Ahdistavan rankka näytelmä eläinkokeesta

”Tämä kärsimys on totta, eikä sitä pääse pakoon.” Näin alkaa Espoon teatterin ja monitaiteisen Wauhaus-kollektiivin esitys Peter asui talossa. Pipsa Longan näytelmä kertoo 1965 Neitsytsaarilla käynnistyneestä kokeesta, jossa delfiinille yritettiin opettaa ihmiskieltä, tässä tapauksessa englantia. Tutkimusprojektin rahoitti NASA, jonka tavoitteena oli selvittää, voiko joku muukin olento oppia puhumaan ihmisen kanssa. Näin päästäisiin askel eteenpäin siinä, miten ehkä pystyttäisiin kommunikoimaan ulkoavaruudesta tulevien alienien kanssa. Ajankohtainenkin aihe juuri nyt, koska Trump ainakin haluaisi osata jutella mahdollisten vieraiden kanssa.

Kokeesta tuli murhenäytelmä. Peteriksi nimetylle delfiinille opetti englantia muuan Margaret, joka puolen vuoden ajan oli läheisessä kanssakäymisessä delfiinin kanssa, mutta tuloksia ei saatu ja rahoituksen loppuessa delfiini siirrettiin toiseen laboratorioon. Siellä Margaret ei enää ollut mukana, ilmeisesti odotettiin uuden rahoituksen saamista ja odotuksen ajaksi delfiini pantiin vain ammetta hieman suurempaan altaaseen. Tuo elintila oli surkean pieni, eikä edes delfiinin ulosteita putsattu pois ammeesta. Ei sitten kestänytkään kauan, kun Peter päätti lopettaa elämänsä eli ei noussut pintaan hengittämään, vaan jäi ammeen pohjalle kuolemaan.

Pipsa Longan teksti perustuu dokumenttielokuvaan The Girl Who Talked to Dolphins (2014). Esitys on rankka. Paikoin se on katsojille niin epämukava, että tekisi mieli lähteä kesken pois. Minulla on vaikea suljetunpaikankammo ja samastuin delfiiniin liiankin kanssa. Entiseen tapaan olin ostanut liput takarivistä katsomon läpi ylös nousevan käytävän vierestä, mutta nyt tämä käytävä varmaan tietoisesti oli poistettu ahtaudentunteen lisäämiseksi. Istuin siis hankalasti pois päästävällä paikalla. Olin kuin Peter, ja tätä ahdistusta lisättiin teatterin voimakkailla valo- ja ääniefekteillä. Selvisin, mutta ymmärsin Peterin tilanteen oikein hyvin.

Näillä efekteillä tietenkin painotettiin sitä, miltä ihmisestä tuntuisi jonkun yli-ihmisen testiluolassa. Vaikka onhan näitä karmeita ihmiskokeita ja -toteutuksia tehtykin. Kiinassa keisarivallan aikana pikkutyttöjen jalkaterien luut murskattiin ja jalat muotoiltiin uudestaan siroiksi, ja vasta Mao sai tämän hulluuden loppumaan. Meillä lännessä taas lahjakkaat laulajapojat ennen kastroitiin, jotta heidän äänensä pysyisivät korkeana.

Näytelmässä Margaret kirjoittaa liidulla delfiinin kuljetussäiliön kylkeen sanan PETER. Näytelmän loppuvaiheissa siitä pyyhitään sen verran, että siihen jää vain PET (lemmikki). Tällaisia Petereitä on paljon, ja näytelmä panee kysymään, mikä on ihmisten hyysäämien lemmikkieläinten tilanne. Margaret sanoo rakastavansa Peteriä, mutta riittääkö se? Miten on tilanne akvaariokalojen, marsujen, papukaijojen ja muiden lemmikkien kohdalla ahtaissa lasi-, pahvi- tai rautalankahäkeissään? Onko kaikki hyvin, kun niiden omistaja sanoo selvällä kielellä, että ”minä rakastana sinua”, vai olisiko parempi olla vapaudessa?

