Thelma ja Loviisa eivät putoakaan kuolemaan

”Ne koittaa alistaa, me tullaan kovempaa
Ja kun mä oon sun kaa, me vastaan maailma
Ne tietää, ettei ne meitä tuu kiinni saamaan”,
laulaa Sara Siipola pop-kappaleessaan Thelma & Louise.

Lahden kaupunginteatterissa tarina jatkuu, vaikka näytelmä Thelma & Loviisa ei varsinaisesti tuohon elokuvaan (1991) liity muuten kuin perusteemoiltaan. Minna Harjuniemen kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Thelma ja Loviisa myös lähtevät ulos miesten hallitsemasta maailmasta ja haluavat sanoa viimeisen sanan. Istutaan autoon, joka ei tällä kertaa ole Ford Thunderbird, vaan Ford Mustang, lähdetään pitkin Nelostietä kohti pohjoista mökille.

Ohjelmalehtisessä lainataan feministitoimittaja Anu Silfverbergin kirjoitusta elokuvasta, joka päättyy siihen, kun Thelma ja Louise ajavat Grand Canyonin reunan yli: ”He ylittävät reunan ja kuva pysähtyy kesken ilmalennon. He ovat olleet siinä kaikki nämä vuodet, maan ja ilman rajalla. He lentävät siellä niin kuin komeetta.” Lahdessa lopputilanne on kovin toisenlainen. Thelma ja Loviisa lähtevät tässäkin käsi kädessä pois kohti näyttämön takaseinää, mutta matka jatkuukin videonäytössä teatterin aulaan, jossa he spraymaalipurkit käsissään ovat Arto Pennasen hienon Seitsemän veljestä -maalauksen edessä. Yllättäen he eivät kuitenkaan sotke maalausta elokapinallisesti, vaan lopulta palaavat näyttämölle, jossa näytelmän naiset ja muuten sivuosissa olleet miehet viettävät leppoisaa elämää aurinkoisella rannalla. Happy End.

Jos tapahtumat teatterin yläaulassa olisi tehty videonauhalle, olisi maalauksen voinut peittää muovikelmulla ja sitten sotkea se maalilla, mutta nyt ratkaisu on lempeä. Tosin Ridley Scottin elokuvastakin on jokin dvd-versio, jossa on toisenlainen loppu: ilmalennon jälkeen jonkin ajan kuluttua leikataan alas, jossa Thunderbird jatkaa matkaa isossa pölypilvessä (löytyy Youtubessa).

Keskeinen hahmo näytelmässä on myös Marilyn Monroe, jonka suuri julkisuuskuva oli miesten maailman rakentama. Tässä kuvassa Marilyn oli bimbo, kuuman seksikäs, pehmeän kevytmielinen, turhamaisuuden monumentti. Minna Harjuniemi kirjoittaa ohjelmalehtisessä, että Marilynilla ei ollut todellista liittolaista, ystävää, ketään jonka käteen tarttua. Marilyn oli kuin bimbouden ja blondiuden ruumiillistuma. Harmi vain, että roolin tekevän Nella Tynin puheilmaisu on paikoin puuroa, koska r- ja s-kirjainten ääntäminen menee suhinaksi. Thelmaa esittävän Anna Pitkämäen artikulointi taas suttaantuu niissä kohdissa, joissa hän oikein innostuu puhumaan niin lujaa ja nopeasti, että sanat menevät yhteen pötköön. Jos oltaisiin muutama vuosikymmen takanapäin, voisi näyttämöllä olla myös teatterista 80-luvulla eläkkeelle jäänyt Thelma Saastamoinen.

Loviisana on Tampereen yliopistossa teatteritaidetta opiskeleva Saara Paasikoski, näyttelijänä kaikin puolin niin taitava, että hänet kannattaisi valmistuttuaan kiinnittää Lahteen vakituisesti.

Tuttuja roolihenkilöitä näytelmässä ovat myös Minna Canth, Wivi Lönn, Dolly Parton, Harvey Keitel, Pyhä Lucia, Pyhä Agatha, Martta Niskavuori ja Malviina Multia. Kymmenen metriä pitkä räsymattohuivi on Loviisa Niskavuorella, jota Liisa Vuori esittää erinomaisesti. Tämäkin räsymatto oli Niskavuoren tuvan lattialla, kun Niskavuoria edellisen kerran 1987 Juhani-näyttämöllä esitettiin. Onkohan taas tammikuussa, kun Niskavuoren Heta tulee?

