Enkeli, tiedätkö mitä ahdistus, viha ja houreet ovat?

Olin juuri lukemassa Charles Baudelairen isoa runokokoelmaa Pahan kukat (1861), kun lehden tv-ohjelmatiedoissa oli, että illalla tulee elokuva Pahan kukat (2016). Nopeasti tarkistin asian ja selvisi, että Antti J. Jokisen tekemä elokuva kertoo syrjäytyneistä lähiönuorista Itä-Helsingissä. En katsonut elokuvaa, mutta ehkä siinä hyvinkin käsitellään samoja kysymyksiä kuin Baudelairen teoksessa, jossa kirjoittaja kysyy kauneutta uhkuvalta Enkeliltä, onko se ollenkaan tietoinen, mitä on ahdistus, mitä häpeä, mitä viha, mitä nyrkkiin kouristuvat sormet, mitä rypyt ja vanhenemisen pelko.

Runot ovat hurjia, mutta Jokisen elokuvakin pitää vielä Yle Areenasta katsoa. Yhtä tuskaista kirjallisuutta on harvoin osunut kohdalle. Baudelaire vetää jo esipuheessaan jalat alta lukijalta: Helvettiä kohti tässä mennään. Kauhua tuntematta taivallamme pimeydessä ja löyhkässä. Joka ainut kerta kun vedämme henkeä, painuu Kuolema keuhkoihimme kuin näkymätön virta, voihkien kumeasti.

Charles Baudelairen (1821 - 1867) runoteos ilmestyi Pariisissa Napoleon III:n keisarikunnassa. Heti se joutui oikeuden käsittelyyn ja kirjailija tuomittiin sakkoihin ”julkisen moraalin, hyvien tapojen ja uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta”. Tämä vahvisti kirjailijan käsitystä siitä, että yhteiskunta ei ymmärtänyt hänen taidettaan. Näin katkeruutta tuli vain lisää hänen runouteensa, jossa hän tutki kauneuden ja rappion, hyvän ja pahan, henkisyyden ja materiaalisuuden välisiä jännitteitä.

Uudelleen ja vielä laajennettuna kirja kuitenkin ilmestyi 1861. Saatuaan sen valmiiksi painoon vietäväksi Baudelaire kirjoitti äidilleen: ”Kirja on jokseenkin hyvä, ja jääköön se todistamaan minun inhostani ja vihastani kaikkea kohtaan.”

Baudelaire oli kurkkuaan myöten täynnä ”kaikkea”, eniten kuitenkin eliitin ja kulttuurin rappeutumisesta ja turmeluksesta. Hän koki itsensä ulkopuoliseksi siinä porvarillisessa yhteiskunnassa, jota hän halveksi sen materialismin ja kaksinaismoralismin takia. - ”Ankkuri ylös! Ikävystyttää tämä paikka, Kuolema! Mennään! Taivaaseen, Helvettiin, samantekevää! - syvälle”, päättää Baudelaire viimeisen runonsa.

Helvettiin hän varmaan mieluiten menisi, koska se vaikuttaa tutummalta. Siellä hän toivoo Saatanan levittävän hyvän ja pahan tiedon puun lehvät kasvoilleen ja kasvattavan niistä uuden kirkon. Nyt kun näitä runoja lukee, ei kaukaa hae, etteikö näistä lehvistä tule mieleen Bahmut, Donbas ja Gaza… Ei uutta auringon eikä Saatanan alla.

Jo ennen Baudelairea oli Don Juan päässyt Tuonelan virralle. Häneen peräänsä vonkuivat naiset kauhtanat auki, rinnat paljaina. Runoilija itse oli päässyt eroon vaimostaan jo aikaisemmin, kun oli heivannut muijan kaivoon. Oli sen jälkeen elellyt edes vähän leppoisammin, kun ei tarvinnut vaimon jatkuvaa nalkutusta kuunnella.

Naisjuttuja kirjassa on paljon. Niitä kai tutki Juha ”Watt” Vainiokin tehdessään isojen poikien lauluja. Yhdessä runossa Baudelaire kirjoitti pulleista purjeista ja Solistiyhtye Suomi lisäsi mukaan mahtavan peräsimen.

