perjantai 24. toukokuuta 2024

Kuningatar Hanhenjalan ravintola


Istuttiin oluella Hanhenpojan terassilla Rautatienkatu 7:ssä, kun otin siinä puheeksi hanhiteeman. Onhan Vapaudenkadulla ravintola Pikku Hanhi ja monet muistavat myös Hanhenjalan, joka toimi samassa paikassa kuin nykyinen Hiidenkivi. Minulle tämä oli sopiva puheenaihe, sillä kotona oli juuri luettavana elämäkertakirja oopperalaulaja
Hannu Heikkilästä, jonka puoliso Anja piti Hanhenjalkaa Rautatienkatu 28:ssa, ja kyllä siellä joskus basso-Hannukin esiliina yllään toimi tarjoilijana ja piti yllä lämmintä tunnelmaa.


Ravintolan nimi ei kuitenkaan tullut Hannu Hanhesta, vaan nobelkirjailija Anatola Francen paistinkääntäjän pakinoista Kuningatar Hanhenjalan ravintolasta (1892), joka suomeksi ilmestyi ensimmäisen kerran 1910 Eino Leinon kääntämänä ja Otavan kustantamana. Anja Heikkilä perusti Hanhenjalan 1977, mutta oma muistikuvani ulottuu jo 60-luvulle, jolloin en vielä asunut Lahdessa. Olin ollut ajamassa mikroautokilpailuissa Keimolassa ja niistä oli illalla tulossa jälkilähetys televisiosta. Kotimatkan ajoitimme niin, että voisimme jossain baarissa Lahdessa katsoa tv-lähetyksen. Kovan etsimisen jälkeen löytyikin tv-paikka Rautatienkatu 28:sta, jossa muistini mukaan toimi silloin Oululaisen kahvila. Hanhenjalan jälkeen ravintolan nimi muuttui Hiidenkiveksi.

Lahteen muutettuani tutustuin Anja Heikkilään, joka toimitti Etelä-Suomen Sanomien ruokapalstaa. Valokuvaaja
Esa Hagelbergin kanssa kävimme kerran Heikkilöiden kotonakin Hollolassa, johon he olivat muuttaneet Heikkilän sukutilalle 1976. Tuttu paikka, sillä Hannu oli jo pienenä poikana viettänyt kesät siellä.

Kansallisooperasta eläkkeelle jäätyään Hannu Heikkilä tuli vahvasti mukaan Lahden oopperayhdistyksen toimintaan, ensin johtokuntaan ja sitten puheenjohtajaksi. Hän alkoi kehittää Lahden oopperatoimintaa ja valitsi ensimmäiseksi toiminnanjohtajaksi Ari Mannelinin. Heikkilä myös ohjasi esityksiä ja oli solistinakin muutamissa, ja ne saavuttivat suurta menestystä myös Helsingin kranttujen kriitikoiden keskuudessa. Eikä ihme, sillä laulajatkin olivat suomen kärkeä: Ritva Auvinen, Heikki Keinonen, Kalevi Koskinen, Pertti Lehtinen, Aili Purtonen, Jaakko Ryhänen… Kapellimestareina toimiva konservatorion rehtori Aarre Hemming ja kaupunginorkesterin kapellimestari Jouko Saari. Se oli sitä hienoa entisaikaa, kun kaupunginorkesteri teki yhteistyötä oopperayhdistyksen kanssa.

Anja Heikkilä toimi naistoimikunnan aktiivina, joka mm. järjesti ensi-iltojen jälkeisiä juhlia Seurahuoneella. Anjalle oopperamaailma oli tuttu, sillä hän oli toiminut Kansallisoopperan johtajan
Alfons Almin sihteerinä. Työpaikkaromanssina Anjan ja Hannun yhteiselämä alkoikin ja häämatkan he tekivät 1966 Milanoon ensimmäisellä autollaan Morris Mailerilla.

Häämatkan jälkeen odotti kuitenkin ikävä yllätys, kun kotiin oli tullut Almin kirje, jossa peruttiin Heikkilän nimitys Kansallisooperan apulaisjohtajaksi.
Elämäkertakirjassakaan Heikkilä ei täysin ymmärrä, miksi Almi perui nimityksen. Tilanne kärjistyi lopulta niin, että Anja irtisanoutui työstään ja aloitti uudessa tehtävässä helsinkiläisessä asianajotoimistossa.