HS Teema -lehden juuri ilmestyneessä numerossa puhutaan koirista. Yhtenä aiheena on koirien jalostaminen ”paremmiksi”. Tässä sairaassa touhussa koirien sukusiitosaste nousee vaarallisesti aiheuttaen perinnöllisiä sairauksia, kehityshäiriöitä, hedelmällisyysongelmia ja muita terveysvirheitä, jotka heikentävät niiden elämänlaatua. Tällaisista uusrotukoirista tiedetään jo ennalta, että osa niiden pennuista tulee olemaan sairaita tavalla tai toisella.

Porsas ei ole lemmikkieläin, mutta ylimääräistä tuskaa nekin joutuvat kestämään. Suomessakin kastroidaan vuosittain miljoona alle viikon ikäistä urosporsasta. Tällä kovaa kipua aiheuttavalla toimenpiteellä lihanjalostajat saavat aikaan sen, että kaupassa ja ravintolassa myytävä sianliha ei ”haise karjulle”.

Entä Korkeasaaren vangit? Nyt olivat karhut heränneet talviuniltaan liian aikaisin siihen äänihäiriöön, jonka oli aiheuttanut karhulinnan vesihanan tippumaan alkaminen.

YHTEYS ON KATKENNUT

RSO:n konsertin väliajalla säveltäjä Outi Tarkiainen kertoi juuri valmiiksi saamastaan saamelaisoopperasta Yön päivä, että alkuperäiskansat ymmärtävät luonnon perään paremmin kuin me muut. Esimerkiksi saamelainen puunkaataja kopistelee ensin puun kylkeen ja puhuu puulle, että nyt on tällainen tilanne edessä, ja yrittää päästä sopimukseen asiasta. UPM:n metsuri koneineen ei kopistele eikä kysele, koska häneltä on luontoyhteys kadonnut.

Espoon vakavassa näytelmässäkin yritetään saada yhteys. Wauhaus-kollektiivin työryhmä kirjoittaa ohjelmalehtisessä, että sanoilla halutaan luoda siltaa kohti sitä kaikkea, mitä ei meidän kielellämme voi kuvata. Mutta miten voisimme puhua siitä, mistä emme tiedä, mitä kohti voimme vain kurkotella: muunlaiset elämät, kielet, aistimisen tavat, todellisuudet?

Pipsa Longan ja Wauhausin edellinen näytelmä Espoossa oli Neljän päivän läheisyys (2023), joka minulle on jäänyt viime vuosien selvästi koskettavimmaksi teatteriesitykseksi. Se käsitteli ihmisen ja luonnon suhdetta ja yhteyttä. Eikä se suhde mene enää oikein - ilmastonmuutos, kuumuuteen kuolevat vanhukset ja metsäpalot, eläinten tehotuotanto ja lintuinfluenssa. Ihmisen aikaansaannoksia. Kysymys on lajienvälisestä riippuvuudesta ja omasta elämäntavastamme tällä yhteisellä planeetallamme. Viimeistään nyt ihminen on ajautunut tilanteeseen, jossa pitäisi kääntyä takaisin tai ainakin pysähtyä. Siltä kuitenkin tuntuu, että vain ihminen ei ymmärrä luonnon tarpeita. Delfiinien tai lokkien ei tarvitse erikseen ymmärtää, koska niillä ymmärrys on osa niiden luontoa.

Peter-näytelmä jää mieleen yhtä vaikuttavana kuin Neljän päivän läheisyys. Dramaturgian on tehnyt Wauhaus-työryhmä, ohjaus on Juni Kleinin ja Margaretin rooli on jaettu kolmelle näyttelijälle Anna Airolalle, Ria Katajalle ja Iida Kuninkaalle. He korostavat lopussa uudestaan, että tämä kaikki on totta. Näytelmässä delfiini nähdään seinille heijastettavissa videopätkissä. Kuin piruillen näytelmässä kuullaan pätkiä The Beach Boysin kappaleesta ”Eikö olisikin mukavaa”.

kari.naskinen@gmail.com

Malva

Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva avattiin keväällä 2022. Nimi tuntui oudolta, mutta ajateltiin sen jotenkin liittyvän Mallasjuoman entiseen panimorakennukseen, johon museo oli tehty. Internetin hakukoneet kuitenkin kertoivat, että malva on ruohokasvi, jonka kukka on malvan värinen, siis vähän sinertävään päin vivahtava retliini. Mutta miten se tähän liittyy? Nyt Helsingissä ja Turussa työskentelevä kuvataiteilija Anette Avela toi Uusi Kipinä -gallerian näyttelyyn Kymintielle teoksiaan, joista tämän yhden nimi on Malva, eli tässä sen lahtelaisetkin nyt näkevät, mistä on kysymys.

