maanantai 23. toukokuuta 2022

Namusedistä sokerisetiin


Voisiko seksi olla tulevaisuudessa hyvinvointipalvelu, heittää kysymyksen pohdittavaksi suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen kustantama Maailman kuvalehti uusimmassa numerossaan. Ei anna suoraa vastausta, mutta vähän tuohon suuntaan ollaan kallellaan. Jatkoksi tähän voi kysyä, pitäisikö seksin ostamisesta saada Kela-korvaus?

Seksin ostaminen eli huorissa käyminen on pornoa. Tätä suoraviivaista tulkintaa ollaan kuitenkin
väljentämässä niin, että tälläkin alalla puhutaan ns. harmaasta alueesta. Lehdessä sanotaan, että on alkanut keskustelu seksityöstä auttamisammattina. Hellyyspalveluistakin puhutaan. Tarkoittaa käytännössä sitä, että ostajakunta laajenisi muihinkin ihmisryhmiin kuin puutteessa oleviin heteromiehiin.

Naiset ostavat seksiä harvemmin. Sexpo ry:n puheenjohtaja
Tiia Forsström sanoo monien naisten tottuneen niin huonoon seksiin, ettei tulisi mieleenkään maksaa siitä – ”miksi kukaan maksaisi seksistä, jos se on kädenlämpöistä”.

Seksipalveluita voisivat yhteiskunnallisina hyvinvointipalveluina ostaa myös vammaiset tai sairaalloisen ujot yms. Terveyskeskuksesta heille voisi vaikka antaa seksiseteitä – saahan kulttuuri- ja liikuntaseteleitäkin.

Maailman kuvalehden jutussa esitellään myös uusi ”sokerideittailu”. Tulevat mieleen entisaikojen namusedät, mutta tässä on nyt kysymys silti vähän muusta. Ollaan sillä harmaalla alueella, josta kuitenkin hyvin nokkelasti pääsee myös kunnon alueelle. Sokerideittailua varten on olemassa nettisivusto SugarDaters, jota yksi haastateltava vertaa Tinder-palveluun. Näillä sokeritreffeillä nuorempi nainen sugar babe tapailee yleensä vanhempaa miestä sugar daddya, joka on nykyajan namusetä, ei anna karkkia, vaan maksaa naisen laskuja, kustantaa matkoja ja antaa vähän rahaakin.

Sokerideittailua kuvataan klassiseksi treffailumuodoksi, jossa herrasmies hemmottelee prinsessaa. Eikä välttämättä ole
kaan kysymys seksistä, vaan vaikkapa siitä, että herrasmies pitää mainettaan yllä näyttäytymällä torikahvilassa tai sinfoniaorkesterin konsertissa kauniin nuoren naisen kanssa
ja ehkei enää ota eteenkään. Historiassa vastaavanlaisia suhteita kutsuttiin ylläpitosuhteiksi.

Suomessa seksin ostaminen yli 18-vuotiailta ei ole laitonta, Ruotsissa on. Järjestyslaissa kuitenkin kielletään seksipalvelujen myyminen ja ostaminen julkisilla paikoilla.
Seksin ostamisen täyskiellon kannalla ovat Suomessa Rkp ja kristilliset.

Edellisessä jutussani lainasin filosofi
Timo Airaksisen kertomusta eläimiinsekaantujan oikeudenkäynnistä. Samassa Airaksisen kirjassa Parasta kaikille (2009) hän kirjoittaa markiisi de Saden neuvosta eläinten hyödyntämisestä tässä harrastuksessa: ”Otetaan hanhi, työnnetään penis sen viemärisuoleen ja samalla sivalletaan pää poikki miekalla. Suolen kouristukset kuulemma toimivat mahtavasti.”

kari.naskinen@gmail.com

P.S. Blogijärjestelmäni ei kelpuuttanut tätä juttua ensin julkaistavaksi siihen panemani kuvan takia. Se oli piirros, jossa lyhythameinen nainen oli keskustelemassa automiehen kanssa auton avoimen ikkunan luona. Vaihdoin tilalle nuo miesten kuvat
SugarDaters-nettisivustolta ja tämän version blogisysteemi hyväksyi. Ensimmäinen tällainen tilanne 14 vuoden aikana.

perjantai 20. toukokuuta 2022

Kauneus ja rakkaus


”Kauneus on vain lupaus onnesta”, kirjoitti
ranskalainen Marie-Henri Beyle joskus 200 vuotta sitten. Paremmin hänet tunnetaan kirjailijanimellään Stendhal, jonka mukaan on nimetty erikoinen sairaus: ”liiallisesta kauneuden kokemuksesta” ihminen voi saada Stendhalin syndrooman, joka on niin voimakas taide-elämys, että sydän rupeaa lyömään tiuhaan tahtiin, pyörryttää, alkaa tuntua sekavalta, joutuu paniikkiin ja kaikkea tällaista. Stendhal itse oli saanut vakavan kohtauksen Firenzen taideaarteita katsoessaan.

