Malva

Lahden visuaalisten taiteiden museo Malva avattiin keväällä 2022. Nimi tuntui oudolta, mutta ajateltiin sen jotenkin liittyvän Mallasjuoman entiseen panimorakennukseen, johon museo oli tehty. Internetin hakukoneet kuitenkin kertoivat, että malva on ruohokasvi, jonka kukka on malvan värinen, siis vähän sinertävään päin vivahtava retliini. Mutta miten se tähän liittyy? Nyt Helsingissä ja Turussa työskentelevä kuvataiteilija Anette Avela toi Uusi Kipinä -gallerian näyttelyyn Kymintielle teoksiaan, joista tämän yhden nimi on Malva, eli tässä sen lahtelaisetkin nyt näkevät, mistä on kysymys.

Vaikka Uusi Kipinä esittelee pääasiassa nykytaidetta, nyt yhtenä taiteilijana on lahtelainen Matti Vesanen (s. 1975), joka on työskennellyt kuvanveistäjänä vuodesta 2011. Hänen veistoksensa pronssista, kipsistä, hartsista ja teräksestä kuvaavat ihmisiä, jotka myös näyttävät ihmisiltä.

Ihmistä esitti myös Vesasen ehdotus Mauno Koiviston muistomerkkikilpailussa. Siitä ei ole nyt pienoismallia näyttelyssä, mutta olisi se ollut kunnon patsas Koivistosta, toisin kuin nykytaiteilija Kirsi Kaulasen voittanut ehdotus, josta ohikulkijan on vaikea saada mitään tolkkua, jos tuosta metallihänkkyrästä ei saa käteensä selitystekstiä. Sen paljastuspuheessa 2023 Sauli Niinistö sanoi teosta ”monitulkintaiseksi ja monimerkitykselliseksi”. Muistomerkkikilpailussa Vesanen tuli 110 ehdotuksesta toiseksi.

Uudessa Kipinässä Vesasen veistokset kutsuvat katsomaan ihmistä ilman selitystä. Kun Koiviston muistomerkkiä katsoo eduskunnan pikkuparlamentin puistossa, siitä ei ihmistä näy ollenkaan.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäisessä mutkassa syvälle hankeen

Kuvassa on viime kuussa 88 vuotta täyttänyt Rauno Aaltonen, joka ensi viikonvaihteessa osallistuu taas Stonehengen puistossa vanhojen kilpa-autojen Race Retro -tapahtumaan. Kuva on viime vuodelta, jolloin hän myös oli siellä mukana ja ajokkina tietenkin Austin Mini Cooper S (vm. -64). Minillä hän myös voitti Monte Carlon rallin kuudennella yrittämällään 1967. Vaikka Aaltonen yleisesti yhdistetään nimenomaan Miniin, se ei ollut läheskään ainoa auto, jolla hän ajoi. Jyväskylän Suurajotkin hän voitti omalla Mercedes-Benz 220 SE:llään vuonna 1961, jolloin ralli kuului osana EM-sarjaan; seuraaviksi sijoittuivat Pauli Toivonen Citroen ID 19, Esko Keinänen Skoda Octavia TS ja Carl-Magnus Skogh Saab 96. Samana vuonna Aaltonen voitti Minillä rallin Suomen mestaruuden ja 1965 Euroopan mestaruuden.

Jo ennen ajokortin saamista Rauno Aaltonen oli aloittanut moottoriurheilun 13-vuotiaana kilpaveneillä ja moottoripyöräkortin saatuaan kokeili speedwayta, pitkää maarataa, motocrossia ja enduroa, mutta siirtyi lopulta TT-ajoihin. Tämän lajin huippukin hänestä hyvinkin olisi tullut, mistä yhtenä todisteena oli voitto Ducatilla Hedemoran 125-kuutoisten luokassa, ensimmäisenä suomalaisena MM-osakilpailuvoitto!

Niissä muissa lajeissa ennen rallia Aaltosen saavutukset olivat myös komeita: moottoriveneilyn Suomen mestari 1953, moottoripyöräilyssä alle 350-kuutioisten maarata-ajon Suomen mestari 1954; speedwayn SM-joukkuemestaruus ja ajoi speedwaymaajoukkueessa 1954, motocross-voitto 125-kuutioisissa 1956 Leningradissa 200 000 katsojan edessä.

