keskiviikko 12. helmikuuta 2025

Kaiken tietäminen ei riitä, on oltava myös mielikuvitusta


Luin viime syksynä kirjaa runoilija Anselm Hollon elämästä (juttuni 15.11.2024) ja kesken lukemisen tuli tieto hänen isänsä J.A. Hollon elämäkertakirjan ilmestymisestä. Vähintään yhtä tuttu on isänkin nimi, sillä monen kirjan nimiösivulla on kirjan kirjoittajan ja kirjan nimen alla kolmantena rivinä: ”Suomentanut J.A. Hollo.” Nyt on tämäkin kirja luettu, eikä ihme, että tunnettu nimi on. Juho August Hollo (1885 - 1967) nimittäin suomensi noin 200 kirjaa 16:sta eri kielestä, minkä lisäksi hän osasi bengalia, hindustania, japania, persiaa, sanskriittia ja turkkia.


Eikä Hollo ollut vain kirjallisuusnero,
sillä hän toimi 1930-50-luvuilla Helsingin yliopiston kasvatus- ja opetusopin professorina, 1951-53 Yhteiskunnallisen korkeakoulun kanslerina, harjoitti näitä tehtäviä opetustoimensa jälkeen ja oli vuodesta 1938 Suomalaisen tiedeakatemian jäsen. Sopiikin hyvin, että tämän monilahjakkuuden elämäkertakirjan nimi on Neron tie. Sen kirjoittajat ovat Hollon kulttuurivaikuttajan tien osalta fil. tri Eero Ojanen ja kasvatustieteilijä Hollolasta kirjoittaa tietokirjailija Timo Jantunen.

Juho oli jo ennen kouluikää ”lapsinero”. Kuusivuotiaana poika osasi katkismuksen ulkoa ja Laihialla kotikylällään hän luki koko naapurustolle ääneen Seitsemää veljestä. Myös kirvesmiesisä oli sivistynyt mies, ja kun hän lähti lähellä asuneen Santeri Ivalon (silloin vielä sukunimeltään Filander) kanssa puhujamatkoille, halusi Juho-poika mukaan kuuntelemaan ja oppimaan. Kouluikäiseksi ehdittyään Juho kulki kaikkien kylien kirjastot ja luki kaiken mitä niissä oli.

Santeri Alkion perustettua Ilkka-lehden sai Hollo kirjoituksensa heti sen näytenumeroon kesällä 1906. Vuoden lopulla Alkio valitsi Juhon toiseksi vakituiseksi toimittajaksi itsensä lisäksi, ja kun Alkio talvella 1907 valittiin Suomen ensimmäiseen eduskuntaan, jäi lehden toimittaminen käytännössä Juho Hollon vastuulle. Kilpailevassa Vaasa-lehdessäkin tämä noteerattiin ja yhden Ilkka-lehden kriittisen pääkirjoituksen jälkeen Vaasassa kommentoitiin kirpeään sävyyn, että Hollo on ”tunnetusti neron maineessa”.

Hollo itse otti nerousasian esille 1952 radioesitelmässään, jossa käsitteli tiedon ja viisauden ongelmaa. Hän sanoi, että kovin erikoistunut fakkitietous ei ole hyvästä, eikä edes pelkkä tiedollinen runsaus ole ensijainen tavoite. Tieto sinänsä ei auta tai ratkaise asioita, vaan tarvitaan ennen muuta mielikuvitusta. Tohtoriksikin hän väitteli tästä aiheesta: ”Mielikuvitus ja kasvattaminen” (1919).

Georg Henrik von Wrightin uuden kirjan inspiroimana Hollo kirjoitti 1957 viimeisen julkisen puheenvuoronsa, jossa hän vaati humanismia ohittamaan uuden luonnontieteellisen tiedon ja pelkän matemaattisen logiikan. Luonnontieteeseen perustuva tekniikka on ydinaseen muodossa luonut ihmiskuntaa uhkaavan tuhon mahdollisuuden, jonka yli pitää ihmisyyden ja aidon humanismin mennä, kirjoitti pasifisti Juho Hollo.

YLIOPISTO MUUTETTAVA
SUOMENKIELISEKSI

Vaikka nationalismi oli Hollolle mahdollisimman vieras aate, hän otti 1930-luvulla kantaa Helsingin yliopiston kovaan kielikiistaan, jossa asettui kannattamaan yliopiston muuttamista täysin suomenkieliseksi. Julkilausuman allekirjoittaminen oli yllätys, sillä Hollolla ei ollut minkääänlaista yhteyttä hankkeen taustalla olleisiin kansallismielisiin ja ”aitosuomalaisiin” aatteisiin. Mitähän Hollo nyt ajattelisi, kun yliopisto on muuttunut jo voittopuolisesti englanninkieliseksi?