Yli 400-sivuinen elämäkertakirja Hannu Heikkilästä ilmestyi 2023, kirjoittajana tietokirjailija ja levytuottaja Tero Halvorsen. Kirjassa käydään perusteellisesti läpi Hannu Heikkilän (1922 - 2003) ura taiteilijana, ohjaajana, suomentajana, opettajana ja Sibelius-akatemian oopperastudion johtajana. Kansallisoopperassa hän lauloi 1700 iltana yhteensä sadassa eri roolissa. Savonlinnassa Heikkilä esiintyi neljässä oopperassa. Heikkilä oli myös 80-luvulla perustetun Suomen oopperaliiton solistipankin pääarkkitehti.

Sen vielä tarkistin, kuuluko Pelicans hanhien sukuun, ei kuulu. Valkoposkihanhet sen sijaan kuuluvat, mutta joutaisivat kaikki roviolle, kuten Jeanne d´Arc oopperassa, jossa Hannu Heikkilälläkin oli rooli 50-luvulla.

kpari.naskinen@gmail.com

tiistai 21. toukokuuta 2024

Seteliselkärankaiset ja puolueselkärankaiset


Kun
Veikko Vennamoon kyllästyneet 12 kansanedustajaa erosivat tai erotettiin SMP:stä ja perustivat 1972 Suomen kansan yhtenäisyyden puolueen (Skyp), Vennamo haukkui heidät seteliselkärankaisiksi. Vennamo katsoi, että nuo petturit olivat jättäneen SMP:n sen takia, että saisivat puoluetuen itselleen. Lahden kaupunginvaltuustossa oli eilen puolueselkärankaisia ja -selkärangattomia, kun päätettiin luopua Lahti Energian myyntiä selvittävän konsulttityön lopettamisesta.

Sos.dem. kunnallisjärjestö oli ottanut sen tiukan kannan, että energiayhtiöstä ei myydä osaakaan. SDP:n valtuustoryhmässä on 16 jäsentä,
joista puolueselkärangattomia olivat nyt Sirkku Hilden, Minna Lampinen, Sanna Virta ja Tapani Ripatti. Hilden, Lampinen ja Virta eivät voineet osallistua äänestykseen, koska olivat ehdottomasti kunnallisjärjestönsä päätöstä vastaan, joten heidän tilallaan äänestivät varavaltuutetut. Ripatti menetteli suoraselkäisemmin ja äänesti reilusti oman selkärankansa mukaan vastoin kunnallisjärjestön kantaa ja saanee jonkin pienen rangaistuksen.

Äänestystuloksen selvittyä demarien konkarivaltuutettu Erkki Nieminen nousi paikaltaan seisomaan ja lapsellisesti ”tuuletti” voittoa kuin leijonakannattajat samoihin aikoihin Prahassa, jossa Suomi oli juuri kukistanut täpärästi Tanskan.

Jääkiekkovoitto oli niin tärkeä, että
Hannu Rahkonen (Kok) tiedotti siitä oman puheenvuoronsa yhteydessä. Tällaisen mahdollistaa digitekniikka: ennen valtuustosalissa luettiin kokouksen aikana Ilta-Sanomia, nyt seurataan kännykän viihdevirtaa. Jukka Ruhberg (Kok) puolestaan luuli valtuustosalia markkinapaikaksi ja kävi puhujapöntössä kutsumassa kaupunginvaltuutettuja katsomaan Lahden Ahkeran ensi perjantaina järjestämiä yleisurheilukilpailuja, mihin valtuuston puheenjohtaja Juha Rostedt (Kok) koputti nuijalla pöytää ja neuvoi pysymään asiassa.

Seurasin valtuuston kokousta kaupungin omasta nettilähetyksestä. Toimi teknisesti hyvin, mutta kaikista asioista ei maallikko saanut selvää. Pitkät jorinat käytiin esimerkiksi valtuuston varajäsenille toimitettavista kokousasiakirjoista, mutta kunnollista selvyyttä ei saanut siitä, mikä oli kinastelun syynä. Jotenkin se liittyi puolueloikkauksiin, ehkä seteleihinkin.

