Antakaa Kiinan nukkua

Taas komea laajakangaselokuva toteutettuna Super Technirama 70^® -kuvausärjestelmällä. Hieno muistuma Hollywoodin kulta-ajasta. Vaikka Nicholas Rayn ohjaaman 55 päivää Pekingissä (1963) katsoo nyt televisiosta, niin sen mahtavuuden kokee. Tämäkin elokuva alkaa Dimitri Tiomkinin kolmeminuuttia kestävällä alkusoitolla, jonka aikana kuvassa näkyy vain teksti Overture. Sen jälkeen varsinaiset alkutekstit, joiden taustana ovat Dong Kingmanin hienot vesivärimaalaukset. Kingman oli merkittävä kuvataiteilija, jonka vesiväritöitä nimenomaan on taidemuseoissa kautta Yhdysvaltojen. Kingman oli Academy of Art College San Franciscon kunniatohtori. Elokuvan massiivinen lavastus on käsittämättömän upea, kun ottaa huomioon, että esimerkiksi Pekingin Kielletty kaupunkioli tarvittavilta osiltaan tehty Samuel Bronston -studioilla Madridin lähellä, koska tuohon aikaan ollut digitaalisia virtuaalilavasteita käytettävissä.

Sama koskee suurten ihmismassojen kuvaamista. Tähän elokuvaan tarvittiin puolitoista tuhatta kiinalaista, mutta kun noin isoa määrää kiinalaisilta näyttäviä avustajia ei löytynyt Espanjasta, heitä hankittiin lisäksi Portugalista, Italiasta, Ranskasta ja Englannista. Niin kova urakka tämä kaikki oli ohjaajallekin, että hän sai sydäninfarktin kesken kuvausten, minkä jälkeen tuuraajiksi hankittiin Guy Green ja Andrew Marton, joiden nimiä ei alkuteksteissä kuitenkaan mainita.

Oikeita kiinalaisia näyttelijöitä ei ollut saatu myöskään isoihin rooleihin, joten leskikeisarinna Tzu Hsi on elokuvassa Flora Robson ja hänen kaksi läheisintä valtiomiestään John Ireland ja Leo Genn. Pääosassa sen sijaan on aikansa supertähti Charlton Heston, joka oli juuri noussut huipulle Ben-Hurin ja El Cidin rooleissaan vastaavanlaisissa spektaakkeleissa.

On tällä elokuvalla liittymäkohta nykypäiväänkin. Britannian suurlähettiläs Arthur Robertson (David Niven) sanoo amerikkalaiselle majurille Matt Lewisille (Heston) Napoléon Bonapartea lainaten, että ”antakaa Kiinan nukkua, sillä kun se herää, se tulee ravistelemaan maailmaa”. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin on sellainen, että Kiina on ravistellut itse itsensä hereille ja Trumpin ykköstavoitteita on saada se takaisin nukkumaan.

Elokuvan nimi tarkoittaa 55 päivää kestänyttä boksarikapinaa Kiinassa 1800-1900-lukujen vaihteessa, jolloin ulkovalloilla oli jo 13 provinssia hallinnassaan. Olot olivat huonot, nälkä kurjisti kansaa ja syynä pidettiin länsimaiden ylivaltaa. Heti elokuvan alkutapahtumassa liehuvat Venäjän, USA:n, Britannian, Ranskan ja muiden kolonialistivaltioiden liput ja niiden kansallishymnien melodiat kuuluvat. Keisarillinen armeija ei puutu asiaan, vaan olettaa, että kapinallisten sota lännen taloudellista ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan auttaa.

Boksarikapina-nimi tarkoittaa epävirallisesti järjestäytynyttä ”Oikeudenmukaisuuden ja harmonian nyrkkiä”, jonka jäsenet harrastivat nyrkkeilyä ja muita taistelulajeja. Lopulta liittoutuneiden joukot ehtivät hätiin, ne miehittivät Pekingin, boksarikapina kukistui ja Qing-hovi pakeni Xianiin. Kansa jäi tyytymättömyyteen ja Kiinan valtion sotakorvauksetkin tulivat talonpoikien maksettaviksi.