Autourheilu kuitenkin veti turkulaista. Rinnan moottoripyöräilyn kanssa hän alkoi kokeilla rallia ja ensimmäinen kilpailu Saab 93 B:llä oli Teekkariralli talvella 1957. Se kokeilu alkoi ulosajolla heti ensimmäisessä mutkassa, mutta mynämäkeläisen kartanlukijan Pentti Siutlan kanssa nuorukaiset kaivoivat lapioilla auton takaisin hangesta tielle ja olivat tuloksissa lopulta seitsemäs. Myöhemmin Aaltonen voitti Teekkarirallin kuusi kertaa, ja kartanlukijaksi vaihtui 60-luvun alussa Väinö Nurmimaa. Työkiireet eivät kuitenkaan mahdollistaneet Nurmimaan olemista kartturina kaikissa kansainvälisissä kilpailuissa (toimitusjohtajana Tesvisiossa, Rank Xeroxissa, Aseassa, Saab-Valmetilla ja Sanoma Oy:ssä), joten Aaltosen kakkoskuskeina toimivat mm. Tony Ambrose, Henry Liddon, Paul Easter, Jean Todt ja John Davenport.

AALTONENKIN
KAKKOSKULJETTAJANA

Myös Mercedes-Benz näki Aaltosen lahjakkuuden, ja Jyväskylän-voitosta kiitoksena Mersu lähetti Aaltoselle kahdeksan rengasta. Pian Aaltonen teki Stuttgartissa myös tallisopimuksen Mersun kanssa. Sopimus ei kuitenkaan kestänyt kuin puoli vuotta, koska Aaltonen oli tyytymätön asemaansa Eugen Böhringerin kakkoskuskina. Mercedeksen markkinoinnin kannalta oli tärkeätä, että Böhringer ajoi voittoja, ja sellainenkin erikoisuus tapahtui, että Puolan rallissa Böhringer ajoi asvalttipikataipaleet ja Aaltonen sorapätkät. Voitto tuli, mutta kaikkiin tilastoihin merkittiin ajajaksi Böhringer. Ei ihme, että Aaltonen sanoi sopimuksen irti ja siirtyi jo ennen Monte Carlon rallia 1962 BLMC:n leipiin ajamaan Minillä.

Autourheilussakin Aaltosen aktiiviura oli monipuolinen: rata-autoilussa Spa-Franchorchampsin yleiskilpailun toinen sija BMW 1800:lla Huber Hahnen kanssa 1964, voitto Bathurst Gallaher 500 -ajossa Robert Holdenin kanssa 1966, kärkipään sijoitukset myös Brands Hatchin ja Nürburgringin kuuden tunnin ajoissa sekä Sebringin 12 tunnin ajossa, kolmas Lontoo-Mexico-maratonrallissa Escortilla 1970.

Merkittävää on myös Aaltosen autovalikoima, tässä jo mainittujen autojen lisäksi hän on ajanut kilpaa mm. MG A Coupella, Austin Healeylla, Plymouth Valiantilla, Lancia Fulvia HF:llä, Datsun 1600 SSS:llä, Datsun 240 Z:lla, Datsun Violetilla, Ford Caprilla, Citroen SM Maseratilla, Fiat 124 Spyder Abarthilla, Opel Asconalla, Opel Mantalla, Seat Ibizalla.

”RALLIPROFESSORI”

Tarkka mies. Niin ovat aina hänen puheensakin. Autourheilumaailman hyvin tunteneen Uuden Suomen toimittaja Juhani Melart sanoi kerran 70-luvulla, että on kaksi sellaista autourheilijaa, jotka pystyvät puhumaan ja analysoimaan autourheilua niin loogisesti ja yksinkertaisen selväsanaisesti, että kaikki sen ymmärtävät: Rauno Aaltonen ja Jackie Stewart. Aaltosella on selvät sävelet myös koskien autoja normaalissa iikenteessä ja autojen turvallisuutta. Autoista kirjoittavista toimittajistakin hänellä on tiukkaa sanottavaa:

”Valtaosa autoista kirjoittavista toimittajista ei ole kykeneviä objektiiviseen arvosteluun, heidän asiantuntemuksensa, kokemuksensa ja taitonsa ovat riittämättömät. Showmuotoisissa uutuusesittelyissaan autotehtaat hämäävät heidät lopullisesti.”

”Vielä vähemmän pystyy ostaja arvostelemaan autoja, hänhän on useimmiten kokonaan jonkin aivan eri alan asiantuntija. Hänen on näin ollen luotettava toimittajiin tai myyjiin”, sanoo Aaltonen.

