maanantai 15. elokuuta 2022

Paha Barbi


Mä oon kaikki ja nada
Balanssis, epävakaa
Mä oon paha Barbi
Aina kiireis, oon Sanna Marin ja
Täyttä paskaa mä riidaan ilman liivei

Mä oon rakkaus ja raha
Luusеri sekä stara, mä oon paha Barbi
Mä oon paskin ja paras
Kyttä sekä varas
Vähän sekasin mut täysin elos
Mieletön taideteos.

Olen saanut tuntuman uuteen suomalaiseen pop-musiikkiin. Paha Barbi on Pihlajan (kuvassa) biisi, josta lyhyt pätkä tuossa. Olen suorastaan harmissani, että näin hämäläisenä olen herännyt vasta nyt. Nämä Pihlajan, Ettan, Paula Vesalan, Evelinan, Viivin ja muiden nykylyriikat ovat hienoja. Abstrakteja, raivokkaita, syvällisiä ja pinnallisia, hauskoja, kaikkea sitä ristiriitaisuutta, mitä yhteiskunta ja elämäkin on. Kuten Pihlaja on sanonut esimerkiksi Pahasta Barbista, se lähti syntymään siitä tunteesta, ettei mahdu aina naisille asetettuun boksiin, ja siitä, että pitäisi valita vain jokin tietty olemisen muoto, eikä saisi sitten tehdä mitään muuta.

Viime aikoina olen kuunnellut Yle X -kanavan ohjelmia, joissa tätä uutta musiikkia esitellään. Melodisesti ne tuntuvat paikoin toistavan itseään ja toisiaan, mutta sanoitukset ovat
nokkelia. Kaukana siitä suomalaisesta perinneiskelmästä, jossa tullaan luo, rakkaus viiltää sydäntä ja kuljetaan satumaan lehmustohon. Viivi laulaa Parisuhdehautausmaa-levyllään rakkaudesta, pettämisestä ja jättämisestä. Joskus on vika itsessä, joskus toisessa, mutta ruikuttamiseen ei mennä niin kuin itsesäälissä rypevä Reijo Kallio (Yksinäinen, Viikonloppuisä, Kohtalotoveri jne.).

Nuppu Oinakselta ilmestyi viime perjantaina uusi single En mä kaadu:
Ihan sama mitä tapahtuu
Ihan sama ihan sama en mä kaadu
Ihan sama mikä päivä tai kuu
Elämä voi heitellä sitruunoilla
Kato kun mä puristan mehuu nautinnolla.

Myöhäistä heräämistäni olen nyt paikannut kuuntelemalla Yle Areenasta Nylon Beat -duosta tehtyä kuunnelmasarjaa (sanovat sen olevan podcast-sarja, mutta ihan normaalilta kuunnelmatuotannolta se kuulostaa). Se alkaa Jonnan ja Erinin lapsuudesta, kun he tutustuvat alle kouluikäisinä Vartiokylän alakoulun pihalla Itä-Helsingissä. Sitten kouluun, joka ei oikein suju, mutta tulevaisuus on toisaalla. Nylon Beatin levyjä myytiin yli puoli miljoonaa, tuli kahdeksan kultalevyä ja seitsemän platinalevy ja presidentti Tarja Halosen kutsu itsenäisyyspäivän vastaanotolle.

Kaikkia Nylon Beatin kappaleita en vielä ole kuullut, mutta huippuja ovat esim. Oot kuin karkkia mulle, Teflon Love, Seksi vie ja taksi tuo.

Mä haluun olla Nylon -kuunnelmissa Eriniä esittää Sonja Kuittinen ja Jonnaa Fanni Noroila. Käsikirjoitus on Kaisa Kuikkaniemen ja se on hauska ja vetävä. Jonna ja Erin ovat juuri sellaisia nuoria likkoja, joihin minäkin olen tutustunut omien lastenlasteni (neljä tyttöä) lähellä, vallattomia, valloittavia, välillä murheita, mutta täynnä iloa, siiderii ja uskoa tulevaisuuteen. Yhdessä jaksossa Erin ja Jonna menevät ensimmäistä kertaa MTV:n musiikkiosastolle tapaamaan Ari Oinosta ja Ilkka Vainiota. Käytävällä odottaessaan tytöt kinastelevat äänekkäästi jostakin, jolloin Vainio tulee sanomaan, että ”sordiinoa nyt, tytöt”.