Kaksi ja puoli tuntia kestävä elokuva edustaa tyypillisimmillään Hollywoodin loiston päiviä, vaikka sitä ei Hollywoodin elokuvatehtaassa tehtykään. Lopun taistelukohtaukset ovat näyttäviä, eikä romantiikkaakaan ole unohdettu, vaan Charlton Heston pitää koko ajan hillittyä teerenpeliä venäläisen paronittaren (Ava Gardner) kanssa. Oikeassa elämässä Heston ja Gardner eivät jostain syystä tulleet toimeen keskenään. Heston peräti ilmoitti vastustavansa Gardnerin ottamista paronittaren rooliin. Heston kirjoitti päiväkirjaansa keväällä 1962: "Nick [Nicholas Ray] soitti Espanjasta ja kertoi huolestuttavia uutisia. Näyttää siltä, ​​​​että he haluavat käyttää Ava Gardneria. Minun on parasta viedä perseeni sinne ensi viikolla ja selvittää mitä helvettiä tapahtuu." Tuottaja Samuel Bronston ja Ray kuitenkin kumosivat Hestonin valituksen tietäen, että elokuva tarvitsi Avan nimeä ja tähtivoimaa saadakseen paremmat mahdollisuudet lipputuloihin.

Elokuvassa paronitar kuolee, mutta onnelliseksi lopuksi saadaan, kun Heston nappaa Pekingistä pois lähtiessään hevosensa selkään myös kiinalaisen pikkutytön, jonka äiti oli kuollut aikaisemmin ja isä amerikkalaissotilas nyt taistelussa. Isä oli luvannut tytölle vievänsä hänet mukanaan Amerikkaan, mutta asian hoitaa nyt Heston.

Elokuvan tuotantkustannukset olivat 10 miljoonaa dollaria. Sen verran tuli katsojatulojakin, mutta se oli pettymys. Alkoi olla sellainen aika, että laajakangaselokuvat olivat uutuudenviehätyksensä saavuttaneet, eivätkä ne enää vetäneet samalla tavalla kuin viisi vuotta aiemmin. Eivätkä kriitikkojenkaan kommentit lisänneet elokuvayleisön kiinnostusta. Cannesissakaan elokuva ei kehuja saanut, eikä Oscareita tullut, vaikka olikin finalistina parhaasta musiikista ja parhaasta lauluesityksestä (Andy Williamsin laulama The Peking Theme).

kari.naskinen@gmail.com

Hilja maitotyttö

Tämä ei ole Anneli Sauli, vaan Eeva Mäkinen, joka Radioteatterin Maitotyttö-kuunnelmassa esittää karjakkolomittaja Hiljaa. Hän ei kuitenkaan ole hiljainen, vaan lopulta hän tekee eläinsuojeluilmoituksen lehmien huonosta hoidosta maitotilalla. Hilja itse on tehnyt parhaansa, mutta eivät siinä yhden lomittajan toimet riitä, kun talon oma väki ei välitä riittävästi lehmien hyvinvoinnista. Lopulta Hilja saa näkemästään ja kokemastaan niin tarpeekseen, että päättää lopettaa koko lomitustyönsä ja kaiken nähneenä ryhtyy myös vegaaniksi - ei syö enää lihaa eikä käytä maitotuotteita.

Laura Gustafssonin ja Hilja Kerimäen kirjoittama kuunnelma tuli kolmena jaksona. Siinä kuvataan raadollisella tavalla maito- ja lihatiloilla sitä elämää, joka tulee eläinrakkaalle Hiljalle järkytyksenä. Maatiloilla näköalat ovat karuja, tilallisten elämä ja karjakon työ on kovaa. Kuunnelma perustuu entisen karjakon kertomiin tositapahtumiin, ja vaikka mustalla huumorilla yritetään tarinaa keventää, niin todellisuus on juuri sellaista kuin eläinsuojeluaktivistit ovat jo pitkään tuoneet esille esimerkiksi salaa kuvaamillaan materiaaleilla.

Kiire, kovat paineet ja vajaa työntekijämäärä johtavat ongelmiin, jotka eivät läheskään aina ole tahallisia vahingontekoja, vaan yksinkertaisesti ollaan umpikujassa, josta Hiljan mukaan ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema tai eläinsuojelurikos. Kuunnelman viimeisessä osassa Hilja itsekin sanoo, että on joutunut tekemään väkivaltaa elämiä kohtaan, ja tämä umpikuja panee stopin hänen osaltaan. Enää hän ei kestä lehmien kärsimystä nälän ja kipeiden utareiden takia – eikä siinä yleensä muu auta kuin että Atrian auto tulee pihaan ja vie.

Hiljalla on kokemusta myös sikatiloilta, samanlaisia kuin Oikeutta eläimille -yhdistyksen kuvalliset raportit. Niissä näkyy, että sioilla on hyvin ahtaat oltavat kääntymisen estävissä häkeissä ja että sikojen vammoja ei hoideta. Yhdelläkin tilalla emakon peräsuoli oli luiskahtanut ulos, ja samassa häkissä olleet pienet porsaat olivat nälissään nakertaneet emonsa peräsuolta.

