Kiinalainen toimii

Viivi sanoi Wagnerille, että älä hanki tavaraa, vaan kokemuksia. Noudatin neuvoa sillä tavalla, että hankin kokemuksia kiinalaisesta Temu-verkkokaupasta ja hankin sieltä tavarankin. Temusta on viime aikoina kohistu, kun se on niin halpa ja toimiva. Lisäksi on protestoitu sen röyhkeästä markkinoinnista ja manipuloivasta myyntitekniikasta. Näistä asioista tunnen nyt vain halpuuden ja hyvän toimivuuden. Siitä markkinoinnista en tiedä mitään kai siksi, ettei minulla ole ns. älypuhelinta, jota kautta myynninedistäminen ilmeisesti tapahtuu.

Siispä panin sisään tilauksen pienoismallin (1:43) Ferrarista F1-75 (2022). Hinta 15,39 euroa + toimitusmaksu 0 euroa. Oli hyvin edullinen, koskapa edellinen pienoismalliostos samaa mittakaavaa olevasta Ford Fiestasta maksoi suomalaisesta verkkokaupasta 36 euroa. Kuitenkin tavallinen henkilöauto on muodoiltaan kuin yksinkertainen laatikko verrattuna moderniin F1-autoon kaikkine pienine yksityiskohtineen.

Tein tilauksen helposti suomenkielisten ohjeiden mukaan 22.5. ja paketti oli kauppakeskuksen aulan noutolokerossa 29.5. Lisäksi tilauksen yhteydessä sanottiin, että jos paketti tulee myöhemmin kuin 6.6., saan hyvitystä 5 euroa.

Tunnen pienoismallit hyvin ja saamani tuote on täysipainoinen. Tämänkin Ferrarin oli valmistanut alan ykköstekijöihin kuuluva italialainen Bburago, jonka tuotantolaitos toimii nykyisin Kiinassa. Jo vuosikausia nämä Ferrarit ovat tulleet Kiinasta, välillä muutamia tuli Thaimaasta ja alkuperäiset ovat tietenkin Made in Italy. Yksi harvinaisuus autokokoelmassani on peltinen taksi Espanjasta ja ralli-Ladan pohjassa on merkintä CCCP.

Temu-netissä oli myös maininta puiden istutuksesta, johon osa ostohinnasta menee. En huomannut kirjoittaa tekstiä ylös, mutta johonkin hyvään tarkoitukseen Ferrarin hinnasta osa meni. Eli erittäin hyvä kokemus.

Sen sijaan kun eilisaamuna yritin Suomen Terveystalon chat-järjestelmän kanssa keskustella, niin tämäkin chat-automaatti edellisten tavoin vastasi, ettei ymmärrä kysymystä. Antoi kuitenkin ohjeen kysymyksen esittämiseen jollekin ihmiselle. Sen teinkin valmiiseen lomakkeeseen, mutta ei ole vastausta kuulunut. Kysymykseni oli kuitenkin varsin yksinkertainen, kun vain tiedustelin, onko ”oma” urologini vielä firman palveluksessa vai jäänytkö eläkkeelle, joten varaisinko ajan joltakin toiselta lääkäriltä. (Pitää nimittäin PSA-testi kerran kahteen vuoteen ottaa ja käydä tuloksen kanssa vastaanotolla.)

Muut terveydenhoitoasiat olen hoitanut tavallisessa terveyskeskuksessa. Sinne kun on soittanut, on takaisinsoitto tullut joka kerta tunnin sisällä. Pitää siirtää PSA-verikokeetkin sinne.

Viimeksi eilisiltana vielä yhdessä nettioperaatiossa. Yritin tilata Filmihullu-leffakaupasta Francois Truffautin Mississipin velhon (1969), jota en ole 30 vuoteen nähnyt. Ei onnistunut, koska nettisivu pyysi vahvistamaan, että olen ihminen. Klikkasin, että olen, mutta ei auttanut. Pyysi uudestaan, mutta ei toiminut, vaan jotain kummia venkoiluja edelleen ja klikattavan ruudun kohdalla pyöri ympyrä. Tilaan tämän dvd:n Temusta.

Mistähän kinuskit ovat Temu-nimen keskineet? Ei tule mieleen muuta kuin Naftali Temu, joka Meksikossa 1968 voitti kymppitonnin ja oli vitosella kolmas.

kari.naskinen@gmail.com

Suomella ja Venäjällä on aina ollut monikulttuurinen rajapinta

Monivuotinen kansainvälinen tutkimushanke "venäläisestä kirjallisuudesta ja Suomesta" on valmistunut ja ilmestynyt kirjana, joka on myös vapaasti luettavissa verkossa. Kirjan nimi on Henkinen muuri – suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800 - 1930 ja sen on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kirjan on toimittanut Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Tomi Huttunen, joka sai kirjoittajiksi toistakymmentä asiantuntijaa.