- Mikä se on, ihmettelee Erin.
- Se on se kala, vastaa Jonna.
- Ei
oo, se on sardiini.

Suomi-popin laulujen sanoista saa melko hyvin selvää, eikä ongelmia ole tippaakaan, jos kuuntelee kuulokkeilla. Oleellista tietenkin, että suuri osa teksteistä on suomea.

Mä oon rakkaus ja raha
Luuseri sekä stara, mä oon paha Barbi
Kun mä sanon et must tulee presidentti, yeah
Silti yhtä freaky
Vaikka Mäntyniemes nyt mun residenssi, yeah
Mä laitan tän kii, liikenaine, oli fancyy
Sain kuvataidet, käytännölist, mut eri ainest
Miks pitäis valita ku mä voin saada kaiken
Kyttä sekä varas, mä oon paha Barbi
Vähän sekasin mut täysin elos
Mieletön taideteos

Mun ristiriidat on disainеrii
Nää persoonat ei mahtuis traileriin.


Pahan Barbin tekijät: Aleksanteri Hulkko, Aniachunamoso Nnebedum, Mikko Valtteri Koivunen ja Titta Kaarina Pihlajamaa eli Pihlaja.

Että pysyy kehityksessä mukana, täytyy seuraavaksi perehtyä K-poppiin, jonka perässä lapsenlapseni kävivät jo Wembleyllä viime kuussa. Sen verran suomalaistakin oli tuossa konsertissa ollut, että olivat kuulleet korealaisen version Nylon Beat -kappaleesta Rakastuin mä luuseriin

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 13. elokuuta 2022

Filosofian olemus on asioiden näkemistä ylhäältäpäin


Filosofia ei rajoitu asioiden yksityiskohtien tunnusteluun, vaan se ottaa haltuunsa niiden kokonaisjärjestyksen, hahmottaa niiden muodot ja periaatteet, kategoriat ja säännöt sekä niiden välttämättömyyden.


Kulttuuritoimittaja
Sakri Pölönen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että hän päätti fanittaa Hegeliä, vaikka ei juuri mitään tuon filosofin ajatuksista ymmärräkään. Pölöstä kuitenkin lohduttaa, ettei ole ainoa, sillä tarinan mukaan Hegelin viimeiset sanat olivat: ”Vain yksi ihminen koskaan ymmärsi minua, eikä hänkään oikein ymmärtänyt.” (HeSa 23.7.)

Kuulun Pölösen kanssa samaan sarjaan. Ensin nuorena oli muotia lukea yhteiskunnallisen, poliittisen kirjallisuuden ohella myös filosofiaa, koska niin intellektuellit tekivät. Kun sitten aikuisempana työskentelin kahdessa sellaisessa sanomalehdessä, joihin tuli arvosteltaviksi paljon kirjoja, niin minä sain aina sellaiset kulttuuritoimittajille kelpaamattomat kirjat, joissa käsiteltiin filosofiaa ja vaikkapa hindujen kuolemankäsityksiä tai kummallisia rajatiedon oppeja, okkultismia yms.

Jonkinlaiseksi harrastukseksi tämä on jäänyt, ja kyllä filosofiset kirjat panevat vanhenevat aivot pinnistelemään siinä missä
Mauri Sariolan Susikoski-dekkaritkin. Viimeksi luin amerikkalaisen William Jamesin (1842 - 1910) luennoista Oxfordin yliopistossa 1908 kootun teoksen Todellisen moneus (Basam, 2021). Jameskin on tietysti hyvin perillä Hegelistä, joka saksalaisena oli varma Saksan ylivertaisuudesta maapallolla: ”Muissa Euroopan maissa on filosofia omassa ideassaan kadonnut ja kuollut, kun taas Saksan valtio on säilyttänyt sen omana erityisominaisuutenaan. Olemme vastaanottaneet luonnolta ylhäisen tehtävän ryhtyä pyhän tulen vartijoiksi.”

Tästä tulee heti mieleen säveltäjä Richard Wagner, jonka oopperat Adolf Hitler nosti oman filofisen ajattelunsa ylhäiseen kärkeen.

