perjantai 12. heinäkuuta 2024

Älylaitteet käräyttävät

Panin viime viikolla sykemittarin ranteeseen. Sunnuntaina ryhdyin tapani mukaan katsomaan televisiosta päivän moottoriurheilulähetyksiä. Aloitin klo 10.15 ja hyvin sujui, mutta 15.45 mittari piippasi ja ruudulle tuli teksti: ”Nouse jaloittelemaan.” Oli sen verran tiukka tilanne, että en voinut lähteä sohvalta, mutta nostin jalat ylös ja poljin ilmassa kuin polkupyörää pari minuuttia ja asia selvä.


Näin voi itseään hallita, kun ei muuten osaa. Erilaiset tekoäly- ja vakoiluvempaimet voi tulevaisuudessa ohjelmoida tarpeiden mukaan. Ranteessa oleva mittari saa
selville vaikkapa tiedot kirjaston lainauskuitista, jolloin ranteesta saattaa tulla hälytys: ”Olet nyt kahden kuukauden aikana lainannut vain dekkareita, ota seuraavalla kerralla jotain asiallisempaa.”

Kauppalaskut myös sujahtavat sähköisesti tällaiseen mittariin, ja se voi ilmoittaa, että olet viime aikoina ostanut liikaa punaista lihaa, nyt vaihdat välittömästi kalaan. Puhumattakaan juomisesta: Alkon kuiteista näkyy, että viinaa on haettu liikaa liian tiheästi, jolloin mittarin näytölle ilmestyy teksti: ”Varoit
us: sitä viskiä saat juoda enintään 56 cl viikossa.”

Eikä autolla saa ajaa lyhyitä kauppareissuja, vaan on käveltävä, ”
ja vaihda se bensakotterosi sähköautoon”.

Tällaista laitetta on osattava jotenkin hallita tai otettava tarpeen mukaan pois ranteesta ainakin sellaisessa tapauksessa, että sen tiedot välitty
isivät vaarallisesti perheen johonkin yhteiseen tietopankkiin. Jos on yön joron jäljillä, ei sovi, että älylaite on kirjannut yöpymisen Seurahuoneella tai Scandicissa. Omatekoiset selitykset on aina helpompi keksiä kuin väittää koneen tietoa virheelliseksi.

Tämän jutun tietenkin kirjoitin puujalkahuumorimielessä, mutta totta toinen puoli. Kaikesta sähköisestä maksamisesta tai muusta sähköisestä asioimisesta jää jälki: kauppa, kirjasto, terveyskeskus, taksi. Jos joku nörtti haluaa, nämä tiedot saa selville, ne voi yhdistää ja ko. henkilöstä saadaan kasaan aika täydellinen kuva. Samalla mahdollistuvat isot tietovuodot ja niillä esimerkiksi kiristäminen, kuten jo on tapahtunutkin. Mutta jos ei tähän sähköiseen järjestelmään suostu tai ei osaa sitä käyttää, on melko pahassa jamassa.

Tällä viikolla oli Helsingin Sanomissa uutinen siitä, että tekoäly osaa lukea jo ajatuksiammekin, koska se pystyy seuraamaan aivojen signaaleja sillä perusteella, mihin aivojen näkökeskus ohjaa näköhavaintoja kohdistamaan. Jos mies kadulla katsoo kaunista naista, eikä näe kadunreunassa olevaa Ferraria, tekoäly rekisteröi heti, että terve mies. Tällaista tekoälyviritystä on kehitetty Radboudin yliopistossa Hollannissa.

Ensi sunnuntai joka tapauksessa on taas
kova päivä: Tuukka Taposen Formula Regional -kilpailu ja Luka Sammaliston F4-kilpailu Mugellossa, Jesse Krohn, Konsta Lappalainen, Juuso Puhakka ja Elias Salminen Saksan GT-sarjan kilpailussa Nürburgringillä, prototyyppiautojen MM-osakilpailu Interlagosissa, Indycar-osakilpailu Newtonissa ja NASCAR-osakilpailu Poconossa. Tulee taas ilmapolkemista vai suljenkohan sykemittarin?

