Säkeitä, jotka kirjoitettiin muutamia maileja Tintern Abbeyn pohjoispuolella palatessa Wyen rannoille erään matkan aikana 13. heinäkuuta 1798.

Kun runon nimi on näin hieno kuin tässä otsikossa, on runo pakko lukea. Tällaisia harvinaisia löytöjä tekee usein kirjaston uutuuskirjojen esittelypöydältä. Tämä englantilaisen William Wordsworthin runo on kuvaus luonnon majesteettisesta, suurenmoisesta kauneudesta, kuten runon uuden suomennoksen tehnyt Atte Koskinen johdantotekstissään kirjoittaa. Yhtä ajattomia teemoja Wordsworthin runossa ovat muisti, etäisyys ja ihmisen suhde paikkaan.

Runon kieli itsessään on niin kaunista, että sitä on mahdoton tällaiseen lyhyeen juttuun pieninä pätkinä lainata. Siitä saa todellisen kuvan vain kokonaan lukemalla, ja eikähän se kovin pitkä olekaan, 160 säettä. Kannattaa tutustua.

Mielenkiintoinen asia runossa on muiston ja muistamisen käsittely. Runoilijakin kirjoitti muistikuvansa viisi vuotta myöhemmin Tintern Abbeyn luostarin maisemissa retkeilynsä jälkeen. Erikoista vain, että luostarin nimeä hän ei runon nimessä olevan maininnan jälkeen kirjoita näkyviin enää ollenkaan. Tästä voi päätellä, että hänelle muisto paikasta oli enemmän kuin paikka itse. Tintern Abbeyn luostarin Walesissa olivat perustaneet sisterssiläiset munkit 1131.

Näin on varmaan monella nykyihmiselläkin, jotka ovat ehkä kymmeniä vuosia olleet poissa synnyinpaikkakunnaltaan. Se vanha kotikaupunki tai kirkonkylä ei enää ole sama kuin joskus puoli vuosisataa sitten. Vanhojen rakennusten tilalle ovat tulleet korkeat tornitalot, tielinjaukset ovat muuttuneet, eikä tuttujakaan enää näe. Minäkin kuulun tällaisiin muuttajiin. Lahdessa olen asunut yli 55 vuotta, ja entisessä kotikaupungissa käydessäni tuntuu, että vieraat ihmiset ovat varastaneet sen kaupunkini, kaiken lisäksi pilanneet uusilla rumilla taloilla. Muistot ovat parempia kuin todellisuus.

Analyysissaan Wordsworthin runosta Koskinen siteeraa osuvasti James Joycen kirjettä tyttärelleen Lucialle 29.5.1935: ”Poissaolo on läsnäolon korkein muoto.” Tuohon aikaan Joyce asui Pariisissa, mutta muisti tarkkaan Dublininsa.

Suomen kielessä sanotaan, että muistaa jotkin asiat ulkoa, vaikkapa Suvivirren sanat, saksan kielen prepositiot ja Tonavan sivujoet. Tarkoittanee sitä, että muistaa asioita luetun tekstin ulkopuolellakin, siis ilman tekstin apua. Atte Koskinen sanoo paremmaksi ilmaukseksi englannin kielen ”to know by heart”, suomeksi ehkä ”sydämelleni tuttu”.

Saksan prepositioita ei muista sydämen rakkaudesta, vaan ikävästä pänttäämisestä koulussa, mutta jos Wordsworthin runosta jää joitakin säkeitä mieleen, niin kysymys voi jo olla sydämelle tutusta. Latinan kielen muistamista tarkoittava sana ”recordari” on puolestaan syntynyt sanoista ”revocare” (kutsua takaisin) ja ”cor” (sydän). Kyllä sydän tietää, mitä kaikkea kannattaa kannattaa sinne kutsua ja sinne jättää. Näin se oli Wordsworthillakin:

… nää näyt kauniit luotain uupuneet
sen sijaan
saanut oon nuo sulot tuntea
ma veressäin, ja myötä sydämein.

