Jumalakin katsoo Dohan kisoja televisiosta

Jos television urheiluselostajat nääntyvät Dohan kuumuuteen, olen valmis tuuraamaan:

”Tästä juoksusta tulee isossa kuvassa kova otatus. Jos Warholmin paketti on kasassa, niin kello tykkää ja loppusuoralla Warholm tarjoilee jo silmäkarkkia ja namuttelee niin, että Benjaminille käy kylmät.”

Olen valmistautunut myös sillä tavalla, että osaan kertoa, minkä levyn jokin rokkiyhtye julkaisi sinä vuonna, kun esimerkiksi Daniel Ståhl ensimmäisen kerran heitti kiekkoa.

Tärkeintä on kuitenkin huolehtia suomalaisista. Avajaispäivää koskeneessa raportoinnissa tämän otti huomioon parhaiten jokin urheiluaiheinen nettisivusto, jossa todettiin, että jos Oskari Mörö olisi päässyt kisoihin, hän olisi ehkä selviytynyt alkueristä välieriin. Mörö oli siis avajaispäivän paras suomalainen.

Epäreilua on järjestää kilpailut kovassa kuumuudessa. Hyvähän siellä afrikkalaisten on rehkiä, kun ovat sellaiseen tottuneet. Muutenkin maapallon lämpimillä alueilla asuvat urheilijat ovat paremmassa asemassa, kun voivat aina harjoitella mukavissa olosuhteissa. Olisikin pidettävä päiväntasaajaa sellaisena rajana, että sen pohjoispuolella asuvat kesälajien urheilijat saisivat käyttää dopingia ja talvilajien harrastajille doping sallittaisiin päiväntasaajan eteläpuolella asuville.

Kun juoksukilpailujen lähtöön valmistautuvat urheilijat esitellään televisiossa, mukana on yleensä aina niitä, jotka tekevät ristinmerkkejä ja nostavat katseensa kohti taivasta. He tietävät, että Jumalakin katsoo kisoja telkkarista, joten nuo rukoiluliikkeet on tehtävä vain sillä hetkellä, kun kamera heitä kuvaa.

Eilisillan kilpailuja en ehtinyt katsoa, kun olin Sibeliustalossa urheilumies Hanski Kinnusen järjestämässä hyväntekeväisyyskonsertissa (kohteena Lahden mielenterveyskuntoutujien Klubitalo). Laulajien lisäksi esiintyjänä oli Jukka Puotila, joka otti esille nuorten naisten kanssa touhuavat Sauli Niinistön, Paavo Lipposen ja Dannyn. Lipposta koskeva imitointi meni näin:

”Turhaa puhetta se seksin korostaminen. Minä tykkään enemmän joulusta. Se on useammin.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomella kaikki hyvin Dohassa

Lottoajat ja markettien aulojen pelikoneisiin rahaa panevat voivat olla tyytyväisiä. Heidän Dohaan kustantamansa urheilijat ovat onnistuneet hyvin.

Seiväshyppääjä Wilma Murto ei päässyt riman yli ja karsiutui kilpailusta, mutta Yleisradion urheiluasiantuntija Jarkko Finni sanoi, että ”oli oikein hyvää tekemistä”. Myös Wilma itse sanoi olevansa tyytyväinen.

Moukarinheittäjä Krista Tervokaan ei päässyt loppukilpailuun, mutta hänkin sanoi: ”Olen tosi iloinen ja tyytyväinen.”

Estejuoksija Camilla Richardsson puolestaan ei osannut ylittää esteitä, joten loppukilpailupaikkaa ei tietenkään tullut, mutta hän sentään ei ollut tyytyväinen.

Tämä on kuva Suomen yleisurheilusta. Tavoitteet on saavutettu, koska ollaan Dohassa. Keväästä asti oli tärkein asia se, saavuttavatko suomalaiset MM-kisarajoja. Enää ei puhuta mitaleista eikä pistesijoista, vaan kisoihin pääsemisestä.

Aika moni sinne täpärästi pääsikin ja se riittää. Nyt vain jännitetään sitä, selviytyykö Antti Ruuskanen 85 metrin heitolla loppukilpailuun ja pääseekö joku aitatytöistä finaaliin.

Yleisradiokin pani Dohaan tv-selostajaksi hiihtomies Jussi Eskolan, joka eilen jo hiihdon ottikin esille. Kahden kuukauden päästä hiihdon maailmancup alkaakin Rukalla, ja suomalaisilla on hyvät menestymismahdollisuudet, koska hiihdossa ovat palkinnoista kilpailemassa vain neljän maan urheilijat.

Jääkiekon MM-kisat järjestetään toukokuussa Sveitsissä. Niihin on koko ajan valmistauduttava, ja toissa päivänä katsoinkin telkkarista Pietarin SKA:n ja Salavat Julajev Ufan ottelun. Yhden Teemu Hartikaisen hyökkäyksen aikana selostaja sanoi, että nyt Hartikainen ”manipuloi aikaa”. Hartikaisen temppua en ymmärtänyt, mutta minä olen jo manipuloinut itseni talviaikaan Rukalle ja takaisin kesäaikaan Zürichiin.

Onneksi huomenna sunnuntaina MTV 3:lta tulee tunnin ohjelma Iivo Niskasen 15 km:n kultahiihdosta Lahdessa 2017.

Dohaa en kuitenkaan kokonaan jätä, avajaispäivänäkin siellä oli yksi huippu, latvialainen 800 metrin juoksija Liga Velvere.

kari.naskinen@gmail.com

Ras Putin

Köyhän leningradilaisen perheen ainoan eloon jääneen pojan luokkamatkasta ahtaasta kommunalkasta Kremlin kullattuihin saleihin kertoo Arvo Tuomisen (pieni kuva) juuri ilmestynyt kirja Vladimir Putin – koko tarina. Kirja päättyy pohdintaan vuodesta 2024, jolloin Vladimir Putinin nykyinen presidentinvirkakausi päättyy. Putin itse on sanonut kunnioittavansa tiukasti Venäjän federaation perustuslakia, eikä sen mukaan kukaan voi palvella presidenttinä kahta kautta peräkkäin - ”Aion noudattaa tätä sääntöä.” Tuominen ei tätä täysin niele, vaan tuumii, että Putin voi jatkaa uraansa vielä vaikka taas pääministerinä, jonka valtaoikeuksia on lisätty.

