10 minuutin piipahdus ajokorttilääkärillä 225 euroa

Hyvinvointialueet ovat päättäneet, että ne eivät enää tarjoa asukkailleen lääkärintodistuksia ajokortin uusimista varten. Nyt tällainen todistus pitää hakea yksityislääkäriltä. Eilen hain, maksoi 225 euroa. Lääkärintutkimus kesti kymmenen minuuttia, minä aikana piti nähdä E-kirjaimet oikein, piti tietää, monesko päivä on ja piti piirtää kellon viisarit osoittamaan kahta.

Ennen tällaisen lääkärintodistuksen sai terveyskeskuslääkäriltä muutamalla kympillä. On takuulla ihmisiä, joille 225 euroa on niin iso raha, että jättää lääkärillä käymättä ja jatkaa ajamista ilman ajokorttia. Mutta väliäkö sillä, kun bisnes toimii ja tuottaa.

Miksi ajokorttilääkärillä käynti ei kuulu siihen Kelan valinnanvapauskokeiluun, jossa 65 vuotta täyttäneet voivat käydä yksityisellä yleislääkärillä julkisen perusterveydenhuollon asiakasmaksun suuruisella omavastuulla? Tämä summa vastaa terveyskeskuslääkärikäynnin enimmäismaksua, joka on noin 30 euroa. Erotuksen maksaa Kela, ja taas köyhien yksityislääkärien tienestit pelastuvat.

Nurinkurista tässä kaikkiaan on, että tutkimustiedon mukaan Kela-korvaukset eivät ole kustannustehokkain tapa käyttää julkisia varoja ja vähentää julkisten palvelujen kuormitusta. Tästä huolimatta herrat haluavat nyt, että kokeilua laajennetaan.

Tässä ajokorttiasiassakaan ei kuitenkaan ole kysymys siitä, että hyvinvointialueet olisi pakotettu tällaiseen menettelyyn. Ei niitä edelleenkään kielletä tarjoamasta tätäkin palvelua, mutta koska lakisääteinen velvollisuus poistettiin viime vuonna, hyvinvointialueet ohjaavat ajokorttilääkärin vastaanotolle yksityissektorille. Hyvinvointialueet eivät pätkääkään välitä ihmisten hyvinvoinnista.

kari.naskinen@gmail.com

Enkeleitä onko heitä?

Viime kuussa näin Riihimäen taidemuseossa Helene Schjerfbeckin maalauksen Enkeli Ristiinnaulittuun (1928). Se oli luonnos tekeillä olevaan Ristiinnaulittu-teokseen, josta enkelihahmo jäi kuitenkin lopulta pois. Seuraavalla viikolla törmäsin taas enkeliin Ylioppilastetterin kesänäytelmän Lapualaismorsiamen kummituksen kahvitiskillä: ostin postikorttikuvan YT:n 1928 esittämästä Sakari Topeliuksen näytelmästä Suojelusenkeli (kuvassa), jonka muita roolihamoja olivat Kuningas Pakkanen, Prinsessa Lumikko, Valkea Henki ja Musta Henki.

Helene Schjerfbeck: 
Enkeli Ristiinnaulittuun.

Mutta ei. Toissa sunnuntaina tuli televisiosta uusiseelantelaisen Kenneth Youngin kamariooppera Enkeleistä oudoin. Se kertoi kirjailija Janet Framesta, joka oli pitkään mielisairaalassa skitrofeniaan ”tuomittuna”, mutta joka muiden tietämättä kirjoitti koko ajan ja hänestä tuli lopulta menestyskirjailija. Eikä tästä ole kuin kuukaudenpäivät, kun katsoin dvd:ltä Jane Campionin samasta aiheesta tehdyn elokuvan Enkelin kosketus.

Kun Helsingin Sanomissa juuri viime viikolla harmiteltiin sitä, että poliitikot eivät enää pidä päiväkirjoja, niin minulla ainakin nämä blogit tuntuvat toimivan hyvin sellaisinakin. Nyt tämä enkelipäivä täydentyy vielä sillä, että yöpöydällä olevassa Ben Lernerin pienoisromaanissa Puhtaaksikirjoitus (2026) eläkkeelle jäänyt professori ja aikoinaan hänen opiskelija-assistenttinaan ollut kertoja keskustelevat taiteen, nykyaikaisen tietotekniikan ja muistin prosesseja.

