Kun ei tiedä, mitä sivistys tarkoittaa, se pelottaa

 

”Jos kirjallisuus muuttuisi pelkäksi viihteeksi, yhteiskunta vaipuisi taas elämisen liejuun, kalvosiipisten ja vatsajalkiaisten muistittomaan elämään.” (Jean-Paul Sartre 1947)

Tätä muutosta tapahtuu parhaillaan. Kaupallinen, viihteellinen massakulttuuri vyöryy koko ajan yli taiteiden ja koko hengenviljelyn. Sivistystä suorastaan pelätään, kuten yksinkertaisemmat ihmiset usein kaikkea vierasta. Taidetta, tiedettä, ajattelua ja sivistystä kyseenalaistetaan, kuten Suomessa tekee esimerkiksi valtiovarainministeri Riikka Purra, jonka mielestä kulttuuri ja humanismi ovat vain ylimääräistä luksusta varakkaille.

Kun Kaija Saariahon ooppera Innocence esitettiin keväällä New Yorkin Metropolitanissa, sanoi oopperatalon pääjohtaja Peter Gelb, että ihmiset eivät enää tiedä, mitä sivistys tarkoittaa. Hän muistutti, että antiikin Kreikasta lähtien taide oli oleellinen osa koulutusta ja koko yhteiskuntaa, mutta koska ei ole enää, on Metropolitan-oopperakin joutunut suuriin talousvaikeuksiin. Lipputulot ovat vähentyneet.

Hollywoodin filmitähtien nykyiseen kärkikaartiin kuuluva Timothée Chalamat ilmoitti tietonaan, että ooppera tai baletti eivät kiinnosta enää ketään. Tarkoituksena oli tietenkin kasvattaa lipunmyyntiä elokuviin, mutta onhan tässä prosentti totuuttakin. Uusiseelantilainen tutkija James R. Flynn on nimittäin havainnut testien tutkimustuloksista, että länsimaissa on älykkyysosamäärä pudonnut viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana kuudella pisteellä.

Suomessa perusjunttien puolueen edustajat pyrkivät tämän kehityksen kiihdyttämiseen. Entinen historioitsija, puolueen nykyinen varapuheenjohtaja Teemu Keskisarja haluaisi, että Yleisradion ohjelmia korvattaisiin somesta saatavilla tuotannoilla. Viime vuonna Perusjunttien, Kokoomuksen ja kristillisten nuorisojärjestöt luovuttivat eduskunnalle 50 000 allekirjoitusta sisältäneen adressin, jossa vaadittiin Ylen rahoituksen leikkaamista rajusti lisää. Perusjunttien euroedustaja Sebastian Tynkkynen on koko Ylen lakkauttamisen kannalla.

Perusideana on, että vain kaikkein yksinkertaisin ja helpoin massakulttturi hyväksyttäisiin. Tangomarkkinat kyllä, Radion sinfoniaorkesteri jyrkkä ei. Kaikenlainen intellektuaalisuuteen ja esteettisyyteen viittaava pois – käsittämättömiä sanojakin. Taiteilija-apurahatkin pois, koska helpon massaviihteen tekijät pärjäävät ilmankin. Eikä ihme, että kerran tänä vuonna oli iltauutisissa juttu jostakin pääkaupunkiseudulla toimivasta kierrätyskeskuksesta, jonne vilkkaana kulttuurinhävityspäivinä tuli yhdeksän kuormalavaa ongelmajätekirjoja. Eihän kirjoja enää tarvita, koska kaiken tiedon saa sujuvammin somesta.

Ääritaantumuksellisten puolue on nyt kymmenen vuotta tolkuttanut, että somessa kerrotaan asiat oikeammin ja puolueettomammin kuin Ylessä, niin johan olisi kumma, jos ei 15 prosenttia kansasta olisi jo samaa mieltä. Kun sama puolue käytännössä myös johtaa maan hallitusta, niin tulostakin syntyy: tukea saksitaan pois tai lopetetaan kokonaan sivistykseltä, taiteelta, tieteeltä ja tiedotukselta.

