tiistai 5. maaliskuuta 2024

Todiste videotaiteesta


Kauppakeskus Trion (Lahti) takaosassa Hansassa Vapaudenkadun toisella puolella on tyhjässä liiketilassa nähtävissä kuvataiteilija
Sami Leutolan ja tanssitaiteilija Meri-Tuuli Risbergin videotriptyykki Clue, johon vielä kaksi kertaa liittyy konkreettinen tanssillinen esitys (8.3. klo 18 ja 9.3. klo 14). Vaikka filmihulluna katson vuodessa yli 400 pitkää elokuvaa ja päälle tv-sarjaelokuvien jaksoja yli 300, on videotaide kuitenkin aivan jotain muuta. Jos tämän Cluen suomentaa johtolangaksi tai todisteeksi, niin tästä on sopiva aloittaa tutkimusmatka siihen audiovisuaaliseen rajatilaan, jossa yhdistyvät liikkuva kuva, ääni ja kuvataide modernistisella tavalla. Cluen sisällöstä en juonellista tolkkua saanut, mutta kokeellisena kokonaisuutena se kiinnitti huomion tiivisti. Kerronta muistutti enemmän veistoksellisuutta kuin elokuvallisuutta. Teoksen toteuttamista on tukenut valtiollinen Taiteen edistämiskeskus.


Parempi onkin perustella näkemäänsä Leutolan ja Risbergin omin sanoin: ”Teos kysyy, mitä ovat kollektiivisten toimiemme seuraukset, edistyksen ja säilymisen epävarma tasapaino. Se katsoo ihmisen olemassaolon monimutkaisuuteen ja kokee tapoja. Hämärtyvätkö rajat luonnollisen ja keinotekoisen välillä? Vieraannummeko? Teos haastaa meidät kohtaamaan näkymiä ja houkuttelee kuvittelemaan tulevaisuutta.”

Cluen alaotsikko on ”Unohdettujen unelmien fragmentteja”. Kysymys on luultavasti oman aikamme muutostiloista, joihin vaikuttavat rajun huolestuttavasti ilmastonmuutos ja luontokato sekä tekoälyn moninaiset käyttömahdollisuudet. Ihmistä tarvittaisiin muuhunkin kuin syömiseen ja muuhun oman elämänsä ylläpidon kannalta tärkeisiin toimiin, mutta entä jos tekoäly ja robotit pannaan hoitamaan maapallon ja ihmiskunnan loppuprosessi seuraavien sukupolvien ajaksi ja helpottamiseksi. Jotain tämäntapaista sain irti teoksesta, kun jälkikäteen kotona olin myös lukenut Cluen tekijöiden selontekoa netistä.

Sami Leutola opiskeli kuvanveistoa 2000-06 Lahden taideinstituutissa, joka häpeällisesti lakkautettiin 2016. Meri-Tuuli Risberg (kuvassa) työskentelee aktiivisesti nykytanssin esilletuomiseksi, on kiinnostunut yhdistämään tanssiin muita taiteenaloja ja tutkii työssään kehon ja liikkeen ilmaisumuotoja erilaisia visuaalisia lähtökohtia hyödyntäen.

Videotaide syntyi, kun keksittiin tv-kuvan tallentamista varten videonauha. Kai se jotain 60-lukua oli ja valmistajina alan isot nimet Sony, Panasonic ja JVC. Mukaan tarvittiin tietenkin tavallisille kuluttajille myytävät videonauhurit. Tietyllä tavalla videotaide oli kuitenkin alkanut jo elokuvafilmille toteutettuna, kun puhutaan tämän taidealan kuvallisesta muodosta. Meille tutuin esimerkki ovat kuvataiteilijan ja elokuvantekijän
Eino Ruutsalon (1936 - 2001) lyhyet piirroselokuvat jo 60-luvun alussa, jolloin hän teki ikään kuin abstrakteja maalauksia suoraan filmille. Yhden tällaisen elokuvan osti Ateneum kokoelmiinsa 2001.

Varsinaisia videonauhalle tehtyjä taideteoksia alettiin Yhdysvalloissa, Etelä-Koreassa ja Länsi-Saksassa tehdä 60-luvun alkupuoliskolla. Suomessa tunnetuin tämän alan taiteilija on
Eija-Liisa Ahtila, joka on myös kuvataiteen akateemikko. Hänen teoksiaan on nähty mm. Kiasmassa ja joitain myös televisiossa. Ne ovat yhtä erikoisia ja moniselitteisiä kuin Leutolan ja Risbergin Clue, mutta niistäkin pääsee jyvälle, kun edes vähän saa viitteitä (clue) tulkintoihin.

PERFORMANSSI, MEDIATAIDE,
GENERATIIVINEN TAIDE


Lahdessa nyt nähtävä ja koettava
Clue on myös sillä tavalla tyypillinen lajinsa edustaja, että se ei ole vain valkokankaalle tai tv-ruudulle välitettävää kuvaa, vaan on suorassa ja samanaikaisessa yhteydessä muiden taidelajien kanssa, tässä tapauksessa nykytanssin. Tulee mieleen, että tällainen kokonaisuus onkin luonteeltaan kuin performanssi. On jo alettu videotaiteen sijasta käyttää myös termiä mediataide. Tällainen kokonaisuus voi pitää sisällään digitaalista videota, ”vanhanaikaista” filmiä, dvd:tä, cd-romeja, tietokonetaidetta, grafiikkaa, animaatiota ja virtuaalitodellisuutta.