Putinin tehtävä on seuraajansa valinta. Putin haluaa valinnan tapahtuvan tietenkin vaaleilla, mutta samalla hän haluaa vaalivoittajan olevan ”esivalittu”, sillä täysin vapaissa vaaleissa voitaisiin virkaan valita sellainenkin henkilö, joka saattaisi passittaa Putinin leppoisien eläkepäivien sijasta vaikkapa Haagin tuomioistuimeen.

”Ras Putin, vsegda Putin”, leikkii Tuominen sanoilla: kerran Putin, aina Putin. Rasputin taas oli Venäjän viimeisen tsaariperheen ihmeparantaja, joka haali itselleen hovissa myös poliittista valtaa.

Suomen kannalta olisi Tuomisen mielestä suotavinta, että Putinin seuraajakin olisi pietarilainen. He nimittäin pitävät Suomesta ja suomalaisista enemmän kuin muut venäläiset ja tuntevat meidän olomme paremmin. Monelle pietarilaiselle Helsinki on mieluisampi kaupunki kuin Moskova.

KOTI, KIRKKO
JA ISÄNMAA

Putin ei ole ihmeparantaja, mutta hänen aikanaan Venäjä on muuttunut varsinkin suurissa keskuksissa. Kaukana syrjäseuduilla Neuvostoliittoa kuitenkin ikävöidään, koska nykyisin esimerkiksi lääkäreiden palveluita on vaikeampi saada ja työttömyyskin on tullut tutuksi toisin kuin kommunismin aikana. Putin joka tapauksessa nauttii erittäin suurta kansansuosiota maaseudullakin, Moskovan mellakoitsijat edustavat toista laitaa. Suosion takana on se, että venäläisessä yhteiskunnassa vahvan johtajan kysyntä on voimakasta.

Moskova ja Pietari ovat Putinin aikana siirtyneet aivan uuteen vaiheeseen. Niitä ei enää erota lännen metropoleista. Mersuilla ajetaan, Starbuckseissa istutaan ja hipsterit pukeutuvat samoin kuin Berliinissä ja paremmin kuin Helsingissä. Tuominen kirjoittaa, että ”sosialismin krapula kääntyi hyvin äkkiä kapitalismin humalaksi, ja Putin on todennut muutoksen olemuksesta: ”Joka ei ikävöi Neuvostoliittoa, on sydämetön, mutta joka haluaa sen takaisin, on aivoton.”

Yksi iso muutos kommunisminjälkeisessä ajassa on ollut uskonnon paluu, ja Putin on tätä korostanut. Hän on sanonut venäläisen ihmisen perusarvojen olevan ”Jumala, perhe ja omaisuus”. Arvo Tuominen vertaa tätä Mannerheimin talvisodan aikana hehkuttamaan ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”, ja Mannerheim oli aivan ilmeisesti napannut sen entiseltä työnantajaltaan Venäjän armeijalta, jossa julistettiin taisteltavan ”uskon, tsaarin ja isänmaan puolesta”.

Vladimir Vladimirovitsh Putin kastettiin seitsemän viikon ikäisenä Kristuksen kirkastumisen kappelissa Suomen konsulaattia vastapäätä. Vuonna 1993 Putin kertoi ensimmäisestä Israelin-matkastaan: ”Äiti antoi minulle kasteessa saamani ristin mukaan ja kehotti viemään sen siunattavaksi Herramme haudalle. Tein sen hänen ohjeidensa mukaan ja panin ristin sitten kaulaan. En ole ottanut sitä pois sen koommin.”

Tuomisen yhteenveto on, että Putinin kausien Venäjän oleelliseksi piirteeksi voi luonnehtia uskon renessanssia, joka on täyttänyt kommunismin jättämän moraalisen tyhjiön. Kirkkoja ja luostareita on remontoitu rahaa säästämättä. Siinä missä Suomen kirkkojen edustalla on jumalanpalvelusten aikana rivi rollaattoreita, ovat Venäjällä kirkkojen parkkipaikat täynnä länsimaisia luksusautoja.

HEIKOT HAKATAAN

Toisen maailmansodan jälkeen Winston Churchill sanoi, että venäläiset ihailevat yli kaiken voimaa ja halveksivat heikkoutta. Tämän vahvisti Putin 2004, kun tshetsheeniterroristit kaappasivat koulun ja ahtoivat panttivangit voimistelusaliin. Vapautusyrityksessä kuoli yli 300 ihmistä, ja Putin sanoi, etteivät venäläiset saa osoittaa minkäänlaista heikkoutta, sillä ”heikot hakataan”.

Vladimir Putinin lapsuutta varjostivat Leningradin piirityksen muistot. Miljoonat ihmiset olivat kuolleet, Volodjan velikin kesällä 1942. Isoäiti oli kuollut syksyllä 1941 ja kaksi setääkin kuoli. Mutta Leningrad kesti, se oli valtavista tappioista huolimatta vahva.

Leningrad/Pietari on Putinille rakas. Vuotuisella kyselytunnillaan kesällä 2019 hän kuvasi suhdettaan kaupunkiin: ”Vaikka nuorena huligaanina häiriköin Leningradin kaduilla, niin kaupunki vetoaa ihmisessä tiettyyn harmonian tarpeeseen. Pietari on hyvin harmoninen. Pietarissa asuva ihminen on sidottu harmoniaan.”

Tähän Arvo Tuominen nostaa esille Rossin kadun, joka yhdistää Aleksanterin teatterin ja akateemikko Lomonosovin aukion. Tämä katu on 220 metriä pitkä, 22 metriä leveä ja sitä reunustavat rakennukset ovat 22 metriä korkeita toistensa peilikuvia. Se on Pietarin harmonisin katu.

