tiistai 7. joulukuuta 2021

Karl Marx omisti morsiamelleen suomalaisia kansanrunoja


Saksassa 1834 ilmestyneeseen kirjaan oli koottu suomalaisia kansanrunoja ja -
lauluja. Vuonna 1839 Karl Marx sai kirjan käsiinsä ja lainasi siitä kolme kansanrunotekstiä omaan 8-sivuiseen vihkoseensa, jonka painatti morsiamelleen Jenny von Westphalenille. Tästä Marxin erikoisesta Suomi-yhteydestä kirjoitti saksalais-suomalainen Erich Kunze Kalevalaseuran vuosikirjassa 1947-48. Kunze toimi saksan kielen lehtorina Turun yliopistossa 1948-51 ja Helsingin yliopistossa 1952-65 sekä saksan kielen apulaisprofessorina Helsingin kauppakorkeakoulussa 1967-71.

Kalevalaseuran vuosikirja
n löysin nyt kirjaston varastosta. Kunze kirjoittaa, että Marx oli nuorena ylioppilaana ensin kirjoittanut itse runoja Jennylle, mutta ilmeisesti ne eivät olleet saavuttaneet riittävää vastakaikua. Niinpä Marx päätyi muiden runoihin, joista teetti vihkosen kihlatulleen. Kolmen suomalaisen runon lisäksi Marx otti mukaan albanialaisia, espanjalaisia, kreikkalaisia, liettualaisia, saksalaisia ja virolaisia runoja.

Kunze kirjoittaa Marxin vihkoseensa keräämistä runoista, että useimmat niistä ovat lemmenlauluja, mutta ne kolme suomalaista kansanrunoa vihkosen lopussa ovat selviä poikkeuksia:
Ohton synty, Ähkyn synty ja Kanteleen synty.

Jenny oli neljä vuotta vanhempi kuin Kalle. He olivat tunteneet toisensa ja lapsina, alkoivat seurustella vakavasti teini-iässä, ja Kallen mielestä Jenn
y oli Trierin kaunein tyttö. Kihloihin he menivät 1836 ja naimisiin 1843. Lapsia heille syntyi seitsemän.

Vinkin Kalevalaseuran vuosikirjan etsimiseen sain
Karl Marx -seuran puheenjohtajan Vesa Oittisen kirjasta Marx & moderni (Eurooppalaisen filosofian seura, 2018). Siinä Oittinen kirjoittaa, että kanteleen syntyä käsittelevän runon yhteyteen Marx oli liittänyt huomautuksen: ”Wäinämöinen on suomalaisten ylijumala [der oberste Finnengott].”

Ähkyn syntyä Marx puolestaan täydensi sivuhuomautuksella, että siinä ”niin hyvin kuvastuu suomalaisen kansannäkemyksen naiivius”.

Jos Marx pani suomalaiset merkille jo 1839,
tulivat suomalaiset tietoisiksi hänestä vähän myöhemmin. Ensimmäinen kiistaton Marxia koskeva maininta, jonka Oittinen on löytänyt, on Helsingin yliopiston filosofian professorin Johan Jakob Tengströmin kirjeestä Kuopioon juuri muuttaneelle J.W. Snellmanille 1844. Siinä Tengström teki selkoa ulkomaisesta kirjallisuudesta, jonka tilaamista yliopiston kirjastoon hän harkitsi. Yhtenä uutuuskirjana hän mainitsi saksalais-ranskalaisen vuosikirjan, jossa Karl Marx oli esillä. Sitä Tengström ei kuitenkaan halunnut tilata, mikäli se osoittautuisi liian poliittiseksi. Eikä tuota vuosikirjaa näykään Kansalliskirjaston luetteloissa, joten sitä ei ilmeisesti hankittu kokoelmiin.

Seuraavan kerran Suomi vilahtaa Marxin näköpiirissä Krimin so
dan sytyttyä 1854. Englanti ja Ranska päättivät estää Venäjän laajentumisen Turkin kustannuksella, ja vaikka sodan painopiste oli etelässä, lähettivät englantilaiset laivastoeskaaderin myös Itämerelle Pietaria uhkaamaan. Näin Suomi joutui vedetyksi eurooppalaisen suursodan näyttämölle. Oittinen kertoo Marxin ja Friedrich Engelsin suhtautumisesta sotaan:

”Molemmille oli sodan alussa muodostunut selvä näkemys siitä, miten länsivaltojen pitäisi menetellä heikentääkseen Venäjää. Vaikka Marxilla ja Engelsillä ei ollut illuusioita Ranskan eikä etenkään Englannin politiikasta, he kuitenkin pitivät Venäjää eurooppalaisen taantumuksen tärkeimpänä tukipylväänä, ja sikäli heidän mielestään mitä kovempi isku tsarismille annettaisiin, sitä parempi. Suomi oli tässä strategisesti merkittävä: jos siellä saataisiin syttymään kapina maan liittämiseksi takaisin Ruotsin yhteyteen, venäläiset olisivat hätää kärsimässä ja Pietari vakavasti uhattuna. Vaikuttaa siltä, että Marx ja Engels nojasivat tässä siihen informaatioon, minkä olivat saaneet länsimielisistä lähteistä, eivätkä kiinnittäneet sen enempää huomiota Suomen sisäpoliittiseen tilanteeseen eivätkä etenkään siihen, että Ruotsi tulisi revanshia vainuavien piirien painostuksesta huolimatta melkoisen varmasti pitämään kiinni vuoden 1812 puolueettomuuspolitiikastaan Venäjän suhteen.”