Nykyteatterin yhtä trendiä edustaa Pyhä Lucia -sketsi. Se trendi, että hauskaa olla pittää. Komediaa väännetään väkisin kaikkeen sopivaan ja sopimattomaan rakoon. Ajatellaan, että teatterin talous pelastetaan kaikkein heppoisimmalla viihteellä.

Toinen lisääntynyt tapa on se, että lavasteita siirtelevät ylimääräiset miehet kesken esityksen. Teatteritekniikkaan on Lahdessakin pantu miljoonia, mutta sitten hommia tulevat hoitamaan kaikenmaailman hanslankarit. Tämä on pelkästään ohjaajien ”taiteellisen näkökulman” vaativaa turhaa ja häiritsevää touhuamista.

”Joo sä oot hullu mut mä oon hullumpi
Jos joku sua puukottaa, tai koskee ilman lupaa
Sä voit luottaa siihen et alan sille hautaa kaivaa”

kari.naskinen@gmail.com

Kaupat haluavat pois myös pankkikortilla maksamisen

Ani harva maksaa kaupan kassalla enää irtorahalla. Kaupat ovat tästä tyytyväisiä, ja nyt ne haluavat eroon myös pankkikortilla maksamisesta. Sekä K- että Lidl-kaupat ovat alkaneet tehdä niin edullisia erikoistarjouksia uudenlaista mobiilimaksamista käyttäville, että pakko ymmärtää kauppojen tavoite eli siirtymisen pääasiassa mobiililaitteilla maksamiseen.

Alennukset ovat hurjia. Kävin testaamassa ostamalla paketin Juhlamokkaa. Kassaneiti kysyi, onko minulla mobiili. Sanoin, että kyllä tuolla parkkipaikalla automobiili on, mutta se ei auttanut. Jos minulla olisi ollut kännykkään asennettuna maksamiseen tarkoitettu mobiilisovellus, olisi Juhlamokan hinta ollut 3,95, mutta kun ei ollut, jouduin maksamaan 6,95, siis melkein kaksinkertaisen hinnan!

Eikä auttanut, vaikka vilautin K-kaupan etukorttia Citymarketin maksupäätteeseen. Eikä auta jatkossakaan, koska puhelimeeni ei pysty tällaisia uusia vipstaakkeja asentamaan. Sama juttu muissakin kaupoissa.

Saa nähdä, miten asiat kehittyvät. Nyt alennusmobiiliominaisuuden voi istuttaa kännykän lisäksi myös älykelloon ja aktiivisuusrannekkeeseen, tulevaisuudessa ehkä myös sykemittariin, kihlasormukseen ja sydämentahdistimeen.

Minkähänlainen muuten on älykello? Entä kun tulee älykihlasormus, saako kuka tahansa sellaisen, vaikka olisi kuinka älyttömästi siinä rakkaussyndroomassa menetellyt?

kari.naskinen@gmail.com

Vihakupla

Kirkonseudun päätoimittaja Markus Luukkonen kirjoitti eilen ilmestyneessä lehdessä, että ”sosiaalisen median algoritmit rakastavat konflikteja. Vihahymiö on merkki voimakkaasta tunteesta ja tätä tunnetta on helppo kiehuttaa yhteisessä virtuaalisessa kaikukammiossa.”

Tässä somen vihakuplan kymmenen kärki maailman onnellisimmalla kansalla nyt:

1. Sanna Marin
2. Elokapina
3. Uusilla valkoisilla lenkkareilla kävelevä, maahanmuuttajalta vaikuttava henkilö
4. Yle
5. Ay-liike
6. Ilmastonmuutoksesta vouhkaaminen viherhöpötyskuplassa
7. Bensanhinnan pitäminen keinotekoisesti liian korkealla verotuksen takia
8. Kulttuurielämä, jolta olisi julkinen rahoitus poistettava
9. Tarja Halonen (Seta) edelleen
10. kommunistit, joiden kannatus lienee nyt 0,2 %.

Kirkon lehdessä asiaa on helppo käsitellä, sillä erilaisia uskontoja on vihattu ja vainottu vuorotellen jo yli 2000 vuotta. Toisaalta Suomenkin kirkko on myös itse osannut vihata perusteellisesti, kun se yli sata vuotta sitten 1918 otti hampaisiinsa työväenliikkeen.

kari.naskinen@gmail.com

Huono Nobel-valinta

Luin viisi sivua Jon Fossen romaania Aamu ja ilta (WSOY, 2024). Huono Nobel-valinta. Melkein kaikki kappaleet alkavat pienellä j:llä kirjoitetulla ja-sanalla, eikä näiden viiden sivun aikana ollut yhtään pistettä. Virkkeet ovat pitkiä kuin taivas, sivukaupalla yhtä jollotusta.

