Vain yksittäistapauksia, eipä innostuta

Kun poliisikansanedustaja Vornanen ammuskeli kadulla, se oli vain yksittäistapaus, joten ei siitä kannattanut sen kummemmin kenenkään hermostua. Sattuuhan näitä. Nyt Tuusulan poliisi ajoi valot vilkkuen mopopojan allikkoon, minkä jälkeen poika parsittiin sairaalassa ehjäksi. Yksittäistapaus tämäkin, sanotaan.

Politiikassakin tapahtuu jatkuvasti yksittäistapauksia. Kun kansanedustaja Peltokangas syyllistyi rotuvihaan ja vieläpä julkisesti, niin sekin oli vain yksittäistapaus. Ei tällaisille tapauksille mitään varsinaisesti voi, kun nehän ovat vain äijien tavanomaista ajattelua, joka joskus solahtaa vahingossa somekirjoitukseksi.

Näihin ja lukemattomiin muihin yksittäistapauksiin liittyy aina se, että niistä ei kukaan mene tilille. Tekijä puhuu lipsahduksesta ja häntä edustavat taustatahot pelastavat nahkansa aina sillä, ettei yksittäistapausta voi kommentoida.

Yksittäistapaus ei kuitenkaan ole, että tuoreimman mielipidekyselyn mukaan 16 prosenttia suomalaisista on avoimesti rasisteja.

Hallituksen toistuvista sitoumuksista huolimatta sen toimet rasismin ja syrjinnän torjunnassa ovat mitättömiä. Kuten Amnesty Internationalin ja muiden inhimillisyyttä edustavien järjestöjen julkilausumassa todetaan, on hallitus tekemässä Suomen kansalaisuuden saamisesta maahanmuuttajille yhä vaikeampaa. Se on lyhentämässä aikaa, jonka aikana työpaikkansa menettäneet ulkomaalaiset työntekijät voivat etsiä uutta työtä ennen oleskelulupansa menettämistä, tiukentamassa perheenyhdistämissääntöjä ja tekemässä kansainvälisen suojelun saamista vaikeammaksi turvapaikanhakijoille. Hallitus on myös vaarantanut kansanterveyttä rajoittamalla paperittomien maahanmuuttajien pääsyä välttämättömään kiireettömään terveydenhuoltoon.

Elisa Vainion ja Silja Kososen kultamitalitkin olivat yksittäistapauksia, koska kahdesta ei millään saa yleisempää ilmiötä. Ei ole syytä innostua. Ei tule toistumaan. Eikä Perussuomalaiset-puolueen rasismipuheistakaan saa, vaikka ne toistuvatkin viikosta ja vuodesta toiseen. Helsingin ja Lahden jalkapallohuligaanien väkivaltaisista katutappeluistakaan ei irtoa muuta selitystä kuin että ovat joka kerta yksityistapauksia, koska näiden jalkapallojoukkueiden keskinäisiä otteluita on vain pari vuodessa.

Yle Radio 1:ssä alkaa huomenna tiistaina 8-osainen kuunnelmasarja Jussi Halla-ahosta. Se ei ole kuitenkaan yksittäistapaus, koska kaksi vuotta sitten Yle teki vastaavanlaisen ”audiodraaman” Sanna Marinista. Näin ei tarvitse puhua yksittäistapauksesta, vaikka nyt aiheena onkin persujen rasismi-ideologian kantaisä, jonka mielestä erilaisten ongelmien selvittämisessä ”väkivalta on aliarvostettu ongelmanratkaisukeino”.