Natsismia tutkinut kielitieteilijä Viktor Klemperer kirjoitti heti sodan jälkeen natsien massoja manipuloivasta retoriikasta. Siinä rajoitettiin kielellistä ilmaisua ja toistettiin sellaisia ilmaisuja, jotka veivät natsien ajattelua eteenpäin. Metodi oli kuin mielten myrkyttämistä. Toistoa toiston perään ja välillä roviolle kirjoja, joissa olisi ollut vastamyrkkyä.

Kirjallisuustieteen dosentti Teemu Ikonen kirjoittaa tästä myrkytysmenetelmästä, että myrkky niellään huomaamatta, eikä sillä näytä olevan vaikutusta, mutta lopulta myrkky alkaa vaikuttaa. Jos joku korvaa sanan sankarillinen tai hyveellinen sanalla fanaattinen tarpeeksi pitkään, alkaa myrkytetty uskoa, että fanaatikko on hyveellinen sankari ja että kukaan ei voi olla sankari ilman fanaattisuutta (Kirjallisuuden aika, Teos 2020). Näin Hitleristäkin tuli supersankari. Nyt Trumpista.

Myrkyttäminen on vaikuttanut silläkin tavalla, että jakoa ”korkean” ja ”matalan” taiteen välillä on hämärretty. Populaarikulttuuristakin on tehty hovikelpoista, ja se on syrjäyttänyt korkeakulttuuria taidekeskustelussa ja lehtien palstoilla. Tässä toimii esinäyttäjänä Helsingin Sanomat, jonka kulttuurisivuilla monet kevyen musiikin säveltäjät ja esittäjät nostetaan toistuvasti taidemusiikin säveltäjien rinnalle tai ylikin. Jatta ja Jetta ovat huipputekijöitä siinä missä Camilla Nylund ja Kalevi Ahokin.

kari.naskinen@gmail.com

Yhtenäiskulttuurin aika ohi - ”Älä tallaa nurmikoita”, miksei?

Moderni yhteiskuntatiede on liittänyt valinnanvapauden ja demokratian toisiinsa. Moderni sosiologia edellyttää erilaisuuden hyväksymistä ja yksilönvapautta. Helsingin yliopiston entinen sosiologian professori Pekka Sulkunen käsittelee näitä muuttuneita asetelmia pohjoismaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa kirjassaan Sosiologinen modernisaatioteoria (2026). Monessa kohtaa hän viittaa akateemikko Erik Allardtin (1925 - 2020) tutkimuksiin, jotka juurruttivat Suomeen modernin, teorialähtöisen ja nyky-yhteiskunnan ongelmiin tarttuvan sosiologian. Sosiologiasta muodostui 1960-luvulla pitkälti Allardtin ansiosta keskeinen yhteiskuntatiede, jolla oli merkittävä vaikutus yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Sosiologia nousi isoksi asiaksi 60-luvulla, jolloin uudet yhteiskunnalliset liikahdukset muuttivat yhteiskuntaa. Pekka Sulkunenkin (s. 1948) kirjoittaa, että myös hän koki muutoksen ilmapiirin hyvin henkilökohtaisesti: ”Sosiologia teki minuun suuren vaikutuksen, kun kasvoin kansallis-kristillisen yhdenmukaisuuden paineessa konservatiivisen Jyväskylän lyseon oppilaana ja luterilaisen valtionkirkon läheisessä vaikutuspiirissä.”

Kaksi vuotta vanhempana lyseolaisena koin samalla tavalla. Vietnam, Praha, Berliini, Kuuba, Chile, kolmannen maailman ahdinko… Kaikki tämä teki meistä toisinajattelijoita. Sosiologia-lehteäkin lukemalla sai hieman helpotusta, samoin joka lauantai elokuvakerhon esityksistä ja lomalla Jyväskylän Kesän radikaaleimmista ohjelmatapahtumista. Sosiologia-lehti oli alkanut ilmestyä 1964 ja ensimmäinen päätoimittaja oli Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori Antti Eskola, jonka luennoilla muutama vuosi myöhemmin asiat alkoivat lisää selkeytyä. Pekka Sulkunenkin toimi Sosiologia-lehden päätoimittajana 70-luvun lopulla.

