Hullu paljo työtä tekkyö, Käksalmes ellie vähemmälläki

Suurin osa suomalaisista ei tiedä Käkisalmesta muuta kuin laulun, jossa isä toi Käkisalmen markkinoilta ennen sotia väärän vitosen. Se ei tuonut onnea, vaan aamusella talo paloi kivijalkaan ja lehmä kuoli. Onni käänsi arkisen puolensa, kuten myöhemmin koko Karjalankannakselle.

Jos haluaa lisää tietoa Käkisalmesta, kannattaa käydä Käkisalmi-museossa Heinolassa, jossa tänä kesänä on perusnäyttelyn lisäksi erikoisnäyttely Karjalan merestä Laatokasta. Museota ylläpitää Käkisalmi-säätiö, jonka kotipaikka on tietenkin Heinola, josta jatkosodan jälkeen tuli suurin käkisalmelaisten evakkojen sijoitusalue. Tuolloin Heinolan alue muodostui kaupungista ja maalaiskunta, joissa ennen Kägöisalmen evakkoja oli asukkaita yhteensä noin 9000. Vuoden 1948 lopussa käkisalmelaisia oli kaupungissa 122 ja maalaiskunnassa 814.

Heinolan seudun lisäksi käkisalmelaisia sijoittui asumaan myös Nastolaan ja Iittiin. Tilapäissijoitukseen 1944 sijoitettiin Käkisalmen maalaiskuntalaisia myös Pohjanmaalle Alavudelle, Peräseinäjoelle ja Töysään sekä kaupunkilaisia mm. Ähtäriin, mutta monet siirtyivät Heinolan seudulle vuodesta 1947 alkaen, koska siellä asui jo muita vanhoja tuttuja.

Käkisalmi-museo on hyvin ja antoisaksi koottu. Käkisalmi Laatokan rannalla on Karjalan vanhimpia kaupunkeja. Se syntyi jo 1200-luvun lopulla, ja ennen talvisodan alkua sekä kaupungissa että maalaiskunnassa oli hieman yli 5000 asukasta kummassakin.

Oli myös Käkisalmen lääni, joka oli perustetttu 1634. Vuonna 1812 Käkisalmen läänin alueet liitettiin Viipurin lääniin. Entisen Käkisalmen läänin pohjoisosat jäivät sotin jälkeen Suomeen, kun taas etelä- ja itäosat luovutettiin Neuvostoliitolle. Nyky-Suomeen jääneitä Käkisalmen läänin alueita olivat Kitee, Tohmajärvi, Liperi, Ilomantsi, Lieksa ja muitakin Pohjois-Karjalan pitäjiä.

Tämän jutun kuvana on pienoismalli Käkisalmen vanhasta Korelan linnasta Vuoksen koskien keskellä. Se on kaupungin tärkein nähtävyys nykyisinkin. Linna ja kaupunki ovat vaihtaneet useita kertoja omistajaa Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Vanhan linnan pohjoispuolella on 1700-luvulla rakennettu uusi linna. Menetettyään sotilaallisen merkityksensä uuden linnan majoitusrakennukset muutettiin ensin vankilaksi, sitten hullujenhuoneeksi ja lopulta kasarmiksi. Suomen hallinnassa tälle kauniille kasarmille oli sijoitettuna ensin Viipurin Rykmentin osia ja myöhemmin Savon Jääkärirykmentti.

Museossa esitellään myös Käkisalmesta Heinolaan tulleita ihmisiä. Yksi myöhemmin merkkimieheksi nousseita oli Eino Kolli, joka syntyi maanviljelijäperheeseen 1925. Metsäteknikoksi valmistuttuaan Kolli perusti Valkopuu-nimisen yhtiön ja 1953 hän hankki sahaustoimintaa harjoittaneen Vierumäen Teollisuus Oy:n koko osakepääoman ja toimi yrityksen toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana. Vuonna 1990 Kolli jäi eläkkeelle ja myi ison yhtiönsä, joka nyt toimii nimellä Versowood.

Kun hypätään pois Heinolasta, ovat tuttuja käkisalmelaisia olleet myös kulttuurialoilta tutut Ture Ara, Martti Joenpolvi, Harri Kaasalainen, Aku Korhonen, Veikko Leppänen ja Erkki Melartin, josta on parhaillaan näyttely Heinolan musiikkiopistossa. Käkisalmesta ovat kotoisin myös jääkiekkomiehet Göran Stubb ja Urpo Ylönen.