Edellinen tällaisten typerien tyylivalintojen takia keskeyttämäni kirjailija oli venäläinen, ranskaksi kirjoittava Andrei Makine, josta myös sain tarpeekseni lauseiden aloittamisesta Ja-sanalla, sentään isolla J:llä. Mahtoiko syy olla suomentajan, koska ensin olin lukenut erinomaisen Ranskalaisen testamentin (1996), mutta sen toisen romaanin, jonka nimeä en muista, oli kääntänyt joku muu.

Tämän kirjailijan nimi on mulkattu kummalliseksi, niin että sukunimen genetiivi on Makinen. Kuitenkin Krasnojarskissa syntyneen kirjailijan oikea nimi on Андрей Макин, siis Andrei Makin. Miksi siihen on lännessä lisätty ylimääräinen e-kirjain?

Jon Fossen kirja olisi sisällöltään varmaan mielenkiintoinen. Sen lukeneet kriitikot ovat kirjoittaneet, että Fosse oli jo ennen tätä kuvaillut kielen ja todellisuuden välisiin kuiluihin liittyviä ongelmia, ja pyrkinyt korjaamaan ongelmia. Huonosti nyt korjattu, joskaan en tiedä kuinka huonoa kieltä Fosse on aikaisemmissa kirjoissaan käyttänyt.

Fossen kirjoitustyylillä sanotaan olevan jotenkin raamatullinen merkitys. Höpö höpö, kyllä raamatussa virkkeet alkavat isoilla kirjaimilla, eivätkä virkkeet ole kymmeniä sivuja pitkiä, mieluumminkin aforistisen lyhyitä.

kari.naskinen@gmail.com

Media keskittyy ja yhdenmukaistuu

EU:n medianvapausasetuksen yksi pyrkimys on suojella median moninaisuutta. Asetus edellyttää, että eri maissa tehdään kansalliset säännöt, joilla mahdollistetaan media-alalla tapahtuvien yrityskauppojen vaikutusten arviointi median moninaisuuteen ja riippumattomuuteen. Suomessa asia on pantu vireille ja hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnalle keväällä 2025.

Suomessakin yrityskaupat ovat johtaneet sellaiseen median keskittymiseen, että siihen on kiinnitetty huomiota jo muuallakin. Viime viikolla Unkarin ulkoministeri Peter Szijarton sanoi, että Suomen ulkoministerin Elina Valtosen kannattaisi tarkastella ensin suomalaisen mediakentän keskittymistä ennen kuin alkaa valistaa häntä lehdistönvapaudesta.

Vaikka unkarilaisella oli tuossa tahallista poliittista närkästystä, niin kyllähän Suomen lehdistötilanteessa on tällaista muutosta tapahtunut. Valtioneuvoston kanslian tilaamassa tuoreessa tutkimuksessa raportoidaan, että alueellisilla markkinoilla sanomalehdistö on erittäin keskittynyttä: ”Kahdessa maakunnassa, pian kolmessa, vallitsee yhden lehtitalon monopoli.” Tarkoitetaan tietenkin Keskisuomalainen-konsernia, joka omistaa oman peruslehtensä lisäksi nykyisin alueittensa ykköslehdet Kuopiossa, Lahdessa, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Kotkassa, Mikkelissä, Joensuussa, Savonlinnassa ja 47 muuta tilattavaa lehteä sekä 27 kaupunkilehteä. Lisäksi sillä on neljä kaupallista paikallisradioasemaa. Omalla nettisivullaan Keskisuomalainen retosteleekin heti otsikossa, että ”mediamme tavoittavat 3,1 miljoonaa suomalaista päivittäin”.

Uusimmassa Kanava-lehdessä 6/2024 asiasta kirjoittaa valaisevasti tutkimuksen yksi tekijöistä, tiedotusopin dosentti Heikki Hellman Tampereen yliopistosta. Hän ei näe Keskisuomalaisen rohmuamisessa pelkkää pahaa, vaan pitää jopa lohdullisena, että Keskisuomalainen on pystynyt kolminkertaistamaan liikevaihtonsa tällä paperilehtien auringonlaskun alalla. Tosiasia myös on, että ilman Jyväskylän entisten kepulaisten väliintuloa moni lehti olisi jo lopetettu.

”Keskittyminen saattaa luoda voimavaroja, joiden avulla lehdet selviävät digitaalisesta murroksesta”, kirjoittaa Hellman. ”Päättäessään myydä omistajat näyttävät hakevan isompia hartioita maakuntalehtensä tueksi varmistaakseen, että se ilmestyy jatkossakin.”