Vastarintaan nousi patavanhoillisuus. Pata viittaa oikeistomilitarismin sotilaskypärään ja kirkon mustaan pappisasuun, vanhuus viitaa ikään. Toinen protesti nousi takametsistä, minkä ensimmäisenä huipentumana oli Veikko Vennamon SMP:n vaalivoitto 1970 – uuden ajan alkua tämä, kun neljä vuotta aiemmin oli suurvoiton saanut SDP.

Työelämään ehdittyäni kävin haastattelemassa Helsingin yliopiston sosiologian professoria Erik Allardtia, joka kritisoi hyvinvointivaltiokäsitettä pelkkänä resurssiasiana. Hänen modernissa sosiologiassaan hyvinvointi koostuu kolmesta ulottuvuudesta:

 1. Elintaso: aineelliset resurssit, tulot, asuminen ja taloudellinen turva.
 2. Yhteisyyssuhteet: kuuluminen yhteisöön, ystävyys, perhe  ja sosiaaliset verkostot.
 3. Yksilölliset mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämään, oppia uutta ja kokea elämä merkitykselliseksi.

 Allardt lopetti professorina 1991 ja Pekka Sulkunen nimitettiin tuohon virkaan 2000.  Sitä ennen Sulkunen oli ollut tutkijana Alkoholipoliittisessa tutkimuslaitoksessa;  varmaan jo kouluaikana oli Sulkusen Pekka tutustunut alaan, koska koti oli  Tellervonkadulla lähellä Jyväskylän toista viinakauppaa.

 Sulkusen kirja käsittelee Allardtin modernin sosiologian käsitteitä perusteellisesti, ja samalla se on erinomainen historiakatsaus hyvinvointivaltion muuttumisesta  nykyiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Nimitys on ollut oikein vaihtaa, koska valtion  rooli on pienentynyt, kun sen tehtäviä on yksityistetty ja siirretty  vapaaehtoisajärjestöille. Saa nähdä, mihin seuraava muutos johtaa, jos ministeri  Wille Rydman pystyy viemään loppuun saakka esityksensä vapaaehtoistoiminnan  avustusten leikkaamisesta tai poistamisesta.

 Hyvinvointivaltiota rakennettiin sotien jälkeen hyvää elämää koskevien käsitysten varassa. Varsinkin 1960-luvulla sosiologialla oli merkittävä asema hyvinvointivaltion rakenteiden suunnittelussa. Tässä onnistuttiin, mutta nyt ollaan purkamisvaiheessa. Sulkunen kirjoittaa, että nykyoloissa ei enää vallitse samanlaista yksimielisyyttä elämänihanteista tai velvoittavista yhteisistä päämääristä, joiden tavoittaminen uskottiin ennen valtion tai yleensä julkisen vallan tehtäväksi. Eikä demokratiakaan ole enää entisensä, vaan kärsii hengitysvaikeuksista.

 Onko edessä hyvinvointiyhteiskunnan loppu, kun ohi on myös yhtenäiskulttuuri? ”Älä tallaa nurmikoita” ei enää riitä, vaan pitää tietää, miksi pitää olla nurmikoita, miksi ei ole vaihdettu kestävään tekonurmeen, kuka nurmikoita haluaa, ei kai niitä meidän verorahoilla kustanneta...

Hyvinvointivaltion yhteinen hyvä ei enää riitä perusteeksi mihinkään. Modernimpaa on yhteinen etu, vaikka kaikki eivät siitä osalliseksi pääsisikään. Rahalla joka tapauksessa saa.

Sulkunen: ”Oikeudet ovat saaneet lisää painoa yhteisen edunkin kustannuksella, mistä esimerkkinä olivat perustuslakivaliokunnan torjumat Sanna Marinin hallituksen esitykset koronaepidemian hillitsemiseksi.”