”Hairahtuuha se hevoneki neljält jalalt, mitä sit ihmine yhelt kielelt.”

kari.naskinen@gmail.com

Hella Wuolijoki loi nykyaikaisen radio-ohjelmiston

Radion ykköskanavalta on viime viikkoina lähetetty uusintana Hella Wuolijoen jatkokuunnelmaa Työmiehen perhe vuosilta 1949-51, huomenna lauantaina tulevat jaksot 8 ja 9. Jaksoja tehtiin aikoinaan 29, mutta niistä ei ole tallella kuin kymmenen ensimmäistä. Tiedot kyllä tuntuvat hatarilta, sillä huomisen ohjelmatiedoissa jaksojen kokonaismääräksi ilmoitetaan 22. Eikä kaikista näyttelijöistäkään ole tietoa, mutta mainitaan kuitenkin Vilho Siivola, Tyyne Haarla, Emmi Jurkka, Sasu Haapanen ja muutama muu.

Hella Wuolijoki oli valittu Yleisradion pääjohtajaksi sotien jälkeen 1945, kun hänet oli armahdettu Katajanokalta, johon oli tuomittu 1943 elinkautiseen vankeuteen maanpetoksesta (yhteistyö neuvostoliittolaisen desantin ja agentin Kerttu Nuortevan kanssa). Sitten poliittiset tuulet taas vaihtuivat ja 1949 Yleisradion hallintoneuvosto erotti hänet äänin 13-3. Ehdotuksen erottamisesta teki Maalaisliiton Atte Pakkanen SDP:n Väinö Hakkilan tukemana. Perusteena oli yleinen tyytymättömyys pääjohtajan ohjelmistopolitiikkaan, vasemmistolainen suuntaus ja henkilöstövalinnat. Erottamista vastustivat Hella Wuolijoen oman puolueen SKDL:n edustajat.

Erottaminen oli puhtaasti poliittinen toimi. Sodanjälkeinen vasemmistolainen kausi päättyi ja radio haluttiin ”normalisoida”. Hella Wuolijoki oli uudistanut ohjelmistoa yhteiskunnallisen keskustelun ja kansansivistyksen suuntaan, mutta tämä tulkittiin vasemmistolaiseksi indoktrinaatioksi. Uudeksi pääjohtajaksi valittiin sitoutumaton porvari Einar Sundström.

Työmiehen perhe oli yksi osa yhteiskunnallista keskustelua. Se oli pääjohtajan vastine keskiluokkaiselle Suomisen perheelle, joka oli alkanut radiossa jo 1938. Virkaanastujaispuheessaan pääjohtaja sanoi, että radion on ”seurattava kaikkien kansalaisryhmien elintärkeää toimintaa ja esitettävä kaikkia kansamme kohtaloita määrääviä asioita ja tilaisuuksia”. Työmies Jaakko Rantasen perheen kronikka Etelä-Hämeestä vuosilta 1895 - 1945 oli osa tätä ohjelmapolitiikkaa.

Työmiehen perhe ei kuitenkaan saavuttanut yhtä suurta suosiota Suomisen perheen kanssa. Eikä siitä tullut menestystä teatterinäytelmänäkään. Romaaniksi se ei 50-luvulla kelvannut, kun ainakin Tammessa katsottiin, että se halvensi liikaa porvareita. Vasta 1970 Weilin + Göös julkaisi sen.

Suomisen perheen elämää sen sijaan seurattiin mielenkiinnolla kuudessa elokuvassakin ja saatiin kansan uudeksi suosikiksi Lasse Pöysti. Eipä silti, ei Työmiehen perhe toiminut kunnolla kuunnelmanakaan, kuten havaitsin kuunneltuani kaikki kymmenen jaksoa Yle Areenasta. Juonellinen virtaus katkesi jokaisen 20 minuutin jakson jälkeen, kun seuraavan viikon jaksossa oltiin hypätty ajassa eteenpäin, taas uuteen episodiin. Hella Wuolijoki ei hallinnut tällaista esitystapaa.