Omakohtaiseen, intohimoiseen kokemukseensa perustuen Stendhal kirjoitti myös tunnetun kirjan Rakkaudesta (1822). Siinä ei tärkeintä ole kauneuskokemus, mutta on se silti oleellinen asia rakkaudessa ja varsinkin rakastumisessa. Kun vaikka tanssilavalla tarkastelee mimmien rivistöä tai Urheiluhalliyhdistyksen kutsuvierastilaisuudessa tekee tuttavuutta naisten kanssa, niin kyllähän mieluummin lähestyy tositarkoituksella kauniimpaa kuin vähemmän kaunista. Tuossa vaiheessa ei vielä ole tietoa naisen varallisuusasemasta, joten ulkonäkö menee kaiken ohi. Kauniinkin on kuitenkin otettava huomioon, että ei saa näyttää happamalta, vaan on oltava ainakin hymysuinen. Huonosta esimerkistä käy kosmetologi Helena Lindgren, joka on meikannut kasvonsa näyttämään posliininukelta, eikä hän hymyile koskaan, ettei tule ryppyjä.

Filosofi Timo Airaksinenkin on laadun käsitteestä kirjoittaessaan todennut, että kun ajatellaan elämänkumppanin valintaa pohtivaa miestä, niin kauneus on ensimmäinen asia, joka hänelle eteen tulee (Parasta kaikille, Johnny Kniga 2009). Jos miehen ja naisen suhteesta jotain kehittyy, niin vasta myöhemmin selviää, että nainen on matematiikan dosentti, oli luokkansa priimus kokkikoulussa ja olisi päässyt Sibelius-akatemiaankin, jos olisi halunnut. On siis korkeaa laatua. Sitten kuitenkin ilmenee laatua huonontavia seikkoja: naisella on takanaan uskottomuudesta johtunut avioero, hänen perustamansa koulutusfirma on mennyt konkurssiin ja luonteessakin olisi petraamista.

Airaksinen soveltaa naisen valintaan liittyvää laadunvalvontaa
kasvatustieteiden tohtorin Jani Ursinin kriteeristöä yliopistoraportissaan Yliopistot laadun arvioijina (2007). Siinä on seitsemän kohtaa, esimerkiksi laatu toiminnan tarkoituksenmukaisena ja laatu sijoitetun rahan vastineena. Jos nainen täyttää kaikki seitsemän kohtaa vähintään tyydyttävästi, ”hän on laadukas toimija talossa keittiöstä työhuoneeseen ja sänkyyn asti”, kuten Airaksinen vetää yhteen.

Kauneus on
joka tapauksessa se toiminnan liikkeellepaneva tekijä. Se ja alkuhuuma voivat johtaa syndroomaan tai psykoosiin, joka kestää parista kuukaudesta pariin vuoteen. Jos tämän aikajakson jälkeenkin suhde on kunnossa, voi mennä naimisiin, ellei ole niin tehnyt jo kesken psykoosin.

Airaksinen itse rakastaa myös autoja, vaikka kirjassaan autoistumista vaikeroikin. Auton haitat ovat hänen mielestään niin suuret, ettei sitä voi pitää laadukkaana välineenä. Suurin epäkohta on, että yksityisauto ei ratkaise työmatkaliikenteen ruuhkaongelmaa. Kun aikoja sitten tapasin Airaksisen, puhuimme autoista ja jääkiekosta, jossa hänen suosikkijoukkueensa on Helsingin IFK. Jos oikein muistan, hän sanoi silloin ajavansa Alfa Romeolla. Nykyisin hänellä on myös Ferrari, kuten olen lehdistä lukenut.

Myöhemmin minullakin oli kaunis punainen Alfa Romeo. Se oli rakas, mutta paska. Kampiakselin vaihtokin maksoi 5000 euroa,
hansikaslokeron rikkoutunut kansi 500 euroa ja kaksi kertaa se piti muista syistä hinata korjaamoille.

Toisenlaisesta rakkaudesta Airaksinen ottaa käsittelyyn eläimiinsekaantumisen. Kerran yksi äijä oli ollut syytettynä tällaisesta eläinsyndroomasta. Ei paljon osannut mitään sanoa tuomarin syytöksiin, paitsi lopulta: ”En minä tästä muuten mitään ymmärrä, mutta herra tuomari, kyllä sika on paras.”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 18. toukokuuta 2022

Pitkä odotus on paras odotus


Herra Godot taitaa olla tunnetumpi kuin
Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee (1949), jossa Godot esiintyy. Kulttuuriesseissä ja muissakin sopivissa kirjoituksissa käsitellään herra Godot´a vertauskuvallisesti usein, kun otetaan esille jonkin henkilön tai asian toivottava tuleminen tai toteutuminen. Turun ja Espoon kaupunginteattereiden sekä Tampereen Teatterin yhteistyönä tehdyssä näytelmässä herra Godot´a odottavat Martti Suosalo ja hänen Kiviä taskussa -kumppaninsa Mika Nuojua. Tämän viikon ajan on Espoossa kuvattu esitys nähtävänä myös verkossa (15 euroa).