LENINGRADIN PIIRITYS

Tuomisen kirja ei ole vain Putin-kirja, vaan siinä kuvataan myös Neuvostoliiton aikaa, joka muokkasi Putinia. Esille tulee myös Suomen osuus Leningradin piirityksessä, vaikka Mannerheimin joukot eivät kaupunkiin hyökänneetkään, koska siihen ei Suomen armeijana voimavarat riittäneet. Suomi kuitenkin auttoi Saksaa vahvistamalla saartorengasta omalla lohkollaan. Kirjassa lainataan Yleisradion 23.9.1941 lähettämää toimittaja Veikko Itkosen selostusta:

”Hyvät kuuntelijat. On kirkas kesäyö. Olemme nousseet erääseen tähystystorniin täällä Karjalankannaksella seuraamaan Pietarin paloa suomalais-saksalaisen saartorenkaan sisäpuolella. Tykit jyskäävät ympärillä. Pietari palaa. Pietarin kaupunki valmistautuu tuhoonsa rautaisen saartorenkaan sisäpuolella. Suomalaiset tykit puhuvat rautaista kieltään lähettäen paketteja vihollisten asemiin. Pietarin kohtalo on sinetöity. Suomalaiset sulkevat tänne tien pohjoisesta, saksalaiset joukot ilmoittavat lähestyvänsä kaupungin keskustaa kaikilta suunnilta.”

J.K. Paasikivikin oli syksyllä 1941 kuvitellut Leningradin häviön olevan vain ajan kysymys ja hän oli kirjoittanut valmiiksi radiopuheen, jossa suunnitteli sanovansa, että ”historian kostotar on nopeasti nostanut miekkansa ja iskenyt meidän puolestamme”.

MANNERHEIM
JA KEKKONEN

Putinin suhde Mannerheimiin on moniulotteisempi. Putin näkee Mannerheimin muunakin kuin kotikaupunkinsa piirittäjänä. Olihan Mannerheim myös Venäjän armeijan kenraali. Suomessa vieraillessaan Putin on laskenut seppeleen Mannerheimin haudalle ja Mannerheimin muistolaatan palastustilaisuudessa Pietarissa puhuivat Putinin luottomiehiin kuuluva, entinen KGB-kollega Sergei Ivanov ja kulttuuriministeri Vladimir Medinski.

Tuomisen kirjassa Putinia verrataan Kekkoseen. Molemmat koulutukseltaan juristeja ja molemmat työskentelivät salaisessa palvelussa. Molemmat kilpailuhenkisiä urheilumiehiä, miehisyyden korostajia, nopeilla hoksottimilla varustettuja ja ilmeisen tyytyväisiä naisjuttuja koskevista juoruista.

Kekkonen nousi uransa loppuvaiheissa päivänpolitiikan yläpuolelle laajasti arvostettuna valtiomiehenä. ”Toivottavasti kuitenkin Putinilta onnistuu vallankahvasta luopuminen paremmin kuin Kekkoselta”, kirjoittaa Tuominen.

”Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi 1973. Enpä pahemmin ihmettelisi, jos Putin valittaisiin poikkeuslailla presidentiksi 2024.”

Putinin ”valitsi” Boris Jeltsin, joka 1999 kertoi Bill Clintonille valinnastaan: ”Hän on luotettava henkilö, joka on hyvin perehtynyt vastuualueeseensa. Samalla hän on perusteellinen, vahva ja seurallinen - - - Tulette yhdessä hoitamaan asioita. Hänellä on energiaa ja aivot menestyä tehtävässään.”

Tämän jutun kuvassa Vladimir Putin kantaa isänsä Vladimir Spiridonovitsh Putinin kuvaa Voiton päivän kulkueessa.

kari.naskinen@gmail.com

Torvi, Tirra ja Irwinin nakkiämpäri

”Maailmassa on kolme hyvää kaupunkia: Tampere, Toronto ja Lahti”, sanoo Dave Lindholm kirjassa Loviisankatu 8, joka käsittelee tämän lähellä Lahden rautatieasemaa olevan talon värikästä kulttuurihistoriaa. Talossa on aikoinaan toiminut Lahden teatterin pieni näyttämö ja elokuvateatterikin, mutta parhaiten se tunnetaan Torvi-ravintolasta, jossa Lindholm ja monet muut muusikot ovat esiintyneet ja esiintyvät edelleen. Kirjan päätekijä on ollut toimittaja Tapani Ripatti.

En ole monta kertaa Torvessa käynyt, enkä ole sen edustaman musiikkityylin tuntija, mutta kirjaa lukiessani panin sivuille tarralappuja, joten välitän nyt näiden lappujen kohdalta tietoja tästä kulttuurihankkeesta.

Loviisankatu 8 valmistui 1911 ja Torvi aloitti toimintansa 1966. Dave Lindholm ei tarkkaan muista ensimmäistä käyntiään siellä, mutta silloin joskus hän oli tutustunut torveen ”Pitkä” Lehtisen opastuksella, ja tarjoilijana oli ollut Riitta Väisänen. Ensimmäisen esiintymiskeikkansa Lindholm teki Torveen 1970, kun Rokki-Make Salonen järjesti sinne jamit.

”En ole koskaan ymmärtänyt sitä Lahden huonoa mainetta, johon hirveän usein törmää”, sanoo Lindholm. ”Minä puhun mielelläni Lahdesta, sillä suurin osa tuotannostani on tehty täällä, ja usein lahtelaisten kanssa. Eli kyse on isosta osasta omaa elämää, monesta kymmenestä vuodesta. Ensimmäinen täällä tekemäni levy oli vuoden 1975 Fandjango.”

Torvesta Lindholm kertoo paljon, esimerkiksi sen, kun siellä tehtiin Sleepy Sleepersin videota: ”Siinä piti olla mukana myös strippari. Kun se sitten saapui paikalle, sillä oli mukana henkivartija, koska bändillä oli niin hirmuinen maine. Ja kun homma alkoi, niin bodyguard julisti, että katsoa saa muttei koskea.”

Strippari saatiin yläkerran Tirrasta, jossa strippareita esiintyi. Se onkin minulle tutumpi paikka. Tirran tunnetuin esiintyjä oli kuitenkin Irwin Goodman, ja kävi siellä Laila Kinnunenkin laulamassa. Kirjassa kerrotaan Irwinin ja ravintoloitsija Niilo Valtarin tekemästä sopimuksesta:

”Irwin Goodman teki Nipen kanssa erään musiikkifirman saunassa 30-vuotisen sopimuksen esiintymisestä joka helmi- ja lokakuun maanantai- ja tiistai-iltoina Tirrassa. Kaverukset olivat kaukaa viisaita ja tekivät yhteistyötä 30 vuoden suullisen koesopimuksen nimellä, joten jotkut keikkamyyjät ja muut ulkopuoliset eivät voineet tilanteelle mitään.”

