maanantai 18. lokakuuta 2021

Sähkö kallistuu, halpenee, kallistuu…


Sähkölaskun mukana tuli viime viikolla tiedotus, että sähkön verkkopalveluhinnat laskevat marraskuun alussa keskimäärin neljä prosenttia. Selitettiin syitä, joista yksi on yleinen korkotaso. Niiden perusteella sähköverkkotoiminnan tuottoja säännöstellään ja koska korot näyttävät pysyvän jatkossakin hyvin edullisina, myös verkkopalvelumaksuja alennetaan.


Päinvastaiset tiedot ovat kuitenkin nykyisin
kovin toisenlaisia. Joissakin Euroopan maissa sähkön tuottajahinta on viimeisten parin vuoden aikana jopa kaksin- tai kolminkertaistunut. Kun tulevaisuudessa ydinvoimaa ajetaan alas ilmastonmuutoksen torjumiseksi ja kalliiden päästöoikeuksien takia, pitää tilalle saada kalliimmalla tuotettavaa energiaa.

Vanhanaikaisten kivihiili- ja turvevoimaloiden tilalle tulee tuulta ja aurinkoa. Energia
teollisuus ry:n lehden tuoreessa numerossa päätoimittaja Jukka Relander kirjoittaa, että ilmastokriisiin tämä on osaratkaisu, ”mutta samalla se aiheuttaa uuden mahdollisen ongelman sähkömarkkinoille, kun uusiutuvan ja säästä riippuvaisen tuotannon osuus nousee” (Energiauutiset 4/2021).

Pohjoismaissa sähkön tuottajahinta on viime kuukausina ollut ennätystasolla johtuen tavallista lievemmistä tuulista ja vesivoimantuotantoon vaikuttavasta kuivasta kesästä. Readingin yliopiston ilmatieteen professori Paul Williams sanoi Financial Timesissa, että tuulten nopeudet ovat pudonneet viimeisten 30 vuoden aikana noin 15 prosenttia. Tämä viittaa Williamsin mukaan siihen, että muutos on pitkäaikainen ja jatkuu edelleen. Tällainen kehitys tietenkin pienentää tuulipuistojen sähköntuotantoa.

Relander lopettaakin pääkirjoituksensa toteamalla, että sähkön tulevan hinnan paras asiantuntija saattaa hyvinkin olla Pekka Pouta.

Lahti Energia Oy:n asiakaskirjeessä sanotaan, että jos kerrostalon vuosikulutus on 2000 kWh, laskee verkkopalvelumaksu 5,21 euroa vuodessa. Sähkölämmitteisen omakotitalon (18 000 kWh/v) verkkopalvelumaksu laskee 24,68 euroa vuodessa. Niin mitättömiä halvennuksia, että moisiin ei olisi kannattanut painokuluja tuhlata. Sitten ovat vielä erikseen perusmaksut, ja yleisesti ottaen on joka tapauksessa niin, että ilmastonmuutoksen torjuminen maksaa meille kuluttajille, mutta ne hinnat ovat asiaan suhteutuina silti pieniä.
Eikä Suomessa jouduta menemään samaan kuin Kiinassa, jossa pula sähköstä on jo johtanut säännöstelyyn.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 16. lokakuuta 2021

Nostalgia on sairaus


Lahden kaupunginteatterin uutuusnäytelmässä
Kulta, ollaan kotona (suomenkielinen kantaesitys) on kotirouvaksi jättäytynyt Judy siirtynyt ihailemaansa 1950-luvun elämänmuotoon. Valitsi vapaaehtoisen irtisanoutumisen finanssialan työpaikastaan, sai puolen vuoden palkkarahat ja muutti kotinsakin 50-luvun tyyliseksi. Aviomies Johnny meni tähän höpsötykseen mukaan, vaihtoi autonsa 50-luvun Morrikseen ja tunsi olonsa mukavaksi, kun huusholli oli aina putipuhdas, töistä kotiin tulevalta mieheltä vaimo riisui kengät ja pani tohvelit tilalle, antoi drymartinin ja hymyili kuin Hangon keksi.

Onnellisuutta on, mutta kun kolme vuotta oli kulunut, pariskunnan taloudellinen tilanne vaikeutuu. Tuossa vaiheessa Judyn äiti Sylvia (
Lumikki Väinämö) pitää näytelmän parhaassa kohtauksessa railakkaan monologin, jossa huutaa, että 50-luku oli kaamea. Hän tietää, kun on sen kokenut. Nostalgia on sairaus, sanoo äiti, jonka pitkän saarnan olisi voinut painaa vaikka käsiohjelmaankin.

Ennenkö oli kaikki hyvin? Ei ollut. Englantilaisen
Laura Waden (s. 1977) näytelmässä Sylvia muistelee 50-luvun sodanjälkeistä vaikeaa aikaa, kun kunnon ruuasta oli pulaa ja asumisolot olivat surkeita. Näinhän se oli meilläkin. Työ- ja kouluviikot olivat kuusipäiväisiä, eikä kotiin ollut varaa jäädä muilla kuin varakkaampien perheiden äideillä.

Koska näytelmän toinen
keskeinen aihealue on naisen asema yhteiskunnassa, niin sitä ei kuitenkaan nosteta esille, että kun perheenäiti 50-luvulla ja myöhemminkin palasi töistä kauppakassia kantaen kotiin, alkoi siellä toinen työrupeama. Duunariperheessä äidin työviikkonsa oli seitsemän päivää. Nyt Judylla ja Johnnylla sen sijaan on varaa leikkiä 50-lukulaisuutta vaihtamalla keittiöön vanhanmallisen, hurisevan kompressorijääkaapin, kuvaputkitelevision, singlelevyjä toistavan levysoittimen ja tähän malliin.

Koska näytelmän toinen aihealue on naisen asema yhteiskunnassa, tulevat esille ne epäkohdat, jotka nyttemmin ovat suureksi osaksi vähentyneet. Judyn ja Johnnyn perhetuttu Marcus (
Jori Halttunen) hyllytetään töistä, koska hän on syyllistynyt työpaikallaan seksuaaliseen häirintään. Eletään siis nykypäivää, vaikka Judy ja Johnny huseeraavat 50-luvun henkeen. Marcus ei käsitä, että alaista ei saa tämän työtä kiittäessään taputtaa olkapäälle tai ei ainakaan kovin alhaalle selkään. Enää ei kuitenkaan olla siinä filosofi Immanuel Kantin 150 vuoden takaisessa ajattelussa, että kansalaisella piti olla sellaista omaisuutta, jonka avulla hän ansaitse elantonsa ja arvonantonsa. Äänestykseen kelvollisiksi täyskansalaisiksi Kant määritteli vain varakkaat ja valtion palveluksessa olevat miehet. Naiset hän sulki ulos poliittisesta toiminnasta ”luonnollisten” syiden vuoksi.

