Pois vapauttain kukaan ei saa - mutta teloittajat vievät hengen

Tammikuun 17. päivänä 1977 teloitettiin 36-vuotias Gary Gilmore ampumalla Utahin osavaltiossa Draperin valtionvankilassa. Gilmore oli tuomittu kahdesta murhasta mitättömien ryöstöjen yhteydessä. Jo aikaisemmin hän oli ollut erilaisista rikoksista 18 vuotta vankilassa, jossa myös oli murhannut toisen vangin 57 puukoniskulla. Gilmoren teloitus oli Yhdysvaltain ensimmäinen teloitus sen jälkeen, kun kuolemanrangaistus oli palautettu edellisvuonna, mikä tietenkin aiheutti taas valtavan julkisen keskustelun. Korkein oikeus oli todennut, ettei teloittaminen merkitse "julmaa tai epätavallista rangaistusta", jollaiset Yhdysvaltain perustuslaki kielsi. Lisäksi tapaukseen liittyi sellainen erikoisuus, että Gilmore vastusti jyrkästi hänelle määrätyn asianajajan yrityksiä muuttaa tuomio elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi.

Gilmoren tapauksesta kirjoitti Norman Mailer yli 1000-sivuisen dokumenttiromaanin Pyövelin laulu (1979), joka perustuu yli sataan haastatteluun, oikeuden pöytäkirjoihin, muihin dokumentteihin ja myös Gilmoren kirjeisiin, joista kaikista kirjassa on laajoja, sanatarkkoja lainauksia, samoin lehtijutuista. Kirja alkaa huhtikuusta 1976, jolloin Gilmore vapautui Illinoisin Marionissa sijaitsevasta liittovaltion vankilasta ja päättyy teloitukseen yhdeksän kuukautta myöhemmin.

Gary Gilmore oli älykäs ja luovuuteen kykenevä, mutta päässä sitten vinksahteli pahemman kerran. Hän harrasti taidemaalausta ja runojen kirjoittamista, ja kirjeet 15 vuotta nuoremmalle rakastetulle Nicole Barrettille olivat pitkiä, asiallisia ja kauniita. Kerran he yrittivät samanaikaista itsemurhaakin ja Gilmore sen jälkeen vielä kerran yksin.

Gilmoren äitikin teki armonanomuksia teloituksesta, mutta poika oli eri mieltä ja kirjoitti äidilleen: ”Rakastan sinua syvästi niin kuin aina ennenkin ja tulevaisuudessa. Mutta ole hyvä ja pysy erossa siitä Setä Tuomo -henkisestä NAACP:stä. Yritä hyväksyä, että minä tosissani haluan kuolla. Että minä hyväksyn sen.” (NAACP on Yhdysvaltojen vanhin ja suurin kansalaisoikeusjärjestö. Sen tehtävänä on taata poliittinen, opetuksellinen, sosiaalinen ja taloudellinen tasa-arvo, poistaa rotusorto ja edistää oikeudenmukaisuutta afroamerikkalaisille. Gilmore kuitenkin oli valkoinen.) Myös kansalaisvapausjärjestö ACLU vastustaa kuolemanrangaistuksia ja oli näkyvästi kampanjoimassa Gilmoren teloitusta vastaan.

KÄVI KUTSUVA
TUULI SIELUSTANI

Yhdessä runossaan vankilassa Gilmore kirjoitti itsetutkistelustaan:

Kävi kutsuva tuuli sielustani
siitä tiesin oli tullut aikani
astua sisään
Ja sisään astuin, kaikkea katselin
itseni kotini totisesti tunnistin
Minän peilistä heijasti itseys
missä kaarre reunus tai syvennys
joka pinnalla oli siellä
Ei mitään paljauden tiellä…