Tulevat esille esimerkiksi lepakkojen ultraäänet ja elefanttien käyttämät infraäänet. Ne saadaan kuuluville vain nauhoitusten monimutkaisten manipulointien avulla.

”Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä ilmassa on, se on yksi harvoista universaaleista. Negatiivinen universaali. Ilma kuhisee viestejä. Viestinviejiä, enkeleitä.”
”Negatiivisia enkeleitä.”
”Totta, hyvä.”

Negatiivisia enkeleitä? Ovatko ne niitä Topeliuksen Mustia Henkiä? En löytänyt teologisesta enkeliopista varsinaisesti mitään tällaista, jos ei sitten otetaan huomioon langenneita enkeleitä eli demoneita, joita on kolmasosa enkeleistä. Ainakin Dan Brown tuntee asian. Siitä en saanut selvää, millaisista tuomittavista lankeemuksista nuo enkelit olivat narahtaneet.

Voi kuitenkin olla huijareitakin. Esimerkiksi neljä kertaa Jyväskylän rallin voittanutta kultakutrista Hannu Mikkolaa sanottiin enkelinkasvoiseksi paholaiseksi, joka ajoi Ouninpohjaa lujempaa kuin Latvala ja Pajari.

Kaikenlaisia mukaan varmaan mahtui, sillä Ilmestyskirjassa sanotaan, että enkeleitä on kymmenentuhatta kertaa kymmeniätuhansia, mikä tarkoittaa satoja miljoonia. Tuomas Akvinolaisen mukaan enkeleiden lukumäärä ei perustu numeerisiin arvoihin, ja vaikeaa se olisikin, koska enkelit ovat ruumiittomia ja paikattomia, aina joka paikassa läsnä olevia. Ääneen ne eivät puhu, vaan siirtävät ajatuksensa ja ohjeensa suoraan ihmisen mielensisällöksi edellyttäen, että ottaa ne vastaan yhtä sujuvasti, kuten somepäivistykset.

Kerran minäkin olin melkein enkelin asemassa. Teatteri Vanhassa Jukossa pitämissäni 50-vuotisjuhlissa Paavo Honkimäki lauloi Jari Juutisen tekstittämän monisäkeistöisen onnittelulaulun Arja Korisevan tunnetuksi tekemän iskelmän melodiaan Enkelin silmin:

Kun katsoo maailmaa Naskisen silmin,
silloin katsella ei maisemaa,
niin armoton kuin katse on,
voi nähdä kaivossa sammakon.

Jos lastenlastenlapset joskus lukevat tämän päiväkirjamerkintäni, jos eivät kokonaan ole siirtyneet kuunneltavaan informaatioon, niin tähän loppuun heille vielä vinkiksi, että etsikää käsiinne Wim Wendersin dvd-elokuva Berliinin taivaan alla (1987), jossa Bruno Ganz ja Otto Sander esittävät enkeleitä, kun taas Peter Falk on tietoisesti palannut enkelistä ihmiseksi.

 

kari.naskinen@gmail.com

Prinsessa palasi Ohkolaan

Kellokosken mielisairaalassa yli 50 vuotta asunut Anna Lappalainen (1896 - 1988) oli aikoinaan tuttu näky myös Ohkolan kylässä Mäntsälässä, jossa toimi Kellokosken Ohkolan osasto 1961 valmistuneessa uudessa B-sairaalassa. Kellokoski oli mielisairauksien hoidossa uudistusten toteuttaja, ja siellä esimerkiksi luovuttiin pakkopaitojen käyttämisestä ensimmäisenä Suomessa ja aluetta ympäröivät aidat poistettiin. Paremmassa kunnossa olevien potilaiden annettiin liikkua vapaammin Kellokoskella ja Ohkolassa, jossa tänä kesänä esitetään Anna Lappalaisesta kertovaa näytelmää Prinsessa.