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 9. heinäkuuta 2024

Muinaiset illat vanhan Egyptin pornosivilisaatiossa


Kuukausi sitten luin
Norman Mailerin kovaksikeitetyn rikosromaanin Kovat kundit eivät tanssi (1984), jonka esipuheessa Kyösti Salovaara kirjoittaa, että Mailerin tavoite oli ”suuren amerikkalaisen romaanin” kirjoittaminen. Tästä innostuneena menin juuri myymälän lopettaneeseen Aleksin K -antikvariaattiin ja löysin sieltä neljä muuta Mailerin kirjaa. Niistä ensimmäiseksi iskin tuhansia vuosia vanhasta Egyptistä kertovaan ja kuviteltuun romaaniin Muinaiset illat (1983), jonka tapahtumat ovat hieman nuorempia kuin Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisessä (1945). Kirjat ovat jokseenkin yhtä isoja, mutta ero on kuin kirkkaalla päivällä ja mustimmalla yöllä.


Molemmat kirjailijat olivat perehtyneet hyvin muinaisen Egyptin historiaan, mutta siinä missä Waltari pysyi tukevasti maanpinnalla, kaivoi Mailer pyramidihaudoista ihmisiä muistelemaan menneitä, koska uudelleensyntyminen oli Mailerille totta. Uudestisyntyminen ei hänen romaanissaan tapahdu mitenkään uskonnollisessa muodossa, vaan suurmiehet rakastelevat jonkun korkea-arvoisen naisen kanssa, ja yhdeksän kuukauden kuluttua syntyy vauva, joka on tämän suurmiehen uusi versio, ja samalla alkuperäinen versio kuolee.
Niinpä kirjassa muinaisen Egyptin tapahtumista pääsee kertomaan 180-vuotias Menenhetet, joka on jo neljännellä elämänkerrallaan.

Kuva takakansipaperista.
Romaanin varsinainen minäkertoja on kuitenkin Menenhetetin lapsenlapsenlapsi, joka hänkin on pirteänä istuskellessaan Khufun pyramidin hautakammiossa ja kuunnellessaan isoisoisänsä juttuja. Mailerin käyttämät nimet poikkeavat osin meille tutuista nimistä, mutta ovat tunnistettavia. Gizan tasangolla olevan Khufun pyramidin me tunnemme Kheopsin pyramidina ja maailmanhistorian kauneimmaksi naiseksi sanottu kuningatar Nefertiti on kirjassa Nefertiri: Hänen kauneutensa oli niin täynnä valoa, ettei nuori farao voinut katsoa häntä. Hänen rintansa olivat pystyt ja uhkeat. Nefertirin vatsa yhtä hento ja kuninkaallinen kuin auringonlaskun viimeinen ruusunpuna ja hänen äänensä suloisuus pystyi viettelemään ilmankin. Eikä tässäkään kaikki, sillä Nefertirin vatsan alapuolella tarjoutui näkymä, joka sai Menenhetetinkin lamaantumaan.

Tämä aihealue etenkin on Mailerin ykkösasia tässä romaanissa. Kaikki ”paneskelevat” sikinsokin, faraot, jumalat, sikopaimenet
ja eläimet toisiaan, sekä edestä että takaa ja myös suihin. Eikä millään ole mitään väliä, ei sukupuolellakaan, eikä vielä ollut kuultu sellaisista härskiä menoa rajoittavista asioista kuin insesti ja pedofilia. Tämä romaani muinaisen Egyptin sivilisaatiosta on täyttä pornoa ja kankien kuvailua. Yhdessäkin Ala- ja Ylä-Egyptin isossa julkisessa juhlassa joku Ramses paljastaa kansalle ”hameensa alta ennennäkemättömän pitkän erektion” ja saa osakseen valtavan hurrauksen. Sellaisenkin yksityiskohdan Mailer ilmoittaa, että Ramses IX:n penis oli ½ kyynärää pitkä. Myös jumalten erektiot tulevat kirjassa esille. Tämänkaltaisia kuvauksia romaani on täynnä, eikä siellä vain kivasti kiksautella, vaan jyrätään ja porataan niin, että tuntuu luita ja ytimiä myöten.

Mailer antaa ymmärtää, että noihin aikoihin kaikenlainen säädyttömyys oli normaalia päivittäistä touhua ja että miehillä tuolla itämailla ainoa varsinainen huoli oli, pysyikö seiväs lujana.
Vaikka eihän tämä mitenkään uusi asia ole, kun on nähnyt ikivanhoja itäisen pallonpuoliskon taideteoksia ja muita kuvituksia, joissa nämä seiväs- ja miekka-asiat ovat korostetusti esillä.