Eikä kehitykselle ja muutokselle ole loppua. Esiin on ilmaantunut jo seuraava vaihe generatiivinen taide, joka hyödyntää ”generoivaa” tekoälyä. Kovasti väitetään, ettei tekoäly mitään pysty itsenäisesti luomaan, mutta digitaalisessa taiteessa tapahtuu jo niin, että tekoäly ei toimi pelkästään annettujen määreiden mukaan, vaan luo oman älynsä sisällä olevan aineiston pohjalta aivan uudenlaista sisältöä. Ainakaan me maallikot emme osaa erotella, mikä on tekoälyn ja mikä oikean taiteilijan luomusta. Eikä hajuakaan siitä, mikä on tilanne kymmenen vuoden päästä.

Clue on esillä tämän viikon lauantaihin asti. Sitä pääsee kokemaan lähellä sitä kauppakeskuksen sisääntulo-ovea, joka on Kauppakadun Kirkkokadun kulmassa.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Vielä on neljä vuodenaikaa


KOM-teatterin uutuusnäytelmä Putoavat linnut alkaa avioparin loikoillessa työpäivän jälkeen sängyllä ja miehen selatessa kaukosäätimellä tv-tarjontaa. Yhdellä kanavalla puhutaan ilmastokriisistä ja näytelmän taustamusiikkina soi Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Mitähän vuodenajoille on käymässä, kun Helsingissäkin lämpötila on jo 42 astetta. Kannattaa vaihtaa kanavaa. Näytelmän edetessä alkaa lintuja pudota kuolleina maahan. Ilkeä juttu, mutta ei nyt mennä niihin, viedään ne roskikseen huomenna.

Skotlantilaisen Zinnie Harrisin näytelmä ei kuitenkaan ole teatteriluento ilmastonmuutoksesta, vaikka asia on näkyvästi ja kuuluvasti esillä. Eikä suoraan sanota mitään, toisin kuin oikeassa elämässä, jossa suoraa ei enää olekaan. Totuudenjälkeisen ajan uuden ajan totuuksiksi julistetaan sellaistakin, että koronapandemia on jonkin salaliiton keksintöä ja että holokaustikin oli vain viihteellinen kauhukertomus ilman todellisuuspohjaa.

Ohjelmalehtiseen on otettu yksi avainrepliikki, jossa avioparin tytär muistelee kouluaikoja, kun yhdellä tunnilla oppilaiden tehtäväksi oli annettu Hamletin tarinan muuttaminen toisenlaiseksi niin, että hyvät tyypit ovatkin pahoi tyyppei ja pahat tyypit hyvii tyyppei: ”Tarinan voi muuttaa kokonaan vaihtamalla sen näkökulman tai kertomalla se toisin, tai lisäämällä tai jättämällä siitä pois asioita. Niin voi muuttaa kaiken.”

Taivaalta putoavat linnut ovat konkretiaa. Maailmanloppua enteilevää tuttua kuvastoa: Lars von Trierin Melancholiassa (2011) ja vielä rajumpaan muotoon muunnettuna Paul Thomas Andersonin Magnoliassa (1999), jossa lintujen sijasta putosi maahan sammakoita. Näissä kummassakaan elokuvassa putoavat eläimet eivät viitanneet ilmastokriisiin, mutta Harrisin näytelmässä kyllä.

Näytelmä on kuitenkin tragikomedia, siis hauskakin. Varsinaisen shown panevat heti aluksi pystyyn avioparia näyttelee oikeakin aviopari Vilma Melasniemi - Juho Milonoff. Liisa on löytänyt Kristianin tietsikalta kolme vuotta vanhan sähköpostin, jonka perusteella Kristian käryää uskottomuudesta. Liisa on päättänyt, että nyt asia keskustellaan kunnolla, eikä sellaista keskustelua pysty toteuttamaan kuin väkipakolla. Liisa on lukinnut makuuhuoneen oven ja pitää nyt miestään vankina. Koska Kristian on asianajaja, hän vetoaa heti ihmisen itsemäärämisoikeuteen ja muihin juridisiin seikkoihin, joiden perusteella näin ei saa tehdä, eikä mikään laki myöskään mahdollista sitä, että toisen ihmisen olisi pakko suostua keskusteluun. Aivan superhieno vuoropuhelukohtaus, joka kestää yli puoli tuntia.