Viime vuonnakin päivälehtien tuotoista 77 prosenttia tuli yhä painetuista lehdistä. Niiden aika käy joka tapauksessa vähiin, koska kulut ovat moninkertaiset digilehteen verrattuna. Pelkästään painopaperin hinta on parissa vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Siksi murros on iso, eivätkä yksittäiset lehdet selviä siitä ilman uutta apua.

Pelkästään päivälehtiä on 2000-luvulla lakkautettu niin, että niiden määrä on pudonnut 55:stä 38:aan. Samana aikana on sanomalehtiä julkaisevien yhtiöiden määrä pudonnut 117:sta 61:een. Keskisuomalaisen jälkeen muita isoja lehtiomistajia ovat Hilla Group (Kokkola), Sanoma Oy (Helsinki), TS-yhtymä (Turku), Kaleva (Oulu) ja Ilkka (Seinäjoki).

Keskittyminen edelleen on uhkana ja se tietenkin vaarantaa sisältöjen moniarvoisuuden. Kumpi parempi, lehtien samankaltaistuminen vai joidenkin loppuminen? Tämä on se rajankäynti, jota hallitus ja sen jälkeen sääntelyviranomainen joutuvat pohtimaan.

kari.naskinen@gmail.com

Mies vai nainen vai joku muu?

Vastaan netissä aina niihin mielipidekyselyihin, joissa kaikkien vastaajien kesken arvotaan ämpäri tai jotain. Eilen kysyjänä oli Musiikkitalo, ja taas annoin sinne nimeni ja sen tiedon, olenko mies vai nainen vai jokin muu. Lahden kaupunginteatterissa sai tänään ensi-iltansa Virginia Woolfin näytelmä Orlando (1928), jossa tätä kysymystä tarkastellaan. Voiko nainen olla kuin mies? Voiko mies olla kuin nainen? Saako nainen tappaa? Saako mies itkeä? Ohjelmalehtisessä näytelmän suomentanut Kirsti Simonsuuri sanoo näytelmässä pohdittavan ”niitä eroja, jotka syntyvät sukupuoltenvälisestä kilpailusta ja yhteiskunnan luomasta väärästä asenteellisuudesta”.

Netissä olevien galluppien lisäksi lähestyin tällä asialla viimeksi myös urologia, jonka vastaanotolla käyn PSA-tilanteen takia joka toinen vuosi. Nyt kysyin, mistähän se johtuu, että rinnoistani on tullut kosketusherkät. Lääkäri vastasi, ettei mitään huolta, sillä vanhemmiten miehillä lisääntyy jonkin verran estrogeeni ja se aiheuttaa tällaisen tuntemuksen. Huojennuin ja sanoin lääkärille, ettei minun siis tämän takia tarvitse kuitenkaan pride-kulkueisiin mennä. Näin on, sillä sekä estrogeeniä että testosteronia esiintyy molemmilla sukupuolilla. Kaiken lisäksi naispuoliset estrogeenihormonit muodostuvat mieshormoneihin lukeutuvasta testosteronista.

Hullu markiisi de Sade joka tapauksessa sanoi, että ”täydellisen vapauden tilassa myös sukupuoliroolit katoavat”. Tai ainakin ne menevät sekaisin, esimerkiksi Kirsti Simonsuuri (1945 - 2019) oli alan asiantuntija, sillä hän oli rekisteröidyssä parisuhteessa näyttelijä Pirkko Hämäläisen kanssa. Lahteen hänen Orlando-suomennoksensa liittyy silläkin tavoin, että täällä se sai kantaesityksensä 1995 kaupunginteatterin pienimmällä Aino-näyttämöllä. Silloin rooleissa olivat vain Eeva-Kirsti Komulainen ja vierailijana Hannele Nieminen Oulun kaupunginteatterista. Nyt Eero-näyttämöllä on kirjailija Orlandon roolissa Aurora Manninen (kuvassa) ja Virginia Woolfin roolissa Vilma Kinnunen. Tällä kertaa esitys on enemmän pellemäistä kummelifarssia kuin silloin 30 vuotta sitten. Molemmat näyttelijät ovat teatterin uusia nimiä, jotka on nähty jo tämän syksyn Black rider -musikaalissakin, Vilma Kinnunen piruna ja Aurora Manninen metsänvartijan tyttärenä.