VIHAA, KATKERUUTTA

Baudelairen teos on niin runsas, että siitä saisi alkuja moniin lähtöihin. Runot on nyt suomentanut ja tulkinnut uudelleen Antti Nylén, joka itse kuuluu Baudelairen kanssa samaan porukkaan, maailman karuuden ja epätoivon kuvaajiin. Sukulaissieluisuus tuli esiin jo Nylénin esikoisteoksessa Vihan ja katkeruuden esseet (2007). Myös Nylén tunnetaan äärimmäisyyksiin viedyistä mielipiteistään maailman nykymenosta. Nylén ei oikeastaan halua elää tässä maailmassa, jota ihminen on tuhoamassa.

”Kirjoitan, koska olen epäonnistunut aktivisti”, on Nylén sanonut. ”Haluan inspiroida ihmisiä ajattelemaan ja toimimaan. Haluaisin, että lukijat menisivät kirjan luettuaan mellakoimaan ja tekisivät sen, mitä mä en osaa, eli tekisivät tuhopolttoja ja heittäisivät tiiliskiviä turkisliikkeen ikkunasta sisään” (Ylioppilaslehti 3.10.2010). Kuulun samaan ihmisryhmään Nylénin kanssa: en kykene mellakointiin, mutta luen Nylénin kirjoja ja vihaankin monia asioita.

Vuonna 2020 Nylén perusti Bokeh-julkaisuprojektin, joka toimii kirjallisuuden ja kuvataiteen välimailla, mutta kustantamoksi Nylén ei sitä sano. Bokeh-sana on japania ja tarkoittaa sumeutta tai utua. Pahan kukat kustansikin Sammakko (2021).

Baudelaireen ja Ranskaan on sellainen linkki, että Bokeh-jengi ilmoittaa netissä olevassa manifestissaan, että heidän esikuviaan ovat Ranskan vastarintaliikkeen jäsenet, jotka pimeissä ja kosteissa kellareissaan polkivat virtaa tiikelikoneisiinsa. Heidän paras ystävänsä, työtoverinsa ja liittolaisensa on kopiokone, tuo taidetoimijoiden halveksima ja suuren yleisön väärinkäsittämä suurtehokone.

Kannattaa käydä Bokehin nettisivuilla. Siellä on laaja-alaista tekstiä kaikesta tärkeästä, esimerkiksi: ”Jokainen on lukion ensimmäiseltä luokalta alkaen yksityisyrittäjä, jonka on taisteltava kursseista muiden opiskelijoiden kanssa ja tiedettävä 16-vuotiaana, millä aikoo rahoittaa elintoimintojensa ylläpidon 56-vuotiaana (vai antaako niiden suosiolla lakata), ja nyt, lopulta, nykyisen hallituksemme päällikön kivisydäminen puhetorvi ilmoittaa, että me olemme tottuneet elintasoon, jota emme ansaitse” (koska olemme eläneet yli varojemme liian pitkään).

kari.naskinen@gmail.com

Bensa, keppana ja perse

Perussuomalaiset-puolueen kannatus on romahtanut 10 prosenttiin ja sama suunta tuntuisi jatkuvan edelleen. Puolueen tärkein vaalilupaus kolme vuotta sitten oli bensiini- ja dieselpolttoaineiden hintojen alentaminen. Tämä oli hyvä täky polttomoottoriautoilla loppuikänsä ajaville keppanamiehille, mutta pettymys on ollut iso. Vaikka hintoja näennäisesti pudotettiin alentamalla valmisteveroa neljä senttiä litralta, tämä alennus hupeni pian alv:n nostoon. Lisäksi vaatimus sekoittaa fossiilisiin polttoaineisiin tietty osuus biopolttoainetta on tehnyt bensasta kalliimpaa. Öljyn maailmanmarkkinahinnan heilahtelu on välillä helpottanut, mutta ei tarpeeksi.

Suurempaa hallaa omalle kannatukselleen on Ps-puolue tehnyt valtiovarainministeriötä johtaessaan. Sosiaaliturvan leikaukset ovat lisänneet ulosottoja, häätöjä, lääkkeistä luopumista rahapulan takia ja muita isoja ongelmia.

Lohtua ei tuo edes alkoholiveron alentaminen keskioluessa, kun kossupullo murheeseen on kuitenkin kallistunut. Eikä hallitus pysty mitenkään torjumaan ruokakauppojen kovia hinnankorotuksia.