Keskustelussa tai väittelyssä tai paasaamisessa tulevat esille seksiin pakottaminen ilman vapaaehtoista suostumusta, säälipanon moraali ja kaikkea tällaista. Valkoisten valheiden turvinkin voi seksiin mennä; jos on luvannut viedä roskapussin ennen sänkyynmenoa, niin lupaus on pidettävä, koska muuten kysymyksessä on petos. Toisaalta selväksi tulee, että ilman valkoisia valheita ei elämää voi elää. Isona asiana näytelmässä olevat valheet eivät kuitenkaan ole valkoisia, vaan enemmänkin mustia, ja on isoja organisaatioita, jotka tätä totuudenjälkeistä aikaa pyörittävät. Voi olla, että ensi vuonna Valkoista taloakin pitää kutsua jollain toisella värillä. Maailmanloppu ei silti ole aivan lähellä, mutta moraalinen rappio on jo päällä.

Talon isäntä tulee todennäköisesti olemaan noin 80-vuotias, eikä hän vuodenaikojen muuttumisesta tai loppumisesta viis veisaa. Hän vain muuttaa totuutta vaihtamalla nakökulman sekä lisäämällä tai jättämällä pois asioita. Näytelmässäkin vain nuoret ovat huolissaan. Tytär Kati (Ella Mettänen) on kuollut varis kädessään ja on sekaisin, hänen entinen, neljä vuotta vanhempi opettajansa (Paavo Kääriäinen) on myös ongelmissa maailmansa kanssa ja on ruvennut ryyppäämään. Ehkä he seuraavana vuonna menevät protestoimaan ja ottamaan vaikka poliisin pippurisumutteet naamalleen, sillä ennuste on, että Helsingin päivälämpötila on nousemassa yli 50 asteen.

Näytelmään liittyen on teatteri tehnyt koulujen opettajia varten materiaalipaketin, johon on koottu oppilaille annettavia tehtäviä Putoavat linnut -näytelmän käsittelyn tueksi. Mukana on sekä toiminnallisia tehtäviä että keskustelu- ja kirjoitustehtäviä. Materiaalipaketti keskittyy erityisesti toden ja epätoden kysymyksiin sekä arvojen ja toivon tematiikkaan.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 29. helmikuuta 2024

Ei hyvä lie monivaltius, yks ylivaltias olkoon

Alle 10 prosenttia maailman väestöstä elää demokraattisesti hallituissa maissa. Kaiken lisäksi demokratialla menee juuri nyt enemmänkin huonosti, kun oikeistopopulismi on kovassa nosteessa. Näin ennen kesän EU-vaalejakin äärioikeistolaisten ID- ja ECR-ryhmien yhteiskannatus on jo jokseenkin tasoissa keskustalaisen Euroopan kansanpuolueen EPP:n kannatusta ja selvästi ohi sosiaalidemokraattien.

Ei tässä sinänsä mitään uutta ole. Jo
Homeroksen Ilias-runoelmassa 2700 vuotta sitten oli tunnettu kohta, jonka lainasin otsikkooni. Parempi yks ylipää kuin monta söhlääjää. Muutama sata vuotta myöhemmin Aristoteles otti Homeroksen tekstin esille omassa Politica-teoksessaan ja kirjoitti, että monien valta on vain näennäistä: kun enemmistöllä on korkein valta, ei kullakin erikseen, vaan yhdessä, niin tämä on vain naamioitu yksinvaltiuden tai tyrannian muoto.

Nämä vanhat näkemykset löysin
Hannah Arendtin kuuluisasta teoksesta Vita activa – ihmisenä olemisen ehdot (1958, suomeksi 2002). Saksanjuutalainen filosofi Arendt oli 1900-luvun merkittävimpiä yhteiskuntapolitiikan teoreetikkoja, joka 1941 sai hyvällä tuurilla maastamuuttoviisumin ja pakeni Yhdysvaltoihin. Jostain on jäänyt mieleen, että Vita Activa oli joskus peräti pääsykoekirjana Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan, mutta en nyt löytänyt varmistusta asialle. Sen sijaan Arendtin toisessa kuuluisassa kirjassa On revolution (1963) on kohta, jossa hän ehdottaa kompromissia Homeroksen - Aristoteleen linjan ja demokratian välille. Se olisi jonkinlainen valistunut hallitusmuoto, jossa yleistä äänioikeutta ei olisi, vaan politiikkaan olisivat oikeutettuja sellaiset kansalaiset, jotka ovat kiinnostuneita muustakin kuin omasta hyvinvoinnistaan. Nykyaikaan sovellettuna tämä tarkoittaisi, että äänioikeutta ei vaaleissa olisi ihmisillä, jotka eivät todistettavasti tekisi tekoja ilmastonmuutoksen torjumiseksi.

Tällaisia kirjoja ei tällä hetkellä pysty lukemaan ilman siirtymistä omaan aikaamme. Kun Hannah Arendt kirjoittaa yksiselitteisestä tyrannista, niin miten luonnehdinta mahtaa osua
Vladimir Putiniin: Tyranni eristäytyy alamaisiltaan ja alamaiset eristäytyvät toisistaan keskinäisen pelon ja epäluulon vuoksi. Tyrannia ehkäisee vallan kehittymisen, ei pelkästään jollakin osa-alueella, vaan koko julkisella alueella. Se edistää avuttomuutta siinä missä muut poliittiset yhteisöt edistävät valta. Tyranniaa voidaan kutsua alituiseen epäonnistuvaksi yritykseksi korvata valta väkivallalla. Väkivalta suo itsevarmuutta ja tyydytystä.