Kun sitten tuli lähtö autolla teloituspaikalle, hänellä oli yllään musta paita ja valkoiset housut. Kuljettajan lisäksi autoon menivät pappi Meersman jalkaraudoissa olleen Gilmoren viereen istumaan, vankilanjohtaja Sam Smith ja kolme vartijaa. Matkaa hylättyyn tehdasrakennukseen, tölkittämöön, oli alle puoli kilometriä. Kun kuljettaja käänsi virta-avainta, alkoi päälle jääneestä radiosta kuulua pari vuotta vanha hittikappale Una paloma blanca (Valkea kyyhkynen). Kuljettaja kurottautui sulkemaan radiota, mutta Gilmore kohotti päätään ja sanoi: ”Ole hyvä ja jätä se auki.”

Niin lähdettiin ja laulu jatkui: ”...olen vain pieni lintu, yli vuorten käy tieni. Kerran tappion kalkin sain maistaa, kerran jouduin myös kahleisiin. Mutta uusi aamu tuo vapauden. Pois vapauttain kukaan ei saa, ja mä lennän aurinkoon.”

Teloitushuone oli iso, seinät paljaat, harmaata betonia. Valkoisen viivan taakana oli ainakin 50 ihmistä, Mailerin sanoin: ”Jokikinen kyttä tai byrokraatti, jolla oli vähänkin painoa tai nostetta, oli änkäytynyt paikalle.”

Gilmore istutettiin paikalleen. Vankilanjohtaja kysyi: ”Onko teillä vielä jotain sanottavaa?” Gilmore: ”Tehdään se.” Isä Meersman asteli Gilmoren luo antamaan viimeisen voitelun, ja Gilmore kiitti: ”Dominus vobiscum”, kuten hän oli kuullut kirkossa messua pidettässä sanottavan. Isä vastasi: ”Et cum spiritu tuo” (nämä repliikit: ”Herra olkoon teidän kanssanne”, ”Ja teidän henkenne kanssa”).

Punatakkiset miehet tulivat ja panivat Gilmorelle hupun päähän. Lääkäri kiinnitti valkoisen ympyrän Gilmoren mustaan paitaan sydämen kohdalle ja astui sivuun.

Teloittajia oli viisi, joista neljällä oli oikea luoti (.30-30-kaliiperin kivääreissä) ja yhdellä tyhjä patruuna, jotta kukaan ei tietäisi varmasti ampuneensa tappavan laukauksen. Ampujat ampuivat samanaikaisesti kuuden metrin etäisyydeltä Gilmoren rintaa. Gilmoren pää nytkähti eteenpäin ja oikea käsi kohosi ilmaan ja laskeutui takaisin käsinojalle. Veri alkoi virrata mustan paidan läpi ja valui valkoisille housuille. Ruudinkatku tuntui.

Lääkäri tuli paikalle stetoskooppinsa kanssa ja pudisti päätään. Ei ollut vielä kuollut. Parinkymmenen sekunnin kuluttua lääkäri meni uudestaan Gilmoren luo, pani stetoskoopin käsivarrelle. Nyökkäsi vankilanjohtajalle.

Huone tyhjeni, Lawrence Schiller sanoi itsekseen: ”Mitä me tällä voitimme? Murhamiehet eivät tästä yhtään vähene.” Schiller oli valokuvaaja, tuottaja ja media-agentti, joka osti Gilmoren elämänkerran kirja- ja elokuvaoikeudet. Hän oli teloituksessa yhtenä Gilmoren valitsemista neljästä todistajasta, muut olivat hänen setänsä Vern Damico sekä hänen kaksi asianajajaansa Ron Stanger ja Robert Moody.