Kirjassa käydään perusteellisesti läpi venäläistä kirjallisuutta, vanhaa ja uutta. Yksi toteamus on, että Suomen ja Venäjän välillä ei ole koskaan ollut kyse harmonisesta kumppanuudesta, ei politiikassa eikä myöskään kirjallisuushistoriassa. Jo autonomian aikana suomenmielisyys otti yhteen Venäjän kolonialistisen kielipolitiikan ja slavofilian kanssa. Toisaalta maiden välillä on aina ollut monikulttuurinen rajapinta – pietarinsuomalaisia, inkeriläisiä, Viipurin monikielisiä, baltiansaksalaisia ja karjalaisia sukuja, kirjallisia toimijoita ja kääntäjiä.

Kokoomateos täyttää olennaisia aukkoja kirjallisuussuhteiden historiassa, jota tätä ennen ei ollut näin systemaattisesti selvitetty. Hankkeessa tuli nyt esille esimerkiksi, että venäläisen kirjallisuuden ruotsinnokset ja suomennokset ovat vanhempia kuin aiemmin on luultu. Samoin suomalaisen kirjallisuuden venäjännöksiä on tehty enemmän kuin on tiedetty.

Hanke toteutettiin Suomen kulttuurirahaston ja Raija Rymin-Nevanlinnan rahaston tuella Helsingin yliopiston kielten osastossa yhteistyössä Suomen kansalliskirjaston kanssa. Tutkimushanke koski siis aikaväliä 1800 -1930 ja tarkastelussa oli myös venäläisen kirjallisuuden käsityksiä Suomesta ja suomalaisista sekä päinvastoin. Tutkijakirjoittajat ovat sekä suomalaisia että venäläisiä.

Esimerkkejä kirjan sisällöstä otsikkojen muodossa:
- Anton Tshehovin vastaanotto autonomian ajan Suomessa.
- Venäläisten emigranttien kirjallinen toiminta sotienvälisessä Suomessa.
- Neuvosto-Karjalan suomenkielinen kirjallisuusliike 1920-luvulla.
- Venäjä ja Neuvostoliitto suomalaisissa avantgardelehdissä 1930-luvulla.
- Lukijoiden suosikki Ivan Turgenev.
- Miehuullinen Dostojevski.
- Aikalaisten näkemyksiä Leo Tolstoista.
- Kalevalan kahtalainen vastaanotto Venäjällä.
- L. Onerva ja Venäjä.

Tämäkin kirja todistaa omalla tavallaan, että Venäjän ja Ukrainan sota ei ole kokonaan lopettanut maidenvälisiä suhteita. Putin saa kuulla kunniansa, joka mennyt jo onkin, mutta Pushkin ei ollut sodasta päättämässä, joten hän ei ole boikotissa. Rajapinta siis on yhä olemassa, vaikka raja taas onkin railona auki.

Helsinki Art & Plow -festivaalin yhteydessä järjestetään viikon kuluttua 8.6. tilaisuus, jossa on vieraana Jukka Mallinen, Lahdessa 1950 syntynyt kääntäjä, esseisti ja toimittaja. Parhaiten hänet tunnetaan venäläisen kirjallisuuden suomentajana, mitä työtä hän on nyt tehnyt 50 vuotta.

Jukka Mallinen opiskeli Moskovan yliopistossa venäläistä kirjallisuutta, mutta työskenteli myös bisnespuolella 80-luvulla, kun kääntäjiä tarvittiin idänkaupassa. Vuosina 1993-95 hän johti Suomen Pietarin-instituutti ja 2006-09 hän toimi Suomen PEN:n puheenjohtajana. Näkyvästi kirjallisuuteen hän tuli jo 1981, kun Kulttuurivihkot-lehti julkaisi hänen käännöksinään valikoiman uutta venäläistä runoutta, mm. Aleksei Parštšikovia, Ivan Ždanovia ja Aleksandr Jerjomenkoa. Kirjallisuuskokoelmaan Kalenteri-86 hän käänsi Eduard Limonovia, Sergei Dovlatovia, Juz Aleškovskia ja Jevgeni Popovia. Nykyproosan puolelta Mallinen on suomentanut Viktor Jerofejevia ja Vladimir Sorokinia sekä runoudesta mm. Joseph Brodskya, Sergei Zavjalovia, Hamdam Zakirovia, Igor Kotjuhia. Asiaproosana Mallinen on kääntänyt Anna Politkovskajan ja Jegor Gaidarin kirjoja. Viime aikoina hän on kääntänyt ukrainalaista runoutta, mm. Ija Kivaa ja Yuriy Tarnawskya.

Mallinen on myös julkaissut Brodskyn elämäkerran Seisahdus erämaassa, esseekokoelman Varastettua ilmaa ja matkakirjan Seikkailijan Kaliningrad.