Willian Wordsworth oli 28-vuotias runonsa kirjoittaessaan. Ehkä hän jo tuolloin pohti, mitä jää, kun nuoruuden intohimot hiipuvat. Vastaus on muistoihin nojaava yhteys luontoon, joka tekee elämästä siedettävämpää ja merkityksellisempää. Se on romanttista optimismia teollisen vallankumouksen ja kaupunkielämän keskellä – luonto pelastaa sielun.

Palauttaessani kirjan löysin samalta uutuuksien pöydältä venäläisen Zinaida Gippiuksen (1869 – 1945) runokirjan Pietarin Sapfon säkeitä, josta myöhemmin, jos antaa aihetta.

kari.naskinen@gmail.com

Hakkapeliittojen kotiinpaluu

Orimattilan taidemuseossa järjestetään huomenna kuvanveistäjä Pentti Papinahon syntymän 100-vuotisjuhla kutsuvierastilaisuutena. Papinaho syntyi 2.6.1926 maanviljelijäperheeseen Multialla Keski-Suomessa, 60 kilometriä Jyväskylästä länteen. Taidekouluissa Helsingissä opiskeltuaan Papinaholla oli ensimmäinen näyttely Helsingissä 1953 ja samana vuonna hän muutti asumaan Orimattilaan, jossa hän elämäntyönsä teki. Lahdessa Papinaho opetti taideteollisessa oppilaitoksessa ja Lahden taidekoulussa 1970-luvulla, ja Lahdessa on myös hänen tunnetuin teoksensa Hakkapeliittain kotiinpaluu Mariankadulla lähellä Aleksanterinkatua.

Hakkapeliittojen sotaretket olivat kovia, mutta rankkaa oli Papinahon ison veistoksenkin kanssa, ennen kuin rauha tuli. Patsashankkeen olivat panneet alulle 30-vuotiseen sotaan osallistuneiden miesten muistoksi Ratsumieskilta, Hakkapeliittayhdistys ja Hämeen ratsumiesrykmenttisäätiö. Sotaan oli osallistunut paljon miehiä Lahden seudulta, ja poliittisen taistelun jälkeen myös Lahden kaupunki osallistui patsaan kustannuksiin 2/3:lla. Täytyihän oikeiston saada tahtonsa läpi, koska vasemmistolla oli jo Eetu Salinin muistomerkki (1967) Mariankadun puistossa kaupungintalon luona. Salinin patsaan takana oli Lahden sosiaalidemokraattinen kunnallisjärjestö, joka myös sai kaupungilta merkittävän avustuksen muistopatsaan tekemiseen.

Hakkapeliittojen patsasretki Lahdessa alkoi 1975, kun teos paljastettiin kaupungin 70-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä Sairaalanmäellä. Porvarit olivat kuitenkin sitä mieltä, että paikka oli liian vähäpätöinen ja siitä sitten kinattiin 15 vuotta. Militaristien mielestä ainoa oikea paikka näin hienolle sotamuistomerkille olisi ollut kauppatori, mutta nykyiselle paikalleen Mariankadulle Hakkapeliitat lopulta siirrettiin 1991. Tuossa vaiheessa koiranleuat veistelivät, että patsaan jalustaan pitäisi panna pyörät, niin sitä olisi helpompi siirrellä aina poliittisten voimasuhteiden muuttuessa.

Papinahon muut teokset Lahdessa ovat reliefimuodostelma Kymmenen neitsyttä ja alttarireliefi (1973) Joutjärven kirkossa, reliefi Tiedon ja taidon solukko (1969) Lotilan alakoulun seinässä, J.K. Paasikiven rintakuva Mukkulan kartanon puistossa (1974), Eliel Saarisen reliefi kaupungintalon seinässä (1975) sekä lisäksi kuntaliitoksen mukana tullut pieni Kasvu-veistos (1972), joka on Nastolan entisen kunnantalon edustalla ison kiven päällä.