Mainontaan varsinkaan ei pidä luottaa. Siinä tuodaan kovasti esille autojen turvallisuutta, mutta ei turvallista autoa olekaan. Tärkeintä liikenteessä ovat ajajan taito ja huolellisuus, niillä voi henki säästyä.

Ralliuransa jälkeen Aaltonen siirtyi turvallisuuskouluttajaksi. Hän on vetänyt ajo-opetuskouluja Keski-Euroopassa ja toimii terrorisminvastaisen ajokoulutuksen opettajana ministereiden ja liike-elämän johtajien autonkuljettajille. ”Ralliprofessori” on osuva nimitys Rauno Aaltosesta.

kari.naskinen@gmail.com

Orimattilan anagamauuni Kuussa

Orimattilan taidemuseossa on maaliskuun puoliväliin asti näyttely, jossa on 20 keramiikkataiteilijan teoksia, yhtensä toistasataa. Keraamikot ovat seitsemästä maasta, mutta kaikki heidän teoksensa on poltettu Mallusjoen vanhassa koulussa toimivan lasi- ja keramiikkakeskus Kuun harvinaislaatuisessa anagamauunissa. Tämä vanha japanilainen puu-uunityyppi on korkeimmalta kohdaltaan 1,4 metriä, joten isojenkin esineiden polttaminen on mahdollista. Kuu perustettiin 2015, joten taidemuseossa on nyt anagamauunin 10-vuotisjuhlanäyttely. Toukokuussa on vuorossa seuraava kohokohta, anagamauunin 25. poltto, joka taas kestää useita vuorokausia kuumuuden noustessa noin 1300 asteeseen.

No miksi Kuu? Kun kysyin, sain vastauksen Kuun toiselta perustajalta Jari Vesteriseltä: Mallusjoen vanha koulu sijaitsee mäen päällä lähellä kuuta. Kuu heijastaa auringon valoa planeetta maalle. Japaniksi kuu tarkoittaa taivasta, tyhjyyttä. On helppo sana myös esim. englanninkielisille.

Tätä uunityyppiä sanotaan onkalo- tai luolauuniksi. Siinä puu poltetaan samassa tilassa, jossa keramiikkaesineet ovat. Liekit ja tuhka kulkevat vapaasti esineiden läpi, ja lentävä tuhka muodostaa keramiikan pintaan ainutllaatuisen lasiefektin. Uuniin pantavat keramiikkaesineet voivat olla täysin polttamattaomia tai alustavasti raakapoltettuja. Moderni tekniikkakin yhdistyy polttamiseen, sillä näyttelyssä on kaksi ensin 3D-tulostettua teosta, jotka sitten on lasitettu uunissa (kuvassa).

Näyttelyssä on esillä monenlaisia teoksia, pienistä kulhoista suuriin veistoksiin, joiden pintojen erilaisuudet kumpuavat erilaisten savilaatujen ominaisuuksista. Näyttelyn kuratoinut Jari Vesterinen sanoo puilla poltettavan anagamauunin olevan tekijöille enemmän kuin työkalu: ”Fyysinen ja vaikeasti hallittava polttoprosessi antaa tunteen historiallisesta jatkumosta sekä yhteistyöstä luonnon ja luonnonvoimien kanssa. Jokainen poltto on uusi seikkailu.

Näyttelyn taiteilijat: Elysia Athanatos (Kypros), Nancy Fuller (Iso-Britannia), Katariina Guthwert, Anna-Kaisa Haanaho, Emma Helle, Katri-Maria Huhtakallio, Johannes Kaarakainen, Beatrice Keleriene (Liettua), Marjo Kilgast, Panu Koskimies, Niko Mankinen, Lotta Mattila, Marika Mellanen, Mira Niittymäki, Henna Nuutinen, Aigi Orav (Viro), Laura Pehkonen, An Roovers (Belgia), Paula Ruuttunen, Jari Vesterinen, Kate Waltman (USA).

TAKINKÄÄNTÖÄ JA
MUUTA KULTTUURIA

Mallusjoen kylä on Orimattilan eteläosassa Mallusjärven ympärillä. Siellä on yli 600 ympärivuotista asukasta ja kesäasukkaat lisäksi. Mallusjoki on Kuun lisäksi muutenkin tunnettu kultturelleista kuvioistaan. Siellä toimii useita kuvataiteilijoita, käsityöläisiä ja muusikoita. Kun Helsingin Sanomat teki 2007 tästä taiteilijayhteisöstä jutun, sen otsikko oli ”Taiteilijoiden uusi Tuusulanjärvi”. Tuttuja nimiä ovat ainakin kuvanveistäjät Virpi Kanto ja Tapani Kokko, taidemaalari Tytti Götsch, kuvanveistäjä Jukka Lehtinen ja graafikko Marko Suomi sekä Runojalan Harri Karttunen ja Taide-Aitan Sirkka Pahla (Taide-Aitta).