Tutkijatohtori Saara Kupsala Helsingin yliopistossa tekee parhaillaan tutkimusta lainsäädännön vaikutuksista eläinten hyvinvointiin. Vuoden 2024 alussa Suomessa tuli voimaan uusi eläinten hyvinvointilaki, mutta sekin on edelleen sellainen, että uusien ahtaiden häkkien käyttöönotto on kielletty, mutta olemassa olevia porsimishäkkejä ei vieläkään tarvitse
poistaa.

Kuunnelmasta tällainen kaupunkilainen kuuli, että navetan lähellä on nykyisin ”pihatto”, jossa lehmä voi vapaasti kulkea, mutta ei se kuitenkaan laidunta vastaa. Tästä palautui mieleen, että aikoinaan Lahden Seurahuoneen pihassa oli kesäisin ulkoilmaravintola Pihatto, josta asiakkaat eivät vapaammille laitumille pyrkineetkään - joskus kyllä joku haki.

Hilja maitotyttö ei onneksi ollut lomituskeikoilla broileritehtaissa. Eikä vegaani broileria syökään. Suomessa teurastetaan vuodessa yli 80 miljoonaa broilerikanaa. Broilerit kasvatetaan isossa ikkunattomassa hallissa, jossa niitä on kerrallaan kymmeniä tuhansia. Vaikka broilerit saavat olla hallissa ”vapaina”, ahtaus estää niiden normaalin liikkumisen. Yhden linnun käyttöön jää liikkumatilaa noin A4-paperiarkin verran.

Eeva Mäkinen on kokkolalainen näyttelijä, joka valmistui teatteritaiteen maisteriksi 2023. Hän on näytellyt mm. Kansallisteatterissa, Helsingin kaupunginteatterissa ja Teatteri Takomossa. Muita näyttelijöitä kuunnelmassa ovat mm. Satu Tuuli Karhu, Leea Klemola, Jarkko Lahti, Jari Pehkonen ja Eeva Soivio.

kari.naskinen@gmail.com

Krematorion piipusta nousee savu, mutta elämä hymyilee

Elokuva Auschwitzin muurin takana hienossa talossa asuvasta perheestä alkaa humisevalla musiikilla, jota kestää pari minuuttia, minkä ajan kuva on vain täysin mustaa. Koska katsoja tietää ennakolta, että The Zone of Interest (2023) kuvaa keskitysleirin komendantin, Obersturmbannführer Rudolf Hössin perhettä, tämän mustuuden ymmärtää heti. Liikkuvaan kuvaan päästäessä näkymä on idylli Sola-joen rannalta, jossa Hössin viisilapsinen perhe ja yksi kotiapulainen viettävät kaunista keskikesän päivää. Eikä pahuudesta tietoakaan.

Jonathan Glazerin ohjaama elokuva on kuin Hannah Arendtin esille tuoma ajatus pahan arkipäiväisyydestä. Ei pahalla ole sarvia eikä kolmipiikkistä hankoa kädessään, vaan paha asuu tavallisuudessa. Aivan sellaisesti näennäisesti tavallisissa miehissä kuin olivat Rudolf Höss ja Adolf Eichmann, jotka olivat toteuttamassa ”lopullista ratkaisua”. Tästä myös Höss mainitsee elokuvan lopussa vaimolleen, kun on saanut Heinrich Himmleriltä määräyksen toteuttaakseen ”Aktion Hössin”, jossa oli tarkoituksena valmistella Unkarin juutalaisten tuhoaminen.

Joenrantapiknikiltä kuitenkin ensin takaisin kotiin Oświęcimiin, josta saksalaiset alkoivat käyttää nimeä Auschwitz. Koti on kaksikerroksinen, kivinen pientalo, jonka isolla piha-alueella on paratiisimainen puutarha, kasvihuone ja uima-allas. Perhe-elämää leimaa yltäkylläisyys, kauneus, lämpö, hyvyys… Tätä täydellisyyttä reunustaa korkea muuri, jonka taakse eivät pääse katsomaan sen paremmin talon asukkaat Rudolf-isukkia lukuun ottamatta kuin elokuvan katsojatkaan. Häiriötekijöitä ei ole, jos ei lasketa sitä, että pari kertaa kauempaa muurin takaa nousee taivaalle tummaa savua.

Sisällä Hedwig-rouva pitää hyvää järjestystä ja ohjaa palvelijoiden toimintaa. Erästä palvelijaa hän kiittää jostakin ja lupaa puhua miehelleen, että tytön tuhkat levitetään aikanaan Babicenin pellolle Oświęcimin alueelle. Puhelimessä Rudolf puhuu uudentyyppistä krematoriota koskevasta suunnitelmasta, joka tehostaisi toimintaa.

