Sorjosen sairaus tarkentuu

Krp:n rikostutkijalla Kari Sorjosella on neurodivergenttinen ominaisuus, joka saa aikaan tavanomaisesta poikkeavan tavan ajatella. Television sarjaelokuvassa Sorjonen (2016-19) tähän neurologiseen ominaisuuteen viitattiin kolmen tuotantokauden aikana moneen kertaan, ja nyt sitä käsitellään perusteellisemmin uudessa Nuori Sorjonen -kuunnelmasarjassa, joka alkoi viime tiistaina Yle Radio 1:ssä (8 jaksoa, jotka ovat kuunneltavissa myös Yle Areenassa). Sorjonen on ollut yksi 2000-luvun parhaita suomalaisia tv-sarjoja, ja yhtä hyvätasoinen on tämä kuunnelmasarja, jonka myös on käsikirjoittanut ja ohjannut Miikko Oikkonen. Television puolelta Oikkonen tunnetaan myös erinomaisista sarjoistaan Helsinki-syndrooma (2022) ja MS Estonia (2023).

Nuoren Sorjosenkin pääasia on rikos. Krp:n tutkija Outi Lanki (Maria Sid) kutsuu vasta psykologiaa ja kriminologiaa opiskelevan Sorjosen ulkopuoliseksi asiantuntija-avustajaksi tapaukseen, jossa yksi nuori poika on murhattu, toinen kadonnut mutta palannut ja kolmas samanikäinen poika on edelleen kateissa. Outi Lanki lähtee siitä, että Sorjonen (Elias Gould) voisi lähestyä selvästi yhteen kietoutuvia tapauksia jotenkin uudella tavalla, koska perinteinen poliisityö on jäänyt jumiin.

Kari on alle 10-vuotiaasta asti käynyt terapiassa ja käy edelleen. Näitä käyntejä kuunnelmassa seurataan, minkä lisäksi Karin ajattelutapaan tutustutaan sekä rikostutkinnan että hänen yksityiselämänsä kautta. Näin maallikkona on vaikea diagnosoida Kari Sorjosen pääkopan ominaisuuksia, mutta se käy esimerkiksi ilmi, että huumoria hän ei ymmärrä ollenkaan. Kun esimerkiksi Outi Lanki sanoo jonkin asian ja Kari on ihmeissään, Outi Lanki selventää, että ”tämä oli satiiria”. Mukana kuunnelmassa on myös Karin myöhemmin vaimoksi tuleva Pauliina Rajala (Anna Böhm), joka ensimmäisen kerran baarissa Karin tavatessaan kysyy, lähtisikö tämä jonain päivänä kahville. ”Juon vain teetä”, vastaa Kari ja tekee lähtöä kotiin. Seuraavana päivänä asia tulee esille Karin erään kaverin kanssa, ja kaveri selittää, että ei siinä Paulan kysymyksessä ollut oleellista juoman laatu, vaan se oli treffiehdotus.

Karin kanssa samankaltainen ihminen tuli tutuksi Silta-sarjan (2011-17) Sofia Norénissa, joka autistina oli samalla tavalla köpelö sosiaalisissa suhteissa. Kari Sorjosta vievät samaan suuntaan autistin ja Aspergerin oireyhtymän ominaisuudet, joista rikoksen selvittämisessä on ainakin tässä tapauksessa se hyöty, että muisti ja yksityiskohtien havainnoiminen pelaavat normaalia paremmin.

Näyttelijät ovat hyviä. Elias Gould on varmaan nuoremmalle väelle tuttu musiikintekijänä ja -esittäjänä, ja on hän elokuvien ja sarjaelokuvien sivuosissakin esiintynyt. Kuunnelmassa hän tekee mainiota työtä, on esimerkiksi opetellut tv-sarjassa Sorjosta näyttelevän Ville Virtasen katkeilevaa puhetyyliä ja äänensävyjä hyvin ja kuulija ymmärtää heti, että Sorjonenhan tässä on. Anna Böhm valmistui teatteritaiteen maisteriksi 2021 Tampereen yliopiston teatterityön koulutusohjelmasta (Näty). Erityismaininnan ansaitsee vielä harvinaisen sujuva dialogi.