Norman Mailer (1923 - 2007) oli sotienjälkeisen amerikkalaisen kirjallisuuden suuria nimiä. Hänen kovien aiheittensa teksti on aina vankkaa ja etenee suoraviivaisesti kuin luoti. Pyövelin laulussakin käydään perusteellisesti läpi ruumiinavauskin, mutta siihen en tässä mene. Lisäksi tavataan teloittajista kolme ryyppäämässä ravintolassa Salt Lake Cityn lähellä, ja he esittelevät muille ampumiaan luoteja ja Gilmoren päässä ollutta huppua. Käydään vielä Gary Gilmoren muistotilaisuudessa Spanish Forkin pikkukaupungissa Utahin piirikunnassa, jossa Myöhempien Aikojen Pyhien kirkon mormonit uskovat kuolemanrangaistuksen oikeutukseen.

Tässä asiassa Donald Trump kuuluu samaan leiriin. Hän näkee kuolemanrangaistuksen välttämättömänä työkaluna vakavimpien rikosten torjunnassa. Trump on kutsunut kuolemanrangaistusta "lopulliseksi pelotteeksi”. Hän myös kannattaa kuolemanrangaistuksen laajentamista muihinkin kuin murhatapauksiin, esimerkiksi huumekauppiaille ja -salakuljettajille sekä lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista. Trumpin hallinto on pyrkinyt nopeuttamaan teloituksia, auttamaan osavaltioita lyhentämään valitusprosesseja ja yleisesti lisäämään kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa.

kari.naskinen@gmail.com

Eero Ojanen pianistina Kekkoselle

Kuva on Teatteri Vanhasta Jukosta, jossa säveltäjä-pianisti Eero Ojanen ja hänestä elämäkertakirjan tehnyt historiantuntija Pirjo Munck vierailivat viikonvaihteessa. Mukana oli myös laulaja Monna Kamu, jonka kanssa Ojanen antoi konsertin sen jälkeen, kun näyttelijä Hannu Salminen oli ensin haastattelun hoitanut.

Eero Ojanen (s. 1943) kuului yhtenä keskeisenä henkilönä 60-70-lukujen vaihteessa käynnistyneeseen vasemmistolaiseen laululiikkeeseen, jonka pontimena olivat pasifismi, imperialismi, Vietnamin sota ja kolmannen maailman ongelmat. Vanhassa Jukossakin Ojanen puhui politiikasta ja omasta suhteestaan siihen:

”Minua kiinnosti tuolloin tasa-arvo, rauha ja oikeudenmukaisuus, kuten edelleenkin. Marxiin perehdyin perusteellisesti siltä filosofiselta kannata, jossa oleellisena asiana minulle oli dialektiikan soveltaminen historian edistymiseen, jossa vastakohdat vievät eteenpäin.”

Tämä prosessi ei kuitenkaan muodostu teorioiden, ideoiden tai hengen törmäyksistä, vaan taloudellisten luokkien taistelusta. Ojanen havainnollisti, että kapitalismissa dialektiikka on pääoman ja työn risririidassa.

”Kyselin silloin, että mikä on tähän verrattava dialektinen vastakkainasettelu sosialismin sisällä. Sellaista ei ollut, joten päädyin tämän aatesuunnan kannattajaksi”, sanoi Ojanen.

Tasavallan presidentin Urho Kekkosen nuoriso- ja vasemmistosuuntautuminen näkyi myös hänen ”lastenkutsujensa” järjestämisessä, ja niihin Ojanenkin sai kutsuja. Ensimmäisen kerran Ojanen oli Tamminiemessä keväällä 1971, jolloin muita taiteilijoita olivat paikalla mm. Daniel Katz, Mikko Niskanen, Sinikka Sokka, Jouko Turkka ja Arja Saijonmaa, jota Ojanen loppuillasta säesti. Kirjassa ”Ertsi” kertoo, että illan edetessä jo pitkälle talon isäntä pyysi Ojasta säestämään, kun hän halusi laulaa Heikki Klemetin 1918 säveltämän laulun Vilppulan urhojen muistolle. Tämä valkoisen armeijan tunnettu marssilaulu alkaa sanoilla ”Kytösavun ankeilla mailla on kansa, mi aina on vaalinut vapauttansa”.

