Lahden kaksi ihmettä

Lahden kaupunginorkesterin 75-vuotisjuhlakirja käsittelee ensisijaisesti orkesterin nousua kansainväliseen maineeseen. Lahden ihme -kirjassa (2026) orkesterin vanha historia on alussa esillä kymmenen sivun verran, mutta alkuhistoriasta onkin olemassa hollolalaisen kotiseutuneuvoksen Heikki Mantereen (1951 - 2024) tekemä historiakirja 1950-80. Uuden kirjan tekijä on Tuomas Salo, joka nuorempana soittikin orkesterissa selloa. Kirjan kustansi Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Oikeastaan Lahden ihmeitä oli kaksi, koska Sibeliustalon rakentamishankkeen saaminen päätökseen asti oli myös sellainen. Nämä ihmeet kuitenkin liittyvät oleellisesti toisiinsa, sillä orkesterin saavuttaman menestyksen yksi osatekijä oli Sibeliustalo, eikä sitä olisi rakennettu ilman orkesteriin 80-luvun lopulla kiihdytettyä vauhtia.

Lahden orkesteriyhdistyksen ylläpitämä orkesteri kunnallistettin 1950 kaupunginvaltuuston päätöksellä ja ensimmäiseksi päätoimiseksi kapellimestariksi saatiin Martti Similä, joka johti 12 soittajan orkesteria. Similän jälkeen 1959 tuli kapellimestariksi Urpo Pesonen ja häntä seurasi 1978 Jouko Saari.

Vuoteen 1984 tultaessa oltiin ratkaisemassa orkesterin tulevaisuutta niin, että johtoon saataisiin joku kova nimi. Kun Saari luki lehdestä näistä suunnitelmista, hän otti ennenaikaisen lopputilin ja lähti Göteborgiin oopperakapellimestariksi. Seuraavana vuonna aloitti kapellimestarina Kansallisoopperan ylikapellimestari Ulf Söderblom ja päävierailijana nuori Osmo Vänskä, josta kolme vuotta myöhemmin tuli ylikapellimestari 20 vuodeksi.

Kirjassa on paljon haastatteluja. Vänskä muistelee alkua ja sanoo, että orkesterin taiteellisen uudistamisen pani liikkeelle 1983 intendentiksi tullut Helena Hiilivirta. Hän hoiti yhteydet hyvin myös kulttuurista vastaavaan apulaiskaupunginjohtajaan Kari Salmeen. Lahden ihmeen edetessä Salmen merkitys oli iso.

INTENDENTIT VAIHTUIVAT,
KONSERTTITALO ESILLÄ

Helena Hiilivirran jälkeen tärkeään intendentin tehtävään tuli Tero-Pekka Henell ja hänen jälkeensä Tuomas Kinberg. Heidän aikanaan uusi konserttitalo nousi esille erilaisina vaihtoehtoina, sijoituspaikkojakin ehdotettiin monia: Rauten tontti, Fellmaninpuisto, Teivaanmäen rinne, Messilän kallion sisään…

Sitten Henell tiedusteli Rakennusliike B&K:n johtajalta Juha Tammivuorelta, löytyisikö Lahden alueelta tyhjiä teollisuushalleja. Henell ja Vänskä kiersivät Tammivuorelta saamansa listan ehdokkaat läpi ja testasivat hallien akustiikkaa Vänskän Volvon torvella. Rauma-Repolan entisellä teollisuusalueella Vesijärven rannassa oli yksi passeli. Niin alkoi projekti kohti Sibeliustaloa.

Tuossa vaiheessa talolla ei vielä ollut Sibeliustalo-nimeä, vaan se oli kongressi- ja konserttitalo, tässä järjestyksessä, ettei olisi syntynyt liikaa vastustusta eliitille puuhattavasta viihtymislaitoksesta. Tilanne oli joka tapauksessa poliittisesti ja kuntalaisten kannanotoissa tiukka. Valtioltakin oli tulossa tukirahaa 40 miljoonaa markkaa, josta siitäkin käytiin kilpailua. Tampereen kaupunginjohtaja Jarmo Rantanen ja Jyväskylän kaupunginjohtaja Pekka Kettunen ilmoittivat, että jos Lahti ei ota, heille kyllä sopii, koska siellä sopivia hankkeita on vireillä.