POLITIIKKA
PIRSTOUTUNUT

Perinteisessä yhtenäiskulttuurissa politiikassa oli selvät rajat, oli porvarit, vasemmisto ja kepu. Nyt kun populismi, vihreät ja kristilliset ovat saaneet jalansijaa, on politiikan kenttä pirstoutunut, lisäksi Harry Harkimolla on vielä omansa ja kunnallispolitiikassa ovat erilaiset Pro Kunta -ryhmät sekoittaneet pakkaa entisestään.

Sosiaaliset luokkasiteet ovat höllentyneet ja yhteys puolueen ja luokan välillä on ohentunut etenkin työväenpuolueiden osalta. Sulkunen näkee, että Pohjoismaissa, Englannissa ja Hollannissa jakautuminen ei enää seuraa jakoa keskiluokkaan ja työväenluokkaan, vaan tärkeämpi on suhtautuminen julkiseen ja yksityiseen sektoriin.

Sulkunen suree tällä hetkellä sitä, että yhteiskuntaa koskevat tosiasiat ovat suorastaan synkkiä: ”Demokratian mallimaana pidetty Yhdysvallat on perustuslaillisessa kriisissä ja yhdenmukaisuutta vaaditaan siellä jopa sensuurin keinoin, Eurooppa aseistautuu uudelleen, ihmisoikeudet eivät enää ole kiistatta itsestään selviä, kansankoti Ruotsista on tullut väkivaltainen maa, sodat tuhoavat siviilejä ja heidän ympäristöjään.”

”Suomessakin loukataan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, heikennetään sopimusperustaista neuvottelujärjestelmää, ja korkeinta lainsäädäntövaltaa käyttää käytännössä eduskunnan sijaan hallitusohjelman laatinut puolueiden johtorengas.”

SOSIOLOGIA 100 VUOTTA

Turun yliopistossa vietetään sosiologian opetuksen juhlavuotta, sillä sosiologian oppiaine alkoi siellä 1926. Juhlavuoden tapahtumat huipentuvat joulukuussa sosiologian tulevaisuutta käsittelevään seminaariin. Ennen Turkua sosiologian opetus ja tutkimus olivat kuitenkin alkaneet Suomessa jo 1890-luvulla, kun Edvard Westermarck nimitettiin sosiologian dosentiksi Keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon (nyk. Helsingin yliopisto). Westermarck oli alan kansainvälinen uranuurtaja, joka yhdisti sosiologiaan antropologiaa ja moraalifilosofiaa.

Sosiologia-lehteä julkaisee Westermarck-seura, jonka puheenjohtajana Pekka Sulkunen on ollut pariin otteeseen. Seuran verkkomedia Ilmiö järjestää ensi syksynä hyvinvointivaltion tulevaisuutta käsittelevän teemaviikon, johon se kutsuu tutkijoita kirjoittamaan artikkeleita ja puheenvuoroja sitä, millainen on leikkausten ja velkajarrun jälkeinen hyvinvointivaltio ja onko pohjoismaiseen hyvinvointivaltion ideaan perustuva yhteiskuntasopimus purkautumassa?

Vuonna 1926 uskontotieteilijä Uno Harva ryhtyi hoitamaan sosiologian professuuria Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Oppituoli oli Suomen ensimmäinen ja näin ollen maan vanhin. Sosiologialla ei ollut tuolloin omia tiloja, vaan se toimi hotelli Phoenixin entisissä tiloissa torin laidalla. Westermarckin ohella suuri nimi suomalaisessa sosiologiassa oli Erik Allardt, joka nousi sosiologian johtavaksi hahmoksi ja kansainvälisesti merkittäväksi tutkijaksi 1960-luvulla.

Sosiologian asema tieteenalana on Suomessa vahva. Sosiologit osallistuvat tiiviisti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tutkimustietoa pyritään myös levittämään laajasti yliopiston ulkopuolelle, esimerkiksi kansalaisjärjestöihin, poliittisille päättäjille ja muille yhteiskunnan toimijoille. Nykyajassa sosiologia kohtaa kuitenkin samoja haasteita kuin muukin akateeminen maailma, sillä maan nykyinen hallitus niukentaa resursseja ja tutkimusrahoituksen saaminen on vaikeaa.

