lauantai 10. huhtikuuta 2021

Eläköön Napoleon – ei kun Abel Gance!

Olen nyt nähnyt kaiken. Paljon liitoiteltuna tietenkin, mutta Abel Gancen viisijapuolituntinen Napoleon (1927) on jotain suurta. Se on mykkäelokuvan aikakauden valtava eepos, joka teknisiltäkin ominaisuuksiltaan on poikkeuksellinen. Gance teki sen varsinaisesti yhdeksän tuntia pitkäksi, mutta Britannian elokuva-arkiston digitaalisesti restauroituna elokuvan kesto on 5,5 tuntia, eikä loppuja filmimateriaaleja ole toistaiseksi löydettykään. Restauroinnin päätekijä oli elokuvahistorioitsija Kevin Brownlow, joka aloitti tämän työn 1969 ja valmista tuli vuonna 2000.


Massiivisempiakin elokuvia on, mutta
Napoleonissa on sellaista samaa suuruutta kuin oli Napoleon Bonapartessa. "Kaikkien muiden elokuvien mitta ikuisesti”, todettiin Los Angeles Timesissa. Jo elokuvaa tehtäessä tämän spektaakkelin mahtavuus huomattiin: kun yhdessä kohtauksessa avustajiksi hankitun näyttelijäjoukon piti huutaa Napoleonille tämän tarkastaessa joukkojaan ”Eläköön Bonaparte”, he huusivatkin ”Eläköön Abel Gance”. Suurimmissa joukkokohtauksissa oli jopa 6000 avustajaa.

Elokuva ei ole Napoleonin elämäkerta, vaan se loppuu Napoleonin sotaretkeen Italiaan 1796. Näin siksi, että Gancen ajatuksena oli tehdä Napoleonista kuusiosainen elokuvasarja. Tämä ei kuitenkaan toteutunut, ja siksi Napoleonin sodat jäävät elokuvassa vähemmälle. Voittoisan Italian-sodan lisäksi on mukana vain Toulonin vapauttaminen englantilaisten tukemien rojalistien joukoilta, vaikka Ranskan armeijan johto oli kieltänyt Napoleonia jatkamasta taistelua liian vahvaa vihollista vastaan.

Elokuva alkaa 1783 Briennen sotilaskoulusta, johon Napoleone di Buonaparten isä oli
pojan lähettänyt Korsikalta. On välitunti ja 13-vuotias Napoleone on muiden koululaisten kanssa lumisodassa koulun pihalla. Napoleonen puolen lumilinnakkeessa ollaan häviön puolella, kunnes Napoleone ottaa johdon ja hänen strategiallaan voitto tulee.

Sitten siirrytään sisälle, jossa poikien yöpymishuoneessa alkaa tyynysota. Ensimmäinen Abel Gancen keksintö: kuva-ala on jaettu yhdeksään osaan, joissa kaikissa näytetään vimmattua vilskettä. Tämä saatiin aikaan jakamalla suljinkehyksen sisällä oleva alue yhdeksä
än osaan ja pantiin aina kahdeksan osaa peittoon ja kuvattiin yksi osa kerrallaan ja sitten taas kelattiin filmikalvo takaisin ja kuvattiin seuraava ”luukku”.

Vastaavanlainen tyynysota käydään
Jean Vigon elokuvassa Nolla käytöksessä (1933), johon puolestaan Francois Truffaut teki kunnianosoituslinkkejä koulupoikaelokuvassaan 400 kepposta (1959).

Vielä näyttävämpi kuva-alan muuttaminen Gancella on elokuvan lopussa. Viimeiset 20 minuuttia elokuva on eräänlainen laajakangasfilmin esiaste.
Näissä lopun tapahtumissa kuva-ala on jaettu kolmeen osaan, mutta toisella tavalla kuin tyynysodassa. Gance teki panoraamakuvan asettamalla kolme kameraa päällekkäin, yksi osoitti isolle tapahtumakentälle vasemmalle, yksi suoraan eteenpäin ja yksi oikealle. Kun nämä kolmen kameran otokset pantiin rinnakkain, syntyi leveä triptyykki. Tämä edellytti elokuvateatteriin kolmea projektoria, jotka ajoitettiin tarkasti.

Tämä rakennelma ei ollut mahdollista tavallisissa elokuvateattereissa, joten ensiesitystä varten järjestettiin tekniikka kuntoon Pariisin oopperatalossa 7.4.1927. Nyt voi dvd-elokuvaa luonnollisesti katsoa ilman erikoisjärjestelyjä.

Elokuvan kuvasuhde on muuten
1,33 : 1, mutta tässä triptyykissä 4:1. Gance selitti, että häneltä puuttui tilaa joissakin kohtauksissa, mutta näin hän sai sitä lisää. Silloin ei vielä Cinemascopesta tiedetty, ja Gance käytti keksinnöstään nimeä Polyvision. Lopputulos on hämmästyttävän erinomainen, sillä kuvien välissä olevat saumatkaan eivät juurikaan erotu.


Hienoja oivalluksia on monta muutakin. Kun Napoleon pakenee Korsikalta pienellä purjeveneellä myrskyävällä merellä, vene keinuu voimakkasti aaltojen mukana. Samanaikaisesti kansalliskokouksessa Pariisissa velloo poliittinen myrsky, ja siellä tämä meren vellova liike toistuu, kun Gance kuvasi kokoussalia jonkinlaiseen heiluriin kiinnitetyllä kameralla. Kahdessa kohtaa Gance on käyttänyt myös Sergei Eisensteinin pari vuotta aiemmin tutuksi tekemää montaasikombinaatiota. Eisenstein oli kuitenkin siinä mielessä toista maata Gancen kanssa, että hän oli vakuuttunut nimenomaan neliömuotoisen kuvan dynaamisuudesta.