Odottaminen kestää ja kestää. Ennen väliaikaa Godot´n palveluksessa oleva vuohipaimenpoika käy sanomassa, että Godot ei tule tänään, mutta tulee huomenna. Näytelmän lopulla toisen päivän iltana poika käy sanomassa, että ei Godot tule tänäänkään, mutta tulee huomenna. Ei tule. Odottamista ei palkita. On kuitenkin jotain toivoa paremmasta, jota ehkä herra Godot´n mukana tulisi.

Irlantilainen Beckett kirjoitti absurdin näytelmänsä maailmansodan jälkeen, jolloin taas kerran oli pakko odottaa jotain parempaa. Näinhän asiat ihmisillä aina ovat. Joku odottaa Jeesusta, joku lottovoittoa
, jalkapallofanit Huuhkajien selviytymistä MM-kisoihin jne. Tällä hetkellä Suomen kansa odottaa Naton pääsihteerin Jens Stoltenbergin ilmoitusta siitä, hyväksytäänkö meidät Naton jäseneksi jne. Aina on jotain odottamista ja sen myötä tarkoitusta elämässä. Stoltenbergin ilmoitukseen saattaa kuitenkin mennä vielä pitkään, mutta kuten Didi näytelmässä sanoo, ”pitkä odotus on paras odotus”.

Didi ja Gogo ovat kaveruksia 50 vuoden ajalta, näyttävät kodittomilta tai joka tapauksessa huonossa asemassa olevilta (teatterin kuvassa he ovat paremmin pukeutuneita kuin näytelmässä). Godot on pyytänyt heitä odottamaan puun edessä. Kun odotus lopulta alkaa tuntua turhalta, Gogo suunnit
telee hirttäytymistä puunoksaan, mutta hirttonaruksi löytyisi vain hänen vyönsä ja sekin vaikuttaa liian heikolta. Hirttoköysi sen sijaan on jo kaulassaan ohikulkevan herra Pozzon laukunkantajalla Luckylla.

Suosalo on esityksen moottori. Tunnetulla tavallaan hän on mestari niin puheilmaisussa, elekielessä kuin liikehdinnässä. Nuojuan rooli on jonkin verran vaimeampi, mutta erinomaisesti tämä ennestään hyvin yhteen hioutunut parivaljakko työnsä tekee. Ville Majamaan näyttelemä Pozzo selvästi omistaa Luckyn (Tomi Alatalo), jonka hieno soolo tässä tragikomediassa on hauska monologi (teknisestikin) omasta ajattelustaan.

Tunnettu englantilainen teatterimies
Peter Brook on sanonut, että Beckettin näytelmillä on idioottien ja panssarivaunujen ominaislaatu. Niitä voi ampua ja niitä voi heitellä kermakakuilla, mutta ne vain jatkavat kulkuaan. Eikä paremman maailman odottaminen lopu koskaan - ”itkun määrä maailmassa on vakio”, sanoo Gogo.

Hauskaakin silti on. Reita Lounatvuoren uusi suomennos ja Pentti Kotkaniemen ohjaus tekevät dialogista ja miestenvälisestä muusta kanssakäymisestä riemastuttavaa. Esimerkiksi kun Didi ja Gogo ajankulukseen keksivät, että millä sanoilla he toisiaan pystyisivät haukkumaan; toinen sanoo lopulta toista kretiiniksi eli älyllisesti vajavaiseksi jääneeksi ihmiseksi, niin toinen vastaa samalla mitalla: kriitikko.

Näytelmän tapahtumapaikka on Ranska. Beckettin sukujuuret olivat Ranskasta, jossa kirjailija itsekin paljon oli, natsimiehityksen aikana vastarintaliikkeessäkin. Näytelmän hän myös alunperin kirjoitti ranskaksi. Didin ja Gogon puheissa vilahtavat Laval, Mosel ja Perpingnan, ja sokeutunut Pozzo tarjoaa heille 400 frangia siitä, että he nostaisivat Pozzon maasta ylös. Mutta kuka on Pozzo ja ketä tämä vastenmielinen valtias pitää köydenpäässä, joka Luckyn kaulassa päättyy hirttosilmukkaan? Hitlerkö, jonka kuritusköydessä ranskalaiset olivat? Tämä hirmuhallitsija kuitenkin sokeutuu väliajan jälkeen. Milloinkahan Ukrainassa saadaan syntymään väliaika/välirauha?

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 17. toukokuuta 2022

Ikuinen rakkaus


Voiko suruun kuolla? Joka sunnuntai on lehdessä vähintään yksi sellainen kuolinilmoitus, jonka mukaan puolisot näkyvät kuolleen lyhyen ajan sisällä. Kun on oltu yhdessä 50 vuotta tai enemmänkin, toisen kuolema on järkyttävä asia. Mitään ei ole tehtävissä. Parempi on kuolla pois itsekin.

