Jokainen aiheuttaa vahinkoa ja kärsii omalla tavallaan

Tuttu sanonta on, että kun Tshehovin näytelmän alussa seinällä on kivääri, sitä myös jossakin vaiheessa käytetään. Kun Tolstoin Anna Kareninan alussa ratavahti jää Moskovan asemalla veturin alle, siitä tietää, että joku näytelmän tuttu henkilökin joutuu samanlaiseen onnettomuuteen. Kotkan kaupunginteatterissa on nyt lähdetty siitä, että jokainen katsoja on lukenut Tolstoin romaanin tai ainakin Wikipediasta tarkistanut ennen teatteriin tuloa, mitä näytelmässä tapahtuu. Tämän takia Anna Kareninan itsemurhaa esityksen lopussa Pietarin asemalla ei ole. Ensikertalaisen katsojankin on muka asia tajuttava Anna Kareninan viimeisestä repliikistä kynttilän himmenemisestä ja sammumisesta. Romaanista näytelmän on sovittanut ja ohjannut yksi Suomen parhaita kunnollisten puhenäytelmien rakentajista Pasi Lampela, joka muuten on tehnyt esityksestä erinomaisen.

Romaanin kuuluisaa alkuvirkettä ei ole mukana: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Tämä tulee kuitenkin muuten täydellisesti esille. Anna on mennyt naimisiin ehkä 20 vuotta vanhemman valtion virkamiehen Aleksei Kareninin kanssa, mutta kymmenkunta vuotta rakkaudetonta avioliittoa on tehnyt tehtävänsä, eikä mikään auta, kun Anna kohtaa rykmentin ratsumestarin, komean kreivi Vronskin. Se on menoa, mutta Venäjällä 150 vuotta sitten tuollainen ei ollut yhtä helppoa kuin nykyaikana.

Heti avauskohtauksessa Lampela kuitenkin osoittaa, että väärät ratkaisut ja riskinotto rakastumisen huumassa ovat uhkana ja kohtalokkaita edelleen: Anna Kareninalla on nykyaikainen muovimatkalaukku, jossa on pyörät alla, ja myöhemmin Kareninin työpöydällä on moderni tietokone. Tässä tapauksessa ajankohtien kaksoisvalotus ei haittaa yhtään.

Esitys kokonaisuudessaan toimii mainiosti. Viitteellinen lavastus pyörönäyttämöllä kertoo koko ajan, missä ollaan, korea puvustus ei tuo ajankuvaa täysin omaan aikaamme ja henkilöohjaajanakin Lampela on hyvä. Ella Mustajärvi nimiroolissa on täydellisen murehduttava tapaus sovinnaisuudesta irtautuneena hylkiönä, Juho Markkanen Vronskina uskottavan hurmaava ja Jarkko Sarjanen petetyn aviomiehen katkeruudessa juuri sellainen kuin tällaisissa tilanteissa käy. Mutta mikä kumma on saanut panemaan Nikolai Levinin pieneen rooliin naisnäyttelijän?

Tämä oli Lampelalta jo kolmas työ Kotkan teatterissa, edellisen kerran näin siellä kolme vuotta sitten täysosumana Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla. Lahden kaupunginteatterissa 2021 Lampelan tiivis dramatisointi Tolstoin Sodasta ja rauhasta oli myös täysosuma, ja ensi syksynä Lampela ohjaa sen Porissa.

Anna Kareninan ohjelmalehtisessä Lampela sanoo, että sovituksessaan hän nosti Annan selvästi pääosaan ohi Konstantin Levinin (Mikkomarkus Ahtiainen), koska Anna vie tarinaa siihen syvyyteen, johon lopussa päädytään. Tämä on lähes 1000-sivuisen romaanin tiivistämisessä 2,5 tunnin näytelmäksi perusteltu ratkaisu, koska Levin ”kokonaisena” tähän ei olisi mitenkään mahtunut. Levin on romaanissa selvästi Tolstoin alter ego, jossa roolissa kirjailijan uskonnollis-filosofinen tolstoilaisuus nousee esille, vaikka Tolstoi varsinaisesti muotoili oppinsa vasta 1880-luvulla Anna Kareninan valmistumisen jälkeen. Sen Tolstoi/Levin tuo kuitenkin selvästi esille, että onnellisuus löytyy yksinkertaisesta, moraalisesta elämästä, ei intohimosta eikä ulkoisesta menestyksestä.

