästä ja yhteiskunnan muutoksesta 1970-luvulla. Nyt on Uusi Kipinä -galleriassa (Lahti) Annu Timosen (s. 1984) ja Kerttu Malisen (s. 1985) kymmenminuuttinen videoteos, joka kuitenkin on tehty pääasiassa 8 mm:n kaitafilmiaineistosta. Koska molemmat pitää luokitella taideteoksista, tein tämän jutunkin otsikon taideabstraktioksi.

Nuoremmilla tekijöillä on ollut pohjana neurologi Sigmund Freudin ja kirjailija Romain Rollandin ystävyys, joka perustui lähinnä kirjeenvaihtoon; ystävykset kohtasivat kasvokkain vain kerran, vuonna 1924. He kirjoittivat vuosien 1923-36 aikana parikymmentä kirjettä, joissa he keskustelivat mm. politiikasta, taiteesta, uskonnosta ja psykoanalyysista. Vuonna 1927 Rolland kuvaili Freudille kokemaansa tunnetta ikuisena ja rajattomana, tavallaan valtamerellisenä ja kehotti häntä analysoimaan tätä tieteellisin perustein. Rollandin ja Freudin näkemykset erosivat toisistaan, mutta valtamerellinen tunne ja sen tutkiminen saivat tästä alkunsa.

Tästä kirjeenvaihdosta, Pohjois-Karjalassa kuvatusta kaitafilmistä ja arkistomateriaalista syntyi tämä videoteos. Se rajautuu kuvissa näkyvään tyttöön ja tekijöiden elämän tilastollisen keskikohdan tuntumaan, joka tarkkaan ottaen on puolessa välissä tyttölasten keskimääräisestä elinajanodotteesta Suomessa, 84,2 vuotta. Teoksessa pohditaan valtamerellisen tunteen käsitteen kautta kuolemanpelkoa, kuolemaa, kehollisuutta ja ylisukupolvisuutta. Annu Timonen valmistui Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta ja Kerttu Malinen Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta 2018.

Lyhytelokuva 84,2 vuotta on tarkkaan käsikirjoitettu ja suunniteltu, ja siihen on lisätty myös ääni, kertojana näyttelijä Seidi Haarla. Meillä vanhoilla kaitafilmaajilla ei yli puoli vuosisataa sitten ollut sen paremmin suunnittelua kuin ääntäkään. Tai suunnittelua kyllä oli se, ettei filmiä saanut tuhlata, koska se oli kallista. Eikä filmejä tämän takia paljon leikattu, vaan jokseenkin kaikki otokset jäivät näkyviin. Alkuperäisessä 8 mm:n filmissä ei ollut ääniraitaa, joten jos äänen halusi, se piti synkronoida esitysprojektoriin jonkin muun laitteen kautta. Me isän kanssa kokeilimme tällaista Grundig-kelanauhurilla, mutta oli niin vaivalloista ja lopputulos epätarkkaa, että päädyttiin kuitenkin mykkäfilmeihin.

NOBEL-KIRJAILIJA
EI TYYTYNYT MYKKÄÄN

Vuonna 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut Annie Ernaux pani kuvan ja äänen kohtaamaan, mutta tekniikka oli varmaan parempaa kuin 50-60-luvuilla. Ernauxin perheeseen oltiin 70-luvulla hankittu Super 8 -kaitafilmikamera, jolla taltioitiin perheen elämää. Tämän nyt puheena olevan elokuvan suunnitteli perheen poika David, kameran takana oli alkuperäisiä filmauksia tehtäessä 1972-81 ollut Annien silloinen puoliso Philippe, ja kertojana toimii nyt Annie Ernaux itse.

Näissä kotifilmien kuvissa on samanlaista sisältöä kuin kaitafilmaajilla yleensäkin. On tavallista oleilua, paljon kuvia lapsista ja lastenlapsista, uimarantakuvia, yhteistä arkea ja paljon lomamatkoja, jotka tietenkin olivat aina elämän kohokohtia. Näin Ernauxin kaitafilmeissäkin, mutta sitten alkoi näissä lomakuvissa olla myös hankalampien paikkakuntien näkymiä: Chile, Marokko, Albania, Lontoo, Moskova. Annie Ernaux esimerkiksi muistelee perheensä vierailua Chilessä puolitoista vuotta ennen sotilasvallankaappausta.