Sukupuoli- ja luokkaerot tulevat näytelmässä hyvin esille. Johnny on kiinteistönvälittäjä, jonka esihenkilö Alex (Raisa Vattulainen) on moderni nainen. Johnny on ihastunut häneen, mutta ei sen enempää, eikä Alex edes ole huomannut sellaista, koska vain työntekijöiden kuukausiraporteilla ja muilla sellaisilla on hänelle jotain merkitystä. Marcuksen vaimo Fran (Anna Pitkämäki) on josain välimaastossa, ymmärtää maailman muuttumista, mutta on sen verran tavallinen ihminen, ettei ota jyrkkää kantaa suuntaan eikä toiseen.

Näytelmän keskiössä
Liisa Vuori ja Teemu Palosaari (kuvassa) tekevät erinomaiset roolit oudoissa asetelmissaan, vaikka näytelmä sinänsä ei ole mitenkään suurta teatteria. Se on joka tapauksessa tyylilajiltaan huvinäytelmä, ja onhan juoniaihekin huvittava. Sen feministinen pohjavire on kuitenkin sellainen, että sopii erinomaisesti varmaankin erilaisten naisporukoiden pikkujoulunäytelmäksi. Kesto vain on turhan pitkä, väliaikoineen 2:45. Täysin tarpeeton on väliajanjälkeinen takauma, jossa kerrotaan Judyn ja Johnnyn ratkaisuun johtaneesta tilanteesta, vaikka se on tullut aivan selväksi jo Tommi Kainulaisen suomentaman ja ohjaaman näytelmän alussa.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 14. lokakuuta 2021

Kybervarusmiesten koulutus alkaa


Puolustusvoimien varusmieskoulutus uudistuu, kun aletaan kouluttaa erikseen kybervarusmiehiä. Näihin tehtäviin koulutetaan kaksi saapumiserää vuodessa, pääsykokeiden perusteella yhteensä 30 - 40 sopivinta hakijaa. Kybervarusmiehen palvelusaika on 255 päivää. Tällaisiin muuttuneisiin maanpuolustuksen asioihin kiinnitti huomiota myös Puolustusvoimien komentaja, kenraali Timo Kivinen esitelmöidessään eilen Paasikivi-seurassa.

”Maailma on nyt moninaisempi kuin kylmän sodan aikana. Kaksinapaisuus on vaihtunut uudenlaiseen asetelmaan, kun USA:n fokus on nyt Aasiassa, ja sitten on tämä nopea teknologian kehitys”, sanoi Kivinen ja otti esille automatisoinnin, robotiikan, satelliitit ja kauko-ohjattavat lennokit. Myös ilmastonmuutokseen liittyvät tekijät voivat vaikuttaa geopoliitisiin kuvioihin. Ilmastomuutoksen hillitsiminen vaikuttaa
Suomessakin kaikkien asevoimien toimintaan. Pitkän aikavälin tavoitteeksi on asetettu kestävän kehityksen periaatteita noudattava operatiivinen toiminta.

”Tästä eteenpäin EU:n vastuu lähialueiden kriisinhallinnasta kasvaa
ja kansainvälisen yhteistyön on edelleen kehityttävä. Tästä oli jo hyvänä esimerkkinä äskettäinen Afganistnin operaatio, joka toimi hyvin. Suomen näkökulmasta on entistä enemmän panostettava kyber- ja informaatiovaikuttamisen torjuntaan, ja yleisen asevelvollisuuden pitäminen voimassa on edelleen avainasemassa”, sanoi Kivinen.

Paasikivi-seuran tilaisuudessa sanoi eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja
Ilkka Kanerva keskustelleensa Ulkopoliittisen instituutin seminaarissa ruotsalaisten kanssa ja saaneensa selvän viestin siitä, että Ruotsin maanpuolustuspolitiikassa USA on tärkeämpi yhteistyökumppani kuin Nato. Ei kuitenkaan suoraan sanonut, että näin sen pitäisi meilläkin olla.

Monialaisiin uhkiin vastaaminen edellyttää tiivistä kansainvälistä yhteistyötä. Pohjoismaiden samankaltaisuuden takia yhteiskuntien uhkakuvat, riskit ja haavoittuvuudet ovat samantyyppisiä kaikissa Pohjoismaissa.
Yhteistyö niiden kesken vahvistaa kaikkien Pohjoismaiden turvallisuutta. Keskeistä on vakauden lisääminen Suomen lähialueilla Pohjois-Euroopassa, Itämerellä ja arktisella alueella. Jos tilanne siitä huolimatta kriisiytyy, poliittisilla päättäjillä on keinovalikoimassa mahdollisuuksia syvempää yhteistyöhön myös poikkeusoloissa.

KYBERKOULUTUS
RIIHIMÄELLÄ

Kybervarusmiesten palvelus alkaa ensi vuonna Panssariprikaatissa Parolannummella, jossa heille annetaan kuusi viikkoa kestävä sotilaan peruskoulutus alokasjakson aikana. Sen jälkeen kybervarusmiehet siirtyvät 12 viikon pituiseen erikoiskoulutukseen Riihimäelle. Koulutus on monipuolista tietotekniikan, tietoturvallisuuden ja kyberturvallisuuden opetusta. Sen osa-alueita ovat verkkotekniikat ja käyttöjärjestelmät, avointen lähteiden tiedustelu (OSINT), salausjärjestelmät, suojaamisen perusteet, valvomotoiminta ja projektityöskentely. Varusmiespalveluksensa jälkeen kybervarusmiehet sijoitetaan kyberjoukkojen reserviin ja heillä on mahdollisuus hakeutua myös Puolustusvoimiin kyberalan töihin.

Kybertehtävissä palvelemisen edellytyksenä on tietotekniikkaan liittyvä osaaminen. Hakijalla on oltava osaamista ja kokemusta yhdestä tai useammasta tietotekniikkaan liittyvästä osa-alueesta, kuten esimerkiksi ohjelmoinnista, verkkotekniikoista, käyttöjärjestelmistä tai palvelinten ja päätelaitteiden ylläpidosta. Ei tarvitse olla kaikkien osa-alueiden valmis asiantuntija, hakijoiden osaamisprofiilit voivat olla hyvinkin erilaisia, sillä kyberpuolustuksen osaamista syvennetään koulutuksessa.

kari.naskinen@gmail.com



keskiviikko 13. lokakuuta 2021

Te Saksan suuren kansan uskolliset pojat


Suomessa on noin 40 saksalaisten sotilaiden hautapaikkaa, joista 30:llä on hautamuistomerkit vuonna 1918 täällä kaatuneille sotilaille. Eniten haudattuja on Helsingin Vanhan kirkon puistossa, 93.
Lahden vanhalla hautausmaalla Radiomäellä on 53 saksalaisen hautapaikka, johon kaupunki päätti heti kesäkuussa 1918 hankkia muistomerkin. Patsastoimikunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin kuvanveistäjä Ville Wallgren, jonka johdolla saatiin nopeasti valmista ja vuonna 1920 pystytettiin puolitoista metriä korkea muistomerkki. Graniittipatsaan tekivät kuvanveistäjät Urho Heinänen ja Willehard Martin. Lisäksi kaupunginvaltuusto antoi 50 000 markan avustuksen kaatuneiden omaisten hyväksi.