Tuollaisessa tilanteessa jäljelle jäävän elämä varmaan muuttuu niin jumalattomasti, että mistään ei tule mitään. On käytännön asioita, jotka menevät täysin jumiin, ja sitten on se valtava suru ja ikävä, joista ei pääse irti.

Etsin vastausta kysymykseen netistä. Lääketieteellisissä julkaisuissa on monenlaista todistusaineistoa siitä, että suruun voi kuolla. Iäkkäämmillä pariskunnilla on keskimäärin 25 prosenttia korkeampi riski kuolla ensimmäisen vuoden aikana puolison kuoleman jälkeen. Heti ensimmäinen vuorokausi rakkaan poismenon jälkeen on vaarallinen: sydänkohtauksen riski 20-kertaistuu.

En löytänyt tilastoa siitä, kummille tilanne on pahempi, naisille vai miehille? Helppo veikata miehiä, jotka ovat avuttomampia. Siksi on parempi, että mies kuolee ennen vaimoaan.

Sitten se rakkausasia. Ylivoimaisesti paras vaihtoehto on, että kuollaan yhtä aikaa, mutta se on hankala järjestää. On kuitenkin toivottava niin, että se rakas puoliso kuolee ensin, koska jos itse kuolee ensin, aiheuttaa liian ison surun rakkaalleen.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

Nyt menoksi


Suomi hakee Naton jäsenyyttä. Pasila, nyt Porilaisten marssi!


Pojat, kansan urhokkaan,
Mi Puolan, Lützin, Leipzigin
Ja Narvan mailla vertaan vuoti,
Viel' on Suomi voimissaan,
Voi vainolaisten hurmehella peittää maan.



lauantai 14. toukokuuta 2022

Järki ja tunteet ja ennen kaikkea raha


Toiset perivät omaisuuden, toiset joutuvat naimaan omaisuuden.
Jane Austenin romaani Järki ja tunteet (1811) on alusta loppuun kiinni rahassa. Hämeenlinnan Teatterin näytelmäversio alkaa Henry Dashwoodin kuolinvuoteen äärellä, jossa surua keskeisempi asia on omaisuus. Jo parin kolmen minuutin kohdalla otetaan esille raha. Koska Dashwoodin kartano jää perinnöksi herra Dashwoodin pojalle edellisestä avioliitosta, joutuvat tyttäret äitinsä kanssa muuttamaan pois pienen vuosittain saamansa perintösumman varassa.

Tuttu tarina myös elokuvasta ja kahdesta tv-sarjaelokuvasta. Sen verran vain on tiivistetty, että tyttäriä on kolmen sijasta nyt kaksi, Elinor ja Marianne. Näinkin asia tulee hyvin selväksi. Tytöt ovat kauniita, joten asioiden pitäisi periaatteessa lutviutua, sillä rikkaita miehiä kyllä löytyy. Näin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, koska joukossa on myös ketaleita, ja ikäkin on sellainen asia, joka panee miettimään.
Elinor on 19 ja Marianne 16 – miten sitä nyt jonkun 35-vuotiaan miehen kanssa menisi naimisiin. No jaa, rahan takia, mutta eihän se silloin mikään miehen ja naisen oikea avioliitto olisi. Vaan ei auta mikään, ei edes ylpeys ja ennakkoluulo.

Rakkausasiat ovat näin ollen mutkikkaita. Pettymyksiä kohdatessaan Elinor hillitsee itsensä, kun taas suoraviivaisempi Marianne menee kokonaan tolaltaan. Onneksi loppu on kuitenkin onnellinen. Tytöt ovat tietenkin näytelmän keskipisteessä ja onnistuvat erinomaisesti. Herttainen Marianne on Teatterikorkeakoulusta 2016 valmistunut Pihla Maalismaa (kuvassa vas.), joka tällä hetkellä on freelancer, ja rempseämpi Elinor on teatteritaiteen maisteriksi viime vuonna valmistunut Elviira Kujala. Molempien sydän- ja taloussurut välittyvät katsomoon syvästi. He ovat nyt vierailijoina Hämeenlinnan Teatterissa, ja muutenkin vierailijoita on monta, koska teatterilla on omia näyttelijöitä vain seitsemän.

Ohjaaja
Satu Rasila ja lavastaja Heidi Wikar ovat tehneet hyvää työtä. Runsaat tapahtumat etenevät sujuvasti ja viitteellinen lavastus toimii hienosti tapahtumapaikkojen vaihtuessa. Puvustuksesta on vastannut teatterin pitkäaikainen pukusuunnittelija Satu Suutari. Päähineitä hän suunnitteli yli 20 ja ne valmistuivat ammattiopisto Tavastian modistiopiskelijoiden toimesta.