Radiotoiminnan hän kuitenkin osasi. Radioteatterin hän perusti 1948 ja sai sen johtajaksi Olavi Paavolaisen. Muina nykyaikaiseen yleisradiotoimintaan sopivina uutuuksina käynnistyivät Hella Wuolijoen aikana myös ruotsinkielinen ohjelmayksikkö, Pienoisparlamentti, Työmiehen tunti, Maamiehen tietolaari, Metsäradio, ja Radion sinfoniaorkesterista kasvatettiin täysikokoinen orkesterin.

Pienoisparlamentti oli ensimmäinen politiikan keskusteluohjelma, ja Hella Wuolijoki itse toimi sen vetäjänä lauantai-iltaisin. Kun televisiota ei vielä ollut, Pienoisparlamenttia kuuntelivat yli 60 prosentia suomalaisista. Varsinkin alkuvaiheissa keskustelamassa olivat usein Urho Kekkonen (Maalaisliitto) ja Hertta Kuusinen (SKDL). Joskus mukana oli myös Sylvi-Kyllikki Kilpi (SDP:n vasemmisto-oppositio), mutta demarit olivat tyytymättömiä, samoin kokoomuslaiset.

Sitten kun Hella Wuolijoki lähti, linjaa veivattiin kevyemmäksi Radioteatterissakin: Kankkulan kaivolla, Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailut, Hyvää iltaa, nimeni on Cox, Paul Temple, Knalli ja sateenvarjo…

kari.naskinen@gmail.com

Ingmar Bergmania etsien

Kun Ingmar Bergmanin syntymästä oli 2018 kulunut sata vuotta, teki Margarethe von Trotta hänestä dokumenttielokuvan. Jossain vaiheessa se tuli Suomessakin suoratoistopalveluihin ja nyt löysin sen katsottavaksi dvd:nä suomeksi tekstitettynä. Se alkaa samalla kallioisella rannalla, jossaristiretkiltä palaava Seitsemännen sinetin ritari kohtaa Kuoleman ja haastaa tämän shakkipeliin elämästä ja kuolemasta. Margarethe von Trotta itse istuu kivenlohkareella ja kertoo kohtauksen tapahtumat tarkasti alusta loppuun.

Seitsemäs sinetti on selvästi saksalaisohjaajan suosikkielokuva ja Bergman hänelle elokuvan historian paras ohjaaja. Pian tämän jälkeen von Trotta ottaa esille Göteborgin elokuvajuhlien kirjan vuodelta 1994, jossa on luettelo Bergmanin valitsemista yhdestätoista suosikkielokuvasta sen vuoden felmifestivaalin erikoisohjelmistoon. Ne ovat kirjassa ikäjärjestyksessä nuorimmasta alkaen, ja miten sattuukaan, ensimmäisenä on Margarethe von Trottan Sisarukset (1981). Muut:

Andrzej Wajda: Orkesterinjohtaja
Andrei Tarkovski: Andrei Rublev
Bo Widerberg: Korppikortteli
Federico Fellini: La Strada
Akira Kurosawa: Rashomon
Billy Wilder: Auringonlaskun katu
Marcel Carné: Sumujen laituri
Carl Th. Dreyer: Jeanne d´Arcin kärsimykset
Charles Chaplin: Sirkus
Victor Sjöström: Ajomies

Vuonna 2007 kuollut Ingmar Bergman sanoi, että hänen esikuvansa elokuvaohjaajana oli Sjöström ja suosikkielokuvansa Sjöströmin viimeinen elokuva Ajomies (1921). Omassa Mansikkapaikassaan (1957) Bergman perkaa syvältä vaikeaa suhdettaan kurjaan saarnaajaisäänsä. Se on alusta loppuun Bergmanin kipeää sukellusta omaan lapsuuteensa ja minuuteensa. Mansikkapaikassakin on ajomies: Isak Borg lähtee Tukholmasta vanhalla Packardilla Lundiin promovoitavaksi yliopiston kunniatohtoriksi, ja kuka näyttelee Borgia – Victor Sjöström. Matka on tilintekoa menneisyydestä. Isak Borg käy läpi tekemisiään ja laiminlyöntejään, ja Isak Borg on myös Ingmar Bergman. Molempien nimikirjaimet ovat IB, ja vähän muokaten nimestä tulevat ”is” ja ”borg”, jäinen linna, jollaisessa Ingmar lapsuutensa eli.