Persujen vaatimus Yleisradion kulujen karsimisesta tekee myös pahaa. Kun Kokoomus säestää mukana, tulosta syntyy. Perusideana on, että koko Yle saataisiin jollakin aikataululla lakkautettua, koska se on tyypillinen osa vasemmiston ideologiaan kuuluvasta sosialistisesta toiminnasta. Lopullinen tavoite on tiedonvälityksen täydellinen yksityistäminen. Sen jälkeen ei tv- ja radio-ohjelmien seuraamiseen riittäisi enää 160 euroa, mikä nyt on Yle-veron suuruus.

Yle on jo ohjelmiaan karsinut kovasti. Koska Yle ei kuitenkaan uskalla persuja suututtaa, ei keppanakansan suosikkiohjelmia ole lakkautettu. Edelleen tulevat Burgerimiehet Välimerellä, Farmi-Suomi, Huvila & huussi, Koko Suomi leipoo, Kuokkavieras Kataja, Olenko perseestä?, Rantahotelli, Remppa vai muutto, Salatut elämät ja Sohvaperunat (osa näistä taitaa olla mainoskanavien ohjelmia, mutta tämäntyyppinen soopa joka tapauksessa kuuluu siihen lajiin, jota paljon on tarjolla).

Tulossa on värikäs puoluekokous. Ehkä puolueen hajoaminenkin taas kerran.

kari.naskinen@gmail.com

Eisenstein muokkasi lokakuun vallankumouksesta toisen todellisuuden

Lokakuun vallankaappaus eli lokakuun suuri sosialistinen vallankumous tiivistyi nimeltään lokakuun vallankumoukseksi vasta 1920-luvun lopulla. Silloin valmistui myös Sergei Eisensteinin vallankumouksellisen trilogian kolmas elokuva Lokakuu (1927). Vaikka se on tyyliltään hyvin dokumentaarinen, se on kuitenkin enemmän Eisensteinin taideteos. Tämä näkyy heti elokuvan alussa, jossa Nikolai II:n patsas Petrogradissa rikotaan ja kaadetaan, mutta kysymys on kuvallisesti rekonstruoidusta Aleksanteri III:n patsaasta, joka todellisuudessa oli Moskovassa.

Kun elokuva alkaa jo helmi-maaliskuun alustavasta vallankumouksesta, tulee pian mukaan myös Lenin, joka 3.4.1917 saapui pitkän junamatkan Zürichista tehneenä ja Suomen kautta Petrogradin Suomen asemalle. Lenin nousee asemarakennuksen ulkopuolella olleen, ”Pääoman viholliseksi” nimetyn panssariauton päälle (kuvassa) ja pitää kuuluisan puheensa. Vaikka bolshevikeilla ei vielä ollut merkittävää valtaa uusissa neuvostoissa, otti Lenin voimakkaan kannan työläisten edustajien johtamien neuvostojen puolesta. Tässä tärkeässä puheessaan Lenin käytännössä otti bolshevikkiliikkeen komentoonsa ja haukkui samalla väliaikaista hallitusta tukeneet Pravdan toimittajat Lev Kamenevin ja Josif Stalinin.

Tätä kohtausta ei kuitenkaan kuvattu oikealla tapahtumapaikalla, vaan Sovkinon studioilla Moskovassa. Leniniä esitti Vasili Nikandrov, joka oli ensimmäinen filmi-Lenin, esittänyt häntä jo kahdessa aikaisemmassa elokuvassa, Boris Tshaikovskyn Valkoisten linjojen takana (1925) ja Boris Barnetin Moskova lokakuussa (1927). Täyttä hyväksyntää Nikandrov ei kuitenkaan saanut, vaan esimerkiksi Vladimir Majakovski kirjoitti, että ”Nikandrov ei näytä Leniniltä, vaan kaikilta Leninin patsailta”.

Eisensteinin teos inspiroitui historiallisista tapahtumista, joiden aikana hän itse oli 19-vuotias arkkitehtiopiskelija Pietarissa. Hän oli muuttanut arkkitehti-isästään eronneen äitinsä luo Riiasta Latviasta, joka kuului Venäjän valtakuntaan. Lokakuussa tärkeintä oli ideologinen sanoma ja taiteellinen ilmaisu tarkan historiallisen totuuden sijaan. Tästä on tyypillisenä esimerkkinä Talvipalatsin valtaus isolla rynnäköllä portit rikkoen, mikä ei pidä yhtä totuuden kanssa, koska portit eivät olleet suljettuina ja muutenkin valtaus oli lähinnä muodollinen paraatimarssi, joskin kaoottinen.