Mallusjoen Takinkääntöviikot ovat laajemminkin tunnettu tapahtuma, jossa aina käydessäni ovat paikat olleet tupaten täynnä. Esiintyvältä puolelta voi mainita ainakin Mallusjoen Näyttämön ja sekakuoro Pikkaraiset.

Uudemman Takkari-klubin tämän vuoden keikkakauden avasi tammikuussa Mallusjoen edesmenneen kesäasukkaan Kaj Chydeniuksen sävellyskonsertti, jossa esiintyivät Oona Airola sekä Jussi ja Kalle Chydenius orkesterin kera. Eilen lauantaina Takkari-klubilla vieraili Martti Suosalo Luolamies-esityksellään.

Mallusjoki on toiminut usein myös valtakunnallisen Konstrundan-taidetapahtuman kohteena, jossa taiteilijoiden työhuoneet ovat avoinna yleisölle.

kari.naskinen@gmail.com

Demokratia on jatkuvaa kamppailua

Akatemiatutkija, fil. tri Timo Miettinen sanoo kirjassaan Demokratian aika (2024), että demokratia on järjestelmä, joka luo itsensä aina uudelleen perustojaan myöten. Eilen hän piti verkkoluennon ikääntyneiden yliopistossa Jyväskylän yliopiston juhlasalissa ja sanoi, että demokratia on aina ollut vakauden kannalla, mutta myös muutoksen voima silloin, kun muutosta parempaan on tarvittu. Niccolo Machiavellin sanontaa hieman muokaten demokratia on myös jatkuvaa kamppailua, ei mikään ennalta annettu järjestys.

”Demokratia ei ole järjestelmänä täydellinen, eikä sen sisällä tarvitse olla yksimielisiä, mutta sen avulla tavoitellaan ja päästään usein hedelmälliseen konsensukseen. Demokratia on liikettä, joka toimii vaalien kautta”, sanoi Miettinen. (Ajattelikohan Harry Harkimo tätä antaessaan puolueelleen nimen Liike Nyt?)

Demokratian tavoitteena on kamppailla jatkuvasti paremman puolesta. Suomessakin hyvinvointiyhteiskunta on saatu aikaan demokraattisesti päättäen, mutta nyt sitä puretaan. Toisaalta ei demokratia mikään menestystarina maailmanlaajuisesti ole koskaan ollutkaan, sen alla on maapallon väestöstä vain 8 prosenttia. Suurin osa on epätäydellisiä tai epäonnistueita demokratioita ja sitten ovat vielä autoritaariset valtiot.

”Nyt länsimaissakin on usko demokratiaan rapautumassa, mikä kehitys alkoi voimistua varsinkin finanssikriisin 2008 jälkeen. Varsinkaan nuoret eivät enää usko kaikilta osin demokratiaan, jonka avulla ei pystytä ilmastonmuutosta ja luontokatoakaan hillitsemään”, sanoi Miettinen.

Demokratian ei tarvinnutkaan olla historian loppu Francis Fukuyaman ennustuksesta 1992 huolimatta, mutta tällä hetkellä pelottaa, jos se vaikka tietyllä tavalla olisikin. Syynä on äärioikeistopopulismi, joka monin paikoin on saanut tuekseen myös vanhan, maltillisemman porvarioikeiston. Populismin nostalginen tavoite on palata ”kadotettuun normaaliin”, jota ”hiljainen enemmistö” sen mukaan haluaa. Tätä markkinoidaan sillä, että palautetaan kuri ja järjestys ja sukupuoliroolit, suljetaan rajat vierailta tunkeilijoilta, pannaan käsittämätön moderni taide aisoihin ja lopetetaan horiseminen ilmastonmuutoksesta (täällä meillä lumen ja pakkasen keskellä), niin päästään lähemmäs sitä aikaa, jolloin kaikki oli paremmin.