Nykyisin sosiologiaa voi opiskella pääaineena Turun ja Helsingin yliopistojen lisäksi Joensuussa, Jyväskylässä, Rovaniemellä, Tampereella ja Turussa myös Åbo Akademissa. Koulutuksesta vastaavat yliopistojen eri yhteiskuntatieteelliset tiedekunnat ja laitokset.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikki mahdottomat tehtävät hoidettu

Viimeisen tilinteon alkaessa sanotaan elokuvassa Mission: Impossible – The Final Reckoning (2025), että eletään totuudenjälkeistä aikaa. Tom Cruise saa kuitenkin havaita, ettei tilalle ole tullut valheiden aika, vaan uhkaamassa on kokonaan uudenlainen aika, ulkoavaruudessa maapalloa juuri operoimaan pääsemässä olevan Entiteetin järjestelmä. Tämä on estettävä, mistä toimeksiannon Cruisen esittämä IMF:n agentti Ethan Hunt saa Yhdysvaltain presidentiltä.

Tämä on kahdeksas ja viimeinen M:I-elokuva, kuten elokuvan toisena tuottajanakin ollut Tom Cruise on ilmoittanut. Ethan Huntilla on siis viimeinen ja myös elämänsä tärkein tehtävä. Kuten vanhastaan tiedämme, tämä IMF ei ole Kansainvälinen valuuttarahasto, vaan vakoilu- ja peiteoperaatioiden virasto Impossible Mission Force, joka toimii tavanomaisten tiedustelukanavien ulkopuolella ja käsittelee niin merkittäviä maailmanlaajuisia uhkia ja tehtäviä, joita pidetään liian riskialtteina esimerkiksi CIA:lle ja NSA:lle.

Elokuvan budjetti oli 400 miljoonaa dollaria, mikä tekee siitä yhden kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista. Varmuudella ainakin seitsemäs Star Wars -elokuva The Force Awakens (2015) tehtiin suuremmalla tuotantobudjetilla, noin 540 miljoonaa dollaria. Komeaa jälkeä Tom Cruisen ja toisen tuottajan Christopher McQuarrien (myös ohjaaja) jäljiltä syntyikin.

Tämä lopullinen tilinteko on suuri seikkailu-, jännitys-, toiminta- ja fiktioelokuva, joka vertautuu parhaisiin Bond-leffoihin, ehkä menee ylikin. Presidentti Erika Sloane on CIA:n entinen johtaja, joka on tiedustelu- ja dataeksperttiensä avulla saanut selville, että binaarisesti ajatteleva Entiteetti on tekoälyolio, jonka lähdekoodi perustuu digitaaliseen liejuun. Sen algoritmeilla on miljoonan gigatavun teho ja nyt Entiteetti on saanut hallintaansa kaikkien ydinasevaltioiden tuhovoiman, jota se on kohta käyttämässä saadakseen maapallon haltuunsa. Tämä on Huntin estettävä.

Elokuvan jälkeen piti ensimmäiseksi selvittää, mitä tarkoittaa entiteetti. Tieteelliset ja filosofiset selitykset ovat, että entiteetti on yleisnimitys mille tahansa olemassa olevalle tai tarkasteltavalle asialle kattaen yhtä lailla oliot, oliojoukot ja ainemäärät, niin konkreettiset kuin abstraktit. Huntin tehtävää kuitenkin auttaa se, että ulkoavaruuden Entiteetin laitekeskus on Etelä-Afrikassa. Sieltä Tuomiopäivän holvista pitää lopullisen ratkaisun löytyä – jos ei, niin ihmiskuntaa koskeva maailmanloppu on edessä.