Kun jätetään pois antiikin suuret filosofit, niin kyllähän saksalaiset filosofit sitä kovinta laatua edustavat: Hegelin lisäksi esimerkiksi
Kant, Nietzsche, Marx, Schopenhauer, Spengler, Heidegger, Adorno, Arendt, Benjamin, Habermas, lista olisi pitkä. William James näki tähän saksalaiseen filosofiaan liittyvän vääristymänkin: ”Saksassa toiminta on mennyt niin muodolliseksi ja ammatilaistuneeksi, että kellä tahansa, joka on onnistunut hankkimaan oppituolin ja julkaisemaan vaikka kuinka kouristuneen ja eriskummallisen kirjan, on taattu taivaspaikka alan historiikissa, jossa hän saa ikuisesti nököttää kuin kärpänen meripihkassa.”

Immanuel Kantista antoi James mielenkiintoisen kommentin: ”Ajatelkaa sksalaista estetiikkaa, jonka ylimmälle valtaistuimelle on korotettu niinkin epäesteettinen henkilö kuin Kant – miten omituinen valinta.” Saksalaisten filosofointiin James suhtautui kokonaisuudessaan kahtalaisesti; hän piti todellisena ihmeenä sitä, että jäykässä Saksassa ylipäänsä kyettiin spontaaniin ajatteluun, mutta toisaalta hän päätteli, että saksalaisten älynlahjojen täytyi silti olla ehtymättömän rikkaat, koska siellä joka tapauksessa pystyttiin verrattomaan tuoreuteen ja omaperäisyyteen.

Lipsahti taas kerran Saksaan, kun se meille suomalaisille on niin tärkeä kumppani historiassa ollut. Jamesin kirjan keskeinen pohdinta koskee kuitenkin sitä ajattelua, että maailmassa on kaiken todellisen luovuttamattomana tunnusmerkkinä moneus, kyky asettua aina uusiin ja odotamattomiin yhteyksiin muiden asioiden kanssa.
Kirjan suomentaja, fil. tri Hannu Poutiainen ottaa heti alkusanoissa esimerkin:

”Kun herra Bradley pähkäilee, miten sokeri voi olla makea, intellektualismi ylittää itsensä ja muuttuu verbalismiksi. Sokeri on vain sokeria, makea on vain makeaa, kumpikin on vain itsensä eikä toinen, eikä pelkkä on-sana riitä subjektin ja predikaatin rationaaliseksi liitokseksi. Kahden asian välissä oleva asia ei voi liittää noita asioita toisiinsa, koska tuo väli, joka on kahden asian välissä, on itse kolmas asia, jonka liittäminen ensimmäiseen ja toiseen asiaan vaatisi edellistäkin hienojakoisempia välejä, ja niin edelleen
ad infinitum.” (F.H. Bradley oli vuosisadanvaihteen tärkeimpänä pidetty englantilainen filosofi.)

Näin alkoi lauantaipäivä, seuraavaksi kirjahyllystä Sumua Susikosken yllä (Gummerus, 1961). Rikostarkastaja Leo Olavi Susikoskikin on filosofi, sillä hän pääsee totuuteen päättelemällä, ei arvailemalla.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 11. elokuuta 2022

Joka nurkan takana luuraa korkouhka


Aina kannattaa olla tarkkana. Kun en ollut omien raha-asioitteni kanssa, jouduin maksamaan ylimääräistä turhaa korkoa. Tekivät nimittäin pankissa sellaisen tempun lupaa kysymättä, että muuttivat Visa-laskujen perimisen käyttötililtäni kannaltani epäedulliseksi. Aina ennen olin maksanut luottokorttimaksut pois kuukauden viimeisenä päivänä, mutta viime joulukuussa pankki vaihtoi systeemin sellaiseksi, että käyttötililtäni ei peritty koko luottosummaa, vaan ainoastaan 30 euroa kuunvaihteessa. Loput jäivät pankkiin ja siitä summasta alettiin periä 8,95 prosentin lainakorkoa.

Kun olen aika huoleton heppu, huomasin tämän muutoksen vasta heinä-elokuun vaihteessa. Taas olivat ottaneet 30 euroa, mutta luottokorttivelkaa jäi pankille noin 3500 euroa seitsemän kuukauden Visa-maksamisistani, ja siitä summasta siis jatkui 8,95 prosentin koronmaksu. Olisi jatkunut koko loppuelämäni, jos en lopulta olisi hoksannut. Oleellista tässä on se, että jos maksaa luottokorttivelkansa heti kuunvaihteessa, ei korkoa mene ollenkaan.