Noihin aikoihin ennen talvisodan syttymistä Hollo oli uransa huipulla. Professorina, alansa johtavana auktoriteettina hän jätti pitkän jäljen suomalaiseen kasvatustieteeseen ja koulumaailmaan. Hänen kasvatusopilliset teoksensa olivat pitkään yliopistollisia perusoppikirjoja ja hänen romaa
nikäännöksiään oli monien kotien kirjahyllyissä. Hollo oli myös valtion kirjallisuustoimikunnan puheenjohtaja, samoin yllättävältä kuulostavasti valtiollisen filmitarkastamon puheenjohtaja.

Neron tien lopussa on luettelo Hollon omista ja suomentamista kirjoista. Ensimmäinen painettu kirja oli WSOY:n 1918 kustantama Mielikuvitus ja sen kasvattaminen, joka laajuutensa takia julkaistiin kahdessa osassa. Kasvatuksesta häneltä ilmestyi muitakin kirjoja, joiden lisäksi WSOY julkaisi postuumisti mm. Hollon päiväkirjamerkintöjä ja SKS julkaisi hänen esseitään. Hyvin on tallessa myös Hollon artikkeleita ja esitelmiä eri lehdistä.

Päiväkirjassaan nuori Juho muisteli takautuvasti, että ensimmäisen käännöksensä hän teki
Knut Hamsunin pienoisromaanista Syystähden alla, joka ilmestyi suomeksi 1910. Tosin hän oli tehnyt käännöksiä tätä ennenkin, mutta niistä ei ollut painettu kirjoja, vaan ne julkaistiin esim. Työmiehen illanvietto -lehdessä ja nuorisoseuraliikkeen Pyrkijä-lehdessä. Kirja-arvosteluja häneltä julkaistiin Pyrkijän ja Ilkan lisäksi Helsingin Sanomissakin jo 1905:stä alkaen.

Hamsunin jälkeen alkoi tulla lisää ja suuria nimiä:
Tolstoi, Dostojevski, Goethe, Dickens, Kierkegaard, France, Wells, Descartes… Yksi tärkeimmistä ja Hollolle läheisimmistä romaaneista oli Cervantesin Don Quijote. Isoja urakoita olivat myös Tuhannen ja yhden yön tarinat (neljä nidettä) sekä Snellmanin valtava 12-osainen Kootut teokset. Snellmanin teokset käsittävät yli 6000 sivua, eikä Hollo ollut ainoa kääntäjä, vaan teki työn seitsemän muun kanssa. Hollo suomensi Snellmania yhteensä 3400 sivua vuosina 1928-31. Kaikkiaan Hollo käänsi suomeksi eri kielistä arviolta 65 000 sivua.

Aforismejakin Juho Hollo ehti kirjoittaa. Niitä julkaistiin ainakin Parnassossa, esimerkiksi:

Ei ole vaikeaa nousta ylös, ellei ole kuollut.
On epäloogista, että teemme hyvää niille, jotka meitä vainoavat, mutta siitä huolimatta kristillinen etiikka lukee sellaisen käyttäytymisen arvoksi.


Hauska erikoisuus on, että työtekiäisyyden perikuvan Juho Hollon viimeiseksi romaanikäännökseksi jäi Gontsarovin Oblomov, tarina laiskuuden maksimoimisesta.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 9. helmikuuta 2025

Ydinvoimalobbaus taas alkamassa


Suomen sähköntuotannosta oli ydinvoimaloiden osuus viime vuonna jo 39 prosenttia. Tämän osuuden kasvaessa ovat samalla sähköntuotannon päästöt
vähentyneet, viime vuonnakin 25 prosenttia. Tähän hyvään kehitykseen on vaikuttanut Olkiluodon kolmannen voimalan lopullinen valmistuminen ja toimintakatkosten väheneminen. Seuraavan kerran tämä OL3 menee huoltotauolle maaliskuussa ennen Arevan ja Siemensin antaman takuuajan päättymistä.


Ikääntyvien luentosarjassa Jyväskylän yliopistossa tällä viikolla oli energia-aiheen otsikkona ”Ajat muuttuvat, tarpeet pysyvät”. Luennoitsija oli LUT-yliopiston energiatekniikan osaston johtaja Juhani Hyvärinen, joka sanoi, että energia on vaurauden lähde. Työn tuottavuuden ja sitä kautta elintason nousu seuraavat energiankuutusta aivan suoraan.

Vaikka Suomen talouden näkymät eivät juuri
nyt ole hyvät, arvioi maanlaajuista sähkönsiirtoverkkoa pääosin omistava Fingrid, että Suomen vuotuinen sähkönkulutus kasvaa peräti 50 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Näin iso kasvu johtuu osaksi siitä, että Suomeen on tulossa uusia sähköintensiivisiä datakeskuksia, vedyntuotantoa yms.