Satu Rasila tuo näytelmän teeman käsiohjelmassa myös nykyaikaan, jossa sentään ei tarvitse yhtä ankarasti tasapainoilla järjen ja tunteen kanssa kuin 210 vuotta sitten: ”Nykyään taloudelliseen selviytymiseen on muitakin keinoja kuin avioliitto, mutta millaisen arvon me itse kukin annamme järjelle ja tunteelle elämässämme. Onko kyynisyys älykkyyden merkki ja suuret tunteet pateettisia? Tekeekö järki meidät vahvoiksi ja tunteet heikoiksi?”

Romaanin englanninkielinen nimi on Sense and Sensibility. Sense-sanan voi kääntää myös aistiksi, vaistoksi ja herkkyydeksi. Oleellista kai lisäksi on, etteivät järki ja tunteet tee toisiaan tarpeettomiksi. Parasta on niiden hyvä tasapaino.

Niin arka oli tämä naisasialiikettä esiin nostanut aihe silloisessa täydellisessä miesten maailmassa, kun Jane Austen ensimmäisen kirjansa kirjoitti, että se julkaistiin hänen nimensä sijasta nimimerkillä ”a Lady”.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 12. toukokuuta 2022

Vakaata ja rauhallista, mutta epäonnistumisia


Tällä viikolla on televisiosta tullut vanhoja lähetyksiä Suomen euroviisukarsinnoista. Laulut keskinkertaisia, mutta ohjelmat hyviä. Niitä pystyi katsomaan hermostumatta alusta loppuun, toisin kuin nykyisiä viihdeohjelmia, joissa juontajat ja esiintyjät ovat kuin hyppiviä ja huutavia harakoita kiiltävän perässä. Usein kohdalleen menee myös vertaus mölyapinoihin.

Alkuviikosta tuli Suomen karsintakilpailu vuodelta 1980. Juontajana
Heikki Harma oli kuin uutistenlukija, vakaa ja rauhallinen. Samoin tuomaristo, jossa olivat mm. Aarre Elo, Rauno Lehtinen, Erkki Melakoski ja Heikki Seppälä. Harma ei kailottanut kuin tällaisissa tehtävissä nykyisin olevat, että täällä tämä uskomattoman hieno show taas on alkamassa, eikö vaan – ja studiossa olevalle yleisölle möykätään, että oletteko samaa mieltä, oletteko, ja jos yleisö ei heti reagoi riittävän lujaa, juontaja pyytää lisää ääntä ja tömistystä.

Vuoden 1980 ohjelmaa oli mukava katsoa, paitsi että vieläkin harmittaa Vesa-Matti Loirin Huilumiehen valinta Suomen edustajaksi. Valinta johtui siitä, että tuomaristo etsi esityksistä taiteellisia ansioita, eikä voinut sietää esimerkiksi karsinnan parasta esitystä, Paula Koivuniemen Romantiikkaa. Erinomainen oli myös Tapani Kansan ja Satu Pentikäisen esittämä iskelmä Hyvä on.

Jos tv-katsojat olisivat saaneet äänestää, ei Loirin vaikerrus olisi lähelle kärkeä päässyt. Tämän kilpailun jälkeen selvitettiin, miten suomalaiset olivat Eurovision loppukilpailuissa pärjänneet: asiantuntijaraatien valitsemien esitysten sijoitusten keskiarvo oli 13,3 ja yleisöraatien 10,6. Se oli sitä aikaa, kun osallistujamaita oli maksimissaan 20 ja paras suomalainen oli ollut Marion Rung kuudentena Tom Tom Tomillaan (1973). Kuten muistetaan, Loiri jäi viimeiseksi.

Euroviisujen Suomen-karsintoja parempi ohjelma oli aikoinaan MTV:n Syksyn sävel, jossa ei etsitty tekotaiteellisia esityksiä, vaan kunnon iskelmiä. Eniten voittoja nappasivatkin Mikko Alatalo, Irwin Goodman ja Eki Liikanen.

Tänään päivällä tuli Suomen euroviisukarsintaohjelma vuodelta 1988. Ossi Runne johti edelleen orkesteria ja Martti Metsäketo lauloi kuten aina taustakuorossa. Tuolla kertaa voittajan ratkaisivat kuusi alueraatia, jotka eivät koostuneet alan ammattilaisista. Valituksi tuli Boulevard-yhtyeen Nauravat silmät muistetaan, joka odotetusti jäi taas Eurovision loppukilpailussa viimeiseksi, nolla pistettä. Tuolla kertaa taso Suomen-karsinnassa oli kuitenkin huono, mutta Boulevardia paremmat laulut olivat ainakin Ami Aspelundilla, Kari Tapiolla ja Tarja Ylitalolla.

N
oihin aikoihin kunkin maan piti esittää laulunsa omilla kielillään. Pitäisi palata tähän varsinkin nyt, kun tekstityslaitteilla voidaan laulun sisältö tuoda esille.

