Tämän päivän ihmispedot ovat pahempia kuin Kullervo

Meillä on keittiön seinällä Jukka Lehtisen grafiikanlehti Kalevalan Kullervosta (1990). Kullervo on iso osa suomalaista mytologiaa ja taidetta. Elias Lönnrotin jälkeen Kullervoa on käsitelty monilla tavoilla, Aleksis Kivestä J.R.R. Tokieniin sekä Haavikosta Gallen-Kallelaan ja Sibeliukseen. Täydennykseksi sopii nyt hyvin Antti J. Jokisen elokuva Kalevala – Kullervon tarina (2026). Norsunluutornin elokuva-analyytikot eivät tämänkään jälkeen siirrä Jokista katveesta valoihin, vaikka tämä Jokisen uusi teos on laatutyötä ja hänen uransa paras.

Elokuvan lyhyessä prologissa Kullervo julistaa: ”Olen peto. Olen pahempi kuin peto. Olen ihminen.” Tämä on ainoa kohta, jossa on yhtymäkohta nykyaikaan. Ihminen on ihmiselle peto.

Voi kylläkin sanoa, että prologi antaa Kullervosta väärän kuvan, sillä hänen raakojen tekojensa taustalla ei ole pedon henki sinänsä, vaan Lönnrotin tulkinnankin mukaan Kullervo on lopulta vain onneton raukka. Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi oli kaltoin kasvatettu, tuhmin lasna tuuiteltu, luona kalton kasvattajan.

Jokisen ja Jorma Tommilan käsikirjoituksesta huolimatta Kullervo ei todellisuudessa ole ”pahempi kuin peto”. Kullervo miekkailee ja tappalee ankarien vihollistensa kanssa, mutta ei tapa vallanhimon tai muun tämän päivän ihmispetojen tekojen tavoin. Kullervo kärsii koko elämänsä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jota vastaan hän nousee kapinaan.

Elokuva ei kaikin paikoin noudata Kalevalan kertomusta, mutta niin ei tehnyt Aleksis Kivikään, joka myös sovelsi sitä paikoin hyvinkin vapaasti omiin ideoihinsa. Kiven, Jokisen ja muidenkaan Kullervo-tarinat eivät ole vain tulkintoja tai versioita Kalevalasta, vaan itsenäisiä teoksia, jollaisina ne on luettava ja katsottava.

Tässä elokuvassa Elias Salosen esittämä Kullervo on kostoretkellä, jonka katsoja toivoo onnistuvan. Jotain voisi tehdä toisinkin, mutta kun mikään muu ei kuitenkaan auta, on jatkettava. Haavikon Kullervon tarinassa (1982) Kullervo itsekin tietää, että kusessa ollaan: ”Vaikea paikka, tämä maailma. Ei missään muualla tee niin paljon erehdyksiä kuin täällä.” Aino vastaa: ”Tehty mikä tehty, tehty ja mennyttä, älä sitä sure äläkä mieti.”

Niin vaikeaksi on maailma Kullervolle osoittautunut, että hän ei osaa suhtautua ollenkaan sen vähäisiin parempiin puoliin, ei varsinkaan sen ihmisten osalta. Kun seppä Ilmarinen kehuu orjaksi ottamalleen Kullervolle, että ”sinusta tulisi hyvä seppä”, näyttää Kullervo vain ihmettelevältä. Mitä tuo nyt on? Niin kuin nykyisin työpaikoillakin, joissa kiitosta on se, jos ei paljon haukuta.

Kullervon tarina on Kalevalan runoissa 31-36. Niiden ytimenä on kansanruno Kalevanpojasta. Se kertoo poikalapsesta, joka jää jäljelle ainoana perheestään veljestenvälisen sukuriidan seurauksena. Lapsesta kasvaa väkivahva mies, jossa on nähtävissä myyttisen Kalevanpoika-jättiläisen piirteitä. Kalevanpojan runoa laulettiin laajalti Vienassa, Laatokan Karjalassa ja Inkerissä, mutta monet seikat viittaavat laulun länsisuomalaiseen alkuperään. Ensimmäinen kirjallinen maininta Kalevanpojasta on Mikael Agricolan jumalaluettelossa vuodelta 1551. Tämän ytimen jatkoksi Lönnrot punoi aineksia lukuisista muista kertovista lauluista.