Kun luen parhaillaan Michel Tournierin Keijujen kuningasta (1970), siinä ranskalainen päähenkilö Abel Tiffauges joutuu sotavangiksi Saksaan, eikä hän näe vihollisvaltion toimissa varsinaisesti mitään outoa ja pahaa. Sota tietenkin on huono asia, mutta saksalainen yhteiskunta sinänsä on järjestetty hyvin ja kaikki on kunnossa. Tiffauges voi tehdä tällaisia havaintoja, koska eräänlaisena luottovankina pääsee monipuolisiin työtehtäviin Saksassa. Vasta viimeisten sadan sivun aikana, kun Saksan häviö alkaa näyttää selvältä, Tifaugesille paljastuvat Saksan kauheudet. Näinhän asiat olivat saksalaisten omassakin keskuudessa sotavuosina, ja vieläkin on ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka kiistävät koko holokaustin olemassaolon.

Elokuvassa nämä asiat tulevat esille aivan lopussa, jossa dokumentaarisella kuvauksella vieraillaan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa. Tämä Krakovasta 60 kilometrin päässä ollut kolmen keskitysleirin kokonaisuus oli suurin ja niissä menetti henkensä yli 1,1 miljoonaa ihmistä. Elokuvassa museon siivoojat lakaisevat lattioita, lasiseinien takana näkyy kaasutetuilta ja poltetuilta ihmisiltä otettua omaisuutta röykkiöittäin, kameran kanssa käydään myös yhdessä krematorioista.

Hössin perheen elämää nämä asiat eivät häirinneet. Elämä kotona ja uima-altaalla sujui rikkumattomasti. Ainoa hankaluus tuli, kun perheen isä sai 1943 tiedon siirrostaan SS-joukkojen hallinnolliseen yksikköön Wirtschaftsverwaltungshauptamtiin (WVHA), jossa Hössin johdettavaksi määrättiin kaikkien keskitysleirin budjetointi ja uusien rakennuttaminen. Rudolf ja Hedwig eivät voineet ymmärtää, että tällaista epäoikeudenmukaisuutta oli maailmassa olemassa. Rudolf oli johtanut Auschwitzia täysin kiitettävästi ja Hedwig oli tehnyt perheen kodista kuin mallikodin vaikka kaikille saksalaisille esiteltäväksi. Tämä oli väärin, ei ihmisiä näin saa kohdella, sanoi varsinkin Hedwig.

Sen verran periksi suurimmat johtajat antoivatkin, että vain Rudolf lähti matkatöihin Oranienburgiin ja muu perhe jäi omaan kotiinsa. Eikä isän siirrostakaan tullut pitkäaikainen, vaan keväällä 1944 hän palasi Auschwitziin.

Tämä nerokkaasti ideoitu kertomus on alunperin englantilaisen Martin Amisin samannimisessä romaanissa (2014). Mainita pitää myös puolalainen kuvaaja Lukasz Zal, joka osaltaan on saanut aikaan Hössin perheen luksusolosuhteet. Tuttu mestarikuvaaja jo ennestään Pawel Pawlikowskin elokuvista Ida (2013) ja Cold War (2018). Pitkälti puolalaisia ovat tämän uudenkin elokuvan tekijät, ja Puolassa elokuva myös kokonaan kuvattiin.

The Zone of Interest sai parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan Oscarin. Palkinnosta kiittäessään Jonathan Glazer viittasi Gazan tilanteeseen sanomalla, että hänen elokuvansa kertoo myös nykyajasta: ”Älkää vain katsoko, mitä he tekivät silloin, vaan katsokaa, mitä me teemme nyt. Elokuvamme osoittaa, mihin ihmisyyden kieltäminen, dehumanisaatio, pahimmillaan johtaa. Se on muokannut menneisyyttämme ja myös nykyisyyttämme.”

kari.naskinen@gmail.com

Pankit eivät itsekään tiedä tekemisistään

Kuulun siihen porukkaan, jota pankit kusettavat. Joskus viitisentoista vuotta sitten sijoitin pienen summan rahaa osuuspankin yhteen rahastoon, joka nyt on ilmennyt kankkulankaivoksi. Sijoitukseni arvo on pienentynyt 5,9 prosenttia. Onneksi en ole miljonääri, joka samalla arvonalennuksella on menetänyt rahaa ehkä 5900 euroa tai 59 000 euroa.