Anna Lappalaisella oli diagnosoitu skitsofrenia ja myöhemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän sanoi itseään Buckinhamin palatsissa syntyneeksi Skotlannin kuningattaren tyttäreksi, jonka aarnikotka oli vauvana kuljettanut Suomen Lappiin. Tällaiset prinsessakertomukset tulivat tutuiksi sekä sairaalassa että kylillä, joissa Anna liikkui. Kaikki tunsivat kylänraitilla lauleskelevan, hyväntuulisen Annan, jonka lisäksi muitakin potilaita vietti päiväsaikoja Ohkolassa. Osa heistä oli maataloustöissä taloissa, osa käytti muuten vain hyväkseen vapaakävelyoikeuttaan. Näytelmän ohjannut Heini Tola kirjoittaa ohjelmalehtisessä, että erilaisuus hyväksyttiin ja potilaista tuli luonteva osa yhteisöä.

Anna Lappalaisen roolin Anna-Sofia Luoma esittää taitavasti. Tänä vuonna on 130 vuotta Anna Lappalaisen syntymästään, joten Ohkolan nuorisoseuran kesäteatterissa Öljymäellä muistellaan Annaa. Juhlavuosi on myös tällä Ohkolan teatterilla, sillä 70 vuotta sitten valmistettiin ensimmäinen näytelmä nuorisoseuran ja Ohkolan työväenyhdistyksen nuorten harrastajien toimesta.

Nyt esitettävän näytelmän käsikirjoittajat ovat Arto Halonen ja Pirjo Toikka, pohjana heidän samasta aiheesta kirjoittamansa ja Halosen ohjaama elokuva Prinsessa (2010). Esitys Öljymäellä on erinomainen, se ei rajoitu yksin Anna Lappalaisen elämään, vaan kuvaa myös mielisairaanhoidon kehittymistä sinä aikana, kun Anna sairaalassa oli. Hänet otettiin Kellokoskelle 1933. Vuonna 1985 hänet siirrettiin Sipoossa sijaitsevaan Nikkilän sairaalaan, jossa kuoli 92-vuotiaana.

Annan harhoja yritettiin poistaa monin keinoin, julminkin, ei kuitenkaan lobotomian avulla, vaikka sitäkin Kellokosken sairaaloissa käytettiin. Eikä Annaa myöskään kiinnitetty kettingeillä seinää, joten hän ei ollut "seinähullu". Mikään ei kuitenkaan auttanut ja lopulta sairaalan ylilääkäri näki potilaan kannalta parhaaksi, että antaa olla – ”ehkä hän on onnellisempi näin, ehkä onnellisempi kuin kukaan meistä”.

Aivan täyttä varmuutta ei tiedetä, oliko Anna oikeasti näin sairas. Väitetään hänen sanoneen kuolinvuoteellaan: ”En minä mikään prinsessa ole. Mä olen Lappalaisen Anna.”

Näytelmä pohjautuu mm. Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjaan Kellokosken prinsessa (2010), jossa käytetään muisteluja, haastatteluja ja arkistoaineistoa. Näytelmäkin on tosipohjainen, Anna itse ja hänen tapansa kohdella ympäristöään kuninkaallisena hovina ovat hyvin dokumentoituja. Sairaalan henkilökunta on todennäköisesti yhdistelmähahmoja, jotka edustavat aikakauden lääkäreitä ja hoitokäytäntöjen muutosta. Osa henkilönimistä on kyllä oikeita, esimerkiksi Anna Pakalén toimi Kellokosken sairaalan ylihoitajana 1931-55. Juuri hän uudisti hoitoa inhimillisemmäksi: poisti pakkopaidat, edisti työhoidon kaltaisia menetelmiä sekä otti käyttöön posliiniastiat ja oikeat ruokailuvälineet.

MÄNTSÄLÄN KAPINA
 Jos Ohkolan nimi on jostain muusta yhteydestä tuttu, niin varmaan Mäntsälän kapinasta, kun fasistiseen vallankumousyritykseen lähteneet suojeluskuntalaiset hyökkäsivät 27.2.1932 Ohkolan työväentaloon keskeyttämään sosiaalidemokraattien iltamat. Paikalla oli toistasataa osallistujaa, myös lapsia. Hyökkääjien mukana oli myös Lapuanliikkeen kannattajia, aseistettuja miehiä yhteensä ehkä 500. Siitä kapina levisi Mäntsälän suojeluskuntatalolle ja muualle Suomeen.