Ratkaisu syntyi kaupunginvaltuuston kokouksessa 1998. Samaan aikaan brittiläinen kapellimestari David Angus veti LKO:n harjoituksia Ristinkirkossa, eikä tiennyt tilanteesta mitään ja ihmetteli orkesterilaisten jännittyneisyyttä ja apaattisuutta. Äänin 30 - 29 rakentamispäätös syntyi. Se varmistui kahden valtuutetun toimesta: kansanedustaja Ulla Juurola (SDP) jätti valiokuntamatkan Etelä-Amerikkaan väliin, jotta varmasti pääsi äänestämään rakentamisen puolesta, ja Pentti Heikkurinen (Kok) äänesti samoin, vaikka ennakkolaskelmissa hän oli vastustajien rivissä. Kari Salmi kertoi myöhemmin, että äänestykseen oli sovittu myös perälautajärjestely, joka meni niin, että jos Heikkurinen olisi vastustanut rakentamista, olisi eräs toinen valtuutettu muuttanut äänestyskäyttäytymisensä hyväksymisen kannalle.

JEAN SIBELIUS
KAI HYTTINEN

Sibeliustalon avajaisissa maaliskuussa 2000 piti avajaispuheen pääministeri Paavo Lipponen. Avajaiskonsertti pidettiin seuraavana päivänä, orkesteria johti Osmo Vänskä ja ohjelmassa Jean Sibeliusta ja muutakin suomalaista musiikkia. Avajaiskonsertin jälkeen järjestettiin koko kansan suuri viihdekonsertti, jossa lauloivat Kai Hyttinen, Marion Rung ja Laura Voutilainen.

Tämä oli se linja, joka Sibeliustaloon valittiin. Kuten toimitusjohtaja Antti Vihinen sanoi: ”Koko kansan talo.” Tämä ei kaupunginorkesterin johtoa tyydyttänyt. Vihisen perustelut olivat kuitenkin selvät: ”Minulle on henkilökohtaisesti sama, mitä talon ohjelmasisältö on. Se voi olla vaikka klassista musiikkia tai sumopainijoiden kokoontuminen, kunhan toiminta on kannattavaa.”

Vihistä vihattiin. Eikä tätä tilannetta mitenkään helpottanut se, että Sibeliustalon johtaja oli tehnyt tohtorinväitöksensä Sibeliuksen natsiyhteyksistä. Vihinen siirtyi 2010 virkavapaalle ja irtisanoitui myöhemmin samana vuonna. Vihinen sanoi, että jos kirjoittaisi muistelmat ajastaan Sibeliustalossa, teoksen nimeksi tulisi ”Savustuspöntössä”.

HANNU LINTU HELLITTÄÄ
VÄHÄN SIBELIUKSESTA

Sibeliustalossa aloitettiin heti ensimmäisen vuoden syksyllä Sibelius-festivaali, jossa esitettiin vain Sibeliuksen musiikkia. Tuomas Kinbergin jälkeen intendentiksi 2014 valittu Teemu Kirjonen sanoo kirjassa, että Sibelius-festivaali on erinomainen esimerkki organisaation halusta tehdä asioita perinteisten tapojen ulkopuolella: ”Oli rohkea veto luoda festivaali yhden säveltäjän ympärille ja brändätä se siten, että The Sibelius-orkesteri soittaa Sibeliustalossa loistavissa olosuhteissa pitkän viikonlopun ajan. Orkesterille on ollut suorastaan pyhä asia pitää kiinni siitä, että festivaalilla soitetaan vain Sibeliuksen musiikkia.”