Kadun toisella puolella makkarakioski Grilli-Manixia pitänyt Marja Hokkanen muistelee: ”Kerran Irwin istuskeli yöllä Pikkuteatterin rappusilla. Irwinin luo kerääntyi porukkaa, ja jotkut niistä tulivat ämpärin kanssa kioskilleni ostamaan Irwinille nakkeja. No, minä täytin ämpärin nakeilla ja noutajat veivät kansantaiteilijalle kunnon evästä. Kansantaiteilija sitten lähetti minulle maksun ja yhdessä he tyhjensivät rappusilla ämpärin. Lahtelaisuutta on siis lihamukin lisäksi myös nakkiämpäri.”

Torven puolella puolestaan kävi levynjulkistamiskeikalla (Laivat) Rauli ”Badding” Somerjoki, jonka yhteyden Lahteen loivat Rokki-Make ja Marko Haavisto. Torvi oli tupaten täynnä.

Marko ja velipoika Ismo Haavisto ovat tietenkin olleet Torven vakioesiintyjiä. Ismo Haavisto oli ensimmäisellä keikallaan 13-vuotiaana 1987, kun lauloi Badding Rockersin vierailevana solistina neljä Sonny Boy Williams II:n kappaletta.

”En minä silloin nuorempana tajunnut kuinka ainutlaatuinen Torvi oli. Itse asiassa New Yorkin kuuluisassa jazz-klubissa Village Vanguardissa tuli elävästi mieleen Torvi”, sanoo Ismo Haavisto.

Samana vuonna 1987 Marko Haavisto oli alaikäisenä Torvessa äidin kanssa, kun esiintymässä oli Topi Sorsakoski ja Agents.

”Kun muut odottivat 18-vuotispäivää siksi, että pääsi autokouluun, niin minulle se tarkoitti Torvea. Ja siellä sitten oltiin heti ensimmäisenä päivänä oven kahvassa kiinni”, kertoo Marko "Poutahaukka" Haavisto.

Kauko Röyhkä oli Lahdessa esiintynyt ensin Nuutissa, mutta toivoi, että pääsisi Torveen: ”Torvi oli kaikkea, mitä kuviteltiin. Lahtelainen Jari Malja oli meidän keikkamyyjä 1990-luvulla ja käytiin Torvessa ainakin kerran vuodessa. Kun viimeksi kävin, Jarttu Mustonen oli jäämässä eläkkeelle.”

Torven-kävijöitä olivat myös Tuomari Nurmio ja Kirka, jonka Fan clubin kokoontuminenkin järjestettiin Torvessa 1971. Kansainvälisistä vieraista voi mainita ainakin 1980-luvulla käyneen John Hammond Jr:n, joka parikymmentä vuotta aiemmin oli vetänyt duokeikkoja Jimi Hendrixin kanssa New Yorkin kuppiloissa.

Torven musiikkitarjontaa on lisännyt myös Lahden rytmin ystävät ry, joka perustettiin Wallu Heinämaan ideasta 1998. Eniten yleisöä ovat vetäneet Charlies, Wigwam ja Tehosekoitin.

Ravintola-asiakkaiden joukossakin on ollut usein tuttuja, esimerkiksi säveltäjä Jaakko Pulli. Yhdestä tapauksesta Tirrassa kertoo kirjassa Juhani Melanen:

”Se oli 60-luvun loppua. Pulli liukastui portaiden yläpäässä ja tuli Tirran jyrkät rappuset kierien alas. Samoissa portaissa sai myös varatuomari Pentti E. Rantanen kuuluisan haavansa. No, Pulli kieri rappuset alas. Kömpi pystyyn portaiden alapäässä, ravisteli vaatteita ja kysyi hätiin tulleelta portsarilta, että olenkos mä tulossa vai menossa.”

Kirja koostuu paljolti haastatteluista ja muisteloista. Entinen kansanedustaja Helge Talvitiekin, joka muutti lähelle Vesijärvenkatu 2:een 1977, antaa lausunnon:

”70-luku oli poliittisesti voimakkaiden mielipiteiden laukomisaikaa. Kun Torvi meni kiinni, saattoi nuoriso laulaa vallankumouslauluja kadulla. - - - Mutta kyllä se humalaisten naisten huutaminen, se on aivan kamalaa kantautuessaan tänne kuudenteen kerrokseen asti ja kaikuen vielä seinistä kaikkialle. Siihen minäkin joskus herään.”

Näitä juttuja lähes 500-sivuisessa kirjassa on runsaasti. Käsittelynsä saavat myös Pikkuteatterin monet vaiheet. Kuvia on paljon, ja kirjan värikkäästä ulkoasusta on vastannut Marion Robinson. Tapani Ripatin apuna on ollut työryhmä Hannu Kilkki, Markku Koski, Janne Urpunen. Sen verran torvimainen lopputuloskin on, että kirjasta puuttuvat sisällysluettelo ja henkilöhakemisto, jonka avulla voisi helpommin palata asioihin, vaikkapa Torven Palloon, Jonni Myyrään tai Jyrki Otilan ja Reijo Salmisen Kolmosvisaan.

kari.naskinen@gmail.com

Kansallisen turvallisuuden uhkat häivyttävät ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden rajaa

Suomen nykyiseen perustuslakiin on koottu vuoden 1919 hallitusmuodon, vuoden 1922 ministerivastuulain ja vuoden 1928 valtiopäiväjärjestyksen säädökset keskitetyssä ja nykyaikaisessa muodossa. On siinä muitakin kansanvallan perusteita koskevia asioita. Vasta tänä vuonna perustuslakiin lisättiin käsite kansallinen turvallisuus, kun perustuslain luottamuksellisen viestinnän suojan rajoittamisen perusteita laajennettiin: viestin salaisuuteen voidaan perustuslain mukaan puuttua nyt mm. tiedon hankkimiseksi sotilaallisesta toiminnasta tai sellaisesta muusta toiminnasta, joka vakavasti uhkaa kansallista turvallisuutta.