Orimattilassa on Asevarikko 2:n onnettomuudenuhrien muistomerkki (1966), Jymylinnan mäellä veteraanimuistomerkki Ajan railo (1972), Valtion virastotalon edustalla Orimattilan varsat (1976), Erkontien ja Puistotien risteyksessä Hermeksen siivet (1980), Helsingintien ja Artjärventien risteyksessä Tekstiilipuu (1986) ja Varsapuistossa Urho Kekkosen reliefi (1990).

Orimattilan taidemuseossa on esillä Pentti Papinahon perustama nimikkokokoelma, jota on museovieraita varten tänä vuonna uudistettu taiteilijan elämää ja uraa taustoittaen. Muutenkin kuvanveisto painottuu tämän vuoden näyttelyohjelmistossa.

Pentti Papinaho sai Pro Arte -mitalin 1976, Pro Finlandian 1976 ja professorin arvonimen 1982. Hän kuoli sairauskohtaukseen kotonaan Orimattilassa 1992.

kari.naskinen@gmail.com

Kela tuputtaa rahaa pyytämättä

Kelan valinnanvapauskokeilussa 65 vuotta täyttäneille ovat yksityissektoria käyttäneet lisääntyvästi rikkaimmat, kaupunkilaiset ja ennenkin yksityisiä palveluja käyttäneet. Mitä järkeä tässä on?

Käynti yksityisellä yleislääkärillä maksaa tässä kokeilussa 30 euroa, ja tällaisia käyntejä voi olla kolme vuodessa. Kokeilu alkoi viime syksynä ja ensimmäisten tilastojen mukaan tätä etua ovat siis hyödyntäneet parhaiten varakkaat kaupunkilaiset, jotka ennestäänkin ovat käyneet yksityislääkärin vastaanotolla

Toinen Kelan antama etu koskee kaikkia yksityislääkärin vastaanottokäynnin kustannuksia. Kun eilen kävin hammaslääkärissä vuositarkastuksessa, lasku oli 106 euroa, josta Kela kuitenkin korvasi 30 euroa. Sama ihmettely: mitä järkeä? Olen käynyt samassa hammaslääkärikeskuksessa kymmeniä vuosia, enkä vähentäisi hammasterveydestäni huolehtimista, vaikka Kela ei rohkaisukymppejään tuputtaisikaan.

Tällaiset tasapuolisesti kaikkia koskevat avustukset ovat suurelta osin perusteettomia. Kun valtiolla on rahaa niin vähän, että kaikessa pitää jarruttaa, niin tässä olisi yksi kohde lisää: Kela-tuet vain todellisille tarvitsijoille.

Torin piirakkamummolle taas pitäisi antaa avustus maksuautomaatin hankkimiseksi. Aamupäivällä ostin kaalipiirakan, mutta kun taskussa ei ollut kuin vitonen, sain vain yhden, enkä kotiinviemiseksi saanut toista. Pankkikortilla ei voinut maksaa, mutta jollakin mobiili baylla kyllä, eikä minulla sellaista ole. Meitä lähimmässä kahvilassa sama juttu vielä hankalammin: jos ei taskussa ole tasarahaa, en voi kahvia ostaa.

Vaikeimmassa asemassa olevien kohdalla hallitus osaa tehokkaimmin jarruttaa. Työttömille maksetut työmarkkinatuet ja peruspäivärahat lakkautettiin vappuna, kun tilalle tuli uusi yleistuki. Se on tarveharkintainen, jollainen ei peruspäiväraha ollut. Näin tutkitaan, meneekö uusi yleistuki nimenomaan ankaraan tarpeeseen. Miksi vastaavanlaista tarveharkintaa ei toteuteta Kelan lääkärinlaskuavustuksissa?

Perustuslain 19. pykälän 2. momentin mukaan sellaisessa tilanteessa, jossa työtä ei pystytä turvaamaan, on kansalaisella oikeus sosiaaliturvaan – ilman tarveharkintaa.