Marxin Das Kapital -teoksen ensimmäinen osa tilattiin Helsingin yliopiston kirjastoon heti sen ilmestyttyä 1867. Sen jälkeen Marxin nimi ja teoriat olivat jonkin verran Suomessakin esille, mutta esimerkiksi Snellman mainitsi Marxin nimeltä vasta 1878 Morgonbladetissa ilmestyneessä kaksiosaisessa artikkelissa, joka oli otsikoitu lyhyesti ”Socialismen”.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Jazzissa pitää olla riffiä, ruffia ja paljon bluffia


Suomen Perinnejazz ry. on julkaissut kirjan vanhan jazzin suomalaisesta historiasta ja nykypäivästä sekä tupla-cd:n, joka sisältää yhdistyksen oman bändin soittamina 39 kappaletta. Classic Jazz Society All Starsin esittämät kappaleet on äänitetty Savoy-teatterin konserteista 2017-19 ja jokaiseen kappaleeseen liittyen käydään kirjassa läpi
niiden tekijöitä, niiden historiallisia levytyksiä, jazzin tyylilajeja ja perinnejazzin sovittamisen keinoja. Kirjassa on myös erinomainen katsaus jazzin eri tyylikausien ja -lajien kehitykseen 1890-luvun ragtimesta nykyajan fuusiojazziin. Asiantuntijoina ovat Seppo Hovi, Wade Mikkola, Antti Sarpila ja yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Laitasalo. Kirja on omistettu maaliskuussa 2021 kuolleen Pentti Lasasen muistolle; Lasanen oli perustamassa Perinnejazz ry:tä 2012 ja hän myös soittaa levyllä altto- ja tenorisaksofonia.


Kirjan nimi on
Takapotkun taikaa. Kun Seppo Hovi selitti takapotku-termiä Arto Nybergin tv-ohjelmassa, en saanut siitä paljon tolkkua. Kirjassa asia selviää maallikollekin vähän paremmin, kuten muutenkin se, mitä kaikkea jazz on. Kerrotaan, mikä on riffi, mikä ruffi ja mikä mitäkin. Seppo Hovi muistaa basisti Olle Lindströmin joskus neuvoneen nuorta muusikkoa: ”Kolme asiaa muistat, kun panet bändin pystyyn – siinä pitää olla riffiä, siinä pitää olla ruffia ja paljon bluffia, niin menee hyvin.”

Kirjassa on paljon jazzin historiaan liittyviä hauskoja tarinoita. Kun Eugen ja Georg Malmsten olivat molemmat tahoillaan kovia nimiä 1920-luvulla, ”Jori” neuvoi, miten hänen veljensä etunimi sanotaan: ”Minä olen Malmsten päivisin ja veli on öisin, niin osaatte suunnilleen lausua hänen etunimensä korrektisti.”

Eugen oli kerran kysynyt yhdeltä
Manulkinin muusikkoveljekseltä, mitä se jazz oikein on, johon sai vastauksen: ”Kuule, ku sä oot soittanu tähän asti ti taa titti ti taa, nyt ota diddi daa di diddi daa, se on jazzia.” Manulkinin veljekset olivat Marion Rungin enoja, joiden sisko eli Marionin äiti lauloi 1940-luvulla svengaavasti taiteilijanimellä Rosie Andrew.

Eugen Malmsten sai hyvinkin kiinni jazzin ytimestä, mutta ei se kaikkia miellyttänyt. Viipurin Pyöreässä tornissa hän oli esiintymässä 1930-luvun alussa, mutta kun hänen bändinsä oli ensimmäiset kolme varttia soittanut amerikanjazzia, eikä parketille ollut ilmestynyt yhtään tanssiparia, tuli kuitenkin ravintolan johtaja: ”Kuulkas Eukeni, jolletta työ kokonaan huomiseks muuta teijä ohjelmistoo, nii meil tulloo ero.”

Toivo Kärjelläkin oli jazzia veressä. Kesällä 1939 hän voitti englantilaisen Rhytm-lehden jazzsävellyskilpailun kappaleella Things happen that way. Topi päättikin ruveta jazzmuusikoksi ja suunnitteli laivalipun ostamista Amerikkaan, mutta sitten tuli käteen ilmainen junalippu Kannakselle tykistön tulenjohtotehtäviin. Siellä mietteet muuttuivat ja jatkosodan luppoaikoina hän alkoi Homorovitsissa Syvärin takana kirjoitella aihioita tuleviin suosikki-iskelmiin.

Tuon Kärjen jazzkappaleen on levyttänyt ainakin suomalais-puolalainen laulaja Ewa Kaarela yhtyeensä kanssa 2003. Englanninkieliset sanat teki Barbara Helsingius. Ewa Kaarela Swing Bandiä vahvistivat levytyksessä Lasanen ja Sarpila.

Sotahommissa oli myös Tapio Rautavaara. Maaselän radiossa hän kuulutti, että seuraava kappale on omistettu Rommelille ja hänen joukoilleen, ja Kauko Käyhkö aloitti: ”Erämaassa eksyin kerran...” Äänislinnasta tuli Rautavaaralle pian komendantin ilmoitus: ”Tiedän, että olette TUL:n miehiä, mutta tuollaisia ei mennä sanomaan. Jos tämä homma jatkuu, niin rintamalle tulee lähtö.”