Vaikka Uusi Kipinä esittelee pääasiassa nykytaidetta, nyt yhtenä taiteilijana on lahtelainen Matti Vesanen (s. 1975), joka on työskennellyt kuvanveistäjänä vuodesta 2011. Hänen veistoksensa pronssista, kipsistä, hartsista ja teräksestä kuvaavat ihmisiä, jotka myös näyttävät ihmisiltä.

Ihmistä esitti myös Vesasen ehdotus Mauno Koiviston muistomerkkikilpailussa. Siitä ei ole nyt pienoismallia näyttelyssä, mutta olisi se ollut kunnon patsas Koivistosta, toisin kuin nykytaiteilija Kirsi Kaulasen voittanut ehdotus, josta ohikulkijan on vaikea saada mitään tolkkua, jos tuosta metallihänkkyrästä ei saa käteensä selitystekstiä. Sen paljastuspuheessa 2023 Sauli Niinistö sanoi teosta ”monitulkintaiseksi ja monimerkitykselliseksi”. Muistomerkkikilpailussa Vesanen tuli 110 ehdotuksesta toiseksi.

Uudessa Kipinässä Vesasen veistokset kutsuvat katsomaan ihmistä ilman selitystä. Kun Koiviston muistomerkkiä katsoo eduskunnan pikkuparlamentin puistossa, siitä ei ihmistä näy ollenkaan.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäisessä mutkassa syvälle hankeen

Kuvassa on viime kuussa 88 vuotta täyttänyt Rauno Aaltonen, joka ensi viikonvaihteessa osallistuu taas Stonehengen puistossa vanhojen kilpa-autojen Race Retro -tapahtumaan. Kuva on viime vuodelta, jolloin hän myös oli siellä mukana ja ajokkina tietenkin Austin Mini Cooper S (vm. -64). Minillä hän myös voitti Monte Carlon rallin kuudennella yrittämällään 1967. Vaikka Aaltonen yleisesti yhdistetään nimenomaan Miniin, se ei ollut läheskään ainoa auto, jolla hän ajoi. Jyväskylän Suurajotkin hän voitti omalla Mercedes-Benz 220 SE:llään vuonna 1961, jolloin ralli kuului osana EM-sarjaan; seuraaviksi sijoittuivat Pauli Toivonen Citroen ID 19, Esko Keinänen Skoda Octavia TS ja Carl-Magnus Skogh Saab 96. Samana vuonna Aaltonen voitti Minillä rallin Suomen mestaruuden ja 1965 Euroopan mestaruuden.

Jo ennen ajokortin saamista Rauno Aaltonen oli aloittanut moottoriurheilun 13-vuotiaana kilpaveneillä ja moottoripyöräkortin saatuaan kokeili speedwayta, pitkää maarataa, motocrossia ja enduroa, mutta siirtyi lopulta TT-ajoihin. Tämän lajin huippukin hänestä hyvinkin olisi tullut, mistä yhtenä todisteena oli voitto Ducatilla Hedemoran 125-kuutoisten luokassa, ensimmäisenä suomalaisena MM-osakilpailuvoitto!

Niissä muissa lajeissa ennen rallia Aaltosen saavutukset olivat myös komeita: moottoriveneilyn Suomen mestari 1953, moottoripyöräilyssä alle 350-kuutioisten maarata-ajon Suomen mestari 1954; speedwayn SM-joukkuemestaruus ja ajoi speedwaymaajoukkueessa 1954, motocross-voitto 125-kuutioisissa 1956 Leningradissa 200 000 katsojan edessä.