Ohkolan metakka sai alkunsa, kun oikeistoradikaalit piirittivät työväentalon luutnantti Esra Terän johdolla. Laukauksia ammuttiin arviolta 700, mutta henkilövahinkoja ei tullut. Ohkolan työväentalo purettiin 1970.

kari.naskinen@gmail.com

Taidemaalari Yrjö Saarinen jäisellä saarella

Onnistunut yhteensattuma: viime viikolla katsoin elokuvan Jäinen saari (1964) taidemaalari Yrjö Saarisesta ja viikonvaihteessa kävin Jyväskylän taidemuseossa, jossa kaupungin läpi virtaavaa Tourujokea käsittelevässä näyttelyssä oli kolme Saarisen maalausta. Erik Häkkisen elokuva perustuu Mika Waltarin samanimiseen novelliin (1947), eikä kummassakaan Saarista mainita nimeltä, mutta Waltari-tutkija Panu Rajala on blogissaan kertonut taiteilijan tarkoittavan Saarista, joka oli ystävystynyt Waltarin kanssa.

Tourujoki on tuttu aihe maalaamisen itseoppoineen Yrjö Saarisen (1899 - 1958) maalauksissa, sillä hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa Taulumäellä, jonka itäpuolella joki virtaa Palokkajärvestä ohi Jyväskylän Lohen pesäpallokentän kohti Jyväsjärveä. Varusmiespalveluksen hän suoritti Kouvolassa 1921-22 samanaikaisesti Alvar Aallon kanssa. Ensimmäinen oma akvarellinäyttely oli 1927 Jyväskylän Kauppalaisseuran talossa yhdessä Feliks Ojasen kanssa.

Jyväskylästä Saarinen muutti 1929 Hyvinkäälle, jossa taidemuseossa säilytetään ylilääkäri Carl-Erik Sonckin keräämää Saarisen taiteen kokoelmaa, 60 maalausta ja 200 piirustusta. Hyvinkäältä matka jatkui 1944 Helsinkiin, jossa Saarinen tutustui Waltariinkin, jonka kanssa ystävystyi. Aina välillä Saarinen ilmaantui rahapulassa Waltarin ovelle ja tämä auttoi. Waltari perusti jopa ”Saarisen taulutilin”, jota vastaan taiteilija vippasi isojakin ennakkoja. Vastineeksi sitten syntyi myöhemmin tauluja, kun ryyppämiseltään jouti.

Elokuvassa taiteilija sanoo, että muut sanovat häntä vanhaksi rähjäiseksi juopoksi. Sellainen hän olikin, mutta maalatessaan hän ei koskaan ryypännyt. Elokuvan alussa taiteilija kertoo häntä haastatteemaan tulleelle opiskelijalle, että oli juuri kolme viikkoa maalannut, saanut työn valmiiksi ja nyt hän juo. Waltarin novellia en ole lukenut, mutta Rajalan mukaan elokuva seuraa novellia melko uskollisesti repliikkejä myöten. Käsikirjoitukseen Waltari itse teki pieniä korjauksia. Saarisen maalauksia ei elokuvassa ole, vaan niitä markkeeraavat Ahti Lavosen maalaukset.

Opiskelija on keuhkotautinen taidehistorian opiskelijatyttö, joka saapuu jollekin vanhalle, syrjäiselle talolle tekemään tutkimusta laudaturtyötään varten erakoituneesta taiteilijasta. Heidän välilleen kehittyy monimutkainen, intohimoinen suhde, mutta tarina korostaa kuitenkin ensisijaisesti taiteen luomisen hintaa, yksinäisyyttä ja elämän raadollisuutta. Tytön ja taiteilijan suhde ikuistui muotokuvaan Harmaalakkinen tyttö. Taiteilija on kuvattu voimakkaasti Yrjö Saarisen kaltaiseksi boheemiksi. Waltari kuvaa taiteilijan rähjäiseksi ja häikäilemättömäksi ihmissyöjäksi, jolle vain taide kaikessa kaihtelemattomuudessaan suo arvon ja kuolemattomuuden. Päärooleissa ovat amatöörinäyttelijät Kalervo Koski (kuvassa) ja Annikki Moksi.