Aikoinaan minulle maallikolle sanottiin pankissa, että tämä on kaltaiselleni maallikkosijoittajalle turvallinen vaihtoehto, koska ko. rahaston kohdalla riski on häviävän pieni. Väärin tiedetty ja väärin sanottu. Nyt pankit sitten ovat menetelleet niin, että ovat panneet koko tämän rahaston jumiin eli siellä olevia omia rahojaan ei kukaan sijoittaja voi nostaa pois.

Tätä tapausta on nyt viikon verran jauhettu lehdissä. Oudoin tieto näissä jutuissa oli viime lauantain Helsingin Sanomissa, jossa OP:n rahastoyhtiön toimitusjohtaja Juha Takala sanoi, että rahaston sijoituspäätökset ovat OP-ryhmästä riippumattomia. Kuka hitto niitä päätöksiä sitten tekee?

Täysin hämärää touhua, ja sitten kun tulee kymmenien tai satojen miljoonien kupruja, lyödään luukut kiinni ja sanotaan, että ei me tällaisia sijoituksia ole tehty, kärsikää nahoissanne, tämä on normaalia pankkitoimintaa, johon riskinotto aina kuuluu.

Eikä tämä minullakaan ole ensimmäinen kerta. Jo ennen tätä ”vähäriskistä” rahastoseikkailua olin mennyt yhteen rahastoon (huom! pankin sijoitusneuvojan suosittelemana), joka liittyi jotenkin sijoitustoimintaan Aasiassa. Kun oli kulunut vuodenpäivät, oman sijoitukseni arvo oli romahtanut valtavasti enemmän kuin nyt tässä tuoreessa tapauksessa. Silloin sentään sain jäljelle jääneet rahani takaisin, mutta kaikkine pankin ”palvelumaksuineen” menetin useita tonneja.

Varsinkin heikkohermoisille maallikoille koko tämä sijoitustoiminta on aivan väärä tapa hoitaa raha-asioitaan. Puolen prosentin koron säästötili ja sukanvarsikin ovat parempia.

kari.naskinen@gmail.com

Kadonnutta aikaa etsimässä

Viime viikolla meni puoli päivää, kun etsimme kahviloista ja kaupoista Madeleine-leivoksia ja lehmuksenkukkateetä. Ei ollut, mutta lopulta yhdestä kaupasta löytyi muottilevy, jolla sai kerralla uunissa valmiiksi yhdeksän leivosta. Teetä ei missään myyty, mutta verkkokaupoista olisi saanut niin kuin mitä tahansa. Ohjeet madeleineleivosten tekemiseksi löytyi netistä, mutta se ihmetytti, että niitä sanotaan leivoksiksi, vaikka enemmän ne ovat simpukankuorelta näyttäviä pikkuleipiä. Leivoksissahan on aina jotain hillo- tai muita herkkuja päällä tai välissä. Ehkä hyväksytään sellainen kompromissi, että madeleine on leivonnainen.

Leivontamme onnistui hyvin ja näin pääsin siihen kadonneeseen aikaan, jota Marcel Proust tavoitteli maailmankirjallisuuden suuriin teoksiin kuuluvassa 10-osaisessa kirjasarjassaan Kadonnutta aikaa etsimässä (1908-22) suomeksi ilmestyessään 3700 sivua. Ihmetyttää vain, ettei Proust Nobelin palkintoa saanut, ja kun katsoo luetteloa Proustin viimeisten elinvuosien palkinnonsaajista, niin joitakin outoja nimiä siellä on: Jacinto Benavente, Karl Gjelleruo, Verner von Heidenstam, Henrik Pontoppidan ja Carl Splitter. Jonkinlaista erikoisuudentavoittelua Nobel-raadilla edelleenkin usein on.

Madeleineleivos joka tapauksessa nousi maailmanmaineeseen Proustin romaanin ansiosta. Proustin omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa kirjan kertoja pääsee niiden makuun heti ensimmäisessä osassa, ja paljon myöhemmin paljastuu, että kertojan etunimi todellakin on Marcel. Madeleineleivosta on hänesta mallia ottaen kastettava lehmuksenkukkateehen, mutta koska emme sitä löytäneet, kastoimme johonkin muuhun teelaatuun. Hyvältä maistui, vaikka päältä unohtuikin tomusokeri. Keittokirjoista ja netistä kyllä löytyvät ohjeet, mutta tässä yksinkertaistaen näihin leivonnaisiin tarvitaan mm. voita, kananmunaa, vehnäjauhoja, kardemummaa ja mansikkajauhetta (voi korvata hienoksi raastetulla sitruunankuorella). Lahdessa muuten kuulee sanottavan kastamista sellaisella murteella, että se on toppaamista.