Autourheilu kuitenkin veti turkulaista. Rinnan moottoripyöräilyn kanssa hän alkoi kokeilla rallia ja ensimmäinen kilpailu Saab 93 B:llä oli Teekkariralli talvella 1957. Se kokeilu alkoi ulosajolla heti ensimmäisessä mutkassa, mutta mynämäkeläisen kartanlukijan Pentti Siutlan kanssa nuorukaiset kaivoivat lapioilla auton takaisin hangesta tielle ja olivat tuloksissa lopulta seitsemäs. Myöhemmin Aaltonen voitti Teekkarirallin kuusi kertaa, ja kartanlukijaksi vaihtui 60-luvun alussa Väinö Nurmimaa. Työkiireet eivät kuitenkaan mahdollistaneet Nurmimaan olemista kartturina kaikissa kansainvälisissä kilpailuissa (toimitusjohtajana Tesvisiossa, Rank Xeroxissa, Aseassa, Saab-Valmetilla ja Sanoma Oy:ssä), joten Aaltosen kakkoskuskeina toimivat mm. Tony Ambrose, Henry Liddon, Paul Easter, Jean Todt ja John Davenport.

AALTONENKIN
KAKKOSKULJETTAJANA

Myös Mercedes-Benz näki Aaltosen lahjakkuuden, ja Jyväskylän-voitosta kiitoksena Mersu lähetti Aaltoselle kahdeksan rengasta. Pian Aaltonen teki Stuttgartissa myös tallisopimuksen Mersun kanssa. Sopimus ei kuitenkaan kestänyt kuin puoli vuotta, koska Aaltonen oli tyytymätön asemaansa Eugen Böhringerin kakkoskuskina. Mercedeksen markkinoinnin kannalta oli tärkeätä, että Böhringer ajoi voittoja, ja sellainenkin erikoisuus tapahtui, että Puolan rallissa Böhringer ajoi asvalttipikataipaleet ja Aaltonen sorapätkät. Voitto tuli, mutta kaikkiin tilastoihin merkittiin ajajaksi Böhringer. Ei ihme, että Aaltonen sanoi sopimuksen irti ja siirtyi jo ennen Monte Carlon rallia 1962 BLMC:n leipiin ajamaan Minillä.

Autourheilussakin Aaltosen aktiiviura oli monipuolinen: rata-autoilussa Spa-Franchorchampsin yleiskilpailun toinen sija BMW 1800:lla Huber Hahnen kanssa 1964, voitto Bathurst Gallaher 500 -ajossa Robert Holdenin kanssa 1966, kärkipään sijoitukset myös Brands Hatchin ja Nürburgringin kuuden tunnin ajoissa sekä Sebringin 12 tunnin ajossa, kolmas Lontoo-Mexico-maratonrallissa Escortilla 1970.

Merkittävää on myös Aaltosen autovalikoima, tässä jo mainittujen autojen lisäksi hän on ajanut kilpaa mm. MG A Coupella, Austin Healeylla, Plymouth Valiantilla, Lancia Fulvia HF:llä, Datsun 1600 SSS:llä, Datsun 240 Z:lla, Datsun Violetilla, Ford Caprilla, Citroen SM Maseratilla, Fiat 124 Spyder Abarthilla, Opel Asconalla, Opel Mantalla, Seat Ibizalla.

”RALLIPROFESSORI”

Tarkka mies. Niin ovat aina hänen puheensakin. Autourheilumaailman hyvin tunteneen Uuden Suomen toimittaja Juhani Melart sanoi kerran 70-luvulla, että on kaksi sellaista autourheilijaa, jotka pystyvät puhumaan ja analysoimaan autourheilua niin loogisesti ja yksinkertaisen selväsanaisesti, että kaikki sen ymmärtävät: Rauno Aaltonen ja Jackie Stewart. Aaltosella on selvät sävelet myös koskien autoja normaalissa iikenteessä ja autojen turvallisuutta. Autoista kirjoittavista toimittajistakin hänellä on tiukkaa sanottavaa:

”Valtaosa autoista kirjoittavista toimittajista ei ole kykeneviä objektiiviseen arvosteluun, heidän asiantuntemuksensa, kokemuksensa ja taitonsa ovat riittämättömät. Showmuotoisissa uutuusesittelyissaan autotehtaat hämäävät heidät lopullisesti.”