Neuvostoliiton johtaviin dokumenttielokuvien tekijöihin kuulunut, muutaman vuoden Eisensteinia vanhempi Esfir Shub kirjoittikin, että ”historiallista tosiasiaa ei voi lavastaa, koska lavastaminen vääristää tosiasiaa”. Eisensteinin näkökulmasta tärkeintä oli kuitenkin bolshevikkien ja Leninin roolien korostaminen vallankumouksessa, samalla kun se vähätteli muiden ryhmien, kuten menshevikkien ja anarkistien, osuutta. Tyypillinen esimerkki: menshevikit yrittävät imelillä sovintohyminöillä Neuvostojen toisessa kongressissa juuri Talvipalatsin valtauksen aikana saada sopua aikaan bolshevikkien kanssa, niin Eisenstein leikkaa ristiin harppua helisteleviin käsiin. Väliaikaisen hallituksen ja sen pääministerin Aleksandr Kerenskin kuvaus taas on karikatyyrimäisen pilaileva.

Eisenstein käytti runsaasti symboliikkaa ja kuvauksellisia metaforia (esim. konekiväärien rytmi, väkijoukkojen liike), jotka eivät välttämättä vastaa historiallisia yksityiskohtia, mutta palvelevat elokuvan ideologista sanomaa. Kokoukset Smolnassa ja väkijoukkojen liikehdinnät on lavastettu teatraalisesti, eivätkä ne aina vastaa tarkkaa kronologiaa tai todellisia tapahtumapaikkoja.

Vuonna 2019 elokuvatutkija Lauri Piispa ja venäläisen kulttuurin professori Tomi Huttunen pitivät Helsingin yliopistossa neljän luennon sarjan Eisensteinista (Mv 16.11.2019). Nyt Piispalta on ilmestynyt näihin luentoihin ja niitä laventaen kirja Eisensteinista (Helmivyö, 2025), jossa pääosassa ovat ohjaajan pitkät elokuvat. Jo alkusivuilla Piispa siteeraa Eisensteinia nimenomaan lokakuuhun ja Lokakuuhun viitaten: ”Mitä vallankumous antoi minulle sellaista, että olen iäksi verisitein sidottu Lokakuuhun? Vallankumous antoi minulle kaikkein kalleimman elämässä: sen ansiosta minusta tuli taiteilija.” Päiväkirjaansa Eisenstein kirjoitti: ”Olen sosialismin periaatteellinen vastustaja, mutta jostain syystä uskon lujasti sen väistämättömyyteen.”

Elokuvan tilasi Eisensteinin työryhmältä lokakuun juhlavuoden komissio, mutta oli tekemisessä myös henkilökohtaisia tuntemuksia, kuten Eisenstein kirjoitti: "Omistamme elokuvamme Pietarin proletariaatille, lokakuun ensimmäisille luojille."

Näin syntyi Lokakuuhun päättynyt trilogia, jota edelsivät yhtä hienot teokset Lakko (1924) ja Panssarilaiva Potemkin (1925). Lisäksi Eisenstein teki 30-luvulla pitkät elokuvat Vanhaa ja uutta, Que Viva Mexico! ja Aleksanteri Nevski sekä 40-luvulla Iivana Julman. Lauri Piispa kirjoittaa, että Eisensteinilla oli näiden jälkeen utooppinen teoria Marxin Pääoman filmaamisesta, mutta tälle intellektuaaliselle hankkeelle neuvostovalta ei lämmennyt. Piispa kuitenkin jatkaa, että Eisensteinin idea inspiroi sodanjälkeisiä modernisteja, joista varsinkin Jean-Luc Godard oli ilmeinen perillinen monissa kulttuurin merkkejä ja merkityksiä pohdiskelevissa elokuvissaan.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäteatterikausi alkoi

Eilen kaatuneitten muistopäivänä kävin Helsinki 98 -teatterin esityksessä, jossa ukrainalaisen Iryna Serebriakovan näytelmässä kerrottiin sikäläisestä tavasta: joka aamu television Новини-uutisohjelmassa pidetään minuutin hiljaisuus sodassa kaatuneiden muistoksi. Tästä huolimatta ukrainalaiset ovat selvästi kahtia jakautuneita, mistä osoituksena esimerkiksi graffitikirjoitukset, joita näytelmäkirjailija oli pannut muistiin ja joita näyttelijät nyt kirjoittivat uudelleen Vuosaaren lakkautetun lukion sisäpihalla ikkunoihin ja seiniin. ”Miksi lähdit sinne älykääpiö?”, ”Älä ammu siellä ketään” jne.