Levyillä on paljon sovituksia myös kappaleista jazzin ulkopuolelta, esimerkiksi maakuntalaulusta Kesäpäivä Kangasalla, jolle Sarpila on antanut hauska jazzahtavan nimen Summer Day in Clothing Business.
Samoin ovat instrumentaaliversiot Emmasta, Hasta mananasta, Liljankukasta, O sole miosta ja kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta iskelmästä Etkö uskalla mua rakastaa (Erik Lindström),

Yksi sävellys levyllä on When Your Lover Has Gone, jonka tekijä on Pohjanmaalta Amerikkaan pienenä poikana vanhempiansa kanssa muuttanut Einar Swan. Nimi olisi ollut ehkä Eino Joutsen, jos perhe ei olisi lähtenyt siirtolaiseksi Amerikkaan. Kappale tuli tunnetuksi elokuvassa Blonde Crazy (1931) ja tarina kertoo, että Frank Sinatra lahjoitti kaikki ko. lauluun sisältyneet rojaltinsa nuorena kuolleen Einar Swanin Ann-leskelle.

Monenlaisia kertomuksia kirjasta saa lukea. Kun
Sibelius ja Merikanto olivat pitkän illallisen jälkeen tulleet ulos Kämpistä, ajoi ohi lantavankkuri, jonka kuski vihelteli Merikannon Kesäillan valssia. Merikanto sanoi Sibeliukselle, että ”tuo on mun tuotantoa”, johon Sibelius: ”Koko lastiko?”

Kirjan toimittanut Martti Koljonen lainaa Pentti Lasasen haastatteluaan vuodelta 2009: ”Sävellyksessä on yleensä kolme peruselementtiä, rytmi, melodia ja soinnut. Jazzissa rytminen lähestymistapa on päällimmäisenä. Alun perin jazzissa oli kaksi ainutlaatuista elementtiä, jotka poikkesivat kaikesta muusta musiikista. Ensimmäinen tekijä oli kolmimuunteinen synkopointi, jonka omaksuminen vaati synnynnäistä lahjakkuutta. Toinen perinteiselle jazzille tunnusomainen piirre on aito bluesasteikko. Ennen vanhaan ne muusikot, jotka eivät hallinneet näitä jazzin peruselementtejä, tippuivat pois pelistä. Koulutus ei voi muuta kuin laittaa rakoihin kittiä, jos jazzalahjakkuus puuttuu.”

Mutta kun jazz 1920-luvulla tuli Suomeen, nämä asiat olivat vielä hakusessa, kuten Seppo Hovi kertoo: ”Meilläkin olivat 20-luvun trendejä autot, alastomuus, Freud, urbaani kaupunkimiljöö ja jonkinlainen jazz, jonka keskeinen hahmo oli rummunsoittaja. Hänellä oli soittimina vaikka auton torvi, kahvimylly, puupenaali ja sätkyukko maskottina.” Siitä se kuitenkin lähti. Työläisnuoriso sai Dallape-vetoisen haitarijazzinsa ja oppikoululaiset, ruotsinkieliset ja lahjakkaat juutalaiset alkoivat ajan myötä löytää radiosta trendikkäitä säveliä. SYK:n lukiolainen Harry Bergström oli yksi ensimmäisistä friikeistä, joka tilasi pianonuotteja ja jopa kirjekurssin Amerikasta.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 2. joulukuuta 2021

Rokotteesta kieltäytyjät ovat kuin tupakoitsijat


Jos kieltäytyy ottamasta koronarokotetta, ei sellaista ihmistä pitäisi ottaa ollenkaan julkiseen sairaalahoitoon.

Kysymys on filosofinen ja yhteiskuntapoliittinen. Jos ei hyväksy lääketieteellisesti todistetun suojan ottamista, pysyköön omillaan myös sairastuttuaan.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Hyvinvointiyhteiskunnassa pidetään huolta myös tyhmistä. Näinhän menetellään myös keuhkosyöpään sairastuvien tupakoitsijoiden ja viinalla maksansa pilanneiden kanssa.

Mutta jos olisi toisin, mihin vedettäisiin raja. Pitäisikö ajatella niin kuin uusliberalistista politiikkaa ajanut
Margaret Thatcher, joka sanoi: ”There is no such thing as society, only individual men and women.” (Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yhteiskunta, on vain yksittäisiä ihmisiä.)

Ennakoivasta terveydenhoidosta kieltäytyviä ei siis otettaisi julkisin varoin ylläpidettävään sairaanhoitoon, menkööt yksityissairaaloihin ja maksakoot itse koko hoidon.

Tähän tietenkin liittyy se uusliberalismin perusajatus, että verotusta pitäisi merkittävästi keventää, mikä käytännössä johtaisi keventämiseen myös keskussairaaloiden ja terveyskusten toiminnoissa.

Bertolt Brecht kirjoitti pamfletissaan Me-Ti - Käänteiden kirja (1965), että valtio on järjestettävä niin, ettei yksittäisen ihmisen edun ja yleisen edun välillä ole mitään eroa. Nyt koronavirusta vastaan taisteltaessa asia on periaatteessa näin, mutta tätä periaatetta eivät hyväksy rokotteesta kieltäytyvät.