Yhdessä äärioikeistopopulismin kanssa voimistuu Euroopassa ja Yhdysvalloissa nyt nationalismi, joka perustuu vahvan johtajan kaipuuseen; tästä puhuessaan Miettinen heijasti seinälle Viktor Orbanin kuvan. Tämä ideologia liippaa hyvin läheltä sitä 1900-luvulla toteutunutta fasismia, joka Suomessakin yritti ohittaa demokratian. Nyt Orbania ja kaltaisiaan kannatetaan sillä perusteella, että he edustavat kansanvaltaa, vaikka todellisuudessa edustavat vain omia valtapyrkimyksiään.

Timo Miettisen kirjan nimi Demokratian aika tarkoittaa, että moderni demokratia on kehittynyt tiiviissä suhteessa aikaan. Sen ytimessä ovat olleet niin historian kriisit, kumoukset ja katkokset kuin ajatus historian edistymisestä ja parempien tulevaisuuksien kuvittelemisesta. Toisen maailmansodan jälkeen demokraattisen kulttuurin ytimeen ovat nousseet menneisyyden hallinnan ideat. Nyt demokratian ja lännen kapitalismin toisen maailmansodan jälkeinen liitto kuitenkin rakoilee. Miettisen kirja esittää uuden tulkinnan modernin kansanvallan ideasta ja historiasta. Äänioikeuden tai edustuksellisuuden kaltaisten ilmiöiden sijaan kirja lähestyy demokratiaa ajattelutapana, jonka ytimessä ovat kilpailevat käsitykset ajan luonteesta ja historian suunnasta. Miettisen mukaan demokratia onkin ymmärrettävä aateperintönä, joka kantaa mukanaan tiettyjen historiallisten kokemusten perintöä.

kari.naskinen@gmail.com

Toistaiseksi talouspolitiikka voittaa ilmastopolitiikan

Suomen Pankin vanhempi ekonomisti Seija Parviainen kirjoittaa pankin verkkosivulla, että ilmastonmuutos ja luontokato ovat tulleet myös keskuspankkeihin ja rahapolitiikan analyyseihin. Ymmärrys luonnon merkityksestä talouden perustana on syventynyt. Luontokato, ilmastonmuutos ja sään ääri-ilmiöt muodostavat toisiinsa kietoutuvan kokonaisuuden, joka lisää häiriöitä taloudessa ja lisää inflaation vaihteluita. Kun luontopääoma ja siten myös luonnon puskurikyky heikkenevät, sääshokeista tulee aiempaa kalliimpia ja pitkäkestoisempia. Rahapolitiikan näkökulmasta tämä merkitsee uudenlaista epävarmuutta, joka voi heijastua rahapolitiikan välittymiseen taloudessa.

Tiistaina järjesti Elokapinan talouskapina-yhteisöryhmä Oodi-kirjastossa keskustelutilaisuuden, jossa pohdittiin, millainen talous tukisi ympäristön ja ihmisten hyvinvointia nykyisen monikriisin keskellä ja mitä pitäisi tehdä, jotta talousjärjestelmän muutos olisi mahdollinen – koska muutosta tarvitaan, jotta elämän edellytykset voidaan turvata. Ekologinen ja oikeudenmukainen muutos kapitalistisessa talousjärjestelmässä on kuitenkin vaikea saada aikaan, sillä talouden arvioimisessa pitäisi ainakin irtautua bkt-keskeisyydestä ja uusliberalistisesta ajattelusta.

Yritysjohtajat ja heidän pienoisjumalansa ekonomistit lähtevät kuitenkin siitä, että taloutta ja ilmastonmuutosta ei pidä sekoittaa toisiinsa. Tuoreessa väitöskirjatutkimuksessa osoitetaan sekin, että ilmastonmuutoksesta uutisoidaan suomalaisessa mediassa aiempaa enemmän, mutta keskustelu käy pääosin talouskasvun ehdoilla. Väitöskirjan tehnyt Suomen ympäristökeskuksen tutkija Erkki Mervaala tarkasteli, miten ilmastonmuutosta ja talouskasvua on käsitelty yhdessä tai pidetty erillään suomalaisessa uutismediassa. Tutkimus perustui 40 000 uutisjuttuun valtavirtamediassa 1990 - 2023. Vain 600 artikkelia niistä käsitteli molempia yksiselitteisesti yhdessä.

Useimmiten ilmastopolitiikka esitetäänkin talouspolitiikan tavoitteille alisteisena, ja ratkaisuja kehystetään ”vihreän kasvun”, teknologian ja yksilön kulutusvalintojen kautta. Media normalisoi ilmaston rutiiniuutisiksi, mutta pitää talouskasvun kyseenalaistamisen keskustelun ulkopuolella. Iso osa ihmisistä kuitenkin ymmärtää, että tuotannon ja kulutuksen jatkuva kasvu ja maapallon rajalliset resurssit eivät ole sovitettavissa yhteen.