Loppumetreillään ympäristö- ja ilmastoministerinä
Kai Mykkänen esitti, että uutta ydinvoimarakentamista ryhdyttäisiin tukemaan sähkönkäyttäjiltä kerättävillä ylimääräisillä maksuilla. Hallitusohjelmassakin lukee, että on edistettävä ydinvoimahankkeiden rahoitusratkaisua. Nyt sitten lähdetään siitä, että kansa maksaa eli tapahtuu tulonsiirtoa ydinvoimayhtiöille. Lisäksi valtio tukisi näiden hankkeiden rahoitusta valtiontakauksin.

Uuden ydinvoimalan tai useiden pienten ydinvoimaloiden rakentaminen sinänsä on poliittisesti nykyisin aikaisempaa helppoa, kun vihreätkään eivät enää ole haraamassa vastaan, koska tilastollisestikin on osoitettu, että ydinvoima kuuluu vähiten vaarallisiin energianlähteisiin. Sen sijaan rahoitusmalli ainakaan Mykkäsen esittämällä tavalla ei mene läpi yksimielisesti.

Vaarallisuuskin tulee kuitenkin uudenlaiseen käsittelyyn, jos pienydinvoimaloita aletaan suunnitella joka niemeen ja notkelmaan. Suomen nykyisten ydinvoimalaitosten teho on 500 - 1600 M
We ja tyypillisen pienydinvoimalan teho 20 - 300 MWe. Ensimmäiset pienvoimalat ovat jo valmistuneet Kiinassa ja Venäjällä.

Mykkäsen uusi ydinvoimaveroehdotus koskee ilmeisesti kaikenlaisia ydinvoimaloita. Ydinvoiman lobbaamisesta on jo kokemusta. Ilkka Hylkilän pro gradu -tutkimus Jyväskylän yliopistossa 2003 paljasti selvästi, että Suomen viidennen ydinvoimalan rakentaminen meni eduskunnassa läpi, koska asian takana olivat ydinvoiman kannattajien vahvempi asema yhteiskunnassa, parempi imago, toimivammat suhteet päättäjiin ja tiedotusvälineiden vankkumaton tuki. Kansalaisten enemmistö vastusti lisäydinvoimaa, mutta kansanäänestystä ei tästäkään isosta asiasta järjestetty.

Yleistä mielipidettä pyrittiin muokkaamaan toisenlaiseksi, ja tässä medialla oli tärkeä rooli.
Suurilla etujärjestöillä oli myös myönteinen sanansa sanottavana. Myös eduskunnan sisällä toimi ydinvoimalobbausryhmä, joka oli Hylkilän mukaan salainen ja työskenteli yhteistyössä ydinvoimaa ajaneiden intressiryhmien kanssa. Vaikuttamisen kohteina näillä ”eteisaulabaarien” kuiskuttelijoilla olivat tavallista enemmän naiset, jotka olivat huolissaan lastensa ja lastenlastensa tulevaisuudesta. (Tällaisia opinnäytetöitä, väitöskirjoja etc. löytyy runsaasti kansainväliseltä academia.edu-sivustolta.)

Vastaanvanlaista toimintaa on nyt tiedossa, kun ydinvoiman lisärakentamisella todennäköisesti tähdätään 2030-luvulle. Ydinvoima-asiantuntijoiden mukaan nimenomaan pienvoimaloita voidaan rakentaa lähelle teollisuuslaitoksia ja muita energiantarvitsijoita, joten etäisyydet asuinalueista ovat pienempiä. Ehkä ydinjätteetkin voi kaivaa maaperään nykyistä helpommin, koska pienvoimalasta jäisi jätettäkin pienessä mittakaavassa. Toinen asia on sitten se, että Fortumin tavoite on ison ydinvoimalan rakentamisessa.

Säteilyturvakeskuskin on alustavan varovasti ottanut myönteistä kantaa lähelle asutusta tehtävi
in pieniin ydinvoimaloihin. Alan yritys Steady Energy Oy tiedotti viime vuonna, että se alkaa tänä vuonna rakentaa pilottilaitosta, jonka sijainniksi ovat ehdolla Helsingissä Salmisaaren luolat, Kuopiossa Huuhanmäen luolat sekä Lahdessa Kymijärven ja Teivaalan voimalaitospaikat.

Ydinjätteiden välivarastointikin
on hoidettava paikallisesti. Polttoainejätteen pitää jäähtyä reaktorin lähelle rakkennetussa vesialtaassa, jossa se jäähtyy 20 vuotta, ennen kuin se voidaan kuskata loppusijoituspaikkaan Olkiluodon ydinjäteonkaloon.