Kerran aikaisemmin oli Sjöström ollut Bergmanin elokuvassa, Onnea kohti (1949). Mansikkapaikassa hän oli 78-vuotias.

Margarethe von Trotta (kuvassa) on haastatellut myös Bergmanin lastenlapsista Daniel Bergmania ja Ingmar Bergman nuorempaa sekä lapsenlasta Judith Bergmania. Muita haastateltavia ovat mm. Oliver Assayas, Stig Björkman, Jean-Claude Carrière, Mia Hansen-Löve, Gunnel Lindblom, Carlos Saura, Liv Ullman ja Ruben Östlund. Oikein hyvä elokuva, läpileikkaus Bergmanin elokuva- ja teatteriurista sekä henkilökohtaisesta elämästä, jossa omat lapset eivät olleet yhtä tärkeitä kuin elokuvissa esiintyneet lapset. Jäinen linna sulamatta edelleen.

kari.naskinen@gmail.com

Pääministerin valta ei riitä

Ensimmäiset julkisuudessakin pääministerivaaleiksi sanotut vaalit olivat 1999. Silloin Esko Aho haastoi kaksinkamppailuun istuvan pääministerin Paavo Lipposen ja nimenomaan samassa vaalipiirissä Helsingissä. Voittajasta tulisi seuraava pääministeri, kampanjoi Aho. Enemmän ääniä hän saikin, 11 869, Lipponen 11 823. Puolueiden äänimäärissä ero oli kuitenkin iso Lipposen eduksi, SDP sai eduskuntaan 63 paikkaa, Keskusta 44, joten pääministeriksi tuli edelleen Lipponen.

Tuon jälkeen on aina puhuttu pääministerivaaleista. Tämän kehityksen mahdollisti jo Mauno Koivisto presidenttinä ollessaan, kun hän ikään kuin väistyi sivustakatsojaksi niissä asioissa, joita hallitus hoiti. Pääministerin ja hallituksen asema perustuu nykyisin siihen Koiviston malliin, jossa selkänojana on eduskunta, ei enää presidentti. Urho Kekkonen oli ollut myös sisäpolitiikan junailija. Hiihtämisen, kalastamisen, Hrushtshovin kanssa saunomisen ja nootteihin vastaamisen lomassa hän ehti panna myös hallitusasiat kuntoon mieleisellään tavalla.

Muodollisestikin Koiviston rakentama asetelma vahvistui, kun 1991 hallitusmuotoon tehdyn lisäyksen perusteella hallitusohjelma on annettava tiedoksi eduskunnalle. Presidentti seuraa sivusta kuin lentopallokentän vaihtopenkiltä.

Silloin Lipposen ja Ahon kamppailun aikoihin syntyi toinenkin uusi asia, sateenkaarihallitus. Siihen aikaan sateenkaarella ei vielä tarkoitettu pride-touhuilua, vaan sitä, että hallitus oli monenkirjava. Lipposen molemmat hallitukset 1995 - 2003 muodostivat SDP, Kokoomus, Vasemmistoliitto, Vihreät ja Rkp sekä matemaattistaktisista syistä maa- ja metsätalousministerinä puolueiden ulkopuolelta Kalevi Hemilä.

Ensi vuonna ovat taas pääministerivaalit, joissa Suomen johtajan paikasta kilpailevat Petteri Orpo ja Antti Lindtman. Kumpikaan ei ole puolueessaan täydellisesti hallitsevassa asemassa, mutta puheenjohtajina he kuitenkin ovat vaalien ykkösnimet.

Henkilökohtaiset äänimäärät eivät ratkaise mitään. Viimeksikin Petteri Orpo sai 17 000 ääntä, kun Elina Valtonen sai 33 000 ja Antti Häkkänen 21 000. Persujen Wille Rydman sai 12 000 ääntä, mutta tällä äänimäärällä hän nyt läimii Orpoa molemmille poskille.