Seuraavaksi voisi kuunnelman tehdä poliisista, joka liitsasi mopoilijan auton ja aidan väliin, koska epäilynä oli, että repussa saattoi olla ase tai neljä kiloa kokaiinia. Asetta saa käyttää vain poliisi liikenteenvalvonnassa. Tämän seuraavan kuunnelman taistamusiikiksi sopii Eppu Normaalin Poliisi pamputtaa (1978):

Jos pikkupojat ajaa mopolla kaks päällä
Niin ei poliisi pamppujansa säästä
Ja jos myöhään tulet kotiin iltakaljoiltas
Et varmaankaan voi välttyä mustalta maijalta.

kari.naskinen@gmail.com

Kulttuuripläjäyksen kestää pari kertaa vuodessa

Miehet kirjoittavat somessa usein, että oli käynyt kulttuuripläjäyksessä. Oli joutunut vaimon viemänä kaupunginorkesterin konserttiin, taidenäyttelyyn tai johonkin muuhun jonninjoutavaan. Pläjäys kuvaa hyvin tilannetta ja kommentoijan mielialaa. On jotain sellaista, jota sietää pari kertaa vuodessa, mutta ei yhtään enempää. Hyi saatana, sanoi aikoinaan Seppo Räty oopperasta.

Pläjäys on hauska ja halventava ilmaus. Hauska se tietenkin on, koska kirjoittaja kuitenkin on ilmeisen hyvällä tuulella. Hänen kokemansa tapahtuman se kuitenkin halventaa sellaiseksi, että voi kuvitella kirjoittajan välttävän joutumasta uudestaan samanlaisen pläjäyksen kohteeksi.

Pläjäys on kuin isku poskelle tai korvatillikka. Ei sellaisia ota vapaaehtoisesti.

Nämä somessa esiintyvät pläjäykset liittyvät poikkeuksetta kulttuuritapahtumiin. Ei kukaan sano lätkäottelussa käyntiä pläjäykseksi, vaikka siellä pelaajat joka matsissa lyövät toisiaan päin pläsiä ja pahemminkin kuin vain pläjäyttäen. Eivätkä Antti Lindtmanin ja Petteri Orpon torivierailutkaan ole pelkkiä pläjäyksiä.

Varsinkin urheilua pidetään kunnon asiana verrattuna minkä tahansa taidelajin tapahtumaan, ja jäähallissa voi käydä vaikka 30 kertaa vuodessa. Jokseenkin tällainen on nykyisen hallituksenkin kanta. Kulttuurilta on leikattu määrärahoja kohtuuttomasti, mutta lottorahojen jakaminen urheilulle Veikkaus Oy:n kautta jatkuu kuten ennenkin. Hallituksen kulttturipoliittisessa selonteossa viime vuonna sanottiin, että julkisen vallan vastuu on turvata jokaiselle kulttuurin saavutettavuus, mutta samalla hallitus on kuitenkin leikannut taide- ja kulttuuritoimijoiden rahoitusta – pläjäyksiä päin näköä. Kaiken huippu oli Riikka Purran mielipide, että kulttturi on vain turhaa luksusta kansalaisille.

Purran - Orpon hallituksen leikkaukset eivät ole vaikuttaneet vain toimintojen supistamiseen, vaan aiheuttaneet myös lopettamisia. Meidän kaupungissa eivät sentään kansainvälinen kirjailijakokous, kansainvälinen urkuviikko ja runomaraton ole vielä kuolleet, mutta hätää kärsimässä ovat kaikki.

kari.naskinen@gmail.com

Psykon suihkukohtauksen toteutus ja perusteellinen analyysi

Elokuvahistorian yksi kuuluisimmista kohtauksista on, kun Alfred Hitchcockin Psykossa (1960) Anthony Perkins murhaa suihkussa olevan Janet Leighin isolla keittiöveitsellä. Karmeuden täydentää Bernard Herrmannin viiltävän kirkuva musiikkitausta. Tästä kohtauksesta on kirjoitettu paljon analyyseja, ja Alexandre O. Philippe teki siitä puolitoista tuntia kestävän dokumenttielokuvan (2017), jossa käsitellään perusteellisesti kohtauksen toteutusta ja psykologiaa. Elokuvan numerollinen nimi 78/52 viittaa kohtauksen 78 kuvaan (kamerakulmaan) ja 52 leikkaukseen.