”Vielä vähemmän pystyy ostaja arvostelemaan autoja, hänhän on useimmiten kokonaan jonkin aivan eri alan asiantuntija. Hänen on näin ollen luotettava toimittajiin tai myyjiin”, sanoo Aaltonen.

Mainontaan varsinkaan ei pidä luottaa. Siinä tuodaan kovasti esille autojen turvallisuutta, mutta ei turvallista autoa olekaan. Tärkeintä liikenteessä ovat ajajan taito ja huolellisuus, niillä voi henki säästyä.

Ralliuransa jälkeen Aaltonen siirtyi turvallisuuskouluttajaksi. Hän on vetänyt ajo-opetuskouluja Keski-Euroopassa ja toimii terrorisminvastaisen ajokoulutuksen opettajana ministereiden ja liike-elämän johtajien autonkuljettajille. ”Ralliprofessori” on osuva nimitys Rauno Aaltosesta.

kari.naskinen@gmail.com

Orimattilan anagamauuni Kuussa

Orimattilan taidemuseossa on maaliskuun puoliväliin asti näyttely, jossa on 20 keramiikkataiteilijan teoksia, yhtensä toistasataa. Keraamikot ovat seitsemästä maasta, mutta kaikki heidän teoksensa on poltettu Mallusjoen vanhassa koulussa toimivan lasi- ja keramiikkakeskus Kuun harvinaislaatuisessa anagamauunissa. Tämä vanha japanilainen puu-uunityyppi on korkeimmalta kohdaltaan 1,4 metriä, joten isojenkin esineiden polttaminen on mahdollista. Kuu perustettiin 2015, joten taidemuseossa on nyt anagamauunin 10-vuotisjuhlanäyttely. Toukokuussa on vuorossa seuraava kohokohta, anagamauunin 25. poltto, joka taas kestää useita vuorokausia kuumuuden noustessa noin 1300 asteeseen.

No miksi Kuu? Kun kysyin, sain vastauksen Kuun toiselta perustajalta Jari Vesteriseltä: Mallusjoen vanha koulu sijaitsee mäen päällä lähellä kuuta. Kuu heijastaa auringon valoa planeetta maalle. Japaniksi kuu tarkoittaa taivasta, tyhjyyttä. On helppo sana myös esim. englanninkielisille.

Tätä uunityyppiä sanotaan onkalo- tai luolauuniksi. Siinä puu poltetaan samassa tilassa, jossa keramiikkaesineet ovat. Liekit ja tuhka kulkevat vapaasti esineiden läpi, ja lentävä tuhka muodostaa keramiikan pintaan ainutllaatuisen lasiefektin. Uuniin pantavat keramiikkaesineet voivat olla täysin polttamattaomia tai alustavasti raakapoltettuja. Moderni tekniikkakin yhdistyy polttamiseen, sillä näyttelyssä on kaksi ensin 3D-tulostettua teosta, jotka sitten on lasitettu uunissa (kuvassa).

Näyttelyssä on esillä monenlaisia teoksia, pienistä kulhoista suuriin veistoksiin, joiden pintojen erilaisuudet kumpuavat erilaisten savilaatujen ominaisuuksista. Näyttelyn kuratoinut Jari Vesterinen sanoo puilla poltettavan anagamauunin olevan tekijöille enemmän kuin työkalu: ”Fyysinen ja vaikeasti hallittava polttoprosessi antaa tunteen historiallisesta jatkumosta sekä yhteistyöstä luonnon ja luonnonvoimien kanssa. Jokainen poltto on uusi seikkailu.