Vaikka en vielä ole sarjan puolivälissäkään, on Proustin etsintä jo tähän mennessä ollut niin täyteläistä ja moniin suuntiin menevää, että otan asian tässä edes pienesti esillä, koska runsaudenpula on valtava. Proustin kudos on valtava. Siinä on monenlaisia elementtejä näennäisesti hajallaan, mutta tietenkin ne liittyvät aina josakin vaiheessa toisiinsa. Tapahtumia on paljon, ne kertovat Proustin muistoista, minkä lisäksi on yleistä psykologista pohdiskelua kirjallisuudesta, kuvataiteesta, muistista ja ajasta.

Paljon esillä olevaan maailman kuvataiteeseen liittyy perheen ystävä Charles Swann, joka on Proustilla peitenimi kuuluisalle John Ruskinille, Oxfordin yliopiston taiteen professorille. Ruskin eli 1800-luvulla ja hänen sanotaan vaikuttaneen paljon myös Thomas Carlylen, Leo Tolstoin ja Mahatma Gandhin ajatuksiin – epäilemättä myös Matti Klingen, kuten olen havainnut lukiessani paljon Klingen päivä- ja muita kirjoja. Eikä ollut yllätys, että yhdessä nyt saamassani joululahjakirjassa Klinge kertoi 60-vuotispäivänään tarjoilleensa vieraille madeleineleivoksia lehmuksenkukkateen kanssa. Madeleineleivonnaisen nimestä on laajaa ja monivaiheista historiaa, mutta jääköön nyt.

Suomalaisista kirjailijoista Proustiin yhdistyy ainakin Volter Kilpi, joka mainitsi tulleensa tietoiseksi Proustin tyylilajista jossain niillä vaiheilla, kun romaanisarjan päätösosa oli 1927 ilmestynyt suomeksi. Volter Kilven elämäkertateoksessa (2022) kerrotaan V.A. Koskenniemen kirjoittaneen Kilven Alastalon salissa -kirjasta, että siinä missä Proust toi löytöretkeltään kappaleen sielunhistoriaa, Kilpi tavoitti kulttuurihistoriallista aika- ja tyyppikuvausta, joilla on määrätty ajallinen ja paikallinen leimansa. Kilpi itse sanoi kesken Alastalon kirjoittamisen kuulleensa Proustista ja peräti säikähtäneen lukiessaan Proustin tyylistä, joka kävi liiaksi samaan hänen oman otteensa kanssa. Sitten kuitenkin helpotti, kun Kilpi sai itse Proustia luettavakseen: ”...minä esitin luonnontervettä elämää ja ihmisiä samoilla keinoilla, joilla Proust elävöitti sielullisesti sairaita ja yliherkistyneitä ja pidin, että oma otteeni oli sikäli väkevämpi, kuin elämän myönteisyyden hahmottaminen aina on väkevämpi teko kuin elämän sairauden.”

Kilpi saattoi hämmentyä esimerkiksi siitä, että Proust kulutti valtavia sivumääriä kaikenlaiseen neuroottiseen jahkaamiseen siitä, pitäisikö tyttöystävää Albertinea kosia, kun samalla tulee selvästi esille Proustin biseksuaalisuus.

Yhdessä kohtaa kertoja (Proust) kuvaa miespalvelijansa Francoisen kanssa romanttista kävelyä Bois de Boulognen puistossa Pariisissa. Olavi Paavolainen puolestaan kuvaa samaa puistoa kirjassaan Nykyaikaa etsimässä (1929), jossa hän pohtii kaupungistumista ja elämän koneellistumista. Vaikka kyllä Proustkin etsii myös nykyaikaa kirjoittamalla erilaisista teknisistä keksinnöistä, kuten puhelimesta ja röntgenlaitteesta. Toisaalta Proustin kirjan nimestä huolimatta kirjailija ei varsinaisesti haikailekaan menneeseen, vaan on koko ajan kiinni nimenomaan oman elämänsä hetkessä ja todellisuudessa. Ellei sitten lehmuksenkukkateehen kastettava madeleneleivos nostata esiin niin hienoa tuoksua, että se herättää hänessä valoisan muiston lapsuuden puutarhan tuoksuista. Sekin tulee lukiessa mieleen, että Marcelille oma aika on jatkuvasti vaikeaa elää, joten hän yrittää paeta aikaa.

Guinnessin ennätysten kirjan mukaan tämä on maailman pisin romaani, 9 609 000 merkkiä, kirjoitettu 3724 sivulle. Alunperin se julkaistiin seitsemässä osassa vuosina 1913-27, kolme viimeistä osaa kirjailijan kuoleman jälkeen. Suomessa se julkaistiin kymmenessä osassa 1968 - 2006.