Haastateltavina ovat mm. Peter Bogdanovich, Bret Easton Ellis, Eli Roth, Guillermo del Toro, Elijah Wood, Janet Leighin sijaisnäyttelijänä osittain ollut Marli Renfo ja Janet Leighin tytär Jamie Lee Curtis. Vanhoilta haastattelufilmeiltä on löydetty mukaan myös Hitchcock itse, Janet Leigh ja Martin Scorsese.

Hitchcock sai Psykon jälkeen kirjeen eräältä naiselta, joka kirjoitti tyttärensä pelosta: ”Hän oli nähnyt Pirullisissa (Henri-Georges Clouzot, 1955) murhan kylpyammeessa, eikä suostunut sen jälkeen enää kylpemään. Sitten tyttö kävi katsomassa Psykon, ja sen jälkeen hän ei suostunut menemään suihkuunkaan.” Äiti kysyi, mitä hänen nyt pitäisi tehdä tyttärensä kanssa. Elämäkertakirjassaan 2005 ikuinen koiranleuka Hitchcock kertoo lähettäneensä äidille sähkeen, jossa sanottiin: ”Lähettäkää hänet kuivapesuun.” Clouzotin elokuva oli Hitchcockille yhtenä pontimena Psykon tekoon.

Janet Leigh oli heti ykkösvalinta motellin suihkussa murhattavan Marion Cranen rooliin. Tällä lisättiin elokuvan yllätyksellisyyttä, koska katsojat eivät mitenkään voineet kuvitella, että näin suuri tähti murhattaisiin varhaisessa vaiheessa elokuvaa. Vaikka suihkukohtaus kestää vain kolmisen minuuttia, sen kuvauksiin meni melkein viikko. Tässä kolmessa minuutissa ovat mukana Marion Cranen meno kylpyhuoneeseen, suihkuun valmistautuminen, suihku, Norman Batesin hyökkäys ja jälkitilanne. Itse puukotus kestää 45 sekuntia. Päänäyttelijät eivät kuitenkaan olleet paikalla varsinaisen puukotuksen aikana, vaan esim. Perkins oli koko tuon viikon näyttelemässä New Yorkissa.

Nykyisin kotona turvassa Psykoa taas kerran katsoessa ei tietenkään kauhuntunnetta ole, mutta Peter Bogdanovich kuvailee hyvin sitä, miltä katsojista tuntui, kun he ensimmäisen kerran katsoivat elokuvaa: se oli ensimmäinen kerta elokuvahistoriassa, kun elokuvateatterissa ei tuntunut turvalliselta olla. Bogdanovich muistelee kokeneensa elokuvan ensi-illan jälkeen New Yorkissa tunteen, että hänet oli ”raiskattu”. Ensimmäinen kerta oli myös se, että Hitchcockin ohjeiden mukaan teatteriin ei päästetty enää ketään sen jälkeen, kun filmi oli pantu pyörimään. Tämäkin lisäsi painostavaa tunnelmaa, koska nyt ei ovi enää käynyt ja kaikki olivat katsomossa kuin suljetussa paikassa, ahdisti.

Dokumentissa haastateltavat puhuvat siitäkin, miten yksi verinen, kaoottinen valkokankaalla tapahtuva kuolema tappoi siveän elokuvan ja ennusti aavemaisesti vuosikymmenen ennennäkemätöntä väkivaltaa ja mullistuksia Yhdysvalloissa. Ehkä teennäistä jälkipuhetta, mutta näinhän kävi, vaikka ei Hitch tietenkään John F. Kennedyn eikä Martin Luther Kingin tulevia murhia Bates-motellin lavastuksissa ajatellut.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaista onnea etsimässä