Lampelan näytelmässä tulee Levinin kautta sen verran yhteiskunnallistakin kannanottoa, että Venäjälläkin demokraattinen ajattelu jo nousee aristokratiaa ja tsaarin valtaa vastaan. Anna Kareninan tapahtuma-aika on 1870-luvulla ja Aleksanteri II oli yritetty murhata jo monta kertaa, kunnes Narodnaja volja -järjestön pommi-iskussa 1881 tämä lopulta onnistui.

Pasi Lampela (s. 1969): ”Tolstoin kyky luodata inhimillistä kokemusmaailmaa vaihtelevissa yhteiskunnallisissa ja historiallisissa kehyksissä on ilmiömäinen, ja hän on ollut merkittävä vaikuttaja omalle työlleni näytelmäkirjailijana.”

kari.naskinen@gmail.com

Näköismaalauksia ja taideteoksia

Kun Lahden kaupunginvaltuuston entisen puheenjohtajan Matti Katajan muotokuva paljastettiin valtuustosalissa 1999, olivat valtuutetut häkeltyneitä. Pari heistä tunnisti tekijäksi Marjatta Tapiolan, mutta tekijällä ei ollut väliä, vaan sillä, että maalaus oli kummallinen. Eihän tuo sovi ollenkaan näiden vanhempien, hienojen muotokuvien joukkoon. Matti Kataja kyllä näytti aivan itseltään, mutta mitä tuo haalea väri ja huishais menevät pensselinjäljet oikein ovat? Joku heti kyseli, onko tuosta pitänyt maksaakin.

Vastaavanlaisia ihmetyksiä on viime vuosikymeninä aiheutunut useinkin. Ensimmäinen iltrapäivälehtien kauhistelema muotokuva taisi olla Rafael Wardin taideteos Tarja Halosesta, kuin valkohameinen enkeli keltaisen seinän edessä.

Kaikkein karmein ”muotokuva” on Elina Merenmiehen lähes muodoton maalaus Helsingin apulaiskaupunginjohtajasta Pekka Korpisesta, jolla ei ole kasvoja ollenkaan.

Sitten kun viime vuonna valmistui oikein perinteinen tilausmuotokuva Matti Vanhasesta, kirjoitti Helsingin Sanomien taidekriitikko, että hänellä ”ei ole tästä maalauksesta mitään pahaa sanottavaa, mutta on se vähän toiselta vuosisadalta”.

Taide-lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa valokuvaaja, fil. maist. Lauri Eriksson kirjoitti muotokuvan näköisyyden ja realistisuuden olevan pääsääntöisesti ainoa ulottuvuus, jota arvioidaan. Parhaiten näköisyyteen päästäänkin valokuvalla, ja nyt Lahden valtuustosalissa on uusimpana muotokuvana edellisen puheenjohtajan Hannu Rahkosen valokuva. Tuli varmaan halvemmaksikin kuin Katajan muotokuva. Yksi karmeimmista kameralla napatuista muotokuvista on se Sauli Niinistön digitaalisesti vielä siloposkiseksi retusoitu kuva, joka kuitenkin oli pakko ripustaa koulujen, valtion virastojen ym. seinille. Niinistö on siinä kuin balsamoitu haamu.

Rahkosen valokuva näyttää normaalilta, mutta on se valtuuston puheenjohtajien muotokuvista tylsin, ja nyt kun aikaa on kulunut, vaikuttaa Katajan kuva parhaalta.

Eriksson lopettaa kirjoituksensa kysymykseen, ”olisiko aika siirtyä näköisyyden tarkkailusta ihmisyyden ihmettelyyn”. Kyllä vain; netistä voi katsoa esimerkiksi onnistuneita muotokuvia K.A. Fagerholmista, Matti Ahteesta, Paavo Lipposesta, Jan Vapaavuoresta sekä vanhemmista Eero Järnefeltin maalaamia muotokuvia monista merkkimiehistä.