Kävin nyt pankissa ja sain muutetuksi Visa-maksut takaisin sellaisiksi, että maksan ne kokonaan pois aina kuunvaihteessa. Samalla käynnillä kysyin, miten pankkitilieni korkojen kanssa on nyt. Käyttötilin säästökorko 0 % ja tuottotilin myös 0 %. Tämä toinen on siis nimeltään ”tuottotili”, joten se tuottaa minulle 0 %.

Pankeille tällaiset säästötilit sen sijaan tuottavat ihan oikeaa rahaa. Ne käyvät säästäjien rahoilla erilaisia pörssi- ja muita rahakauppoja, joissa rahat virtuaalisesti vierailevat vaikka yön aikana Singaporessa tai Honolulussa, ja aamulla nämä valtavat kiertolaisrahat ovat kasvaneet prosentin tai pari. Kun summat ovat isoja, voitotkin pankeille ovat isoja.

Kysyin myös, paljonko on korkoni pienestä pankkilainastani. Korkoa on ja on noussutkin juuri. Tietenkin maksan pankille korkoa lainasta, mutta miksi minä lainaan säästöjäni pankille ilman korkoa?

Toisessa osuustoimintalaitoksessa kävin ennen Jyväskylän rallin alkua. Otin Sokoksen lehtihyllystä Vauhdin Maailman ja menin kassalle, jossa jonossa oli ennestään kolme ihmistä. Kassarouvan kanssa jo asioimassa ollut nainen kysyi, minkähän väriset sukat hänen pitäisi ostaa, kun hame on sen ja sen värinen. Kassarouva sanoi, että mennäänpä katsomaan. Hävisivät sinne jonnekin hyllyjen väliin. Myyjiä erikseen ei enää ole, vaan kassarouva toimii myös myyjänä sekä nailonien, huulipunien ja kynsilakkojen värikonsulttina. Jätin Vauhdin Maailman siihen, kävin ostamassa lehden Citymarketista ja maksoin itsepalvelukassalla.

Koska Sokos-tavaratalot näyttävät näivettyvän, ne kannattaisi muuttaa ABC-asemiksi, jotka osaavat tappaa lähistöiltään kaiken kilpailevan yritystoiminnan.

Posti ei toimi osuustoimintaperiaatteella, mutta surkeasti pelaa sekin. Lähetin lapsenlapselle kadun toiselle puolelle nimipäiväkortin viisi päivää aikaisemmin - kiitti kortista, jonka oli saanut kaksi päivää nimipäivän jälkeen. Sen sijaan minä en saanut pankin lähettämää avainlukulistaa ollenkaan, vaikka pankki ilmoitti tekstiviestillä lähettäneensä sen.

Pankkireissulla olin kävellen. Yhdessä paikassa jalkakäytävälle oli parkkeerattu sähköauto Tesla, sen ja seinän välissä oli kaadettu sähkölauta, kiersin autokadun kautta. Sähköliikennevälineet ovat niin ympäristöystävällisiä, että niille sallitaan ylimääräisiä vapauksia.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 9. elokuuta 2022

Peterloo – vapaus tai kuolema


Romaanit ja elokuvat tuovat usein esille historiallisia tapahtumia, joista monet ovat ennestään meille tuntemattomia. Nyt sain ensimmäisen kerran tietoa sotilasosastojen aiheuttamasta ”verilöylystä” Manchesterissa 1819, kun katsoin Mike Leighin elokuvan Peterloo (2018). Se kertoo erikoisesta tapauksesta, jossa aseistautuneet jalka- ja ratsuväkisotilaat hyökkäsivät hajottamaan rauhallista mielenosoitusta ja puhetilaisuutta. Väkeä oli paikalla noin 60 000 ja nimenomaan rauhallista kokoontumista korostaen sillä tavalla, että miehet olivat ottaneet mukaansa vaimot ja lapset. Asiana oli vaatimus parlamentaarisesta uudistuksesta ja äänioikeuden laajentamista. Puutteena pidettiin esimerkiksi sitä, että Manchesterilla ei ollut ollenkaan edustusta parlamentissa.