Piirroskuvan tähän juttuun lainasin Suomen kuvalehdestä. Se liittyi juttuun hirviöstä, jolla lehden silloinen (2014) päätoimittaja Ville Pernaa tarkoitti hyvinvointivaltiota. Lehden nykyinen henkilökunta on tyytyväisempi, kun Purran – Orpon hallitus on tehokkaasti purkanut hyvinvointivaltion turvatoimia.

kari.naskinen@gmail.com

Vuodet ja kuukaudet kuin virtaava vesi – ja äkkiä hän on jo vanha mies

”Taide on ihmisen korkein saavutus”, sanoi Arthur Schopenhauer. Kaikkein korkeimmalle hän nosti musiikin, jonka jälkeen tulevat kirjallisuus ja sitten kuvaamataide. Maalauksen katsomiseen voi käyttää aikaa hetken, mutta kirjan lukemiseen ja sinfonian kuuntelemiseen tarvitaan aikaa ja keskittymistä.

Tarkemman jaottelun teki kiinalainen virkamies Li Rihua (1565 - 1635), joka Ming-dynastian aikana hovissa työskennellessään pani kaunotaiteet täsmälliseen järjestykseen. Musiikkia Li Rihua ei kuitenkaan luetteloinut, koska hän tarkasteli taidetta lähinnä näkyvän kautta. Sijoilla 1, 3, 4, 6, 9 ja 10 ovat kalligrafiset teokset, joissa yhdistyvät maalaustaide ja runous. Kalligrafia ei ole kuva näkyvästä maailmasta, vaan se kuvaa mielen sisältöä. Vanhat kalligrafiat luetaan ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle (niistäköhän sudokujen malli on otettu).

Kalligrafian jälkeen Li Rihuan paremmuusjärjestyksessä ovat maalaukset, pronssiastiat ja keramiikka. Työstettävistä materiaaleista arvostetuimmat olivat geologisesti erilaiset mutta näöltään toisiaan muistuttavat nefriitti ja jadeiitti.Tämä tarkkaan yksilöity lista päättyy numeroon 23.

Tuli mieleen sellainenkin, että saikohan faarao Akhenatenin päävaimo Nefertiti nimensä nefriitistä, mutta nettitutkimukseni eivät tätä arveluani tukeneet. Muinaisegyptin nefertiti-sanan etymologia johtaa siihen, että kuningattaren nimi tarkoittaa suunnilleen "täydellisen, kauniin naisen saapumista".

Kirjassa Itämainen estetiikka (2011) taidehistorioitsija Minna Törmä kirjoittaa, että vanhassa kiinalaisessa kulttuurissa estetiikka oli koko ajan läsnä, etenkin kalligrafiassa, maalaustaiteessa ja runoudessa.

Tämän jutun otsikon runo on kiinalaisen Hanshan-erakon kirjoittama joskus 500-900-lukujen tienoilla. Olen nyt lukenut näitä erakkorunoja Kylmä vuori -kirjasta (2026), johon niitä on suomentanut sinologi Pertti Seppälä. Muutamat runot ovat samalla aukeamalla kalligrafioina, jotka on ”säveltänyt” Shi Jingli. Aikaisemminkin Seppälä on suomentanut näitä erakkorunoja, samoin kuin Pertti Nieminen. Myös Jack Kerouac käänsi samoja runoja Dharmapummit-romaaniinsa (1959), joka on ilmestynyt suomeksikin.

Tang-dynastian koottujen runojen (1707) esipuheessa kerrottiin, että Hanshan asui lopun elämänsä, ilmeisesti kymmeniä vuosia, ”Kylmällä vuorella” Tangxingin piirikunnassa. Aika ajoin hän vieraili buddhalaisessa Guoqing-temppelissä päässään koivuntuohilakki, yllään turkisvuorellinen puuvillakaapu. Hanshan tapasi kirjoitella runojaan bambujen runkoihin, kiviin, kallioseinämiin ja lähikylien talojen seiniin. Runoja on säilynyt alun neljättäsataa.

Missä tänään pilveilee tomu,
siellä aaltoili aikanaan meri.