Tämän jutun pienet kuvat ovat Hans-Olof Walamiehestä (Arto Pennanen 1979) ja Mika Karista (Aaro Matinlauri 2016).

kari.naskinen@gmail.com

Ostoksilla

Launeen Citymarketin kassalla katsoin perässäni tulevaa ylilihavaa naista ja olemuksesta päätellen hänen tytärtään. Olivat ostaneet neljä kahden litran Coca-Cola-pulloa, kilon jäätelöpakkauksen, kaksi pussia perunalastuja, kaksi karkkipussia ja varmaankin sen päivän ruuaksi kaksi perhepizzaa. Siinä jonottaessamme ottivat vielä kaksi houkuttimiksi asetettua suklaapatukkaa.

Eniten lihavia on Etelä-Pohjanmaalla. Muut liian korkean painoindeksin alueet ovat Satakunta ja Pohjois-Pohjanmaa. Suomalaisista aikuisista yli 1,2 miljoonaa on liian lihavia, naisista 30 % ja miehistä 27 %.

kari.naskinen@gmail.com

Kiina hukkuu veteen ja paskaan

Kiinan kansantasavalta täyttää 80 vuotta lokakuun 1. päivänä 2029. Mao Zedong julisti sen syntyneeksi Taivaallisen rauhan aukiolla Beijingissä 1.10.1949 ja Markus Leikolan romaanissa Kun vedet liikkuvat (2025) myös loppu tulee siellä. Ikivanhassa kiinalaisessa filosofiassa ja uskonnossa taolaisuudessa vesi on kuin korkein hyvä, joka hyödyttää suuresti kaikkia asioita, ilman ristiriitoja. Leikolan toivekuvassa Taivaallisen rauhan aukiolle kuitenkin avautuu suurena juhlapäivänä railo, josta mutainen pohjavesi pulppuaa maan pinnalle, ja samalla rikkoutuneista viemäreistä tulee aukiolle kaikki se, minkä ihminen on halunnut huuhtoa pois silmistään. Tämän katastrofin todistajana on tietenkin myös juhlapuhetta pitävä Xi Jinping.

Romaanin prologi käsittelee Nooan arkin liikkeellelähtöä sateen alkaessa. Nooan arkki on klassinen symboli maailmanlopusta, puhdistuksesta ja uudelleensyntymästä. Sateen alkaminen käynnistää peruuttamattoman prosessin, jossa vanha maailma hukkuu ja uusi alkaa. Leikolan yli 700-sivuinen kertomus kuitenkin loppuu ennen uuden prosessin alkamista, mutta lukija pystyy helposti kuvittelemaan, että kaikki muuttuu paremmaksi, vaikka Himalajan jäätiköt sulavat ja maanjäristykset tekevät tuhojaan – varmaan Kiinan 80 000 patoakin murskautuvat, kun ”massat syöksyvät kohdalle kuin luoti kolme, kaksi, yksi, nyt”.

Vesi on koko teoksen keskeinen motiivi. Se ei tottele ihmistä, vaan muuttaa kaiken. Ehkä yli 2000 vuotta vanha filosofinen teos Huainanzi kuitenkin antaa ennusteen tulevasta, kuten Leikola sitä lainaa: ”Tulva laski ja taivas oli jälleen ehjä, viekas peto kukistettu ja ne ihmiset, jotka olivat viattomia, saivat jatkaa elämäänsä rauhoittuneessa Keskustan valtakunnassa.” Viekas peto varmaan hukkuu 80-vuotisjuhlassa paskalietteeseen ja Nooan arkin liikkeellelähdön tavoin vedenpaisumus symboloi vanhan maailman tuhoa (esim. poliittinen jako, ympäristötuho) uuden tieltä.

Möhömahaisen Suuren Ruorimiehen nykyistä seuraajaa Xi Jinpingiä ei kirjassa nimeltä mainita, koska pedosta pitää varmuuden vuoksi käyttää kiertoilmaisuja. Tässä tapauksessa puhutaan Nuoresta Prinssistä, joka jo varhain oli hankkinut Shaanxin maakunnassa yhteen paikalliseen apulaispiirisihteerin toimistoonsa punaisen amerikkalaisen jääkaapin ja sinne vieraille tarjottavaksi Coca-Colaa.