Ylioppilasteatterin johtajuutensa jälkeen Jaakko Pakkasvirta siirtyi elokuvan puolelle, johon hänet houkutteli Risto Jarva. Ainakaan taloudellista onnea tämä siirto ei tuonut, vaan heti ensimmäisestä elokuvasta alkaen isot tappiot jättivät elinikäisen vamman, kuten Pakkasvirta sanoi. Tämä ensimmäinen oli Yö vai päivä (1962), jonka pääohjaaja oli Jarva ja henkilöohjaajana teatterimies Pakkasvirta. Elokuvan tuotantoyhtiön Filminorin olivat perustaneet Jarva, Pakkasvirta, Juhani Kolehmainen ja Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunta. Tuosta yhdistelmästä Pakkasvirta joutui kuitenkin lähtemään, kun TKK:n väki ei pitänyt suotavana vasemmistolaisen kulttuuriradikaalin olevan mukana teekkareiden omistamassa yhtiössä. Pakkasvirran viimeiseksi työksi Flminorissa jäi Kesäkapina (1970), jonka jälkeen hän perusti oman yhtiön Filmityö Oy:n yhdessä Jukka Mannerkorven, Henrik Otto Donnerin ja Katri Siikarlan kanssa.

Ei ihme, että teekkarit saivat Pakkasvirrasta tarpeekseen. Tappiotakin tuli jälleen, eikä Kesäkapina täyttänyt muita kunnon mittapuita kuin 60-luvun radikalismin ja sukupolvienvälisen kuilun kuvaamisen. Sen verran kömpelyyttä ja tarpeetonta rautalangasta vääntämistä siinä olikin, että omallakaan 1970-listallani se ei mahtunut kymmenen parhaan joukkoon, vaikka samaan radikalistiryhmään ajattelultani kuuluinkin.

Elokuvan teemana on väliotsikkoinakin useaan kertaan toistettava ”Suomalaista onnea etsimässä”. Etsintä ei tuota tulosta, mutta syitä elämän vaikeuksiin on paljon, esimerkiksi mainonta, varsinkin tv-mainonta, sosiaalinen eriarvoisuus, kehitysmaiden nälkä, Vietnamin sota, yksityisautoilu (päähenkilöt itse kuitenkin ajelevat kuplavolkkarilla) ja oikeastaan koko yhteiskunnan sortava järjestelmä. Välillä Eero Melasniemi pitää luennonkin kulutusyhteiskunnan väärille urille menneestä rakenteesta.

Lopulta ei yhteenvedoksi riitä muu kuin mainonnan paneminen roviolle, ja kai siinä menee muutakin. Ehkä hyvänä mainoksena hyväksytään vain Titta Karakorven televisiossa esittämä Aamurusko-ehkäisyvaahto, joka sopii myös kristillisiin koteihin. Turha tällaiseen maailmaan on lapsia tehdä. Kesäkapina on puhtaasti poliittinen julistus, jossa moneen kertaan tuodaan esille ”järjestelmän väkivalta”.

Tuon ajan suomalaisissa elokuvissa oli usein dokumentaarista aineistoa, niin tässäkin. Helsingin keskusta esiintyy taas edukseen ja maaseudulle mennään Hirvensalmelle, jossa kuvataan lavatansseja ja juhannushäitä, joissa sahtia juodaan suoraan ämpäristä. Oman aikansa kuvaa monipuolisesti. Kunnanjohtaja Osmo Mehtälä kehuu Hirvensalmen matkailullista vetovoimaa ja opettaja Kaino Turpeinen puhuu koulutuksesta ja nuorison erinomaisuudesta. Tässäkin uuden aallon elokuvassa ovat pienissä avustajien rooleissa mm. Timo Linnasalo, Eija Pokkinen, Jorma Pulkkinen, Matti Ruohola ja Jaakko Talaskivi.

kari.naskinen@gmail.com

Yksin kerrostalossa

Aamulla vein roskapussin taloyhtiön roskakatokseen. Siinä samalla käveli autonsa luo vakiopaikalle nuori nainen, jota tervehdin moi, huomenta tai jotakin. Alle kolmekymppinen nainen katsoi päin, mutta meni myrtsinä ohi, ajatteli varmaan, että yrittääköhän tuo vanha äijä vielä iskeä. Näin tämä nykyisin kerrostalossa menee. Suurin osa asukkaista ei ainakaan oma-aloitteisesti tervehdi. Tuntuu kuin olisin vieraassa paikassa ja yksin.