Meille kuntalaisille nettilähetysten kautta välittyvä informaatio on puutteellista. Puheenjohtaja ottaa edellisen pykälän jälkeen esille seuraavan asian pelkkänä otsikkona, joten asia jää meille katsojille hämäräksi.
Ymmärtämisen edellytyksenä olisi, että meidän pitäisi jostain kaivella kokouksen esityslista näkyviin, mutta se on jo hankalampi homma.

Helppo asia puolestaan oli vuoteen 2040 ulottuvan keskustavision hyväksyminen. Nyt kun energiayhtiöasiaan palataan vasta seuraavien vaalien jälkeen, niin keskustavisio on sellainen, johon tukeutuen kaupunkia tästä lähtien kehitetään, paitsi jos selkäranka ei kestä.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Aurinko, Fiskarsin sakset, Shellin simpukka


Buddhalaisuutta kutsutaan joskus keltaiseksi uskoksi.
Miki Liukkosen (1989 ­ 2023) romaanissa Lapset auringon alla (2013) keltainen on keskeisessä asemassa, sillä Jonas Auer on kiinnostunut keltaisesta ja osallistuu myös keltaisen värin seminaariin. Eikä ihme, että Auer on myös keksinyt Fiskarsin tuotekehittelijänä ne keltaiset sakset. Fiskarsin historiatiedoista löysin kyllä Kristiina Halkolan tutuiksi tekemät Ahlströmin, Ehrnroothin ja Julinin, mutta Auer tuntuu olevan Liukkosen keksimä romaanihenkilö. Lisäksi Auer tekee perusteellisia tutkimusmatkoja Shellin huoltoasemien kahviloihin, koska Shellin liikemerkki on keltainen. Esimerkiksi Vallikallion Shell Espoossa vetää erityisesti puoleensa, sillä sen suunnittelussa on käytetty feng shui -periaatteita.

Luin Liukkosen kirjoista ensimmäisenä
romaanin Elämä: Esipuhe (2021) sen jälkeen, kun olin tavannut Liukkosen. Sen jälkeen Liukkosesta innostuneena takaperin ja nyt esikoisromaani, joka kuuluu sisällöllisesti ja tyylillisesti samaan sarjaan, mutta on vielä alkutekijöissään. Henkilöhahmot ovat jo tarpeeksi outoja ja tapahtumat mielikuvituksellisia, mutta tärähtänyt surrealismi ei tässä kirjassa ole vielä värikkäimmillään. Välillä vaikuttaa väkinäiseltäkin vääntämiseltä, ja sivuja onkin liikaa, lähes 450.

Modernina tarinaniskijänä Liukkonen oli joka tapauksessa erinomainen. Juttua tulee kuin turkinpippureita hihasta ja hauskat,
tarkkaan mietityt lauseet seuraavat toisiaan: ”hymyili kuin kreikkalainen salaatti – Lakanat ja peitot olivat valahtaneet lattialle kuin nääntyneet rauskut – Kuu mollotti yhä täysissä voimissaan kuin ärtynyt vanhus – Kaksi vanhaa mummoa shortseissa ja teepaidoissa tuijotti Henryä kuin kaksi silmälasipäistä kaktusta.” Henry on Jonas Auerin poika, joka Los Angelesiin seikkailtuaan liittyy uuszeniläiseen lahkoon.

Tässä lahkossa ei kuitenkaan valaistuta, vaan mennään kohti pimeyttä. Siinä nähdään ihminen hyvin sopeutuvaisena, mutta välillä on tarvittu sopeutumisen keinotekoista vahvistamista, mistä uuszeniläiset pitävät hyvänä esimerkkinä Hitlerin toimenpiteitä, kun piti ensimmäisen maailmansodan jälkeen sopeutua talouskriisiin ja panna sitten asiat kuntoon. Ihmisten nimiäkin mukana vilisee, mutta lahkon tilaisuuksista en tunnistanut muita kuin Idols-juontaja Jaana Pelkosen. Toisessa yhteydessä Liukkonen mainitsee renessanssiajan taiteilijan Federico Zuccaron, joka puhui ”Segno di Diosta” eli Jumalan merkistä, ja tästä kehittyi sana design, muotoilu, jota Fiskarsin saksissakin hyödynnettiin.