Ensi kuussa tästä pyhästä periaatteesta luovutaan, kun Hannu Linnun rakentama ohjelmisto koostuu Sibeliuksen lisäksi nyt myös Bergiä, Busonia, Rahmaninovia, R. Straussia. Sama idea kahtena seuraavana vuonna. Saa nähdä, käykö niin kuin kirjassa povataan: ”Ilman selkeää keskittymistä Sibeliuksen musiikkiin koko festivaali voisi kuihtua pois muutamassa vuodessa.”

kari.naskinen@gmail.com

Voittoisa, hellä Siikli

En ole perunantuntija enkä -ystävä, mutta nyt osui käsiin kirja säveltäjä Richard Wagnerista, jossa mainitaan, että 1930-luvulla Saksassa jalostettiin uusi perunalajike ja sen nimeksi annettiin Sieglinde. Nimi valittiin siksi, että Adolf Hitler oli suuri Wagnerin oopperoiden ystävä ja Valkyyriassa Sieglinde on. Koska olen tässä samaa mieltä Aatun kanssa, seuraavalla kauppareissulla etsin tietenkin Siikliä, joksi Suomeen 1940-luvulla tuotu Sieglinde täällä nimettiin. Ainakin Santamäeltä ja Ruposelta kysyn torilla.

Kirjan nappasin siksi, että sen ensimmäisen esseen nimessä oli Bayreuth, Wagnerin ja Baijerin kuninkaan Ludvig II:n perustama juhlatalo Wagnerin oopperoiden esittämistä varten. Siikli kiinnosti ja täydennystiedoksi löytyi, että Sieglinde-nimi yhdistyy sankarillisuuteen ja voittoon (muinaissaksan sana sigu tarkoittaa voittoa ja linde pehmeää, hellää).

Sieglinde on mielenkiintoinen rooli. Hän on Siegmundin kaksossisar, jollaiseksi hän oopperassa tunnistautuu:

Jos sinä olet Siegmund,
jonka tässä näen –
niin minä olen Sieglinde,
joka sua kaipaa:
Oman sisaresi valloitit sä.

Myöhemmin Sieglinde ja Siegmund saavat sankarillisen Siegfried-pojan rakastettuaan toisiaan intohimoisesti.

Kansallisoopperassakin Sieglinde on seikkailut monesti, ensimmäisen kerran 1920 ja viimeksi 2022, jolloin tämän dramaattisen sopraanoroolin lauloi Miina-Liisa Värelä. Jo 2014 hän oli voinut Suomen Wagner-seuran stipendiaattina osallistua Bayreuthin oopperajuhlille, joilla hän on viime vuosina myös esiintynyt.

Sieglinde on rooli, jossa raskaan Brünnhilden roolin tulevat laulajat pääsevät hyvin sisään Wagnerin musiikkimaailmaan. Brünnhilde on Sieglinden ja Siegfriedin sisarpuoli, josta myöhemmin tulee Siegfriedin rakastajatar. Kansallisoopperassa Sieglindenä esiintyi 2004 ruotsalainen Nina Stemme, joka nykyisin on yksi maailman huippusopraanoista. Suomen huippu on tällä hetkellä Camilla Nylund, joka Kansallisoopperassa ei kuitenkaan ole Sieglindenä ollut.

Esseekirjassaan Seikkailu alkaa sumusta (2022) Veli-Matti Huhta kirjoittaa myös neuvostoliittolaisesta elokuvaohjaajasta Sergei Eisensteinista, joka vilkkaassa mielikuvituksessaan yhdisti valkyyriat jotenkin Suomen mäntykankaisiin. Eivät kuitenkaan lyöneet päitään. Talvisotavuonna 1940 Eisenstein oli ohjannut Valkyyriat näyttämölle. Muinaisnorjalaisessa mytologiassa valkyyriat lensivät sotatantereille ratsain tai joutsenina ja valitsivat kaatuneet soturit, joista he urhoollisimmat veivät Valhallaan valmistautumaan taistelemaan edelleen Odin-jumalan rinnalla.

Missä olet Siegmund? Vieläkö sua nään,
kiihkeästi rakastettu, loistava veljyt?