Pari viikkoa sitten oli Helsingin Sanomissa Suvi Turtiaisen juttu kokemuksistaan Berliinissä, jossa hän oli tekemässä paluuta Suomeen oltuaan Saksassa seitsemän vuotta lehden kirjeenvaihtajana.

”Täällä moikataan aina, kun on pienikin yhteinen tekijä. Ei ole väliä, tunteeko heidät vai ei”, kirjoitti Suvi Turtiainen. Lenkillä moikataan vastaan tulevia juoksijoita. Rappukäytävässä tervehditään kaikkia, oli kyse naapurista,lähetistä tai korjaajasta. Hississäkin sanotaan hei.

Meillä rappukäytävä onkin kriittinen paikka. Kaksi kertaa olen havainnut tilanteen, jossa yhden asunnon ovi on avattu, mutta kun asunnosta lähtijä on kuullut askeleeni, hän on pannut oven takaisin kiinni. Piruuttani olen pari kertaa jäänyt odottamaan, oliko kysymys nimenomaan minun kohtaamiseni välttämisestä – ja oli, koska minuutin kuluttua ovi avattiin taas ja ihminen tuli ulos. Niin ilkeä olin, että sanoin hänelle päivää.

Kohtaaminen kerrostalon pihassa on myös vastenmielistä. Hyvin usein syntyy tilanteita, joissa vähän vinosta lähestyn vastaantulijaa. Hänellä tuntuu kuitenkin olevan jonkinlaiset näkymättömät sivusilmälaput, kuten kilpahevosilla oikeasti, jotta ne estävät hevosta näkemästä juoksua häiritseviä asioita. Miten ihminen voikin katsoa niin suoraan vain eteensä, ettei näe minua, kun lähestyn häntä 20 asteen kulmassa?

Berliinissä ei ongelmaa ole. Siellä lapsetkin osaavat käyttäytyä, koska ovat nähneet vanhempiensa tervehtivän vastaanotulijoita, ja tietenkin lapsia on tähän myös kotona opetettu.

Presidentti Sauli Niinistö sanoi ensimmäisessä uudenvuodenpuheessaan 2013, että yhteisöllisyys on Suomessa kuollut, koska sitä tärkeämpi on minä itse. Niinistö sanoi itsekkyyden ja ahneuden olevan merkkejä oikeudentunnon kuihtumisesta.

Tällaisesta sivistyneisyyden heikentymisestä on kysymys. Vieköön äijä roskapussinsa, mitä siinä vielä minun tervehtimisiäni tarvitaan.

kari.naskinen@gmail.com

Pysyvää on vain muutos – no antaa sitten vaan mennä

Galaktisessa keskustoimistossa seurataan jatkuvasti myös maapallon tapahtumia. Kun toimistossa havaittiin luonnonsuojeluksi kutsutun ilmiön saaneet täällä meillä kummallisen paljon suosiota, lähetettiin paikalle tähtienvälinen viskaali tutkimaan ja panemaan asiat kuntoon. Martti Suosalo tämän virkamiehen roolissa tuli ja oli ihmeissään: outoa vouhotusta täällä. Jos vaikka kaloja joesta kuolee, niin onhan se joki kalatonkin joki, turha siitä ruveta raakkumaan.