Oli yllättävää katsoa näytelmää, jonka esille tuomissa asioissa oli paljon meille tuntematonta tietoa. Suomessa seuraamme tietenkin pääasiassa suomalaista tiedonvälitystä, ja koska Suomi on Ukrainan tukijoukkoihin kuuluvana nyt Venäjän vihollismaa, tuli mieleen vanha totuus siitä, että ensimmäinen sodan uhri on aina totuus.

Iryna Serebriakovan (kuvassa) näytelmä perustuu hänen 18 tuntia pitkällä junamatkalla ukrainalaisten miesten kanssa käymiinsä keskusteluihin. Osa miehistä oli kertonut sotimisen vastenmielisyydestä ja siitä ilmapiiristä, joka nykyisin Ukrainassa vallitsee. Kaiken edelle menee sota. Edes morsiusparia ei sallita vihittävän, ellei sulhasella ole esittää sotilaspassia tai kutsuntamääräystä. Sama koskee opiskelututkintotodistusten saamista.

Miehet päivänvalossa -näytelmän neljä näyttelijää ovat eräänlaisessa rauhanoppositiossa. Pasifismi-sanaa ei lausuta, mutta koulun katolla käydään kerran heiluttamassa isoja valkoisia rauhanlippuja. Näyttelijät itsekin ovat valkoisissa vaatteissa, mikä korostaa heidän olemistaan ikään kuin näkymättöminä virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Näitä ulkopuolisia kytätään ja etsitään lakkaamatta. Tätä etsintää näytelmässä korostavat viranomaisten kauko-ohjaamat droonilennokit, joilta sodasta kieltäytyvien on koko ajan yritettävä piiloutua kuka mitenkin ja minnekin. Asiaa kyllä auttaa, jos on rikas, sillä rahalla voi välttää köyhien jonoon kutsuntoihin menemisen.

Väkivalta ja kova hierarkia on palannut Ukrainaan. Sotaanlähtö on ihanne. Yhdessäkin provosoivassa graffitissa sanotaan, että ”sankarit eivät kuole”, mutta kuitenkin ukrainalaisia on kaatunut jo yli 60 000 ja haavoittuneita arvioidaan olevan satoja tuhansia. Siviilejäkin on kuollut yli 10 000. Eivätkä kaikki sotaan haluakaan, ennen viimeistä hengenvetoa on parempaakin tekemistä. Asevelvollisuusikä Ukrainassa on 25 vuotta, mutta nuoruusreserviä pitää olla niin paljon, että maastapoistumiskielto koskee myös kaikkia 18-25-vuotiaita poikia ja miehiä. Pakoon kuitenkin yritetään monin keinoin. Yksi keino on uiminen monta sataa metriä leveän rajajoen yli Romaniaan – joiltakin onnistuu, jotkut hukkuvat.

Erinomainen näytelmä sekä esityksenä että tietoiskuna. Helsinki 98 on esittänyt sitä koulun sisäpihalla huhtikuun lopulta alkaen. Se haluttiin tehdä ulkosalla, koska asia piti rohkeasti tuoda päivänvaloon. Näyttelijät ovat Taisiya Kostyuk, Ilkka Lampi, Maksim Pavlenko ja Timo Teern.

Tätä ennen Helsinki 98 on esittänyt koulun sisätiloissa Svetlana Aleksijevitshin dokumentaarisiin kirjoihin perustuvat näytelmät Neuvostoihmisen loppu (2023), Sinkkipojat (2024) ja Tshernobylin rukous (2015). Ohjaaja on edelleen sama, joka ei anna nimeään julkisuuteen sodan takia.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvinvointiyhteiskuntaa murennetaan isoin askelin

”Pohjoismainen, korkeaan työllisyysasteeseen, kilpailukykyiseen talouteen, tasa-arvoisiin palveluihin ja huolenpitoon perustuva hyvinvointimalli on osoittautunut parhaaksi yhteiskuntajärjestelmäksi. Siinä yhdistyvät sosiaalinen eheys ja kilpailukyky. Hallitus parantaa hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteita päättäväisesti.”