Cokista tärkeämpää on joka tapauksessa vesi. Se on myös iso uhka, jos ilmastokriisiä ei edelleenkään pyritä tosissaan lauhduttamaan. Yli 120 vuotta on valtamerten vedenpinta ollut nousussa, ja ilmaston jatkuvasti lämmetessä vesi laajenee merissä sulattaen jäätä ja lunta virtaavaksi vedeksi. Eikä Trump mahda mitään sille, että maailman suurin saari Grönlanti menettää 270 miljoonaa kiloa jäätä vuodessa, ja pelkästään tämä nostaa maailman valtamerten pintaa millimetrin.

Taolaisuudessa vesi edustaa pehmeyttä ja joustavuutta. Se mukautuu olosuhteisiin hyvin, mutta toisaalta vesi voittaa kovuuden ajan myötä. Ihmisen kovuuden ilmastonmuutoksen suhteen vesi voittaa myös, minkä seurauksena esimerkiksi saarivaltiot Kiribati, Malediivit, Tokelau, Tuvalu ja Vanuatu ovat vaarassa jäädä kokonaan veden alle. Nouseva vedenpinta uhkaa satoja miljoonia ihmisiä myös mantereiden rannikkokaupungeissa, ja monet alueet voivat muuttua asumiskelvottomiksi vuoteen 2050 mennessä. Kirjassa: "En pelkää mitään muuta kuin sitä, että vedet lähtevät liikkeelle..."

Erityishuomion Leikola antaa myös Taiwanille eli Pengerpoukamalle eli Muukalaistenmaalle. ”Kaikki mikä on kiinalaista, on ikuisesti jakamatonta. On sietämätöntä, että Kiinoja on kaksi”, lainaa Leikola Taiwanin Generalissimoa Tšiang Kai-šekiä. Miten tämä sietämättömyys hoituu pois, sitä ei Leikola ennusta. Ainakaan 80-vuotisjuhlissa ei vielä puhuta yhdistyneestä Kiinasta. Se katkeruus Taiwanilla vain tulee esille, että Taiwan poistettiin YK:sta ja sen turvallisuusneuvostosta 1971, ja että Nixonin vierailu Beijingissä 1972 avasi tien Kiinan ja USA:n kaupallisten ja diplomaattisten suhteiden kehittymiselle.

Vasta 1987 Taiwan kumosi sotatilalakinsa, jonka Kuomintang-puolue oli julistanut 1949 hävittyään sisällissodan Manner-Kiinassa ja vetäydyttyään Taiwanin saarelle.

ELOKUVAA JA
METEOROLOGIAA

Kirjassa on paljon henkilöitä, osa todellisia, osa romaanihenkilöitä, onneksi on henkilöluettelo lopussa. Päähenkilöt ovat kertojina toimivat kaksi naista, molemmat syntyneitä 1918. Xiyi on syntynyt Mantshuriassa, kirjan alkaessa asuu Xiamenin mannerkaupungissa vastapäätä Taiwania. Hänestä tulee elokuvanäyttelijä muutettuaan Shanghaihin, ja liittyy myös Kiinan kommunistiseen puolueeseen. Xiyin kautta kuvataan laajasti ja avartavasti Kiinan elokuvateollisuutta, mutta Xiyi toimii myöhemmin myös patojen rakentamista hoitavassa virastossa ja kulttuuriministeriössä.

Kirjassa mainittavista ohjaajista on Peter von Baghin isossa Elokuvan historiassa Yuan Muchi, jonka Kadun enkeli (1937) on kiertänyt myöhemmin paljon länsimaissakin.

Toinen kertoja Yixi on syntynyt Beijingissä, mutta on kirjan alkaessa siirtynyt Kuomintangin kenraali-isänsä kanssa Taiwanille kuuluvalle Kinmen-saarelle aivan Xiamenin mannerkaupungin edustalle. Yixi opiskelee meteorologiksi, mutta hänenkin elämänsä on yhtä monivaiheista kuin Xiyn. Kummankaan elämä ei ole ruusuilla tanssimista. Pelkkänä tarinaromaaninakin kirja toimii hyvin näiden kahden pitkään elävien naisten kohtaloita seuratessa, vaikka tähän muottiin ei kirjaa ole varsinaisesti kirjoitettu.