Tätä nykyä tämä sukupuoliasia on kuitenkin oikeassa elämässä enemmän esillä kuin ennen. Muunsukupuoliset, transut ja muut erikoisuudet aiheuttavat jopa yhteiskunnallisia kiistoja. Asiat joka tapauksessa kiinnostavat, Helsingin Sanomien kysymys- ja vastauspalstallakin nainen kysyi, mistä saisi sellaisen amerikkalaisessa retkeilylehdessä mainostetun laitteen, jonka avulla nainen voisi kusta seisaaltaan niin kuin mies. Toisaalta naiset neuvovat meitä miehiä, että pitäisi aina kusta istuallaan, ettei kusitippoja menisi reunoille eikä lattialle, kuten bensa-asemien vessoissa, ja kotonakin.

Näytelmä on myös siinä mielessä totta, että alkuperäisen Orlando-romaanin lähtökohta oli Virginia Woolfin ja hänen rakkauskumppaninsa Vita Sackville-Westin suhde. Molemmat feministinaiset olivat normaalisti naimisissa mieskirjailijoiden kanssa, mutta vetoa oli myös lesposuhteeseen. Avioliitot puolestaan olivat sen verran vapaamielisiä, että tällainen epäsovinnainen au-suhde kävi mahdolliseksi.

kari.naskinen@gmail.com

P.S. Katsoin illalla täydennykseksi Orlandolle elokuvan ranskalaisesta kirjailijasta Sidonie-Gabrielle Colettesta (1873 - 1954). Wash Westmorelandin ohjaama Colette (2018) on hyvä kuvaus samankaltaisista teemoista.

Lidlin karjalanpiirakka

Harrastan enemmän elokuvaa kuin kuvataidetta, mutta ajoin Orimattilan taidemuseoon katsomaan Paul Osipowin (85) retrospektiivista näyttelyä, koska tunnen Osipowin parhaiten Risto Jarvan kolmesta ja Matti Kassilan yhdestä elokuvasta, vaikka ammatiltaan hän kyllä kuvataiteilija onkin. Mutta näyttelyssä ei mennyt kuin muutama minuutti, niin löytyi toinenkin tuttu asia, sillä Lidlin vakioasiakkaana osui silmiin Osipowin pehmeäpohjaetsaus Lidlin karjalanpiirakka. Tosin en koskaan ole saanut näin epäonnistuneen näköistä karjalanpiirakkaa, mutta ehkä tämä on Osipowin oma paistoversio Lidlin piirakasta.

Näyttelyn lyhyessä esitteessä Osipow sanoo, että ”olen aina yrittänyt maalata maalauksen”. Lidlin tapauksessa tämä näkyy: Osipow ei ole yrittänyt maalata karjalanpiirakkaa, vaan maalauksen. Näin tämän on pakko ollakin, sillä näyttelyn kuraattorit Kari Kenetti ja Pertti Ketonen sanovat samassa esitteessä Osipowin kuuluvan kiistattomasti merkittäviin suomalaisiin taidemaalareihin: ”Osipowin tuotannon kirjo on laaja, ja hänellä on tyylillisesti varsin monta aikakautta, esittävää, ekspressiivistä ja konkreettista vuorotellen. Hän on luonut mittavan uransa aikana mielenkiintoisen historian maalauksilleen palaamalla välillä takaisin eri tyyleihin.”

Tällä viikolla tulleessa Lidlin mainoksessa on, että karjalanpiirakat ovat ensi keskiviikkoon asti erikoistarjouksessa, kuusi piirakkaa kahdella eurolla, kuvan perusteella näyttävät oikein onnistuneilta. Se tässä vain on kummaa, että en saa niitä tällä hinnalla, koska tämänhintaisesta tarjouksesta pääsevät hyötymään vain ne, joilla on ns. älypuhelin ja siihen ladattuna jokin Plus-äpi. Omaan Nokia-puhelimeeni en saa äpiä.

Sama juttu oli viime viikolla Citymarketissa. Minulla on K-kaupan plussakortti, mutta sillä ei saa kaikkia niitä alennuksia, joita saa K-äpillä. Mitä ihmettä tämä on? Onko kaupoilla salainen sopimus Applen ja Samsungin kanssa, että meidät mielensäpahoittajatkin saataisiin ostamaan kalliit älypuhelimet, joita pitää ladatakin joka päivä, vaikka Nokiaa riittää, kun panee sen lataukseen yhdeksi yöksi viikossa?

Lopetan entisen työmiehen päiväkirjani tähän, koska olen mies, joka osaa sanoa ei. Enkä usko, että tästä minunkaan taivas putoaa.

Paul Osipowin näyttely on Orimattilassa 24.11. asti.

kari.naskinen@gmail.com