JUURAKON HULDA

Vanhaakin kuunnelmatuotantoa radiosta tulee kiitettävän hyvin. Eilen ja tänään kuultiin Yle Radio 1:stä Hella Wuolijoen Juurakon Hulda kahdessa osassa, rooleissa tässä 1956 nauhoituksessa olivat mm. Hilkka Helinä, Joel Rinne, Oiva Sala, Heimo Lepistö ja Ritva Arvelo. On tämäkin Yle Areenassa.

Pari viikkoa sitten tuli puolestaan Aleksis Kiven Lea, jota pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä ammattiteatterissa esitettynä näytelmänä (1869). Vuonna 1969 Pekka Lounela sovitti ja ohjasi sen Radioteatterille, ja tämä on nyt kuultavissa Yle Areenassakin. Lea sijoittuu Kristuksen ajan Jerikon kaupunkiin. Publikaanien päämies Sakkeus on luvannut tyttärensä Lean naimisiin fariseus Joaksen kanssa, mutta Lean todellinen rakkaus on kuitenkin saddukeus Aram. Kiven lyhyt draama pohjautuu Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus vierailee puusta alas saamansa Sakkeuksen luona. Sakkeusta esittää Erkki Luomala, Leaa Heidi Krohn, Joasta Martti Tschokkinen ja Aramia Arto Tuominen. Sekä radio että Yle Areena ovat aarreaittoja.

kari.naskinen@gmail.com

Totuudenjälkeinen aika tekee vainoharhaiseksi

Oxfordin sanakirja määrittelee totuudenjälkeisen ajan: ”Olosuhteet, joissa objektiiviset faktat vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen vähemmän kuin tunteisiin ja henkilökohtaisiin vakaumuksiin vetoaminen.”

Tämänkaltainen yhteiskunnallinen ja poliittinen tila alkoi voimakkaasti kehittyä Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikana. Hänen vaalikampanjassaan ja presidenttiaikanaan tuli esille päivänselviä valheita, jotka eivät heikentäneet hänen kannatustaan. Tähän samaan mylläkkään tuli koronapandemia, joka synnytti monenlaisia salaliittoteorioita ja sai aikaan rokotevastaisuutta. Sitten vielä populistiset oikeistopuolueet, jotka ottivat asiakseen esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltämisen. Tämä kaikki vetosi tunteisiin ja väärin perustein myös taloudellisiin intresseihin.

Vaikka kansainväliset media- ja muut tutkimukset ovat todistaneet, että suomalaiset tiedotusvälineet ovat maailman huippua, niin vainoharhaisesti niitäkin välillä tulkitaan. Niin kuin muutakin kautta julkisuuteen tulevaa tietoa. Tämän on saanut aikaan sekin, että kun poliitikon puhe vaikuttaa totuudenmukaiselta, niin sen tavoite on sittenkin usein vain shokeerata, hämmentää ja vedota kuulijoiden tunteisiin.

Salaliittoteoriat ovat jännittäviä. Sellainen voi tulla mieleen Suomen euroviisukatsinnoiden tuloslaskennastakin. Ihmiset antoivat voittajaa valitessaan puoli miljoonaa ääntä, mutta tulokseksi ilmoitettiin vain, että Pete Parkkosen ja Linda Lampeniuksen esitys sai 570 pistettä sekä Antti Paalasen laulu 210 pistettä. Lisäksi äänestykseen osallistui kansainvälinen raati. Mitä ihmeen pisteitä? Montako ääntä ehdokkaat olivat saaneet? Hämäräperäinen salaliitto etukäteen voittajaksi valitun varmistamiseksi?

Totuus tietenkin on olemassa, mutta monille ihmisille ja suorastaan valtaville kansanjoukoille ei ole tärkeää, onko jokin väite totta vai ei, kunhan se tuntuu oman mielen mukaiselta ja vahvistaa omaa maailmankuvaa.

Luin Tutkijaliiton esseesarjassa julkaistun kirjallisuusteoreetikon Eve Kosofsky Sedgwickin (1950 - 2009) tekstin, joka pureutuu ns. paranoidin lukutavan ongelmiin (Para-sarja nro 4, 2026). Hän esittää, että piilevää väkivaltaa ja sortoa paljastamaan pyrkivä vainoharhainen lukutapa on muuttunut niin vallitsevaksi kriittisen tutkimuksen kentällä, että muuta vaihtoehtoa sille ei oikeastaan edes ole. Sedgwickin mukaan paranoidi lukutapa on ennakoivaa ja negatiivisiin mielenliikutuksiin kiinnittyvää; se pyrkii eliminoimaan ikävät yllätykset ja sitä kautta se soveltaa omaa analyysikehikkoaan kaikkeen.