(Tv 1:n Dollanganger-saagan tekijät ovat varmaan kopioineet juonen Valkyyriasta.)

kari.naskinen@gmail.com

Kun ei tiedä, mitä sivistys tarkoittaa, se pelottaa

 

”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi taas elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.” (Jean-Paul Sartre 1947)

Tätä muutosta tapahtuu parhaillaan. Kaupallinen, viihteellinen massakulttuuri vyöryy koko ajan yli taiteiden ja koko hengenviljelyn. Sivistystä suorastaan pelätään, kuten yksinkertaisemmat ihmiset usein kaikkea vierasta. Taidetta, tiedettä, ajattelua ja sivistystä kyseenalaistetaan, kuten Suomessa tekee esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra, jonka mielestä kulttuuri ja humanismi ovat vain ylimääräistä luksusta varakkaille.

Kun Kaija Saariahon ooppera Innocence esitettiin keväällä New Yorkin Metropolitanissa, sanoi oopperatalon pääjohtaja Peter Gelb, että ihmiset eivät enää tiedä, mitä sivistys tarkoittaa. Hän muistutti, että antiikin Kreikasta lähtien taide oli oleellinen osa koulutusta ja koko yhteiskuntaa, mutta koska ei ole enää, on Metropolitan-oopperakin joutunut suuriin talousvaikeuksiin. Lipputulot ovat vähentyneet.

Hollywoodin filmitähtien nykyiseen kärkikaartiin kuuluva Timothée Chalamat ilmoitti tietonaan, että ooppera tai baletti eivät kiinnosta enää ketään. Tarkoituksena oli tietenkin kasvattaa lipunmyyntiä elokuviin, mutta onhan tässä prosentti totuuttakin. Uusiseelantilainen tutkija James R. Flynn on nimittäin havainnut testien tutkimustuloksista, että länsimaissa on älykkyysosamäärä pudonnut viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana kuudella pisteellä.

Suomessa perusjunttien puolueen edustajat pyrkivät tämän kehityksen kiihdyttämiseen. Entinen historioitsija, puolueen nykyinen varapuheenjohtaja Teemu Keskisarja haluaisi, että Yleisradion ohjelmia korvattaisiin somesta saatavilla tuotannoilla. Viime vuonna Perusjunttien, Kokoomuksen ja kristillisten nuorisojärjestöt luovuttivat eduskunnalle 50 000 allekirjoitusta sisältäneen adressin, jossa vaadittiin Ylen rahoituksen leikkaamista rajusti lisää. Perusjunttien euroedustaja Sebastian Tynkkynen on koko Ylen lakkauttamisen kannalla.

Perusideana on, että vain kaikkein yksinkertaisin ja helpoin massakulttturi hyväksyttäisiin. Tangomarkkinat kyllä, Radion sinfoniaorkesteri jyrkkä ei. Kaikenlainen intellektuaalisuuteen ja esteettisyyteen viittaava pois – käsittämättömiä sanojakin. Taiteilija-apurahatkin pois, koska helpon massaviihteen tekijät pärjäävät ilmankin. Eikä ihme, että kerran tänä vuonna oli iltauutisissa juttu jostakin pääkaupunkiseudulla toimivasta kierrätyskeskuksesta, jonne vilkkaana kulttuurinhävityspäivinä tuli yhdeksän kuormalavaa ongelmajätekirjoja. Eihän kirjoja enää tarvita, koska kaiken tiedon saa sujuvammin somesta.

Ääritaantumuksellisten puolue on nyt kymmenen vuotta tolkuttanut, että somessa kerrotaan asiat oikeammin ja puolueettomammin kuin Ylessä, niin johan olisi kumma, jos ei 15 prosenttia kansasta olisi jo samaa mieltä. Kun sama puolue käytännössä myös johtaa maan hallitusta, niin tulostakin syntyy: tukea saksitaan pois tai lopetetaan kokonaan sivistykseltä, taiteelta, tieteeltä ja tiedotukselta.

Natsismia tutkinut kielitieteilijä Viktor Klemperer kirjoitti heti sodan jälkeen natsien massoja manipuloivasta retoriikasta. Siinä rajoitettiin kielellistä ilmaisua ja toistettiin sellaisia ilmaisuja, jotka veivät natsien ajattelua eteenpäin. Metodi oli kuin mielten myrkyttämistä. Toistoa toiston perään ja välillä roviolle kirjoja, joissa olisi ollut vastamyrkkyä.