Näyttelyn taiteilijat: Elysia Athanatos (Kypros), Nancy Fuller (Iso-Britannia), Katariina Guthwert, Anna-Kaisa Haanaho, Emma Helle, Katri-Maria Huhtakallio, Johannes Kaarakainen, Beatrice Keleriene (Liettua), Marjo Kilgast, Panu Koskimies, Niko Mankinen, Lotta Mattila, Marika Mellanen, Mira Niittymäki, Henna Nuutinen, Aigi Orav (Viro), Laura Pehkonen, An Roovers (Belgia), Paula Ruuttunen, Jari Vesterinen, Kate Waltman (USA).

TAKINKÄÄNTÖÄ JA
MUUTA KULTTUURIA

Mallusjoen kylä on Orimattilan eteläosassa Mallusjärven ympärillä. Siellä on yli 600 ympärivuotista asukasta ja kesäasukkaat lisäksi. Mallusjoki on Kuun lisäksi muutenkin tunnettu kultturelleista kuvioistaan. Siellä toimii useita kuvataiteilijoita, käsityöläisiä ja muusikoita. Kun Helsingin Sanomat teki 2007 tästä taiteilijayhteisöstä jutun, sen otsikko oli ”Taiteilijoiden uusi Tuusulanjärvi”. Tuttuja nimiä ovat ainakin kuvanveistäjät Virpi Kanto ja Tapani Kokko, taidemaalari Tytti Götsch, kuvanveistäjä Jukka Lehtinen ja graafikko Marko Suomi sekä Runojalan Harri Karttunen ja Taide-Aitan Sirkka Pahla (Taide-Aitta).

Mallusjoen Takinkääntöviikot ovat laajemminkin tunnettu tapahtuma, jossa aina käydessäni ovat paikat olleet tupaten täynnä. Esiintyvältä puolelta voi mainita ainakin Mallusjoen Näyttämön ja sekakuoro Pikkaraiset.

Uudemman Takkari-klubin tämän vuoden keikkakauden avasi tammikuussa Mallusjoen edesmenneen kesäasukkaan Kaj Chydeniuksen sävellyskonsertti, jossa esiintyivät Oona Airola sekä Jussi ja Kalle Chydenius orkesterin kera. Eilen lauantaina Takkari-klubilla vieraili Martti Suosalo Luolamies-esityksellään.

Mallusjoki on toiminut usein myös valtakunnallisen Konstrundan-taidetapahtuman kohteena, jossa taiteilijoiden työhuoneet ovat avoinna yleisölle.

kari.naskinen@gmail.com

Demokratia on jatkuvaa kamppailua

Akatemiatutkija, fil. tri Timo Miettinen sanoo kirjassaan Demokratian aika (2024), että demokratia on järjestelmä, joka luo itsensä aina uudelleen perustojaan myöten. Eilen hän piti verkkoluennon ikääntyneiden yliopistossa Jyväskylän yliopiston juhlasalissa ja sanoi, että demokratia on aina ollut vakauden kannalla, mutta myös muutoksen voima silloin, kun muutosta parempaan on tarvittu. Niccolo Machiavellin sanontaa hieman muokaten demokratia on myös jatkuvaa kamppailua, ei mikään ennalta annettu järjestys.

”Demokratia ei ole järjestelmänä täydellinen, eikä sen sisällä tarvitse olla yksimielisiä, mutta sen avulla tavoitellaan ja päästään usein hedelmälliseen konsensukseen. Demokratia on liikettä, joka toimii vaalien kautta”, sanoi Miettinen. (Ajattelikohan Harry Harkimo tätä antaessaan puolueelleen nimen Liike Nyt?)

Demokratian tavoitteena on kamppailla jatkuvasti paremman puolesta. Suomessakin hyvinvointiyhteiskunta on saatu aikaan demokraattisesti päättäen, mutta nyt sitä puretaan. Toisaalta ei demokratia mikään menestystarina maailmanlaajuisesti ole koskaan ollutkaan, sen alla on maapallon väestöstä vain 8 prosenttia. Suurin osa on epätäydellisiä tai epäonnistueita demokratioita ja sitten ovat vielä autoritaariset valtiot.