Väkivaltaa ja seksiä kirjassa myös on, kuten m
yöhemmissäkin Liukkosen romaaneissa.Mitä eroa on trampoliinilla ja vauvalla? Trampoliinilla hyppiessä pitää ottaa kengät pois. Mä en tullut vielä, Henry sanoi. Caroline katsoi häntä yllättyneenä mutta hymyillen, laskeutui sitten alas ja otti Henryn siittimen epäröimättä suuhunsa alkoi imeä. Sitten taas Shellille, johon Jonas ajoi omalla autollaan Chevrolet Corvette C6:lla, ja Henry puolestaan lainasi Firenzessä vuokraamosta Lamborghini Murcielagon. Muutenkin autot ja muukin tuotesijoittelu ovat hyvin esillä.

Kirjan rakenne on sellainen, että se koostuu kahdesta erillisestä kertomuksesta, ensin Jonas Auerista ja sen jälkeen tämän pojasta Henry Guardueci-Auerista. Vaikka isä limittyy ohuesti myös Henryyn koskevaan osaan, niin sellainen maku maallikolle jäi, että olisi kannattanut tehdä kaksi erillistä kirjaa. (Tai enhän minä mikään maallikko ole, koska meille lukijoillehan kirjat kirjoitetaan, joten me olemme alan parhaat asiantuntijat.) 


Puuttumaan tarinasta jää se, miten Gizan pyramidit hyödyttöminä ja modernin ihmisen saavutuksia loukkaavina purettiin, kuten kirjassa sanotaan tapahtuneen. Loppupäätelmäksi vain mainitaan, että pyramidien tilalle maailman seitsemänneksi ihmeeksi oli kohotettu ihminen. Miki Liukkonen ei modernina ihmisenä kestänyt modernia maailmaa, mutta oli joka tapauksessa yksi 2000-luvun alun suomalaisen kirjallisuuden ihmeistä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 17. toukokuuta 2024

Paperilehti voittaa välillä digitaalisen tiedonhaun


Vaikka enemmistö ihmisistä tulee nykyisin hyvin toimeen digitaalisten toimintojen kanssa, syntyy myös ongelmia. Kun meidän huusholliin lopetettiin Etelä-Suomen Sanomien paperilehden tilaaminen, niin digilehteen on jo totuttu, mutta ei se samaa asiaa aja.


Tämän vuoden aikana olen menettänyt kaksi tapahtumaa, joiden ajankohtaa ei digilehdestä eikä muutenkaan netistä löytynyt. Viimeksi oli jostakin jäänyt mieleen, että vanhalla kansakoululla jäähallin luona on avoimet ovet siellä asuvien ja työskentelevien taitelijoiden tiloihin. Mutta kun en ollut kirjoittanut ylös ajankohtaa, tieto
unohtui, eikä sitä löytynyt mistään vajavaisista digitaalisokkeloista. Jäi siis menemättä.

Ennen kun lehdet olivat kotona tallessa viikon parin ajalta, hieman vanhempi tieto löytyi käymällä lehtikasa läpi. Vanhojen digilehtien selaaminen on paljon kömpelömpää.

Helpommin löydettävissä ovat digilehdistäkin maksetut tapahtumailmoitukset. Kaikilla järjestäjillä ei ole kuitenkaan varaa maksullisiin ilmoituksiin, eikä netin sekavista tapahtumakalentereista kaikkea etsimäänsä löydä.

Helsingin Sanomat meille tulee edelleen postiluukusta, koska se on niin monisivuinen, että se on helpompi lukea paperisena, jos ei heti aamusta pane siihen tuntia. Hesarin kanssa on vain se ongelma, että jos ESS ei ilmesty, ei myöskään Hesaria
saada jakoon, ja tällaisia erilaisia ilmestymistilanteita on muutama vuodessa.