Koska Egyptissä meno oli näin vapaamuotoista, oli valtakunnassa yksi eunukkikirjuri, joka pani ylös kaikki rakastelut ja raiskaukset, joten kun yhdeksän kuukauden kuluttua lapsi syntyi, nähtiin kirjanpidosta heti, kuka on isä.

Hauskin kohta on se, jossa kerrotaan auringonjumala Amonin syrjähypystä. Amon teki temput pienen linnun kanssa, se menehtyi siinä hötäkässä kuumuuteen, paloi karrelle, mutta syntynyt au-lapsi leijaili alas höyhenenä ja siitä tuli oikeuden ja totuuden jumalatar Maat.

Norman Mailer (1923 - 2007) oli naimisissa kuusi kertaa ja hänellä oli viisi lasta. Hänen seksuaalisesta suuntautumisestaan on kuitenkin ollut paljon polemiikkia, mutta irstailusta hän joka tapauksessa nautiskeli kirjoittaessaan. Edes suurta Kadesin taistelua kuvatessaan 90 sivun verran ei pornoilu jää sivuun kuin välillä pieniksi toveiksi. Ramses II voitti tämän taistelun Syyriassa heettiläisiä vastaan, ja rähinät Gazassakin alkoivat jo 3300 vuotta sitten. Kadesin taistelun yhteydessä Mailer kuvaa myös sotavankien raakaa kohtelua, joukkoraiskauksia ja kannibalismia.

Kaunistakin kirjassa on, samoin kuin kuvauksia työnteosta Memfissä ja Thebessä. Mustasta marmorista veistetyn obeliskin vetämisestä Niilillä kerrotaan, että siihen tarvittiin 18 alusta, kussakin kaksi 15 miehen riviä soutamassa. Kirjan loppuun asti odotin, että Menenhetet alkaisi kertoa
myös Gizan pyramidien rakentamisesta 2600 - 2500 eaa., mutta niin kauas historiaan hänen muistelunsa eivät ulottuneet.

Kaksi etymologista asiaakin löysin. Ford Ka oli muutama vuosi sitten tuotannosta poistettu auto, ja muinaisessa Egptissä ”ka” tarkoitti vainajan kaksoissielua, jolla oli ailahteleva luonne. Kiinalainen verkkokauppa Temu puolestaan tulee siitä, että Egyptin pääjumala Amon tuli aikojen alussa esiin Temuna ja loi ensimmäisen äänen. Amon oli moninainen: aamulla hän oli Khepera, keskipäivällä Ra ja illalla Temu.

En siis vielä
osunut Mailerin suureen amerikkalaiseen romaaniin, enkä edes suureen egyptiläiseen romaaniin, jonka Waltari on jo tehnytkin, mutta jatkan haparoimista.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 5. heinäkuuta 2024

Heinäkuun viides


Estetiikan ja filosofian professori
Henri Frédéric Amiel Geneven yliopistosta kirjoitti Uneksijan päiväkirjaansa (1883) kuuluisan maksiimin ”maisema on sieluntila”. Näin se on, sillä usein käytettyjä sanontoja ovat edelleen, että ”minun sielunmaisemani on Kokkola” tai että ”minä lähdin Joensuusta, mutta Joensuu ei lähde minusta” ja vastaavia. Maisema on oleellinen osa tätä kotiseututunnetta. Niin se on isänmaakäsitteenkin kanssa – ”ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa”.


Suomalaisen maiseman yksi hienoimpia kuvauksia on J.L. Runebergin runo Heinäkuun viides päivä, joka on Vänrikki Stoolin tarinoiden loppupäässä. Se on ylistyslaulu omalle maisemallemme, vaikka onkin eräänlainen muistoruno Hörneforsin taistelussa lähellä Uumajaa 5.7.1809 kaatuneen everstiluutnantti Joachim Dunckerin kunniaksi ja vaikka lähellä Hörneforsia ruotsalainen kenraali Georg Carl von Döbeln piti kotiutuspuheensa suomalaisille sotilaille 8.10.1809.

Rannalta tältä palasen
maat´ ihanaista isien
sa näet, nuorukainen:
kuin Virtain järvet ihanat
on Saimaan sadat lahdelmat,
Imatra pauhaavainen
ja Vuoksen aallot vaahtoisat.