On tässä tietenkin muistettava Lordin voitto 2006. Se oli ensimmäinen kerta, kun minäkin innostuin sellaisesta rokkimusiikista, ja niin innoistuivat melkein kaikki muutkin.
Hard Rock Hallelujah sai siihen mennessä kaikkein suurimmat voittopisteet; ainoat Lordin nollille jättäneet olivat köyhä ja rikas, Albania ja Monaco.

Tänään torstai-iltana on Torinossa toinen semifinaali, jossa esiintyy myös suomalainen The Rasmus -yhtye kappaleella
Jezebel. Ihme olisi, jos loppukilpailuun selviäisi. Toissailtaisesta semifinaalista jäi musiikillisesti parhaiten mieleen Liettuan kaunis balladi ja Moldovan kansanmusiikkipainotteinen "rokki".

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

Mieluiten Suomen vanhakin Nato-sopimus olisi purettava


Valtioneuvoston a
jankohtaisselonteossa Nato-jäsenyyden hyvistä puolista sanotaan, että Suomen lähialueen sotilaallinen tilanne on tällä hetkellä rauhallinen, eikä Suomeen kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa (12.4.2022).

Tästä huolimatta Suomi tulee hakemaan Naton jäsenyyttä. Näin Suomi mahdollistaa omalla toiminnallaan toisen rintaman avaamisen omilla rajoillaan USA:n ja Naton vihanpitoon Venäjän kanssa. Tässä välikätenä tulee olemaan Suomi, jos vihanpito konretisoituisi sodaksi. Naton jäsenyys merkitsee Suomelle vaaraa joutua suurvaltaselkkauksen alueeksi ja ensi-iskun kohteeksi.

Suomi Naton etulinjassa on haavoittuva. Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen kuusinkertaisella äänennopeudella lentävillä Iskander-ohjuksillaan
(kuvassa), olisi niiden torjunta vaikeaa. Iskander-ohjus pystytään ajamaan maaliinsa kuuden metrin tarkkuudella. Niillä voidaan tuhota vaikka Suomen kantasähköverkon muuntajia, jolloin vakavat toimintahäiriöt koskisivat lämmitystä, valaistusta, puhelinverkkoa, kauppa- ja pankkitoimintaa, bensa-asemia jne. Iskanderien kantaman on havaittu nyt Ukrainassa olevan 500 kilometriä.

Suomen velvoitte
ita Naton jäsenenä pohjoisen kalottialueen ja arktisen alueen puolustamisessa ei valtioneuvoston selonteosta mainita, vaikka tälläkin alueella on USA:n ja Venäjän vastakkainasettelu selvästi kasvanut. On ymmärrettävää, että USA haluaa myös Suomen ja Ruotsin puolustamaan omia suurvaltaetujaan arktisella alueella.

Suomen Nato-jäsenyys merkits
ee Suomen yhä selvempää suuntautumista USA:n johtamaan Kiinan-vastaiseen rintamaan. Jo Donald Trumpin presidenttikaudella Suomi otti USA:n vaatimuksesta askelia, joilla valmistauduttiin rajaamaan mm. teknologiayhteistyötä kiinalaisyritysten kanssa. Joe Biden on jatkanut Trumpin aloittamaa Kiinan-vastaista politiikkaa. Viime vuosina on Suomen yhteistyö Kiinan kanssa laajentunut mm. elintarvike- ja lihateollisuuden kanssa, mutta Naton jäsenenä Suomi joutuu yhä tiukemmin seuraamaan USA:n linjauksia muussakin kuin turvallisuuspolitiikassa.

Naton kannalle kääntynyt pasifisti Erkki Tuomiojakin hyvin tietää, ettei Nato ole mikään rauhanjärjestö, vaan sotateollista kompleksia hyödyttävä militaristinen organisaatio, joka on aina pitänyt tarkan huolen omasta etupiiristään. Nato on vuosikymmeniä käynyt sotaa rikkoen YK:n peruskirjan väkivallan kieltoa, joka on pienille valtioille tärkein turva suurvaltojen mielivaltaa vastaan. Nato-maat ja erityisesti USA ovat osallistuneet keskeisesti Iranin demokratian murskaamiseen 1953 ja samanlaiseen toimintaan Guatemalassa 1954, Suezin kriisiin 1956, ”maanalaiseen” sotaan Kuubaa vastaan 1961, Vietnamin sotaan 1950-70-luvuilla, Nicaraguan kontrien tukemiseen 1981, Grenadan miehitykseen ja hyökkäykseen Panamaan 1989, Jugoslavian pommituksiin 1999, Afganistanin sotaan 2001-20, Irakin sotaan 2003, Libyan pommituksiin 1986 ja 2011, Syyrian sisällissotaan ja Jemenin sotaan tukemalla Saudia-Arabiaa aseellisesti ja logistisesti.