Siitäkin oli pidetty huolta, ettei mielenosoitukseen tulleilla saanut olla minkäänlaisia aseita, ei edes keppiä kädessä. Poliittista eliittiä ja
paikallisia viranomaisia ärsytti kuitenkin väenpaljous ja ennakkoon saatu tieto tunnetun lontoolaisen puhujan Henry Huntin saapumisesta paikalle. Hunt oli agitaattori, joka myöhemmin meni niinkin pitkälle, että kansanedustajaksi noustuaan rohkeni puolustaa äänioikeuden antamista naisillekin. Menihän siihenkin aikaa, sillä Britanniassa säädettiin äänioikeus yli 30-vuotiaille naisille vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Elokuvassa tuodaan esille se jyrkkä vastakkainasettelu, joka vallitsi –
niin siellä kuin muuallakin maailmassa. Kun tieto mielenosoituksen valmistelusta tuli, päättivät tuomarit Manchesterissa peruuttaa Habeas corpus -menettelyn, jossa tuomioistuimen piti pyydettäessä tutkia, oliko henkilön pidättäminen tai vangitseminen tapahtunut laillisesti. Habeas corpus oli Englannissa kirjoitettu lakiin jo 1600-luvulla. Nyt kuitenkin annettiin määräys, että puhujat on pidätettävä heti kokouksen alettua. Näin meneteltiin, mutta kun väki St Peters´s Field -aukiolla alkoi protestoida metelöimällä, pantiin sivummalla varulla olleet husaarijoukot miekkoineen, hallituksen aseelliset sotilaat ja vapaaehtoiset partiot asialle. Kuolleita tuli 15-20, noin 700 ihmistä loukkaantui, Hunt ja muut radikaalit pidätettiin ja tuomittiin nopeasti, Hunt vankilaan kahdeksi vuodeksi.

Elokuvan nimi tulee ilmeisesti Peter´s Fieldistä ja siitä, että Waterloon taistelu oli käyty neljä vuotta aiemmin. Brittiläiset olivat olleet kukistamassa Napoleonia Waterloossa ja nyt Manchesterin alueen väki ajatteli, että voitto on heidänkin saatava – tunnuslause oli plakaateissa ”Vapaus tai kuolema”. Peterloon teurastus ei kuitenkaan tuonut vapautta, kuolemaa kylläkin. Päinvastoin uudistusvaatimukset tukahdutettiin ja hallitus kovensi kantaansa, koska pelättiin maan olevan menossa kohti aseellista kapinaa.

Merkittävä toisenlainen seuraus Peterloosta oli The Manchester Guardian -lehden perustaminen 1821. Sillä oli myöhemmin merkittävä rooli monenlaisten uudistusten läpiviennissä. Nykyisin lehti tunnetaan nimellä The Guardian. Lehti ei kuitenkaan alkuun ollut lainkaan radikaalien uudistusideoiden takana, vaan sen perustaja, puuvillakauppias John Edward Taylor nimenomaan arvosteli kriittisesti vuoden 1819 mielenosoitusta. Nykyisin lehti tunnetaan nimellä The Guardian, joka lienee lievästi vasemmistolainen, mutta vain niin lievästi, ettei ollut innostunut vasemmistolaisen Jeremy Corbynin valinnasta Laborin puheenjohtajaksi.

Elokuvaohjaaja Mike
Leigh (82) sen sijaan on vasemmistolainen, joka 2019 allekirjoitti monen muun julkisuuden henkilön kanssa Corbynia tukevan avoimen kirjeen, jossa Corbynia kuvattiin "toivon majakaksi taistelussa nousevaa äärioikeistolaista nationalismia, muukalaisvihaa ja rasismia vastaan suuressa osassa demokraattista maailmaa. Corbynin johdolla työväenpuolue tarjoaa muutossuunnitelman, joka asettaa ihmisten ja planeetan tarpeet etusijalle yksityisen voiton ja muutamien harvojen etujen edelle." En ole nähnyt nimilistaa allekirjoittajista, mutta yksi oli varmaankin Ken Loach (85), toinen tärkeä vähäosaisten ja syrjittyjen elokuvaaja Englannissa.

Vielä yksityiskohta elokuvasta: miten puhujat ennen saivat äänensä kuuluviin tällaisissa valtavissa kokoontumisissa. Edes megafonia ei Henry Hunt käyttänyt, vaikka paikalla oli 60 000 ihmistä. Vastaavanlainen kummallisuus toistuu usein historiallisia tapahtumia kuvaavissa elokuvissa.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 8. elokuuta 2022

Rasistit toisen rasistin kunniavieraina


Valtakunnankansleri Adolf Hitler ei suostunut kättelemään Berliinin olympiakisoissa 1936 neljä kultamitalia voittanutta Jesse Owensia: "Luuletko todella, että antaisin valokuvata itseni kättelemässä neekerin kanssa”, sanoi Hitler, kun tällaista hänelle ehdotettiin.