HENKILÖKUVA

Sotaelokuva tämä ei siis ole. Paljon enemmän se kertoo Ranskan vallankumouksen ja sitä edeltäneiden vuosien poliittisesta kuohunnasta. Ennen kaikkea se on kuitenkin henkilökuva Napoleon Bonapartesta. Abel Gance ajatteli Napoleon-aihetta ensimmäisen kerran 1921, järjestelyt alkoivat 1923 ja niin iso hanke oli kysymyksessä, että sitä varten perustettiin edrityinen Sociéte Napoléon. Kuvaukset kestivät neljä vuotta, joita ennen Gance kävi läpi noin 300 Napoleonista kertovaa kirjaa. Valtaosa kohtauksista kuvattiin aidoilla tapahtumapaikoilla, esimerkiksi Korsikalla Napoleonin kotitanhuvilla.


Gancen laaja perehtyneisyys Napoleoniin ihmisenä te
ki elokuvasta tietyllä tavalla poikkeuksellisen. Se kertoo Napoleonin voimakkaasta, melkeinpä maagisesta vaikutuksesta ihmisiin. Napoleonia esittävä Albert Dieudonne tekee Napoleonista tässä kaikessa voimassaan hyvin vakavan, vaikuttaa jopa synkkämieliseltä. Silmät ”palavat”. Pelkkää asiaa. Ravintolassa hänen tilauksensa tarjoilijalle on: ”Piirakka, viini ja hiljaisuutta.” Eikä hän tunnu viihtyvän Pariisin juhlissa, joihin hänet viran puolesta kutsutaan, ei tanssi eikä yritä iskeä kauniita naisia.

Hymyä irtoa ensimmäisen kerran vasta
Napoleonin tavattua lopulta Josephine de Beauharnaisin, johon rakastuu. Vihkimistilaisuudenkin Napoleon kuitenkin unohtaa, kun on tehtävä suunnitelmia edessä olevan Italian-sotaretkeä varten. Josephinea hän joka tapauksessa rakastaa syvästi, mukana Italiassa on Josephinen kuva ja kirjeitä taitaa lähteä päivittäin.

Dieudonneen rooli vaikutti syvästi. Hän jäi suorastaan Napoleonin vangiksi.
Loppuelämänsä hän puhui Napoleonista ja kävi pitämässä aiheesta myös esitelmiä. Dieudonne kuoli 87-vuotiaana 1976 ja hänet haudattiin elokuvan rooliasussa omasta toivomuksestaan.

Kova juttu elokuva oli myös Gancelle. Hän ohjasi yli 50 elokuvaa, joista
Napoleon oli suurin menestys. Niitä elämäkerrallisia jatkoelokuvia ei kuitenkaan syntynyt, mutta Gance oli tekemässä käsikirjoitusta saksalaisen Lupu Pickin elokuvaan Napoleon St. Helenalla (1929). Sen sijaan myös Gance jäi suuren mestariteoksensa vangiksi ja muokkasi siitä vuosikymmenten aikana yli 20 versiota, lyhyempiä ja pitempiä, mutta äänen ja ainakin uuden musiikin kanssa. Kevin Brownlown restauroiman elokuvan musiikki on tunnetun elokuvasäveltäjän ja kapellimestarin Carl Davisin. Vuonna 2007 Davis johti Helsingissä Radion sinfoniaorkesteria, joka soitti hänen sovittamansa musiikin Charles Chaplinin Kaupungin valot -esityksen taustamusiikiksi.

Napoleon -dvd-paketti on arvotuote. Elokuvan lisäksi se käsittää mm. Brownlown ja Davisin pitkät haastattelut sekä muuta esittelyä elokuvasta ja sen restauroinnista. Mukana on myös 30-sivuinen tietovihkonen.

Abel Gance
Arvokas elokuva tämä oli minullekin vihdoin nähdä. Kun aikoinaan ostin ensimmäisen elokuvakirjani, Akateemisen filmikerhon julkaiseman Arthur Knightin Elävät kuvat (1957, suomeksi 1960), siinä jo sijoitettiin Napoleon mykkäelokuvakauden yhdeksi suureksi. Siinä käsiteltiin Gancen keksintöjä kuva-alan muokkaamisessa, mutta todettiin kuitenkin sen ajan käsityksenä, että ”omana aikanaan ja omassa maassaan hänen elokuviaan ylistettiin ja ihailtiin, mutta nykyään ne vaikuttavat masentavan ontoilta ja liikatunteellisilta”.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 8. huhtikuuta 2021

Sulkutilasta pakoon

Jos ei pääse baariin tai lomamatkalle Kanarialle, ne ovat hyttysen pientä ininää verrattuna oikeisiin ongelmiin. Yritin eilen sukeltaa magneettikuvauslaitteeseen, mutta ei onnistunut ja vieläkin tunnen jonkin verran paniikkia. Kuvantamistutkimus piti tehdä, vaikka suljetunpaikankammoni tiedänkin. Joka ei tällaista sairautta varsinaisesti tunne, ei osaa kuvitella sitä karmeaa tilanne, kun joutuu ahtaaseen magneettikuvauslaitteeseen.


Kuvantamistutkimus jäi siis kesken muutaman minuutin kuluttua, kun jäljellä olisi ollut vielä kymmenen minuuttia. Mutta ei mitään mahdollisuutta. Tilanne oli niin hirveä, että jos vaihtoehtoina olisivat olleet siellä tunnelissa edelleen oleminen tai syanidikapselin puraiseminen, olisin valinnut tämän jälkimmäisen. Eikä tässä ole pätkääkään leikkiä.

Soitin tänään pikkuveljelleni Jukalle, jonka kanssa muistelimme sitä, miten suljetun- ja ahtaanpaikankammot meille molemmille aikoinaan ehkä tulivat. Leikimme hetekassa niin, että toinen meni siihen alaosaan, joka työnnettiin yläosan alle, ja toisen oli päästettävä sieltä pois, kun ahdistus kävi kovaksi. Siinä kuitenkin meneteltiin usein niin, että päällä oleva ei päästänytkään heti pois, vaan jatkoi kidutusta. Vaikka tämä oli tiedossa, leikki aina joskus toistettiin.

Eilen sain ennen pömpeliin menemistä yhden Diapamin, mutta ei auttanut. Kerran aikaisemmin olin tätä lääkettä käyttänyt, kun piti mennä Lahden vesitorniin pitämään puhe, ja sinne pääsi vain pienellä hissillä. Kotona otin pillerin ja kolme votkaa, sitten taksi ja siitä suoraan hissiin. Onnistui.