Jo pelkkä isäntämaasopimus Naton kanssa oli petos. Sen allekirjoitti 2014 puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindbergin ilman eduskunnan hyväksyntää. Ainoa oikea Nato-ratkaisu nyt olisi tämän sopimuksen purkaminen.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 10. toukokuuta 2022

Sotasyyllisiä


Tuomiot jatkosotaan pääsyylliksi katsotuille annettiin helmikuun 21. päivänä 1946. Syyllisten pidättämiseksi toimitettiin asiakirjat pikaisesti Valpolle, eikä mennyt kahtakaan tuntia, kun Berliini
ssä sodan aikana lähettiläänä toimineen T.M. Kivimäen ovikello soi illalla Kaivopuistossa. Vain vähän myöhemmin oli toinen partio 30 kilometrin päässä Espoon kartanon pihassa hakemassa ulkoministerinä toiminutta Henrik Ramsayta, joka tarjosi pidättäjilleen kahvit työhuoneessaan, ennen kuin lähdettiin. Noista tapahtumista on kirjoitettu paljon, kiinniotoistakin ainakin Risto Niku (Kahdeksan tuomittua miestä, 2005) ja Jukka Tarkka (Sotasyyllisyys ja historian taito, 2009)

Isompia herroja ei hätyytelty aivan yhtä pikaisesti. Tasavallan presidenttinä 1940-44 toiminut
Risto Ryti käytiin pidättämässä Yrjönkadun uimahallista, mutta hän sai käydä kotona illallisella ennen kuljetusta Valpon selliin Ratakadulle. Entinen pääministeri J.W. Rangell oli hirvijahdissa Tervakoskella, josta hän sai palata kotiinsa ja vasta yösydännä soitettiin, joko noutajat voivat tulla.

Moninkertainen ministeri
Väinö Tanner haettiin kotoaan, jossa hän sai syödä kaalikeiton rauhassa loppuun. Sen sijaan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tyko Reinikka oli illalla teatterissa, eikä sen jälkeenkään vastannut ovikellonsoittoon, mutta hänet haettiin seuraavana aamuna.

Tässä mainittujen lisäksi oikeudenkäynnissä tuomittiin pääministeri Edwin Linkomies ja ulkoasiainvaliokunnan jäsen Antti Kukkonen.

Mitenkähän nyt kävisi, jos Suomi Nato-hakemukseensa syyllistyttyään joutuisi mielenvikaisen Putinin hyökkäyksen kohteeksi? Säätytalolla olisi tungosta ja jos vankeusrangaistukset olisivat samanlaiset kuin 76 vuotta sitten, näin ne menisivät:

Sauli Niinistö 10 vuotta kuristushuonetta
Sanna Marin 6 vuotta vankeutta
Pekka Haavisto 5,5 vuotta vankeutta
Antti Kaikkonen 5,5 vuotta vankeutta
Jussi Halla-aho 5,5 vuotta vankeutta
Petteri Orpo 5,5 vuotta vankeutta

Lisäksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan jäsenet voisivat saada 5 vuotta vankeutta (Ville Skinnari, Anna-Maja Henriksson, Li Andersson, Annika Saarikko, Emma Kari), Ulkopoliittisen propagandainstituutin Mika Aaltola ja Charly Palsternak 2,5 vuotta vankeutta sekä Nato-jäsenyyttä kannattaneet kansanedustajat 5 vuotta ehdollista vankeutta.

Muutaman vuoden kuluttua uusi presidentti armahtaisi tuomitut.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 7. toukokuuta 2022

Runar Holmström ja Kyllikki Saari


KOM-teatteri on tuonut näyttämölle taas
Jussi Kylätaskun Runarin ja Kyllikin, joka sai kantaesityksensä Kotkan kaupunginteatterissa 1974 Jouko Turkan ohjaamana. Näytelmä yhdistää kaksi suurta huomiota herättänyttä seksuaalirikosta, Kyllikki Saaren murhan Isojoella 1953 ja kuusi vuotta myöhemmin Heinäveden Tulilahdessa tapahtuneen kaksoismurhan, josta epäilty Runar Holmström teki itsemurhan oikeudenkäynnin ollessa vielä kesken. Kuten tämä tapahtumien yhdistäminen kertoo, kysymys ei varsinaisesti ole todellisiin tapahtumiin perustuvasta juoninäytelmästä.

Päähenkilöt ovat Kyllikki Laiho ja Runar Karlsson, jotka asuvat jossakin pienessä kunnassa lähellä Tamperetta. Rikos tapahtuu ja näytelmän jälkeen tulee pohdittavaksi, miten ovat asiat yhteiskunnassa muuttuneet. Osittain parempaan, osittain huonompaan suuntaan.

Kyllikki on isänsä silmäterä, joka ankaralla kurilla pitää huolen Kyllkikin elämän etenemisestä oikein. Kyllikki on voimakkaasti uskovainen ja neuvoo pari vuotta vanhempaa Runariakin elämään hyvin. Kyllikki on kuitenkin heikko, joutuu kylän äijien kopeloitavaksi ja vähän enemmänkin, ja kun Kyllikki murhataan, saavat kaikki äijät ikään kuin pelastuksen, koska nyt on löytynyt suurempi roisto. Äijien teot unohdetaan ja alkaa murhaajan jahtaaminen.