Koska Petteri Orpo joka tapauksessa on pääministerivaalien voittaja eli kansan valitsema pääministeri, hänen pitäisi pystyä panemaan Rydman kuriin. Jos ei muu auttaisi, ulos hallituksesta. Orpon valta ei kuitenkaan riitä tai hän ei vain uskalla, koska pikkunappula Rydmanin erottaminen voisi viedä Perussuomalaiset-puolueen kokonaan hallituksesta ja se lopettaisi Orpon uran kansan valitsemana pääministerinä. Eikä tämä olisi mitenkään väärin, koska Orpo on tuoreen gallupin mukaan kaikkien aikojen huonoin pääministeri.

Toisaalta ei tiedä, vaikka Orpo ja Kokoomuksen enemmistö olisivat jopa Rydmanin saksilinjan kannalla. Ensin pantiin rahahanat pienemmälle kulttuuritoiminnan osalta ja nyt on vuorossa sosiaali- ja terveystoimen tärkeä vapaaehtoistoiminta. Jostainhan on saatava kymmenet ja sadat ja tuhannet miljoonan Turun tunninrataan, yleisurheilun EM-kisoihin ja Helsingin uuteen jäähalliin. Uudenlaista siltarumpupolitiikkaa toteuttava Rydman toimii tässä hyvänä apupoikana.

kari.naskinen@gmail.com

Kekkosesta

On vaikea kertoa Koivistosta jotain nuorelle ihmiselle, joka ei tiedä hänestä mitään. Koivisto oli suuri presidentti. Niinistö ei ole yhtä suuri kuin Koivisto. Eikä Ahtisaari ole mitään Koivistoon verrattuna. Halonen ja Stubb taas ovat pelkkiä kuplia verrattuna Koivistoon. Oikeastaan kaikki ihmiset ovat kuitenkin kuplia Kekkoseen verrattuina, ainoastaan Kekkoseen verrattuna Koivisto itse on kupla.

Sen vuoksi jätänkin Koiviston väliin ja kirjoitan teille mieluummin Kekkosesta.

Vaikka oikeastaan Kekkonen on niin suuri, että hänestä on mahdotonta kirjoittaa mitään, siksi kirjoitan sittenkin Koivistosta.

Mutta Koiviston jälkeen olisi jotenkin noloa kirjoittaa Kekkosesta. Ja Koivistosta taas on mahdotonta kirjoittaa. Sen vuoksi on parasta, etten kirjoita kenestäkään yhtään mitään.

(Mukaelma Daniil Harmsin tarinasta Pushkinista ja Gogolista.)

kari.naskinen@gmail.com

Eukkoja putosi ikkunasta

”Muuan eukko kierähti kohtuuttomassa uteliaisuudessaan ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.

Ikkunasta kurottautui toinen eukko ja alkoi katsella pudonnutta, mutta kohtuuttomassa uteliaisuudessaan hänkin kierähti ikkunasta, putosi ja läsähti katuun.

Sitten ikkunasta kierähti kolmas eukko, sitten neljäs ja viides.

Kun kuudes eukko oli pudonnut ikkunasta, kyllästyin katselemaan ja lähdin Maltsevskin torille, missä sokea mies oli kuulemma saanut lahjaksi villasaalin.”

Tämä tapahtui Leningradissa ja tapauksesta kirjoitti oheisen raportin kirjailija Daniil Harms. Kun NKVD sai käsiinsä jonkin painotuotteen, jossa tämä oli julkaistu, kirjailija pidätettiin ja Harms pantiin putkaan, sillä tällaiset jutut eivät edistäneet sosialistista realismia eikä neuvostokasvatusta.

Sitten kunnon kansalainen toi KGB:lle toisen Harmsin kertomuksen: ”Orlov söi kerran liikaa survottuja herneitä ja kuoli. Kuultuaan tästä myös Krylov kuoli. Spiridonov kuoli muuten vain. Spiridonovin vaimo putosi penkiltä ja kuoli hänkin. Spiridonovin lapset hukkuivat lampeen. Spiridonovin isoäiti alkoi ryypiskellä ja lähti matkoihinsa. Mihailov lakkasi kampaamasta hiuksiaan ja sai rupia päähänsä. Kruglov piirsi naisen, jolla oli ruoska kädessä, ja menetti järkensä. Perehrestov sai sähkeitse 400 ruplaa ja rupesi niin koppavaksi, että sai potkut töistä.