Elokuva on kokemattoman ohjaajan tekemäksi kyllä katsomiskelpoinen, kun tietää kohdetaitailijalla olevan oikea esikuvakin, mutta lopputulos on jäykkä ja henkilöohjaukseltaan vielä jäykempi. Saarisen teoksia on Hyvinkään ja Jyväskylän taidemuseoiden lisäksi Ateneumissa, Helsingin taidemuseossa, Taidekoti Kirpilässä, Keski-Suomen museossa, Saarijärven museossa sekä yksityiskokoelmissa.

Saarisen taiteesta on maallikon vaikea paljon mitään sanoa parin nyt nähdyn työn perusteella, mutta värejä hän selvästi rakasti. Taidemuseon tekstien perusteella Saarisen omaperäinen tapa käyttää sävyjä tulee esille erityisesti hänen 40-luvun tuotannossaan. Maalauksissa kivien pinta hehkuu vaaleanpunaisena, iho vihertää, violetit ja oranssit hevoset kirmaavat jne. Hän pyrki taiteessaan ilmaisuun, johon liittyivät subjektiivisesti valitut, epärealistiset värit, vimmaiset siveltimenvedot ja voimakkaat muodot sekä myönteinen elämänasenne.

Erik Häkkisen ja perustamansa Filmiteos-yhtiön elokuvanteko jäi tähän toiseen elokuvaan. Ensimmäinen oli aiemmin samana vuonna 1964 valmistunut Harha-askel, jossa sorvari Masa (Ville-Veikko Salminen) on viettämässä joulua perheensä kanssa ja alkaa muistella kesäpäivää, kun oli touhunnut 18-vuotiaan ilotytön kanssa. Masan vaimoa näyttelee Annikki Moksi. Häkkisen molemmat elokuvat tuottivat selvät tappiot.

Vuonna 1978 esitettiin MTV:ssä uusi dramatisointi Jäisestä saaresta nimellä Harmaalakkinen tyttö. Sitä en tunne, mutta dramatisointi oli Panu Rajalan, ohjaus Markku Onttosen, päähenkilöinä Martti Katajisto ja Elli Castrén.

kari.naskinen@gmail.com

On välttämätöntä, että jotakin pidetään totena

”Puhun niin totta kuin osaan”, sanoi pääministeri Anneli Jäätteenmäki valehdellessaan meille kaikille päin naamaa.

Amerikassa päättyivät juuri valehtelemisen MM-kisat. Siellä kultamitalit annettiin kahdella tasapäiselle infantiilille Donald Trumpille ja Gianni Infantinolle, joka on Suomen Palloliitonkin suuri kamu.

Tänä vuonna ilmestyi fil. tri Vesa Heikkisen kirja Eduskunta – valehtelijoiden klubi? En ole sitä lukenut, mutta eiköhän siinäkin Jäätteenmäki kuulu klubin tunnetuimpiin jäseniin. Valehtelemista ei eduskunnassa ole varsinaisesti kielletty, mutta valehdella-sanaa ei ainakaan toisesta ihmisestä puhuttaessa ole soveliasta käyttää. Jos käyttää, puhemies keskeyttää ja neuvoo puhumaan siivosti. Valehtelemisesta ei muodollisesti ole kysymys, jos vain puhuu "muunneltua totuutta", mikä siellä on vakituinen tapa.

Esimerkiksi pääministeri Alexander Stubb esitti eduskunnalle vääriä prosenttilukuja ns. hallintarekisterikiistassa ja joutui pyytämään anteeksi. Vaikka tässä oli kysymys vain Stubbin tunaroinnista tai huonosta matikkapäästä prosenttilaskuissa, Stubbin uskottavuus kärsi niin paljon, että hän hävisi Kokoomuksen puheenjohtajakilpailun Petteri Orpolle. Nyt sitten Orpo johtaa valehtelun SM-turnausta.