Sedgwick ei sano, että paranoidi tapa olisi aina väärä, vaan monissa tilanteissa epäluulo on täysin aiheellista. Ei ole mitenkään huono tapa paljastaa piilotettuja vaaroja, salaliittoja, sortavia rakenteita, epäreiluja valtasuhteita ja petoksia. Eikä aina edes tarvitse olla vainoharhainen nähdäkseen todisteita väärästä tai vääryydestä.

Mutta onko paranoidi, jos tulkitsee TPS:n Veli-Matti Savinaisen kieltäytymisen sateenkaariseksi muutetusta pelipaidasta joksikin muuksi kuin pelaajan mielipiteenvapaudeksi? Tai onko paranoidi, jos pitää valtion virkamiehen eriävää mielipidettä vääränä entisen TUL:n pikaluistelijan Mika Poutalan ministerilahjoituksesta kahdelle uskonnolliselle yhdistykselle?

Eve Kosofsky Sedgwickin kirjoitus on vaikea. Hän joka tapauksessa esittää, että paranoidin lukutavan sijasta olisi hedelmällisempää käyttää ”reparatiivista lukutapaa”, jonka ehkä voi suomentaa korjaavaaksi ja hyvittäväksi lukutavaksi. Kirjallisuusteoreetikon mielestä voisi ajatella, ”mitä kaunista, lohdullista, yllättävää, elämää rikastuttavaa tai korjaavaa tästä voisi löytyä itselleni tai muille". Eli kun Antti Häkkänen sanoo, että Suomeen olisi hyvä saada ydinaseita, niin ajatuksesta pitää löytää kaunista, lohdullista, elämää rikastuttavaa.

kari.naskinen@gmail.com

Espanja muodin esikuvana

Kuva on Espanjasta kuningas Filip II:n ajalta 1500-luvun jälkipuoliskolta. Kuten tästä Tampereen Oopperan Don Carlos -esityksen kuvasta näkyy, oli Espanja jo tuolloin modernin muodin edelläkävijä. Eikä tässä kaikki. Verdin ooppera Tampere-talossa paljastaa myös, että Espanjan suurin puhelinyhtiö Telefonica S.A. oli jo 1500-luvulla keksinyt kätevän kännykkäpuhelimen, vaikka Alexander Bell patentoi lankapuhelimen vasta 1876. Tästä Espanjan keksinnöstä meni kuitenkin 400 vuotta, ennen kuin Nokia uudestaan sai ideanpäästä kiinni.

kari.naskinen@gmail.com

Sivuraiteella, jumalauta saatana vittu

Lahden kaupunginteatterin näytelmässä Sivuraide on elämässään epäonnistunut Jönssi niin vastenmielinen hahmo, että ei kestä. Vaikka luen parhaillaan dokumenttiromaania vielä pahemmasta äijästä, on tämä pienen Eero-näyttämön Jönssi kokemuksena paljon kuvottavampi, koska sen meuhkaamista joutuu katsomaan ja varsinkin kuulemaan. Jönssiä näyttelee Jarkko Lahti, joka ei enää hymyile eikä ole yhtään onnellinen, kuten erinomaisessa elokuvaroolissaan nyrkkeilijä Olli Mäkenä.

Sivuraide tapahtuu muutaman pysäkin välillä junan lähestyessä Helsinkiä. Näytelmä alkaa, kun samaan vaunuun, jossa Jönssi istuu, tulee Elina (Eeva Soivio). Ovat olleet kimpassa lukioaikoina, mutta eivät olleet nähneet toisiaan yli 20 vuoteen. Keskustelu alkaa kankeasti, mutta vilkastuu nopeasti, kun Jönssi tajuaa Elinan menestyneen elämässään, toisin kuin kaljajuoppo ja muutenkin täysjuntti Jösse.