Toiminnallisen elokuvan keskiössä on koko ajan myös se nykypäivän iso kysymys, mihin tekoäly meidät johtaa. Mitä tapahtuu, kun tai jos tekoäly saa lisää valtaa? Onko varmaa, että inhimillinen äly pysyy jatkuvasti koneälyn kehityksen edellä? Vai ollaanko tämän asian kohdalla samanlaisten vainoharjojen vallassa kuin oltiin kylmän sodan aikana? Tuosta ajasta alkoi myös ensimmäinen Mission: Impossible (1996), joka juonellisesti toimi jatkumona alkuperäiselle 1960-luvun televisiosarjalle (1966-73).

Ensimmäinen Brian De Palman ohjaama elokuva perustui vielä perinteiseen vakoilutoimintaan ja aina kiinnostavuutta lisänneisiin kaksoisagenttijuoniin. Käsikirjoittajien, ohjaajien ja kuvaajien vaihtuessa elokuvien kokonaisilme on muuttunut, joskin Tom Cruisen hahmo on pysynyt keskeisenä ja ratkaisevasti tämän elokuvasarjan menestyksen turvaajana. Toimintaelokuvien rimaa Cruise on nostanut, ja tässä uusimmassa huiminta on lopun lentokonekohtaus kahdella pienkoneella. Poikkeuksellinen asia on lisäksi, että Cruisen hurjimmissakaan kohtauksissa ei käytetä sijaisnäyttelijöitä. Kun katsojat tämän tietävät, se tekee tilanteista erityisen kovia. Todentuntua lisää sekin, että monissa tilanteissa kamera on kiinnitetty Cruisen kypärään tai johonkin, esimerkiksi kovissa moottoripyöräajoissa.

HUNT, BOND,
BOURNE, RYAN…

James Bondin jo mainitsin, ja Ethan Huntin kanssa he muodostavat tämän lajityypin kärkiparin. Seuraavina ovat Jason Bourne (Matt Damon) ja Jack Ryan (viimeksi John Krasinski). Näiden jälkeen tulevat Taken (Liam Neeson), John Wick (Keanu Reeves) ja Kingsman (ei vakionäyttelijöitä). Heikompaa tasoa ovat The Expendables (Sylvester Stallone), The Equalizer (Denzel Washington) ja Fast & Furious (viimeksi Vin Diesel).

kari.naskinen@gmail.com

Hullu paljo työtä tekkyö, Käksalmes ellie vähemmälläki

Suurin osa suomalaisista ei tiedä Käkisalmesta muuta kuin laulun, jossa isä toi Käkisalmen markkinoilta ennen sotia väärän vitosen. Se ei tuonut onnea, vaan aamusella talo paloi kivijalkaan ja lehmä kuoli. Onni käänsi arkisen puolensa, kuten myöhemmin koko Karjalankannakselle.

Jos haluaa lisää tietoa Käkisalmesta, kannattaa käydä Käkisalmi-museossa Heinolassa, jossa tänä kesänä on perusnäyttelyn lisäksi erikoisnäyttely Karjalan merestä Laatokasta. Museota ylläpitää Käkisalmi-säätiö, jonka kotipaikka on tietenkin Heinola, josta jatkosodan jälkeen tuli suurin käkisalmelaisten evakkojen sijoitusalue. Tuolloin Heinolan alue muodostui kaupungista ja maalaiskunta, joissa ennen Kägöisalmen evakkoja oli asukkaita yhteensä noin 9000. Vuoden 1948 lopussa käkisalmelaisia oli kaupungissa 122 ja maalaiskunnassa 814.

Heinolan seudun lisäksi käkisalmelaisia sijoittui asumaan myös Nastolaan ja Iittiin. Tilapäissijoitukseen 1944 sijoitettiin Käkisalmen maalaiskuntalaisia myös Pohjanmaalle Alavudelle, Peräseinäjoelle ja Töysään sekä kaupunkilaisia mm. Ähtäriin, mutta monet siirtyivät Heinolan seudulle vuodesta 1947 alkaen, koska siellä asui jo muita vanhoja tuttuja.

Käkisalmi-museo on hyvin ja antoisaksi koottu. Käkisalmi Laatokan rannalla on Karjalan vanhimpia kaupunkeja. Se syntyi jo 1200-luvun lopulla, ja ennen talvisodan alkua sekä kaupungissa että maalaiskunnassa oli hieman yli 5000 asukasta kummassakin.