Idässä kirkastuu, lännessä hämärtyy,
kukat kuihtuvat ja kukoistavat taas.
Vain keltaisten lähteiden vieraat
katoavat pimeyteen eivätkä palaa.

TAITEEN TEHTÄVÄ ON
PALVELLA IKUISUUTTA

Itämainen estetiikka -kirjassa (toim. fil. tri Minna Eväsoja) käsitellään Kiinan lisäksi japanilaista, intialaista, egyptiläistä, mesopotamialaista, arabialais-islamilaista ja koko Kaakkois-Aasian kulttuuria. Muinaisesta Egyptistä kirjoittaa akatemiatutkija Jaana Toivari-Viitala, että kuolemaa seuraava ikuisesti jatkuva olotila oli kulttuurin yksi ydinajatus. Näin elämälläkin oli iso tarkoitus, valmistautua lopulliseen olemiseen. Siksi taiteenkin ensisijaisena tehtävänä oli palvella tuonpuoleista. Toisaalta taide rikastutti maanpäällistä elämääkin sekä eliitille että tavalliselle kansalle – kuvallinen ilmaisu, kirjallisuus, musiikki ja tanssi.

Tärkeintä oli joka tapauksessa, että taiteen keinoin luotiin kuvaa ihanasta tuonpuoleisesta. Uskottiin, että taiteen voimalla pystyttiin vaikuttamaan kuolemaan, joka itsessään oli pelottava tapahtuma.

Tarinoiden kertominen oli arvostettua ajanvietettä. Jo ennen vuotta 2000 eKr. tarinoita alettiin ikuistaa kirjotettuunkin muotoon. Tunnetuin muinaisegyptiläinen tarina koskee Sinuhe-nimistä virkamiestä, ja tämän teoksen synty ajoittuu 1800-1900-lukujen taitteeseen eKr. Sinuhen eli ”Sykomorin pojan” tarinasta tuli todellinen kansansuosikki, jota kopioitiin ahkerasti tuhannen vuoden ajan. Se on vanhin säilynyt egyptiläinen matkakertomus.

kari.naskinen@gmail.com

Onnen saari vaihtui sodan kauhuihin

Huhtikuussa kirjoitin Maunu Kurkvaarasta (1926 - 2023), joka 60-luvun alussa käynnisti suomalaisen elokuvan uuden aallon kolmella elokuvallaan. Niitä ennen hän oli tehnyt lyhytelokuvia ja myös viisi teatterilevitykseen tarkoitettua pitkää elokuvaa. Näistä pitkistä ensimmäisen muodostivat tavallaan kaksi samanaiheista elokuvaa, sillä Kurkvaara ei ollut tyytyväinen ensimmäiseen versioon Onnen saari (1955) ja hän kuvasi sen alkuun uuden kehyskertomuksen ja myös uuden lopun. Näin syntyi parannettu versio Ei enää eilispäivää (1956). Uudistettunakaan siitä ei kuitenkaan tullut yleisö- eikä arvostelumenestystä.

Kurkvaara oli valmistunut kuvataiteilijaksi, eikä uuden ilmaisutavan ja -materiaalin käsittely heti onnistunut. Tarkoitus oli joka tapauksessa lähteä täysipainoisesti elokuva-alalle, mistä kertoo myös oman tuotantoyhtiön Filmi-Ahjo Oy:n perustaminen. Kerronta eikä henkilöohjauskaan kuitenkaan toimineet. Kuvaajana Kurkvaara käytti Olavi Gunnaria, joka tätä ennen oli kuvannut Nyrki Tapiovaaralle ja Roland af Hällströmille, mutta Kurkvaaran kanssa kuvaaminen jäi liikaa meri- ja muiden luontomaisemien esittelemiseksi köyhän käsikirjoituksen takia. Liikaa haahuilua, vetelää rytmitystä ja näyttelijöiden puhumatonta liikkumista ja olemista Bornholmin saarella, jossa Olavi Laitinen tapasi tanskalaistyttö Birten.