Presidenttien henkilöhistoriaan valehtelu kuuluu siinä missä muidenkin. Urho Kekkonen pani muut valehtelemaan puolestaan, kun kansanedustaja J. Juhani Kortesalmi (SMP) esitti eduskunnassa 1978 kirjallisen kysymyksen siitä, onko Neuvostoliiton puolustusministeri tehnyt Suomelle esityksen yhteisten sotaharjoitusten järjestämisestä. Marsalkka Dmitri Ustinov oli Suomen-vierailullaan tehnyt tämän esityksen suoraan Kekkoselle. Kortesalmelle vastannut puolustusministeri Taisto Tähkämaa (Kesk) kiisti, että tällaista esitystä olisi tehty. Vastauksen olivat Tähkämaan luettavaksi kirjoittaneet yhdessä Kekkonen ja puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela.

Tällaisia valheita on joskus oikeutettua käyttää, jos sellaista edellyttää ”yleinen etu”.

Filosofi Friedrich Nietzsche kirjoitti olevan välttämätöntä, että jotakin täytyy aina pitää totena. Jonkin on oltava totta tai lähimpänä totuutta, ettei koko homma leviäsi käsiin.

Juuri on ilmestynyt suomeksi Martin Heideggerin Nietzsche-kirja kahtena Vastapainon julkaisemana niteenä (533 + 416 sivua), joissa perusteellisesti käydään läpi Nietzschen filosofiaa. Valheesta ja totuudesta kirjoittaessaan hän sanoi: ”Tämä maailma on vallantahtoa – eikä mitään muuta!” Ja tieto on valtaa. Tiedon takana taas on ennemmin totuus kuin valhe. Nietzsche otti esimerkin kaikkein yksinkertaisimmasta: ”Alkulima kurkottaa valejalkojaan ulospäin etsiäkseen jotakin, joka vastustaa sitä, - ei nälästä vaan vallantahdosta. Se mitä kutsutaan ravitsemukseksi, on pelkkä seurannaisilmiö, jossa käytetään hyödyksi alkuperäistä tahtoa tulla vahvemmiksi.”

Poliitikot ovat alkulimaa pitemmälle kehittyneitä, mutta heidänkin vallantahtonsa on ovelaa, niin niljakasta, ettei siitä aina saa otetta. Se vaatii myös valkoisten ja vakavampienkin valheiden esittämistä aina kun tarvetta vähänkin on. Kun edesmennyt lahtelainen paikallispoliitikko Pentti E. Rantanen (SDP → Kok) käveli joskus kaupungilla poikkeuksellisesti aurinkolasit silmillä, hän vastasi kysyjille: ”Valta sokaisee.”

Nietzsche ei ilmeisesti ollut samanlainen huumorimies kuin Rantanen ja hän kirjoitti totuuden olevan järjen tuntomerkki. Läheskään aina ei järki kuitenkaan voita, kuten tämän ajan maailmassa nähdään. Mutta mitä on totuus? Nietzschen mukaan se on metaforien liittouma, joka on unohtunut illuusioksi – summa inhimillisiä suhteita, jotka on runollisesti ja retorisesti tehostettu, siirretty ja koristeltu ja jotka pitkän käytön jälkeen näyttävät kansasta kiinteiltä ja velvoittavilta.

”Totuus on eräänlainen erehdys, ilman jota tietynlainen elävä olento ei voisi elää. Elämän säilyminen ja voima ovat lopulta ratkaisevia, eivät abstraktit totuudet.” Ristiriitaisia nämä filosofin ajatukset.

Rantanen oli yksiselitteisempi. Kun hän oli loikannut Kansalliseen Kokoomuksen, siellä jotkut kysyivät, että etkös sinä aina ole ollut sosialisti. Rantanen vastasi: "Olenhan minä, kun olen varsinainen kansallissosialisti."

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaiset muilutettu militarismiin

Mustikkamaan kesäteatterin alueelta löytyi muutama vuosi sitten ”Lapualaisoopperan kummituksen” käsiohjelma. Näytelmä oli suunniteltu Ylioppilasteatterin 100-vuotisjuhlaesitykseen, mutta vasta tänä kesänä juuri YT:n juhlavuonna näytelmä saatiin tehdyksi. Meno Mustikkamaalla on yhtä railakasta kuin 60 vuotta sitten Lapualaisoopperan esityksissä. Arvo Salon rauhansanoma on ajankohtaista edelleen, mutta nyt ei isketä lapualaiseen fasismiin, vaan nykypäivään.