Kirjallisuustieteen dosentti Teemu Ikonen kirjoittaa tästä myrkytysmenetelmästä, että myrkky niellään huomaamatta, eikä sillä näytä olevan vaikutusta, mutta lopulta myrkky alkaa vaikuttaa. Jos joku korvaa sanan sankarillinen tai hyveellinen sanalla fanaattinen tarpeeksi pitkään, alkaa myrkytetty uskoa, että fanaatikko on hyveellinen sankari ja että kukaan ei voi olla sankari ilman fanaattisuutta (Kirjallisuuden aika, Teos 2020). Näin Hitleristäkin tuli supersankari. Nyt Trumpista.

Myrkyttäminen on vaikuttanut silläkin tavalla, että jakoa ”korkean” ja ”matalan” taiteen välillä on hämärretty. Populaarikulttuuristakin on tehty hovikelpoista, ja se on syrjäyttänyt korkeakulttuuria taidekeskustelussa ja lehtien palstoilla. Tässä toimii esinäyttäjänä Helsingin Sanomat, jonka kulttuurisivuilla monet kevyen musiikin säveltäjät ja esittäjät nostetaan toistuvasti taidemusiikin säveltäjien rinnalle tai ylikin. Jatta ja Jetta ovat huipputekijöitä siinä missä Camilla Nylund ja Kalevi Ahokin.

kari.naskinen@gmail.com

Yhtenäiskulttuurin aika ohi - ”Älä tallaa nurmikoita”, miksei?

Moderni yhteiskuntatiede on liittänyt valinnanvapauden ja demokratian toisiinsa. Moderni sosiologia edellyttää erilaisuuden hyväksymistä ja yksilönvapautta. Helsingin yliopiston entinen sosiologian professori Pekka Sulkunen käsittelee näitä muuttuneita asetelmia pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kirjassaan Sosiologinen modernisaatioteoria (2026). Monessa kohtaa hän viittaa akateemikko Erik Allardtin (1925 - 2020) tutkimuksiin, jotka juurruttivat Suomeen modernin, teorialähtöisen ja nyky-yhteiskunnan ongelmiin tarttuvan sosiologian. Sosiologiasta muodostui 1960-luvulla pitkälti Allardtin ansiosta keskeinen yhteiskuntatiede, jolla oli merkittävä vaikutus yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Sosiologia nousi isoksi asiaksi 60-luvulla, jolloin uudet yhteiskunnalliset liikahdukset muuttivat yhteiskuntaa. Pekka Sulkunenkin (s. 1948) kirjoittaa, että myös hän koki muutoksen ilmapiirin hyvin henkilökohtaisesti: ”Sosiologia teki minuun suuren vaikutuksen, kun kasvoin kansallis-kristillisen yhdenmukaisuuden paineessa konservatiivisen Jyväskylän lyseon oppilaana ja luterilaisen valtionkirkon läheisessä vaikutuspiirissä.”

Kaksi vuotta vanhempana lyseolaisena koin samalla tavalla. Vietnam, Praha, Berliini, Kuuba, Chile, kolmannen maailman ahdinko… Kaikki tämä teki meistä toisinajattelijoita. Sosiologia-lehteäkin lukemalla sai hieman helpotusta, samoin joka lauantai elokuvakerhon esityksistä ja lomalla Jyväskylän Kesän radikaaleimmista ohjelmatapahtumista. Sosiologia-lehti oli alkanut ilmestyä 1964 ja ensimmäinen päätoimittaja oli Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori Antti Eskola, jonka luennoilla muutama vuosi myöhemmin asiat alkoivat lisää selkeytyä. Pekka Sulkunenkin toimi Sosiologia-lehden päätoimittajana 70-luvun lopulla.

Vastarintaan nousi patavanhoillisuus. Pata viittaa oikeistomilitarismin sotilaskypärään ja kirkon mustaan pappisasuun, vanhuus viitaa ikään. Toinen protesti nousi takametsistä, minkä ensimmäisenä huipentumana oli Veikko Vennamon SMP:n vaalivoitto 1970 – uuden ajan alkua tämä, kun neljä vuotta aiemmin oli suurvoiton saanut SDP.