”Nyt länsimaissakin on usko demokratiaan rapautumassa, mikä kehitys alkoi voimistua varsinkin finanssikriisin 2008 jälkeen. Varsinkaan nuoret eivät enää usko kaikilta osin demokratiaan, jonka avulla ei pystytä ilmastonmuutosta ja luontokatoakaan hillitsemään”, sanoi Miettinen.

Demokratian ei tarvinnutkaan olla historian loppu Francis Fukuyaman ennustuksesta 1992 huolimatta, mutta tällä hetkellä pelottaa, jos se vaikka tietyllä tavalla olisikin. Syynä on äärioikeistopopulismi, joka monin paikoin on saanut tuekseen myös vanhan, maltillisemman porvarioikeiston. Populismin nostalginen tavoite on palata ”kadotettuun normaaliin”, jota ”hiljainen enemmistö” sen mukaan haluaa. Tätä markkinoidaan sillä, että palautetaan kuri ja järjestys ja sukupuoliroolit, suljetaan rajat vierailta tunkeilijoilta, pannaan käsittämätön moderni taide aisoihin ja lopetetaan horiseminen ilmastonmuutoksesta (täällä meillä lumen ja pakkasen keskellä), niin päästään lähemmäs sitä aikaa, jolloin kaikki oli paremmin.

Yhdessä äärioikeistopopulismin kanssa voimistuu Euroopassa ja Yhdysvalloissa nyt nationalismi, joka perustuu vahvan johtajan kaipuuseen; tästä puhuessaan Miettinen heijasti seinälle Viktor Orbanin kuvan. Tämä ideologia liippaa hyvin läheltä sitä 1900-luvulla toteutunutta fasismia, joka Suomessakin yritti ohittaa demokratian. Nyt Orbania ja kaltaisiaan kannatetaan sillä perusteella, että he edustavat kansanvaltaa, vaikka todellisuudessa edustavat vain omia valtapyrkimyksiään.

Timo Miettisen kirjan nimi Demokratian aika tarkoittaa, että moderni demokratia on kehittynyt tiiviissä suhteessa aikaan. Sen ytimessä ovat olleet niin historian kriisit, kumoukset ja katkokset kuin ajatus historian edistymisestä ja parempien tulevaisuuksien kuvittelemisesta. Toisen maailmansodan jälkeen demokraattisen kulttuurin ytimeen ovat nousseet menneisyyden hallinnan ideat. Nyt demokratian ja lännen kapitalismin toisen maailmansodan jälkeinen liitto kuitenkin rakoilee. Miettisen kirja esittää uuden tulkinnan modernin kansanvallan ideasta ja historiasta. Äänioikeuden tai edustuksellisuuden kaltaisten ilmiöiden sijaan kirja lähestyy demokratiaa ajattelutapana, jonka ytimessä ovat kilpailevat käsitykset ajan luonteesta ja historian suunnasta. Miettisen mukaan demokratia onkin ymmärrettävä aateperintönä, joka kantaa mukanaan tiettyjen historiallisten kokemusten perintöä.

kari.naskinen@gmail.com

Toistaiseksi talouspolitiikka voittaa ilmastopolitiikan

Suomen Pankin vanhempi ekonomisti Seija Parviainen kirjoittaa pankin verkkosivulla, että ilmastonmuutos ja luontokato ovat tulleet myös keskuspankkeihin ja rahapolitiikan analyyseihin. Ymmärrys luonnon merkityksestä talouden perustana on syventynyt. Luontokato, ilmastonmuutos ja sään ääri-ilmiöt muodostavat toisiinsa kietoutuvan kokonaisuuden, joka lisää häiriöitä taloudessa ja lisää inflaation vaihteluita. Kun luontopääoma ja siten myös luonnon puskurikyky heikkenevät, sääshokeista tulee aiempaa kalliimpia ja pitkäkestoisempia. Rahapolitiikan näkökulmasta tämä merkitsee uudenlaista epävarmuutta, joka voi heijastua rahapolitiikan välittymiseen taloudessa.