Yleisen edun mukaista olisi, että koronarokotus määrättäisiin pakolliseksi. Jos sekään ei auttaisi, olisikin jo helpompi keskustella rokottamattomien jättämisestä ulos julkisesta sairaanhoidosta.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Abu Ghraibin kiduttaja katuu


Elokuvassa The Card Counter irakilaisia vankeja Abu Ghraibissa kiduttanut amerikkalaissotilas William Tillich sai 8,5 vuoden tuomion, jonka hän istui Leawenworthin sotilasvankilassa Kansasissa. Siellä hän luki Marcus Aureliuksen filosofista kirjaa Itselleni. Siinä Aurelius vaati itseään ja muitakin toimimaan moraalisesti oikein. Tillich oli toiminut oikein kiduttamalla irakilaisia esimiehensä, majuri John Gordon määräysten mukaisesti. Elokuvassa nämä tilanteet välähtelevät Tillichin mieleen takautumina, sillä hän on jo vapaalla jalalla. Niin on Gordokin, mutta hän ei edes saanut syytettä, koska hän ei varsinaisesti kuulunut USA:n armeijan henkilökuntaan, vaan oli Abu Ghraibissa vain ulkopuoliselta yritykseltä vuokrattuna siviilikonsulttina. Gordo oli kouluttanut amerikkalaisia tehostettuihin kuulustelumenetelmiin. Pahin väkivalta oli ulkoistettu.

Nämä väkivaltaiset kuulustelut paljastuivat vuonna 2004 joidenkin sotilasvanginvartijoiden ottamista valokuvista, jotka levisivät internettiin ja television ajankohtaisohjelmaan 60 minutes. Tuomituiksi tulivat sotaoikeudessa ne vanginvartijat, jotka kuvista tunnistettiin. Gordoa ei niissä näkynyt. Paul Schraderin ohjaamassa elokuvassa pääasia on kuitenkin Tillichin kärsimys ja yritys sovitukseen. Tilanne muuttuu kuitenkin hankalaksi, kun Tillich tutustuu nuoreen Cirk Beaufortiin, joka puolestaan on kostoretkellä Gordoa vastaan. Gordo oli ollut hänenkin isänsä kouluttaja, mutta isä oli myöhemmin traumatisoitunut, alkanut käyttää huumeita ja tehnyt itsemurhan. Cirk pitää Gordoa syyllisenä tähän kaikkeen ja on aikeissa kiduttaa ja tappaa Gordo. Tillich näkee tässä mahdollisuuden hyvittää omat pahat tekonsa estämällä Cirkin jatkamasta väkivallan kierrettä.

Hyvityksen, katumuksen ja koston teema on iso. Tillichiä esittävä
Oscar Isaac on vakuuttava. Hänen kärsimyksensä on ylitsepääsemätön. Hän on ruvennut pokerinpelaajaksi ja kiertää isoissa kasinoissa. Aina uuteen hotellihuoneeseen majoittuessaan hän ottaa taulut pois seiniltä ja peittää huonekalut lakanakankaalla. Näin hän tekee huoneista edelleen askeettisia sellejä itselleen, koska anteeksianto ei ole vielä toteutunut.

Oscar Isaac syntyi Guatemalassa 1979, oikea nimi
Óscar Isaac Hernández Estrada. Yhdysvaltoihin perhe muutti Oscarin ollessa muutaman kuukauden ikäinen. Ilmeisesti jotain pienimuotoisesti tuttua hänelle Tillichin roolissa on, sillä kouluaikoinaan Oscar oli huonoilla teillä, sytytti kerran koulun kuntosalin tuleen, turmeli ison seinämaalauksen ja erotettiin koulusta. Viimeksi ennen tätä elokuvaa Oscar Isaac näytteli Denis Villeneuven ohjaamassa Dyynissä (2021), jossa hän johtaa vaarallista Arrakis-planeettaa hallitsevaa herttua Leto Atreidesia. Isaac on olemukseltaan sellainen, että hänet tullaan varmaan jatkossakin näkemään vakavien kertomusten keskeisenä henkilönä.

The Card Counter on kova elokuva. Lippukassoille jonoja keräävää väkivaltaviihdettä se ei ole, vaan hitaasti kuoriutuva kertomus sovituksesta. Se on samaan tapaan kuvaus ihmisen vaikeista ratkaisuista kuin Schraderin American Gigolo (1980), Light Sleeper (1992) ja First Reformed (2017), joissa käydään syvällisesti läpi miesprostituutiota, huumekauppaa ja kirkon suhtautumista ilmastonmuutokseen. Tillichin tavoin ison taakan kanssa on tekemisissä myös Vietnamin sodan traumoista kärsivä Travis Bickle Martin Scorsesen Taksikusissa (1976), jonka Schrader käsikirjoitti. The Card Counterin yksi tuottaja on Scorsese.

Elokuvan kolmas päähenkilö on kasinoilla pyörivä Linda (
Tiffany Haddish), joka etsii uusia pelaajia pokeritalliinsa. Linda on kuin Gordo, ulkopuolinen sponsori, joka kuitenkin jättää varsinaisen vastuun pelaajille. Cirk Beaufortin roolissa on Tye Sheridan.