Ja jos käyt Pohjan äärihin,
laelle tuiman tunturin,
yht' ihanaa siell' oisi;
ja jos sa rannan aukean
näet Pohjanlahden huuhtoman,
niin rakkautta loisi
sinulle Suomi rintahan.

Tätä Runebergin perinnettä ylläpidetään arvokkaasti maakuntalauluissa: ”Kas Längelmävesi tuolla...” ”Keitele Vehmas ja Päijänne jylhä, kirkkaus Keuruun ja Kuuhankaveen...” ym. Suurin osa meistä kuitenkin asuu nykyisin kaupungeissa, joissa maisemat ovat toisenlaisia, mutta yhtä tärkeitä. Minä näen kotoamme nyt molemmat radiomastot, hyppyrimäet, Ristinkirkon tornin ja vilkkaan risteyksen, jossa ajetaan törkeästi punaisia päin tuhat kertaa päivässä. Päijät-Hämeen maakuntalaulussa mainitaan välkkyvä Päijänne, Vesijärvi, Vääksy ja Pulkkilanharju. Tämä uusimman maakunnan laulu on vuodelta 1998, mutta kukaan sitä ei osaa ulkoa, eikä muista melodiaakaan, paitsi levylle sen laulanut Mika Pohjonen.

Jos nyt toimeen tartuttaisiin Päijät-Hämeen ja Kanta-Hämeen yhdistämiseksi, pääsisimme mekin taas laulamaan, ettei impee missään rakkaampaa, ei siveempää, ei jalompaa kuin Hämeen valkotukkainen, tuo sinisilmä ja rusoposkinen neitonen.


MAISEMAIDYLLI
KAUPUNGISSA


Kaupunki sielunmaisemana on
hankalampi tapaus. Miten kaupunkimaisema voi olla idyllinen, kun sellainen asiaan kuuluu? Entä kansallismaisema, jos ei ole järvenselkää, pientä saarta, metsänreunaa eikä känkkyrämäntyä kalliolla? Kun keskusta-alueet muuttavat muotoaan, reunemmalle rakennetaan koko ajan uutta ja liikennejärjestelyt muuttuvat, huomaa varsinkin kotikaupunkia vaihtaneesta, että se oma synnyinkaupunki ei ole enää minun maisemaani. Jyväskylästä lähes 60 vuotta sitten lähteneenä näen siellä nykyisin käydessäni, että se on muuttunut aivan toisenlaiseksi. Väestönvaihtokin on näiden vuosikymmenien aikana toteutettu.

Kotiin
ajellessani pääsen takaisin oikeaan sielunmaisemaani, kun ensimmäiseksi näen joko itäisen radiomaston tai vanhaa nelostietä ajettuani hienot tutut kerrostalot, Unto Ojosen suunnittelemat Karihovin ja Karinportin Lahdenkadun ja Vesijärvenkadun risteyksessä. Harmi vain, että Karihovin katolla ei enää ole isoa punaista Canonin mainosta. Toinen hieno ja hävinnyt mainos oli Vapaudenkatu 2:n katolla ollut Klubi-tupakan neonvaloteos savukiehkuroineen.

Omassa asuinkaupungissa muutokset eivät samalla tavalla ota päähän, koska ne tapahtuvat vähitellen ja itse on siinä muutoksessa koko ajan mukana.

Kirjastosta löysin raporttikirjan Mukkulassa 1995 pidetystä maisemaseminaarista, jonka oli järjestänyt Kansainvälinen soveltavan estetiikan instituutti. Raportissa todetaan esteettisesti miellyttävällä maisemalla olevan tärkeä merkitys siinä, miten paikkakuntaa arvostetaan ja miten siellä viihdytään. Erityisesti luontomaisemilla on todistettu olevan elvyttävä vaikutus ihmisiin. Kuvaavaa sekin, että Etelä-Suomen Sanomien etusivun kuvista 90 prosenttia on maaseutu- ja luontokuvia.