Kullervo-runojen viimeinen säkeistö päättyy vanhaan Väinämöiseen, joka kuultuaan Kullervon kuolleen toteaa lapsen väärin kasvatetuksi. Kaltoin kohdeltu poika ei saanut miehen mieltä eli aikuisen vastuuta ja ymmärrystä. Näin vanha totuus on, että lapsuudenkokemukset muovaavat ihmistä. Rangaistusten koventaminen ei auta, jos taustalla on kaltoinkohtelu. Ei 14-vuotiaan pojankollin pano putkaan mitään auta, jos asioita ei muuten saada paremmalle tolalle. Väinämöinen:

"Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."

Elokuva on komea. Pohjois-Karjalan jylhissä maisemissa kuvattu kertomus on hienoa katsottavaa. Sitä täydentää Lauri Porran musiikki, jonka Lahden kaupunginorkesteri nauhoitti Sibeliustalossa Kristian Sallisen johdolla.

kari.naskinen@gmail.com

Jarvan ja Pakkasvirran aloitus: vitsi vai oikea yritys?

Voisi vaikka luulla, että Risto Jarvan ja Jaakko Pakkasvirran ensimmäinen pitkä elokuva Yö vai päivä (1962) tekee pilaa Suomen matkailumarkkinoinnista. Toisaalta kun taustaa nykyisin tietää, se on kahden filmi- ja teatterifanaatikon vakava yritys irrottautua vanhan suomalaisen elokuvan perinteistä luomalla jotain kokonaan uudenlaista ilmaisua ja juonenkulkua. Elokuvassa tulee professori Sedano Unescon lähettämänä Suomeen perehtymään pienen pohjoisen kansan tapoihin ja kulttuuriin. Mukana ovat hänen assistenttinsa Mr. Lang ja sihteerinsä Numidia Vaillant. Elokuvan mainoslauseessa kehuttiin aikoinaan, että tämä on ”suuri värielokuva ulkolaisen tutkijaryhmän seikkailuista valoisten kesäöiden Suomessa, rakkauden, leikin, elävän veden ja alkuperäisen luonnon maassa”. Suomen matkailijayhdistyksen ulkomaanosaston päällikkö Bengt Pihlström oli sattumoisin Nya Pressenin elokuva-arvostelija, joten hän pääsi heti iskemään takaisin: ”On harhakuvitelma, että ulkomaalaiset tietäisivät Suomesta niin paljon, että käsittäisivät elokuvan itseironian – ei, Yön vai päivän jälkeen monet turistit saattaisivat ilman muuta ryhtyä kyselemään yhteissaunoja, halukkaita tyttöjä ja pontikkapystöjä.”

Tätä elokuva paljolti on. Kaikki perisuomalaisuuden kliseet käydään läpi: kuuluisuutta jo saanut suomalainen muotoilu, kansanlaulut ja -tanssit, paperiteollisuus, Paavo Nurmi, auringonlaskuton juhannus, sauna, pontikkatonkka (mutta ei yhtään känniläistä) jne. Arkkitehtuurista tulevat esille mm. Turun Tuomiokirkko, Hattulan Pyhän Ristin kirkko, Lahden vanha puukirkko, Pyynikin kesäteatterin pyörivä katsomo ja Helsingistä monta kohdetta. Erityisasemassa on kuitenkin Puumala, johon tutkijat viedään todellista suomalaisuutta kokemaan. Olisi kiva tietää, miten laajasti ulkoministeriön tiedotustoimisto levitti elokuvasta sille tehtyä lyhennettyä versiota ja millaisia kommentteja tuli.