Toinen paha tilanne oli sotaväessä Hennalassa, jossa harjoiteltiin vihollisen kaasuhyökkäykseen varustautumista. Meidät pantiin telttaan ja annettiin happinaamarit. En kuitenkaan pystynyt tähän, joten vänrikki Jan Laukka huusi kuin sireeni ja pani minut johonkin ragaistukseen, en muista mihin, mutta ehkä piti juosta kakkoseskadroonan kasarmi viisi kertaa ympäri. Kun seuraavan kerran tapaan prikaatikenraali evp. Laukan Lidlin pihassa, kerron eilisestä kokemuksestani.

Suljetunpaikankammo on vaikea asia. Lentokoneeseen pystyn hädintuskin menemään viinan avulla ja hisseistä selviän kävelemällä rappuja pitkin, ja jälkikäteen sitten naureskellaan. Tosipaikan tullen vitsit ovat kuitenkin vähissä. Eilen illalla olin vielä kotona niin hätätilassa, etten pystynyt keskittymään edes KHL:n semifinaaliotteluun Avangard Omsk - Ak Bars Kazan, ja tämä todistaa havainnollisesti tilanteen mahdottomuuden.

En tiedä, mitä seuraavaksi suunnittelemme, kun lääkäri ensi maanantaina soittaa. Toista kertaa en tällaiseen sulkutilaan mene.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Sisua 90 vuotta

Kuvassa on Sisu S-321 vuodelta 1932. Valmistaja oli Oy Suomen Autoteollisuus Ab, joka oli perustettu edellisvuonna huhtikuun alussa Oy Autoteollisuus-Bilindustri Ab:n ja Autokoritehdas Oy:n fuusiona. Jo kymmenen vuotta aiemmin oli helsinkiläisen insinöörin Paavo Heikkilän johdolla rakennettu kaksi henkilöautoa ja kaksi kuorma-autoa, mutta se jäi siihen, joten vasta Sisuista alkoi varsinainen sarjatuotanto Suomessa.

Oy Suomen Autoteollisuus Ab:n
toimitusjohtajaksi nimitettiin diplomi-insinööri Tor Nessling 1932. Hänellä oli jo useiden vuosien kokemus autoalalta, ja Sisun johtajana hän toimi vuoteen 1970 saakka. Työt hän lopetti, kun ei enää jaksanut muokkaantua uudenlaiseen johtamisjärjestelmään. Tämä uudistus tapahtui, kun valtio tuli mukaan ja uudessa mallissa hallintoneuvoston puheenjohtajaksi tuli kansleri Klaus Waris. Näin kävi, koska valtion omistama Vanajan Autotehdas Oy ja Sisu yhdistyivät 1960-luvun lopulla.

Syynä yhdistymiseen olivat Vanajan Autotehtaan vaikeudet. Nessling taipui vastahakoisesti yhdistämiseen, koska toisena vaihtoehtona hän pelkäsi, että Vanajan liittäisiin Scaniaan tai Volvoon. Kilpailijan vahvistuminen olisi jatkossa vaarantanut Sisun asemat ja johtanut ennen pitkää myös sen liittämiseen johonkin toiseen yritykseen.

Autoalan keskusliiton entinen toimitusjohtaja
Harri Nykänen kirjoitti Nesslingistä Suomen autolehdessä 7/2020, että Nessling ei ollut tottunut määräiltäväksi: ”Hän turhaantui ja tuskaantui. Hän oli aina ollut huono delegoimaan. Hän oli aina ollut minä itse. Yhteistyö sujui johtoryhmän kanssa, mutta ei uuden hallintoneuvoston kanssa. Waris katsoi välttämättömäksi tehdä yhtiötä koskevat tärkeimmät ratkaisut hallintoneuvostossa ja hän vaati Nesslingiä valmistelemaan sinne tuotavat asiat. Määräysten ottaminen oli Nesslingille uutta, minkä vuoksi tunnelmat hallintoneuvoston kokouksissa ajoittain kiristyivät. Nessling oli tehnyt mittavan työn, mutta oli tullut aika lopettaa. Mentorina ja suosittelijana toimi Sir Donald Stoke, British Leylandin pääjohtaja, Nesslingin hyvä ystävä.”

Vuorineuvos Tor Nesslingin syntymästä tulee
ensi syksynä kuluneeksi 120 vuotta. Hän kuoli 1971. Nessling teki Sisusta Sisun. Hän oli vanhan maailman patruuna ja patriarkka, jos viis veisasi muusta kuin yrityksen menestymisestä. Jotenkin Nesslingiä kuvaa sekin, ettei hän antanut maalata itsestään miotokuvaa. ”Mies piirtää työllään itsestään sellaisen muotokuvan, minkä ansaitsee, siihen ei toisten maalaamia kuvia tarvita”, sanoi Nessling.

Alku ei tietenkään ollut helppoa pienessä maassa, ei varsinkaan, kun naapurimaan Volvo ja Scania olivat koko ajan kärkkymässä kauppoja. Ensimmäisenä tuotantovuonna 1932 valmistui 12 kuorma-autoa ja seuraavana vuonna 52.
Oli jonkin verran myös raitiovaunujen ja junanvaunujen valmistusta. Sitten alkoi sota ja Sisun tärkeimmäksi asiakkaaksi tuli puolustusvoimat. Lisäksi jatkosodan aikana perustettiin eräänlaiseksi varmuustekijäksi Yhteissisu Oy, jonka osakkaaksi valtio tuli. Muita pääomia siihen panneita osakkaita olivat mm. A. Ahlström, Fiskars, Kone, Lokomo, Suomen Gummitehdas ja Yhtyneet Paperitehtaat. Tämänkin yhtiön toimitusjohtajaksi nimitettiin Nessling, vaikka hän ei oikein ymmärtänyt koko tätä operaatiota, eikä Yhteissisusta lopulta mitään tullutkaan. Valtio halusi kuitenkin olla mukana tärkeällä alalla ja 1948 perustettiin Vanajan Autotehdas.