Ojanen ei ollut koskaan kuullut laulua, mutta säestämään piti ruveta. Laila Pullinen onneksi osasi sen ja yhtyi Kekkosen aloittamaan lauluun, joten Ojanen sai vähän juonenpäästä kiinni. Säestäminen ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä isännän laulutaitokaan ei ollut enää illan tuossa vaiheessa parhaimmillaan.

Toisen kerran Ojanen oli lastenkutsuilla syksyllä 1972; silloin taiteilijoista olivat kutsuttuina myös Bengt Ahlfors, Risto Jarva, Christer Kihlman, Pentti Kotkaniemi, Erno Paasilinna, Lauri Sipari ja Kristiina Repo, jota Ojanen tällä kertaa säesti.

JAZZISTA POLITIIKKAAN

Lahdessa Ojanen sanoi, että jazz on aina kulkenut hänen mukanaan. Jazzpianistin tie poliittisten laulujen säveltäjäksi kulki kabaree-laulujen kautta, mutta jazz pysyi aina kaiken perustana. Ensimmäisen valmiiseen runotekstiin säveltämänsä laulun hän sanoi olleen tuntemattoman kirgisialaisen runoilijan teksti Prinsessa pitää rakastetustaan kiinni, jonka oli suomentanut Jarno Pennanen. Runon toi Ojaselle Kaisa Korhonen ja siitä lähti runojen säveltäminen. Kaisa Korhonen lauloi sen ensimmäisen kerran julkisesti 1967.

Merkittäviä asioita Ojasen uralla ovat olleet Ylioppilasteatteri, Lilla Teatern, KOM-teatteri, Love Records ja vähemmistökommunisteja lähellä ollut Kulttuurityöntekijöiden liitto, jonka ammattipoliittisen työryhmän jäseneksi Ojanen valittiin heti 1972.

Kuvaan oli jo 60-luvun puolivälissä tullut myös ”Reporadio”, kun uudistusmielinen pääjohtaja Eino S. Repo tunsi jo vanhastaan mm. Kaj Chydeniuksen ja Kaisa Korhosen. Repo nimitti Yleisradion teatteriosaston johtoon Pekka Lounelan, joka tilasi Ylioppilasteatterilta 1965 radiolle viisi ohjelmaa. Niin syntyivät Orvokki-kabareet, joissa Ojanenkin oli mukana säveltäjänä ja pianistina.

Nämä ohjelmat aiheuttivat kohun. Revolle vaadittiin jo potkujakin. Kun kabareet sitten esitettiin myös Jyväskylän Kesässä, muistan hyvin sen dialektisen huuman, jonka ne aiheuttivat. Me nuoret olimme hulluina innostuksesta ja nautimme myös siitä ärsytyksestä, minkä Orvokki-kabareet saivat aikaan toisissa. Yhtä hurja tapaus oli 1969 Jyväskylän Kesän oman teatteriryhmän esittämä Saaren vangit -kabaree, jonka olivat tuottaneet Kalle ja Ritva Holmberg, Måns Hedström, Kaisa Korhonen ja Kaj Chydenius, musiikista vastasi Eero Ojanen yhtyeineen. Poliittinen kalabaliikki siitäkin syntyi.

Saaren vangeista jäi kestävästi elämään mm. Ojasen sävellys United Fruit (Pablo Neruda, suom. Pentti Saaritsa). Ja onhan näitä, Ojasen sävellyksiä, joiden sanat kuuskytlukulaiset osaavat edelleen:

Kehitysapu go-go (1969)
Sinun lapsesi (1969)
Kolme luotia Rudi Dutschkeen (1970)
Oppimisen ylistys (1971)
Vallankumouksellisen ylistys (1971)
Laulu Vietnamin voitosta (1972)
Lenin-setä asuu Venäjällä (1972)
Lukevan työläisen kysymyksiä (1973)
Traktoristin laulu (1973)
Allendelle (1973)
Chile, Chile, Chile (1974)
Verta Santiagon stadionin nurmikolla (1974)
Victor Jaran kuolema (1974)
Puolue (1974)
Tango fasismin ja kapitalismin suhteesta (1974)
Sota ja rauha (1974)
Viini (1990)
Mirabeaun silta (1992)…

Kun otetaan mukaan teatteri-, elokuva- ja tv-musiikki, kattaa Ojasen sävellystuotannon liiteluettelo kirjassa yksitoista sivua.