Annie Ernauxin kaitafilmi on Yle
Areenassa vielä helmikuun loppuun asti.

Kino Reginan nettisivulla Ilpo Hirvonen kirjoittaa, että kuvat eivät ole vieras lisäys Annie Ernauxin maailmaan. Hänen kirjallinen tuotantonsa vilisee viittauksia elokuvaan ja muuhun visuaaliseen kulttuuriin. Joitakin Super 8 -vuodet -elokuvassa (2022) nähtäviä kuvia voi jopa tunnistaa Ernaux’n romaanista Vuodet (2008). ”Kaikki kuvat katoavat”, hän kirjoittaa sen aloituslauseessa. Valokuvat ja elokuvat eivät katoa samalla tavalla kuin mielikuvat ja muistikuvat, mutta Ernaux puhuu kuvista laajemmassa mielessä. Kuvat ovat elettyjä asioita, koettuna niiden ”ainutkertaisessa valossa”. Ainutkertainen valo voi olla subjektiivista, mutta se voi myös olla intersubjektiivista, kollektiivista; se voi olla sukupolven jakamaa tapaa kokea asiat tietyllä tavalla, niiden ainutlaatuisessa merkityksellisyydessä. Nämä kokemisen tavat katoavat.

Näin se on. Kun minä 10-vuotiaana kävelen kaitafilmillä Lahden konserttitalon luona uuden Hirvi-patsaan luona, en vielä silloin tiennyt, että siitä 15 vuotta ja olen minäkin lahtelainen, kuten filmillä hymyilevä evakkomummoni silloin. Ainutkertainen valo.

kari.naskinen@gmail.com

Kunnianhimo syö pyhyyttä

Elokuva Conclave (2024) alkaa uuden paavin valintaa edeltävien äänestysten alkamista kardinaalien lounaalla, jossa jotkut ottavat keskusteluissa esille kirkon hajaannuksen. Ennen oli yhtenäistä, kun jumalanpalveluksissa ja muutenkin käytettiin latinan kieltä, nyt italialaiset istuvat omassa pöydässään, espanjalaiset omassaan jne. Muutenkin asiat ovat arkipäiväistyneet ja maallistuneet niin, että aitoa uskoa ei löydy samalla tavalla kuin muinoin. Kunnianhimokin syö nykyisin myös kardinaalien pyhyyttä, puhumattakaan siitä, että kovin harvassa ovat ne paaviehdokkaatkin, joiden tausta on moitteettoman puhdas. Edward Bergerin ohjaama elokuva on erinomainen opastus tuohon maailmaan, ja eniten tästä ansaitsevat kiitosta samannimisen romaanin kirjoittanut Robert Harris, josta elokuvakäsikirjoituksen teki Peter Straughan. Oscar-palkinnonkin Straughan sai työstään. Harris tunnetaan Suomessa parhaiten kolmiosaisesta kirjasarjastaan, joka käsittelee Rooman valtakuntaa.

Nämä ehdokaskardinaalien taustat ovat keskeisiä kysymyksiä elokuvassa, kun oikein aletaan niitä setviä äänestysten alkaessa ja jatkuessa. Joku on tehnyt aviottoman lapsen 30 vuotta sitten, joku on syyllistynyt lahjontaan hankkiessaan kirkollisia virkoja, joku on enemmistön mielestä kelvoton paaviksi ihonvärin takia ja yksi on taas juonta värittäen transu, vaikka siitä on ollut tietoinen vain edesmennyt edellinen paavi.

Laaja ongelma on kirkon se hajaannus, joka on jakanut katolisen kirkon pappeja ja jäsenistöä liberaaleihin ja konservatiiveihin. Yksi kärkiehdokkaista sanoo suoraan senkin, että katolisen kirkon olisi vihdoin aloitettava uskonsota, koska Roomakaan ei ole enää entisensä: ”Täälläkin on nyt minareettaja ja moskeijoita, ja tätä rappeutumista on kestänyt jo 50 vuotta.”