Tor Nesslingistä ja rouva
Greta ”Maj” Nesslingistä tuli ajan myötä myös Sisun omistajia, suurimmillaan 80 prosenttia. Tor Nesslingin kuoleman jälkeen Maj Nessling myi osakkeet ja perusti Maj ja Tor Nesslingin säätiön, joka nykyisin on merkittävä ympäristötutkimuksen rahoittaja.

Valtiosta tuli Sisun pääomistaja. Myöhemmin Partek osti uudella nimellä toimivan Oy Sisu Ab:n osakkeet valtiolta ja Valmetiltä. Seuraavia vaiheita olivat, kun Partek siirtyi Kone Oyj:n omistukseen, liiketoiminta myytiin suomalaiselle sijoittajaryhmälle ja uudeksi nimeksi tuli 2017 Oy Sisu Auto Ab (toimii Karjaa
lla). Yhtiön liikevaihto oli viime vuonna 20 miljoonaa euroa ja se työllisti 104 ihmistä. Tilikauden tulos oli 1,1 miljoonaa euroa.

kari.naskinen@gmail.com



sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Jäykkä juridiikka estänyt etupainotteista toimintaa koronakriisissä

”Juridiset muotoseikat ovat Suomessa hidastaneet koronantorjuntaa eli ihmisten hengen ja terveyden suojelua”, kirjoittaa valt. maist. Aaro Toivonen Suomen geopoliittisen seuran verkkosivulla. Toivonen on HUS:n turvallisuus- ja valmiusjohtaja sekä tällä hetkellä koronaan liittyen materiaalisen valmiuden koordinaatioryhmän puheenjohtaja. Aikaisemmin hän on toiminut tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa. Reservin kapteeniluutnanttina hän vertaa koronakriisiä hieman sotilaalliseen kriisiin: vuosi sitten alkoi ”talvisota”, kesällä oli välirauha ja nyt on meneillään ”jatkokoronasota”.


Kun Suomi oli sodassa, ei Helsingissä pohdittu juridisia perusteita sille, ammutaanko etulinjassa tykeillä vai pannaanko jalkaväki hyökkäykseen. Toivonen ei tällaista vertausta tee, mutta koronataistelussa tällaiselta on viime aikoina vaikuttanut.

”Nykyinen valmiuslainsäädäntömme uhkaa puskea päätöksentekoa suuntaan, jossa laillisuusvaatimusta kunnioittaen viranomaisten toiminta muuttuu väistämättä reaktiiviseksi sen sijaan, että toiminta voisi samanaikaisesti laillista ja proaktiivista”, kirjoittaa Toivonen.

Tällaisesta on selvästi nyt kysymys. Pahan tartuntataudin torjunnassa on ensiarvoisen tärkeätä ennakoivien toimenpiteiden tekeminen, mutta tämä on ollut hankalaa, sillä valmius- ja häiriötilannelainsäädäntömme ei riittävästi mahdollista etupainotteista toimintaa.

Tilannetta kuvaa viestinnän professori Anu Kantola Helsingin yliopistosta: "Julkisuudessa selvitellään käskyvallan ja toimivallan rajoja, pykäliä, asetuksia ja ohjeistuksia. Poliitikot, asiantuntijat ja virkamiehet puhuvat mutkikkain lausein juridiikkaa ja kansa seuraa kotikatsomoissa, millainen pykälä systeemin syöveristä putkahtaa."


SANNA MARIN NOUSI
KRIISIJOHTAJAKSI

Toisessa tuoreessa analyysissa yleisen valtio-oppi dosentti Seppo Tiihonen Helsingin yliopistosta käsittelee pääministeri Sanna Marinia kriisijohtajana. Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikka-tiedelehdessä Tiihonen toteaa, että pääministerin ja tasavallan presidentin roolit johtajina limittyvät kaikissa vähänkin suuremmissa kriiseissä toisiinsa. Presidentti on johtava toimija ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla, ja pääministeri kantaa vastuun kaikkien lohkojen yleisjohtajuudesta.

”Koronakriisin johtaminen osoittaa, että kriisien uhatessa on ennakoitava toimivaltaisen ministeriön toimivallan ylittävää kriisin johtajuutta.
Tässä Sanna Marin kykeni nousemaan kriisijohtajaksi siitä huolimatta, että lopullista ratkaisua kriisinjohtamismalleihin ei ole vielä löydetty eivätkä toimivaltasuhteet ole olleet selkeät”, kirjoittaa Tiihonen.

Edelleen on kuitenkin lopullisesti ratkaisematta 2000-luvun alun
kiista kriisinjohtamismallista. Tiihosen näkemys on, että tällä hetkellä pääministerin valtuudet siviilikriisinjohtamisessa ovat puutteelliset. Hänen on käytävä pelisäännöistä jatkuvaa neuvonpitoa hallituksen sisällä muiden ministerien kanssa, vaikka pääministerin pitäisi voitava osoittaa kriisitilanteessa selä kokonaisjohtajuutta. Kriisissä ei ole varaa reviirikiistoihin.

”Koronakriisin selvittyä
on valtioneuvoston täsmennettävä kriisinjohtamismallia vahvemmin valtioneuvostotasoisen johtamisen suuntaan. Kriisinjohtamisen valta- ja johtosuhteista ei voida ryhtyä keskustelemaan vasta kriisin sytyttyä”, sanoo Tiihonen.

Aivan toimettomia tämän asian kanssa ei sentään ole oltukaan, kuten Tiihosen katsauksessa käydään kehitystä läpi. Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus määritti 2006 tekemässään yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen strategian päivityksessä valtion kriisijohtamismallin. Se oli ensimmäinen selkeä tahdonilmaisu Suomen kriisijohtamisesta. Mallin mukaan valtioneuvostolla ja sen kanslialla on kriisissä johtava asema.

Vanhasen
kakkoshallituksen päätös siviilikriisien johtamismallista joutui uudelleenarvioitavaksi Mari Kiviniemen ja Jyrki Kataisen hallitusten aikana. Valtioneuvoston kanslian roolia kriisijohtamisessa täsmennettiin 2015 määräämällä sen tehtäväksi yhteinen tilannekuva, varautuminen ja turvallisuus sekä häiriötilanteiden hallinnan yleinen yhteensovittaminen. Annetut säädökset lisäsivät valtioneuvoston kanslian ja pääministerin vastuuta kriisijohtamisessa. Tilannekeskuksesta annettiin lakitasoinen säädös Juha Sipilän hallituksen aikana 2017.