Keski-Lahden seurakunnan entinen kirkkoherra Mauri Malkavaara teki 1990-luvulla 30-sivuisen kirjasen Radiomäen hautausmaan historiasta. Siinä hän kuvaa kansalaissodan taisteluja Lahdessa: ”Täällä ei käyty niinkään sotaa valkoisten ja punaisten, valkokaartin ja punakaartin joukkojen välillä, vaan Loviisassa maihin nousseet saksalaisten joukot suorittivat kaupungin valtauksen.”

Vanhan hautausmaan alue oli yksi taistelupaikka. Hautausmaan asiakirjoissa ei ole mainintaa, että tälle alueelle olisi haudattu kaatuneita punaisia. Heitä alettiin haudata kirkon lähellä olevaan puistoon, mutta hautaukset keskeytettiin kaupunginvaltuuston päätöksellä ja määrättiin punaiset haudattaviksi uudelle Mustankallion hautausmaalle.

Kaupungintalon puistossa on Viktor Janssonin tekemä Vapaudenpatsas (1921), jonka jalustaan on kaiverrettu taisteluissa kaatuneiden valkoisten sotilaiden nimet. Tähän puistoon ei kuitenkaan kaatuneita ole haudattu.

Saksalaiset olivat tulleet Valkon satamaan 7.-18.4. Maihinnousun tehnyttä osastoa komensi eversti
Otto von Brandenstein, ja nykyisin Loviisan pääkatu on nimeltään Brandensteininkatu. Eikä mennyt kuin viikko, niin saksalaiset ottivat haltuunsa Lahden 23.4.1918. Tosin lisävoimaksi oli pari päivää aiemmin tullut pohjoisesta virolaissyntyisen Hans Kalmin pataljoona. Punaisten teloituksiinkin saksalaiset ehtivät yhdessä suojeluskunnan miesten kanssa. Lahden työväenyhdistyksen tilastossa on 18 teloitetun kohdalla merkintä, että surmaaja oli ollut saksalainen.

Etelä-Suomen Sanomissa
riemuittiin 25.4.1918 otsikolla Saksalaisille pelastajille: ”Te Saksan suuren kansan uskolliset pojat. - - - Teidän laukauksenne toivat meille vapauden vaikeasta sorrosta ja siksi ne tuntuvat kuin mieluisalta musiikilta. - - - Te pelastitte nuoren kaupunkimme tuhosta ja lukuisat sen kunnollisimmista asujamista kamalan kohtalon käsistä.”

Myöhemmin oli lehdessä ilmoitus kaatuneiden saksalaisten hautaamisesta: ”Yhteistä näille vainajille, joista ilmoitettiin yleisesti, on viesti, että he kaatuivat isänmaan vapauden puolesta.”

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 11. lokakuuta 2021

Paha saa palkkansa, mutta entä hyvä

Lassi Nummen seura on julkaissut kirjan Hyvyys, jossa 14 kirjoittajan esseissä valotetaan hyvyyttä paitsi itse koetun, myös kaunokirjallisuuden, filosofian ja Vuorisaarnan kautta. Esseet peilautuvat kulttuuriin ja yhteiskuntaan, ja niissä otetaan kantaa myös poikkeusaikaan, jona ne ovat syntyneet. Esseekokoelman on toimittanut seuran puheenjohtaja Katriina Kajannes.

Hannu Salama -seuran puheenjohtaja
Jussi Niinenmaa kirjoittaa vanhan sanonnan olevan, että paha kyllä saa palkkansa. Ei tietenkään aina, mutta ei hyväkään. Niinenmaa, myös entinen F.E. Sillanpään seuran puheenjohtaja, ottaa esimerkkejä kaunokirjallisuudesta:


F.E. Sillanpään Nuorena nukkuneen (1931) päähenkilö on orpotyttö Silja Salmelus, joka pyrkii miellyttämään kaikkia ja tekemään kaikille hyvää. Silja kuitenkin epäonnistuu suunnilleen kaikessa, mihin ryhtyy, ja juuri aikuisikään päästyään sairastuu vakavasti ja menehtyy.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) Urho Hietanen on porukkahengen nostattaja, joka puolustaa eri vaiheissa jotenkin syrjään jäämässä olevia tovereitaan. Sodan loppuvaiheissa Hietanen lähtee sirpalemontusta pelastamaan pakokauhuun joutunutta, haavoittunutta alokasta, mutta sokeutuu itse kranaatinsirpaleesta. Kun Hietanen vielä tästä huolimatta yrittää pelastaa toisia haavoittuneita sairaankuljetusautosta, hän saa surmansa luotisuihkussa.

Kalle Päätalon Höylin miehessä (1970) on Mikko Puurto päättänyt sotien jälkeen ruveta omatoimiseksi sosiaalityöntekijäksi. Pienellä paikkakunnalla hän jakaa omat säästönsä avuntarpeessa oleville. Mikon rahojen kärkkyjiksi ilmaantuu kuitenkin muitakin, ja suoranaisen murhasuunnitelmankin hän välttää. Eikä Mikko hyväntekeväisyydestään kiitosta saa.

Erilaisissa onnellisuusvertailussa Suomi on aina kärjessä. Asiat ovat meillä
keskimäärin paremmin kuin muualla. Tästä huolimatta valitetaan jatkuvasti. – Tulis vittu sota ni loppus nariseminen. Tuttu sanonta ja pelkästään ajatuksellisella tasolla aivan oikea. Tämä ei enää ole Niinenmaan tekstiä, mutta tällaistahan tämä on. On työttömyyttä, köyhyyttä, epätasa-arvoa ja kaikkea sellaista, joka sattuu osumaan narisijan omalle kohdalle. Joskus maitopurkkien avautuminen on huonoa, joskus sähköpotkulauta on jätetty huonosti keskelle jalkakäytävää tai joku ei saa riittävän nopeaa palvelua terveyskeskuksen ajanvarauksessa. Tästä huolimatta pohjoismainen hyvinvointiyhteiskuntamalli on paras mahdollinen.