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 7. helmikuuta 2025

Romantiikka purettu alkutekijöihinsä


Harlekiini-sarjan romaanit ovat tuttuja melkein kaikille, vaikka ei olisi niitä yhtäkään lukenut. Tuittuja minullekin, kun ne aina ennen olivat siinä Jerry Cottoneiden ja sarjakuvalituskoiden lähellä. Nyt on Galleria Uudessa Kipinässä
(Lahti) näyttely, jossa Minna Soraluoma on purkanut näitä R-kioskeista tuttuja romanttisia taskukirjoja alkutekijöihinsä, lähes rivi riviltä. Hänen jokaisen 24 teoksensa lähtökohtana on ollut yksi Harlekiini-kirja, joiden nimet kertovat suurista tunteista ja kaikesta mahdollisesta viihderomantiikasta tositarkoituksella: Hyvässä uskossa, Toiveita ja elämyksiä, Sheikin rakastajatar, Periaatteet ja intohimo, Sairaanhoitajatar seikkailee…

Kesken kaiken lopetetussa Lahden taideinstituutissa ja sen jälkeen Lapin yliopistossa ja Porin taidekoulussa opiskellut Minna Soraluoma kertoo työpöydällään parveilleen tummia miehiä, joilla on voimakaspiirteiset kasvot. Useimmat ovat monimiljardöörejä tai sheikkejä, joiden tumman samenttinen ääni saa värähtelemään.

Näiden smaragdeilla ja timanteilla naisia houkutelleiden miesten maailma ilmestyi Suomeen 1979. Niitä tuli niin ti
uhaan, että naisten piti käydä R-kioskilla lähes joka viikko. Ensimmäisten parin vuoden aikana kirjoja myytiin noin 700 000 kpl. Tällä hetkellä on Harlekiini- tai Harlequin-nimikkeitä yli 4000. Edelleen niitä tulee ja tulee, mutta ko. kirjasarja käsittää nyt alaosastoina sarjat nimiltään Romantiikka, Viettelys, Lääkäriromaani ja Historiallinen. Kustantaja lupaa, että jokainen romaani toimii, kuten ennenkin: ”Tarjolla on aina taivaallista rakkautta, suurta draamaan ja riipivää romantiikkaa – ja tietenkin onnellinen loppu!”

Minna Soraluoma tämän tietää: ”...miesten karhella äänellä lausuttuja sanoja tai maagisia öitä. Ajoittain limusiini pysähtyy pehmeästi viereen ja (taiteilijan) työpöydälle nousee sydäntä raastavaa tuskaa.”


Galleri
an tämänkertainen näyttely on kokonaisuudessaan paras pitkästä aikaa. Näyttelyn muut taiteilijat ovat Kaisa Jussila, Minttu Silvennoinen ja Tomas Aphalo & Eero Koistinen.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 5. helmikuuta 2025

Uusi aika ei koskaan ole parempi


Kesä 1912, pariisilaisen katukahvilan s
einällä on Pablo Picasson näyttelyn juliste. Picasso oli muutama vuosi aiemmin asettunut Pariisiin ja yhdessä Georges Braquen kanssa hän oli synnyttänyt uuden taidesuuntauksen kubismin. Francois Truffautin elokuvassa Jules ja Jim (1961) neljä nuorta elävät uuden ajan iloa ja riemua, mutta kaunis toiveikkuus päättyy kuitenkin murhenäytelmään.

Picasso-juliste sinänsä kertoo ristiriitaisuudesta, jonka outo taidetyyli aiheutti. Eikä aikaakaan, kun isot tapahtumat ympärillä todist
ivat, että uusi aika ei ole parempi kuin vanha. Siihen liittyivät kuolema ja hulluus, kuten elokuvassakin.

Charlotte (Jeanne Moreau) on rakastunut itävaltalaiseen Julesiin (Oskar Werner) ja ranskalaiseen Jimiin (Henri Serre) sekä vielä neljänneksi pyöräksi ilmaantuvaan Albertiin (Serge Rezvani). Uuden aallon ”vapaa rakkaus” ei aivan synnytä yhteisasumista, mutta melkein. Charlotte kuitenkin menee naimisiin Julesin kanssa ja he saavat lapsenkin.

Kaikki ovat tekemisissä taiteiden kanssa, ja Albertin ottamissa diakuvissa näkyy hymyilevän naisen veistos joltakin Adrianmeren saarelta. Jules ja Jim näkevät siinä Charlotten hymyn. Elokuvan
suomenkieliseen nimeenkin on jossain vaiheessa liitetty alaotsikko ”Rakkauden hymy”.

Eikä hymy hyydy edes Julesilta, vaikka Charlotten rakkausjutut tiedossa ovatkin. Yksi kohokohta elokuvassa on koko nelikon illanvietto valkoviinin ja Albertin kitaran säestyksellä. Charlotte laulaa Albertin tekemän laulun
Le tourbillon (Myrskytuuli), jonka sanat myötäilevät elokuvan juonta tapaamisista, uudelleen löytämisistä, taas katoamisista elämän pyörteissä ja päättyen kysymykseen ”miksi meidän pitäisi erota”. Tähän teemalliseen kokonaisuuteen liittyy, että Charlotte lainaa Albertille Goethen romaanin Vaaliheimolaiset (1809), jossa romaanin Charlotte on naimisissa Eduardin kanssa, mutta avioliitto hajoaa kahden muun ihmisen liittyessä tuttavapiiriin, ja lopulta halun ja järjen välinen ristiriita johtaa traagiseen loppuun.