Hyvät ihmiset eivät osaa pitää asioitaan oikeilla raiteilla.”

KGB toimitti tämän kirjoituksen NKP:n politbyroohon ja pani mukaan lapun, että kirjoittaja on hullu, ei ole syytä antaa olla vapaalla jalalla. Stalin oli samaa mieltä, joten Harms karkotettiin kahdeksi vuodeksi Kurskiin. En tiedä, näinkö tapahtui, mutta jotain kuitenkin. Kurskista päästyään Harms jatkoi edelleen samankaltaisten juttujen kirjoittamista ja NKP:n keskuskomitea passitti hänet Leningradin vankilan psykiatriselle osastolle virallisena syynä kuitenkin trotskilaissympatiat. Kirjailija kuoli nälkään 1942 Leningradin piirityksen aikana.

Harmia kerrakseen. Oikealta nimeltään kirjailija oli Daniil Ivanovitš Juvatšov. Salanimen hän kehitti jo nuorena englannin kielen sanasta harm (vahinko). Nyt WSOY on julkaissut uusintapainoksena hänen pienoistarinoitaan. Avatgardea, surrealismia, dadaismia, mutta ei sosialistista realismia edes nimeksi. Ne eukkojen putoamiset ikkunasta viittaavat enemmän Putinin Venäjään.

Sattumia-kirjan yhdessä tarinassa Harms kertoo rehabilitoinnista. Yhtä hauska juttu kuin muutkin. Hänet itsensä rehabilitoitiin Neuvostoliitossa 1960-luvulla. Otsikkokuvani otin kirjan kannesta, jossa on Vladimir Grinbergin maalaama muotokuva Harmsista (1941).

”Votka on terveellinen juoma, Sakerdon Mihailovitsh sanoi ja täytti lasit. - Metshnikov on kirjoittanut, että votka on terveellisempää kuin leipä ja leipä on pelkkää olkea, joka mätänee mahalaukuissamme.”

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomuksen kansanedustaja suomensi Marxin Pääoman

Suomennoksen ensimmäinen osa Karl Marxin Pääomasta ilmestyi yhdeksänä vihkona 1913-18. Kustantajana oli sosiaalidemokraattinen Työväen sanomalehti Oy, mutta suomentajana oli yllättävästi toiminut filosofian kandidaatti Oskar Wilhelm Louhivuori, joka maailmankatsomukseltaan edusti aivan toista laitaa. Ennen kuin suomennos oli kokonaan ehtinyt ilmestyä, hän toimi Suomalaisen puolueen kansanedustajana 1917-18 ja Kokoomuksen kansanedustajana 1918, minä aikana hän oli myös sosialitoimituskunnan päällikkönä Svinhufvudin ja Paasikiven senaateissa (hallituksissa).

Kaikkein mustin porvari ei Louhivuori kuitenkaan ollut. Vuoden 1918 sodan syistä hän kirjoitti analyysin, jossa hän yhdeksi syyksi sanoi, ettei porvaristo ollut ymmärtänyt luoda yleisiä sosiaalisia edellytyksiä teollisuuden myötä syntyneelle ja juuri luokkatietoisuuteen heränneelle työväenluokalle. Syitä oli myös sosiaalidemokraateissa, jotka ”vääristelivät sosialistisia oppeja”. Kun torppareiden ahdinko oli keskeinen syy punaisten kapinaan ja kun jopa sosiaalidemokraattien piirissä arveltiin, että torpparit kääntyisivät maanomistajiksi tultuaan yksityisomistukseen perustuvan yhteiskuntajärjestelmän puolelle, suri Louhivuori ”kapinan tarkoituksettomuutta”. Sosialistijohtajathan olivat bolshevikkien tapaan lupailleet torppareille maita, ja heinäkuussa 1918 hyväksyttiinkin laki torppareiden ja mäkitupalaisten oikeudesta lunastaa vuokra-alueensa, vaikka punaiset olivat sodan hävinneetkin.