PAHAAKIN TARVITAAN

Täydellistä autuutta on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Hyvään pyritään, mutta pahuus on usein esteenä.
Toisekseen hyvyys tarvitsee joskus pahuuden avukseen. Tyypillinen esimerkki on pasifismi, joka absoluuttisena ihanteena ei toimi. Miten olisi käynyt, jos Suomi olisi syksyllä 1939 julistautunut pasifistiseksi valtioksi? Ei tarvitse pitkään pohtia, kun saa itseltään vastauksen, että huonosti. Onneksi oli kuitenkin käytettävissä pahuuden voima eli armeija.

Puolustussota on siis hyvä asia. Mutta kuinka pitkälle? Talvi- ja jatkosodissa kaatui 100 000 suomalaista, pala maata menetettiin viholliselle, mutta itsenäisyys säilyi – eli hyvä juttu. Entä mihin asti olisi voitu mennä? Olisiko puolustussota ollut edelleen perusteltavissa, jos kaatuneita olisi tullut miljoona, kaksi miljoonaa, tai kaksi miljoonaa ja lisäksi kaksi miljoonaa siviiliä? Onko valtion itsenäisyys tärkeämpää kuin sen ihmisten elämät? Miksi ihmisten uhraaminen talvi- ja jatkosodissa oli tärkeämpää kuin antautuminen Neuvostoliitolle ilman yhdenkään elämän menettämistä? Jos olisin 80 vuotta sitten elänyt ja minulta olisi kysytty, valitsenko isäni kuoleman vai Suomen liittämisen Neuvostoliittoon, olisi vastaus ollut ilman muuta jälkimmäisen vaihtoehdon puolesta.

Pasifismi on samanlainen aate kuin kommunismi. Molemmat toimisivat vain, jos maailman kaikki valtiot ja kaikki ihmiset hyväksyisivät, että näillä mennään. Mutta ei mennä, koska valtiot ja ihmiset ovat pahoja.
Leo Trotski oli oppinut tämän vasta ollessaan maanpaossa Meksikossa, jossa hän sanoi, että on kuitenkin uskottava sellaiseen, minkä ei edes tiedä olevan olemassa, sellaiseen, jonka ääriviivoja saati sisältöä ei osaa aavistaakaan.

Iso ongelma on i
tsekkyys. Suomessa on jopa perustettu puolue, jonka tärkein poliittinen aate on suvaitsemattomuus kaikkea vähänkin vieraampaa kohtaan. Helsingissä puhutaan imagohaitasta, kun romanialaiset kerjäläiset istuvat kadulla kerjäämässä. Sellaiset resupekat eivät sovi Pohjolan valkoisen kaupungin katukuvaan. Pääministerinä ollessaan Matti Vanhanen (Kesk) sanoi politiikan toimittajien tilaisuudessa 2010, että koska kerjäämistä ei saada kuriin lainsäädännöllä, niin ihmisten pitäisi vain lopettaa niille rahan antaminen. Tämä tekisi lopun kerjäämisestä muutamassa viikossa.

”Vetoan siihen, että näin toimittaisiin. Se vaatii jokaiselta vain tämmöisen päätöksen. Ei anneta rahaa. Se loppuu siihen”, Vanhanen sanoi Yle Uutisten mukaan keväällä 2010
. Samaa mieltä oli silloinen kaupunginjohtaja Jussi Pajunen (Kok).

Imagohaitoista kärsivät nykyisin myös Välimeren pohjoispuolella olevat maat. Siellä on alueita ja varsinkin pieniä saaria, joiden pääelinkeino on vaihtunut kalastuksesta turismiin, mutta nyt tätä uutta elinkeinoa haittaa pakolaisvyöry Välimeren yli Afrikasta. Imagohaitta matkailumaineelle syntyy siitä, että mustia pakolaisia on alkanut näkyä liikaa. Edes surkeilta lautoiltaan tai hajonneista veneistään mereen jääneitä pakolaisia ei pidä pelastaa – uikoot takaisin tai hukkukoot, mutta tänne ette tule.

TEKOPYHÄ, TEKOHYVÄ

Usein pahuus voittaakin hyvyyden. Näitä asioita paljon käsittelevä Raamattukin on tekopyhä – tai tekohyvä –, jossa yritetään vakuuttaa, että ”kuka voi tehdä teille pahaa, jos te kiihkeästi pyritte tekemään hyvää?” Toisen posken kääntäminen on huono neuvo. Sitä paitsi uskovaisille uskotellaan, että jokainen on syntinen jo syntyessään, ”synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun”. (1. Pietarin kirje 3:13 ja Psalmit 51:7)

Jos Raamatun kuvaama Jumala olisi olemassa, ei pahuutta pitäisi ollakaan. Vai mitä se Jumala siellä jossakin oikein ajattelee – antaa Pahan tehdä tekojaan, jotta hänen Hyvänsä näyttäisi oikein hyvältä. On sallinut Hitlerin, Maon, Stalinin, Suharton ja kumppanien touhuta vapaasti, eikä ole korvaansa lotkauttanut.

Yksi pahuuden symboli on ollut Adolf Eichmann. Hollantilainen historioitsija Rutger Bregman saa kuitenkin Eichmannin väännetyksi lähtökohdiltaan hyväksi ihmiseksi bestsellerkirjassaan Hyvän historia (2020). Eichmann ei ollutkaan mikään tärähtänyt byrokraatti, vaan vakaumuksensa perusteella hyvän puolesta toiminut fanaatikko. Bregman kirjoittaa: ”Eichmann teki pahaa, koska hän ajatteli tekevänsä hyvää.”

Eichmann oli siis omasta mielestään vakaumuksellinen hyvä ihminen, koska hän teki hyvää putsaamalla pois kuusi miljoonaa pahaa ihmistä, Valtakunnan vihollisia.

Kun tätä logiikkaa kelaa lisää, pääsee sellaiseenkin tulokseen, että Adolf Hitler ei ollut yhtä paha ihminen kuin Josif Stalin. Samoilla Eichmannin perusteilla Hitler antoi määräyksen puhdistaa Saksa vieraslajeista, kun taas Stalin tapatti omaa lajiaan edustaneita ihmisiä, joten hän oli vielä pykälää pahempi.

kari.naskinen@gmail.com

 

sunnuntai 10. lokakuuta 2021

Karpolla ja Smedsillä on asiaa


Teatterikorkeakoulussa 1990-95 opiskellut
Kristian Smeds on viimeiset kolme vuotta toiminut TeaK:n näyttelijäntaiteen professorina. Toissa iltana sai Kotkan kaupunginteatterissa ensi-iltansa hänen dramatisoimansa ja ohjaamansa oppilastyö Karpolla on asiaa. Kun olen jokseenkin kaikki Smedsin kirjoittamat/ohjaamat näytelmät nähnyt, tuntui ensikuulemalta hieman oudolta tällainen valinta. Mutta ei – Smeds hallitsee kaiken. Hannu Karpon aikoinaan esille nostamat päähänpotkittujen, epäoikeudenmukaisuuksien uhreiksi joutuneiden pienten ihmisten tapaukset ovat täyttä asiaa myös teatterin keinoin toteutettuina. Nyt ei mennä kirveen kanssa ovien läpi eikä lennetä, vaan ollaan näyttämöllä ankarasti tosiasioiden kanssa.