Kuten parannetun version mainosjulisteesta näkyy, pysyi Olavin ja Birten onnen saari myös uudemman elokuvan ruotsinkielisessä nimessä: Lyckans ö. Saarelle Olavi oli purjehtinut kavereidensa kanssa, ja näitä onnen aikoja alikersantti Olavi muistelee saatuaan rintamalle kirjeen Birteltä. Sodat tulevat lyhyesti ja kurjasti esille muutenkin, kun Olavi loukkaantuu vakavasti ja Birte kuolee saarellaan pommin sirpaleeseen. Onnen saari oli, ei ole enää, ja elokuvan lopussa nousevat esille pasifistiset mietteetkin, mutta mennyt mikä mennyt ja uutta taas lykkää.

Elokuvan pääosissa näyttelevät Topi Reinikka ja Aino-Maija Tikkanen. Muita tuttuja teatteriammattilaisia ovat ohimenevissä pikkurooleissa Anja Haahdenmaa, Marita Nordberg ja Ola Johansson. Myöhemmissä elokuvissaan Kurkvaara turvautui enemmän varsinaisiin filminäyttelijöihin ja amatööreihin sekä otti elokuvansa kokonaan omaan haltuunsa (käsikirjoitus, ohjaus, leikkaus, lavastus, tuotanto), mikä johti parempiin lopputuloksiin. Musiikin Ei enää eilispäivää -elokuvaan sävelsi Leonid Bashmakov, joka myöhemmiltä vuosikymmeniltä muistetaan nimenomaan TTT:n kapellimestarina.

Helppoa ei Kurkaavarn elokuvanteko ollut, kuten Filmi-Ahjon lähettämästä selvityksestä Valtion elokuvatarkastamolle kävi ilmi: "Alkuaan oli tarkoitus kuvata lähes kaikki ulkokuvat Bornholmin saarella Etelä-Itämerellä, mutta seuraavista syistä tämä supistui tarkoitettua vähäisemmäksi: 1. Kesä oli ilmojen puolesta mahdollisimman huono. 2. Aino-Maija Tikkasella oli vain vajaat kaksi viikkoa aikaa, koska häntä odotti jo uusi filmi Suomessa. 3. Valuutta loppui kesken. 4. Torikuvat Bornholmin satamassa valottuivat kasetin vuotaessa ja jouduimme uusimaan ne Helsingissä. Loppujenlopuksi saimme otetuksi vain aivan tärkeimmät kuvat, kuten pikku-satama, osa kaupungissa, osa kalastuksesta, mahtavimmat rantanäkymät."

Onneksi Suomeenkin tuli 60-luku ja Kurkvaara sai aikaan meren aaltojen kuvaamisen lisäksi myös elokuvan uuden aallon.

kari.naskinen@gmail.com

Digitaalisuus ja algoritmit eivät saisi ohittaa ihmisten perusoikeuksia

Tänään Helsingissä pidetyssä keskustelutilaisuudessa oikeusvaltion nykytilasta ja tulevaisuudesta tuli esille tapaus Göteborgista, jossa algoritmi oli määrännyt lapsen kouluun, vaikka se ei ollut lähimpänä perhettä. Tapauksesta kertoi yleisön joukossa ollut Aalto-yliopiston tohtori (nimeä en muista), joka lisäksi sanoi, ettei oikeus ottanut vanhempien tekemää valitusta käsiteltäväkseen, koska päätöksen oli tehnyt kone, eikä lainsäädäntö mahdollistanut koneen haastamista oikeuteen.

Entinen apulaisoikeusmies Maija Sakslin otti myös esimerkin digitaalisen vallankäytön ongelmasta, joka koskee Suomi.fi-verkkopalvelua. Siihen on nyt koottu kaikki julkisen hallinnon palvelut ja asiointikanavat sekä julkaistavat asiakirjat.