Isänmaallinen kansallismaisema on myös sellainen, että kaupunkimaisesta ympäristöstä sitä on vaikea löytää. Seminaariraportissa sanotaan, että ”kaupunki nähdään edelleen vaikeana ja yksinäisenä, ´luonnottomana´ elinympäristönä, vaikka suomalaiset pääosin asuvat kau
punkimaisissa taajamissa. Kulttuurin muutos on hitaampi kuin yhteiskunnan rakennemuutos.” Kuinkahan pitkään menee, etteivät suomalaiseen maisemaidylliin enää kuulu aurinkoinen kesäpäivä, ahomansikat pientareella ja lehmät laitumella?

Mielenkiintois
esti olen kokenut, että vaikka työni takia tutustuin hyvin myös Lahden ympärillä olevaan maakuntaan, se ei tunnu yhtä omalta kuin Keski-Suomen maakuntaseutu. Tämä johtuu siitä, että nuorena ajoin aktiivisesti kilpaa st-ajoissa pitkin Keski-Suomea, jolloin tutuiksi tulivat Korpilahdet, Leivonmäet, Leppävedet, Toivakat, Höytiät, Petäjävedet, Multiat, Rutalahdet, Puuppolat, kaikki. Lisäksi kerran vuodessa kierrettiin isän ja veljen kanssa Jyväskylän Suurajojen aikana pikataipaleita seuraamassa ympäri vuorokauden – Ehikki, Humalamäki, Kuohu, Kuukanpää, Mökkiperä, Mynnilä, Urria… Kaikki nämä maakunnan maisemat ovat edelleen entisellään, joten kotimaakunnalta se vaikuttaa. Autourheilu avartaa ja syventää.

Otin tuohon pöydälle sielunmaisema-aineistoksi myös
Zacharias Topeliuksen kirjan Matkustus Suomessa (1873), mutta jääköön toiseen kertaan, kun tätä kotiseutujuttua tuli muutenkin tarpeeksi. Topeliuksen kirjaan pitää joskus palata, sillä sisällysluettelo on kiva, esimerkiksi: Helsingin satama, Talvi-ilta Somerossa, Viipurin kaupunki, Maisema Pirkkalassa, Iltahetki Aurajoella, Juustilan sulku, Laatokka.

(Maiseman kanssa minulle oli käydä köpelösti ylioppilaskirjoituksissa. Valitsin ainekirjoitusaiheeksi ”Suomalaisen kulttuurimaiseman” ja käsittelin asiaa taide-elämän ja henkisen maiseman kautta, miten on tultu Seitsemästä veljeksestä Lapualaisoopperaan, Gallen-Kallelasta Särestöniemeen jne. Ylioppilastutkintolautakunta kuitenkin oli sitä mieltä, että olisi pitänyt kirjoittaa konkreettisesta maisemasta, ja alustavana tietona omalle opettajalleni Erkki Vasamalle tuli, että Naskinen saa äidinkielenkokeesta i:n. Lopulta Helsingissä kuitenkin armahdettiin ja antoivat a:n.)

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 3. heinäkuuta 2024

Netflixin hakemisto näyttää enimmiltään nollaa


Suomalaisista 42 prosenttia käyttää Netflixiä. Kun viime vuoden lopulla meille piti ostaa uusi televisio, jossa oli mahdollisuus tilata Netflix-suoratoistokanava, liityimme siihen. Aktiivisena, pitkäaikaisena elokuvienharrastajana se on kuitenkin osoittautunut isoksi pettymykseksi. Runsaan puolen vuoden aikana olen löytänyt sieltä yhden ennen näkemättömän elokuvan, jonka nimenomaan halusin katsoa,
Ermanno Olmin Paikka nuorelle miehelle (1961). Lisäksi oli toinenkin Olmin elokuva Puukenkäpuu (1978), jonka nyt katsoin uudestaan.

Olen näiden kuukausien aikana selannut hakemistoa eestaas, mutta melko tyhjältä näyttää.
Minulla on parhaiden näkemieni elokuvien vuosi- ja kaikkien aikojen tilastot yli 60 vuodelta, eivätkä näiden ohjaajatilastojen mukaan tekemäni haut paljon tuottaneet:

Angelopoulos 0 elokuvaa
Antonioni 0
Bunuel 0
Chabrol 0
Cuarón 1
Demy 0
De Sica 1
Fellini 0
Forman 0
Godard 1
Herzog 1
Jarva 0
Kieslowski 0
Kurkvaata 0
Kurosawa 0
Lang 0
Malick 0
Ozu 0
Reed 3
Renoir 0
Resnais 0
Rossellini 0
Schlöndorff 1
Stone 1
Szabo 0
Tarkovski 0
Truffaut 0
Welles 1
Wyler 0