Ihmisoikeus- ja sananvapausprojekteihin Mallinen on osallistunut venäläisten, valkovenäläisten ja keskiaasialaisten tahojen kanssa.

Lisäksi vitsiä pukkaa, sillä Malliselta on ilmestynyt pari huumorikirjaa. Toisen esipuheessa 2015 Mallinen kirjoittaa, että ”Putin seikkailee maassa, merellä ja ilmassa. Tämä Teräsmies, häntäheikki ja pikku-Vova törmää milloin hölmöihin, milloin koijareihin. Troikka kiitää ja presidentti elvistelee kuin Euraasian omistaja.”

kari.naskinen@gmail.com

Palveluammatteihin saatava hymyileviä robotteja

Kahviloissa, kioskeissa, kirjastoissa ja muissa palvelupaikoissa on menossa kilpailu, kuka henkilökunnasta pystyy pisimpään näyttämään nyrpeää naamaa. Toinen osa kilpailusta koskee palvelun jäykkyyttä.

Yhtenä päivänä soitti DNA:n puhelinmyyjä. Sieltä tulevat puhelut ovat yleensä hyviä, koska niissä tarjotaan vakioasiakkaalle edullisempaa sopimusta, ettei se vaan vaihda toiseen puhelinfirmaan. Tällä kertaa tarjoaja oli kuitenkin niin kova puhumaan, etten pysynyt perässä. Kaiken lisäksi tuli solkenaan sellaisia termejä, joita maallikko ei heti osannut mieltää.

Lisäksi sain haukut siitä, että sanoin iPadini olevan jo kahdeksan vuotta vanha. Sitä ei kuulemma voi enää päivittää. Intin vastaan, että ei mitään väliä, voiko vai ei, koska laite kuitenkin koko ajan toimii siltä osin, mitä tarvitsen.

Yritti myös houkutella vaihtamaan vanhan Nokia-puhelimeni uudemmanlaiseen, jollaisen saisin aika halvella lähimmästä DNA-kaupasta. Sanoin, etten tarvitse ja että tällaisen vanhanaikaisen kännykän kanssa vältän seuraukset tietomurroista, joita ilmaantuu jatkuvasti.

Lopulta meni hermot, samoin seuraavaksi kirjastossa, jossa petolinnun perseeltä näyttänyt virkailija räpätti minulle palautusautomaatin muka vääränlaisesta käytöstä. Kuitenkin vika on siinä automaatissa, joka ei toimi yhtä hyvin kuin entinen.

Tuona päivänä ainoa paikka, jossa hermot eivät menneet, oli hammaslääkäri.

Koska palvelualoille valikoituu pääasiassa vastentahtoisesti työelämään suhtautuvia ihmisiä, pitää niihin tehtäviin kehittää robotteja, joiden naamaan maalataan hymyilevät huulet. Paitsi Alkoon, jossa on paras palvelu.

Alkoholista tuli mieleen äskeinen pikakäynti Jyväskylässä. Ravintolapäivällisellä käytyämme ajattelimme tutustua johonkin toiseenkin ravintolaan, jossa ottaisimme kahvit ja konjakit. Menimme Toivolan pihaan Cygnaeuksenkadun ja Hannikaisenkadun kulmatontille, jossa on ravintola. Siellä meidät kuitenkin torjuttiin, koska emme tulleet syömään, kahvin ja konjakin saisi ulkona olevasta kioskista ja voisi mennä istumaan ulos koville lankkupenkeille. Siellä oli siis otettu käyttöön 50 vuotta sitten ollut sääntö, että alkoholia ei myydä kuin ruuan kanssa.

Lähdimme hotellille ja minibaarista löysin pienet Absolut-, Jägermeister- ja konjakkipullot, jotka oli mahdollista nauttia ilman ruokaa. Kiukuissani join Absolutinkin, vaikka se on votkaksi kummallisen makuista jonkin ihme mausteen aiheuttamana.

Siinä kävellessämme hotellille olimme ohittaneet kaupungintaloksi luulemamme, mutta ison tekstin perusteella huomasimmekin, että se on nimeltään Kunnallistalo. Todennäköisesti on säästösyistä yhdistetty kunnalliskoti ja kaupungintalo samaan rakennukseen.

kari.naskinen@gmail.com

Jumalten tuho, Johanna Rusasen nousu

Idän ja lännen välissä on pohjoinen, sanoo Siegfried Richard Wagnerin oopperassa Jumalten tuho. Brünnhilde tuodaan Gibichungin linnan hoviväelle esiteltäväksi häkissä, ja samanlaisia kalterikuvia nähtiin viime vuosina Aleksei Navalnyista. Wagnerin neliosainen Nibelungin sormus on juuri sellainen ooppera, josta voi halutessaan vetää suoria linjoja sekä nykypäivän maailmaan että sen tulevaisuuteen. Varsinkin viimeisessä osassa tällaista symboliikkaa on, jos varsinkin ohjaaja tätä puolta on korostanut. Jumalten tuhossa jumalat vaipuvat jonnekin hämärään, mutta lopun musiikissa soi aikaisemmin kuultu rakkauden teema – ehkä ihminen ei kuitenkaan tuhoudu ilmastonmuutoksesta ja sodista huolimatta. Sekin pitää ottaa huomioon, että vaikka se kultainen sormus on jonkinlainen vallan merkki, se on oopperatetralogian alussa ilmi tulevasti nimenomaan rakkauden pantti.