Putinin tapauksessa on vielä se, että kansasta 75 prosenttia hyväksyy tyranninsa jo kaksi vuotta kestäneen erikoisoperaation. Tästä eriskummallisuudesta voi periaatteellisella tasolla lukea Hannah Arendtin kirjasta Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä (1963, suomeksi 2016).

TYÖNTEON HÄVIÄMINEN
EI OLE ENÄÄ UTOPIAA

Hannah Arendtin kirjoista saisin aiheen sataan tällaiseen juttuun. Palaan kuitenkin Aristoteleen teksteihin, koska Arendtkin palasi. Aristoteles nimittäin ennusti robottienkin tulon kuvaillessaan kerran tulevaisuutta: ”Jokainen väline kykenisi käskystä suorittamaan oman tehtävänsä, kuten Daidaloksen veistämät patsaat tai Hefaistoksen kolmijalat, joiden runoilija kertoo itsestään saapuneen jumalten kokoukseen. - - - Kangaspuut kutoisivat itsestään ja näppäimet soittaisivat itsestään lyyraa.”

Tähän suuntaan ollaan nyt menossa kovaa vauhtia. Eikä kohta tarvita henkisen työnkään tekijöitä, koska tekoäly hoitaa ne. Eläkeläisten ei myöskään tarvitse tällaisia blogeja väsätä, vaan voi antaa aiheen tekoälyllä ja lähteä itse oluelle. Kuten Arendt kirjoitti, on keksitty niin nerokkaita tapoja elämän vaivojen helpottamiseksi, että työnteon häviäminen kokonaan ihmisten aktiviteettien joukosta ei ole enää utopiaa.


Petteri Orpokin
saavuttaa päätavoitteensa, kun ay-liike tulee tarpeettomaksi. Näin Orpo ja Marx ovat vihdoin samoilla linjoilla. Ay-liike loppuu sen sivuvaikutuksena, että Marxin iso tavoite ihmisen vapauttamiseksi työstä toteutuu automaation avulla.

Nykytilannetta kuvaa se, että tekoäly-yhtiö Nvidian osakekurssi nousi alkuviikosta ennätyslukemiin ja nosti koko S&P 500 -indeksiä merkittävästi. Yhtiön toimitusjohtaja kommentoi tulosta sanomalla, että tekoäly on saavuttanut kriittisen käännekohdan, jonka jälkeen siihen tehdyt investoinnit kasvavat merkittävästi. Samassa yhteydessä Mandatumin tiedotteessa Björn Wahlroos oli samoilla linjoilla ja sanoi tekoälyn ja puhtaan energian määrittävän tulevaa vuosikymmentä.

Vita activa tarkoittaa Hannah Arendtin kirjan nimenä ihmisen kolmea perusaktiviteettia työtä, valmistamista ja toimintaa. Kun toimintakin on hiipumassa, jää jäljelle enää kuluttamisen vaiva, mutta siihen ei enää tarvita tiskin toiselle puolelle ihmistä, koska robotit käyttävät oluthanoja ja hakevat rautakaupan hyllystä nauloja, joskin nekin voi ostaa verkkokaupasta.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 27. helmikuuta 2024

Ruotsin euroviisuissa kilpaillaan melodioilla


Suomen tämän vuoden euroviisuedustaja Windows 95 on karmea, vielä huonompi kuin viime vuoden Käärijä. Toisaalta tuloksetkin ovat nykyisin kummallisia, esimerkiksi juuri viime vuonnakin Suomi äänestettiin toiseksi parhaaksi.

Otin euroviisuasit esille kahvilassa, jossa istahdin samaan pöytään lauluntekijä-sarjakuvataiteilija Rauli Nordbergin ja hänen kanssaan kahvilla olleen miehen kanssa. Kun olin sanonut, että Suomen UMK 24 -kilpailun finalisteista kaikki olivat huonompia kuin kaikki Ruotsin euroviisukarsintojen 30 laulua, esitteli Nordberg sen toisen miehen: on Windows-kipaleen säveltäjän isä. Tästähän vallan innostuin ja kerroin katsoneeni Ruotsin euroviisukarsintojen neljä ensimmäistä alkuerää, ja viimeinen on ensi lauantaina. Jokaisessa alkukarsinnassa on kuusi laulua, ja tuntuu kuin Ruotsissa tavoiteltaisiin pääsyä johonkin muuhun kilpailuun kuin Suomessa. Tämän paljastaa jo nimikin Melodifestivalen. Tähän mennessä sen kaikki kilpailukappaleet ovat olleet nimenomaan melodisia, sellaisia iskelmien, balladien ja sentapaisten mukavia esityksiä.