Suomessa elokuvan vastaanotto ei ollut hääppöinen. Kriitikot suhtautuivat siihen laimeasti ja valtion 20 000 markan elokuvapalkinnonkin se sai äänestyspäätöksellä. Risto Jarva -seuran verkkosivulla on kuitenkin yksi poikkeus, kun lukee pätkän Mika Suviojan hurmioituneesta arvostelusta Lahti-lehdessä (Kok): ”Vuosikaudet on itketty suomalaisen filmin tilaa. Nyt on tehty elokuva joka paitsi, että se on hieno ja elävä taideteos, antaa myös huimaavia lupauksia Jarvan ja Pakkasvirran kyvyistä elokuvaohjaajina. Yö vai päivä kertoo senlaatuisesta osaamisesta ja elokuvakielen teorian taitamisesta, ettei sellaista ole nähty sitten Nyrki Tapiovaaran.”

Kauniita luontokuvia elokuvassa on, paitsi loppukohtauksessa junan ikkunasta näkyvät mahdollisimman rumat radanvarsimaisemat. Seuran selityksen mukaan elokuva tehtiin ilman lopullista käsikirjoitusta, ja sateinen kesä vaikeutti filmauksia, mistä ehkä osittain johtuu elokuvan keskeneräisyys. Pakkasvirran mukaan sää ja tekijöiden tuotannollinen kokemattomuus vahingoittivat kunnianhimoisen elokuvan lopputulosta.

Käsikirjoituksen tekivät Jarva ja Pakkasvirta yhdessä, lisäksi vuorosanat kirjoitti Pentti Saarikoski. Erikseen on vielä kertojan äänenä toimivan Pakkasvirran selostusteksti, jonka hän teki Markku Lahtelan kanssa. Musiikin sävelsi Kari Rydman, joten kyllä oli kovaa 60-luvun jengiä mukana. Muita osallistujia elokuvanteossa olivat mm. Teknillisen korkeakoulun ylioppilaskunnan puheenjohtaja Pekka Rytilä (myöh. TKK:n liikennetekniikan apulaisprofessori) sekä ylioppilaskunnan filmitoimikunnasta Jaakko Ihamuotila ja Antero Salmenkivi. Tällainen TKK-tausta johtui siitä, että korkeakoulun ylioppilaskunta täytti 90 vuotta ja tapahtumaa päätettiin juhlistaa tuottamalla kokoillan elokuva.

Päärooliin kiinnitettiin Turun yliopiston kirjallisuuden professori Eino Krohn (otsikkokuvassa), joka oli näyttelijä Heidi Krohnin isä. Puumalan kunnanvaltuuston puheenjohtajan vaimoa esittää Kerttu Krohn, joka avioitui Eino Krohnin kanssa 1940 ja näin hänestä tuli Heidi Krohnin äitipuoli. Muissa päärooleissa ovat Ismo Kallio ja Elina Salo (kuvassa). Ohi vilahtavissa sivurooleissa ovat mm. Risto Jarva, Kari Rydman, Peter von Bagh, Leo Jokela ja Matti Paavilainen.

Yö vai päivä kuului joka tapauksessa siihen esivaiheeseen, jossa suomalainen elokuva nyt heräili uuteen päivään. Samoihin aikoihin olivat Maunu Kurkvaara ja Eino Ruutsalo jo aloittaneet ja Erkko Kivikoski tuli aaltoon mukaan 1963.

kari.naskinen@gmail.com

10 minuutin piipahdus ajokorttilääkärillä 225 euroa

Hyvinvointialueet ovat päättäneet, että ne eivät enää tarjoa asukkailleen lääkärintodistuksia ajokortin uusimista varten. Nyt tällainen todistus pitää hakea yksityislääkäriltä. Eilen hain, maksoi 225 euroa. Lääkärintutkimus kesti kymmenen minuuttia, minä aikana piti nähdä E-kirjaimet oikein, piti tietää, monesko päivä on ja piti piirtää kellon viisarit osoittamaan kahta.

Ennen tällaisen lääkärintodistuksen sai terveyskeskuslääkäriltä muutamalla kympillä. On takuulla ihmisiä, joille 225 euroa on niin iso raha, että jättää lääkärillä käymättä ja jatkaa ajamista ilman ajokorttia. Mutta väliäkö sillä, kun bisnes toimii ja tuottaa.