Nyky-Suomea kuvataan jo Lapualaisoopperan kummituksen julisteessa: linnut lentävät muodostelmassa – joukossa varmaan rauhankyyhkyjäkin – mutta lintujen jälkeen muodostelmassa ovatkin F 35 -hävittäjät. Eikä näin muuttunutta tilannetta saa arvostella. Suomalaiset on muilutettu militarismiin ja sotaan valmistautumiseen. 

Tällaista tämä nyt on. Tänä aamunakin heräsin kymmenen yli kahdeksan hävittäjäkoneiden ääneen, vaikka ei meidän taivaalla ennen ole hävittäjiä kuulunut, koska sotakoneiden sijoituspaikkoja ei ole lähelläkään. Olivat kai tarkastamassa, ettei venäläisiä tai kiinalaisia vihollisia olisi liikkeellä.

Lapuan liikkeen Jussi Muilu pakkokyyditsi 30-luvulla kommunisteja, pasifisteja ja muita fasisminvastustajia syrjemmälle metsään hakattavaksi tai muilutettiin Neuvostoliiton rajan yli. Lapualaisten keksimä tempaus oli myös vastustajien istuttaminen kusiaispesään. Nyt Mustikkamaalla esitetään muurahaisille toivomus, että nouskaa tekin sieltä sorron yöstä.

Näytelmä kertoo YT:n 100-vuotisnäytelmän harjoituksista. Koska nykyajassa ollaan, tulee paikalle myös luutnantti Purho varusmiesten kanssa opettamaan teatterinuorisolle sotilaallisuutta. Tästä ei sitten olekaan pitkä matka kielen, mielen ja yhteiskunnan militarisoituviin syvyyksiin. Väliajan jälkeen taivaalta putoaa näyttämön lähimetsään lennossaan epäonnistunut tuntematon objekti, mahtaako olla sotadrooni vai mikä?

Entisestään tilanne pahenee, kun Rajavartiolaitos ottaa YT:n käyttämän alueen omaan hallintaansa. Yh:tkin järjestetään. Rauhasta puhuminen on rikollista sotaan valmistautuvassa todellisuudessa. Yhdellä näyttelijällä on jalkapanta valvontarangaistuksen toteuttamiseksi, koska hän on totaalikieltäytyjä, verrattavissa kommareihin, homoihin, elokapinallisiin yms. - oli ehkä somessa arvostellut kymmenien miljardien turhaa hävittäjähankintaa.

Näin vanhan Lapualaisoopperan maailma on vuotanut nykytodellisuuteen, muuttuneena, pahentuneena. Herrat keksivät erilaisia konsteja, sotilasmenojen maksimoimiseksi velkajarruja ja muita, joiden avulla kansaa kuritetaan, ja sitten lauletaan Perustuslaillisten riemumarssia:

Meillä laki on keppihevonen
jolla ratsastelemme
ja Suomen kansan enemmistöä
nenästä vedämme,
ja köyhälistön niskoilla
me ratsastelemme.
Taivaaseen pääsette,
mutta jollette ole nöyriä
joudutte kuumuuteen.

Terävästi on Ylioppilasteatteri säilyttänyt linjansa. Tekijöiden nimet mieleen, jos tulee vaikka samanlaisia tähtiä kuin Lapualaisoopperan 1966 esiintyjistä. Käsikirjoitus ja dramaturgia: Rae Alemaa, Anna Kankila, Natalia Karjalainen, Ronja Louhivuori. Lavastus: Mitro Partti, Topias Tuononen (Lahden kansanopiston teatterikoulutus). Näyttelijät: Armi Salli, Tessi Lehtimäki, Kerttu Wagoner, Konsta Koivunen, Alina Kultavirta, Nooa Kenttä, Talsiyak Kostyuk, Eino Korhonen, Raphael Despouy, Katinka Ritvanen, Elmeri Kinnunen, Maisa Mansikka, Lili Oksman, Jade Manner, Valtteri Juvonen, Sarah Puukka, Elsa Aarnio, Liina Kaihilahti, Rai Laitinen.

Lapualaisoopperan Kummitus ei ole jättänyt meitä rauhaan. Mistähän se seuraavan kerran nousee esiin?

kari.naskinen@gmail.com