UMK tarkoittaa ”uuden musiikin kilpailua”. Siihen lähetettiin yli 400 hakemusta, joista seitsemän valittiin loppukilpailuun. Valintaraadista en tiedä, mutta se näköjään ajatteli, että koska Käärijä menestyi viime vuonna, niin työnnetään samanlainen nytkin Eurovision laulukilpailuun. Ero Ruotsiin on selvä: siellä ei 30:n finalistin joukossa ole yhtään ns. räppiä, joiden perusideaan ei kuulu melodiallinen esitys. Windows-säveltäjän isä tosin sanoi, ettei Windows 95:n juttu ole räppiä, vaan rokkia. No ei muuta asiaa, samanlaista avutonta räpinää joka tapauksessa. Windows-isä selitti tätäkin asiaa sanomalla, etteivät nämä kappaleet ole meidänikäisiämme varten, vaan 15-vuotiaille. Ruotsissa kevyttä musiikkia tehdään kaikenikäisille.

Ruotsi on voittanut euroviisut seitsemän kertaa, aina kauniilla melodioilla. Meillä on Yleisradion musiikki-ihmisillä outo käsitys uudesta musiikista, sillä räppiesityksiä ei oikein pysty musiikiksi luokittelemaan. Ne ovat jonkinlaisia lavakomiikan performansseja, joista musiikki on yhtä kaukana kuin Suomi Ruotsista.

Melodifestivalen huipentuu 9.3. Tukholmassa. Toistaiseksi sinne selviytyneistä parhaat ovat Dotter, Jacqline, Lisa Ajax ja Maria Sur.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 25. helmikuuta 2024

Palosaaren ja Kalliomäen hieno duetto


Näytelmä Kuninkaan puhe Lahden kaupunginteatterissa alkaa, kun Yorkin herttua, prinssi Andrew näkee painajaismaisesti jättiläiskokoisen mikrofonin edessään. On kuitenkin mentävä Wembleyn stadionille esittämään ison näyttelyn päätössanat, tuuraamaan pari vuotta vanhempaa prinssiveljeä Edvardia, joka on huseeraamassa jossakin rouva Wallis Simpsonin kanssa. Tämä on änkytysvikaiselle prinssille valtava painajainen, kaamea tilanne. Näytelmän lopussa Andrew itse on kuningas Yrjö VI ja pitää radiopuheen maailmansodan alettua syksyllä 1939. Taas näyttämön takaosaan ilmestyy sama iso painajaismikrofoni, mutta nyt se ei enää ole pelottavan punainen.

Näytelmä kertoo elokuvanakin (2010) tutuksi tulleen tarinan Yrjö VI:n yhteistyöstä itseoppineen puheterapeutin Lionel Loguen kanssa. Tämän kaksikon yhteistyö tuottaa tulosta, ja tuloksellisesti erinomainen on myös kuningasta esittävän Teemu Palosaaren ja puheterapeuttia esittävän Tapani Kalliomäen duetto, jota tämä näytelmä pääasiassa on. Kalliomäki on tuttu Lahdessa monista isoista rooleista jo 25 vuoden ajalta ja Palosaari tuli kaupunginteatteriin 2011. Palosaarelle Lahti oli tullut tutuksi jo ennen Teatterikorkeakoulua, sillä hän oli käynyt täällä kansanopiston teatterilinjan 90-luvulla.

Palosaari ja Kalliomäki näyttelevät aluksi hyvin eriparista kaksikkoa, koska eihän kukaan voi olla samaa paria kuninkaan kanssa. Miesten yhteistyö alkaa kuitenkin tuottaa tulosta tehokkaasti, ja kun sinunkaupatkin on tehty, loppu sujuu kuin – ei sentään itsestään, mutta Loguen avulla kuningas pitää esimerkiksi sen merkittävän radiopuheen 1939 Buckinghamin palatsissa, johon hän oli kutsunut Loguen tilannetta rauhoittamaan ja tukea antamaan. On kova paikka, sillä vastapuolena on varsinaisena puhujamestarina ja taitavana kansanvillitsijänä Adolf Hitler, jonka palopuheista näytetään pari pätkää näyttämön takaseinällä. Kuninkaan puhe kuitenkin onnistuu, ja sen voisivat lännen johtajat pitää tänä päivänäkin:

”…Meitä ja meidän liittolaisiamme kutsutaan vastustamaa voimia, jotka voitolle päästessään olisivat tuhoisia kaikille sivistyneille yhteiskuntajärjestelmille maailmassa. Jos se oppi, että voima on yhtä kuin oikeus, pääsisi vallalle, kaikki maailman kansat joutuisivat elämään jatkuvassa pelossa…”

Vaikka asiat ovat suuria, näytelmä on kuitenkin nimenomaan kahden näyttelijän pienimuotoinen, hieno esitys. Saattaisi olla jopa tehokkaampi ison Juhani-salin sijasta pienemmällä Eero-näyttämöllä. Toisaalta puitteet ovat Milja Ahon lavastuksissa isoa Buckinghamia hyvin toistavia ja onhan muitakin henkilöitä mukana kahdeksan. Parhaiten heistä nousevat framille vierailijat Joni Leponiemi (Edvard VIII) ja Saara-Elina Partanen (Wallis Simpson), jotka Edvardin puutarhajuhlissa esittävät pari vetävää tanssinumero.