Ranskan kieltä en ymmärrä, mutta kyllä tähän yhteyteen pitää panna madeleinen raaka-aineohje:

Ingrédients
90 g de farine
1/4 de sachet de levure chimique
60 g de sucre
2 oeufs
100 g de beurre fondu
(temps 20 minutes)

KEIHÄSTÄ 96 METRIÄ

Menneestä maailmasta kirjoittaa myös Veijo Meri romaanissaan Suku (1968). Siinä eletään kuumaa kesää 1939 ja huipputapaus oli, kun Heikkilä heitti keihästä 96 metriä. Olisi mennyt pitempäänkin, mutta keihäs osui puuhun kolmen metrin korkeuteen, ja ne arvioivat, että siitä olisi tullut ainakin kaks metriä lisää. Se oli kova heitto, sillä Yrjö Nikkanen oli edelliskesänä parantanut Matti Järvisen maailmanennätyksen 77 metriin ja risat.

Heikkilä kiskaisi tuloksensa kuitenkin harjoituksissa. Sitten Heikkilä meni Viipuriin kilpailuihin, mutta siellä ei päässyt edes 70:een. Heikkilän heitot nousivat liian pystyyn ja Heikkilä sanoi, että se jättiläisheitto kotona Riihimäellä oli muuttanut hänen kätensä heitto-ominaisuuksia.

Nyt tiedetään, että Heikkilää pitemmälle ovat paremmilla liito-ominaisuuksilla varustetuilla keihäillä heittäneet vain Uwe Hohn, Tom Petranoff ja Jan Železný

kari.naskinen@gmail.com

Paavilta putosi pipo ja Kuplasta irtosi rengas

Lehtikuvaajat onnistuvat monta kertaa saamaan tallennetuiksi yllättäviä tilanteita. Tällaisia otoksia on nyt Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien kuvaajana 1975 - 2008 toimineen Erkki Raskisen (s. 1947) näyttelyssä Galleria Uudessa Kipinässä (Lahti). Ennen näitä lehtikuvaajahommia hän oli 1972-73 Kyproksella ja Egyptissä Suomen YK-pataljoonan kuvaajana.

Näyttelyssä on 24 kuvaa, joista kaksi tuoreinta, tänä vuonna otettua kuvaa Raskinen on napsinut puhelimen kameralla.

Tähän jutun alkuun valitsin kaksi vauhdikasta kuvaa. Vuonna 1989 paavi Johannes Paavali II vieraili Suomessa, ja kun Helsinki-Vantaan lentokentällä tuuli kovasti, lennähti paavin pieni kalotti (zucchetto) päästä maahan. Raskinen sai tästä Papal hat -kuvastaan kunniamaininnan kameranvalmistaja Nikonin kansainvälissä kilpailussa 1993 ja pronssimitalin maailman suurimmassa kansainvälisessä näyttelykilpailussa Austrian Supercircuitissa 2001. Toinen otsikkokuva on Artukaisten jokamiesluokan kilpailuista 70-luvulta.

Eskoa ja Ikeä hymyilyttää päiväkävelyllä 1991.

Näyttelyn esittelytekstissään Raskinen sanoo, että usein tilanne on tullut salamannopeasti, joskus sitä on odotettu tuntikausia räntäsateessa, tuulessa, paahtavassa helteessä. Parhaita ovat ne hetket, kun tietää vanginneensa kuvaan sen ”jonkin”. Tilanteet eivät uusiudu. Yksi huikeimmista Eihän sitä koskaan tiedä -tilanne tuli työmatkalla Tallinnaan kesäkuussa 1988: ”Matkan tarkoitus oli toimittaja Timo Haapalan kanssa tehdä reportaasi suomalaisiin turisteihin kohdistuneista ryöstöistä. Juttua tehdessämme Tallinnan keskustassa eräs mies tuli keskustelemaan kanssamme. Kun kerroimme hänelle olevamme lehtimiehiä, hän innostui ja kertoi tulevan yön tapahtumasta laululavalla. Mies kavereineen haki autollaan meidät hotellilta ja niin olimme ainoina ulkomaalaisina lehtimiehinä todistamassa laulavaa vallankumousta 70 000 virolaisen kanssa.”