Paperilehden yksi etu on, että siitä voi leikata talteen lehtileikkeitä. Tähän nokkelat diginuoret sanovat, että saa digilehdenkin jutut jollakin konstilla talteen. Mutta ei yhtä näpsästi. Tämä on vastaavanlainen ongelma kuin digitaalisten kirjojen kanssa, että niihin ei voi tehdä alleviivauksia eikä kirjoittaa omia tekstejä marginaaleihin.

Nyt oli kuitenkin digitaalitouhusta se etu, että taiteilijoiden tapahtumaa epätoivoisesti metsästämällä osui kohdalle
Lahden museoiden nettisivuilta rakennustutkija Riitta Niskasen kirjoitus ja kuva Lahden kylän ensimmäisestä koulusta, jonka perusti kartanonisäntä, kapteeni August Fellman. Se rakennettiin 1873 talollisten päivätöinä Fellmanin lahjoittamalle tontille, joka nykynimin seisoo Hollolankadun ja Svinhufvudin katujen kulmauksessa. Tämä talo on ainoa Lahden kylän ajalta säilynyt rakennus. Vuonna 1932 kansakoulun toiminta siirrettiin uuteen Läntiseen kouluun (nyk. Länsiharjun koulu) ja Lahden kylän kouluun muutti työväenopisto. Sodan aikana rakennuksessa majoitettiin sotilaita ja siirtoväkeä. Jonkin aikaa talossa toimi myös Lahden teknillinen koulu. Vuonna 1954 rakennuksessa aloitti lastentarha ja 1980 se osoitettiin kaupunginmuseon varasto- ja konservointitiloiksi. Seuraavan vuosikymmenen alussa se kunnostettiin taiteilijoiden asuin- ja työskentelytiloiksi Lahden taiteilijaseuran käyttöön.

Kerran kävin talossa, kun siellä työskenteli kuvanveistäjä Satu Loukkola, joka ehti tehdä luonnokset ja pienoismallin Jari Litmasen patsaasta, ennen kuin tilaajat peruivat sopimuksen. Halvemmalla patsaan tehneen Reijo Hutun veistos paljastettiin 2010.

Satu Loukkolan luona käydessäni 2009 ostin häneltä Litmas-patsaan pienoismallin ja on se sata kertaa parempi kuin Kisapuistossa oleva patsas. Satu Loukkola asuu ja työskentelee nykyisin Kärkölässä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 16. toukokuuta 2024

Maailmanlopun enteitä salaliittoteorioiden avulla


Apokalypsis on kreikkaa ja merkitsee salaisuuden verhon paljastamista, maailmanlopun enteiden näkyjä ja tulkitsemista. Nykymaailmassa näitä enteitä
pyörittävät myös erilaiset salaliittoteoriat. Helsingin yliopistossa järjestettiin kirjanjulkistustilaisuus Suomen ev.-lut. kirkon tuoreesta tutkimusjulkaisusta Apokalypsi nyt! Perikadon politiikka. Uuden testamentin eksegetiikan dosentti,teologian tohtori Niko Huttunen sanoi, että koska länsimainen aikakäsitys on lineaarinen, edessä on jotain sellaista, jota ei ole ennen nähty. Tämä antaa tilaa salaliittoteorioille. Varsinkin USA:ssa apokalyptiikka on maan poliittisen teologian perusasetus, joka on historiassa saanut yhä uusia muotoja. Sen kylkeen asemoituvat niin QAnon, salaliittoteoriat kuin teoriat ulkoavaruudesta tulevasta liskokansasta.


Yhdysvaltain uskontopolitiikan asiantuntija
Markku Ruotsila lisäsi tähän, että 58 prosenttia amerikkalaisista uskoo erilaisin teoriohin, että nyt eletään lopun aikoja.

Tietyllä tavalla lohdullisempi ajatus on se itäisellä pallonpuoliskolla oleva aikakäsitys, että aika on syklinen ja toistaa itseään. Koska lineaarinen aikakäsitys pitää sisällään tuntematonta, se antaa tilaa myös epämääräisille kauhukuville. Venäjän kulttuurihistorian dosentti Elina Kahla sanoi yhtenä vaihtoehtona pidettävän ”sotaa, nälkää, kuolemaa, perikatoa” sekä näihin liittyen jakoa meihin ja muihin. Uhan mittakaavakin on suuri (ydinaseet), mutta pahan kaikkea todellisuutta ei tunnusteta.