Valittavan paavin mielipiteet ovat ratkaisevia. Tämän takia ratkaisu ei ole helppo. Jotta koko homma ei kuitenkaan leviäisi mahdottomaksi ulkopuolisten vaikutusten takia, tapahtuu koko konklaavi (latinan sanoista cum clave, ”avaimen kanssa”) täysin suljetussa tilassa. Suljettuna tilana toimii Sikstuksen kappeli, josta kardinaalit kuljetetaan linja-autoilla yöpymään Vatikaanin muurien sisäpuolella olevaan hotellinomaiseen Casa Santa Martaan. Se rakennettiin 1990-luvulla juuri tätä tarkoitusta varten. Siellä on yksinkertaiset huoneet, yhteiset ruokailutilat ja kaikki tarvittava, ja koko rakennus eristetään ulkomaailmasta konklaavin ajaksi (ei puhelimia, internettiä tms.). Ennen tätä kardinaalit nukkuivat paljon epämukavammissa väliaikaisissa järjestelyissä Apostolisessa palatsissa 1600-luvun alusta.

Valintaan pääsevät osallistumaan alle 80-vuotiaat kardinaalit, joita yleensä on paikalla 120-130. Heistä jonkun pitää suljetussa lippuäänestyksessä saada kahden kolmasosan äänet, jotta Vatikaanin piipusta voidaan tussauttaa valkoinen savu. Vanhanaikaista valintakierroksissa on, että vähiten ääniä saaneita ei jätetä pois seuraavalta kierrokselta. Enää sataan vuoteen ei kuitenkaan ole mitään maratonkonklaaveja ollut, mutta muutaman päivän kestäviä sentään. Kaikkien aikojen ennätys on 1006 päivää 1200-luvun lopulla, ja se sai aikaan suljettuun konklaaviin siirtymisen. Elokuvassa ollaan Sikstuksen kappelissa kolme päivää ja valittu paavi ottaa nimekseen Innocentius XIV.

Elokuvan päähenkilö on kardinaalikollegion dekaani, joka toimii kollegion vanhimpana ja johtaa myös konklaavia. Tätä Vatikaanin hallinnon kakkosmiestä esittää hienosti Ralph Fiennes, joka on monenlaisen paineen alla, koska hänen vaikutusvaltansa kardinaaleihin on iso. Koko näyttelijäryhmä on tehnyt vakuuttavaa työtä.

Dekaanin avainkohtaus on se, jossa hän puhuu muille kardinaaleille varmuudesta. Varmuus on suvaitsevaisuuden kuolettava vihollinen. Edes Kristus ei ollut lopussa varma. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, hän huusi tuskissaan ristillä yhdeksän tunnin jälkeen. - ”Uskomme on elävä asia juuri siksi, että se kulkee käsi kädessä epäilyksen kanssa. Jos olisi vain varmuutta eikä ollenkaan epäilystä, ei olisi mysteeriä. Eikä siksi uskoa tarvittaisi. Rukoilkaamme, että Jumala suo meille paavin, joka epäilee. Ja suokoon Hän meille paavin, joka tekee syntiä ja pyytää anteeksiantoa ja joka jatkaa samaan malliin.” Nämä sanat dekaani osoitti varsinkin niille kardinaaleilla, jotka olivat täysin varmoja siitä, millainen ihminen on väriltään ja muilta ominaisuuksiltaan hyvä ja millainen ei tarpeeksi hyvä paavin virkaan.

kari.naskinen@gmail.com

Synkeyden maa, hämärän maa

Murhia, itsemurhia, tuhopolttoja. Kalevalassa Kullervo joutuu väkivallan uhriksi ja myös itse syyllistyy julmuuksiin. Kuva suomalaisesta kansasta on ankea ja sankarikuva kaukana ihanteellisuudesta. Pahimmalta tuntuu Kullervosta itsestään: ”Synkeyden maa, hämärän maa.” Vaikka yhtäläisyysmerkkejä nytkin alamaissa olevan kansakunnan kanssa voi jotenkin tehdä, eivät asiat silti nyt ole yhtä synkeässä jamassa kuin Kullervolla. Näkyvä ja tuntuva poltinmerkki Kullervo silti on suomalaisessa taiteessa, kuin Kullervon otsaan poltettu orjan merkki.

Ensi perjantaina saa ensi-iltansa ensimmäinen kokoillan elokuva Kullervon tarinasta. Ohjaaja Antti J. Jokinen sanoo tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, että tapahtumat sijoittuvat viitteellisesti 1100-luvulle, vaikka puvustuksen historiallisuudesta jouduttiin hieman tinkimään. Kaikki rakennukset tehtiin joka tapauksessa käsityönä vanhoilla menetelmillä, ja tuotantobudjetti olikin viisi miljoonaa euroa. Ilmeisesti on syntynyt iso historiallinen fantasiadraama, joka Jokisen kertoman mukaan korostaa enemmän tunnetta kuin väkivaltaa. Etukäteiskritiikkiäkin on jo tullut ja ennakkomainospätkien perusteella sanotusta luin jonkun kommentoineen näkemäänsä "geneeriseksi heavy metal -videoksi".