Uutisista Jönssi on lukenut, että Elina on myynyt yrityksensä Googlelle, joten rahaa on pakko olla tuhottomasti. Jönssillä ei ole. Elina kiertää maapalloa luennoimassa, on haastateltavana radiossa ja sitä rataa, kun taas työttömäksi jäänyt kiinteistönvälittäjä Jönssi on ajautunut aivan sivuraiteelle. Erokin on tullut, ja kun Jönssi säestää katkeruuttaan ja kateuttaan pari kertaa minuutissa kovaan ääneen raivoamalla jumalauta saatana vittu perkele, tulee asia selväksi. Joimme väliajalle tilaamamme kahvit ja poistuimme.

Pari vuotta sitten Gummerus julkaisi tämän Juha Itkosen näytelmän audiodraamana, joka ilmeisesti tarkoittaa samaa kuin kuunnelma äänikirjana. Eeva Soivio sanoi sen ilmestyttyä, että ”Elinan ja Jönssin rakkaustarina tuo jollain tavalla mieleen tämän ajan Romeon ja Julian, tarinan traagisesta ja mahdottomasta rakkaudesta, joka kuitenkin kestää ikuisesti”. Eero-näyttämöltä en tunnistanut Romeota.

Lahdessa Laura Mattilan ohjaama kantaesitys oli viime kuussa ja täältä se jatkaa yhteistyön merkeissä Turun kaupunginteatteriin ja Kansallisteatteriin.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikki lehdet kuolevat

Suomen vanhin edelleen ilmestyvä sanomalehti on 1824 aloittanut Åbo Underrättelser (ÅU). Se muutti viime syksynä paperilehtensä viisi kertaa viikossa ilmestyvästä yhteen kertaan viikossa. Vastaavanlaista rimpuilua käyvät kaikki lehdet. Vaikka niinhän lehti-sana viittaa nimenomaan puun lehteen, joka myös on kuolevaa sorttia syksyisin.

 

Suomen ensimmäinenkin sanomalehti ilmestyi Turussa: Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo kerran kahdessa viikossa 1771-78. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2025 kirjoittaa fil. maist. Janne Ridanpää Lahdessa ilmestyneiden lehtien historiasta, joka sekin on rivi kuivuneita lehtiä. Ridanpää on lahtelainen, joka työskentelee tutkijana Helsingin Sanomain säätiön Median museossa ja arkistossa Ludviginkadulla entisissä Helsingin Sanomien tiloissa.

Painetulla sanomalehdellä ei ole tulevaisuutta. Ensimmäisenä Lahdessa aloitti Heinolassa 1890 perustettu Jyränkö-lehti, joka julkaisi hetken ajan myös erillistä Lahden-lisälehteä. Tällainen toiminta johtui siitä, että lainsäädäntö salli noihin aikoihin kirjapainojen perustamisen vain kaupunkeihin, jollainen Heinola oli, mutta Lahti ei vielä. Lisäksi tyly kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov lakkautti mielellään jo ilmestyneitä sanomalehtiä ja eväsi uusilta yrittäjiltä julkaisulupia. Vuonna 1900 Bobrikovin sensuuri sivalsi Vihtori Peltosen kustantamaa porvoolaista Uusimaa-lehteä, joka lakkautettiin määräajaksi. Peltonen tunnetaan paremmin kirjailijanimellään Johannes Linnankoski.

Tämä kipu tuntui myös Lahden kauppalassa, jossa Peltosen lehteä oli tilattu ahkerasti. Kun Uusimaa lakkasi tulemasta, Lahden asukkaat ja ilmoittajat alkoivat yhä kovemmin janota omaa sanomalehteä. Ensimmäisenä lähti liikkeelle helmikuussa 1900 Kotkassa painettuna näytenumerona ilmestynyt Lahden Uutiset. Ridanpään tutkimusten mukaan se ponnisti työväestön riveistä, toimittajanakin oli suutari Kaarle O. Tanner. Tästä syystä Lahden herrat vieroksuivat tulokasta, ja Helsingissä ilmestynyt Työmies-lehti irvailikin: ”Kuolema ja kirous! Tämähän haiskahtaa työväeltä ja toimittajana on suutari. Hyi peijakasta! Että kehtaavatkin! Ja uskaltavat! Heiltä lupaa kysymättä! Onko moista julkeutta ennen kuultu?” Vuonna 1906 Työmiehestä tuli SDP:n pää-äänenkannattaja.