Paasikivi-seuran UKK-luennossa äskettäin oikeuskansleri Tuomas Pöysti käsitteli aihetta otsikolla ”kansallinen turvallisuus ja kestävä valtiosääntö”. Hän sanoi, että uudenlaiset kansallisen turvallisuuden uhkat häivyttävät voimakkaasti ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden rajaa tarkoittaen terrorismia, hybridiuhkia, kyber- ja tietoturvallisuuteen sekä pakolaisvirtoihin ja hallitsemattomaan maahanmuuttoon liittyviä huolia. Nämä kaikki ovat kansallisen turvallisuuden tasoisia kysymyksiä, joissa kotimaista ja kansainvälistä ei voida erottaa.

Lainaan tähän otteita Pöystin perusteellisesta luennosta:

”Nostan uhkiin myös ilmastonmuutoksen. Se johtaa hallitsemattomana laajoihin väestönliikkeisiin, taloudelliseen ja sosiaaliseen kurjuuteen, mutta joillekin myös ainakin jollain lyhyellä aikavälillä hyötyihin, joiden hyväksyttävyys voi olla riidanalaista, sekä konflikteja vedestä, ruuasta, elintilasta.

EU on merkittävä toimija turvallisuuden alalla, mutta toisaalta se ei anna turvallisuustakuita. EU:lla on myös selkeät heikkoutensa turvallisuuden kysymysten foorumina varsinkin kovan turvallisuuden alueilla. Mikael Hiden näkee kuitenkin tasavallan presidentin ja valtioneuvoston yhteistoiminnan perusteena sille, ettei perustuslain muutoksille ole ilmeisiä tarpeita. (Emeritusprofessori Hiden teki arvioinnin perustuslain tarkistamistarpeista.) Yhdyn perustuslain muuttamisen välittömien tarpeiden osalta Hidenin analyysiin.

Perustuslaki nykyisessä muodossaan osoittaa selkeästi eduskunnan ylimmäksi valtioelimeksi, joka voi periaatteellisesti tärkeässä perustuslain 58 §:n mukaisessa selontekomenettelyssä myös ottaa kantaa ulkopolitiikan alan kysymyksiin. Presidentti on sidottu eduskunnan selonteon käsittelyssä ilmaisemaan ja valtioneuvoston yhtenäiseen kantaan. Menettely on ehkä enemmän periaatteellinen, koska on vaikeaa nähdä sitä sovellettavan sellaisenaan kovin arkisessa ulkopoliittisessa kysymyksenasettelussa. Se kuitenkin korostaa eduskunnan asemaa ja roolia sekä siten myös eduskunnan vastuuta ja valtioelinten yhteistoimintaa.

PRESIDENTTI ON
STRATEGINEN TOIMIJA

Tasavallan presidentti on päivänpolitiikan yläpuolella oleva strateginen toimija, joka yhtenä poliittisena tehtävänään huolehtii jatkuvuuden esillä pitämisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Presidentillä on hektisessä päivänpolitiikassa laajasti kiinni olevaa ministeristöä paremmat mahdollisuudet strategiseen keskittymiseen kansakunnan strategisiin kohtalonkysymyksiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, kun taas valtioneuvosto nauttii eduskunnan luottamusta ja tuo johtamiseen vahvan parlamentaarisen elementin.

Valtioneuvoston vahvuus on sen mahdollisuudessa yhdistää eri näkökulmat ja yhteiskuntamme eri resurssien käyttö valmistelussa. Valmistelun ollessa kattavasti valtioneuvoston käsissä pystytään asioita myös katsomaan juridiset rajat ylittävinä kokonaisuuksina ja samalla johtamaan koko kansakuntaa ja vaikuttamaan asioihin kaikilla voimavaroilla ja kansanvaltaisella vastuulla. Kyse on valmistelukäytännöistä. Niiden kehittäminen ja tekeminen lujiksi uusissakin oloissa on tärkeää sikälikin, että näin luodaan lujalle ja johdonmukaiselle johtajuudelle edellytykset antavaa valtiokäytäntöä.

Presidentin ja hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan yhteiskokous on yksi toimiva foorumi yhteistyölle. Etupäässä kyse on siinä noudatettavista käytännöistä ja siitä, että myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä EU:n asioita voidaan käsitellä valtioneuvoston toimivallasta huolimatta tässä yhteistyössä riittävän systemaattisella tavalla. Samoin valtioneuvoston ja pääministerin ja kunkin ministeriön johdolla tapahtuvalla valmistelulla on suuri merkitys.

Kansallisen turvallisuuden ylläpitäminen edellyttää erityisesti tavallisen lainsäädännön uudistamistyön jatkamista valmiuslain uudistamistarpeiden arvioinnista lähtien ja uusiin riskeihin kattavasti varautumiseksi tilanteissa, joissa normaali- ja poikkeusolojen erottaminen toisistaan on yhä vaikeampaa ja joissa sotilaallisiakin keinoja käytetään muulloinkin kuin perinteisessä laajamittaisessa sodassa. Tässä työssä valtioneuvoston rooli lainsäädäntötyön ja talousarviovalmistelun johtajana on hyvin keskeinen ja tasavallan presidentin roolissa korostuu strategisen valvojan ja ulkopolitiikan johdonmukaisuuden, jatkuvuuden sekä valtioelinten yhteistyön näkökulma.

LISÄÄ AVOINTA
KESKUSTELUA

Perustan valtiosääntömme kestävyydelle on antanut laaja-alaiselle osallisuudelle ja realismille rakentunut kansanvaltainen oikeusvaltio. Vahvempaan reaalipolitiikan läsnäoloon siirtynyt turvallisuusympäristö edellyttää valtion ja sen turvallisuuden johtamista kokonaisuutena. Elävä elämä ei taivu kaikkiin hienosyisiin juridisiin jaotteluihimme. Eduskunnan korostunut asema ylimpänä valtioelimenä myös kansainvälisten suhteiden alalla vaatii siltä tämän mukaista linjaavaa ja pitkäjänteistä vallankäyttöä ja valvontaa sekä sille edellytykset antavaa eduskunnan tiedonhankintaa niin valiokuntatyössä kuin laajaa julkista keskustelua.