Elokuvassa hymy hyytyy ensimmäisen kerran, kun uusi aika tulee päälle
1914 maailmansodan muodossa. Jules ja Jim ovat rintaman vastakkaisilla puolilla, mutta molemmat selviävät hengissä. Jules ja Charlotte löytävät uuden asuinpaikan Reinin läheltä, mutta palaavat myöhemmin Ranskaan ja ostavat Citroenin. Kun ystävykset rauhan tultua ensimmäisen kerran kohtaavat toisensa, Truffaut käyttää puolen sekunnin pysäytyskuvaa Julesin ja Jimin tavatessa. Aiemmin on vastaavanlainen pysäytyskuva korostuskeinona ollut Charlotten hymyssä, jota Raoul Coutard on kuvannut.

Taas on hymy herkässä, mutta vieläkään ei uusi aika ole tuomassa parempaa aikaa. Syttyy toinen maailmansota, jossa saksalaiset polttavat kirjoja roviolla. Tämän Catherine, Jules ja Jim näkevät Studio des Ursulines -elokuvateatterissa, joka on keskittynyt art house -elokuviin. Sen perustamisen (1926) jälkeen siellä esitetiin mm. Rene Clairin, Robert Desnosin ja Erich von Stroheimin elokuvia. Eiköhän siellä ole nähty myös Ranskan uuden aallon symboliksi noussut Jules ja Jim.

Julesin ja Jimin loppukohtauksessa Catherine pyytää Jimiä autoonsa, koska hänellä on jotain kahdenkeskistä sanottavaa. Catherine ajaa kovaa vauhtia ja suoraan jokeen sodassa raunioituneelta sillalta. Molemmat kuolevat ja Jules osallistuu heidän tuhkiensa hautaamiseen Père Lachaisen hautaasmalle. Sinne (kuva) haudattiin myös syöpään 52-vuotiaana menehtynyt Francois Truffaut 1984.


Mitähän kurjaa nyt edessä oleva uusi aika tuo mukanaan?

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 3. helmikuuta 2025

Aamiaiseksi teetä ja torvisoittoa, päivällä paali heiniä ja puolukka


Otsikko on filosofi
Timo Airaksisen blogista, jossa hän irvailee uusia ravintosuosituksia. Tässä asiassa Airaksinen kuuluu siihen samaan ihmisryhmään, jossa ilmastonmuutokselle nauretaan, koska tänä talvena on tullut muutaman kerran niin julmetusti lunta, ettei autolle ole ollut kadunvarressa tilaa kahden lehmuksen välissä, vaikka oli ostanut asumispysäköintitunnuksen. Punaisen lihan vaihtamista kasviksiin taas pilkataan, jos jossain täyttää 105 vuotta erikoistapauksena äijä, joka lehtihaastattelussa kertoo koko ikänsä syöneen lihaa ja juoneensa olutta tasaiseen tahtiin joka päivä.


Airaksinen on yhtä innoissaan kuin olisi Trump, jos olisi kuullut Suomen valtion ravitsemusneuvottelukunnan antamista suosituksista: ”Niissä yhdistetään huoli ympäristöstä ruokaan. Villissä kalassa on elohopeaa, lehmät pierevät metaania ja syövät maan sileäksi. Riisiä ei saisi syödä. Ettäkö riisiä, milläs miljardit aasialaiset sitten elää?”

Lääketieteellinen tosiasia joka ta
pauksessa on, että oikeanlainen ruokavalio sisältää runsaasti täysjyväviljaa, kasviksia, marjoja, hedelmiä, palkokasveja ja kestävästi pyydettyä tai kasvatettua kalaa. Minulla on nyt yli puoli vuotta kokemusta tästä asiasta, kun vaihdoin perusepäterveellisestä ruuasta tähän terveelliseen. Vegaaniksi en kuitenkaan heittäytynyt, vaikka siitäkin on tietoa yhden melkein 50-vuotiaan sukulaistytön kautta, sillä hän lopetti jo pikkulikkana kaiken eläinkunnasta peräisin olevien tuotteiden kuten lihan, kalan, munien, maidon ja sen johdannaisten syömisen, eikä mitään ongelmia ole ollut.