Kansallisoopperassa nyt menevässä Jumalten tuhossa on vähemmän nykymaailmaan viittavia elementtejä kuin kolmessa ensimmäisessä osassa. Hyvä näin, koska ooppera taidemuotona elää kyllä hienosti ilmankin, että esitykset aina sidotaan johonkin moderniin ja omaan aikaamme. Sitä paitsi tämän tuotannon erityishuomion voi nyt kiinnittää Brünnhilden roolin laulavaan Johanna Rusaseen, eikä tarvitse pohtia, onko tässä nyt kysymyksessä maailman pelastaja vai tuhoaja. Johanna Rusanen on nimittäin Jumalten tuhon tähti.

Olin aikaisemmin nähnyt Kansallisoopperan Brünnhildeinä amerikkalaisen Susan Marie Piersonin (2001 ja 2004) ja englantilaisen Catherine Fosterin (2011) sekä Metropolitanista elokuvan välityksellä amerikkalaisen Deborah Voigtin (2012). He kaikki ovat suuren luokan sopraanotähtiä, ja nyt Johanna Rusanen asettuu samaan sarjaan Brünnhildenä, joka on oopperakirjallisuuden vaativin sopraanorooli. Kansallisoopperan tämänkertaista ”Ringiä” en nähnyt paikanpäällä, mutta oopperan Stage24-suoratoistopalvelusta ja hyvillä kuulokkeilla sain erinomaisen käsityksen Johanna Rusasen lopullisesta noususta suomalaisten oopperasopraanojen kärkeen.

Pitkän ja laulajalle varmaan raskaan esityksen päätteeksi Brünnhilden voimakas loppumonologi Wagnerin ”taivaallisen” kauniin musiikin kanssa on täydellisen hieno esitys Johanna Rusaselta. Siinä hän ikään kuin uhraa itsensä ja jättää testamenttinsa tuleville sukupolville. Eikä enää ole merkitystä kullalla eikä muilla ylellisyyksillä, vaan ainoastaan rakkaus voittaa, jos voittoa halutaan.

Vähän tarpeettomasti Anna Kelon ohjauksessa kuitenkin tätä rakkauspuolta korostetaan yhdessä kohtaa myös halvalla ”panoepisodilla”, vaikka vaatteet päällä pysyvätkin. Tällaiseen ratkaisuun tosin löytyy eväät Saksan kansalliseepoksesta Nibelungeinlaulusta, jossa Brünnhilde sallii kuninkaan tehdä itselleen mitä mielii ja suostuu aina herransa intohimon paloon. Niin siinä voimatkin menevät Brünnhildeltä, että kuningas saa mielin määrin häntä armastella.

Wagner itse ei librettoonsa tällaista sisältöä kirjoittanut. Jo niihin aikoihin Wagner koki, että taiteessa on menty moraalittomuuksiin, syinä pitkästyneiden viihdyttäminen ja rahan ansaitseminen. Suomen parhaisiin Wagner-tuntijoihin kuuluva Pekka Asikainen kirjoittaa, että kirjoituksissaan Wagner toisteli ”taiteen rappiotilaa ja halusi tuoda tilalle taiteen, jonka tarkoitus olisi kasvattaa ja kohottaa ihminen arkipäivän vallan- ja omaisuudenhimon yläpuolelle” (Nibelungin sormus – Richard Wagnerin apokalypsi, Suomen Wagner-seura 2023). Tämän kirjan takannessa Johanna Rusanen sanoo, että tämä Ringin täydellinen pikkujättiläinen kannattaa jokaisen Ringin rooleja opiskelevan laulajan ehdottomasti lukea.

Johanna Rusasen seuraava oopperatapaus on Uljas Pulkkiksen säveltämä Tove Teuvalla, joka saa kantaesityksensä Korsholman musiikkijuhlilla elokuun alussa. Tapahtumat ja teema kietoutuvat Tove Janssonin ainoan sakraaliteoksen, Teuvan kirkon alttaritaulun Kymmenen neitsyttä, ympärille.

kari.naskinen@gmail.com

Pimeitä kauppoja tullin ohi

Eilen tuli televisiosta toinen jakso maailmanmestari Jarno Saarisen elämästä ja kuolemasta kertovasta sarjaelokuvasta. Kun ajajat olivat 1969 menossa DDR:n tullin läpi kohti Karl-Marx-Stadtia, jonka lähellä ajettiin MM-osakilpailu Sachsenringin radalla, tullimies ihmetteli, miksi yhdellä ajajalla oli mukana viisi kypärää. Ajaja vastasi, että niitä tarvitaan, kun hän on aika hurja kuski.