Tänä iltana tulee radiosta Aleksis Kiven Kullervo-näytelmästä (1864) tehdyn kuunnelman ensimmäinen puolen tunnin osa. Koska kaksi muutakin osaa ovat Yle Areenassa, kuuntelin ne jo. Mielenkiintoinen tapaus, sillä kysymyksessä on Radioteatterin esitys vuodelta 1957, sovittajina Eino S. Repo ja Pekka Lounela, ohjaajana Eero Leväluoma ja musiikin oli säveltänyt Ahti Sonninen. Kullervona on Heikki Savolainen ja mukana muitakin vanhoja tuttuja näyttelijöitä, jotka edelleen varttuneempi kuulija tuntee äänestä: Eino Kaipainen (Wäinö), Helge Herala (Ilmari), Rauha Rentola (Ilmarin emäntä), Heimo Lepistö (Tiimanen), Martti Kainulainen (Nyyrikki), Marja Korhonen (Ajatar) jne.

Aleksis Kivi ei näytelmäänsä tehnyt puhtaasti alkuperäisen Kullervon tarinan mukaan, mutta kuunnelma vielä korvissa ovat sen näkökulmat nyt mielessä. Kuunnelmantekijät sen sijaan tuntuvat noudattaneen ilmeisen tarkasti Kiven tekstiä, näytösten välissäkin kuuluttaja ilmoittaa, että ”näyttämölaitokset ovat muutetut” ja kertoo, missä ja millaisessa paikassa seuraava näytös tapahtuu. Keskeinen asia on joka tapauksessa säilytetty täysin: Kullervon lapsuudessa kokema vääryys ja yhteiskunnan hyljeksintä ovat muuttaneet hänet väkivaltaiseksi kostajaksi. Nykymaailmassa sanottaisiin, että Kullervo radikalisoitui.

Radikalisoituminen näkyy maailmassa monella tavalla. Arkipäiväisimmillään se on internetin sosiaalisessa mediassa, jossa vihaa ja kostoa lietsotaan päivittäin. Äärioikeistolaiset nostavat avoimesti esille rasismin ja natsismin myönteisessä mielessä, ja sama toistuu hieman siistimmin mutta samaa tarkoittaen äärireunalla toimivissa poliittisissa liikkeissä. Osa näistä liikkeistä on jo noussut pelottavan vahvoihin asemiin monissa maissa.

Aleksis Kiven Kullervo on raivokas nuori mies, joka ei enää lapsuuden nöyryytyksen jälkeen kykene sopeutumaan yhteiskuntaan. Kaiken pahan alku ja keskeinen hahmo Kullervon tragediassa on Kullervon setä Untamo, joka kahden miehen veljessodassa tappaa Kullervon isän Kalervon ja on syypää siihen, että Kullervo myydään orjaksi Ilmarille. Tämän kaiken seurauksena Kullervo kostaa tappamalla Untamon ja koko tämän perheen, ennen kuin tekee lopulta itsemurhan.

Kullervon jatkama kostonkierre johtaa lopulta hänen toivottoman katkeruutensa huipentumana itsemurhaan, ja sitä ennen voi tulkita niin, että hänen henkilökohtaisella tasollaan koko maailma tuhoutuu. Tällaisia kostonkierteitä on maailma täynnä, jengisodista Lähi-idän konflikteihin, samoin katuväkivalta, jossa uhreiksi joutuvat täysin ulkopuolisetkin.

Pohjoisen, hämärän suomalaisen realismin läpimurtona Kullervon tarina on ollut tehokas. Taiteessa se tunnetaan tämän Kiven kertomuksen lisäksi parhaiten Sibeliuksen kuorosinfoniasta, jossa solisteina viime keväänä Lahden kaupunginorkesterilla olivat Ville ja Johanna Rusanen. Lahden kaupunginorkesteri on myös nauhoittanut Sibeliustalossa Lauri Porran säveltämän musiikin uuteen Kullervo-elokuvaan. Tuttu on myös Aulis Sallisen Kullervo-ooppera (1992). Muutakin on, esimerkiksi Paavo Haavikko käsitteli Kullervoa Rauta-ajassa (1982) ja monologinäytelmässä Kullervon tarina (1982).