Lisäksi on mielenkiintoinen neljän puhenäyttelijän ryhmä, jonka repliikit kuuluvat kulisseista nauhalta: pääministeri Chamberlain on edellinen teatterinjohtaja Ilkka Laasonen, teatteriohjaajille antavat äänensä uusi teatterinjohtaja Lauri Maijala ja näyttelijä Tomi Enbuska ja BBC:n radiokuuluttaja on tämän näytelmän hyvä ohjaaja Tommi Kainulainen. Teatteriohjaajien roolit tarvitaan, koska Logue yrittää päästä näyttelijäksi, vaikka puheterapeuttina hyvin onnistuukin. Yrjö VI taas onnistui kuninkaana 1936-52, minkä jälkeen valtaistuimelle nousi hänen tyttärensä Elisabet, joka piti ensimmäisen radiopuheensa jo 15-vuotiaana 1940 osoittaen sen sotaa pakoon joutuneille lapsille.

Elokuva Kuninkaan puhe palkittiin vuoden parhaan elokuvan Oscarilla, Tom Hooper sai parhaan ohjauksen Oscarin, David Seidler parhaan käsikirjoituksen Oscarin ja Colin Firth (Yrjö VI) parhaan miespääosan Oscarin. Lahden Oscarin eli Iivari-patsaan ansaitsee tämän näytäntövuoden osalta Teemu Palosaari.

KIITOKSET KAIKILLE

Nykyisin on tapana, että lavalle lopussa kumartamaan tulevat näyttelijät viittovat salin yläosaan, jossa ovat valo- ja ääniekspertit. Joissain teattereissa hihkaistaan vielä ”valot ja ääni”. Mutta entä kaikki muut? Lavastaja, puvustaja, kampaaja, maskeeraaja, koreografi, näyttämömestari, kuiskaaja? Viime aikoina on näyttelijärivistön taakse myös tullut toinen rivistö, jossa on esityksen aikana työssä olleita rekvisiitan siirtelijöitä ja muita sellaisia.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 23. helmikuuta 2024

Uustodellisuutta Italiasta

 


Italialaisen elokuvan uusi aalto tunnetaan nimellä neorealismi. Tämän sodanjälkeisen ”uustodellisuuden” ensimmäisenä teoksena pidetään
Roberto Rossellinin elokuvaa Rooma – avoin kaupunki (1945). Neorealismin muita suuria nimiä olivat Vittorio De Sica, Luchino Visconti, Giuseppe De Santis ja Cesare Zavattini, joka teki käsikirjoituksia mm. De Sicalle ja joka oli myös neorealismin tärkein teoreetikko. Nyt otan kuitenkin esille tähän samaan sarjaan kuuluvan Ermanno Olmin, noita tunnetuimpia tekijöitä kolmisenkymmentä vuotta nuoremman ohjaajan, joka Suomessa muistetaan parhaiten Puukenkäpuusta (1978). Se kuvaa elämää maaseudulla 1800-luvun lopulla ja on eräänlainen Italian ”täällä Pohjantähden alla” samoin kuin Bernardo Bertoluccin kaksiosainen 1900 (1976). Nyt näin ensimmäisen kerran myös Olmin kaupunkiympäristöön sijoittuvan Paikka nuorelle miehelle (1961), joka on kerrassaan hieno tarina nuoren maalaispojan sijoittumisesta uudenlaiseen elämänympäristöön.

Sandro Panseri esittää Domenicoa, joka joutuu lähtemään kotoaan Medasta tuodakseen perheelle rahaa. Medassa ei juuri työmahdollisuuksia ole, joten Domenico lähtee 30 kilometrin päässä olevaan Milanoon. Siellä hän osallistuu monien muiden kanssa työhönottotesteihin ja -haastatteluihin. En saanut selvää, mistä isosta paikasta on kysymys, mutta vaikutti kuin se olisi ollut kunnan, maakunnan tai valtion iso virasto. Domenico saa työpaikan, vaikka töitä ei kaikille kokeet läpäisseille varsinaisesti olekaan, mutta eletään vielä sitä mennyttä maailmaa, jossa julkinen laitos huolehtii työllistämisestä väljin ja inhimillisen perustein. Domenico aloittaa virastossa jonkinlaisena sisäisenä tsupparina, vaikka paljon toimitettavia asia- tai muita papereita ei olekaan.

Työelämän ja koko elämänpiirin kuvaus on hyvin neorealistista. Se keskittyy arkipäivän elämän ja asioiden tutkailemiseen. Sosiaaliset kysymykset kuuluvat oleellisena osana neorealismin sisältöön ja Olmin kertomuksen pohjana on niin ikään Lombardian alueella Bergamosta syntyisin olleen Olmin omat kokemukset Milanosta, jossa hänkin nuorena pääsi kiinni työelämään.