”KOM-teatterissa oli oma opintopiiri. Opiskeltiin dialektista materialismia ja olin sen opintopiirin vetäjä, koska minua kiinnosti tämä filosofia. Maailmankatsomus, joka siellä takana oli. Marxin analyysi kapitalismista on pätevää tänäkin päivänä.” (Eero Ojanen)

kari.naskinen@gmail.com

Sorjosen neurologinen ominaisuus tarkentuu

Krp:n rikostutkijalla Kari Sorjosella on neurodivergenttinen ominaisuus, joka saa aikaan tavanomaisesta poikkeavan tavan ajatella. Television sarjaelokuvassa Sorjonen (2016-19) tähän neurologiseen ominaisuuteen viitattiin kolmen tuotantokauden aikana moneen kertaan, ja nyt sitä käsitellään perusteellisemmin uudessa Nuori Sorjonen -kuunnelmasarjassa, joka alkoi viime tiistaina Yle Radio 1:ssä (8 jaksoa, jotka ovat kuunneltavissa myös Yle Areenassa). Sorjonen on ollut yksi 2000-luvun parhaita suomalaisia tv-sarjoja, ja yhtä hyvätasoinen on tämä kuunnelmasarja, jonka myös on käsikirjoittanut ja ohjannut Miikko Oikkonen. Television puolelta Oikkonen tunnetaan myös erinomaisista sarjoistaan Helsinki-syndrooma (2022) ja MS Estonia (2023).

Nuoren Sorjosenkin pääasia on rikos. Krp:n tutkija Outi Lanki (Maria Sid) kutsuu vasta psykologiaa ja kriminologiaa opiskelevan Sorjosen ulkopuoliseksi asiantuntija-avustajaksi tapaukseen, jossa yksi nuori poika on murhattu, toinen kadonnut mutta palannut ja kolmas samanikäinen poika on edelleen kateissa. Outi Lanki lähtee siitä, että Sorjonen (Elias Gould) voisi lähestyä selvästi yhteen kietoutuvia tapauksia jotenkin uudella tavalla, koska perinteinen poliisityö on jäänyt jumiin.

Kari on alle 10-vuotiaasta asti käynyt terapiassa ja käy edelleen. Näitä käyntejä kuunnelmassa seurataan, minkä lisäksi Karin ajattelutapaan tutustutaan sekä rikostutkinnan että hänen yksityiselämänsä kautta. Näin maallikkona on vaikea diagnosoida Kari Sorjosen pääkopan ominaisuuksia, mutta se käy esimerkiksi ilmi, että huumoria hän ei ymmärrä ollenkaan. Kun esimerkiksi Outi Lanki sanoo jonkin asian ja Kari on ihmeissään, Outi Lanki selventää, että ”tämä oli satiiria”. Mukana kuunnelmassa on myös Karin myöhemmin vaimoksi tuleva Pauliina Rajala (Anna Böhm), joka ensimmäisen kerran baarissa Karin tavatessaan kysyy, lähtisikö tämä jonain päivänä kahville. ”Juon vain teetä”, vastaa Kari ja tekee lähtöä kotiin. Seuraavana päivänä asia tulee esille Karin erään kaverin kanssa, ja kaveri selittää, että ei siinä Paulan kysymyksessä ollut oleellista juoman laatu, vaan se oli treffiehdotus.