Tällä viikolla Suosalo on sirkustelttansa kanssa vieraillut Anttilanmäellä Lahdessa, jossa eilen oli ohjelmassa Juha Kauppisen monologinäytelmä Starman. Esitys oli taas kerran Suosalon virtuoosimainen soolo, joka ei rajoittunut ulkoavaruuden virkamiehen toimiin, vaan luonnon tilaa ja maapallon tulevaisuutta käsittelivät myös metsätalousmies, luontoaktivisti, biologi ja varpunen. Lisäksi kodittomaksi jäänyt herra Kuukkeli oli lähettänyt digitaalisesti metsäyhtiölle korvausanomuksen perheensä lähimetsän hakkaamisesta matalaksi.

Vakavimmalla tasolla asiaa käsitteli arvostetun palkinnon saaneen biologin kiitospuhe, jossa hän sanoi ihmiskunnan käsittävän väärin Herakleitoksen sanonnan, että ainoa pysyvä asia on muutos. Kun kerran näin on, niin turha tässä on yrittää pysäyttää muutosta luonnossakaan – jatketaan vain unia.

Helsingin kauppatorilla pullanmuruja lounaaksi syövä varpunenkin on Suosalon tekemässä hahmossa mestarillinen esitys. Miten voi ihminen näyttääkin niin varpuselta, ja kun sen puheeseen tulevat katkotkin ovat juuri sellaisia kuin ne hyvin voi kuvitella varpusella olevan? Ei voi koko ajan puhua, kun pitää tarkkailla ympäristöä, ja kannattaakin, koska välillä löytää lakkaviineriäkin. Sitten kun kupu on täysi, voi hypätä toripöydälle ja lukea siihen jätettyä Financial Timesia, jossa joku Zizek höpisee omiaan.

Vedet silmissä piti välillä pidätellä naurua, ettei mitään menisi ohi. Eikä mennyt keskustoimiston viskaaliltakaan, sillä hän pääsi vähitellen paremmin jyvälle asioiden kulusta. Tässä auttoi biologin lisäksi putkassa ääniviestiä kaverilleen posottavan aktivistin perusteellinen analyysi luontoa uhkaavasta kadosta. Starman-satiiri on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu ja esitetty, että se ei lyö päin näköä ketään. Suorasanaisin on herra Kuukkelin korvausanomus, jossa metsänomistajia isketään oikein olantakaa. Suosalon riemastuttavan komiikan ansiosta metsäteollisuusherratkin voivat silti kiusaantuneesti naurahdella, mutta kaikille katsojille tulee joka tapauksessa selväksi, että Herakleitoksesta huolimatta on luontokadon edistymistä pyrittävä pysäyttämään ja oikeastaan hinnalla millä hyvänsä.

kari.naskinen@gmail.com

Tämän päivän ihmispedot ovat pahempia kuin Kullervo

Meillä on keittiön seinällä Jukka Lehtisen grafiikanlehti Kalevalan Kullervosta (1990). Kullervo on iso osa suomalaista mytologiaa ja taidetta. Elias Lönnrotin jälkeen Kullervoa on käsitelty monilla tavoilla, Aleksis Kivestä J.R.R. Tokieniin sekä Haavikosta Gallen-Kallelaan ja Sibeliukseen. Täydennykseksi sopii nyt hyvin Antti J. Jokisen elokuva Kalevala – Kullervon tarina (2026). Norsunluutornin elokuva-analyytikot eivät tämänkään jälkeen siirrä Jokista katveesta valoihin, vaikka tämä Jokisen uusi teos on laatutyötä ja hänen uransa paras.

Elokuvan lyhyessä prologissa Kullervo julistaa: ”Olen peto. Olen pahempi kuin peto. Olen ihminen.” Tämä on ainoa kohta, jossa on yhtymäkohta nykyaikaan. Ihminen on ihmiselle peto.

Voi kylläkin sanoa, että prologi antaa Kullervosta väärän kuvan, sillä hänen raakojen tekojensa taustalla ei ole pedon henki sinänsä, vaan Lönnrotin tulkinnankin mukaan Kullervo on lopulta vain onneton raukka. Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi oli kaltoin kasvatettu, tuhmin lasna tuuiteltu, luona kalton kasvattajan.