Tannerin hakemuksen Lahden Uutisten pysyvästä julkaisemisesta Bobrikov hylkäsi. Samana keväänä 1900 herraskaisempi seurue kokoontui Seurahuoneella ja perusti Lahden Lehden, joka alkoi ilmestyä maaliskuun lopulla kaksi kertaa viikossa. Päätoimittaja oli kansanopiston opettaja, maisteri Vilho Koskinen ja painopaikka Heinolassa, joka oli saanut kaupunkioikeudet 1839 keisari Nikolai I:ltä. Bobrikov siunasi lehden säännöllisen ilmestymisen, joka alkoi heinäkuussa 1900. Yhä vain ärsytti, että lehti jouduttiin painamaan ”neljän peninkulman takaisessa pikkukaupungissa”.

Lahden Lehti oli poliittisesti nuorsuomalainen. Vuonna 1906 sen kilpailijaksi tuli kuitenkin vanhasuomalaisten Lahti-lehti, jolloin kaupungin nuorsuomalaiset hankkivat Lahden Lehden varsinaiseen omistukseensa. Lahden Lehden taival päättyi silti konkurssiin 1909, minkä jälkeen nuorsuomalaiset perustivat sen tilalle jo samana vuonna Lahden Sanomat. Senkään elämä ei pitkään kestänyt, vaan kolmesti viikossa ilmestynyt lehti piti lopettaa. Tästä alkoi sitten pitkäaikaisen Etelä-Suomen Sanomien tie, kun sen synnytti Lahden Sanomien ja helsinkiläisen Uusmaalaisen yhdistyminen 1914.

Myös ESS aloitti puoluekannaltaan nuorsuomalaisena ja sen seuraajan Edistyspuolueen linjalla. Sotien jälkeen se kuitenkin liukeni yleisporvarilliseksi ja samalla konservatiivisemmaksi lehdeksi. Vuoden 1951 jälkeen ESS on ollut puoluepoliittisesti sitoutumaton porvarilehti. Vuodesta 1963 lähtien se on ollut Lahden ainoa päivittäinen sanomalehti, kun kokoomuslainen Lahti-lehti oli lopetettu.

INTERNET VUOSI-
KERTOMUKSIIN 1995

Sitten tulivat Internet ja digitaalisuus. Janne Ridanpää on juuri käsitellyt sanomalehdistön nykyvaihetta Journalismin Suomi -verkkojulkaisussa, jossa hän vetää linkkejä ennen digiaikaa olleeseen tavallisempaan sähköistymisaikaan: ”Tavallaan Hesarikin oli sähköistynyt jo 1983, kun teksti-tv-uutiset, HS-Kaapelisanomat, oli aloitettu. Oli myös heitelty ideoita niin VHS-kasettina toimitettavasta lehdestä kuin mahdollisuudesta tulostaa päivän aviisi kotona itse.”

Kun Sanoma Osakeyhtiö julkaisi vuoden 1995 toimintakertomuksensa, yhtiö ja sen päätuote Helsingin Sanomat olivat huippukunnossa. Lama oli kurittanut mediakenttää, mutta Erkon imperiumi oli selvinnyt vaikeista ajoista kuivin jaloin. Sanomat kirjasi vuodelta 1995 liikevaihtoa 1,7 miljardia markkaa liikevoittoa 186 miljoonaa. Painettu lehti eli kulta-aikaansa, mutta muutos oli muhimassa. Vuoden 1995 toimintakertomus oli ensimmäinen, jossa internet mainittiin – peräti kuusi kertaa. Se ei suinkaan ollut sattumaa, sillä kertomusvuoden aikana kilpailijat Iltalehti ja MTV olivat lanseeranneet ensimmäiset verkkopalvelunsa.

Vuosikertomus 1995 sisälsi mielenkiintoisen ennustuksen internetin ja median tulevaisuudesta: ”Aivan oman erityisen roolin teknisessä kehityksessä on ottanut internet, joka on tänä päivänä ilmiö ja huomenna merkittävä taloudellinen tekijä. – – Internet on erinomainen täydentäjä ja jatke painetulle viestinnälle, joka tulevaisuudessa ehkä nojaa kolminaisuuteen, joka koostuu painetusta aineistosta, cd-romeista ja internetulottuvuudesta.”