Sipilä yritti vahvistaa pääministerin asemaa myös valtioneuvoston johtamista ja päätöksentekoa koskevilla säädösmuutoksilla. Hallituksen asiaa selvittämään asettama
Seppo Tiitisen johtama parlamentaarinen työryhmä kuitenkin tyrmäsi ajatuksen pääministerin aseman vahvistamisesta. Tiihonen tekee tästä päätelmän: ”Poliittiset päätöksentekijät kokevat valtioneuvoston uudistamisen pääministerijohtoisen mallin suuntaan rikkovan historiallisesti muotoutuneen kollegiaalisen perinteen pohjalle rakentuneen valtioneuvostomallin. Suomalaisen mallin katsotaan toimivan kohtuullisen hyvin ja sopeutuvan suomalaiseen puoluejärjestelmän. Tutkijat esittävät kuitenkin suosituksia pääministerin aseman vahvistamisesta ja kiinnittävät huomiota Suomesta puuttuvaan vahvaan poikkihallinnolliseen johtajuuteen sekä strategisen kokonaisnäkemyksen ja poikkihallinnollisuuden puutteeseen. Lobbausta tutkineen Anders Blomin (2018) mukaan valtioneuvoston ministeriöpohjainen rakenne ja työskentelytapa ovat myös lobbausta harjoittavien etujärjestöjen intressissä. Ne voivat kohdistaa vaikuttamispyrkimyksensä helposti ministeriöihin, virkamiehiin ja ministerien poliittisiin esikuntiin.”

Res. kaptl. Aaro Toivonen vertaa tilannetta keväällä 2021 kesään 1944: ”Epidemiatilanne on vielä käynnissä. Tiedämme kuinka 1944 ja sitä seuraavina vuosina lopulta kävi. Ensin peräännyimme ylivoimaisen vihollisen edessä, mutta lopulta saavutimme torjuntavoittoja ja saimme rauhan raskain ehdoin. Toivoa siis on, mutta pitäisi löytää poliittista rohkeutta tehdä isoja päätöksiä pikaisesti, jotta saisimme torjunnan onnistumaan jo ennen Viipurin menettämistä. Aika varautumiseen oli loppumassa. Vasta hyvin pitkällisen ja pitkittyneen prosessin seurauksena tartuntatautilain pykälien muutokset saatiin eduskunnassa hyväksytyksi, ja 1.3.2021 valtioneuvosto totesi yhdessä tasavallan presidentin kanssa maassa vallitsevan jälleen valmiuslain mukaiset poikkeusolot. Hieman myöhemmin hallitus esitti eräiden valmiuslain mukaisten toimivaltuuksien käyttöönottamisen olevan välttämätöntä epidemiatilanteen hallitsemiseksi.”

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Albert Speer, paholainen pääpaholaisen arkkitehtina

Kahden ja puolen tunnin näytelmäelokuva Paholaisen arkkitehti (2005) Albert Speeristä ja kolme tuntia haastatteluja antaa kuvaa siitä, miten keskeinen tekijä Speer oli Adolf Hitlerin tuhotyön toteuttamisessa, vaikka ei hirttotuomiota Nürnbergissä saanutkaan. Tämä dvd:näkin saatavana oleva tv-sarja on osa sitä saksalaisten menneisyydenhallintaa, jota Saksassa on viimeisten 20-30 vuoden aikana vakavasti yritetty harjoittaa. Taakka on valtava.

Albert Speer oli Spandaun vankilassa 20 vuotta. Kun hän pääsi sieltä pois
1966, ei Saksa vielä ollut valmis edes aloittamaan lähimenneisyytensä varsinaista ruotimista. Spandausta tultuaan Speer otettiin vastaan monien näkökulmasta suorastaan sankarina. Kansallissosialistien hirmuteot jo tiedettiin, mutta kuten yksi elokuvassa haastatelluista historioitsijoista sanoo, ”Speer oli kuin toivon säde pahuuden pesäkkeessä, oli kuin enkeli olisi tullut helvetistä”.

Muistelmakirjoissaan Speer ei puhunut totta. Hän oli tietoinen keskitysleireistä,
mutta kiisti tämän vielä tv- ja lehtihaastatteluissakin. Kuitenkin on jäljellä asiakirjoja, joista selviää, että varusteluministerinä ollessaan Speer esimerkiksi hyväksyi 13,7 miljoonan Saksan markan lisäbudjetin Auschwitzin laajentamiseksi ja varustamiseksi kolmella uudella krematoriolla, yhdellä kaasukammiolla ja neljällä ruumiskellarilla. Speer oli myös täysin tietoinen, että keskitysleirien vankeja käytettiin orjatyövoimana kivilouhimoilla, kun materiaalia tarvittiin suurisuuntaisiin rakennushankkeisiin. Kallioita louhittiin ja orjia kuoli täysin mahdottomissa työolosuhteissa. Natsi-Saksalla oli työvoimana kaikkiaan 12 miljoonaa orjaa, jotka oli tuotu valloitetuilta alueilta. Speer oli vastuussa Doran keskitysleiristä, jossa vangit olivat rakentamassa valtavassa luolastossa V2-raketteja ilman minkäänlaisia nukkuma- ja sosiaalisia tiloja

Yhdessä tv-haastattelussa Speer lopulta esittää nöyrää katuvaista sanomalla, että hän ottaa tapahtumista osasyyllisyyden. Hän siis oli niin jalo ihminen, että myönsi itsensä osasyylliseksi sellaiseen, josta ei ollut edes tietoinen.
Enkeli…

Kaiken tämän natsirikollisuuden alkuvaiheisiin kuului se, että Hitler halusi rakennuttaa Berliinistä maailman komeimman kaupungin. Suunnittelutehtävän sai natsihallinnon pääarkkitehti Speer,
joka syyskuussa 1938 määräsi, että keskusta-alueelta pitää kaikki vanhat rakennukset purkaa ja niissä asuvat arjalaiset sijoittaa muihin asuntoihin, joista juutalaiset asukkaat häädetään pois. Tästä operaatiosta merkittiin kaupungin karttaan laajoja korttelikokonaisuuksia nimellä ”Judenreine Gebiete” (juutalaisista vapaita alueita). Juutalaisten häätö sai sitten vauhtia ”kristalliyönä” marraskuussa, ja lopulta Speerin syntilistalle tuli 75 000 juutalaisen siirrot.