Aleksanteri-instituutin johtaja, historioitsija Markku Kangaspuro sanoi länsimaiden perikadon nousseen esille ensimmäisen maailmansodan aikana (Oswald Spengler), toinen maailmansota lisäsi kierroksia Auschwitzilla ja Hiroshimalla, joiden jälkeen tulivat vielä Stalin, Vietnamin sota, Pol Pot, Pinochet ja muut hirmut. Taaskin nyt olemme lähellä toivottomuutta, vaikka on toivoa myös käänteestä parempaan.

Kirjaa en vielä päässyt
ostamaan, sillä seurasin sen julkistamista Zoomin välityksellä. Apokalyptisesta ahdistuksesta joka tapauksessa puhutaan. Moni poliitikko lietsoo pyhää sotaa vääräuskoisia vastaan ja joku julistaa aikojen käännettä. Onko hyvän ja pahan välinen yhteenotto kertakaikkinen vai voiko se toistua?

Apokalypsin yhteisenä nimittäjänä on viittaus lopulliseen käänteeseen,
jota nyt ruokkivat sodat joukkotuhoaseineen, ihmisen ylikulutus, ilmastokriisi, luonnon monimuotoisuuden kaventuminen ja kulkutaudit. Sitten on vielä demokratian kriisi, jonka on aiheuttanut yhteiskuntien rakenteissa tapahtunut syvällinen muutos, ja tämä todennäköisesti lisääntyy tulevissa EU-vaaleissa. EU oli asettanut oikeusvaltioperiaatteen ehdoksi valtion EU-jäsenyydelle, mutta tällä hetkellä se on täysin avuton epäliberaalien jäsenmaiden toimien edessä. Demokratiaan kohdistui eilenkin isku Slovakiassa, kun pääministeriä ammuttiin.

Pohjimmiltaan apokalyptiikka on uskonnollinen aatevirtaus, jossa maalataan tuhoa ja pelastusta. Pyhät ja pahat, valkeus ja pimeys käyvät suurta kamppailua voitosta. Vanhassa testamentissa apokalyptiikkaa edustaa Danielin kirja ja Uudessa testamentissa Ilmestyskirja. Kolmantena on kristilliseksi apokryyfiseksi tekstyiksi luokiteltu kirjoitus Hermaan Paimen toisen vuosisadan alkupuolelta, uskonnollinen allegoria, joka koostuu näyistä, käskyistä ja vertauksista.

Apokalyptiikan jäljet näkyvät niin juutalaisuudessa, kristinuskossa kuin islamissa,
ja apokalyptiikasta on myös maallisia versioita, joista esimerkkejä ovat tarjonneet Pentti Linkola ja Günter Anders. Saksalaissyntyisen filosofin Andersin mukaan silloinen (kristillinen) sanoma oli iloinen, kun se sanoi, ettätulevaisuus on jo alkanut”. Nykyinen sanoma on sitä vastoin yksinkertaisesti kammottava: ”Tulevaisuudettomuus on jo alkanut.”

Erittäin yleistä on läheisen lopun odotus islamilaisessa maailmassa, jossa jihadistit hyödyntävät tätä uskoa luodakseen kiireen ja ehdottomuuden ilmapiiriä: nyt on taisteltava, sillä viimeinen tuomio on tulossa.

Apokalypsi-teoksen kirjoittajat ovat Huttusen, Kahlan ja Ruotsilan lisäksi Mika Aaltola, Santeri Kytöneva, Marco Nilsson, Vesa Oittinen, Heikki Pesonen ja Sakari Säynäjoki.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 14. toukokuuta 2024

Taistolainen kulkue, puserossa Tiedonantajan keltapunainen rintamerkki


Kun Pirkko Saisio ensimmäisen kerran pyrki Teatterikouluun, tyssäsi pääsy heti alkuunsa. Hän pyrki näyttelijälinjalle, ja ensimmäiselle kierrokselle hän oli monologitehtävään valinnut Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta agitaattori Puntarpään puheen. Muutamat muutkin olivat valinneet esitettäväkseen tämän voimakkaan julistuksen, ja Pirkko Saision version jälkeen valintaraadissa ollut Kaj Chydenius sanoi: ”Tätä nyt on kuultu ihan tarpeeksi. Ei jatkoon!”