Elokuvassa viitataan SERE-nimellä tunnettuun sotilaskoulutukseen, jossa amerikkalaisia sotilaita valmennetaan selviytymään vaikeista tilanteista, mm. kidutuksesta. (SERE = Survival, Evasion, Resistance, Escape). Näitä keinoja pystytään tietenkin käyttämään käänteisestikin, kuten Abu Ghraibissa ja Guantanamossa tehtiin. - ”En koskaan unohda, että olen amerikkalainen, taistelen vapauden puolesta, olen vastuussa teoistani ja omistautunut periaatteille, jotka tekivät maani vapaaksi. Luotan Jumalaani ja Amerikan Yhdysvaltoihin.” Kun SEREn kääntää kiduttajan ohjeiksi, vastuuta ei kuitenkaan kanna kiduttaja, vaan hänen esimiehensä, jonka esimies taas on Amerikan Yhdysvallat tai CIA.

Keisari Marcus Aurelius (121 - 180): "Älä tuhlaa aikaa pohtimalla, millainen hyvän ihmisen pitäisi olla. Ole hyvä ihminen."

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 30. marraskuuta 2021

Edvard Gylling teki Karjalan tasavallasta väliaikaisen menestyksen


Venäjällä on ilmestynyt ensimmäisen kerran kirja
Edvard Gyllingistä, Karjalan tasavallan tärkeimmästä perustajahenkilöstä. Viime vuonna Karjalan tasavalta täytti sata vuotta ja kirjan julkaisi Petroskoin valtionyliopiston Pohjois-Euroopan tutkimusinstituutti. Kustannuksista vastasi Karjalan tasavalta, jonka kansallisen ja aluepolitiikan ministeriön Carelia-lehdessä on nyt iso juttu kirjasta. Kuva on kirjan julkistamistilaisuudesta Petroskoin yliopistossa. Juhlavuoden kunniaksi ilmestyi myös kirja 100 karjalaista symbolia, yksi kirjaan päässeistä symboleista on Edvard Gylling.

Carelia-lehdessä instituutin tieteellinen johtaja Valeri Shljamin sanoo Gyllingin olleen Neuvosto-Venäjän aluehallintojen kirkkaimpia hahmoja 1920-30-luvuilla. Gylling oli valmistunut Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi 1903 pääaineenaan maanviljelyksen kansantalous- ja tilastotiede sekä väitellyt tohtoriksi 1909 aiheesta ”Suomen torpparilaitoksen kehityksen pääpiirteet Ruotsinvallan aikana”. Myös yhteiskuntapoliittisesti Gylling oli valveutunut, oli ennen Suomesta pakenemistaan toiminut SDP:n kansanedustajana 1908-10 ja 1911-18 sekä toimi puoluetoimikunnan jäsenenä 1913-17 ja puolueen toisena varapuheenjohtajana 1917-18.

Karl Marxin filosofiaan Gylling oli hyvin perehtynyt. Marxin Pääoman ensimmäisen osan suomentamisohjelma syntyi Gyllingin aloitteesta, ja Pääoma ilmestyi aluksi vihkosina 1913-17 ja sitten kirjana 1918.

Kansalaissodan jälkeen Gylling pakeni syyskuussa 1918 Tukholmaan, jossa alkoi toimia SKP:n Ruotsin-toimiston johtajana. Tukholmassa syntyi myös suunnitelma itsehallinnollisen kommuunin perustamisesta Venäjän Karjalaan. Yrjö Sirola toimitti suunnitelman Leninille, joka kutsui Gyllingin toukokuussa 1920 Moskovaan selittämään ideaansa. Gylling ja Lenin olivat vanhoja tuttuja. Ensimmäisen kerran he tapasivat keväällä 1917, kun Suomen sosialidemokraattien valtuuskunta kävi Pietarissa, seuraava kerta oli joulukuussa 1917, jolloin Gylling neuvotteli Leninin kanssa Suomen sosialidemokraattisen puolueen valtuuskunnan jäsenenä itsenäisyyden myöntämisestä Suomelle. Kolmannen kerran miehet tapasivat Pietarissa keväällä 1918. Nyt 1920 Lenin hyväksyi Gyllingin uudet suunnitelmat ja Gylling nimitettiin perustettavan Karjalan työkansan kommuunin puheenjohtajaksi kesäkuussa 1920.

Viisitoista vuotta Gylling ehti Neuvosto-Karjalan johtajana kehittää Karjalan autonomista sosialistista neuvostotasavaltaa, kunnes
Stalinin vainot ulottuivat sinnekin. Yksi syy Gyllingin joutumisessa sivuraiteelle oli suomalaisuus. Kaikki eivät katsoneet hyvällä, että suomalainen johti Karjalan tasavaltaa. Gyllingiä myös syytettiin suomalaisten suosimisesta, lisäksi hänen sanottiin lähteneen ”nationalistiselle sovinismin tielle”. Patriotismi nousi Neuvostoliitossa ja esimerkiksi Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov kritisoi sitä, että alueille oli annettu liikaa valtaa, kun kaiken keskipisteenä piti olla suuri ja mahtava Neuvostoliitto. Joulukuussa 1934 Kirov murhattiin ja Leningradin uudeksi johtajaksi tuli Andrei Zhdanov, joka keväällä 1935 sanoi, että Karjalan johto oli mätä, se on syrjäytettävä. Gylling siirrettiinkiin Moskovaan Maailmantalouden instituutin tieteelliseksi työntekijäksi, vuonna 1937 hänet pantiin Ljubjankan vankilaan ja kesällä 1938 hänet teloitettiin Moskovassa.