Smeds on viimeiset 20 vuotta ollut suomalaisen teatterin suurin uudistaja. Nyt hän todistaa
jälleen olevansa mestari myös henkilöohjaajana. TeaK:n nuoret opiskelijat tekevät niin komeaa teatteria, että alta pois. Tarinat ”havumetsien maasta” tulevat esille hurjina ja koskettavina, välillä myös surullisina monologeina sekä ratkiriemullisina satiireina.

Hannu Karpon 1983 - 2007 televisioon tuomat ihmiset murheineen ja myös hauskuuksineen ovat todellisuutta. Näytelmä alkaa, kun lavalle tulee Nilsiän öljysheikki, joka jalosti jäteöljystä voiteluainetta, lääkettä ja mitä kaikkea. Kummallisia kylähulluja ja idealisteja Karpo otti mukaan ohjelmiensa kevennyksiksi, mutta pääasiana oli kuitenkin se tylyys
ja ehdoton vääryys, johon ihmiset olivat törmänneet omia asioitaan hoitaessaan. Näytelmässä käydään läpi byrokratialla vääristettyjä tilanteita, verottajan täysin kohtuuttomia ratkaisuja ja muita sellaisia asioita, joiden kuvaamisesta Karpoa syytettin usein sosiaalipornon tekemisestä. Näytelmässä ei vähässäkään määrin ole sosiaalipornon aineksia, Smedsin ja nuorten näyttelijöiden tekemässä monenkirjavassa kavalkadissa vain tiivistyy se, mikä muuttuvassakin Suomessa on ajatonta ja pysyvää. Eivät globalisaatio ja muut muutokset ihmisten hätää ole hävittäneet.

Näyttämöllisesti Smeds saa näistä irti herkullisia kohtauksia. Naurattaakin, mutta joidenkin tapausten komediallisuus ei pudota pohjaa vakavilta tosiasioilta. Yhtenä osana näitä asioita ovat myös ihmisten yksinäisyys, heidän unohtamisensa ja ”naapurirakkaus”, joka ei kestä esimerkiksi sitä, että tontillaan traktorilla lumia auraava mies joutuu kääntämään traktorinsa naapurin tontilla – käy varmaan metrin verran naapurin puolella, joten kärhämähän siitä syntyy. Lapiolla turpaan.

Mitenhän on käynyt hoitovirheiden korvaamis
issa? Entä kuinka pitkään ajokieltoon poliisi pani vanhan Opel Kadettin, jota tuunatessaan pojat olivat ulottaneet pakoputken liian kauas korin reunasta? Vastauksia ei saada, mutta kyllä kirveellä olisi töitä.

Näytelmän piti tulla ensi-iltaan jo viime vuoden lopulla, mutta korona siirsi sitä. Näyttelijät ovat nyt TeaK:n maisterivaiheen näyttelijäopiskelijoita ja maisteriksi viimeisen vuoden aikana valmistuneita. Koska esitys on erinomainen, panen tähän vielä näyttelijöiden nimetkin, sillä ne tulevat varmaan vuoden muutaman jälkeen tutuiksi enemmänkin:
Suvi Blick, Annika Hartikka, Inkeri Hyvönen, Emma Kilpimaa, Saana Koivisto, Hilma Kotkaniemi, Anssi Niemi, Nicklas Pohjola. Osalle heistä Karpolla on asiaa muodostaa opinnäytetyön, jossa ohjelmalehtisen mukaan ”opiskelija ilmentää itsenäistä taiteellista ajattelua ja ilmaisua, rakentaa opintojen aikana oppimiaan taitoja ja rakentaa niiden pohjalta kokonaisvaltaista esiintymistä”.

Olkoon heitä puheilmaisussa opettanut Smeds tai kuka tahansa, niin tämäkin osa-alue toimii. Suorastaan poikkeuksellista nykyaikana on, että koko näyttelijäryhmän artikulointi on erinomaista.

Omaa kokonaisvaltaista teatterikokemustani Kotkassa täydensin yöpymällä pienessä Merikotka-hotellissa, samassa talossa, jossa aikoinaan Kotkan Ruusu
Rosa Mäkinen piti parturiliikettään. Aivan vieressä on Kairo, jossa haminalainen Pelle Miljoona oli juuri lopettanut esiintymisensä, kun tulimme alakerran baariin.

Viekää tuo pelto pois jos pystytte
viekää kaikki pois
jos teissä on miestä mihinkään
viekää tuo metsä pois jos pystytte
jos ette pysty
niin jättäkää mut rauhaan.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 9. lokakuuta 2021

On pysyttävä niin lähellä hallitsijaa kuin suinkin ja niin kaukana kuin mahdollista


Otsikon sanonta on
Paavo Haavikon. Hän oli ”Kekkosen miehiä”, mutta taitavasti. Haavikon tuoreessa elämäkertakirjassaan Martti Anhava kertoo, että Haavikko kyllä pyrki ansaitsemaan Kekkosen huomion ja arvostuksen, mutta kaihtoi henkilökohtaisia tapaamisia. Yhdenkin kerran presidentin kansliasta tuli Haavikolle kutsu Tamminiemeen saunomaan ja sanottiin auton tulevan hakemaan silloin ja silloin. Auto tuli Haavikon pihaan Kulosaaressa, Haavikko kurkki ikkunaverhojen takaa vaivautuneena, mutta ei lähtenyt. Auto lähti. Pojalleen Heikki Haavikolle hän sanoi, että kun Tamminiemen saunailtoihin kerätään lähinnä poliitikkoja, korkeita virkamiehiä ja yritysjohtajia, niin sellaiseen seuraan kirjailija kutsutaan ohjelmanumeroksi, ajanvietteeksi, eikä hänen paikkansa ole siellä.

Samalla tavalla Paavo Haavikko suhtautui muutenkin herrojen kutsuihin.
Joihinkin vuorineuvosten tilaisuuksiin hän sentään osallistui, mutta istui niissä hiljaa. Kun hän sitten lopetti nekin käynnit, vuorineuvokset olivat pettyneitä, kun eivät enää voineet Pörssikubilla kehuskella, että istuttiin tuossa iltaa Haavikon kanssa. Toisaalta ei Haavikko muutenkaan kaikenmaailman kissanristiäisiä harrastanut, sillä niissä hän ei olisi kohdannut älyllisesti vertaisiaan. Eikä hänellä kovin monta varsinaista ystävää ja luottohenkilöä perhepiirin ulkopuolella ollutkaan. Haavikko oli vaikea ihminen lähestyä. Rafael Wardikin sanoi hieman pelänneensä Haavikkoa, joka asui jonkin aikaa samassa aravatalossa Lauttasaaressa. Anhavan 800-sivuisessa kirjassa tulkitsen Haaviston pitkäaikaisiksi ystäviksi vain kirjoittajan isän Tuomas Anhavan, Jukka Kemppisen, Heikki Parkkosen, Mauno Saaren, Hannu Salaman ja Aulis Sallisen.