Miksi ajokorttilääkärillä käynti ei kuulu siihen Kelan valinnanvapauskokeiluun, jossa 65 vuotta täyttäneet voivat käydä yksityisellä yleislääkärillä julkisen perusterveydenhuollon asiakasmaksun suuruisella omavastuulla? Tämä summa vastaa terveyskeskuslääkärikäynnin enimmäismaksua, joka on noin 30 euroa. Erotuksen maksaa Kela, ja taas köyhien yksityislääkärien tienestit pelastuvat.

Nurinkurista tässä kaikkiaan on, että tutkimustiedon mukaan Kela-korvaukset eivät ole kustannustehokkain tapa käyttää julkisia varoja ja vähentää julkisten palvelujen kuormitusta. Tästä huolimatta herrat haluavat nyt, että kokeilua laajennetaan.

Tässä ajokorttiasiassakaan ei kuitenkaan ole kysymys siitä, että hyvinvointialueet olisi pakotettu tällaiseen menettelyyn. Ei niitä edelleenkään kielletä tarjoamasta tätäkin palvelua, mutta koska lakisääteinen velvollisuus poistettiin viime vuonna, hyvinvointialueet ohjaavat ajokorttilääkärin vastaanotolle yksityissektorille. Hyvinvointialueet eivät pätkääkään välitä ihmisten hyvinvoinnista.

kari.naskinen@gmail.com

Enkeleitä onko heitä?

Viime kuussa näin Riihimäen taidemuseossa Helene Schjerfbeckin maalauksen Enkeli Ristiinnaulittuun (1928). Se oli luonnos tekeillä olevaan Ristiinnaulittu-teokseen, josta enkelihahmo jäi kuitenkin lopulta pois. Seuraavalla viikolla törmäsin taas enkeliin Ylioppilastetterin kesänäytelmän Lapualaismorsiamen kummituksen kahvitiskillä: ostin postikorttikuvan YT:n 1928 esittämästä Sakari Topeliuksen näytelmästä Suojelusenkeli (kuvassa), jonka muita roolihamoja olivat Kuningas Pakkanen, Prinsessa Lumikko, Valkea Henki ja Musta Henki.

Helene Schjerfbeck: 
Enkeli Ristiinnaulittuun.

Mutta ei. Toissa sunnuntaina tuli televisiosta uusiseelantelaisen Kenneth Youngin kamariooppera Enkeleistä oudoin. Se kertoi kirjailija Janet Framesta, joka oli pitkään mielisairaalassa skitrofeniaan ”tuomittuna”, mutta joka muiden tietämättä kirjoitti koko ajan ja hänestä tuli lopulta menestyskirjailija. Eikä tästä ole kuin kuukaudenpäivät, kun katsoin dvd:ltä Jane Campionin samasta aiheesta tehdyn elokuvan Enkelin kosketus.

Kun Helsingin Sanomissa juuri viime viikolla harmiteltiin sitä, että poliitikot eivät enää pidä päiväkirjoja, niin minulla ainakin nämä blogit tuntuvat toimivan hyvin sellaisinakin. Nyt tämä enkelipäivä täydentyy vielä sillä, että yöpöydällä olevassa Ben Lernerin pienoisromaanissa Puhtaaksikirjoitus (2026) eläkkeelle jäänyt professori ja aikoinaan hänen opiskelija-assistenttinaan ollut kertoja keskustelevat taiteen, nykyaikaisen tietotekniikan ja muistin prosesseja.

Tulevat esille esimerkiksi lepakkojen ultraäänet ja elefanttien käyttämät infraäänet. Ne saadaan kuuluville vain nauhoitusten monimutkaisten manipulointien avulla.

”Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä ilmassa on, se on yksi harvoista universaaleista. Negatiivinen universaali. Ilma kuhisee viestejä. Viestinviejiä, enkeleitä.”
”Negatiivisia enkeleitä.”
”Totta, hyvä.”