Pirkko Saisio ei kuitenkaan lannistunut, joten hän meni dramaturgialinjan viikon kestäviin pääsykokeisiin. Tähän koulutusohjelmaan otettiin sisään kolme, joista Pirkko Saisio yhtenä.

Tuttu nimi hän jo oli Ylioppilasteatterin kautta.
Sinnekin päästäkseen piti mennä kuulusteluun, jossa raati kysyi myös politiikasta. Silloinen poikaystävä oli romanttisessa tilanteessa saanut hänet liittymään SDP:n jäseneksi. YT oli tunnustautunut ehdottoman vasemmistolaiseksi ja radikaaliksi, joten sosiaalidemokraatti ei raadin mielestä oikein ollut tarpeeksi, mutta menköön nyt, joten hänet valittiin myös YT:n hallitukseen.

Heini Junkkaalan
elämäkertakirja Pirkko Saisiosta on nimeltään Sopimaton (WSOY, 2023) ja nimi kuvaa hyvin monia muitakin asioita kuin alkutilannetta YT:ssä. Yli 900-sivuinen kirja on vetävää luettavaa, jossa teatteri- ja muidenkin kulttuurisektoreiden ihmisiä vilisee monin tavoin. Ehkä paras lukemani elämäkertakirja – ei ole oppikirjamainen luettelo kaikesta mahdollisesta vuosilukuineen, vaan muistuttaa jopa enemmän kaunokirjallista teosta. Heini Junkkaala on näytelmäkirjailija, dramaturgi ja ohjaaja, jonka professorina Saisio oli Teatterikorkeakoulussa.

Läpi kirjan kulkee vasemmistolaisuus, joka demarijäsenyyden jälkeen aika pian vei Saision SKP:n taistolaise
en kulkueeseen, joka oli kuin sosialistisen realismin maalauksesta. Kirjan loppusivuilla kuitenkin siteerataan vuodelta 2017 Helsingin Sanomien juttua, jossa otsikko: ”Pirkko Saisio on elänyt vuosikymmenet punavihreässä kuplassa, mutta ei voi enää ymmärtää, miksi se kuvittelee olevansa aina oikeassa.” Tässä haastattelussa hän sanoi, että suvaitsevaisiksi itsensä mieltävien pitäisi lakata ajattelemasta omaa maailmankuvaansa ainoaksi oikeaksi, vaan pitäisi hyväksyä nekin tosiasiat, jotka ovat toisenlaisen ajattelun perustana.

KAIKKI KOMMUNISTIT
ULOS TÄÄLTÄ!

Itsenäisyyspäin vastaanotolta Kekkosen aikana Kaisa Korhonen kutsui Pirkko Saision jatkoille Adloniin, jossa olivat myös Mika Waltari, Väinö Linna, Anu Kaipainen, Ville Repo ja monet muut alan ihmiset. Sieltä vielä jatkojatkoille Laila Pullisen ja tämän puolison Carl-Magnus Ramsay luokse. Siellä juhlat päättyivät siihen, että Lailan mies tuli aamuyöstä huutamaan: ”Kaikki kommunistit ulos täältä!” Korhonen, Chydenius ja Saisio tunnistivat itsensä määritelmästä, mutta porraskäytävässä he huomasivat, että muutkin tulivat perässä. - ”Tänä iltana me ollaan kaikki kommunisteja.”

Vuonna 1996 Helsingin kaupunginteatterin johtaja
Raija-Sinikka Rantala oli kutsunut kansainvälisen kriitikkoseminaarin katsomaan Pirkko Saision näytelmää Veera, Verotshka. Esityksen jälkeen Rantala piti puheen, jonka aikana osa vieraista nuokkui ja jotkut juttelivat keskenään. Rantala pyysi Saision eteen ja kirjailija aloitti (englannista suomennettuna): ”Minä olen kommunisti ja lesbo ja sehän on aikamoinen ongelma, kuten tiedätte.” Kaikki piristyivät.