Kirjassa Niin katosi voitto maailmasta (Otava, 2021) käydään perusteellisesti läpi Haavikon elämää ja tuotantoa. Paljon on tuttuakin asiaa, koska Haavikko kirjoitti itsekin muistelmakirjoja, mutta lisäksi Anhava haastatteli vuosina 2014-21 noin 70 ihmistä. Läpi kirjan kulkee Kekkonen. Haavikon viimeisinä vuosina hänen luonaan kävivät lapsenlapsetkin, ja kerran sairas isoisä havahtui ja sanoi: ”Kuulkaa, ei minulla ole muuta neuvoa teille antaa kuin että lukekaa lapset Kekkosta.”

Vaikka Haavikko ei siis varsinaisesti kaveerannut Kekkosen kanssa, niin jonkinlaiseen lähipiiriin hän ajautui, koska hänen vaimonsa Marja-Liisa Vartio oli yksi Sylvi Kekkosen harvoista läheisistä ystävistä. Kekkosen kutsumana Haavikko osallistui linnanjuhliin 18 kertaa. Lisäksi kannattaa muistaa, että Kekkosen muistelmakirja Tämä minun ankara vuosisatani (Art House, 2000) on käytännöllisesti katsoen Haavikon kirjoittama. Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n johtokuntaan kuuluessaan Haavikko taas kirjoitti Suomen Kuvalehteen nimimerkki Liimataisen joitakin tekstejä, joiden takana todellisuudessa oli Kekkonen, kuten arveltiin ja myöhemmin tiedettiinkin.

Kekkonen lopetti kirjoittamisen Suomen Kuvalehteen 1978, kun päätoimittaja Mikko Pohtola palkkasi pakinoitsija Simpan eli Simo Juntusen lehden avustajaksi. Toisena päätoimittajana tuolloin ollut Mauno Saari lähetti Kekkoselle kirjeen, jossa toivoa Kekkosen paluuta kirjoittajaksi. Kekkonen kutsui Yhtyneitten varatoimitusjohtajan Ahti Sirkiän Tamminiemeen, jossa Kekkonen oli vihainen moisista kirjeenlähettäjistä: ”No mitä aiotte tehdä”, kysyi Kekkonen Sirkiältä. Kun tämä sanoi, ettei hän voi Saarta ainakaan erottaa, koska ei ollut häntä palkannutkaan, sanoi Kekkonen siihen: ”Sittenhän minä kutsuin tänne väärän miehen.” Tästä Saaren potkut kuitenkin alkoivat.

KOIVISTO YRITTI SITÄ,
MITÄ KEKKONEN OLI


Kekkosen seuraajaksi äänestettyä Mauno Koivistoa Haavikko vihasi, oli hänen mielestään epäkelpo pankkimies, joka kansansuosion ansiosta selvisi kuin koira veräjästä taloudellisista tyhmyyksistään. Kun Koivisto ei Haavikkoa itsenäisyyspäivänjuhliin kutsunut, sen Haavikko lisäsi ”tuon ansiottoman arvonnousijan” syntilistaan.

”Kekkonen oli vuosikymenten halki sitä mitä Koivisto yritti, sekä Suomen Pankissa että pääministerinä ja sitten myös presidenttinä: talouden johtava henkilö”, kirjoitti Haavikko. ”Koiviston perustuslain rikkomus rahalakia vastaan oli niin ilmeinen että Koiviston piiri tarvitsee Kekkosen väitettyjä rikkomuksia pestäkseen hänen seuraajansa rikkomukset. Myös sen kaltainen rikos perustuslakia vastaa kuin on inkeriläisten selittäminen paluumuuttajiksi tarvitsee Kekkosen väitettyjä ylikäymisiä, jotta niistä yhdessä tulisi maan tapa.”

Martti Anhava arvelee, että Haavistoa otti päähän sekin, että Koivisto varjosti Haavikon asemaa valtakunnanpessimistinä. Koivistokin lausui mielellään julki varoittavia ja tummanpuhuvia tilannearvioita, joihin suhtauduttiin vakavasti, koska ne tulivat niin korkealta taholta. Haavikko oli tässä suhteessa kohdannut voittajansa.

Martti Ahtisaaren Haavikko sivuuttaa vain muutamalla vähäpätöisellä maininnalla, mutta Tarja Haloseen Haavikko suhtautui yllättäen myönteisesti. Haavikon oma yhtiö Art House julkaisi hänen kirjoittamansa Tarja Halosen tarinan (2001), jossa päähenkilö kuitenkin on sivuseikka, koska kirja kertoo enemmän Haavikosta kuin Halosesta. Anhavankin mielestä kirja oli yksi Haavikon omituisimmista aikaansaannoksista.

Tarja Halosta kirjoittaja nosti jalustalle esittämällä
pilkallisen vertauksen eduskunnan puhemieheen Riitta Uosukaiseen eduskunnan kevätistuntokauden 2001 avaisiin liittyen: ”Puhemies tuli paikalle ensimmäisenä, pääministeri ei noussut puhujan paikalle, presidentti tuli varapuhemiehen airueen jäljessä, kolmen adjutantin saattelemana. Puhemies lumosi katsojat kuin liehuva liekinvarsi, väkevä ja palava. Presidentti kantoi arvovallan viittaa. Riitta Uosukainen nousi maasta sinisen aarnivalkeana ja tanssi, taipui ja houkutteli, ja Tarja Halonen oli kuin valkohehkuinen teräs. Sitkeä, taipuva mutta yhtä periksiantamaton kuin Toledon teräksinen säilä.”

HAAVIKON MENETELMÄ
OLI VALLAN ANASTAMINEN

Haavikon teosluettelo on pitkä, neljä sivua kirjan lopussa. Runoja, aforismeja, proosaa, näytelmiä, ooppera- ja elokuvakäsikirjoituksia, muistelmia. Suomen johtavaksi runoilijaksi hän nousi 1950-luvulla, mutta hänen merkittävin teoksensa on Kansakunnan linja (Otava 1977, laajennettu laitos 1990). Siinä Haavikko anasti vallan itselleen, kuten Arvo Salo totesi Parnassossa 1/1978:Haavikko ottaa vallan Suomen historian yli ja käyttää sitä valtaa niin kuin se olisi aina ollut hänen ja tulisi aina olemaan hänen. Hän kirjoittaa niin kuin ei mitään muuta olisi kirjoitettavissakaan eikä ajateltavissakaan.”