Kisat olivat Hitlerille tärkeät, eikä tällainen episodi paljon tahtia haitannut. USA:n
olympiakomitean puheenjohtaja Avery Brundage oli päässyt yksimielisyyteen propagandaministeri Joseph Goebbelsin kanssa siitä, että USA osallistuu kisoihin, vaikka tiedossa jo oli natsien rasistinen politiikka. Kisojen ajaksi juutalaisvainoja vaimennettiinkin.

Amerikkalainen elokuva
Race (2016) on kertomus Owensista ja Berliinistä, mutta mielenkiintoisempana sisältönä siinä on Brundagen suhmurointi Natsisaksan kanssa. Vaikka Brundagen röyhkeää toimintaa elokuvassa silotellaan, tulee hyvin esille hänen henkilökohtainen panoksensa siinä, että USA ei laajoista vaatimuksista huolimatta boikotoinut Berliinin kisoja.

KOK:n
silloinen puheenjohtaja Henri de Baillet-Latour oli kirjoittanut Brundagelle, että hänkään ei pidä juutalaisista, eikä heidän ahdistelunsa Saksassa ole millään tavalla kisojen boikotoimista puoltava asia. Brundage taas oli sitä mieltä, että kaikki muu paha oli merkityksetöntä siihen verrattuna, mitä oli kommunismi, ja hän olikin sitä mieltä, että "juutalais-kommunistisen salaliitto" yritti pitää Yhdysvallat poissa kisoista.

Syksyllä 1934 Brundage kävi Saksassa, josta palattuaan hän raportoi: "Minulle annettiin myönteinen vakuutus kirjallisesti siitä, että juutalaisia ei syrjitä. Ei voi pyytää enempää, ja uskon, että takuu täytetään." Lopullisen päätöksen USA:n osallistumisesta kisoihin teki USA:n olympiakomitea joulukuussa 1935. Brundagen junttaama niukka enemmistö voitti äänestyksen 58 - 56, mutta tämäkään ei riittänyt Brundagelle, vaan hän vaatien vastustajien eroa komiteasta.

Osa urheilu- ja penkkiurheiluväestä halusi amerikkalaiset kisoihin senkin takia, että Max Schmeling oli nöyryyttänyt raskaan sarjan ottelussa Joe Louisin tyrmääämällä tämän täydellä Yankee-stadionilla kesäkuussa 1936. Ottelun jälkeen arjalainen Schmeling kertoi saksalaiselle lehtimiehelle: ”Nyt minun on kerrottava Saksalle ja on raportoitava erityisesti Führerille, että kaikkien maanmiesteni ajatukset olivat kanssani tässä taistelussa ja että Führer ja hänen uskolliset ihmisensä ajattelivat minua. Tämä antoi minulle voimaa menestyä tässä taistelussa. Se antoi minulle rohkeutta ja kestävyyttä saavuttaa tämä voitto Saksan väreille.”

Niin sitten rasistivaltion joukkue lähti Brundagen johdolla New Yorkin satamasta kohti Saksaa. Mukana oli Jesse Owens, jolla myös oli ollut monivaiheinen pohdinta lähdön suhteen. Perillä kaikki meni urheilullisesti erinomaisesti, mutta paluu kotiin oli taas sitä samaa: Owensin kunniaksi järjestettiin isot juhlat hienossa ravintolassa, mutta häntä ei päästetty pääovesta sisään, vaan Owens vaimonsa kanssa ohjattiin ravíntolaan takakautta henkilökunnan ovesta. Elokuvassa Brundagea esittää Jeremy Irons ja Owensia Stephan James (kuvassa).

Jo Berliinissä oli USA:n joukkue alistunut sellaiseenkin, että Natsisaksan toivomuksesta oli 4 x 100 metrin viestijoukkueesta vaihdettu toisiin juoksijoihin juutalaiset Marty Glickman ja Sam Stoller, vaikka heidät oli mukaan otettu vain tätä viestiä varten. Brundage oli tässäkin operaatiossa ratkaisevana vaikuttajana.