Kuvan Raskinen otti varhain aamulla, kun väki laululavalta lähti koteihinsa. Raskinen kuvasi kukkia esiintymislavalla, kun poikajoukko nousi lavalle ja alkoi heiluttaa Viron lippua. Viisi kuvaa hän ehti ottaa lipunheiluttajista, ennen kun pojat hyppäsivät pois poliisinpelossa. Kipinän näyttely alkaa tästä tapahtumasta pienellä kuvakoosteella. Lippukuva ”Vapauden huuma” valittiin Suomessa 1988 vuoden uutiskuvaksi ja vuoden lehtikuvaksi.

Näyttelyn muut taiteilijat ovat Mette Matilda, Satu Metsola sekä surrealistisen video- ja installaatioteoksen tehneet Silja Kejonen ja Outi Vuoriranta. Kotimatkalla poikkesin vielä Malvan alakerran Kahiwa-kahvilassa, jossa on Noora Kosusen maalauksia lohdusta ja mielen arvoituksista.

kari.naskinen@gmail.com

Antoine Doinel laakson liljan perässä

Francois Truffautin Varastettuja suudelmia (1968) on kuin elokuva-aiheinen visailu. Heti sen alussa on kuvattuna Ranskan elokuva-arkiston suljettu ovi, millä viitataan siihen, kun kulttuuriministeri André Malraux erotti arkiston perustajan Henri Langloisin arkiston johtajan virasta keväällä 1968. Langlois oli keskeinen vaikuttaja siinä sukupolvessa, joka loi ranskalaisen elokuvan uuden aallon. Truffaut oli näiden kinofiilien yksi tärkeimpiä tekijöitä, ja Varastettuja suudelmia hän omisti nimenomaan Langloisille.

Elokuva jatkuu. 400 kepposen (1959) Antoine Doinel on nyt armeijaiässä, mutta sotaväestä Antoine passitetaan kesken palveluksen takaisin siviiliin, koska hän on sopimaton armeijaan – ”nolla käytöksessä” Jean Vigon elokuvan (1933) nimeä lainaten. Huonosti menee sen jälkeen työmarkkinoillakin; Alsina-hotellin portieerina häntä ei pitkään katsota, mutta sitten löytyy paikka yksityisetsivätoimistossa, jossa Antoine sanoo olevansa kuin Antoine Caution eli sukunimikaima Eddie Constantinen näyttelemälle yksityisetsivälle Lemmy Cautionille Jean-Luc Godardin Alphavillessä (1965). Seuraava työpaikka on kenkäkaupassa, jonka johtaja kehuu, että siellä käyvät kansainvälisetkin asiakkaat, kiinattaretkin (ei mainitse, kävikö myös Godardin kiinatar, 1968). Yhden asiakkaan mukana on kaksi lasta, joilla ovat kasvoillaan Ohukaisen ja Paksukaisen naamarit.

Ennen elokuvan loppua Antoine ehtii vielä tv-korjaajaksi. Luultavasti onnikin jo hymyilee, sillä vihdoin Jean-Pierre Leaud kävelee suloisesti Claude Jaden (kuvassa vas.) kanssa Avenue de Breteuilin kapeassa puistossa. Tätä ennen Antoine oli kuitenkin vakavimmin yrittänyt rakkaussuhdetta kenkäkauppiaan tyylikkään puolison kanssa, vaikka ikäeroa paljon olikin. Oppia hän oli yrittänyt saada Honore de Balzacin romaanista Laakson lilja (1835), jota ajankohtaan ja kaupunkilaiselämään sorvaten voi lainata Antoinen ajatuksiin soveltaen, että madame Tabardin (Delphine Seyrig) ”kasvot olivat kuin taideteos, hänen vartalossaan oli sitä tuoreutta, jota ihailemme juuri puhjenneissa lehdissä, hänen henkensä oli syvällinen kuin Champs-Elyseen asukkaan…”

Antoine Doinel saa kokea tämän rakkautensa siihen mennessä tuntemansa huipun, joka varmaan meni korkeampiin sfääreihin kuin ilotalokäynnit. Arvuuteltavaksi vain jää, miten kauan kestää käsikädessäkävely Christine Darbonin kanssa. Siinäkin mielessä kuitenkin loppu hyvin, että kovan painostuksen ja mielenosoitusten jälkeen Malraux lopulta palautti Langloisin virkaan, mutta rangaistukseksi vähensi arkiston ja museon rahoitusta.

Hieno elokuva, jonka näin ensimmäisen kerran vasta 1973, jolloin se vanhan arkistoni mukaan oli sinä vuonna näkemistäni elokuvista paras, jätti jopa Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) toiseksi. Luultavasti oli osunut omaan elämäntilanteeseen herkemmin kuin pontikankeitto ja poliisien tappaminen.

kari.naskinen@gmail.com