Negatiivisia enkeleitä? Ovatko ne niitä Topeliuksen Mustia Henkiä? En löytänyt teologisesta enkeliopista varsinaisesti mitään tällaista, jos ei sitten otetaan huomioon langenneita enkeleitä eli demoneita, joita on kolmasosa enkeleistä. Ainakin Dan Brown tuntee asian. Siitä en saanut selvää, millaisista tuomittavista lankeemuksista nuo enkelit olivat narahtaneet.

Voi kuitenkin olla huijareitakin. Esimerkiksi neljä kertaa Jyväskylän rallin voittanutta kultakutrista Hannu Mikkolaa sanottiin enkelinkasvoiseksi paholaiseksi, joka ajoi Ouninpohjaa lujempaa kuin Latvala ja Pajari.

Kaikenlaisia mukaan varmaan mahtui, sillä Ilmestyskirjassa sanotaan, että enkeleitä on kymmenentuhatta kertaa kymmeniätuhansia, mikä tarkoittaa satoja miljoonia. Tuomas Akvinolaisen mukaan enkeleiden lukumäärä ei perustu numeerisiin arvoihin, ja vaikeaa se olisikin, koska enkelit ovat ruumiittomia ja paikattomia, aina joka paikassa läsnä olevia. Ääneen ne eivät puhu, vaan siirtävät ajatuksensa ja ohjeensa suoraan ihmisen mielensisällöksi edellyttäen, että ottaa ne vastaan yhtä sujuvasti, kuten somepäivistykset.

Kerran minäkin olin melkein enkelin asemassa. Teatteri Vanhassa Jukossa pitämissäni 50-vuotisjuhlissa Paavo Honkimäki lauloi Jari Juutisen tekstittämän monisäkeistöisen onnittelulaulun Arja Korisevan tunnetuksi tekemän iskelmän melodiaan Enkelin silmin:

Kun katsoo maailmaa Naskisen silmin,
silloin katsella ei maisemaa,
niin armoton kuin katse on,
voi nähdä kaivossa sammakon.

Jos lastenlastenlapset joskus lukevat tämän päiväkirjamerkintäni, jos eivät kokonaan ole siirtyneet kuunneltavaan informaatioon, niin tähän loppuun heille vielä vinkiksi, että etsikää käsiinne Wim Wendersin dvd-elokuva Berliinin taivaan alla (1987), jossa Bruno Ganz ja Otto Sander esittävät enkeleitä, kun taas Peter Falk on tietoisesti palannut enkelistä ihmiseksi.

 

kari.naskinen@gmail.com

Prinsessa palasi Ohkolaan

Kellokosken mielisairaalassa yli 50 vuotta asunut Anna Lappalainen (1896 - 1988) oli aikoinaan tuttu näky myös Ohkolan kylässä Mäntsälässä, jossa toimi Kellokosken Ohkolan osasto 1961 valmistuneessa uudessa B-sairaalassa. Kellokoski oli mielisairauksien hoidossa uudistusten toteuttaja, ja siellä esimerkiksi luovuttiin pakkopaitojen käyttämisestä ensimmäisenä Suomessa ja aluetta ympäröivät aidat poistettiin. Paremmassa kunnossa olevien potilaiden annettiin liikkua vapaammin Kellokoskella ja Ohkolassa, jossa tänä kesänä esitetään Anna Lappalaisesta kertovaa näytelmää Prinsessa.

Anna Lappalaisella oli diagnosoitu skitsofrenia ja myöhemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Hän sanoi itseään Buckinhamin palatsissa syntyneeksi Skotlannin kuningattaren tyttäreksi, jonka aarnikotka oli vauvana kuljettanut Suomen Lappiin. Tällaiset prinsessakertomukset tulivat tutuiksi sekä sairaalassa että kylillä, joissa Anna liikkui. Kaikki tunsivat kylänraitilla lauleskelevan, hyväntuulisen Annan, jonka lisäksi muitakin potilaita vietti päiväsaikoja Ohkolassa. Osa heistä oli maataloustöissä taloissa, osa käytti muuten vain hyväkseen vapaakävelyoikeuttaan. Näytelmän ohjannut Heini Tola kirjoittaa ohjelmalehtisessä, että erilaisuus hyväksyttiin ja potilaista tuli luonteva osa yhteisöä.