Karin kanssa samankaltainen ihminen tuli tutuksi Silta-sarjan (2011-17) Sofia Norénissa, joka autistina oli samalla tavalla köpelö sosiaalisissa suhteissa. Kari Sorjosta vievät samaan suuntaan autistin ja Aspergerin oireyhtymän ominaisuudet, joista rikoksen selvittämisessä on ainakin tässä tapauksessa se hyöty, että muisti ja yksityiskohtien havainnoiminen pelaavat normaalia paremmin.

Näyttelijät ovat hyviä. Elias Gould on varmaan nuoremmalle väelle tuttu musiikintekijänä ja -esittäjänä, ja on hän elokuvien ja sarjaelokuvien sivuosissakin esiintynyt. Kuunnelmassa hän tekee mainiota työtä, on esimerkiksi opetellut tv-sarjassa Sorjosta näyttelevän Ville Virtasen katkeilevaa puhetyyliä ja äänensävyjä hyvin ja kuulija ymmärtää heti, että Sorjonenhan tässä on. Anna Böhm valmistui teatteritaiteen maisteriksi 2021 Tampereen yliopiston teatterityön koulutusohjelmasta (Näty). Erityismaininnan ansaitsee vielä harvinaisen sujuva dialogi.

JUURAKON HULDA

Vanhaakin kuunnelmatuotantoa radiosta tulee kiitettävän hyvin. Eilen ja tänään kuultiin Yle Radio 1:stä Hella Wuolijoen Juurakon Hulda kahdessa osassa, rooleissa tässä 1956 nauhoituksessa olivat mm. Hilkka Helinä, Joel Rinne, Oiva Sala, Heimo Lepistö ja Ritva Arvelo. On tämäkin Yle Areenassa.

Pari viikkoa sitten tuli puolestaan Aleksis Kiven Lea, jota pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä ammattiteatterissa esitettynä näytelmänä (1869). Vuonna 1969 Pekka Lounela sovitti ja ohjasi sen Radioteatterille, ja tämä on nyt kuultavissa Yle Areenassakin. Lea sijoittuu Kristuksen ajan Jerikon kaupunkiin. Publikaanien päämies Sakkeus on luvannut tyttärensä Lean naimisiin fariseus Joaksen kanssa, mutta Lean todellinen rakkaus on kuitenkin saddukeus Aram. Kiven lyhyt draama pohjautuu Raamatun kertomukseen, jossa Jeesus vierailee puusta alas saamansa Sakkeuksen luona. Sakkeusta esittää Erkki Luomala, Leaa Heidi Krohn, Joasta Martti Tschokkinen ja Aramia Arto Tuominen. Sekä radio että Yle Areena ovat aarreaittoja.

kari.naskinen@gmail.com

Totuudenjälkeinen aika tekee vainoharhaiseksi

Oxfordin sanakirja määrittelee totuudenjälkeisen ajan: ”Olosuhteet, joissa objektiiviset faktat vaikuttavat yleiseen mielipiteeseen vähemmän kuin tunteisiin ja henkilökohtaisiin vakaumuksiin vetoaminen.”

Tämänkaltainen yhteiskunnallinen ja poliittinen tila alkoi voimakkaasti kehittyä Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikana. Hänen vaalikampanjassaan ja presidenttiaikanaan tuli esille päivänselviä valheita, jotka eivät heikentäneet hänen kannatustaan. Tähän samaan mylläkkään tuli koronapandemia, joka synnytti monenlaisia salaliittoteorioita ja sai aikaan rokotevastaisuutta. Sitten vielä populistiset oikeistopuolueet, jotka ottivat asiakseen esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltämisen. Tämä kaikki vetosi tunteisiin ja väärin perustein myös taloudellisiin intresseihin.