BEIJINGIN
8 NÄHTÄVYYTTÄ

Kirjassa esitellään Beijingin kahdeksan tärkeintä nähtävyyttä, jotka on tunnettu kahdeksan vuosisadan ajan Yan-kaudelta asti, kun pääkaupunki oli vielä Yanjing. Luonnehdinnat seuraavassa ovat 1700-luvulla hallinneen keisari Qianlongin:

• Taiye-järvi syysviimassa
• Jadekukkasaari keväällä
• Kultainen terasi laskevan auringon valossa
• Jimenin usvaan kietoutuneet puut
• Länsikukkulat lumisateen jälkeen
• Sateenkaari jadelähteen yllä
• Suuri Suojamuuri Juyongguanin vehreydessä
• Aamuöinen kuunvalo Lugoun sillan yllä.

kari.naskinen@gmail.com

Turku 1 1 2 3 5 8 13 21 34 55

Kävimme Turussa, jossa tapasimme tuttavaperheemme. Kun Jussi Vareksen tunnetuksi tekemässä Uusi Apteekki -baarissa Kaskenkadulla istahdimme yksille oluille ennen matkan jatkamista kohti Turun kaupunginteatteria, tulivat puheeksi turkulaisvitsit, joita heiltä kuulimmekin kolme. Kerran Turun likka vähän kyllästyi seksinnyhräämiseen poikaystävänsä Joukon kanssa ja sanoi: "Toist pualt, Jokke!" Kolmen vitsin jälkeen pyysin niitä lisää, mihin tuttavamme sanoivat, ettei enempää ole, koska muut ovat tositapauksia.

Turku on hieno kaupunki. Vaikka on sielläkin omat omalaatuisuutensa, kuten joka paikassa. Runsaan vuorokauden aikana ehdimme pari sellaista tutkiakin. Yksi kummallisuus on keskustan ulkopuolella Hirvensalossa oleva kappeli, jossa ei ole edes ristiä katolla. Sisään mentyämme näimmekin, että kysymys on enemmän arkkitehtonisesta nähtävyydestä ja kauppapaikasta, josta Jeesus olisi myyntipöydät heivannut ulos. Edes mainospostikorttia ei saanut ilmaiseksi, mutta tämä olikin juuri sitä, mitä edellisiltana olimme teatterissa nähneet: Bertolt Brechtin tekstiin perustuvassa musikaalissa ei Mahagonnyn kaupungissa saanut edes vesilasia, jos ei ollut rahaa. Köyhyydestä sai ankarimmassa tapauksessa kuolemantuomion.

Meillä asiat ovat paremmin. Purra ja Orpo tulkitsevat, että köyhyys ei ole rikos, vaan joidenkin ihmisten ominaisuus. Koska sille ei kuitenkaan mitään voi, heiltä voi vähäisiäkin etuuksia poistaa.

Rakennuksen nimi Hirvensalossa on Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli, mutta koska se kirkkotilaksi on vihitty, ristin luulisi kuuluvan asiaan. Sen suunnittelivat kilpailun perusteella Pirjo Sanaksenaho ja Enrico Garbin. Lopputulos näyttää alassuin kuivalle maalle käännetyltä kalastajien veneeltä, ja kreikan kielen sana Ikhtys merkitseekin kalaa, kristittyjen tunnusmerkkiä. Olisivat edes kalan ruodon panneet katolle merkiksi, joka meille on Hänen puolestaan annettu.

Paluumatkalla keskustaan näkyi Aurajoen toisella puolella iso savupiippu, jonka kyljessä oli numeroita. Ajettiin katsomaan. Piippu on Turun energiayhtiön vanhan voimalaitoksen 100 metriä korkea maamerkki, johon on kiinnitetty Mario Merzin taideteos. Se muodostuu neonvaloista, jotka ovat numeroita ns. Fibonaccin lukujonosta. Siinä kahden edellisen numeron summa on aina seuraava numero, ja Turun piipussa edetään vähän matkaa: 1 1 2 3 5 8 13 21 34 55. Tämän lukujonon esitti italialainen matemaatikko Leonardo ”Fibonacci” Pisano 1200-luvun alussa. Tällaisia korkoa korolle -kasvun kaavoja löytyy paljon biologiasta, esim. päivänkakkaran terälehtien määrä on 34.