Brundagen
oma voittokulku jatkui. Hänet valittiin jo Berliinin kisojen aikana KOK:n jäseneksi, kun ensin annettiin potkut toiselle amerikkalaiselle, boikottia kannattaneelle Ernst Lee Jahnckelle. Jahncke on ainoa KOK:n jäsen, joka koskaan on erotettu.

Vuonna 1940 Brundage oli perustamassa Amerikka ensin -komiteaa, jonka toiminnassa ilmeni selviä juutalaisvastaisia piirteitä. Sen kuuluisia jäseniä olivat myös Henry Ford ja Charles Lindberg.

Brundagesta tuli KOK:n puheenjohtaja 1952
ja Suomen urheilun kultaisen ansioristin hän sai 1955. Tämän uran loppu koitti Münchenin olympiakisojen jälkeen 1972, kun Brundage ei suhtautunut riittävän vakavasti yhdentoista israelilaisen urheilijan murhaan terroristien toimesta. Muistotilaisuudessa hän vain tuomitsi urheilun politisoitumisen ja kieltäytyi keskeyttämästä kisoja. Myöhemmin hänen toimiaan 1936 ja 1972 on pidetty todisteina antisemitismistä.

Mielenkiintoinen aihe
Stephen Hopkinsin ohjaamassa elokuvassa on sekin, miten Owensin henkilökohtainen valmentaja Larry Snyder jätettiin pois olympiajoukkueesta. Hän kuitenkin matkusti Berliiniin omalla kustannuksellaan ja lopulta siellä tilanne kärjistyi niin, että Owens sanoi lopettavansa siihen paikkaan, ellei Snyder saa toimia hänen valmentajanaan. Snyder saikin hommansa takaisin ja joukkueen yleisurheilijoiden päävalmentaja Dean Cromwell seurasi Owensin valmentautumista sivusta.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 3. elokuuta 2022

Suomi ei olekaan onnellisin, kun otetaan ekologia huomioon


Suomalaiset on jo kolmena vuonna tilastoitu maailman onnellisimmaksi kansaksi. Nyt tulee kuitenkin toisenlainen tieto: Onnellisen planeetan indeksissä kärjessä on Costa Rica (kuva sen pääkaupungista San Josésta) ja Suomi on vasta sijalla 33. Tätä indeksiä pitää hyvinvointitaloutta tutkiva Wellbeing Economy Alliance -verkosto, johon Suomikin liittyi pari vuotta sitten. Happy Planet Index koostuu ihmisten elinajanodotteesta, ihmisten omista kokemuksista omasta hyvinvoinnistaan ja ekologisesta jalanjäljestä.

Ekologinen jalanjälki tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, paljonko luontoa pitää tärvellä, jotta saavutetaan tietty inhimillisen hyvinvoinnin taso.
Maailman kuvalehden tänään ilmestyneessä numerossa 4/2022 kerrotaan tästä indeksistä, jossa Pohjoismaat ja muut vauraat teollisuusmaat kärsivät selvästi huonosta ekologisesta kehityksestään. Merkittävä poikkeus on Sveitsi neljännellä sijallaan. Suomikin on 152 maan joukossa aika hyvällä sijoituksella, kun otetaan huomioon, että esimerkiksi USA on sijalla 122 ja Luxemburg 143. Huonoimmat ovat Mongolia ja Qatar.

Suurin selitys Costa Rican ykköstilalle on energia. Tämän vuoden ensimmäisellä neljänneksellä siellä tuotettiin energiasta 97 prosenttia uusiutuvilla! Aurinko paistaa.

Yksikään maa ei saa kiitettäviä lukemia kaikista kolmesta muuttujasta, joten ihmisen ja luonnon hyvinvoinnin yhdistäminen parhaalla mahdollisella tavalla on vielä löytämättä.
Tästä tasapainon löytämisen vaikeudesta kertoo, että indeksin maksimilukuun 100 ei missään päästä lähellekään:

1. Costa Rica 62,1
2. Vanuatu 60,4
3. Kolumbia 60,2
4. Sveitsi 60,1
5. Ecuador 58,8
6. Panama 57,9
7. Jamaika 57,9
8. Guatemala 57,9
9. Honduras 57,7
10. Uruguay 57,5
- - - - -
33. Suomi 51,3

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 2. elokuuta 2022

Joidenkin on oltava rauhan asialla, vaikka koko maailma kävisi sotaa


Aikaisemmin F-ykkösissä ajanut venäläinen Daniil Kvyat kilpaili viime sunnuntaina Indianapolisin radalla amerikkalaisen kilpatallin joukkueessa. Jyväskylän ralliin tällä viikolla osallistuu omassa MM-luokassaan neljäntenä oleva venäläinen Nikolai Gryazin. Suomessa ollaan enemmistöisesti sitä mieltä, että tällaista ei pitäisi nyt sallia.