SP:n ja EKP:n tutkimustulokset viittaavat siihen, että euroalueen koko talous on haavoittuvainen luonnon rapautumiselle. Vaikka EU on alueena vähemmän riskialtis kuin monet biodiversiteetiltään rikkaammat ja luonnosta riippuvaisemmat alueet, sen haavoittuvuutta lisäävät kansainvälisen kaupan ja toimitusketjujen kautta tulevat epäsuorat vaikutukset.

Seija Parviainen kirjoittaakin, että EKP on alkanut tarkastella myös omien sijoitustensa luontoaltistumista uuden indikaattorin avulla: 30 % eurojärjestelmän rahapolitiikan yritysvelkakirjasijoituksista on keskittynyt kolmeen eniten altistuneeseen sektoriin: energia- ja vesihuoltoon, elintarviketeollisuuteen ja kiinteistöalaan. EKP:n omien varojen salkussa yrityssijoitusten osuus näillä luontoriippuvaisilla aloilla vaihtelee ja on suurimmillaan sijoituksissa pörssinoteerattuihin rahastoihin 40 %. Tulokset osoittavat, että myös keskuspankin tase on altis luontoriskien hinnoittelun muutoksille.

Mitä me tässä sitten teemme? Mukaan aktiivisesti Elokapinaan tai ainakin tutkitaan ennen seuraavia vaaleja, mitkä puolueet tukevat enemmän ilmaston ja luonnon kuin talouskasvun pelastamista. Sekä lopetetaan se pötypuhe, että jos siirrytään kestävämpään talouteen, pitää luopua hyvinvoinnista.

Vai onko jo alistuttu ja antaa herrojen viedä? Onko tilanne niin toivoton kuin Ars Fennica -palkinnon saaneen Roland Perssonin teoksissa, että ne "kiteyttävät niitä avuttomuuden ja kyvyttömyyden tunteita, joita koemme elämässämme epävarmassa maailmassa"? (HS 11.2.)

kari.naskinen@gmail.com

Oi saame katso, Sinun päiväs koittaa

Saamelaisten totuus- ja sovintokomission 300-sivuisen loppuraportin otsikko on ”Haluan, että kansani elämä paranee”. Valtioneuvoston yhdessä saamelaisten kanssa asettaman komission raportin ensimmäisen osa valmistui viime joulukuussa. Muutama päivä sitten tuli radiosta Oulun teatterista nauhoitettu oopperaesitys Ovllá, joka kertoo suomalaiseen kouluun ja asuntolaelämään pannusta saamelaispojasta. Siellä poika oppii vähitellen häpeämään omia saamelaisia juuriaan. Tarinan arvet ovat todellisia, mutta oopperassa kadonnut identiteetti ja oma ääni myös alkavat palata.

Oopperan on säveltänyt Cecilia Damström (s. 1988) ja siihen on lisäksi säveltänyt joikuja Ovllán roolissa laulava norjansaamelainen Emil Kárlsen. Tärkeä henkilö on myös saamelainen säveltäjä Anders Rimpi, joka on toiminut säveltäjän neuvonantajana. Rimpi on sanonut, että joiku on tunnetta, joka muuttuu musiikiksi – ooppera taas on musiikkia, joka voi muuttua tunteeksi. Joiku on Euroopan vanhin musiikkiperinne. Tässä esityksessä Rimpi myös esittää Ovllán isää.

Cecilia Damström (37) oli ennen Ovlláa säveltänyt kolme lasten oopperaa ja paljon muutakin musiikkia, joista monille ovat tulleet tutuiksi ainakin RSO:n esittämät Tundo ja Extinctions, joka käsittelee evoluutiota ja sukupuuttoja. Saamelaisia ei sukupuutto ole sentään kohdannut, vaikka oopperassa tulee hyvin esille Suomen valtiojohtoinen sorto imperialistisessa ja kolonialistisessa painostavuudessaan. Saamelaisen näytelmäkirjailijan Siri Broch Johansenin libretto kertoo pojasta, joka pakkosopeuttamisen uhrina unohtaa, kuka hän on.