Kypärät tietenkin menivät itäsaksalaisille ajajille, mutta tällaisissa bisnestouhuissa oli aina sellainen ongelma, että tullissa merkittiin kirjoihin, mitä tavaroita oli mukana, ja sama määrä niitä oli oltava tullessa. Jotenkin keplottelemalla asiat kuitenkin yleensä hoituivat.

Kokemusta on. Kerran 60-luvulla lähdin isäni kanssa Malmön isoon moottoriurheilunäyttelyyn ostamaan uutta englantilaista mikroauton runkoa. Piti kuitenkin järjestää asia niin, ettei tullia tarvitsisi maksaa. Niinpä otimme vanhan omatekemän ja käyttämättömäksi jääneen rungon auton kattotelineelle, ja Naantalin sataman tullimies merkitsi lomakkeeseensa, että mikroauton runko 1 kpl. Heti Kapellskäriin tultuamme hävitimme rungon johonkin ja lähdimme kohti Malmötä. Takaisin tullessamme tullimies Naantalissa näki, että asia kunnossa, katolla taas mikroauton runko 1 kpl.

Toisella kertaa olimme Naantalin tullissa paluumatkalla Saksa-maaottelusta Lars Rosbergin ja Lars Jaatisen kanssa. Jaatisella ja minulla oli Rosbergin Valiantin takakontissa isot korit palkinnoiksi saamiamme alkoholijuomia. Tullimies pyysi latomaan ne siihen asvaltille, mutta kun erilaisille juomille piti etsiä tullausmäärien perusteet, tullimies katsoi kelloa ja sanoi, että tässä alkaa nyt ruokatunti ja lähtekää te menemään. Se häneltä vain jäi huomaamatta, että Jaatisen Lasse oli vielä alle 18-vuotias.

Neuvostoliittoon moottoriurheilumiehet menivät aina uusien tavaroiden kanssa tuttujen ajajien luo. Joskus 70-luvulla Esko Koponen meni ajamaan jääspeedwayta Leningradiin ja meitä oli mukana mekatsuja ja muita, ainakin Esko ”Huima” Halonen, Esko Känkänen, Jouko Malminheimo, minä ja muutama muu, joiden nimet ovat unohtuneet. Ainakin Vladimir Smirnoville vietiin jotakin, eikä ongelmia syntynyt. Tuliaisiksi kotiin tuli 50 litran muovisessa bensakanisterissa votkaa, josta Neuvostoliiton tullimiehet Nuijamaalla vain naureskelivat, että ”teillä pitkä mukava kotona”. Suomen tullissa tätä votkapänikkää ei tarkastettu. Malminheimon Joken luona Katajakadulla mukavaa olikin.

Sen sijaan minä jäin 70-luvulla Vaalimaalla kiinni vanhan ikonin tuomisyrityksestä. Leningradista olin sen ostanut ja ajattelin, että saisin tullin läpi, jos hyvä tuuri kävisi. Ei käynyt, mutta mielenkiintoista oli, että tullissa minulle kirjoitettiin proopuska, jossa sanottiin, että ikoni on minun omaisuuttani, mutta saan pitää sitä vain Neuvostoliitossa ollessani. Lupakirja on tallella, mutta en ole hotellihuoneeseen siellä ikonia tarvinnut.

Vähän pelottavampi tapaus oli, kun jouduin Viipurissa putkaan. Taas oltiin Leningradista tulossa ja ajoimme Druzhban parkkipaikalle käydäksemme baarissa ja vessassa. Minulla kuitenkin niin kova hätä, että piti heti mennä kuselle pikkubussimme viereen. Sattui vain miliisi näkemään ja vei UAZ-poliisiautoon. Matkatoimistomies Reijo Hoikkanen huusi perään, että yritä päästä pian pois, sillä tulli rajalla menee kiinni kahden tunnin kuluttua. Täpärästi ehdimme, sillä pääsin putkasta tunnin päästä ja sain 10 ruplan sakon.

Moskovasta toin 80-luvulla Mossen. Ei kuitenkaan tarvinnut tullia maksaa, sillä se oli vain polkuauto.