Työelämään ehdittyäni kävin haastattelemassa Helsingin yliopiston sosiologian professoria Erik Allardtia, joka kritisoi hyvinvointivaltiokäsitettä pelkkänä resurssiasiana. Hänen modernissa sosiologiassaan hyvinvointi koostuu kolmesta ulottuvuudesta:

 1. Elintaso: aineelliset resurssit, tulot, asuminen ja taloudellinen turva.
 2. Yhteisyyssuhteet: kuuluminen yhteisöön, ystävyys, perhe  ja sosiaaliset verkostot.
 3. Yksilölliset mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään, oppia uutta ja kokea elämä merkitykselliseksi.

 Allardt lopetti professorina 1991 ja Pekka Sulkunen nimitettiin tuohon virkaan 2000.  Sitä ennen Sulkunen oli ollut tutkijana Alkoholipoliittisessa tutkimuslaitoksessa;  varmaan jo kouluaikana oli Sulkusen Pekka tutustunut alaan, koska koti oli  Tellervonkadulla lähellä Jyväskylän toista viinakauppaa.

 Sulkusen kirja käsittelee Allardtin modernin sosiologian käsitteitä perusteellisesti, ja samalla se on erinomainen historiakatsaus hyvinvointivaltion muuttumisesta  nykyiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Nimitys on ollut oikein vaihtaa, koska valtion  rooli on pienentynyt, kun sen tehtäviä on yksityistetty ja siirretty  vapaaehtoisajärjestöille. Saa nähdä, mihin seuraava muutos johtaa, jos ministeri  Wille Rydman pystyy viemään loppuun saakka esityksensä vapaaehtoistoiminnan  avustusten leikkaamisesta tai poistamisesta.

 Hyvinvointivaltiota rakennettiin sotien jälkeen hyvää elämää koskevien käsitysten varassa. Varsinkin 1960-luvulla sosiologialla oli merkittävä asema hyvinvointivaltion rakenteiden suunnittelussa. Tässä onnistuttiin, mutta nyt ollaan purkamisvaiheessa. Sulkunen kirjoittaa, että nykyoloissa ei enää vallitse samanlaista yksimielisyyttä elämänihanteista tai velvoittavista yhteisistä päämääristä, joiden tavoittaminen uskottiin ennen valtion tai yleensä julkisen vallan tehtäväksi. Eikä demokratiakaan ole enää entisensä, vaan kärsii hengitysvaikeuksista.

 Onko edessä hyvinvointiyhteiskunnan loppu, kun ohi on myös yhtenäiskulttuuri? ”Älä tallaa nurmikoita” ei enää riitä, vaan pitää tietää, miksi pitää olla nurmikoita, miksi ei ole vaihdettu kestävään tekonurmeen, kuka nurmikoita haluaa, ei kai niitä meidän verorahoilla kustanneta...

Hyvinvointivaltion yhteinen hyvä ei enää riitä perusteeksi mihinkään. Modernimpaa on yhteinen etu, vaikka kaikki eivät siitä osalliseksi pääsisikään. Rahalla joka tapauksessa saa.

Sulkunen: ”Oikeudet ovat saaneet lisää painoa yhteisen edunkin kustannuksella, mistä esimerkkinä olivat perustuslakivaliokunnan torjumat Sanna Marinin hallituksen esitykset koronaepidemian hillitsemiseksi.”

POLITIIKKA
PIRSTOUTUNUT

Perinteisessä yhtenäiskulttuurissa politiikassa oli selvät rajat, oli porvarit, vasemmisto ja kepu. Nyt kun populismi, vihreät ja kristilliset ovat saaneet jalansijaa, on politiikan kenttä pirstoutunut, lisäksi Harry Harkimolla on vielä omansa ja kunnallispolitiikassa ovat erilaiset Pro Kunta -ryhmät sekoittaneet pakkaa entisestään.