Erinomaisesti hän kuvaa myös sitä huumaavaa kokemusta, jonka Olmi oli saanut Milanossa, rakastumisen. Työhönottotestien lounastauolla Domenico lähtee hortoilemaan kaupungille, jossa löytää ruokapaikaksi maitokaupassa toimivan ravintolan. Syötyään Domenico tapaa näyteikkunoita katselevan Antoniettan. Ujosti kysyy jotakin, kun tunnistaa, että tyttö oli aamupäivällä samoissa kokeissa. Tästä alkaa päätähuimaava kohtaus, jollaisesta meistä useimmilla on vähintään yksi vastaavanlainen kokemus: se värinä ja huuma, minkä ihastuminen toiseen nuoreen ihmiseen saa aikaan. Domenico kysyy Antoniettalta, mennäänkö johonkin kahville, kun vielä on aikaa pääsykokeiden jatkumiseen. Pieni kahvila tupaten täynnä ihmisiä löytyykin ja siellä ostetaan kupit kahvia. Sitten se kohokohta, joka tulee, kun Domenico on ruuhkassa pudottanut pikkulusikkansa lattialle. No tämä vain tihentää tunnelmaa, kun Antonietta antaa oman lusikkansa Domenicolle. Mitä ihmettä, sekoitanko minä kahvia samalla lusikalla kuin tuo enkeli, näyttää Domenicon ilme sanovan. Mitä tämä on, jotain kummaa kutinaa vai mitä? Harvinaisen loistava kohtaus herkästä ihastumisesta, jossa ei vielä ole mukana erotiikkaa, ja onneksi kahvilassa on niin paljon ihmisiä, ettei Domenico mahdu lysähtämään lattialle, koska polvia arvatenkin heikottaa.

Elokuvassa me katsojat kuitenkin petymme. Antonietta on saanut työtä samasta paikasta konekirjoittajana, mutta on jossain kaukana isossa rakennuksessa. Kerran Domenico näkee Antoniettan kaupungilla kahden nuoren miehen seurassa, ja toisen kerran he törmäävät kaupungilla kahdestaan, jolloin Antonietta sanoo, että Domenicon kannattaisi tulla kohta järjestettävään työntekijöiden uudenvuodenjuhlaan. Domenico meneekin, mutta Antoniettaa ei näy.

Paremmin kävi Ermanno Olmille (s. 1931), joka meni naimisiin Antoniettan roolin näytelleen
Loredana Detton (s. 1946) kanssa.

Puukenkäpuu on vakavampi elokuva, jossa hyvä palkitaan pahalla ja oikeudenmukaisuus jää epäoikeudenmukaisuuden jyräämäksi. Köyhä bergamolainen pientalonpoika hakkaa tienvarresta puun poikki, koska pojalle pitää veistää uusi puukenkä rikki menneen tilalle. Kun käry käy, saa Batistin perhe häädön maanomistajalta. Se ei ole yhtä raju kuin Laurilan Anttoon perheen häätö talvipakkaseen Pohjantähdessä, mutta tilanne on samanlainen: Pentikulmalla perustuslaki on maanomistaja Töyryn laki ja Bergamon maaseudulla samalla tavalla perheiden asunnot omistavan porhon laki.


Muuta toivoa ei ole kuin Jeesus Kristus. Kun yhden leskiäidin ja kuuden lapsen ainoa lehmä sairastuu suu- ja sorkkatautiin, vain rukous voi auttaa, jos voi – ja se auttaa, lehmä virkoaa. Olmin katolinen usko tulee tässä esille, kun hän vahvistaa asian
Bachin kantaatilla Seison toinen jalka haudassa, jonka tekstistä osa perustuu spitaalisen parantamiseen Matteuksen evankeliumissa.

Elokuva voitti 1978 Cannesin juhlien pääpalkinnon Kultaisen palmun. Sopivasti tähän on hyvä mainita, että 1946 ensimmäisen Kultaisen Palmun sai
Rooma – avoin kaupunki. Muut italialaiset Kultaisen palmun voittajat:

1951 Vittorio De Sica: Milanon ihme
1952 Renato Castellani: Kahdella pennillä toiveita
1960 Federico Fellini: Ihana elämä
1963 Luchino Visconti: Tiikerikissa
1966 Pietro Germi: Hyvät naiset ja herrat
1967 Michelangelo Antonioni: Blow-Up
1972 Elio Petri: Työväenluokka nousee taivaaseen
1972 Francesco Rosi: Mattein tapaus
1977 Tavianin veljekset: Isäni, herrani
2001 Nanni Moretti: Pojan huone

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 20. helmikuuta 2024

Eetu Salin vaarassa



Venäjä on julistanut etsintäkuulutetuiksi Baltian maiden poliitikkoja, jotka ovat olleet päättämässä neuvostoaikaisten monumenttien kaatamises
ta. Suomessa ovat Kotkan ja Turun kaupungit siirtäneet Leninin patsaat varastoon, mutta tämä ei ole Venäjän äärikapitalistiseksi muuttaneen Putinin silmissä yhtä paha asia. Tilanteet kuitenkin vaihtelevat ja koska kaikkien Neuvostoliitossa käyneiden suomalaisturistien kotona on pieniä Lenin-patsaita, kannattaa olla varuillaan.

Persukokoomuksen hallitus on luonut vihasuhteen ay-liikkeeseen, eikä tästä ole paria milliä enempää matkaa koko vasemmiston torjumiseen. Varsinkin Lahdessa ja Porissa on oltava varuillaan, koska
Eetu Salinin patsaat ovat molempien kaupunkien keskustoissa näkyvillä paikoilla (kuvassa Porin muistomerkki). Koska patsaiden kaataminen on nyt muotia, ovat Salinin patsaat nyt vaarassa. Senkin takia varsinkin, että Salin oli ammatillisen liikkeen alkuunpanijoita Suomessa, ja talvella 1901 hän oli järjestämässä väkivaltaista lakkoa Hyvinkään villatehtaalla.