Pääoman suomennoshistoriaa käsitellään Historiallisen Aikakauskirjan tämän vuoden ensimmäisessä numerossa. Marxin suurteoksen ensimmäisen osan suomennoksen taustalla oli SDP:n menestys. Siitä oli nopeasti perustamisensa jälkeen tullut väkilukuun suhteutettuna Euroopan suurin työväenpuolue. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 se sai 40 prosenttia paikoista, ja eduskunnan alainen rahasto mahdollisti Pääoman suomennoksen. Rahaston tarkoituksena oli tukea suomenkielistä kirjallisuutta ja suomennoshankkeita.

Kuluneena keväänä 100 vuotta täyttänyt Historian ystäväin liitto julkaisee Historiallista Aikakauskirjaa. Liiton ensimmäinen puheenjohtaja oli pankinjohtaja J.K. Paasikivi ja nyt puheenjohtajana on entinen Lahden kaupunginjohtaja Kari Salmi. Aikakauskirjassa 1/2026 Pääomasta kirjoittavat apurahatutkija, fil. tri Paula Rauhala Tampereen yliopistosta ja Itä-Suomen yliopiston dosentti, psykologian tohtori Jussi Silvonen. He toteavat, että Louhivuori oli kaikkea muuta kuin työväenliikkeen intellektuelli, mutta Otto Wille Kuusisen ehdotuksesta hän suostui kääntäjäksi. Muitakin porvarillisia oppineita toimi asiantuntijoina suomennoshankkeessa: kansanvalistusmies Zachris Castrén, tilastotieteilijä Toivo T. Kaila, professori ja ministeri Eino Kuusi, kielitieteilijä E.A. Tunkelo ja kansantaloustieteen professori J.H. Vennola.

Oman kommervenkkinsä Pääoman kanssa aiheutti, kun kansainvälinen työväenliike 1917 hajosi keskenään vihamielisiin sos.dem- ja kommunistileireihin. Käännöstyö keskeytyi pitkäksi aikaa ja toinen osa ilmestyi suomeksi vasta 1950 Mauri Ryömän ja Tuure Lehénin toimesta. Ryömä teki käännöstyön talvella 1940-41 Katajanokan lääninvankilassa, jossa hän istui Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran johtajana tuomittuna ”salahankkeista valtion turvallisuutta vastaan”. Toisen osan julkaisemiseen Ryömä sai mukaan Kansankulttuuri Oy:n kirjallisen johtajan Lehénin.

Kolmannen osan suomensi ammattikääntäjä Antero Tiusanen, joka oli aikaisemmin kääntänyt jo kaksi Marxin teosta, ja Pääoma 3 ilmestyi 1976. Kaikki kolme Pääoman osaa saatiin suomeksi myös uusintapainoksina, ja kolmannen kerran näköispainoksina 2013-15 sekä ensimmäinen osa vielä kertaalleen 2020. Kaikkiaan Pääoman kolme osaa ovat ilmestyneet suomeksi ainakin 42 120 niteenä.

PÄÄOMA NYT

”Vuoden 2007 finanssikriisin jälkeen moni nuorempi lukija on tarttunut Pääomaan entistä ennakkoluulottomattomalla asenteella”, kirjoittavat Rauhala ja Silvola. ”Marxin lukemiseen ei enää liity samanlaisia päivänpoliittisia intihimoja kuin kylmän sodan aikana.”

”Pääoman lukijan on hyvä olla tietoinen teoksen suomennoshistorian poliittisista kytköksistä. Erityisen kiinnostavaa on, että Pääoman ensimmäisen osan suomennoksen tekijät päätyivät kansalaissodassa rintaman eri puolille, minkä jälkeen silloista yhteistä hanketta ei ole haluttu muistella kummallakaan suunnalla. Myös ensimmäisen osan toinen painos (1933) jäi unohduksiin, kun hankkeen toteuttajat kuolivat Stalinin puhdistuksissa.” Nämä pois puhdistetut olivat Louhivuoren suomennoksen tarkistanut Väinö Kangas ja kirjaan esipuheen kirjoittanut Edvard Gylling, joka noihin aikoihin oli Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan johtaja. Tämän painoksen julkaisikin Petroskoissa valtionyhtiö Kirja.

Pääoma: Poliittisen taloustieteen arvostelua (Das Kapital, 1867): ”Pääoma on kuollutta työtä, joka elää vampyyrin tavoin vain imemällä elävää työtä, ja se elää sitä enemmän, mitä enemmän työtä se imee.”

kari.naskinen@gmail.com