Vieläköhän enää koskaan pääsee tällaisille värikkäille idänmatkoille Myöhempien aikojen pyhien Venäjälle?

kari.naskinen@gmail.com

Kuningatar Hanhenjalan ravintola

Istuttiin oluella Hanhenpojan terassilla Rautatienkatu 7:ssä, kun otin siinä puheeksi hanhiteeman. Onhan Vapaudenkadulla ravintola Pikku Hanhi ja monet muistavat myös Hanhenjalan, joka toimi samassa paikassa kuin nykyinen Hiidenkivi. Minulle tämä oli sopiva puheenaihe, sillä kotona oli juuri luettavana elämäkertakirja oopperalaulaja Hannu Heikkilästä, jonka puoliso Anja piti Hanhenjalkaa Rautatienkatu 28:ssa, ja kyllä siellä joskus basso-Hannukin esiliina yllään toimi tarjoilijana ja piti yllä lämmintä tunnelmaa.

Ravintolan nimi ei kuitenkaan tullut Hannu Hanhesta, vaan nobelkirjailija Anatola Francen paistinkääntäjän pakinoista Kuningatar Hanhenjalan ravintolasta (1892), joka suomeksi ilmestyi ensimmäisen kerran 1910 Eino Leinon kääntämänä ja Otavan kustantamana. Anja Heikkilä perusti Hanhenjalan 1977, mutta oma muistikuvani ulottuu jo 60-luvulle, jolloin en vielä asunut Lahdessa. Olin ollut ajamassa mikroautokilpailuissa Keimolassa ja niistä oli illalla tulossa jälkilähetys televisiosta. Kotimatkan ajoitimme niin, että voisimme jossain baarissa Lahdessa katsoa tv-lähetyksen. Kovan etsimisen jälkeen löytyikin tv-paikka Rautatienkatu 28:sta, jossa muistini mukaan toimi silloin Oululaisen kahvila. Hanhenjalan jälkeen ravintolan nimi muuttui Hiidenkiveksi.

Lahteen muutettuani tutustuin Anja Heikkilään, joka toimitti Etelä-Suomen Sanomien ruokapalstaa. Valokuvaaja Esa Hagelbergin kanssa kävimme kerran Heikkilöiden kotonakin Hollolassa, johon he olivat muuttaneet Heikkilän sukutilalle 1976. Tuttu paikka, sillä Hannu oli jo pienenä poikana viettänyt kesät siellä.

Kansallisooperasta eläkkeelle jäätyään Hannu Heikkilä tuli vahvasti mukaan Lahden oopperayhdistyksen toimintaan, ensin johtokuntaan ja sitten puheenjohtajaksi. Hän alkoi kehittää Lahden oopperatoimintaa ja valitsi ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi Ari Mannelinin. Heikkilä myös ohjasi esityksiä ja oli solistinakin muutamissa, ja ne saavuttivat suurta menestystä myös Helsingin kranttujen kriitikoiden keskuudessa. Eikä ihme, sillä laulajatkin olivat suomen kärkeä: Ritva Auvinen, Heikki Keinonen, Kalevi Koskinen, Pertti Lehtinen, Aili Purtonen, Jaakko Ryhänen… Kapellimestareina toimiva konservatorion rehtori Aarre Hemming ja kaupunginorkesterin kapellimestari Jouko Saari. Se oli sitä hienoa entisaikaa, kun kaupunginorkesteri teki yhteistyötä oopperayhdistyksen kanssa.

Anja Heikkilä toimi naistoimikunnan aktiivina, joka mm. järjesti ensi-iltojen jälkeisiä juhlia Seurahuoneella. Anjalle oopperamaailma oli tuttu, sillä hän oli toiminut Kansallisoopperan johtajan Alfons Almin sihteerinä. Työpaikkaromanssina Anjan ja Hannun yhteiselämä alkoikin ja häämatkan he tekivät 1966 Milanoon ensimmäisellä autollaan Morris Mailerilla.

Häämatkan jälkeen odotti kuitenkin ikävä yllätys, kun kotiin oli tullut Almin kirje, jossa peruttiin Heikkilän nimitys Kansallisooperan apulaisjohtajaksi. Elämäkertakirjassakaan Heikkilä ei täysin ymmärrä, miksi Almi perui nimityksen. Tilanne kärjistyi lopulta niin, että Anja irtisanoutui työstään ja aloitti uudessa tehtävässä helsinkiläisessä asianajotoimistossa.

Yli 400-sivuinen elämäkertakirja Hannu Heikkilästä ilmestyi 2023, kirjoittajana tietokirjailija ja levytuottaja Tero Halvorsen. Kirjassa käydään perusteellisesti läpi Hannu Heikkilän (1922 - 2003) ura taiteilijana, ohjaajana, suomentajana, opettajana ja Sibelius-akatemian oopperastudion johtajana. Kansallisoopperassa hän lauloi 1700 iltana yhteensä sadassa eri roolissa. Savonlinnassa Heikkilä esiintyi neljässä oopperassa. Heikkilä oli myös 80-luvulla perustetun Suomen oopperaliiton solistipankin pääarkkitehti.