Anna Lappalaisen roolin Anna-Sofia Luoma esittää taitavasti. Tänä vuonna on 130 vuotta Anna Lappalaisen syntymästään, joten Ohkolan nuorisoseuran kesäteatterissa Öljymäellä muistellaan Annaa. Juhlavuosi on myös tällä Ohkolan teatterilla, sillä 70 vuotta sitten valmistettiin ensimmäinen näytelmä nuorisoseuran ja Ohkolan työväenyhdistyksen nuorten harrastajien toimesta.

Nyt esitettävän näytelmän käsikirjoittajat ovat Arto Halonen ja Pirjo Toikka, pohjana heidän samasta aiheesta kirjoittamansa ja Halosen ohjaama elokuva Prinsessa (2010). Esitys Öljymäellä on erinomainen, se ei rajoitu yksin Anna Lappalaisen elämään, vaan kuvaa myös mielisairaanhoidon kehittymistä sinä aikana, kun Anna sairaalassa oli. Hänet otettiin Kellokoskelle 1933. Vuonna 1985 hänet siirrettiin Sipoossa sijaitsevaan Nikkilän sairaalaan, jossa kuoli 92-vuotiaana.

Annan harhoja yritettiin poistaa monin keinoin, julminkin, ei kuitenkaan lobotomian avulla, vaikka sitäkin Kellokosken sairaaloissa käytettiin. Eikä Annaa myöskään kiinnitetty kettingeillä seinää, joten hän ei ollut "seinähullu". Mikään ei kuitenkaan auttanut ja lopulta sairaalan ylilääkäri näki potilaan kannalta parhaaksi, että antaa olla – ”ehkä hän on onnellisempi näin, ehkä onnellisempi kuin kukaan meistä”.

Aivan täyttä varmuutta ei tiedetä, oliko Anna oikeasti näin sairas. Väitetään hänen sanoneen kuolinvuoteellaan: ”En minä mikään prinsessa ole. Mä olen Lappalaisen Anna.”

Näytelmä pohjautuu mm. Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltalan kirjaan Kellokosken prinsessa (2010), jossa käytetään muisteluja, haastatteluja ja arkistoaineistoa. Näytelmäkin on tosipohjainen, Anna itse ja hänen tapansa kohdella ympäristöään kuninkaallisena hovina ovat hyvin dokumentoituja. Sairaalan henkilökunta on todennäköisesti yhdistelmähahmoja, jotka edustavat aikakauden lääkäreitä ja hoitokäytäntöjen muutosta. Osa henkilönimistä on kyllä oikeita, esimerkiksi Anna Pakalén toimi Kellokosken sairaalan ylihoitajana 1931-55. Juuri hän uudisti hoitoa inhimillisemmäksi: poisti pakkopaidat, edisti työhoidon kaltaisia menetelmiä sekä otti käyttöön posliiniastiat ja oikeat ruokailuvälineet.

MÄNTSÄLÄN KAPINA
 Jos Ohkolan nimi on jostain muusta yhteydestä tuttu, niin varmaan Mäntsälän kapinasta, kun fasistiseen vallankumousyritykseen lähteneet suojeluskuntalaiset hyökkäsivät 27.2.1932 Ohkolan työväentaloon keskeyttämään sosiaalidemokraattien iltamat. Paikalla oli toistasataa osallistujaa, myös lapsia. Hyökkääjien mukana oli myös Lapuanliikkeen kannattajia, aseistettuja miehiä yhteensä ehkä 500. Siitä kapina levisi Mäntsälän suojeluskuntatalolle ja muualle Suomeen.

Ohkolan metakka sai alkunsa, kun oikeistoradikaalit piirittivät työväentalon luutnantti Esra Terän johdolla. Laukauksia ammuttiin arviolta 700, mutta henkilövahinkoja ei tullut. Ohkolan työväentalo purettiin 1970.

kari.naskinen@gmail.com