”Kansalainen voi siellä Suomi.fi-verkossa kyllä pyytää, että hän haluaa edelleen kaiken sen välittämän tiedon kirjeitse paperilla, mutta tämän digikiellon joutuvat nyt tekemään juuri ne, jotka huonoiten hallitsevat tämän sähköisen operoimisen taitoja. Miksei tehty päinvastoin, että ne jotka haluavat toimia verkon välityksellä, he ilmoittaisivat halustaan”, ihmetteli Maija Sakslin.

Tuore kokemus on. Pari viikkoa sitten Suomi.fi ilmoitti minullekin, että nyt alan saada ko. tietoja sen kautta, mutta jos haluan tiedot kirjeitse, pyydettiin ilmoittamaan siitä netissä. Yritin etsiä, mutta en löytänyt sitä kohtaa, jossa näin toimitaan. Pitää nyt etsiä uudestaan.

Digi digi digi. Ei onnistu kaikilta. Minäkään en enää voi pysäköidä kotikaupungissani kadun reunaan, koska en pysty vanhalla Nokian kännykälläni maksamaan parkkiaikaani.

Tilaisuuden oli järjestänyt Valta valita toisin -yhdistys. Lähtökohtana oli, että yksilöiden perus- ja ihmisoikeudet, hyvä hallinto, riippumattomat tuomioistuimet sekä demokraattisen yhteiskunnan pelisäännöt ovat oikeusvaltion ydin. Näiden periaatteiden toteutuminen on kuitenkin nyt vaarantunut, kun demokratiaa nakerretaan eri puolilla Eurooppaa. Suomessakin oikeusvaltion tilanne on aikaisempaa huonompi, kun yhteiskunnallinen vastakkainasettelu on kärjistynyt ja luottamus instituutioihin horjuu.

Maija Sakslin sanoi, että itsemääräämisoikeus on heikentynyt. Koskee selvästi esimerkiksi vanhuksia, joita on laitoshoidossa jopa määrätty elvytyskieltoihin henkilöltä itseltään tai omaisilta kysymättä. Koronapandemian aikana ikärasismi taas ohitti laillisuuden, kun yhtäkkiä vain päätettiin ikärajoista rokotusten antamiselle.

OIKEUSVALTIO JA
DEMOKRATIA KRIISISSÄ

Oikeushistorian entinen professori Jukka Kekkonen sanoi oikeusvaltio- ja demokratiakehityksen heikkenemisen alkaneen 1970-80-lukujen vaihteessa Thatcherin ja Reaganin johdolla.

”Tällä hetkellä kriisiytyminen on pahenemisvaiheessa, kun valta- ja varallisuuserot kasvavat ja keskiluokan ahdinko syvenee, ja tästä seuraa sekin, että säätykierto alenee. Lisäksi monenlaiset epävarmuudet lisääntyvät ja oikeistopopulismi saa uutta valtaa – Ylen ohjelmissa ei tätä sanaa saa käyttää, jos haluaa esiintyä televisiossa”, sanoi Kekkonen.

Vahvoja oikeusvaltioiden tunnusmerkit täyttäviä valtioita ei nyt ole kuin noin 20. Suomessakin kehitys on huonoa, mistä osoituksina ovat Suomen tilastollisen sijoittumisen heikkeneminen tieteellisen tutkimuksen ja sananvapauden osalta.

Oikeusvaltiota uhkaavat monet yhtäaikaiset kehityskulut kaikkialla maailmassa. Populistinen, ideologisesti tarkoitushakuinen retoriikka vääristää tosiasioita, sumentaa kokonaiskuvaa ja heikentää keskustelun tasoa. Poliittisia agendoja ajetaan läpi huolimatta niiden lainsäädännöllisistä esteistä, ja lainvalmistelun laatu heikkenee, kun asiantuntijatiedosta ja tutkimuksesta ei välitetä. Laki ja oikeustodellisuus ovat ajautumassa sovittamattomaan ristiriitaan.

Euroopassa joutuu kantamaan huolta myös tuomioistuinten itsenäisyyden säilymisestä. Kho:n presidentti Kari Kuusiniemi sanoi, että EU:ssakin ovat hallitukset puuttuneet tai yrittäneet puuttua tuomioistuinten toimintaan ja mainitsi esimerkkejä Puolan, Unkarin ja Islannin.