Sen vielä tarkistin, kuuluko Pelicans hanhien sukuun, ei kuulu. Valkoposkihanhet sen sijaan kuuluvat, mutta joutaisivat kaikki roviolle, kuten Jeanne d´Arc oopperassa, jossa Hannu Heikkilälläkin oli rooli 50-luvulla.

kpari.naskinen@gmail.com

Seteliselkärankaiset ja puolueselkärankaiset

Kun Veikko Vennamoon kyllästyneet 12 kansanedustajaa erosivat tai erotettiin SMP:stä ja perustivat 1972 Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen (Skyp), Vennamo haukkui heidät seteliselkärankaisiksi. Vennamo katsoi, että nuo petturit olivat jättäneen SMP:n sen takia, että saisivat puoluetuen itselleen. Lahden kaupunginvaltuustossa oli eilen puolueselkärankaisia ja -selkärangattomia, kun päätettiin luopua Lahti Energian myyntiä selvittävän konsulttityön lopettamisesta.

Sos.dem. kunnallisjärjestö oli ottanut sen tiukan kannan, että energiayhtiöstä ei myydä osaakaan. SDP:n valtuustoryhmässä on 16 jäsentä, joista puolueselkärangattomia olivat nyt Sirkku Hilden, Minna Lampinen, Sanna Virta ja Tapani Ripatti. Hilden, Lampinen ja Virta eivät voineet osallistua äänestykseen, koska olivat ehdottomasti kunnallisjärjestönsä päätöstä vastaan, joten heidän tilallaan äänestivät varavaltuutetut. Ripatti menetteli suoraselkäisemmin ja äänesti reilusti oman selkärankansa mukaan vastoin kunnallisjärjestön kantaa ja saanee jonkin pienen rangaistuksen.

Äänestystuloksen selvittyä demarien konkarivaltuutettu Erkki Nieminen nousi paikaltaan seisomaan ja lapsellisesti ”tuuletti” voittoa kuin leijonakannattajat samoihin aikoihin Prahassa, jossa Suomi oli juuri kukistanut täpärästi Tanskan.

Jääkiekkovoitto oli niin tärkeä, että Hannu Rahkonen (Kok) tiedotti siitä oman puheenvuoronsa yhteydessä. Tällaisen mahdollistaa digitekniikka: ennen valtuustosalissa luettiin kokouksen aikana Ilta-Sanomia, nyt seurataan kännykän viihdevirtaa. Jukka Ruhberg (Kok) puolestaan luuli valtuustosalia markkinapaikaksi ja kävi puhujapöntössä kutsumassa kaupunginvaltuutettuja katsomaan Lahden Ahkeran ensi perjantaina järjestämiä yleisurheilukilpailuja, mihin valtuuston puheenjohtaja Juha Rostedt (Kok) koputti nuijalla pöytää ja neuvoi pysymään asiassa.

Seurasin valtuuston kokousta kaupungin omasta nettilähetyksestä. Toimi teknisesti hyvin, mutta kaikista asioista ei maallikko saanut selvää. Pitkät jorinat käytiin esimerkiksi valtuuston varajäsenille toimitettavista kokousasiakirjoista, mutta kunnollista selvyyttä ei saanut siitä, mikä oli kinastelun syynä. Jotenkin se liittyi puolueloikkauksiin, ehkä seteleihinkin.

Meille kuntalaisille nettilähetysten kautta välittyvä informaatio on puutteellista. Puheenjohtaja ottaa edellisen pykälän jälkeen esille seuraavan asian pelkkänä otsikkona, joten asia jää meille katsojille hämäräksi. Ymmärtämisen edellytyksenä olisi, että meidän pitäisi jostain kaivella kokouksen esityslista näkyviin, mutta se on jo hankalampi homma.

Helppo asia puolestaan oli vuoteen 2040 ulottuvan keskustavision hyväksyminen. Nyt kun energiayhtiöasiaan palataan vasta seuraavien vaalien jälkeen, niin keskustavisio on sellainen, johon tukeutuen kaupunkia tästä lähtien kehitetään, paitsi jos selkäranka ei kestä.

kari.naskinen@gmail.com

Aurinko, Fiskarsin sakset, Shellin simpukka

Buddhalaisuutta kutsutaan joskus keltaiseksi uskoksi. Miki Liukkosen (1989 ­ 2023) romaanissa Lapset auringon alla (2013) keltainen on keskeisessä asemassa, sillä Jonas Auer on kiinnostunut keltaisesta ja osallistuu myös keltaisen värin seminaariin. Eikä ihme, että Auer on myös keksinyt Fiskarsin tuotekehittelijänä ne keltaiset sakset. Fiskarsin historiatiedoista löysin kyllä Kristiina Halkolan tutuiksi tekemät Ahlströmin, Ehrnroothin ja Julinin, mutta Auer tuntuu olevan Liukkosen keksimä romaanihenkilö. Lisäksi Auer tekee perusteellisia tutkimusmatkoja Shellin huoltoasemien kahviloihin, koska Shellin liikemerkki on keltainen. Esimerkiksi Vallikallion Shell Espoossa vetää erityisesti puoleensa, sillä sen suunnittelussa on käytetty feng shui -periaatteita.