Näin luki Jyrki Kataisen hallituksen kesällä 2011 hyväksymässä ohjelmassa. Siinä lyötiin lukkoon suomalaisen hyvinvointivaltion uudistaminen pienten askelten politiikaksi. Hyvinvointivaltion institutionaalista rakennetta päätettiin uudistaa, mutta ei missään tapauksessa hylätä tai murrosmaisesti uudistaa siirtymällä jotenkin toiselle pohjalle rakentuvaan politiikkamalliin. Nyt Petteri Orpon hallituksen toiminta ei varsinkaan sosiaalipolitiikan osalta pyri pieniin askeliin, vaan isoihin harppauksiin niin, että pohjoismaisesta hyvinvointijärjestelmästä putoaa paljon pois. Eikä tavoitteena enää ole eriarvoisuuden vähentäminen, kuten aikaisemmin.

THL:n ja kaikkien muidenkin mielestä Orpon hallitusohjelma sisältää lukuisia sosiaaliturvaan kohdistuvia kohtuuttomia heikennyksiä. Säästöjä haetaan työttömyysturvasta, asumistuesta, kuntoutusetuuksista ja toimeentulotuestakin. Muutokset ovat poikkeuksellisen suuria aikaisempiin hallituskausiin verrattuna. THL:n laskelmat osoittavat hallituksen toimien lisäävän pienituloisuutta merkittävästi. Vaikutukset kohdistuvat voimakkaimmin jo valmiiksi pienituloisiin väestöryhmiin kuten työttömiin, opiskelijoihin ja muihin heikommassa asemassa oleviin, mikä lisää eriarvoisuutta eri väestöryhmien välillä.

Yhteenvetona on monelta asiantuntijataholta todettu, että Orpon hallituksen kaavailemat sosiaaliturvan leikkaukset ovat poikkeuksellisen suuria ja että yhdessä hallitusohjelmassa esitettyjen muiden uudistusten kanssa ne muuttavat suomalaisen sosiaalipolitiikan suuntaa.

Politiikalla tietenkin on aina suuntansa ja se vaihtelee sen mukaan, millainen politiikka saa vaaleissa johtoaseman. Sosiaalipolitiikan uudistaminenkin heijastaa eturyhmien intressejä, kuten hyvinvointisosiologian johtava asiantuntija Juho Saari on sanonut. Eturyhmillä on vakiintuneita näkemyksiä materiaalisista eduista (kuten maksetut verot ja saadut tulonsiirrot) sekä kulttuurisista arvoista (isänmaallisuus, vastuullisuus, solidaarisuus). Nykyinen porvarihallitus käyttää omia näkemyksiään ratkaisuissa poikkeuksellisen kovalla tavalla.

Toinen tämän sektorin ykköstuntija on sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo, joka äskettäin sanoi haastattelussa suomalaista politiikkaa ohjaavan se vanha uskomus, että köyhät ovat laiskoja ja tarvitsevat kuria. Nyt kun hallitus kiristää hädässä olevalle avun ehtoja äärimmilleen, ne muuttuvat rangaistuksiksi.

Sen sijaan verotusta kevennetään varsinkin hyvätuloisimmilta. Tämä on erikoista, sillä kyselytutkimusten mukaan ihmiset olisivat valmiita maksamaan jopa enemmän veroja, jotta hyvinvointiyhteiskunnan perustoiminnot voitaisiin turvata.

Joskus on esitetty ajatuksia erityisestä solidaarisuusverosta rikkaille. Se olisi väliaikainen ja sen tuotto käytettäisiin palvelujen rahoittamiseen vaikeina aikoina. Se otettaisiin sekä ansio- että pääomatuloista. Eipä tule enää edes puheenaiheeksi, vaikka perusteita olisi, kun hyvin on tiedossa sekin, että monien raharikkaiden verotusprosentit ovat alhaisempia kuin keskivertokansalaisten.

Nyt ollaan sitten tilanteessa, että 45 % suomalaisista ei koe yhteiskunnan olevan reilu heidän kaltaisiaan ihmisiä kohtaan (E2-tutkimuslaitos). Epäreiluuden kokemukset painottuvat erityisesti pienituloisiin ja työttömiin. Yhä useampi suomalainen (61 %) arvioi, että Suomi on menossa väärään suuntaan, eivätkä suomalaisten koeta enää puhaltavan yhteen hiileen.

kari.naskinen@gmail.com