Sopii hyvin Turkuun, joka on sivistyksen pääkaupunki Suomessa, vaikka Jyväskylä Suomen Ateena -nimityksen yhdestä Elias Lönnrotin kirjeestä nappasikin itselleen. Lönnrot oli 1800-luvun puolivälissä aloittanut kirjeensä Wolmar Schildtille Jyväskylään: ”Sinä Schildt, joka olet siellä Jyväskylässä, Suomen Ateenassa, tieteen ja taiteen kehdossa...” Sanonnallaan Lönnrot viittasi siihen, että Schildt oli juuri keksinyt suomalaiset sanat ”tiede” ja ”taide” latinankielisistä juurista. Schildt oli tunnettu uudissanojen luoja, ja Lönnrotin kirje oli humoristinen kommentti siihen, että Jyväskylä oli tuolloin pieni, mutta innostunut paikka, jossa suomen kieli ja sivistys alkoivat kukoistaa.

Schildt oli Jyväskylän piirilääkäri, joka oli myös merkittävästi vaikuttamassa ensimmäisen suomenkielisen oppikoulun syntyyn Jyväskylässä 1858. Tulevan yliopiston tarpeisiin Schildt perusti 1860 Jyväskylän yliopistorahaston. Vuonna 1863 perustettiinkin Jyväskylään ensimmäinen suomenkielinen opettajankoulutusseminaari, josta lopulta 1966 tuli Jyväskylän yliopisto, samana vuonna kuin aloitti Tampereen yliopisto. Suomen Turussa sen sijaan aloitti yliopisto jo 1640.

Sen verran Turun tauti on kuitenkin aiheuttanut ongelmia, että raitiotien perustamisesta uudelleen Turussa päätetään vasta ensi kuun 18. päivänä kaupunginvaltuustossa. Tällä hetkellä tilanne vaikuttaa tasaiselta, mutta jos suurin ryhmä SDP tekee ryhmäpäätöksen puolesta, myönteinen päätös syntyy.

Iso asia on myös Musiikkitalo Fuugan valmistuminen. Se aloittaa konserttielämänsä loppuvuodesta Karita Mattilan vieraillessa Turun filharmonisen orkesterin solistina. Fuuga tulee aivan teatteritalon viereen, jossa sen ulkomuoto oli jo hyvin nähtävissä.

Ennen kotimatkaa piti vielä käydä Turun taidemuseossa, joka pitkän Aurakadun pohjoispäässä ylhäällä mäellä on komea rakennus kaupungin parhaalla paikalla. Museon peruskokoelmissa ovat mm. Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustus sekä Akka ja kissa, muita kovia taiteilijanimiä Wäinö Aaltonen, Elin Danielson-Gambogi, Albert Edelfelt, Mauno Haartman, Eero Järnefelt, Walter Runeberg, Hugo Simberg, Ville Vallgren…

Vaihtuvia näyttelyitä on tällä hetkellä neljä. Niistä mielenkiintoisin on tällaiselle liikkuvan kuvataiteen ystävälle Panu Johanssonin kaksikanavainen kaitafilmi/videoinstallaatio Wherever Street Piece (2025), joka muistuttaa menneisyyden opetuksista – päädymmekö toistamaan samoja virheitä vai otammeko opiksi?

Olimme yötä Holiday Club Caribiassa. Aivan siinä lähellä on myös taideteos, Alvar Gullichsenin Posankka, jonka muoto ja nimi tulevat marsipaanipossusta ja kumiankasta. Alun perin se ui Aurajoessa vappuna 1999, mutta nyt se on paikallaan Caribian ja Turun ylioppilaskylän lähellä.

Hotellihuoneemme ikkunasta Caribian takapihalta kumpareen takaa näkyi kirkon torni. Siellä oli lähes 600 vuotta vanha Pyhän Katariinan kivikirkko, ja risti katolla. Hautausmaalta Ulla-rouva löysi entisen puoluetoverinsa Pertti Paasion hautakiven.

Kerran Paasio kävi ulkoministerinä ollessaan pressiklubilla Washingtonissa. Paasion pitämän puheen jälkeen eräs toimittaja kysyi: "Eikö Suomen tragedia ole pelkistettävissä siihen, että teillä on 1300 kilometriä yhteistä rajaa Neuvostoliiton suuntaan?" Paasio vastasi: "Se se vasta tragedia olisi, jos sitä rajaa ei olisi."

kari.naskinen@gmail.com