Luin Liukkosen kirjoista ensimmäisenä romaanin Elämä: Esipuhe (2021) sen jälkeen, kun olin tavannut Liukkosen. Sen jälkeen Liukkosesta innostuneena takaperin ja nyt esikoisromaani, joka kuuluu sisällöllisesti ja tyylillisesti samaan sarjaan, mutta on vielä alkutekijöissään. Henkilöhahmot ovat jo tarpeeksi outoja ja tapahtumat mielikuvituksellisia, mutta tärähtänyt surrealismi ei tässä kirjassa ole vielä värikkäimmillään. Välillä vaikuttaa väkinäiseltäkin vääntämiseltä, ja sivuja onkin liikaa, lähes 450.

Modernina tarinaniskijänä Liukkonen oli joka tapauksessa erinomainen. Juttua tulee kuin turkinpippureita hihasta ja hauskat, tarkkaan mietityt lauseet seuraavat toisiaan: ”hymyili kuin kreikkalainen salaatti – Lakanat ja peitot olivat valahtaneet lattialle kuin nääntyneet rauskut – Kuu mollotti yhä täysissä voimissaan kuin ärtynyt vanhus – Kaksi vanhaa mummoa shortseissa ja teepaidoissa tuijotti Henryä kuin kaksi silmälasipäistä kaktusta.” Henry on Jonas Auerin poika, joka Los Angelesiin seikkailtuaan liittyy uuszeniläiseen lahkoon.

Tässä lahkossa ei kuitenkaan valaistuta, vaan mennään kohti pimeyttä. Siinä nähdään ihminen hyvin sopeutuvaisena, mutta välillä on tarvittu sopeutumisen keinotekoista vahvistamista, mistä uuszeniläiset pitävät hyvänä esimerkkinä Hitlerin toimenpiteitä, kun piti ensimmäisen maailmansodan jälkeen sopeutua talouskriisiin ja panna sitten asiat kuntoon. Ihmisten nimiäkin mukana vilisee, mutta lahkon tilaisuuksista en tunnistanut muita kuin Idols-juontaja Jaana Pelkosen. Toisessa yhteydessä Liukkonen mainitsee renessanssiajan taiteilijan Federico Zuccaron, joka puhui ”Segno di Diosta” eli Jumalan merkistä, ja tästä kehittyi sana design, muotoilu, jota Fiskarsin saksissakin hyödynnettiin.

Väkivaltaa ja seksiä kirjassa myös on, kuten myöhemmissäkin Liukkosen romaaneissa. – Mitä eroa on trampoliinilla ja vauvalla? Trampoliinilla hyppiessä pitää ottaa kengät pois. Mä en tullut vielä, Henry sanoi. Caroline katsoi häntä yllättyneenä mutta hymyillen, laskeutui sitten alas ja otti Henryn siittimen epäröimättä suuhunsa alkoi imeä. Sitten taas Shellille, johon Jonas ajoi omalla autollaan Chevrolet Corvette C6:lla, ja Henry puolestaan lainasi Firenzessä vuokraamosta Lamborghini Murcielagon. Muutenkin autot ja muukin tuotesijoittelu ovat hyvin esillä.

Kirjan rakenne on sellainen, että se koostuu kahdesta erillisestä kertomuksesta, ensin Jonas Auerista ja sen jälkeen tämän pojasta Henry Guardueci-Auerista. Vaikka isä limittyy ohuesti myös Henryyn koskevaan osaan, niin sellainen maku maallikolle jäi, että olisi kannattanut tehdä kaksi erillistä kirjaa. (Tai enhän minä mikään maallikko ole, koska meille lukijoillehan kirjat kirjoitetaan, joten me olemme alan parhaat asiantuntijat.) 

Puuttumaan tarinasta jää se, miten Gizan pyramidit hyödyttöminä ja modernin ihmisen saavutuksia loukkaavina purettiin, kuten kirjassa sanotaan tapahtuneen. Loppupäätelmäksi vain mainitaan, että pyramidien tilalle maailman seitsemänneksi ihmeeksi oli kohotettu ihminen. Miki Liukkonen ei modernina ihmisenä kestänyt modernia maailmaa, mutta oli joka tapauksessa yksi 2000-luvun alun suomalaisen kirjallisuuden ihmeistä.

kari.naskinen@gmail.com