Meillä on tuttavaperhe Viipurissa. Onkohan nyt kysyttävä, ovatko he äänestäneet Putinia? Jos ovat, niin pitääkö joulukortti jättää lähettämättä?

Entä ne, jotka eivät ole äänestäneet Putinia?
Aarne Tarkaksen elokuvassa Olemme kaikki syyllisiä (1954) Antti tekee murhan, mutta hän itse on olosuhteiden uhri, on kokenut ankean lapsuuden ja yhteiskuntakin on häntä kaltoin kohdellut. Elokuvan nimikin kertoo, että vastuuta ei voi väistää kukaan. Tällä hetkellä ainakin tässä Venäjän lähimaisemissa ovat monet sitä mieltä, että kaikki venäläiset ovat syyllisiä.

Tilanne muistuttaa Saksaa 30-luvulla. Olivatko kaikki saksalaiset syyllisiä
Hitlerin tekoihin? Olisiko äänestäjien pitänyt tietää, mitä Hitlerin pääkopassa liikkui? Samaa voi nyt kysyä Venäjällä. Jos oli äänestänyt Putinia, niin tiesikö, että Putin aloittaisi hyökkäyksen Ukrainaan?

Ensimmäisen maailmansodan aikana 1915 Hermann Hesse kirjoitti Neue Zürcher Zeitungissa otsikolla ”O Freunde, nicht diese Töne” (Oi ystävät, ei näitä sävyjä) ja vetosi Saksan älymystöön, ettei se lankeaisi kansallismieliseen vihanpitoon. Tämä pani hänet keskelle poliittista väittelyä: Saksan lehdistö hyökkäsi häntä vastaan, kotiin tuli vihamielisiä kirjeitä ja vanhat ystävät katkaisivat välinsä. Saksassa hän sai nimityksiä petturiksi ja kyyksi.

Hesse kysyi, muuttuiko japanilainen kirjallisuus huonommaksi, kun keisarillisen Japanin laivasto hyökkäsi Kiinassa olevaan Saksan laivaston tukikohtaan Tsingtaoon. Entä tulivatko saksalaiset sinfoniat entistä paremmiksi, kun sodittiin englantilaisia vastaan? Vuonna 1946 Hesse sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Tämänkaltaisia asetelmia on nyt. Vaikka Venäjän hyökkäys- ja valtaussota on viimeistä piirtoaan myöten tuomittava, onko tosiaan niin kuin monien mielestä on, että joka iikka Venäjällä on sotasyyllinen? Jos joskus vielä menen Viipuriin ja hyppään Monrepohon vievään linja-autoon, olenko siellä vihollisten keskellä? Tai onko sallittua mennä katsomaan Tshehovin Kirsikkapuistoa, kun kuitenkin liput on jo ostettu?

Historian ja yhteiskuntaopin lehtorina Itä-Suomen yliopistossa toimiva
Jouko Jokisalo kirjoitti yhdessä sähköpostiryhmässä, että kun intellektuellit joutuvat sotakiihkon valtaan ja kirjoittavat taistelulyriikkaa, boikotoivat "vihollistaidetta" ja herjaavat kokonaisia kansoja, ketkä silloin puolustavat totuutta. Jokisalo muistutti, että esimerkiksi Goethe ei sodan aikana 1813-14 kirjoittanut sotalyriikkaa: ”Goethe säilytti sisäisen vapautensa. Hän toimi älyllisen omantuntonsa mukaisesti. Se, joka kerran on uskonnut ihmisyyden ajatukseen, tieteen universaalisuuteen, taiteeseen vailla kansallisia rajoituksia, ei saa pettää vakaumustaan nyt kun sitä koetellaan. Jos myös intellektuellit pettävät henkiset arvot, sota tulee ruhjomaan Euroopan perustukset. Joidenkin on jatkettava rauhaa, vaikka koko maailma kävisi sotaa. Joidenkin on yritettävä säilyttää rauha siinä mitassa kuin on mahdollista - se on tulevaisuuden tänään asettama tehtävä.”

kari.naskinen@gmail.com