Oli myös Käkisalmen lääni, joka oli perustetttu 1634. Vuonna 1812 Käkisalmen läänin alueet liitettiin Viipurin lääniin. Entisen Käkisalmen läänin pohjoisosat jäivät sotin jälkeen Suomeen, kun taas etelä- ja itäosat luovutettiin Neuvostoliitolle. Nyky-Suomeen jääneitä Käkisalmen läänin alueita olivat Kitee, Tohmajärvi, Liperi, Ilomantsi, Lieksa ja muitakin Pohjois-Karjalan pitäjiä.

Tämän jutun kuvana on pienoismalli Käkisalmen vanhasta Korelan linnasta Vuoksen koskien keskellä. Se on kaupungin tärkein nähtävyys nykyisinkin. Linna ja kaupunki ovat vaihtaneet useita kertoja omistajaa Ruotsin ja Venäjän välisissä sodissa. Vanhan linnan pohjoispuolella on 1700-luvulla rakennettu uusi linna. Menetettyään sotilaallisen merkityksensä uuden linnan majoitusrakennukset muutettiin ensin vankilaksi, sitten hullujenhuoneeksi ja lopulta kasarmiksi. Suomen hallinnassa tälle kauniille kasarmille oli sijoitettuna ensin Viipurin Rykmentin osia ja myöhemmin Savon Jääkärirykmentti.

Museossa esitellään myös Käkisalmesta Heinolaan tulleita ihmisiä. Yksi myöhemmin merkkimieheksi nousseita oli Eino Kolli, joka syntyi maanviljelijäperheeseen 1925. Metsäteknikoksi valmistuttuaan Kolli perusti Valkopuu-nimisen yhtiön ja 1953 hän hankki sahaustoimintaa harjoittaneen Vierumäen Teollisuus Oy:n koko osakepääoman ja toimi yrityksen toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana. Vuonna 1990 Kolli jäi eläkkeelle ja myi ison yhtiönsä, joka nyt toimii nimellä Versowood.

Kun hypätään pois Heinolasta, ovat tuttuja käkisalmelaisia olleet myös kulttuurialoilta tutut Ture Ara, Martti Joenpolvi, Harri Kaasalainen, Aku Korhonen, Veikko Leppänen ja Erkki Melartin, josta on parhaillaan näyttely Heinolan musiikkiopistossa. Käkisalmesta ovat kotoisin myös jääkiekkomiehet Göran Stubb ja Urpo Ylönen.

”Hairahtuuha se hevoneki neljält jalalt, mitä sit ihmine yhelt kielelt.”

kari.naskinen@gmail.com

Hella Wuolijoki loi nykyaikaisen radio-ohjelmiston

Radion ykköskanavalta on viime viikkoina lähetetty uusintana Hella Wuolijoen jatkokuunnelmaa Työmiehen perhe vuosilta 1949-51, huomenna lauantaina tulevat jaksot 8 ja 9. Jaksoja tehtiin aikoinaan 29, mutta niistä ei ole tallella kuin kymmenen ensimmäistä. Tiedot kyllä tuntuvat hatarilta, sillä huomisen ohjelmatiedoissa jaksojen kokonaismääräksi ilmoitetaan 22. Eikä kaikista näyttelijöistäkään ole tietoa, mutta mainitaan kuitenkin Vilho Siivola, Tyyne Haarla, Emmi Jurkka, Sasu Haapanen ja muutama muu.

Hella Wuolijoki oli valittu Yleisradion pääjohtajaksi sotien jälkeen 1945, kun hänet oli armahdettu Katajanokalta, johon oli tuomittu 1943 elinkautiseen vankeuteen maanpetoksesta (yhteistyö neuvostoliittolaisen desantin ja agentin Kerttu Nuortevan kanssa). Sitten poliittiset tuulet taas vaihtuivat ja 1949 Yleisradion hallintoneuvosto erotti hänet äänin 13-3. Ehdotuksen erottamisesta teki Maalaisliiton Atte Pakkanen SDP:n Väinö Hakkilan tukemana. Perusteena oli yleinen tyytymättömyys pääjohtajan ohjelmistopolitiikkaan, vasemmistolainen suuntaus ja henkilöstövalinnat. Erottamista vastustivat Hella Wuolijoen oman puolueen SKDL:n edustajat.