Ridanpää kirjoittaa nyt, että ennuste oli oikeilla jäljillä, mutta hieman jälkipolvia myös hymyilyttää, kun painettu viestintä ei koskaan ehtinyt nimittäin nojata cd-romppuihin. Helsingin Sanomat julkaisi ensimmäisen internetpalvelunsa, Verkkoliitteen, toukokuussa 1996. Nimensä mukaisesti sitä pidettiin vain paperisen sanomalehden täydentäjänä ja liitteenä. Sen julkaisuaikoihin vain 15 prosenttia suomalaisista käytti internetiä, eikä surffailu ollut aivan halpaa, sillä modeemiliittymien käyttö kerrytti puhelinlaskua aikaperusteisesti.

Tuo kaikki oli kuitenkin vasta alkua. Kuten Ridanpää kirjoittaa, vuosien saatossa ”painetun viestinnän täydentäjä ja jatke” nousi rengistä isännäksi.

Eikä uudenlaisen digi-isännän uudistuva toiminta jää kesken. ESS:n levikki oli 90-luvun alussa yli 71 000, mutta tällä hetkellä paperilehteä painetaan enää alle 20 000. Samassa suhteessa ovat sanomalehtien painettujen versioiden levikkiluvut romahtaneet koko maassa.

Kuolevia lehtiä haravoidaan tunkiolle lähivuosina kiihtyvällä tahdilla. Hetken lehdet nuo vielä hehkuu, on loisto tuo jo viimeinen.

kari.naskinen@gmail.com

Pois puute, pois kurjuus, käy ruusutkin kukkimaan

Ensimmäinen suomalainen tulevaisuuselokuva oli Ruusujen aika (1968). Sen käsikirjoituksessa kuvittelivat Suomea vuonna 2012 Peter von Bagh, Jaakko Pakkasvirta ja Risto Jarva, joka elokuvan ohjasi. Kuten tämäntyyppisille futurisoinneille jokseenkin aina käy, on aikajänne liian lyhyt kuviteltujen muutosten tapahtumiselle. Näin Ruusujen ajassakin, jossa Historian instituutin virallisen katsauksen mukaan Suomikin on 60-70-lukujen levottomien aikojen jälkeen rauhoittunut ja muuttunut ihmiskeskeiseksi. Levottomuutta oli ollut lähellä, mm. Tshekkoslovakian miehitys ja nuorison radikalisoituminen ylioppilaiden Vanhan valtauksineen 1968.

Ei kuulu Jarvan elokuvien parhaimmistoon. Aiheen käsittely jää kapea-alaiseksi, ja rautalangasta vääntäen meille ymmärtämättömille yritetään selittää, mitä asiaa tässä ajetaan.

Instituutin tutkija Raimo Lappalainen (Arto Tuominen) sanoo heti eräänlaiseksi esipuheeksi elokuvalle, että enää ei ole luokkatietoisuutta. Jokainen voi olla yhteiskunnan jäsen oman luonteensa mukaisesti, koska luokkarajat ovat poistuneet. Poliitikkojen rooli on käytännössä hävinnyt tästä liberaalin demokratian yhteiskunnasta, koska päätöksenteko ja kaikki valta on siirretty virkamiehille. Tähän ihannetilaan on päästy edistyksen mukanaan tuoman ymmärryksen kehittymisellä. Tosin Raimo yhdessä repliikissä sanoo niinkin, että ei hän aina ole ollut ”neutraali”.

Sellainenkin muutos on elokuvassa kuviteltu, että lapsia ei enää kasteta, yhdessä kohtaa tutkijan assistentti (Tarja Markus, kuvassa) oikein naureskelee kuullessaan, että vielä 40 vuotta aiemmin moinen operaatio oli ollut normaali käytäntö. Pieleen menivät ennusteet. Yhdessä asiassa on kuitenkin tapahtunut hieman muutosta kuvitellun suuntaan, koska virkamiesvalta on kasvanut varsinkin kuntatasolla.

Aivan aukottoman auvoiseksi ei tulevaisuutta kuitenkaan kuvata. Kuortaneen ydinvoimalassa nimittäin alkaa lakko, jonka pääjehuna toimii Kalle Holmberg. Ennenkuulumatonta tällä 2000-luvulla, ja instituutissa aletaankin väsätä lausuntoa moisen muinaismuiston vanhanaikaisuudesta. Samalla kuullaan melodiaa Taistojen tiellä -työväenlaulusta.