Edvard Gyllingin
syntymästä on
tänään 140 vuotta
Gylling oli syntynyt 30.11.1881 Kuopiossa, oli kirjoittanut ylioppilaaksi vuonna 1900 Jyväskylän Lyseossa, jossa hänen luokkatoverinaan oli pari kuukautta vanhempi Otto Wilhelm Kuusinen.

Paljon ehti Gylling kuitenkin saada aikaan. Hän kävi monta kertaa Moskovassa ja sai hyväksynnän kehitystyölleen Karjalassa, kuten taloustieteen tohtori Valeri Shljamin kertoo. Gyllingin johdolla siellä hyödynnettiin Suomen kehitysmallin aineksia, jotka edellyttivät saha-, sellu- ja paperituotannon nopeutettua kehittämistä, tuottoisaa karjanhoitoa ja kalataloutta sekä mittavia asuin- ja kunnallistalouden hankkeita. Erikoisuus oli, että Karjalan valtiontalouden budjettia ei muodostettu liittovaltion myöntämin varoin, vaan oman taloustoiminnan, lähinnä metsäteollisuuden, tuloin. Valuuttavientitulojen osuus budjetista oli 25 prosenttia.

Gylling edisti voimakkaasti myös tiedettä ja kulttuuria. Karjalan monialainen tutkimuslaitos perustettiin 1930 ja Karjalan ensimmäisenä korkeakouluna valtiollinen pedagoginen instituutti 1931.

Ulkopolitiikkakin tuli mukaan, kun muutoksia nuoren Neuvosto-Venäjän ympärillä tapahtui. Karjalaan kohdistui sotilaallisen hyökkäyksen uhka, ja tämä vaikutti moniin asioihin. Shljamin sanoo Neuvostoliiton ymmärtäneen, että sodan alkamisriski oli suuri, mikä jarrutti teollisuuden ja infrastruktuurin kehittämistä Suomen raja-alueiden lähellä.
Tästä johtui, että Karjalan tasavallan erikoishallintokokeilukin päättyi 1933 eli Karjala menetti taloudellisen autonomiansa.

Tällä hetkellä tilanne on sellainen, että Gyllingin aikanaan ideoimista asioista pitäisi Shljaminin mielestä alkaa taas ottaa oppia. Gyllingin päämääriä olivat monipuolistaa metsätaloutta, kehittää energiataloutta
ja liikennettä sekä luoda suotuisat olosuhteet työvoiman värväämiseksi hyödyntämättömille alueille, ja nämä ovat ajankohtaisia asioita nytkin.

Venäjän Federaation arktisen alueen yhteyteen kuuluvaa Karjalan tasavallan osaa laajenettiin tuntuvasti 2020. Se tekee aiheelliseksi päivittää tasavallan sosiaalisen ja talouskehityksen konsepteja hyvinvoinnin ja kilpailukyvyn parantamiseksi, luoda pohjaa uusille taloussektoreille sekä estää ammattitaitoisen työvoiman ja nuorison poismuuttoa Karjalasta. Nämä ovat hyvinkin niitä asioita, joita Edvard Gylling ajoi.
Hänen muistoaan kunnioitetaan Petroskoissa nykyisin kovasti, on siellä Gyllingin rantakatukin nimettynä. Vuonna 1955 Gylling rehabilitoitiin Neuvostoliitossa.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 29. marraskuuta 2021

Vääryyksiä vastaan Saksan avulla


Jatkosotaa oli 80 vuotta sitten käyty jo yli viisi kuukautta, kun eduskunta 29.11.1941 klo 15 kokoontui suljettuun istuntoonsa. Edellinen tällainen istunto oli pidetty kesäkuun lopulla, kun sota oli Suomen osalta alkanut. Nyt pääministeri J.W. Rangell (Edistyspuolue) aloitti puheenvuoronsa sanomalla, että hallitus jättää eduskunnan käsiteltäväksi esityksensä Moskovan rauhassa 1940 luovutettujen alueiden palauttamiseksi Suomen valtakunnan yhteyteen. Tilanne vaikutti sodankäynnin kannalta menestykselliseltä ja Rangell luetteli sodan saavutuksia: Repola, Vuokkiniemi, Kostamus, Salla ja muitakin saavutettu, läpimurto Laatokan Karjalassa, Pitkäranta vapautettu, Jaakkima ja Lahdenpohja vallattu, Sortavala on jälleen meidän, Käkisalmi meillä, Viipuri vapautettu, joukkomme saavuttaneet Syvärin, Petroskoi eli Äänislinna vallattu jne.

Rauha talvisodasta oli tehty maaliskuussa 1940 viime hetkellä, sillä romahdus oli lähellä, kuten tiedettiin sodanjohdossa. Kansalle jäi kuitenkin käsitys sankarillisesta selviytymisestä ja nyt sankariteot olivat jatkumassa.

”Sotatoimemme ovat suurimmaksi osaksi pyyhkineet pois Moskovan rauhan vääryydet”, sanoi Range
ll eduskunnassa. Pitkän puheensa loppuvaiheessa hän vielä pyysi kansanedustajia nousemaan ylös kunnioittamaan hiljaisuudella isänmaan povessa valkeitten ristien alla lepäävien sankarivainajien muistoa.