Kirjallisuustieteilijä, historioitsija ja Joensuun yliopiston professori
Hannes Sihvo täydensi: ”Pisin monologi on piilotettu kaikkialle tekstiin, se on valistuneen yksinvaltiaan Urho Kekkosen.” (Karjalainen 4.12.1977)

Kirjassa käydään tietenkin hyvin läpi myös Haavikko runoilijana, vaikka hän itse piruillessaan sanoikin, ettei hän ole kirjailija, vaan liikemies. Työura Otavan kirjallisena johtajana oli merkittävä, samoin hänen henkilökohtainen kiinnostuksensa omistamiseen, joka kohdistui metsään, kiinteistöihin ja pörssiosakkeisiin.


”Metsää kannataa ostaa aina kun voi”, sanoi Haavikko.


Talousmiehenä Haavikko sai paljon aikaa Otavassa, vaikka ei niihin tehtäviin ollut valittukaan. Kun Haavikko puhui yrityksen poistoista tai kirjavaraston arvostamisesta taseessa, eivät Otavan
omistajajohtajat Haavikon mukaan oikein ymmärtäneet, puhumattakaan kun siirryttiin varaston kiertonopeuteen, mentiin aivan vieraalle alueelle. Yksi lentävä lause olikin, että Otavan saneeraajana ”Haavikko pelasti Otavan”.

Haavikolle myönnetyt palkinnot ja arvonimet muodostavat kunnioitettavan pitkän listan: valtion kirjallisuuspalkinto kahdeksan kertaa, Helsingin yliopiston kunniatohtori 1969, Neustadt-palkinto 1984, akateemikon arvo 1994 jne.
Finlandia-palkintoa Hän ei saanut. Yhtenä vuonna sitä ennakoitiin yhtenä vaihtoehtona, mutta Haavikko ilmoitti Suomen kirjasäätiölle kieltäytyvänsä mahdollisista Finlandia-palkintoehdokkuuksista. Sinä syksynä julkaisemiaan kolmea kirjaansa hän ei valintaraadille lähettänyt.

Martti Anhavan kirja on merkittävä teos suomalaisten kulttuuri-ihmisten elämäkertateosten joukossa. Viimeisten kymmenen vuoden ajalta se vertautuu esimerkiksi
Jörn Donnerin Mammuttiin (Otava, 2014) ja Tellervo Krogeruksen tekemään Matti Kuusen elämäkertakirjaan Sanottu. Tehty (Siltala, 2014); kaikki nämä käsittelevät laajasti suomalaisen yhteiskunnan tilaa myös kulttuuriasioiden ulkopuolella.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 6. lokakuuta 2021

Raha ei ratkaise kaikkea


MOT-ohjelman veroparatiisijutun jälkeen näin unen, jossa joku kysyi, millä summalla jättäisit vaimosi, ja niin täysin, ettei sen jälkeen saisi edes puhelinyhteydessä olla. Kun en heti osannut vastata, kysyjä ehdotti, että riittäisikö 200 000 euroa. En vieläkään pystynyt antamaan vastausta ja sitten heräsin.


Siinä aamuyön tunteina jäin oikein pohtimaan painajaisunen asettamaa tilannetta. Tuli kuitenkin aika nopeasti selväksi, että ei riittäisi, vaikka panisi summaan
vielä nollan perään tai kaksikin. Siis täysin mahdoton ajatus.

Kaikesta ei rahalla selviä. Kokeilkaapa ajatusleikkiä: paljollako menisitte alasti viemään roskapussin pihan toisella puolella olevaan jätekatokseen, jos taloyhtiön pihatalkoot olisivat juuri menossa? Eikä saisi kertoa, mistä on kysymys. En menisi.

Enkä liittyisi Perussuomalaiset-puolueeseen ja kirjoittaisi siitä yleisönosastoon, vaikka saisin mitä.

Kun on asunto, auto ja rahaa ruokaan ja juomaan, niin mitä sillä 200 000:lla tai kahdella miljoonalla oikeastaan tekisi.
Auton varmaan vaihtaisin vähän uudempaan, mutta muuta ei oikein tule mieleen.

Lotosta saisi tietenkin jotain tulla, koska se ei edellytä mitään ylimääräistä toimintaa. Voitot ovat kuitenkin mitättömän pieniä. Kun äskettäin sain
hienosti viisi oikein, sain vain 45 euroa. Jyväskylän rallin kolmen parhaan veikkaaminen meni pieleen, kun panin mukaan Neuvillen. Jyväskylässä nämä asiat tunnetaan tietenkin paremmin, joten veljeni siellä sai oikealla rivillä Evans Tänak Breen 1079 euroa (panos 8 euroa).

Raha ei tee onnelliseksi, sanotaan. Suomalaiset ovat maailman onnellisin kansa keskimäärin. Tässä rahalla on kuitenkin merkityksensä, koska hyvinvointiyhteiskuntaa ylläpidetään valtion, kuntien ja kohta myös maakuntien
keräämillä verorahoilla. Toisaalta asiat eivät ole kaikilta osin kehittyneet hyvin. Pitkittyneesti alle köyhyysrajan eläviä ihmisiä on Suomessa nyt kaksi kertaa enemmän kuin 2000-luvun alussa. Köyhyysrajan alapuolella on ihminen, jonka nettotulot ovat alle 60 prosenttia keskimmäisen tulonsaajan nettotuloista. Tällä hetkellä tämä köyhyysraja on noin 1250 euroa kuukaudessa. Tilastokeskuksen mukaan joka kuudes suomalainen on köyhyys- tai syrjäytymisriskissä.

Pandoran lippaasta ei köyhimmille ole mitään apua. Veroparatiisit on hyväosaisille tehty järjestelmä. Suomalaisten asennekin on sellainen, että köyhät hoitakoot itse asiansa. Mitä varakkaampi ihminen on, sitä enemmän hän syyttää köyhyydestä ihmistä itseensä. Sosiologisen tutkimuksen mukaan rikkaiden ihmisten näihin mielipiteeseen liittyy peräti vihamielisyyttä, vähättelyä ja ylimielisyyttä.

Maailman kuvalehden uusimmassa numerossa 5/2021 työttömyyseläkkeelle jäänyt suutari
Maija Nurmi (63) sanoo, että ”köyhyys on yhteiskunnallinen ilmiö. Ei siinä ole kysymys siitä, että toiset ovat huonompia ja toiset parempia.”