Kuvataiteessa ovat suuria tapauksia ja teoksia Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirous (1899) ja Kullervon sotaanlähtö (1901).

J.J.R Tolkien kirjoitti kesken jääneen novellin, joka julkaistiin 2015 ja joka perustui Kullervon tarinaan. Sen pohjalta syntyi Túrin Turambarin tarina.

"Pahat ovat olleet kaikki tiesi, Húrinin poika. Kiittäjätön kasvatti, lainsuojaton, ystäväsi murhaaja, rakkauden varas, Nargothrondin anastaja, uhkarohkea kapteeni ja sukulaistesi karkuri." (Lohikäärme Glaurung Túrinille)

kari.naskinen@gmail.com

Uskonto on tapa hallita

Uskontoaiheisessa kauhuelokuvassa Heretic (2024) sosiopaatti Reed (Hugh Grant, roolissaan erinomainen) vähättelee kahdelle mormonilähetyssaarnaajalle, että uskonto on vain tapa hallita ja että tämän takia uskonnon tärkein ominaisuus on valta. Kun elokuvassa vielä ollaan Yhdysvalloissa, niin sopivasti presidentinvaalit olivat siellä 5.11. ja elokuvan ensi-ilta Yhdysvalloissa oli 8.11. Läheltä liippasi ja kuten tiedämme, oli Donald Trumpin vaalivoiton takana merkittävällä tavalla myös uskonnollisten amerikkalaisten tuki.

Elokuva sinänsä on jokseenkin tyhjänpäiväinen psykologinen kauhutarina, mutta harvinaisuus kylläkin omassa lajissaan. Kaksi parikymppistä mormonityttöä kiertää ovelta ovelle ja yhdelle ovelle he menevät nimenomaan siksi, että herra Reed on ilmoittanut paikalliselle MAP-kirkolle haluavansa keskustella uskonasioista heikäläisten kanssa. Pahaa aavistamatta tytöt soittavat ovikelloa ja saavat ystävällisen kutsun tulla sisälle. Aika pian kuitenkin alkaa vyörytys ja tytöt tajuavat, että Reed on uskonnollisesti outo ja ilmeisesti vähän vaarallinenkin.

Harhaoppinen Reed alkaa tentata tyttöjä heidän uskostaan ja samalla pitää omaa monologiaan uskonasioista. Alkuun päästyään Reed sanoo, että Joseph Smithin 1830 perustama Myöhempien aikojen pyhien kirkkokunta on pelkkää kopiota vanhemmista uskonnoista ja että heidän Mormonin kirjansa on vain ontto uusintaversio Raamatusta. Eikä Raamattukaan ole kuin toistoa juutalaisten Tanakista. Kristillinen Raamattu rakentui kolmiosaisen Tanakain pohjalle, mutta sitä laajennettiin myöhemmin Uuden testamentin kirjoituksilla.

Eikä tämäkään riitä vauhtiin pääsevälle Reedille. Raamattua hän vertaa Monopoli-peliin, joka puolestaan on hieman muunneltu toisto vanhemmasta The Landsford´s Gamesta. Jeesuksesta Reed sanoo, että hänkin oli toisto ja vertaa Jeesuksen syntymää Horuksen, Krishnan, Mithran syntymiin. Tähän rimpsuun tuli lisäksi Jar Jar, josta en löytänyt muuta tietoa kuin että Jar Jar Binks on jokin kumma otus Tähtien sota -saagassa.

”Tätä kertomusta te olette meille ihmisille myymässä”, lataa Reed ja sitten alkaa kauhuosuus perinteisin menoin pimeine käytävineen, lukittuine ovineen, kellarissa vankeina olevine puolikuolleine ihmisineen, jotka ilmeisesti olivat myös ensin joutuneet osallistumaan Reedin luentoon.

Toinen tytöistä ilmaisee haluavansa käydä rakkaittensa luona vaikka perhosen muodossa, jos kuolee. Puolittain onnellisen lopun yhteydessä värikäs perhonen laskeutuu hänen kädelleen.

Elokuvan käsikirjoittivat ja ohjasivat Scott Beck ja Bryan Woods, jotka tätä ennenkin ovat tehneet tämän lajin leffoja, ja onhan kauhujutuilla ystävänsä.

kari.naskinen@gmail.com