 

Kun katsoin elokuvan ja siihen liittyvät haastattelut pitkänäperjantaina, ei tarvinnut sekuntia enempää miettiä, olisiko myös Speerille pitänyt antaa kuolemantuomio.

Elokuvan dramatisoitu, juonellinen osuus on hieman kankea. Speerin roolissa on monista elokuvista tuttu Sebastian Koch ja Hitlerinä on Tobias Moretti, joka on heikoin monista näkemistäni Hitler-hahmoista. Speerin rooliin olisi ulkonäöllisesti sopinut erinomaisesti Glenn Ford.

Mielenkiintoisia ovat pienoismallit, joita Speer teki uuden maailman pääkaupungin Germanian rakentamista varten. Kaiken keskelle olisi noussut Volkshalle (Kansan halli) Spreejoen päälle. Sen luonnosteli Hitler, ja siitä olisi tullut maailman suurin rakennus, kupoli olisi noussut 300 metrin korkeuteen. Nämä hankkeet kuitenkin keskeytyivät, kun Hitlerillä oli sittenkin kiireempi lähteä sotimaan.

Antoisampia ovat kuitenkin dvd:n lisämateriaaleissa olevat haastattelut ja dokumenttipätkät. Albert Speeristä kertovat mm. kolme hänen viidestä lapsestaan, natsien supertähti Leni Riefenstahl, monet aihettä lähellä olevat tutkijat ja pari vanhaa juutalaista työleiriläistä. Eikä armoa anna kukaan, paitsi tietenkin omiaan höpisevä Riefenstahl.

Jos kaikki tämä elokuvan aineisto olisi ollut käytettävissä Nürnbergissä 1945-46, ei Speer luultavasti olisi säästynyt hirttämiseltä. Tätä mieltä oli myös elokuvan ohjannut Heinrich Breloer yhdessä haastattelussa elokuvan ensi-illan aikoihin. Breloer kertoi tavanneensa Speerin 1981 eli vähän ennen tämän kuolemaa.

Suomessa sotarikollinen Speer kävi vuodenvaihteessa 1943-44. Tuli lentokoneella Rovaniemelle, josta meni autokyydillä Petsamoon tutustumaan nikkelikaivoksiin.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 1. huhtikuuta 2021

Jeesus oli

Jo toinen pääsiäinen ilman Bachin Matteus- tai Johannes-passiota kirkossa. Yle Radio 1:stä Matteus-passio kyllä tulee tänä iltana, mutta ei se ole sama asia. Välillä voi puhelin soida, jääkaapillakin tulee ehkä käydyksi ja muita häiriötekijöitä.


Matteus-passio
Jeesuksen elämän loppuvaiheista on sisällöltään kova juttu ja sävellyksenä ehkä kaikkien aikojen paras. Enkä minäkään siitä irti pääse, tämä on jo neljäs kerta, kun siitä kirjoitan.

Jeesus saattaa olla maailmanhistorian tunnetuin henkilö ainakin kristinuskon vaikutuspiirissä ja sen liepeillä olevien ihmisten keskuudessa.

Johann Sebastian Bachille Jeesus oli niin totta kuin totta voi olla. Kun Jeesus on kuollut
ja maanjäristys koettu, kuullaan ristiinnaulittuja Golgatalla vartioimassa olevien sotilaiden uskontunnustus: ”Wahrlich, dieser ist Gottes Sohn gewesen” (Totisesti, tämä on ollut Jumalan Poika).

Musiikkitieteilijä
Topi Linjamaa on selvittänyt meille maallikoille, että Bach kirjoitti tähän kohtaan 14 nuottia bassoäänelle. Tiedetään, että äänenmurroksen jälkeen kuoropoika Johann Sebastian siirtyi sopraanosta bassoon, ja näin Bach kirjoitti itsensä kauhistuneiden sotilaiden joukkoon tunnustamaan, että Jumalan Poika tässä oli. (Matkaopas Matteus-passioon, Basam, 2020)

Todisteita Jeesuksen taivaallisesta jumal
allisesta isästä ei toistaiseksi ole löytynyt. Perseverancekaan ei ole tehnyt havaintoa. Jeesus Nasaretilainen sen sijaan oli historiallinen henkilö. Nykytutkimuksen mukaan tästä ei ole epäselvyyttä. Evankelistojen ja Paavalin lisäksi Jeesuksen olemassaolon mainitsivat ensimmäisellä vuosisadalla eläneet juutalainen historioitsija Josefus ja roomalainen Tacitus, joka mainitsi kirjoituksissaan myös Pontius Pilatuksen. Näistä tiedoista pystyy päättelemään, että Jeesus kuoli 30-33 vuotta syntymänsä jälkeen.

Historiallinen tosiasia on sekin, että roomalaiset ristiinnaulitsivat juutalaisia.
Tämän yleiseksi tulleen teloitustavan roomalaiset olivat todennäköisesti omaksuneet Intiasta kreikkalaisten välityksellä. Tacituksen mukaan Pilatus teloitutti Jeesuksen, joka oli joukkionsa tai lahkonsa (lat. vulgus) perustaja. Kuolemantuomion perusteena oli kansankiihotus, joka uhkasi yhteiskuntarauhaa. Päätöksen teki Jerusalemin Suuri neuvosto ja sen vahvisti Pontius Pilatus roomalaisen miehitysvallan edustajana. Pilatus kuitenkin oli pakkoraossa, sillä kuten hän Bachin teoksessakin laulaa, ”olen syytön tämän Vanhurskaan vereen, katsokaa eteenne”. Tästä se alkoi juutalaisviha, joka huipentui 1900 vuotta myöhemmin.