THL:n tutkija Anna-Maria Isola lehdessä sanoo, että osa kansalaisista erkaantuu yhä kauemmas hyvinvoivasta massasta (niistä onnellisista). He ovat niitä, joille ongelmat kasaantuvat ja voivat yhä huonommin. Kansainvälisissä tilastoissa näkyy sama: köyhyys syvenee kaikkein huonoimmassa asemassa olevien kohdalla. Sitten ollaankin ehkä siinä tilanteessa, että 200 000 euron sijasta riittäisi 2000 euroakin. Monelle 200 euroakin olisi isompi asia kuin minulle 200 000 euroa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 4. lokakuuta 2021

Otto Wilhelm Kuusinen, runoilija Otto Näre


Jyväskylän Lyseo täytti viime viikolla 163 vuotta. Sen tunnetuimmaksi oppilaaksi nousi 1900-luvulla Otto Wilhelm Kuusinen, jonka syntymästä tulee tänään kuluneeksi 140 vuotta (4.10.1881 Laukaa – 17.5.1964 Moskova). Jo omana kouluaikanaan Otto Ville huomattiin, sillä hän kunnostautui runoilijana. Nimimerkillä Otto Näre kirjoittaessaan hän erottautui muista voimakkaalla isänmaallisuudellaan sekä perehtyneisyydellään Kalevalaan ja Raamattuun, joista hän ammensi paljon runoihinsa ja muihin teksteihinsä.

Otto Villen isä
Wilhelm Juhonpoika Kuusinen oli laukaalainen kyläräätäli, jolla Laukaan kirkkoherra Adolf Stenrothkin teetti vaatteensa. Toimeentulo oli kuitenkin niukkaa, joten perhe muutti parempien työmahdollisuuksien takia 30 kilometrin päähän Jyväskylään 1883, kun Otto Ville oli kaksivuotias. Lyseoon Otto Ville pääsi 1892, jolloin siellä oli yhteensä noin 150 oppilasta. Alkuun oli sopeutumisvaikeuksia ja ensimmäisen luokan keskiarvo oli vain 6,7. Jo pari vuotta myöhemmin keskiarvo nousi tasan 9:ään. Parhaat aineet olivat uskonto, suomen kieli, maantieto, luvunlasku ja kasvitiede.

Luokan paras oli Edvard Gylling, jonka Otto Ville ohitti kuitenkin kuudennella luokalla kaikkien aineiden keskiarvollaan 9,2. Yksi luokkakavereista oli Rudolf Holsti ja suomen kielen lehtorina oli K.J. Gummerus. Samoihin aikoihin Lyseota kävi myös Lauri ”Tahko” Pihkala, joka myöhemmin muisteli, että Lyseon oppilaista herättivät silloin huomiota erikoisuudellaan Otto Ville Kuusinen ja Sulo Vuolijoki. Varsinkin Otto Villen voimakkaat runot olivat tehneet Pihkalaan vaikutuksen, esimerkiksi koulun lehdessä julkaistu:

Maan mahtajat tekevät syntiä,
vaikka Jumalan sormi on ylhäällä,
joka viittaapi aikaan tulevaan.

Varsinainen menestys runoilijanalulle oli keväällä 1900
Runebergin juhlassa erään oppilaan esittämä runo, jonka tekijä Otto Ville Kuusinen huudettiin myös esille. Ote runosta, jossa ilmenee Kuusisen jyrkkä kanta sortovaltaan jo tuolloin:

Ja silloin kerran se hetki lyö,
e
ttä vapauden pasuunat raikaa,
kun vääryys sortuvi juuriltaan
ja pienten oikeus kruunataan,
niin Suomelle myöskin hetki lyö
niin varmaan kuin vavisten valhe ja yö
silloin lähestyvi uutta aikaa.

Kirjassa Nuori Otto Ville Kuusinen 1881 – 1920 (Gummerus, 1970) kirjoittaa fil. tri Thomas Henrikson näyttäneen siltä, että ”koulussa oli tuleva runoilija”. Lyseon oppilaslehteen Kuusinen kirjoitti ahkerasti Otto Näreen nimellä. Lehden toimitukseen kuului mm. Rafael Erich, joka 1920-luvun alussa toimi vähän aikaa pääministerinä (Kok).

Kuusisen runoissa ilmenee selvästi myös hänen pasifisminsa, minkä Henrikson panee merkille. Eikä Kuusinen vielä silloin hyväksynyt diktaattoreita:

”...ketkä maailmassa ovat suurimpia olleet. Etevimmät sotapäälliköt vai mahtavimmat despootit,
Hannibal, Napoleon I? Ei. Heidän työnsä on ollut maahan repimistä ja repimistä vihan, veren ja kyynelten keskellä. Suurimpia ovat olleet ne, jotka yksin Jumalaan luottaen ovat tunnolla tehneet rehellistä työtä jalon, oikean asian eteen - - - Minulla on edessäni avattuna kirja, kirjojen kirja, jota jotkut kutsuvat Raamatuksi, minä sanon sitä Elämän kirjaksi. Lukekaa se ja sanokaa, voiko minun kallioni pettää.”

Ylioppilaaksi kansallismielinen ja ihanteellinen nuorukainen kirjoitti 1900 ja lokakuussa hän kirjautui Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon Helsingissä, sen historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Vuonna 1905 Kuusinen valmistui filosofian kandidaatiksi ja
saman vuoden marraskuussa hän oli jo sosialisti ja sosiaalidemokraattisen puolueen jäsen. Samana vuonna hän oli myös aloittanut avustajana Työmies-lehdessä, johon Otto Näre kirjoitti useilla nimimerkeillä: O.W.K, Wille, Sosialidemokraatti, Kaveri, Kirja-Wille, K, W-e ja O. W-e. Lehden päätoimittaja oli tuolloin Edvard Valpas-Hänninen ja muita toimituskuntaan kuuluneita olivat ainakin Erland Aarnio, Emil Elo, Väinö Hupli, Kullervo Manner, V. Pajari, Yrjö Sirola, Edvard Torniainen ja V. Virtanen.

Jyväskylän Lyseon matrikkelissa Otto Wilhelm Kuusisen koulunjälkeiset vaiheet esitellään: ”Sosialidem. sanomalehtimies ja eduskuntapoliitikko, puolueen johtava teoreetikko. 1917 lähtien johti puoluepolitiikkaa yhä radikaalimpaan suuntaan, 1918 oli ns. kansanvaltuuskunnan jäsen ja pakeni s.v. Neuvosto-Venäjälle. Siellä ollut Kominternin sihteeristön jäsenenä, 1940-56 Karjalan-Suomen neuvostotasavallan korkeimman neuvoston puheenjohtaja, samalla Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puheenjohtajiston jäsen.”

Elä hymyä tyttöni mulle niin,
tuo hymy on syntiä vielä.
Elä näyttele noin kesän suloja,
ne mun toiveeni mullata voisi.
Vaan ole sinä lempeä tyttönen
kuin suojelusenkeli mulle.
Ja päästäthän sitten temppelihis
ja hellien johdata mua,
niin polvistun tykö alttaris
kuin poikanen punastuva.


kari.naskinen@gmail.com