Vaikka kansainväliset media- ja muut tutkimukset ovat todistaneet, että suomalaiset tiedotusvälineet ovat maailman huippua, niin vainoharhaisesti niitäkin välillä tulkitaan. Niin kuin muutakin kautta julkisuuteen tulevaa tietoa. Tämän on saanut aikaan sekin, että kun poliitikon puhe vaikuttaa totuudenmukaiselta, niin sen tavoite on sittenkin usein vain shokeerata, hämmentää ja vedota kuulijoiden tunteisiin.

Salaliittoteoriat ovat jännittäviä. Sellainen voi tulla mieleen Suomen euroviisukatsinnoiden tuloslaskennastakin. Ihmiset antoivat voittajaa valitessaan puoli miljoonaa ääntä, mutta tulokseksi ilmoitettiin vain, että Pete Parkkosen ja Linda Lampeniuksen esitys sai 570 pistettä sekä Antti Paalasen laulu 210 pistettä. Lisäksi äänestykseen osallistui kansainvälinen raati. Mitä ihmeen pisteitä? Montako ääntä ehdokkaat olivat saaneet? Hämäräperäinen salaliitto etukäteen voittajaksi valitun varmistamiseksi?

Totuus tietenkin on olemassa, mutta monille ihmisille ja suorastaan valtaville kansanjoukoille ei ole tärkeää, onko jokin väite totta vai ei, kunhan se tuntuu oman mielen mukaiselta ja vahvistaa omaa maailmankuvaa.

Luin Tutkijaliiton esseesarjassa julkaistun kirjallisuusteoreetikon Eve Kosofsky Sedgwickin (1950 - 2009) tekstin, joka pureutuu ns. paranoidin lukutavan ongelmiin (Para-sarja nro 4, 2026). Hän esittää, että piilevää väkivaltaa ja sortoa paljastamaan pyrkivä vainoharhainen lukutapa on muuttunut niin vallitsevaksi kriittisen tutkimuksen kentällä, että muuta vaihtoehtoa sille ei oikeastaan edes ole. Sedgwickin mukaan paranoidi lukutapa on ennakoivaa ja negatiivisiin mielenliikutuksiin kiinnittyvää; se pyrkii eliminoimaan ikävät yllätykset ja sitä kautta se soveltaa omaa analyysikehikkoaan kaikkeen.

Sedgwick ei sano, että paranoidi tapa olisi aina väärä, vaan monissa tilanteissa epäluulo on täysin aiheellista. Ei ole mitenkään huono tapa paljastaa piilotettuja vaaroja, salaliittoja, sortavia rakenteita, epäreiluja valtasuhteita ja petoksia. Eikä aina edes tarvitse olla vainoharhainen nähdäkseen todisteita väärästä tai vääryydestä.

Mutta onko paranoidi, jos tulkitsee TPS:n Veli-Matti Savinaisen kieltäytymisen sateenkaariseksi muutetusta pelipaidasta joksikin muuksi kuin pelaajan mielipiteenvapaudeksi? Tai onko paranoidi, jos pitää valtion virkamiehen eriävää mielipidettä vääränä entisen TUL:n pikaluistelijan Mika Poutalan ministerilahjoituksesta kahdelle uskonnolliselle yhdistykselle?

Eve Kosofsky Sedgwickin kirjoitus on vaikea. Hän joka tapauksessa esittää, että paranoidin lukutavan sijasta olisi hedelmällisempää käyttää ”reparatiivista lukutapaa”, jonka ehkä voi suomentaa korjaavaaksi ja hyvittäväksi lukutavaksi. Kirjallisuusteoreetikon mielestä voisi ajatella, ”mitä kaunista, lohdullista, yllättävää, elämää rikastuttavaa tai korjaavaa tästä voisi löytyä itselleni tai muille". Eli kun Antti Häkkänen sanoo, että Suomeen olisi hyvä saada ydinaseita, niin ajatuksesta pitää löytää kaunista, lohdullista, elämää rikastuttavaa.

kari.naskinen@gmail.com