Lapsuusmuistot mummolan mukavista kanoista ja lampaista ovat
minulle koko ikäni olleet kiusallisia, ja yhtenä pääsiäisenä ostin omille pikkutytöilleni kolme juuri munista kuoriutunutta tipuakin, joten en ole mielelläni syönyt kananmunia enkä lampaanlihaa. Kalan kanssa on helpompaa, koska en ole koskaan raatsinut panna matoa koukkuun, enkä virvelilläkään ole heittänyt muuten kuin niin, että uistimen sijasta narun päässä oli mutteri tai jokin muu esine.

Nyt kaikki sujuu jo oikein hyvin. Kaupoista saan vaihtoehtoja uuteen ruokavalioon vaikka millä mitalla. Lisäksi nämä uudet sydänmerkit auttavat. Sushiakin olen oppinut syömään, kun silloin tällöin käyn lounaalla Grandin talon kulmalla japanilaisessa Itsuyaki-ravintolassa. Ostan myös valmiita sushipaloja Citymarketin hyvästä valikoimasta.

Lidlistä puolestaan
hankin basilikalla maustettua oliiviölyä, jota hörppään joka aamu ensimmäisenä. Tätä olen harrastanut jo vuosikausia, koska kaikissa Italia-aiheisissa matkailuohjelmissa telkkarissa sanotaan, että oliiviöljy on Välimeren maiden ihmisten terveyden salaisuus. Tämän aamuhörpyn jälkeen aamupuuro, johon sekaan viisivuotisohjelmassa ovat kuuluneet chian siemenet (ravintokuitua, omega-3-rasvahappoa, antioksidantteja, kalsiumia)

Vakio-ostoksiin kuuluvat myös proteiinivanukkaat, jotka varmistavat valkuaisaineen saamisen elimistöön, koska sitä ei nyt tule lihasta.


Lahdesta löytyy
myös yksi kasvisravintola, josta otin tämän valokuvan viimeksi siellä käydessäni. Tämä Lahden ainoa tämän lajin ravintola on Tuomitalon valopihan matalan rakennuksen Hämeenkadun-puoleisessa päädyssä. Tätä Lipterin-ravintolaa pitää Petroskoista Lahteen tullut inkeriläinen Vadim Poikalainen. Hän kertoi ravintolan nimen olevan J. K. Rowlingin haltioilta, joiden quenya-kielessä ”lipte rin” tarkoittaa kastehelmeä. Lounaat ovat monipuolisia, sillä päivittäin niiden menu-koostumukset vaihtelevat Intiasta eri Euroopan maihin ja Lähi-idän maista Venäjälle. Lahden paras lounasravintola minulle.

Pari kertaa kuukaudessa käyn tai käymme ravintolassa. Hyviä kasvis-margaritoja saa kaikista pizzerioista, Subwaysta saa monenlaisia kasvissämpylöitä sekä hampurilaisravintoloista tietenkin kasvishampurilaisia, joiden keskellä oleva kasvispihvi kuitenkin paistetan samalla tavalla rankassa rasvassa kuin tavallisenkin hampurilaisen liha.

Alkoholi ei kuulu ruokakolmion yläreunaan, mutta kun ryyppääminenkin vähenee iän myötä, niin ei hätää. Sen verran tuli kuitenkin tammikuun viimeisen päivän iltana hätä, että muistin ottaneeni viinaa edellisen kerran uudenvuodenaattona. Pelästyin, että tässähän on tulossa historiallinen tipaton tammikuu, joten menin heti kaapille, nappasin Joulupukin tuoman Smirnoff-votkapullon ja tammikuu oli pelastettu. Vaasasta kotoisin oleva Timo Airaksinen kirjoitti, että ruokaryypyksi otettiin Vaasassa ennen Usperin pikasimaa.

Kerran tapasinkin Airaksisen. Tästä on aikaa kymmeniä vuosia ja hän oli silloin Helsingin yliopiston käytännön filosofian professori. Piti tehdä lehtijuttu professorin työstä, ja teinkin, mutta enemmän me kuitenkin puhuimme HIFK:sta ja Ferrareista, kun ne kiinnostivat meitä molempia enemmän. Mukava heppu.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 31. tammikuuta 2025

Niskavuoren Heta vanerilaatikosta toiseen


Hallituksen leikkaukset kulttuurimäärärahoista näkyvät nyt Lahden kaupunginteatterissa. Kun on säästetty lavastuksissa, ei
Niskavuoren Hetaa tekemään ole otettu edes lavastajaa.

Tämä on tietenkin
puolittainen vitsi, mutta ei vieraileva ohjaaja Mikko Roiha yllä samaan kuin teatterinjohtaja Raija-Sinikka Rantala vajaat 40 vuotta sitten. Silloin Raija-Sinikka Rantala sai Iivari-palkinnon kaupunginteatteriin ohjaamastaan Niskavuoren Hetasta, mutta nyt Roiha voi saada korkeintaan Fennia-Faneri Oy:n perinneyhdistyksen rintamerkin. Näytelmä nimittäin tapahtuu ison Juhani-salin isolla näyttämöllä, jossa lavastuksina ovat vain vanerista pystytetyt kaksi sivuseinää ja takaseinä.