Toimintaympäristön muutos tarkoittaa perustuslakivaliokunnan linjausten mukaisesti presidentin ja valtioneuvoston tiivistä ja molemminpuolista vuorovaikutusta sekä presidentin toimintaa laajalti valtioneuvoston yhteydessä ja vuorovaikutuksella. Yhteistyön on perusteltua kattaa myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti merkittäviä EU:n asioita, jolloin valtioneuvoston on huolehdittava presidentin informoinnista ja yhteistyöstä. Kansanvaltaisen päätöksenteon edellytykset ja johdonmukaisuuden sekä kansakunnan kestävyyden turvaavaa laajaa, asiakeskeistä dialogia ja kansalaiskeskustelua myös kansallisen turvallisuuden kysymyksistä tarvitaan enemmän kuin aikaisemmin. Avoin keskustelu luo osallisuutta ja myös kestävyyttä hybridivaikuttamisen kaltaisia uusia uhkia vastaan.

En näe tarpeita perustuslaissa olevien päätöksentekorakenteiden muuttamiselle, mutta valtiollisia käytäntöjä ja tavallista lainsäädäntöä on edelleen tarpeen kehittää. Suomalainen kansanvalta on kyennyt laajaan yhteisymmärrykseen ja sen edellyttämiin kompromisseihin kansallisen turvallisuuden kannalta keskeisissä kysymyksissä. Eduskunnan toimivaltuuksien korostuessa myös kansainvälisissä suhteissa ylimpänä valtioelimenä ja ulkoisten ja sisäisen näkökohtien yhä vahvemmin sekoittuessa toisiinsa tarvitaan tulevaisuudessa tätä kyvykkyyttä yhä enemmän.

Eduskunnan on osaltaan kannettava vastuunsa kansainvälisiä suhteita ja yhteiskunnan turvallisuutta koskevan päätöksenteon toimivuudesta ja sen edellyttämästä laajasta keskustelusta ja yhteisymmärryksestä sekä kompromissivalmiudelta. Yksityiskohtiinkin menevän ja salaisia tietoja käsittelevän eduskunnan valiokuntatyön ja eduskunnan valvontavallan lisäksi tarvitaan laajempaa koko yhteiskunnan kattavaa strategista keskustelua. Se tuottaa myös osallisuutta kansallisen turvallisuuden johtamiseen ja on siten perustuslakimme yhden kantavimmista periaatteista mukaista.

Myös valmistelua on syytä tästä näkökulmasta terävöittää ja sen rakenteita kehittää siten, että turvallisuuden yhä laaja-alaisemmat näkökulmat muuttuvassa toimintaympäristössä tulevat katetuiksi.

STÅHLBERG, KALLIO
PAASIKIVI, KEKKONEN

Sata vuotta sitten 17.7.1919 vahvistettu hallitusmuoto palautui sisällöltään monilta osin ennen vuoden 1918 konfliktia tehtyyn, hallinto-oikeuden professorin ja tulevan tasavallan presidentin K.J. Ståhlbergin johtamaan valmisteluun. Se edusti tuoreen sisällissodan traumoista ja voittaneen osapuolen pyrkimyksistä syntynyttä kompromissia. Siinä ja Ståhlbergin ajattelussa oli vahvasti pragmaattinen ote. Valmistelun eri vaiheissa olivat suhteellisen laajalti eri ryhmittymät mukana, vaikka valmistelua tehtiin osin kaoottisissa oloissa ja radikalisoituva työväenliike siitä jättäytyi pois.

Hallitusmuodon keskeisimmät periaatteet osoittautuivat kuitenkin ajallisesti ja sisällöllisesti kestäviksi seuraavien 80 vuoden aikana. Niinpä vuonna 2000 voimaantullutta perustuslakia luonnehdittiin sitä säädettäessä suomalaisen perustuslakiperinteen jatkumoksi eikä olennaiseksi muutokseksi.

Hallitusmuoto antoi tilaa sille, että tasavallan presidentit käyttivät eri tavoin ulkopolitiikan johtovaltaansa ja kunkin presidentin rooli oli erilainen. Presidenteillä oli yleisesti ennen toista maailmansotaa strategisen valvojan ja linjaajan rooli käytännön ulkopolitiikan kuuluessa presidentin luottamusta nauttineelle ulkoministerille. Poikkeuksena voidaan mainita presidentti Kyösti Kallio, joka keskittyi talvisotaa ennen ja sen aikana kansakunnan eheydestä huolehtimiseen ja siihen, että maassa oli toimintakykyinen valtioneuvosto. Tälläkin seikalla oli oma, suurikin merkityksensä kansakunnan lujuudelle.

Talvi- ja jatkosodan aikana valtiollinen johto keskittyi presidentti Risto Rytin, valtioneuvoston eräiden jäsenten ja ylipäällikkö Mannerheimin käsiin. Sotien jälkeen presidenttien itsenäinen johtorooli myös suhteessa valtioneuvostoon ja sen myötävaikutukseen korostui varsinkin J.K. Paasikiven ja Urho Kekkosen aikoina.

Kekkonen omassa valtiomiestyössään ja myös etevänä lainoppineena korosti realismia, mutta samalla vahvasti puolusti demokratiaa. Oikeustieteilijänä ja kirjoittajana Kekkonen pohti kunnallista itsehallintoa, tarkemmin kunnallista vaalioikeutta, yhtä demokratiamme pilaria, ja vähän myöhemmin hän pohdiskeli demokratian itsepuolustusta, joka on yksi valtiosäännön vaikeista kysymyksistä. Kekkonen jos kuka tunnetaan myös poliittisena realistina, joka korosti ulkopolitiikan merkitystä pienen kansan kohtalonkysymyksenä. Sama ajattelu oli vahvasti J.K. Paasikivellä, joka oli etevä oikeusoppinut.”

kari.naskinen@gmail.com

EU:n asema suurvaltapolitiikassa on vaikea, koska se ei ole valtio

”Arvopohjainen ulkopolitiikka on tullut tiensä päähän”, kirjoittaa suurlähettiläs Heikki Talvitie Suomen geopoliittisen seuran blogissa (21.9.2019). USA, Kiina ja Venäjä ovat selvästi hylänneet arvopohjaisen ulkopolitiikan, ja nyt ulkopoliittisen toiminnan pohjana on vain valtion etu, niin kuin kukin valtio sen määrittelee. EU:n valtioiden osalta tämä kehitys on sikäli hankala, että EU ei ole valtio. EU:lla ei ole yhtä puhelinnumeroa, johon Yhdysvaltojen, Kiinan ja Venäjän johtajat voisivat soittaa.