Muita puheenvuoroja ei käytetty, vaan eduskunnan puhemies
Väinö Hakkila (SDP) ehdotti, että hallituksen esitys pantaisiin pöydälle eduskunnan seuraavaa täysistuntoa odottamaan. Istunto päättyi klo 16.08 ja se seuraava täysistunto alkoi heti perään klo 16.45. Sen aluksi Hakkilan piti lyhyen menettelytapapuheenvuoron, jonka jälkeen ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja Väinö Voionmaa (SDP) palasi heti siihen Moskovan ”pakkorauhaan”, jolle ei ollut oikeutusta eikä mitään kohtuutta.

”Se rauhanteko oli poliittinen väkivallanteko Suomea vastaan”, sanoi Voionmaa. ”Rauhansopimuksessa sanotaan sen tarkoituksena olleen Leningradin ja Muurmanin kaupunkien ja rautatien turvaaminen. Todellisuudessa se silpoi Suomen aluetta tunnottomalla ja mitä vahingollisimmalla tavalla.
Ei ole kumma, että moni kansalainen maassamme jo alusta alkaen piti tällaista rauhaa kestämättömänä, koska katsoi, ettei kansa voi pitää pyhänä sopimuksia, jotka perustuvat huutavaan vääryyteen ja joilla sen maan itsenäisyys koetetaan tuhota.”

Nyt oli kuitenkin aseveli Saksa apuna ja Voionmaa sanoi sen musertavan ryntäyksen Neuvostoliittoa vastaan olleen suureksi eduksi ja huojennukseksi Suomen urhealle armeijalle.
Voionmaa sanoikin sodan tuloksen olevan meidän kannaltamme niin selvä, että on siis ryhdyttävä niihin valtiotoimiin, joita palautettavien alueiden liittäminen isänmaahan edellyttää.

Lisäksi Voionmaa otti esille sen Itä-Karjalassa sodan jalkoihin joutuneen suomalaisen kansanosan, joka ”odottaa vapautumisensa hetkeä pitkäin vuosisatain sorrosta ja pimeydestä. Eikö tällainen heimo ole ansainnut vapautusta ja itsemääräämisoikeutta ja paikkaa meidän rinnallamme kansain yhteisöissä?”

Kun Voionmaa puheensa päätteeksi sanoi sosiaalidemokraattisen ryhmän äänestävän yksimielisesti hallituksen esityksen hyväksymisen puolesta, salista kuului ”hyvä, hyvä”
-huutoja. Vastaavanlaiset ilmoitukset äänestyskäyttäytymisestä antoivat ryhmiensä puolesta Juho Piippola (Maalaisliitto), Pekka Pennanen (Kokoomus), Elis Furuhjelm (Rkp), Bruno Salmela (IKL) ja Sulo Heiniö (Edistyspuolue).

Pennanen vahvisti Kokoomuksen kantaa sillä, että ”maailman mahtavin sotilasvalta Saksa on ottanut tehtäväkseen tuhota koko maailmaa uhkaavan bolshevismin, ja siitä on Suomen kansa kiitollinen Saksan kansalle ja sen johtajalle”.

Salmela otti erikseen esille sen, miten suhtaudutaan sellaisiin valloitetuille alueille jääneisiin suomalaisiin, jotka ovat siellä työskennelleet kuitenkin Neuvosto-Venäjän puolesta.
Salmela ehdotti, että joku viranomainen tutkisi, onko jotain sellaista syytä, joka tekee kysymyksessä olevan henkilön ottamisen Suomeen kyseenalaiseksi. Tästä asiasta ei kuitenkaan enempää keskusteltu, joten eduskunnan täysistunto päättyi.

Seuraavat suljetut istuntonsa eduskunta piti syyskuussa 1943, helmikuussa 1944 ja rauhansopimuksen jälkeen syyskuussa 1944.
Sitten oli vielä edessä Lapin sota.

Olisi varmaan parempiakin keinoja hoitaa naapurisuhteita kuin mitä juuri on koettu”, sanoi alikersantti Mauno Koivisto syyskuussa 1944.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 27. marraskuuta 2021

Näkyvät paholaiset


Huomasin pyöritteleväni päätäni elokuvateatterissa. Suomalainen dokumenttielokuva, vaikkakin intialaisen Rahul Jainin ohjaama Invisible Demons – Tuhon merkit on karmeampi kuin pahimmat sarjamurhaajaelokuvat. Se kertoo 15 miljoonan asukkaan Delhistä, joka ennen pitkää tukehtuu ja kuolee saasteisiin, jos ei jotain radikaalia muutosta saada aikaan. Elokuvan englanninkielinen nimi tarkoittaa näkymättömiä paholaisia, mutta kyllä ne ovat jo näkyvissäkin, kaksi niitä on: saastuminen ja ilmastonmuutos. Kun tähän vielä lisätään koronavirus, johon Intiassa on kuollut jo 470 000 ihmistä, niin hirvittää.

Delhin tv-uutislähetyksissä kerrotaan päivittäin kaupungin saasteindeksistä, mitä se oli aamulla ja mihin se oli noussut iltaan mennessä – siinä missä meillä tänä iltana säätiedotuksessa
ennustetaan, että huomiseksi on tulossa kivasti pakkasta 5 tai 7 astetta. Eikä ratkaisumahdollisuuksia Intiassa ole monta. Ainot todelliset keinot olisivat teollisuuden ja liikenteen lopettaminen, lannoitteiden ja kasvinsuojelumyrkkyjen kertakaikkinen kieltäminen, ainakin muovin estäminen pakkausmateriaalina ja mitä näitä nyt olisi.