Näkymä on todella puuduttava, vaikka dramatiikan dosentit tietenkin selittävät perusteiksi sisällölliset, teatteritaiteelliset ja psykologiset tekijät.

Lisäksi kun tehdään perinteikkäästä, yli 70 vuotta vanhasta klassikosta esitys nykyaikaan, pitää uusien tekijöiden jättää siihen pukinsorkkansa jälki muutenkin.
Niinpä Muumäen piika Hilja Maanoja, lempinimeltään Siipirikko, on Lahdessa nyt mies. Näin on saatu mukaan sellaista nykyaikaan istuvaa touhua, että Akusti Harjulan varovaisesti romanttinen suhde Siipiriikkoon on homosuhde, jota erityisesti korostetaan kohtauksessa ennen Akustin perinnönjakoa.

Näytelmä tapahtuu 1800-luvun lopulta 1920-luvulle. Sinä aikana Heta naitetaan Niskavuoren rusthollin rengille Akustille. Jotain tällaista piti tehdä, koska Heta ei saanut suurtilallista Santeri Lammentaustaa ja oli vaarassa näivettyä vanhaksipiiaksi.
Koska Heta kuitenkin odottaa Santerin lasta, pitää skandaali hoitaa toisenlaisella avioliitolla.

Enempää Niskavuoren tytär ei enää taivu. Häistäänkin Heta ja Akusti Hetan määräämänä lähtevät pois kesken juhlien ja etäisyyttä vanhempien taloon ja kaikkiin muihinkin pidetään 17 vuotta eli niin kauan kuin Hetan ja Akustin Muumäen torpan tilalle on saatu rakennetuksi uusi pytinki ja navetta. Muumäen uusi talo,
vaneriseinät siinäkin, on pari metriä pitempi kuin Niskavuori, joten Hetan polleudella ei ole rajaa. Annukka Blomberg Hetana on täydellisen hyvä, vaikka vaatetus onkin ajoittain kummallinen. Iivari-palkinnon voi tältä näytäntövuodelta ojentaa hänelle. Tapani Kalliomäki Akustin roolissa myötäilee erinomaisesti niin kuin Akustin pitää, jotta perhe-elämä edes näennäisesti toimii ja tyydyttää varsinkin Hetaa.

Esityksessä on kaksi voimakasta kohtausta, jotka saavat unohtamaan jopa tyhmän lavastuksen. Väliajan jälkeen siirrytään ilman selityksiä punalippujen liehuessa ja Vapauden kaihoa laulaen vuoteen 1918. Alkurymistyksen jälkeen Heta haluaa Jaakon (Santerin poika) Tampereelle taistelemaan valkoisten joukkoihin. Jaakko ei halua, mutta myöntyy lopulta äitinsä kovaan tahtoon. Tuossa vaiheessa punaiset pitävät vielä jöötä Muumäen ja Niskavuoren seudulla, mutta Muumäeltä ei takavarikoida tavaraa eikä ruokatarvikkeita yhtä paljon kuin muilta suurtilallisilta. Osasyinä tähän ovat Hetan tunnetusti hurja luonne sekä Akustin asettautuminen puolueettomaksi ja eräänlaiseksi kyläkunnan turvaajaksi.

Toinen dynaamisesti tehokas kohtaus on Akustin perinnönjako, joka paljastaa sen punaistenkin ymmärtävän asian, että Akusti on vaikeina aikoina antanut lainaa myös niille ihmisille, jotka
porvaripankki oli jo pannut lainakieltoon.

Akusti on ollut ilmeisen viisas mies, joka on tullut toimeen kaikkien kanssa. Vähitellen hänelle oli
siunaantunut kaikenlaisia kunnallisia tehtäviä sekä jäsenyydet pankin ja maanviljelysseuran johtokunnissa ynnä muitakin. Lahden esityksessä nostetaan esille nimitykset kirkkoväärtiksi ja kunnallisneuvokseksi.

Hella Wuolijoen naiset ovat voimakkaita. Heta on yksi heistä. Kuten Mikko Roiha ohjelmalehtisessä kirjoittaa, he eivät tunne välimuotoja, kestävät kaiken, eivätkä taivu, vaikka heille ei aina rakkautta annetakaan. Heta on telaketjufeministi alusta loppuun, mutta ei tätäkään yhteiskunnallisesti ajatellen, vaan täysin itsekkäästi. Heta ei lähtisi punavihreiden kunnallisvaaliehdokkaaksi kaikenlaisten piipertäjien edunvalvojaksi.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 29. tammikuuta 2025

Boris Sirpon jäljillä Sirpo-salissa


Lahden konserttitalon valmistumisesta tuli viime vuonna kuluneeksi 70 vuotta. Tälle vuodelle siirtynyt merkkivuoden juhlinta aloitettiin tänään aamupäivällä Sirpo-salissa, jossa Boris Sirposta esitelmöivät toimittaja-kirjailijat Leila Tarpila ja Tiina-Maija Lehtonen. Boris Sirposta siksi, että hän oli Viipurin musiikkiopiston perustaja, ja talvisodan sytyttyä se siirtyi Lahteen. Vuonna 1963 nimi muutettiin Lahden musiikkiopistoksi, 1977 Päijät-Hämeen konservatorioksi ja 2003 Lahden konservatorioksi.