Erottaminen oli puhtaasti poliittinen toimi. Sodanjälkeinen vasemmistolainen kausi päättyi ja radio haluttiin ”normalisoida”. Hella Wuolijoki oli uudistanut ohjelmistoa yhteiskunnallisen keskustelun ja kansansivistyksen suuntaan, mutta tämä tulkittiin vasemmistolaiseksi indoktrinaatioksi. Uudeksi pääjohtajaksi valittiin sitoutumaton porvari Einar Sundström.

Työmiehen perhe oli yksi osa yhteiskunnallista keskustelua. Se oli pääjohtajan vastine keskiluokkaiselle Suomisen perheelle, joka oli alkanut radiossa jo 1938. Virkaanastujaispuheessaan pääjohtaja sanoi, että radion on ”seurattava kaikkien kansalaisryhmien elintärkeää toimintaa ja esitettävä kaikkia kansamme kohtaloita määrääviä asioita ja tilaisuuksia”. Työmies Jaakko Rantasen perheen kronikka Etelä-Hämeestä vuosilta 1895 - 1945 oli osa tätä ohjelmapolitiikkaa.

Työmiehen perhe ei kuitenkaan saavuttanut yhtä suurta suosiota Suomisen perheen kanssa. Eikä siitä tullut menestystä teatterinäytelmänäkään. Romaaniksi se ei 50-luvulla kelvannut, kun ainakin Tammessa katsottiin, että se halvensi liikaa porvareita. Vasta 1970 Weilin + Göös julkaisi sen.

Suomisen perheen elämää sen sijaan seurattiin mielenkiinnolla kuudessa elokuvassakin ja saatiin kansan uudeksi suosikiksi Lasse Pöysti. Eipä silti, ei Työmiehen perhe toiminut kunnolla kuunnelmanakaan, kuten havaitsin kuunneltuani kaikki kymmenen jaksoa Yle Areenasta. Juonellinen virtaus katkesi jokaisen 20 minuutin jakson jälkeen, kun seuraavan viikon jaksossa oltiin hypätty ajassa eteenpäin, taas uuteen episodiin. Hella Wuolijoki ei hallinnut tällaista esitystapaa.

Radiotoiminnan hän kuitenkin osasi. Radioteatterin hän perusti 1948 ja sai sen johtajaksi Olavi Paavolaisen. Muina nykyaikaiseen yleisradiotoimintaan sopivina uutuuksina käynnistyivät Hella Wuolijoen aikana myös ruotsinkielinen ohjelmayksikkö, Pienoisparlamentti, Työmiehen tunti, Maamiehen tietolaari, Metsäradio, ja Radion sinfoniaorkesterista kasvatettiin täysikokoinen orkesterin.

Pienoisparlamentti oli ensimmäinen politiikan keskusteluohjelma, ja Hella Wuolijoki itse toimi sen vetäjänä lauantai-iltaisin. Kun televisiota ei vielä ollut, Pienoisparlamenttia kuuntelivat yli 60 prosentia suomalaisista. Varsinkin alkuvaiheissa keskustelamassa olivat usein Urho Kekkonen (Maalaisliitto) ja Hertta Kuusinen (SKDL). Joskus mukana oli myös Sylvi-Kyllikki Kilpi (SDP:n vasemmisto-oppositio), mutta demarit olivat tyytymättömiä, samoin kokoomuslaiset.

Sitten kun Hella Wuolijoki lähti, linjaa veivattiin kevyemmäksi Radioteatterissakin: Kankkulan kaivolla, Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailut, Hyvää iltaa, nimeni on Cox, Paul Temple, Knalli ja sateenvarjo…

kari.naskinen@gmail.com