Kohteeksi löydetään Runar, joka ei oikeastaan kylän perusjoukkoon kuulukaan. Hän on vieras, tullut tänne evakkoäitinsä kanssa kahdestaan; isä kuollut sodassa. Runar on kiltti nuorukainen, joka inhoaa metsästystäkin, koska siinä tapetaan viattomia luontokappaleita. Sitten tulee kuitenkin virhe, kun Runar seksuaalisen heräämisen hetkillä varastaa kauppiaanrouvan pyykkinarulta rouvan alushousut. Selvä tapaus. Seksuaalisesti häiriintynyt ja muutenkin. Kuka muu se voisi olla?

Muutos 50-luvun ajoista on, että tyttöjen ja naisten asema on sittemmin parantunut. Tasa-arvokehitystä on tapahtunut merkittävästi. Sen sijaan kun vertaillaan muutosta kyläyhteisön toiminnassa, niin enää ei riitä vihanpito kylässä, vaan some on laajentanut vihan aivan toisiin mittaluokkiin. Kyllikki Saaren tapauksessa julkisuus kyllä tuli maanlaajuiseksi ja asian vatvominen pomppaa esille vieläkin. Sillä on tehty isoa bisnestä,
mutta kun vähänkin vastaavanlaisia tapauksia tulee nykyisin, raaka liiketoiminta sellaisten ympärillä on vielä suurempaa.

Näytelmän yksi ”sanoma” on, että kaikki me olemme samassa liemessä. Tätä korostaa KOM-teatterin salin muuttaminen koronatauon aikana sellaiseksi, että nyt katsojat kulkevat paikoilleen näyttämön läpi. Siinä me eilen
kävelimme keskellä tapahtumapaikkoja, verisen halkopinon ohi kuin ne näytelmän kyläläiset. Tuli myös mieleen Aarne Tarkasen elokuva Olemme kaikki syyllisiä (1954), joka kertoo Helsingin Tähtitorninmäellä 1947 tapahtuneesta intohimomurhasta.

Uhreja olivat Kyllikki ja Runar, mutta myös vimmaan itsensä kiehuttanut kyläyhteisö. On tässä vielä sekin erikoinen yhteensattuma, että aikoinaan Runar Holmström hirtti itsensä pidätyssellissään lakanoista tekemäänsä köyteen 8.6.1960, kolme päivää Bodominjärven rannalla tehtyjen murhien jälkeen.

Lauri Maijala on ohjannut näytelmän sillä tavalla, että voin vastakin käydä katsomassa hänen näytelmiään. Kun Maijala aloitteli uraansa 15 vuotta sitten, hän kirjoitti ja ohjasi Teatteri Vanhaan Jukoon muutaman esityksen. Ensin tuli pilkkanäytelmä Mannerheimista ja sitten täysin hoopo Muoviukkeli, silkkaa roskaa, josta lähdin kesken pois ja kirjoitin: ”Hyvästi, Vanha Juko, 16 vuoden jälkeen.” Nyt Maijala näyttää aikuistuneen ja tekevän oikeata teatteria.

Erikoinen ja kumma juttu vain on, että sukupuoliroolit on Runarissa ja Kyllikissä käännetty nurinniskoin: kaikkia miehiä esittävät naisnäyttelijät ja päinvastoin. Täysin tarpeetonta kikkailua, ja aiheuttaa aluksi pitkään katsojalle hahmottamisvaikeuksia. Kaiken lisäksi tämä nurinkurisuus tuo paikoin mieleen kesäteatterifarssit. Muuten näytelmä on erinomainen kuvaus viattomuuden haaksirikosta, syyttömyyden muuttamisesta syyllisyydeksi. Ella Mettälä haavoittuvana lynkattavana Runarina ja Paavo Kinnunen hyväksikäytettynä Kyllikkinä ovat täydellisen onnistunut parivaljakko (kuvassa). Muita erityisesti mieleen jääneitä ovat Kati Outinen kirkkoherrana, Niko Saarela Runarin äitinä, Satu Silvo Kyllikin isänä ja Eeva Soivio Härkä-Heikkinä.

Lisäksi erikoinen tapaus perjantain esityksessä oli, että
Vilma Melasniemi oli perjantaiaamuna hälytetty illan esitykseen. Torstain esitys oli peruutettu sairaustapauksen vuoksi, mutta nyt päästiin jatkamaan. Wilma Melasniemellä oli kauppias Kiisken ja opettaja Roimelan roolit, jotka hän hoiti näytelmän vuorisanapaperit kädessään. Eikä mitään ongelmaa, kyllähän kauppiaalla ja opettajalla papereita voi käsissään olla, eikä näyttelijän tarvinnut repliikkejään aivan uppo-outona lukea läpi, olihan harjoitusaikaa ollut monta tuntia – taitava suoritus.

kari.naskinen@gmail.com