Saksa oli Euroopan veturi, se ikään kuin edusti EU:ta, mutta kaksi asiaa mursi sen johtajuuden, kuten Talvitie sanoo:

1. Länsivaltojen interventio Libyaan epäonnistui täysin. Ajatusvirhe oli kuvitelmassa, että kun diktaattori syöstään vallasta, niin oppositio olisi demokraattinen, kunnioittaisi ihmisoikeuksia ja haluaisi oikeusvaltiota. Muammar Gaddafin tappaminen kuitenkin loi Libyaan useiden pikku-Gaddafien viidakon ja avasi valtavan tien pakolaisvirroille tulla Välimeren yli Eurooppaan. Tämän virran edessä EU taipui perinteisiksi valtioiksi ja rajoiksi, ja kaiken kukkuraksi Saksa kärsi melkein vuoden holtittomasta ja kontrolloimattomasta turvapaikanhakijoiden aiheuttamasta kriisistä. Liittokansleri Angela Merkel ja Saksa putosivat jalustaltaan.

2. Saksan heikkenemiseen vaikutti sotilaallisten elementtien tulo Ukrainan kriisiin. Saksan valta-asema Euroopassa on ollut poliittinen ja taloudellinen, joten sotilaallisten seikkojen korostuminen kriisien hoitamisessa siirsi Saksan keskiöstä sivulle. Saksa ei ole viime aikoina ollut sotilaallinen mahti.

EU:ssa SUOMI ON
TUOMARI, EI LÄÄKÄRI

EU:lla on ajateltu olevan yhteinen arvomaailma, mutta Talvitien mielestä tämäkin asia on viimeistään nyt ajateltava uusiksi:

”Suomi on EU:n puheenjohtajakaudellaan nostanut tikunnenään Visegrad-maat ja Etelä-Euroopan. Jos yhteisiä arvoja ei noudateta, etuisuuksia karsitaan ja pakotteet tuodaan EU:n sisälle. Jos demokratia ja ihmisoikeudet ovat varsin tulkinnanvaraisia suureita, niin oikeusvaltioperiaatteita tai niiden puuttumista voidaan mitata tarkemmilla säännöstöillä. Tämä käytäntö on viety EU:n sisällä Puolaan ja nyt myös Unkariin kuulemismenettelyn avulla.”

”Kun Suomi on profiloitunut jo aikaisemmin kovien otteiden maana Kreikan kriisissä ja nyt oikeusvaltiokäytäntöjen tuomisessa puheenjohtajamaan eikä pelkästään komission politiikkana kuulemismenettelyyn, voidaan sanoa, että tämä politiikka on ollut eräin osin vaikuttamassa siihen, että suomalaisia päteviäkään kandidaatteja ei ole nimitetty EU:n keskeisiin virkoihin. Suomi on EU:ssa tuomarin eikä siis lääkärin roolissa.”

PAKKOPAITA OMIA
VASTAAN EI HYÖDYTÄ

”Kun Saksa 1999 oli vaihtamassa pääkaupunkiaan Bonnista Berliiniin, otettiin Puola, Tshekki ja Unkari kiireen vilkkaa Naton jäseniksi - Berliinin piti saada turvavyöhyke. Kun näistä maista sitten tuli EU:n jäseniä, on niitä palkittu runsailla etuisuuksilla yhteisiä resursseja käytettäessä. Nämä maat ovat kuitenkin taustaltaan olleet järjestelmissä, jotka eivät ole olleet demokraattisia. Varsovan liiton hajottua ne alkoivat uuden, itsenäisen tien, jossa EU:lla oli kylläkin ensiarvoisen vakauttava vaikutus. Sittemmin kansalliset edut ovat tulleet näissä maissa etualalle ja ne ovat kapinoineet EU:n taholta tulevaa sanelupolitiikkaa vastaan”, kirjoittaa Talvitie.

”Yksi tie ulospääsyyn lukkiutuneesta tilanteesta olisi, että noiden itäisen Keski-Euroopan maiden geopoliittisen aseman ei annettaisi tuoda niille mitään erityisiä etuja, jolloin pakotteitakaan ei tarvitsisi käyttää. Brexitin kaaoksessa EU ei hyödy mitään pakkopaidan käytöstä omia jäseniään vastaan. Pitkäaikainen koulutus ja pehmeiden eurooppalaisten kulttuuriarvojen esiintuominen edistäisi unionin yhtenäisyyttä enemmän kuin pakko.”

”Neuvostovallan aikana Itä-Euroopan kansandemokratioissa nousi kapinaliikkeitä neuvostosysteemiä vastaan. Unkarin tie vuoden 1956 kriisiin ja siitä selviytyminen ei ollut kapinaa demokratian puolesta, se oli kapinaa itsenäisyyden puolesta. Unkarilaiset halusivat enemmän sananvaltaa siihen, miten he voisivat saada paremmin otetta oman maansa kohtaloon. Kun neuvostounioni vaihtui sitten Euroopan unioniksi, vaa´assa painoi enemmän itsenäisyys kuin demokratia, oikeusvaltio ja ihmisoikeudet. Tärkeintä oli halu tehdä omia päätöksiä omassa kohtalossa. Nyt sitten ollaan tilanteessa, että populistit voivat käyttää tätä itsenäisyyteen liittyvää käyttövoimaa EU:n pakotepolitiikkaa vastaan.”

Mutta mikä sitten olisi Euroopan unionin rooli nyt? Talvitie:

”Euroopan historia on sen valtioiden historiaa ja koettuja ulkoisia paineita. Geopolitiikka on tässä mukana täysillä, vaikka sitä ei EU:n sisällä tunnistetakaan. Voitaisiinhan ajatella, että EU:n rooli rajoitettaisiin vain sen kompetenssin piiriin kuuluviin asioihin ja jätettäisiin unionin jäsenvaltioille itsenäistä liikkumatilaa sinne, missä yhtenäisyyden pakkopaita ei sovellu ja aiheuttaa vain kapinamieltä.”