Helsingissä jo vietiin pois paikaltaan Moskovan Helsingille lahjoittama Maailman rauha -veistos, joka oli Yya-sopimuksen muistomerkki. Tällaiset rauhanmonumentit eivät nimittäin tällä hetkellä ole Suomessa soveliaita, koska henki on nyt päinvastainen.

Ovathan tällaiset julkiset teokset kovia kannanottoja, samoin kuin niiden poistamiset. Taidehistorian ja sosiologian tohtori
Tuuli Lähdesmäki kirjoitti monumenttien merkityksestä tutkimuksessaan, että tällaiset patsaat arvottavat menneisyyden jälkiä, joten niillä on historiallinen arvonsa kehityksen dokumentteina. Hänen tutkimuksensa on painettu Jyväskylän yliopiston nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuna 2007. Toinen puoli asiassa on, että monumentteja tulkitaan usein myös ideologioiden näkyvinä manifestaatioina ja propagandan välineinä.

Tällaisten monumenttien kohteina ovat usein suurmiehet, joiden kautta näyttäytyy samalla voimakas nationalismi. Tuuli Lähdesmäen mukaan tämä puoli patsasasiassa on kuitenkin hiipunut, kun suurmiesmonumenttien tie on toisen maailmansodan jälkeen tullut pää
tepisteeseensä. Kaikkialla ei näin kuitenkaan ole ollut, esimerkiksi Neuvostoliitossa nostettiin Natsi-Saksan musertaminen korkealle ja tämä tapahtui myös henkilökulttia korostamalla patsaiden muodossa. Meillä muistetaan suurmiehinä presidenttejä, joista kuitenkin tehdään enemmän kummallisia taidepatsaita kuin heitä suoraan henkilöinä kuvattavina teoksina.

Itävaltalainen suurkirjailija Robert Musil kirjoitti, että mikään ei ole niin näkymätön kuin muistomerkki, koska ei niitä kukaan huomaa. On tässä tavallisesti perää, sillä ei puistossa kävelijä Leninin tai Salinin patsaan ohittaessaan mieti, että mistä tuo ukonkuvatus yrittää kertoa – paitsi nyt, kun on Venäjän aiheuttama tilanne päällä.

Saa nähdä, kiihtyvätkö nämä tilanteet sekä kansainvälisesti että meillä täällä kotona. Onhan Suomessa vielä pystyssä tsaarin ja Neuvostoliiton ajan muistomerkkejä, esimerkiksi Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II arvopaikalla Senaatintorilla. Yya-sopimusta kunnioittavat sen yhden poistetun jälkeen vielä Essi Renvallin veistämä Rauhanpatsas Kaivopuistossa ja Antti Neuvosen Kansojen ystävyyden monumentti Itäkeskuksessa.

Venäläisen kuvanveistäjän Andrei Kovaltshukin teos Tapaaminen Turussa 1812 on Aurajoen varrella. Sen tilasivat yhdessä Turun Venäjän pääkonsulaatti ja Turun kaupunki, ja siinä tsaari Aleksanteri I ja Ruotsin kruununprinssi Karl Johan neuvottelevat Euroopan-laajuisista valtapoliittisista kysymyksistä Turussa. Tapaaminen liittyi niihin vaiheisiin, jolloin Ruotsi luopui kaikista tavoitteistaan Suomen alueensa suhteen.

Aleksanteri I:n rintakuvakin oli Turussa Suomen jo muututtua Venäjän- alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi ja 1832 se tuotiin Helsingin yliopistoon uuteen päärakennukseen, jossa se on muutamaan kertaan siirretty paikasta toiseen, nyt se on jossakin katetussa pihassa mitättömässä paikassa.

Kanava-lehdessä 8/2023 professori
Kari Tarkiainen kysyi, ”onko muistomerkkien tuhoaminen hyväksyttävää” ja ”pitääkö historialle antaa arvo kaupunkikuvassa silloinkin, kun sen sanoma tuntuu väärältä”. Yksiselitteistä vastausta on vaikea antaa, mutta patsaiden siirtämisen Tarkiainen sanoo olevan luonnollista. Varastoon säilöminenkin voi olla lopulta hyvä vaihtoehto, koska se tarkoittaa teoksen pelastamista. Ehkä joskus tulee taas sellainen aika, että Leninitkin palautetaan jalustoilleen.

Netistä etsin, löytyykö tietoa muista ulkomaalaisten patsaista Suomessa. Osuin kuitenkin porvoolaisen Koristevalun sivulle, jossa kipsiveistosten tuotevalikoima suurmiehistä ja yhdestä naisesta oli mielenkiintoinen: Nefertiti, Dante, Hannibal, Hippokrates, Aleksanteri Suuri, Runeberg, Kivi, Beethoven, Marx, Sibelius, Mannerheim, Ryti, Koivisto, Elvis.

kari.naskinen@gmail.com