Jokisen ja Jorma Tommilan käsikirjoituksesta huolimatta Kullervo ei todellisuudessa ole ”pahempi kuin peto”. Kullervo miekkailee ja tappalee ankarien vihollistensa kanssa, mutta ei tapa vallanhimon tai muun tämän päivän ihmispetojen tekojen tavoin. Kullervo kärsii koko elämänsä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jota vastaan hän nousee kapinaan.

Elokuva ei kaikin paikoin noudata Kalevalan kertomusta, mutta niin ei tehnyt Aleksis Kivikään, joka myös sovelsi sitä paikoin hyvinkin vapaasti omiin ideoihinsa. Kiven, Jokisen ja muidenkaan Kullervo-tarinat eivät ole vain tulkintoja tai versioita Kalevalasta, vaan itsenäisiä teoksia, jollaisina ne on luettava ja katsottava.

Tässä elokuvassa Elias Salosen esittämä Kullervo on kostoretkellä, jonka katsoja toivoo onnistuvan. Jotain voisi tehdä toisinkin, mutta kun mikään muu ei kuitenkaan auta, on jatkettava. Haavikon Kullervon tarinassa (1982) Kullervo itsekin tietää, että kusessa ollaan: ”Vaikea paikka, tämä maailma. Ei missään muualla tee niin paljon erehdyksiä kuin täällä.” Aino vastaa: ”Tehty mikä tehty, tehty ja mennyttä, älä sitä sure äläkä mieti.”

Niin vaikeaksi on maailma Kullervolle osoittautunut, että hän ei osaa suhtautua ollenkaan sen vähäisiin parempiin puoliin, ei varsinkaan sen ihmisten osalta. Kun seppä Ilmarinen kehuu orjaksi ottamalleen Kullervolle, että ”sinusta tulisi hyvä seppä”, näyttää Kullervo vain ihmettelevältä. Mitä tuo nyt on? Niin kuin nykyisin työpaikoillakin, joissa kiitosta on se, jos ei paljon haukuta.

Kullervon tarina on Kalevalan runoissa 31-36. Niiden ytimenä on kansanruno Kalevanpojasta. Se kertoo poikalapsesta, joka jää jäljelle ainoana perheestään veljestenvälisen sukuriidan seurauksena. Lapsesta kasvaa väkivahva mies, jossa on nähtävissä myyttisen Kalevanpoika-jättiläisen piirteitä. Kalevanpojan runoa laulettiin laajalti Vienassa, Laatokan Karjalassa ja Inkerissä, mutta monet seikat viittaavat laulun länsisuomalaiseen alkuperään. Ensimmäinen kirjallinen maininta Kalevanpojasta on Mikael Agricolan jumalaluettelossa vuodelta 1551. Tämän ytimen jatkoksi Lönnrot punoi aineksia lukuisista muista kertovista lauluista.

Kullervo-runojen viimeinen säkeistö päättyy vanhaan Väinämöiseen, joka kuultuaan Kullervon kuolleen toteaa lapsen väärin kasvatetuksi. Kaltoin kohdeltu poika ei saanut miehen mieltä eli aikuisen vastuuta ja ymmärrystä. Näin vanha totuus on, että lapsuudenkokemukset muovaavat ihmistä. Rangaistusten koventaminen ei auta, jos taustalla on kaltoinkohtelu. Ei 14-vuotiaan pojankollin pano putkaan mitään auta, jos asioita ei muuten saada paremmalle tolalle. Väinämöinen:

"Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."

Elokuva on komea. Pohjois-Karjalan jylhissä maisemissa kuvattu kertomus on hienoa katsottavaa. Sitä täydentää Lauri Porran musiikki, jonka Lahden kaupunginorkesteri nauhoitti Sibeliustalossa Kristian Sallisen johdolla.

kari.naskinen@gmail.com