Elokuvassa siis ollaan vuodessa 2012 ja puolueeton virkamiestutkija päättää ruveta perehtymään myös suomalaiseen yhteiskuntaan puoli vuosisataa sitten, koska nykyaika on jo kunnossa. Peter von Baghin kertoman mukaan Raimo sai vaikutteita opetusministeriön taideneuvostoa johtaneesta hallitusneuvos Olli Närvästä. Raimo päättää lähestyä tuota poliittisesti huonoa aikaa yksilötasolla ja valitsee kerrontatavaksi yhden silloin eläneen ihmisen elämän. Kohdehenkilöksi valikoituu kemikaliokaupan myyjä, strippari ja alastonkuvissakin esiintynyt malli Saara Turunen. Hän oli syntynyt 1946 ja kuollut kuvaustilanteessa tapaturmaisesti junan alle 1976.

Valinta kohdistuu Saara Turuseen, koska hänestä on valokuvia ja filminpätkiä. Tutkija lähtee tekemään hänestä tv-dokumenttia, johon löytyy Saaraa ulkonäöltään hyvin muistuttava insinööri Kisse Haavisto (Ritva Vepsä, julisteen kuvassa) Kuortaneen ydinvoimalasta. Tämä asia on samalla sellainen, että se tekee elokuvasta myös seksielokuvan. Kun tarkoituksena on osoittaa menneen ajan seksiviritteistä maailmaa, niin julkisuusviihteen kritiikki muuttuu Jarvan elokuvassa pelkäksi seksiksi. Näinhän käy myös pasifistiseksi tarkoitetuissa elokuvissa, joissa 95 prosenttia katsojista ei havainnoi sodanvastaisuutta, vaan nauttiin elokuvasta väkivaltaviihteenä.

Ruusujen ajassa tämä kriittinen näkemys tulee muka esille Kissen ja tutkijan rakkaudeksi muuttuvassa suhteessa, johon tietenkin kuuluvat myös sänkyhommat. Lopulta Saaran tilanteeseen samaistuva Kisse kuitenkin kyseenalaistaa Raimon yhteiskunnalliset näkemykset. Miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta ei sen sijaan sanota sanaakaan, joten ainakin tältä osin ruusut ovat ovat alkaneet oikealla 2000-luvulla kukkia jonkin verran paremmin kuin tässä kuvitelmassa.

Elokuvan futuristisesta musiikista ja äänitehosteista vastasi Erkki Kureniemi, elektronisen musiikin ensimmäisiä kehittäjiä Suomessa.

Muuten futurismi, varsinkin amerikkalaisista scifi-elokuvista tutut teknologiset keksinnöt, jäävät vähälle huomiolle. Näköpuhelin sentään on ja alkeellinen digilehti. Uuden Suomen tunnuksena on ironisena toiveajatteluna Sadankomitean merkki; jos Uuden Suomen omistajat olisivat elokuvan nähneet, olisivat kyllä sanoneet, että ennen lopetamme kokonaan kuin panemme tuollaisen tunnuksen lehteemme. Modernia tulevaisuutta edustavat myös typerännäköiset ravintolatanssi ja jokin palloilulaji, jotka lisäävät elokuvan lapsellisuutta.

Viihdejulkisuuden rujoa teemaa Risto Jarva käsitteli myös elokuvassa Kun taivas putoaa… (1972), joka sai innoituksensa Hymy-lehden Veikko Ennalan naisia halventavista jutuista (elokuvan työnimi oli ollut Naisen tarina). Sen elokuvan käsikirjoittajat olivat Jarva, von Bagh, Jussi Kylätasku ja Antti Peippo.

Nimistä lisäksi, että pienissä rooleissa ruusuelokuvassa ovat myös Päivi Istala tv-kuuluttajana, Paavo Jännes Saaran entisenä miesystävänä Eila Pehkonen instituutin johtajana, Arja Saijonmaa instituutin työntekijänä, Unto Salminen Saaran entisenä aviomiehenä sekä ohimenevän pienissä rooleissa Risto Jarva, Peter von Bagh ja Antti Peippo.

kari.naskinen@gmail.com