Ei mene tasan. Edellisessä jutussani kirjoitin pohjoismaisesta hyvinvointionnelasta, nyt maapallon toiselta puolelta, jossa kaikki asiat ovat päin helvettiä.

Elokuva alkaa puistosta tai hienon talon pihapuutarhasta, jossa talonmies levittää bensamoottorilla käyvällä puhaltimella hyönteismyrkkyä, koko puisto täyttyy melusta ja paksusta savusta. Sen jälkeen autotallista lähtee iso maasturi liikenteeseen, joka on aina jumissa, vaikka kadulla olisi yhteen suuntaan 15-20 ajokaistaa.

Tilanne Delhissä on kestämätön. Siellä kuolevista ihmisistä kymmenen prosenttia kuolee ilmansaateisiin. Eikä kaupungin läpi kulkeva Jamuna-joki tarjoa enää minkäänlaista apua. Eräs mies sanoo elokuvassa, että 30 vuotta sitten joen vettä saattoi vaikka juoda, mutta nyt se on saastevaahdon peitossa, koska teollisuus syytää siihen prosessivesipäästönsä.
Delhin köyhimmällä väestönosalla on jatkuva vesipula, eikä siihen ole mitään helpotusta, koska vettä ei voi keneltäkään lainata. Rahaakin on helpompi saada kuin puhdasta vettä.

Ilma Delhissä on välillä niin saastuneen harmaa, että autoilla pitää ajaa pitkätvalot päällä keskellä päivääkin. Koulujakin on suljettava viikoksi tai pariksi, ettei lasten tarvitse lähteä kodeistaan hengittämään koulumatkoilla saastetta.

Delhin neljä korkeinta paikkaa ovat vuoria,
jotka ovat syntyneet, kun kaatopaikat ovat kasvaneet jättiläismäisiksi. Kaatopaikoilla elää myös lehmiä ja härkiä etsien ruokaa, joksi paremman puutteessa käyvät myös muovipussit.

Ilmastonmuutos tietenkin vaikeuttaa tilanteeseen dramaattisesti. Tuotantoyhtiö Toinen katse Oy:n tehdessä elokuvaa Delhissä kerrottiin tv-uutisissa, että lämpötila oli päivällä kesäkuussa 49,2 astetta. Ihmiset siellä ovat tottuneempia kuumuuteen kuin me täällä onnellisessa Pohjolassa, mutta liika on liikaa sielläkin, varsinkin kun hellejakso kestää ja kestää. Sadetta tuovaa monsuunikautta odotetaan, mutta kun se alkaa, ollaan toisessa äärimmäisyydessä tulvien ja joka paikkaan seilaavan saasteroinan kanssa.

Elokuva on 70 minuuttia pitkä. Iikka Vehkalahden tuottamana ja Tuomo Hutrin kuvaamana sen sanoma on selvä: pyrkiessään mahdollisimman nopeaan taloudelliseen kasvuun ihminen louhii biosfääriä, eikä pysty enää näkemään kaiken alkulähdettä luontoa, joka on tuhoutumassa. Delhissä saaste- ja ilmastokriisin seuraukset eivät ole tulevaisuuden uhkakuvia, vaan nykyaikaa.

Vehkalah
ti ja Jain tapasivat Intiassa, yhteys syntyi ja Vehkalahti oli tuottamassa jo Jainin edellistä elokuvaa Machines (2016), joka kuvaa epäinhimillistä työtä valtavassa tekstiilitehtaassa Gujaratissa Intiassa. Työntekijöiden haastatteluilla Jain kertoo eriarvoisuudesta ja sorrosta, ihmisistä ja koneista. Invisible Demons on sitäkin isompi elokuva, kuten Jain on sanonut: ”Lajistamme on tullut syöpä, joka tuhoaa planeetan. En puhu oikeastaan homo sapiensseista, vaan lajimme kapitalismin värittämästä ajattelusta. Tämä ajattelumalli on levittäytynyt kaikkeen toimintaamme eikä kukaan tunnu tietävän, miten tätä hulluutta voisi enää lopettaa. Yksi surkeimmista ajatuksista on, että maksamme kovan hinnan vain hyödyttääksemme hyvin pientä joukkoa varakkaita ihmisiä. Näillä ihmisillä on käytössään lähes rajattomat resurssit suojata itsensä ja siksi he eivät ole kiinnostuneita ratkaisemaan ongelmaa.”

Rahul Jain tuntee asian hyvin, sillä hän itse sanoo olevansa ”ilmastointilapsi”. Rikkaiden vanhempien lapsena hän on aina kasvanut viileässä kodissa, jossa ilmastointilaite ratkaisee ongelmat. Ei koskaan ole kuuma eikä kylmä, kunhan voimalat vain tuottavat sähköä ilmastointilaitteen pyörittämiseen, kivihiilellä tai millä tahansa, kunhan pyörii.

Köyhemmille ei j
umalistakaan ole avuksi. Elokuvan yhdessä kohtauksessa jokin jumalapatsas upotetaan saastevaahtoiseen Jamunaan. Mene sinne, kun sinusta ei mihinkään ole.

Toinen katse Oy:n
ohella toisena tuottajaosapuolena oli saksalainen Ma.Ja.De Filmproduktion ja elokuvan suurin rahoittaja oli Participant Media (Los Angeles). Tuotantoa tukivat myös Suomen elokuvasäätiö, Yleisradio ja AVEK.

kari.naskinen@gmail.com