Tiistaina järjesti Elokapinan talouskapina-yhteisöryhmä Oodi-kirjastossa keskustelutilaisuuden, jossa pohdittiin, millainen talous tukisi ympäristön ja ihmisten hyvinvointia nykyisen monikriisin keskellä ja mitä pitäisi tehdä, jotta talousjärjestelmän muutos olisi mahdollinen – koska muutosta tarvitaan, jotta elämän edellytykset voidaan turvata. Ekologinen ja oikeudenmukainen muutos kapitalistisessa talousjärjestelmässä on kuitenkin vaikea saada aikaan, sillä talouden arvioimisessa pitäisi ainakin irtautua bkt-keskeisyydestä ja uusliberalistisesta ajattelusta.

Yritysjohtajat ja heidän pienoisjumalansa ekonomistit lähtevät kuitenkin siitä, että taloutta ja ilmastonmuutosta ei pidä sekoittaa toisiinsa. Tuoreessa väitöskirjatutkimuksessa osoitetaan sekin, että ilmastonmuutoksesta uutisoidaan suomalaisessa mediassa aiempaa enemmän, mutta keskustelu käy pääosin talouskasvun ehdoilla. Väitöskirjan tehnyt Suomen ympäristökeskuksen tutkija Erkki Mervaala tarkasteli, miten ilmastonmuutosta ja talouskasvua on käsitelty yhdessä tai pidetty erillään suomalaisessa uutismediassa. Tutkimus perustui 40 000 uutisjuttuun valtavirtamediassa 1990 - 2023. Vain 600 artikkelia niistä käsitteli molempia yksiselitteisesti yhdessä.

Useimmiten ilmastopolitiikka esitetäänkin talouspolitiikan tavoitteille alisteisena, ja ratkaisuja kehystetään ”vihreän kasvun”, teknologian ja yksilön kulutusvalintojen kautta. Media normalisoi ilmaston rutiiniuutisiksi, mutta pitää talouskasvun kyseenalaistamisen keskustelun ulkopuolella. Iso osa ihmisistä kuitenkin ymmärtää, että tuotannon ja kulutuksen jatkuva kasvu ja maapallon rajalliset resurssit eivät ole sovitettavissa yhteen.

SP:n ja EKP:n tutkimustulokset viittaavat siihen, että euroalueen koko talous on haavoittuvainen luonnon rapautumiselle. Vaikka EU on alueena vähemmän riskialtis kuin monet biodiversiteetiltään rikkaammat ja luonnosta riippuvaisemmat alueet, sen haavoittuvuutta lisäävät kansainvälisen kaupan ja toimitusketjujen kautta tulevat epäsuorat vaikutukset.

Seija Parviainen kirjoittaakin, että EKP on alkanut tarkastella myös omien sijoitustensa luontoaltistumista uuden indikaattorin avulla: 30 % eurojärjestelmän rahapolitiikan yritysvelkakirjasijoituksista on keskittynyt kolmeen eniten altistuneeseen sektoriin: energia- ja vesihuoltoon, elintarviketeollisuuteen ja kiinteistöalaan. EKP:n omien varojen salkussa yrityssijoitusten osuus näillä luontoriippuvaisilla aloilla vaihtelee ja on suurimmillaan sijoituksissa pörssinoteerattuihin rahastoihin 40 %. Tulokset osoittavat, että myös keskuspankin tase on altis luontoriskien hinnoittelun muutoksille.

Mitä me tässä sitten teemme? Mukaan aktiivisesti Elokapinaan tai ainakin tutkitaan ennen seuraavia vaaleja, mitkä puolueet tukevat enemmän ilmaston ja luonnon kuin talouskasvun pelastamista. Sekä lopetetaan se pötypuhe, että jos siirrytään kestävämpään talouteen, pitää luopua hyvinvoinnista.

Vai onko jo alistuttu ja antaa herrojen viedä? Onko tilanne niin toivoton kuin Ars Fennica -palkinnon saaneen Roland Perssonin teoksissa, että ne "kiteyttävät niitä avuttomuuden ja kyvyttömyyden tunteita, joita koemme elämässämme epävarmassa maailmassa"? (HS 11.2.)

kari.naskinen@gmail.com