Kuusiniemi otti esille myös sen ajankohtaisen asian, että on esitetty erilaisten valitusoikeuksien rajoittamista. Ei pidä rajoittaa, hän sanoi. Esimerkiksi kunnallisvalitus turvaa päätöksenteon menettelyllistä ja sisällöllistä lainmukaisuutta. Se ehkäisee ennalta lainvastaisuuksia ja mahdollistaa päätösten tehokkaan jälkikäteisen laillisuusvalvonnan sekä pakottaa päätöksenteon läpinäkyvyyteen. Kunnallisvalituksella on myös erottamaton yhteys perusoikeuksien ja kunnan asukkaiden itsehallinnon toteutumiseen, samoin korruption ehkäisemiseen.

Tuomioistuin voi valvoa päätöksenteon lainmukaisuutta vain, jos valittamaan oikeutettu taho saattaa asian tuomioistuimen ratkaistavaksi. Yksi esimerkki tällaisesta tilanteesta liittyi korona-ajan ravintolasulkuihin: kun sulku toteutettiin valtioneuvoston asetuksella, korkein hallinto-oikeus ei voinut tutkia asiasta tehtyä valitusta, koska kysymys oli lainsäädäntövallan käyttämisestä eikä hallintopäätöksestä.

kari.naskinen@gmail.com

Kauppiaat haluaisivat arkipyhät pois

 

Koti, kypärä ja isänmaa -kauppiaat haluaisivat taas joidenkin arkipyhien muuttamista tavallisiksi arkityöpäiviksi. Kerran tämä jo onnistuikin, kun loppiainen ja helatorstai 70-luvun alussa siirrettiin lauantaipäiviksi. Ei tarvinnut maksaa sunnuntaikorvauksia ja kauppakin kävi vähän paremmin kuin pyhäpäivisin. Samalla toinen helluntaipäivä maanantailta lakkautettiin kokonaan. Vuonna 1992 loppiainen ja helatorstai kuitenkin palautettiin entisille päivämäärilleen, mutta helluntai pysyi yksipäiväisenä sunnuntaipyhänä.

Nyt Elinkeinoelämän keskusliitto ja Suomen yrittäjät ovat keksineet ahneuden lisäksi vaatimuksensa pontimeksi, että arkipyhien vähentäminen kasvattaisi työtunteja ja kansantalouttakin muutamalla sadalla miljoonalla, ja näilläkin lisäeuroilla voitaisiin hankkia armeijalle lisää aseita. Näinköhän Keskon ja Puuilon johtajat tosissaan ovat nimenomaan tätä mieltä, siis rautaa rajalle? Jyri Häkämiehen ja Mikael Pentikäisen kannattaisi myös esittää palaamista kuuden päivän työviikkoon, niin saataisiin ilmavoimille rahaa F-35-hävittäjien lentokonebensalaskuihin, jotka ovat suuremmat kuin persujen autobensasta. Tapaninpäiväkin on tarpeeton.

Voi meitä, voi isänmaata!
Perikato uhkaa meitä!
Saatan nähdä muuriesi kaatuvan,
näen, miten aseet ja tuli raivoavat kaduillasi,
polttavat seinät, alttareista jää vain tuhkaa.
Isät, pojat, aviomiehet, vaimot ja rakkaat
ystävät syleilevät toisiaan ja pakenevat sitten.
Kuulen sekavaa valitusta ympärilläni.
Kuulen katkonaisia, vaimeita ääniä,
nyyhkytyksiä, huokauksia,
ja kaiken kärsimyksen keskellä
kaatuvien ja kuolevien ääniä.
Synkkä päivä julistaa
tuskaa ja kuolemaa.

(Joseph Haydn: kantaatti ”Miseri noi, misera patria!” (1770), sanat Pietro Metastasio, suom. Sirpa Hietanen.)

kari.naskinen@gmail.com