”Myös EU-maiden etujen yhtenäisyydellä ja niiden korostamisella saataisiin esimerkiksi Münchenin turvallisuuskonferenssista jälleen turvallisuutta lisäävä elementti kansojen keskinäiseen yhteiseloon. Mutta se edellyttää valtiointressien tärkeyden myöntämistä myös EU-alueella.”

kari.naskinen@gmail.com

Gummerus auttoi varovasti vasemmistokirjailijoita

Jyväskylän kirkkopuistossa on Minna Canthin patsas. Hän oli yksi K.J. Gummerus Oy:n kirjailijoista, tosin vasta kuolemansa jälkeen, ja Gummeruksen vanha kirjakauppatalo (1929, kuvassa) on kirkkopuiston vieressä Kauppakatu 16:n ja Gummeruksenkadun kulmassa. Gummeruksen kirjapaino ja sitomo olivat aikoinaan Vapaudenkatu 28-30:ssä. Tällä viikolla tuli uutinen, että yhtiön ostaa ruotsalainen Storytel.

Gummeruksen perusti 1872 Kaarle Jaakko Gummerus vaimonsa Gustavan kanssa. Gummerukset olivat pienen kaupungin sivistyneistön kärkeä, kulttuurialan yrityksen perustamisen lisäksi K.J. Gummerus toimi Lyseossa suomen ja ruotsin kielten lehtorina. Samoihin aikoihin Lyseossa kävivät koulua mm. Rudolf Holsti, Otto Wilhelm Kuusinen, Taavetti Laatikainen, Volmar Schildt, Rudolf Walden ja Sulo Wuolijoki, ehkä olivat Gummeruksen oppilaita. Ensi viikolla Lyseon perustamisesta tulee kuluneeksi 161 vuotta.

Syntyisin Gummerus oli Kokkolasta, isä oli armovuodensaarnaaja, rovasti Alexander Gummerus.

Kustantamolla Kaarle ja Gustava halusivat auttaa kansan valistamisessa, ja kirjailijakin lehtori Gummerus oli. Vuodet vierivät ja Gummerus onnistui. Yksi kova aika Suomen kirjallisuudessa oli jyrkästi oikeistolaisessa maassa 1930-luku, jolloin isot kustantamot eivät julkaisseet vähänkään vasemmistolaisiksi leimautuneiden kirjailijoiden teoksia. Vuonna 1936 perustettiin kirjailija- ja taiteilijayhdistys Kiila, jonka kovat nimet aiheuttivat vastustusta kulttuurioikeistossa.

Muutamat pienemmät kustantajat painoivat Kiilan jäsenten teoksia, mutta kirjakauppoihin niitä oli vaikea saada, koska kauppojen piti olla samaa pataa tärkeimpien kustannusfirmojen kanssa.

Kiila leimautui niin vasemmistolaiseksi, että jotkut erosivat siitä pelätessään liian tiukkaa kytkeytymistä äärivasemmistoon. Yksi eroajista oli Viljo Kajava, jonka syntymästä tulee huomenna kuluneeksi 110 vuotta. Toinen tunnettu lähtijä oli Jarno Pennanen, joka samalla siirtyi pakinoitsijaksi Suomen Sosialidemokraattiin, kun pakinoitsija Sasu Punanen (Yrjö Räisänen) oli saanut potkut oikeistodemari Väinö Tannerin puhdistuksissa.

Gummerus teki noina kiihkeinä aikoina oman ratkaisunsa: se alkoi julkaista kiilalaisten teoksia. Kiilan jäseniä olivat mm. Helvi Hämäläinen, Raoul Palmgren, Elvi Sinervo, Mauri Ryömä, Arvo Turtiainen, Iiris Uurto ja Pentti Haanpää, jolta Gummerus julkaisi ennen talvisotaa Isännät ja isäntien varjot (1935), novellikokoelman Lauma (1937), Taivalvaaran näyttelijän (1938) ja Ihmiselon karvaan ihanuuden (1939).

Tiettyä varovaisuutta Gummeruskin noudatti. Kirjeessä Haanpäälle Gummerukselta ilmoitettiin, että kysymykseen tulevat vain sellaiset teokset, ”ettei arvostelu voisi nähdä niissä poliittista kannanottoa, mikä Teihin nähden on aina varteenotettava seikka”.

Gummeruksen väljentämä julkaisupolitiikka sai muutkin kustantamot purkamaan saartonsa, ja esimerkiksi WSOY kustansi Haanpään romaanin Syntyykö uusi suku? (1938). Porvarillinen lehdistö ei silti lämmennyt, Uudessa Suomessakin kirjoitettiin, että ”Haanpään ei pidä uskotella olevansa satiirikko, sillä hän on vain tien vieressä seisova kylmä leukailija, jolta puuttuu tunne-elämä”.

Sotien jälkeen Haanpää sai vaihteeksi niskaansa kommunistit, jotka puolestaan totesivat Haanpään olevan pelkkä ”pusikosta huutelija”.

Ennen asesotia oli siis kova kulttuuritaistelu, jonka yhtenä huipentumana oli Pidot Tornissa (1936). Se perustui hotelli Tornissa pidettyyn keskustelutilaisuuteen, ja tämänkin kirjan julkaisi Gummerus.

Vuonna 1939 toimitusjohtajaksi nimitetty Mauno Salojärvi hankki Gummeruksen osake-enemmistön 1943. Vuonna 1947 järjestetty Gummeruksen 75-vuotisjuhla oli iso tapaus Jyväskylässä.

Seuraava vuosikymmen toi Gummerukselle Kalle Päätalon, jonka ensimmäinen romaani Ihmisiä telineillä ilmestyi 1958. Omalla kohdallani Gummeruksen kirjakaupasta tuli vakituinen käyntikohde tuona samana vuonna, mutta siitä syystä, että silloin alkoivat Salama-sarjassa ilmestyä Mauri Sariolan Susikoski-dekkarit, ensimmäisinä Laukausten hinta ja Rotat pois laivasta! Salama-sarja oli selvästi parempi kuin WSOY:n SaPo-sarja.

Sitten tuli myös Henry Millerin Kravun kääntöpiiri (1962), mutta sitä en ehtinyt ostaa ennen kirjan takavarikointipäätöstä Jyväskylän raastuvanoikeudessa. Sitten jo lähdinkin Jyväskylästä pois, enkä saanut Millerin ”pornokirjaa” käsiini kuin vasta 1970-luvulla.

Helsinkiin Gummerus, nykyiseltä nimeltään Gummerus Kustannus Oy, muutti 1985 ja sen Jyväskylään jäänyt kirjapaino meni kiinni 2010.

kari.naskinen@gmail.com