Kun Ovllá viedään kotoaan Tenonrannasta kouluun, äiti joikaa dovnan, joka on lapselle syntymän yhteydessä annettava joiku. Dovnan tarkoituksena on kasvattaa lapsen itsetuntoa ja saada hänet tuntemaan itsensä nähdyksi ja hyväksytyksi. Lopussa Ovllá tapaa äidin hoitokodissa, jossa äiti ei ensin meinaa ollenkaan tuntea oudoksi muuttunutta poikaansa, mutta lopulta joikaa Ovllán täysimittaisen dovnan ja Ovllá kohtaa menneisyytensä ja hyväksyy juurensa.

Tämä kaikki kuvataan kahdessa tasossa, joissa toisessa ollaan Ovllán koulussa ja toisessa ollaan nykyajassa, jossa Ovllá avioituu Annan kanssa, ja kielikiista tulee taas esille. Saamen kieliä on yhdeksän, joista nykyisin kolmea puhutaan Suomen puolella

Kokonaisuudessaan yllättävä taidetos. Cecilia Damströmin musiikki istuu asiaan kuin olisi siellä perusteellisesti saamelaisuuteen perehtynyt, kuten varmasti onkin Rimpin ja Kárlsenin konsultoimana. Finlandia-hymnikin lauletaan. Sävelkulut noudattavat tapahtumia kauniista melodioista vakaviin sävyihin meneviin asioihin, ja kaikkea tätä voi seurata suomennetusta libretosta Ylen nettisivulla. Teatterissa orkesterina toimii Oulun kaupunginorkesteri, ylikapellimestarinaan Rumon Gamba ja kuoromestarina Kristian Heberg.

EANANGIELLA – MAAN KIELI

Saamelaiset ovat Suomen alkuperäiskansa, jonka kielikin on vanhempi kuin suomen kieli. Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmaan kuuluu myös saamelaisen taiteen ja saamelaiskäsitöiden duodjin näyttely Eanangiella - Maan kieli. Näyttely on Oulun taidemuseossa 3.5. asti ja se esittelee laajasti sen, miten saamen kielet, kulttuuri ja hengellisyys ovat yhä elossa 400 vuotta kestäneen kolonialismin jälkeen.

Näyttelyn alaotsikoita ovat Maat, Esivanhemmat, Maailmojen välissä, Koristeltu elämä, Hengellisyys ja Vihreä kolonialismi, jolla tarkoitetaan saamelaiskulttuurin kaupallistamista.

Esillä on tietenkin myös Suomen saamelaisten käsityöntekijöiden etujärjestö Sámi Duodji ry. Sillä on oma myymälä Inarissa ja verkkokauppa, jossa on laaja valikoima uniikkeja saamenkäsitöitä.

Oi nouse, saame, nosta korkealle
pääs seppelöimä suurten muistojen.

kari.naskinen@gmail.com

Aika käy vähiin

Kansallisoopperan uutuusooppera päättyy, kun kello käy viimeisillään. Sebastian Fagerlundin säveltämä teos perustuu Karl Ove Knausgårdin romaaniin Aamutähti (2021), ja alkukohtaus jo näyttää, mistä on kysymys. Pappi Kathrine on palaamassa Oslosta kotiin Bergeniin, mutta kovasti ahdistuneena hän päättääkin mennä yöksi hotelliin. Kello on 23.50, lämpötilakin on ahdistavasti 27 astetta ja Bergenin lentoaseman tv-ruuduilta näkyy uutiskuvia ilmastonmuutoksen ja ympäristön saasteiden aiheuttamista ongelmista. Terminaalin digitaalinäytöissäkin ilmenee häiriöitä.

Oopperan ensimmäinen näytös tuo esille ihmisiä, joilla kaikilla muillakin on ongelmia, on synkkyyttä ja masennusta. Elämä on selvästi muuttunut. Tuntuu kuin kaikki olisi sekaisin ja tarinan edetessä alkaa tapahtua lisää outoja asioita. Knausgårdin romaanissa taivaalle on yllättäen ilmestynyt uusi tähti, iso ja kirkas. Oopperassakaan se ei heti aiheuta valtavaa mieltenliikutusta, mutta lopulta on pakko alkaa pohtia, onko kysymyksessä se kirkas aamutähti, josta Jeesus oli sanonut, vai onko se Jesajan mainitsema aamutähti, jonka Lucifer on lähettänyt, uusi Kointähti.