Helsingin yliopiston uskontotieteen dosentti
Raimo Harjula (1937 - 2012) kirjoitti tutkimuksen Jeesuksen elämästä ja persoonasta: Jeesus – mies myyttien takana (Gaudeamus, 2012). Siinä hän vetää analyysinsa lopputulokseksi, että käsitys Jeesuksen kuolemasta koko maailman synnit sovittavana uhrina on mahdotonta sopeuttaa Galilean profeetan omaan julistukseen, vaan tämä näkemys edustaa myöhäisempiä traditioita ja tulkintoja:

Historian Jeesus itse ei esiintynyt Maailman Vapahtajana, vaan hänen missionsa oli aikansa juutalaisen uskonnollisuuden uudistaminen. Samalla sovitusoppi tarjoaa esimerkin siitä kuinka pyhät elämäkerrat synnyttävät ympärilleen yhä uusia tulkintakerrostumia, jotka eivät siis itse ole enää sakraalibiografioita.”

Kun maalliseen nykypääsiäiseen kuuluvat mämmi ja kananmunat, liitetään munista puhumiseen usein myös kaksimielisyyksiä. Eikähän maailma ilman seksiä pyörisikään. Tiesi tämän myös Bach, joka yhdessä kantaatissaan (BWV 49) panee Jeesuksen vikittelemään Seele-neitosta: ”Tule, kaunokainen, tule ja anna minun suudella sinua.”

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Hullu Herzog, hullumpi Kinski

Kuvassa on Walter Steiner, joka hyppäsi lentomäen maailmanmestariksi 1972 ja 1977. Tämä juttu käsittelee kuitenkin saksalaista elokuvaohjaajaa Werner Herzogia ja näyttelijä Klaus Kinskiä, mutta kuva siksi, että Steinerin kautta Herzogilla on yhteys Suomeenkin: Steiner voitti Salpausselällä kolme kertaa 1970-luvulla ja Herzog teki 1974 dokumenttielokuvan Steinerista, jota hän piti ilmeisesti itseäänkin hullumpana tämän hypättyä Planicassa maailmanennätyspituudeksi 169 metriä.


Jonkinlaisena hulluna Herzogia on tosiaan pidetty hänen kummallisten, hurjien elokuviensa takia. Kun mukaan vielä otetaan Kinski, joka näytteli Herzogin viidessä elokuvassa, niin
luonnekuva saa lisää vahvistusta, vaikka Herzog itse näyttää esimerkiksi haastatteluissa kovin tavalliselta ja oikeastaan aralta ihmiseltä. Katsoin nyt nämä viisi elokuvaa:

Aguirre (1972)
Nosferatu (1979)
Woyzeck (1979)
Fitzcarraldo (1982)
Cobra Verde (1987)

Lisäksi katsoin Herzogin tekemän dokumenttielokuvan
Mein liebster Feind - Klaus Kinski (1999). Tämä satsi ei tietenkään ole koko totuus yli 70 elokuvaa tehneestä Herzogista, jonka tuotanto yhä jatkuu, mutta kyllä nämä elokuvat paljon antavat pohjaa Herzogin maineelle. Kinskiin hän tutustui jo 13-vuotiaana, kun perhe oli muuttanut vuokrataloon Münchenissä, ja siellä asui myös teatterinäyttelijä Kinski. Talo oli osittain jonkinlainen taiteilijatalo, jonka omistaja antoi nuorten ja köyhien taiteilijoiden asua siellä. Dokumenttielokuvassa Herzog kertoo Kinskin olleen hysteerinen raivopää, joka terrorisoi talon muita asukkaita.

Kinski oli jo tuolloin päässyt muutamiin elokuviinkin avustajaksi, mutta nimeä ei vielä henkilöluetteloissa ollut. Herzog puolestaan kertoo kirjoittaneensa siellä asuessaan ensimmäisen elokuvakäsikirjoituksensa. ”Hulluus” tarttui ja myöhemmin Herzog varasti Münchenin elokuvakoulusta 35 mm:n kameran, jolla teki ensimmäiset filmiotoksensa.

”Elokuvien tekeminen on tarinoiden väsäämistä pakkohalusta, unelman ja hulluuden välisen rajan tarkentamista ja ylittämistä”, sanoo Herzog.

Werner Herzog kuuluu siihen uuden saksalaisen elokuvan sukupolveen, joka palautti Saksan kansainväliseen elokuvatietoisuuteen.
Oli kulunut muutama vuosikymmen siitä, kun saksankieliset Fritz Lang, Ernst Lubitsch, F.W. Murnau ja G.W. Pabst olivat nostaneet saksalaisen elokuvan pinnalle. Heidän jälkeensä oli tietenkin natsien suosikki Leni Riefenstahl, mutta vasta 1930-40-lukujen vaihteen molemmin puolin syntyneet Werner Herzog, Volker Schlöndorf, Rainer Werner Fassbinder ja Wim Wenders osasivat tehdä elokuvia muuksikin kuin unohdusviihteen tarpeisiin.

Herzog lähti lukion jälkeen Los Angelesiin, ei kuitenkaan päässyt elokuvantekoa opiskelemaan. Muuten hän oli kuitenkin vaikuttunut, kuten on kertonut Die Zeit -lehdelle: ”Kaikki, mikä on muokannut maailmaani puolen vuosisadan ajan, syntyi Kaliforniassa: sananvapausliike, tietokoneet, erilaisuuden hyväksyminen, maailman kollektiiviset unelmat. Toisaalta kaikki tyhmätkin asiat tulevat sieltä: hippiliike, uuden aikakauden idiootit, aerobic-studiot, astrologia, joogatunnit.”

Sieltä palattuaan Herzog pääsi kiinni elokuvantekoon. Muutam
an lyhytfilmin jälkeen syntyi kokoillanelokuva Lebenszeichen (1968), joka sai kaksi merkittävää palkintoakin. Sitten alkoi Herzogin hurjuus elokuvasta Maasta se kääpiökin ponnistaa (1970), joka on surrealistinen analogia maailman surkeasta tilasta.