Tänään Sirpo-salin seinälle heijastettiin valokuvia Viipurin musiikkielämästä, jota opiston johtaja, viulisti ja kapellimestari Boris Sirpo näkyvästi vei eteenpäin.
Yksi kuva oli kaupungin musiikkielämän merkittävästä kohokohdasta keväällä 1923, kun Jean Sibelius kävi johtamassa konsertin, johon Sirpo oli koonnut 56-jäsenisen orkesterin, koska kaupunginorkesteria ei vielä ollut perustettu. Kuva on otettu luultavasti konsertin päätyttyä, jolloin Sibelius ja Sirpo ottivat vastaan aplodit.

Sibelius johti toisen sinfoniansa ja muitakin omia sävellyksiään. Osalla soittajista oli valkoiset na
uhat hihoissaan, sillä kysymyksessä oli valkoisten voittaman vapaussodan 5-vuotisjuhlakonsertti. Viipuri otti säveltäjämestarin juhlien vastaan. Sibelius tuli Helsingistä postijunalla illalla muutamaa päivää ennen konserttia, vastassa asemalla olivat musiikkitervehdyksin torvisoittokunta sekä kuorot Karjalan Laulu ja Wiipurin Lauluveikot. Paljon oli myös yleisöä, joka kuoronjohtaja Yrjö Rosendalin tervetuliaispuheen jälkeen kohotti kolminkertaisen eläköön-huudon Jääkärimarssin sinivalkoiselle säveltäjälle.

Rautatieasemalta Sibelius kuljetettiin kauppaneuvos Viktor Sellgrenin kaupunkiasuntoon Mustainveljestenkadulle. Varsinaisesti Sibelius yöpyi kuitenkin Sellgrenin komeassa jugend-huvilassa, jonka oli muutaman kilometrin päähän keskustasta suunnitellut Viipurin huippuarkkitehti Uno Ullberg. Joidenkin tietojen mukaan tämän prameaksi saneeratun huvilan omistaa nykyisin Vladimir Putin.

Konsertti järjestettiin Viipurin keskuskansakoulun juhlasalissa. Akustiikaltaan sitä ei pidetty kovin hyvänä, mutta Linnankadun konserttitalohankkeeseen meni vielä aikaa 15 vuotta, eikä toteutunut silloinkaan sodan takia. Nykyisin keskuskoulun salissa järjestetään erilaisia tapahtumia, esimerkiksi levytansseja, joiss
a minäkin olen kolme kertaa käynyt.

Boris
Sirpo ei tehnyt evakkomatkaa musiikkiopiston kanssa Lahteen, vaan muutti Amerikkaan Portlandin kaupunkiin Oregonin osavaltioon. Siellä hän työskenteli musiikinopettajana ja kapellimestarina kuolemaansa saakka 1967. Suomessa hän kävi johtamiensa orkesterin ja kuoron kanssa 1955. Lahden musiikkiopistosta Sirpo sai johtajakutsun 1964, mutta kieltäytyi tehtävästä vedoten terveydentilaansa.

Luennoitsijoista
Leila Tarpila on Yleisradion toimittaja ja Tiina-Maija Lehtonen on jäänyt Ylestä eläkkeelle. Vuonna 2022 heiltä ilmestyi elämäkertakirja Boris Sirposta. Internetistä löytyy myös heidän tekemänsä laaja historiakokonaisuus ”Viipurin musiikin menestystarina 1918-39”.


Kolmas luennoitsija Sirpo-salissa
oli rakennustutkija, taidehistorioitsija Riitta Niskanen, joka kertoi Lahden konserttitalon rakennushistoriasta. Olen kuitenkin käsitellyt tätä asiaa Riitta Niskasen aikaisempien esitysten ja kirjallisuuden pohjalta jo kaksi kertaa (20.8.2008 ja 6.9.2018), joten palaan asiaan taas joskus myöhemmin. Tähän otin kuitenkin valokuvaaja Heikki Havaksen tallentaman kuvan konserttitalon pienoismallista arkkitehtien Heikki ja Kaija Sirenin toimistosta.

Tänään keskiviikkoiltana juhlat jatkuvat konsertilla Felix Krohn -salissa.

kari.naskinen@gmail.com