Sebastian Fagerlundin ensimmäisessä oopperassa Syyssonaatissa (2017) musiikki oli paikoin hyvin rajua, joka yllätti Ingmar Bergmanin elokuvan nähneet. Bergmanin elokuvien suurena ystävänä kävin katsomassa Syyssonaatin 2007 Svenska Teaternissakin, jossa esitys myös oli hyvin hillitty. Aamutähdessäkin Fagerlund alleviivaa tapahtumia hurjasti. Aamutähden valoa kuvataan epätavallisen korkeilla äänillä, joita saa jousisoitinten lisäksi aikaan erikoinen waterphone-laite. Sitä näytti käyttävän yksi lyömäsoittajista. Kun eilen ostin Kalevi Ahon uuden levyn, siinäkin oli waterphone kaksoiskonsertossa alttoviululle, lyömäsoittimille ja orkesterille. Vaikka sitä soitetaan jousella, se kuuluu Ahon sävellyksessäkin lyömäsoittimiin.

Koska oopperan juoni on jännittävä ja ikään kuin eri suuntiin muuttuva, on Fagerlundin musiikkikin monivivahteista. Kaksi pysyvää teemaakin silti on, kuten säveltäjä kirjoittaa näistä johtoaiheista ohjelmalehtisessä. Ensimmäinen tulee heti alussa kuoron esittämänä ja se kuvaa vakaata yhteiskuntaa ja olemassaoloa, toinen motiiveista edustaa ristiriitaisuutta ja epävarmuutta ollen läsnä eritoten papin yhteydessä. Tämän kaiken Hannu Linnun johtama orkesteri toteuttaa nautittavan komeasti, väliin pelottavasti.

Aiheena on siis ilmastonmuutos. Ihmisten hämmennystä lisäävät nykyisin muutkin kummallisuudet, joista vähäisin ei ole presidentti Trumpin toiminta ja ajattelu, vaikka tätä aihetta oopperassa ei käsitellä. Samaan lasten hiljaiseen ihmettelyyn senkin voi kuitenkin lisätä. Myös eläimet Bergenin metsissä ihmettelevät - tämä on sitä ihmisten touhua. 

Ilmastonmuutoksen osalta kaikki ei silti vielä ole menetetty, mutta globaali kello tikittää. Jos loppukohtauksen kellonaikaa tulkitaan jonkinlaisena maapallon ja Homo sapiensin kellona, se viimeinen sekunti on vielä mahdollisuus käyttää paremmin ja päästä uuden vuorokauden puolelle.

Klo 06:66

Solistit ovat erinomaisia. Vaikka varsinaisia päähenkilöitä ei 19 laulajan joukossa ole, niin lähinnä sellaiseksi voi kuitenkin lukea entisen rikostoimittaja Josteinin, joka on ajan henkeen sopien alennettu mitättömäksi kulttuuritoimittajaksi. Josteinin roolissa on tanskalainen bassobaritoni Johan Reuter, joka Kansallisoopperassa tuli tutuksi Lentävässä hollantilaisessa 2016. Reuter on voimakas Wagner- ja Strauss-laulaja, joka on vieraillut Metistä Bayreuthiin ja mitä vain siltä väliltä. Toinen vahva miesrooli on Tommi Hakalalla, joka monologissaan tunnustaa epäonnistuneensa perheenisänä ja käsittelee myös aamutähden problematiikkaa – onko se uusi Betlehemin tähti vai Paholaisen lähettämä merkki. Tässä kohtaa digitaalisen kellon näyttöön tulee aika 6:66. Knausgårdin kirjassakin sivuja on 666. Onkohan tämä Egilin rooli Knausgård: ”Kuolemanjälkeistä elämää ei voi todistaa oikeaksi, mutta ei myöskään vääräksi. Yksikään tutkija ei voi varmuudella sanoa, että kuoleman jälkeen ei ole elämää.”

Iris Candelaria ja Johan Reuter

Parhaissa naisrooleissa ovat Kathrine Jenny Carlstedt, lääkäri Helena Juntunen ja taiteilija Iris Candelaria, joka voitti Timo Mustakallio -kilpailun 2019 ja Lappeenrannan laulukilpailun 2023.

Sebastian Fagerlundille ooppera on suuri voitto. Mielenkiintoista, että Suomessa on tällä hetkellä toistakymmentä oopperasäveltäjää, Kalevi Ahosta Olli Kortekankaaseen ja nuoremmasta päästä Cecilia Damström ja Joel Järventausta. Vielä odotellaan sitäkin, milloin Esa-Pekka Salonen saa raivattua niin paljon aikaa, että ehtii toteuttaa jossain vaiheessa vihjaamansa oopperan Peter Höegin Naisesta ja apinasta (1996).

kari.naskinen@gmail.com