Seuraava pitkä elokuva oli
Aguirre – Jumalan viha yhdessä Klaus Kinskin kanssa. Se kuvattiin Perussa, jossa lähestyttiin pimeyden ydintä – tai varsinaisesti pimeys tuli, kun Kinskin roolihenkilö sen mukanaan vei. Kinskin kaikkea alleen jyräävä maanisuus tulee esille, kun hänen esittämänsä roolihenkilö uusia alueita valloittaessaan nostaa itsensä Johtajaksi ja julistautuu Jumalan vihan välikappaleeksi.

Samaa teemaa on
Fitzcarraldossa, jossa iso laiva hinataan Amazonin ja sen sivujoen välissä olevan harjanteen yli. Valtava urakka ja valtava elokuva. Sen tekemisestä kerrotaan paljon siinä dokumenttielokuvassa, ja katsojan on paikoin vaikea erottaa, milloin Kinskin raivokohtaukset ovat itse elokuvasta ja milloin jostakin muusta. Kinski itse ei tuntunut erottavan näitä asioita, vaan huusi ja antoi tappouhkauksia sekä roolihenkilönä että omana itsenään joillekin kuvausryhmän jäsenille. Täysi sekopää, Jouko Turkka oli pientä Kinskin rinnalla. Käsittämättömältä tuntuu, että Herzog jaksoi tehdä Kinskin kanssa viisi elokuvaa.

Tämä ei kuitenkaan ollut kokonaiskuva Kinskistä. Dokumentissa
Claudia Cardinale ja Eva Mattes kertovat Kinskin räiskyvästä ja arvaamattomasta persoonasta, joka sisälsi myös taiteilijan herkkyyttä ja sydämellisyyttä. Kinskin oman elämäkertakirjan nimikin on Tarvitsen rakkautta (Kirjayhtymä, 1991). Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran jo 1988, mutta vedettiin pois myynnistä, kun Kinskin tytär Nastassja Kinski ja Marlene Dietrich uhkasivat nostaa haasteet kunnianloukkauksesta. Kirja julkaistiin Saksassa uudelleen ja nimien osalta varovaisemmin käännettynä vasta Kinskin kuoleman jälkeen 1996. Myöhemmin Kinskin toinen tytär Pola Kinski väitti elämäkertakirjassaan isänsä raiskanneen hänet monta kertaa, kun tyttö oli 5-15 vuoden ikäinen.

Werner Herzog, Claudia Cardinale, Klaus Kinski

Totta tai ei, niin Kinskin älyttömyys näkyy elokuvissakin, joihin Herzog hänet valitsi juuri sopiviin luonnerooleihin.
Woyzeck on uusi filmatisointi Georg Büchnerin antimilitaristisesta näytelmäklassikosta, jossa Kinski esittää tappokoneeksi kasvatettua sotilasta. Cobra Verdessä Kinski on orjakuriiri Afrikassa, jossa puolialastomat alkuasukasnunnat veisaavat kuin huorakuoro. Nosferatu – yön valtias on vampyyrielokuvien parhaimmistoa ja on hieno kunnianosoitus Murnaun elokuvalle Nosferatu, kauhun sinfonia (1922). Vampyyrin rooli luonnollisesti sopii Kinskille loistavasti, ja hän myös esittää aivan upeasti sen surullisen lopun, minkä vampyyri jo ennalta tietää edessään olevan – Wagnerin Reininkulta soi ja kohtalo on määrätty.

Elokuvassa
Stroszek (1977) ei Kinskiä ole, mutta se onkin henkilökohtaisempi elokuva nimenomaan Herzogin kannalta. Päähenkilö Bruno S. on entinen mielisairaalan potilas, joka uneksii Amerikasta ”luvattuna maana”. Kun elämä Berliinissä on ankeaa ja vaarallista, hän onnistuu keplottelemaan itsensä valtameren toiselle puolelle. Siellä se Ameriikan ihmemaa sitten on, mutta unelma onnesta jää täyttymättä niin kuin kotona Saksan liittotasavallassakin. Elokuvan pääroolissa on Bruno Schleinstein, jota Herzog pitää parhaana näyttelijänä, jonka kanssa on työskennellyt, ”hänessä on syvyyttä, karismaa, yksinäisyyttä ja totuutta”, on Herzog sanonut.

MÄKIKOTKA

Klaus Kinski ja Bruno Schleinstein ovat Herzogin elokuvissa hahmoja, joiden kautta Herzog on välittänyt poikkeuksellisen tehokkaita ja ahdistavia kuvia ja tunnelmia. Heidän avullaan Herzog on käsitellyt perustavaa laatua olevia kysymyksiä luonnosta, itsekkyydestä, vääryyksistä, historiasta – ja mäkihypystä: "Hän [Walter Steiner] on kuin lintu, kuin petolintu. Häntä ei pitäisi nähdä urheilijana. Hän on taiteilija. Hän elää mielikuvituksessa. ”

Päiväkirjassaan 1981 hän vielä palasi Steineriin: "Ajattelin mäkihypyn kiehtovuutta, joka säilyy minussa kuin unelma ilman loppua. Onko halu lentää luontaista kaikille olennoille? On tarkasteltava lähemmin lehmiä, koiria, liskoja. Eikö strutsi siipineen, jotka eivät kykene kantamaan sitä, ole lunastamattomin kaikista elävistä olennoista? Luulen, että olemme jotenkin kateellisia linnuille."

Mäkihyppääjä on jo lintu, mäkikotka. Salpausselän maisemissa asuva kulttuurintutkija Markku Koski on kirjoittanut, että mäkihyppääjä on eräänlainen kentauri. Esseekokoelmassa Mäkihypyn muoto-oppi (1997) Koski lainaa tekstiä ruotsalaisesta Idrottsbladetista vuodelta 1959: ”Kun Veikko Kankkonen lensi ilman halki, saimme tunteen, että hän voi hypätä kuinka kauas tahansa, aina Hammarbyn lahteen saakka. Vaikutti siltä, että hänellä olisi ollut suihkumoottori. Hänen aerodynaaminen ruumiinhallintansa oli huipputäydellistä.”

Mäkihyppääjä on onnistuneempi olento kuin strutsi. Stefan Kraftin maailmanennätys on Vikersundissa lentämä 253,5 metriä

kari.naskinen@gmail.com