Pirkko Saision sukupuolielämää ovat kirjan ilmestymisen jälkeen varmaan iltapäivälehdet, Seiska ja some käyneet läpi riittävästi, joten en puutu siihen.
Kun en tätä puolta hallitse kuin pintapuolisesti, niin tuli kirjasta sellainekin tieto, että meidän suvusta oli pikkuserkkuni Eeva Eloranta yhdeksän vuotta Pirkko Saision kumppanina. Oho, ei pienenä vaikuttanut mitenkään poikkeukselliselta.

PROFESSORINA
KULTTUURITALOSSA


Pirkko Saision isä oli ollut mukana Kulttuuritalon rakentamisessa, ei kuitenkaan konkreettisesti rakennusmiehenä, vaan hengennostatuspuheita pitämässä. Talon rakentaminen maksoi 480 miljoonaa markkaa ja sen rahoitti pääosin SKP, ja kustannuksiin osallistui myös NKP. Kultsalla toimi välillä Teatterikorkeakoulun dramaturgian laitoskin, ja professorina
siellä aloitti Pirkko Saisio 1997. TeaK:n rehtorina oli Lauri Sipari ja ohjaustaiteen professorina Kaisa Korhonen.

Näyttelijänäkin Pirkko Saisio on ollut monessa mukana. Koko kansan tuntemaksi hän tuli ensimmäisen romaaninsa
Elämänmenon (1975) pohjalta tehdyssä kolmiosaisessa tv-elokuvassa, jonka ohjasi Åke Lindman 1978. Sen kohdalla syntyi sellainen konflikti, että Saisio olisi apulaisohjaajan ominaisuudessa valinnut päärooliin Anja Pohjolan, mutta Lindman halusi Ritva Oksasen. Alkoi kiertää huhu, että stalinistit Pirkko Saisio ja tv-teatterin johtaja Timo Bergholm haluavat rooliin Anja Pohjolan, vaikka tämäkin oli mieluummin porvari. Pirkko Saisio soitti jopa pääjohtaha Erkki Raatikaiselle asiasta, mutta Ritva Oksanen valittiin ja onnistui roolissa erinomaisesti, kuten Pirkko Saisio kirjassa sanoo.

Ilman kinaa sen sijaan
meni läpi inssinajo. Molemmat olivat krapulassa, autokatsastusaseman insinööri sekä ajokorttikokelas. Ajoa oli kestänyt 700 metriä, kun inssi pyysi ajamaan Koskelantien bensa-aseman pihaan. Inssi meni kanapussinsa kanssa aseman sisälle, Pirkko nukahti autoon, kunnes heräsi puolen tunnin kuluttua koputukseen sivuikkunaan. Saikki veivasi lasin auki ja inssi sanoi: ”Onneksi olkoon.” Ajokortti tuli ja vähän ajan kuluttua Pirkko osti vanhan oranssin Ladan.

Yksi hankala sattumus oli, kun Punaisen erokirjan (WSOY, 2003) koko teksti hävisi tietokoneelta. Vain 60 ensimmäistä sivua oli printattu paperille, mutta loput 230 sivua menivät taivaan tuuliin. Läppäri lähetettiin jollekin huippuosaajalle Norjaan, mutta ei hänkään saanut tekstiä esille. ”Täytyy vain kirjoittaa kirja uudestaan, todennäköisesti siitä tulee parempi”, sanoi Saisio kustannustoimittaja Touko Siltalalle.

Niin hyvä tuli, että Pirkko Saisio sai siitä Finlandia-palkinnon.
Siitä saadut 26 000 euroa hän lahjoitti Setalle. Joku inkeriläinen ei ollut ymmärtänyt Seta-sanan merkitystä: ”Kenelle se Saisio sen Finlandia-palkinnon oikein antoi? Jollekin homosedällekö?”

kari.naskinen@gmail.com