Sosiaaliset luokkasiteet ovat höllentyneet ja yhteys puolueen ja luokan välillä on ohentunut etenkin työväenpuolueiden osalta. Sulkunen näkee, että Pohjoismaissa, Englannissa ja Hollannissa jakautuminen ei enää seuraa jakoa keskiluokkaan ja työväenluokkaan, vaan tärkeämpi on suhtautuminen julkiseen ja yksityiseen sektoriin.

Sulkunen suree tällä hetkellä sitä, että yhteiskuntaa koskevat tosiasiat ovat suorastaan synkkiä: ”Demokratian mallimaana pidetty Yhdysvallat on perustuslaillisessa kriisissä ja yhdenmukaisuutta vaaditaan siellä jopa sensuurin keinoin, Eurooppa aseistautuu uudelleen, ihmisoikeudet eivät enää ole kiistatta itsestään selviä, kansankoti Ruotsista on tullut väkivaltainen maa, sodat tuhoavat siviilejä ja heidän ympäristöjään.”

”Suomessakin loukataan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, heikennetään sopimusperustaista neuvottelujärjestelmää, ja korkeinta lainsäädäntövaltaa käyttää käytännössä eduskunnan sijaan hallitusohjelman laatinut puolueiden johtorengas.”

SOSIOLOGIA 100 VUOTTA

Turun yliopistossa vietetään sosiologian opetuksen juhlavuotta, sillä sosiologian oppiaine alkoi siellä 1926. Juhlavuoden tapahtumat huipentuvat joulukuussa sosiologian tulevaisuutta käsittelevään seminaariin. Ennen Turkua sosiologian opetus ja tutkimus olivat kuitenkin alkaneet Suomessa jo 1890-luvulla, kun Edvard Westermarck nimitettiin sosiologian dosentiksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon (nyk. Helsingin yliopisto). Westermarck oli alan kansainvälinen uranuurtaja, joka yhdisti sosiologiaan antropologiaa ja moraalifilosofiaa.

Sosiologia-lehteä julkaisee Westermarck-seura, jonka puheenjohtajana Pekka Sulkunen on ollut pariin otteeseen. Seuran verkkomedia Ilmiö järjestää ensi syksynä hyvinvointivaltion tulevaisuutta käsittelevän teemaviikon, johon se kutsuu tutkijoita kirjoittamaan artikkeleita ja puheenvuoroja sitä, millainen on leikkausten ja velkajarrun jälkeinen hyvinvointivaltio ja onko pohjoismaiseen hyvinvointivaltion ideaan perustuva yhteiskuntasopimus purkautumassa?

Vuonna 1926 uskontotieteilijä Uno Harva ryhtyi hoitamaan sosiologian professuuria Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Oppituoli oli Suomen ensimmäinen ja näin ollen maan vanhin. Sosiologialla ei ollut tuolloin omia tiloja, vaan se toimi hotelli Phoenixin entisissä tiloissa torin laidalla. Westermarckin ohella suuri nimi suomalaisessa sosiologiassa oli Erik Allardt, joka nousi sosiologian johtavaksi hahmoksi ja kansainvälisesti merkittäväksi tutkijaksi 1960-luvulla.

Sosiologian asema tieteenalana on Suomessa vahva. Sosiologit osallistuvat tiiviisti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tutkimustietoa pyritään myös levittämään laajasti yliopiston ulkopuolelle, esimerkiksi kansalaisjärjestöihin, poliittisille päättäjille ja muille yhteiskunnan toimijoille. Nykyajassa sosiologia kohtaa kuitenkin samoja haasteita kuin muukin akateeminen maailma, sillä maan nykyinen hallitus niukentaa resursseja ja tutkimusrahoituksen saaminen on vaikeaa.

Nykyisin sosiologiaa voi opiskella pääaineena Turun ja Helsingin yliopistojen lisäksi Joensuussa, Jyväskylässä, Rovaniemellä, Tampereella ja Turussa myös Åbo Akademissa. Koulutuksesta vastaavat yliopistojen eri yhteiskuntatieteelliset tiedekunnat ja laitokset.

kari.naskinen@gmail.com