Ainoan poikkeuksen tarjoavat Ingmar Bergmanin elokuvat, joita löytyi useita, mutta tämän takia Netflixiä ei ole syytä pitää 11,50 euron kuukausihinnalla. Bergmanin elokuvia suomeksi tekstitettyinä tulee jatkuvasti MTV Katsomon maksulliselta kanavapaketilta, joka MM-rallin takia pitää muutenkin olla. SF-kanalen näyttää elokuvia Svensk Filmindustrin tuotannosta.

Tämän hakutuloksen jälkeen ajattelin heti irtisanoutua Netflixistä, mutta menköön. Tämän vuoden puolella olen katsonut sieltä kaksi elokuvaa, ja eiköhän sieltä taas loppuvuodestakin joitain löydy, joten pysyköön,
vaikka valikoima valtaosin onkin pelkkää kevyttä viihdettä ja keskikertaista rikollisuutta.

Elokuvien katsottaviksi löytäminen ei muuten ole vaikeata. Kerran viikossa käyn lainaamassa dvd-kiekkoja kirjastosta, minkä lisäksi kirpputoreilta saa elokuvia eurolla. Eivät läheskään kaikki huippuja ole, mutta niitä taas löytyy muutamasta verkkokaupasta, joista paras on Filmihullun Leffakauppa Kampin ostoskeskuksessa. Aina Helsingissä käydessäni piipahdan myös Rosebudin uudessa kirjakaupassa Kaisaniemenkadulla,
jossa on sekä klassikkoelokuvia että uudempia.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 1. heinäkuuta 2024

Elokuva on muotia


Tein itselleni tietokilpailun: mistä elokuvista tulee erityisesti mieleen muoti? Kolme tuli heti kaikkein selvimpinä tapauksina:
Blake Edwardsin Aamiainen Tiffanylla (1961), George Cukorin My Fair Lady (1964) ja Luchino Viscontin Tiikerikissa (1964). Kahden ensimmäisen pääosissa on Audrey Hepburn ja kolmannen Claudia Cardinale. Tuli asia esille siksi, että Ulla-vaimo toi Tallinnan Fotografiskasta tuliaisena kirjan, joka käsittelee muotitalojen suunnittelemia vaatteita elokuvissa. Tuttuja nimiä paljon: Giorgio Armani, Coco Channel, Christian Dior, Calvin Klein, Karl Lagerfeld, Yves Saint Laurent jne. Enemmän on tuntemattomampia, koska mukana on yhteensä noin 50 muotimerkkiä.


Elokuvaan muoti on aina kuulunut oleellisena osana.
Muotisuunnittelijat ovat olleet mukana elokuvissa elokuvan alkuajoista lähtien. Kirjan tehnyt englantilainen Christopher Laverty (1977 - 2021) oli muotiin erikoistunut kirjailija ja konsultti sekä myös pukusuunnittelija teatterissa ja elokuvissa. Hänet tunnettiin hyvin esiintymisistään BBC:ssä ja HBO:ssa. Kirja on ulkoasultaan tietenkin muodikas, koostuu elokuvan ja muodin kiinteän yhteyden monimuotoisesta esittelystä, kauniista valokuvista ja suunnittelijoiden luonnospiirustuksista.

Kansikuvassa on Audrey Hepburn, jonka asut Tiffany-elokuvaan suunnitteli pariisilaisen
Hubert de Givenchyn perustamassa muotitalossa suunnittelijana toiminut amerikkalainen Edith Head. Varsinaisesti hän kuitenkin työskenteli Paramountissa ja Universalissa saaden kahdeksan Oscariakin parhaista puvustussuunnitteluista, ei kuitenkaan Tiffanysta. Tietokirjan hyvänä ominaisuutena on kunnon henkilö- ja asiahakemistot. Niistä käy ilmi, että näyttelijöistä ovat eniten esillä Audrey Hepburn, Marlene Dietrich, Elizabeth Taylor ja Gwyneth Paltrow. Eikä miehiä tietenään sivuuteta, paljon huomiota saavat mm. Robert Redford, Leonardo DiCaprio ja Daniel Craig.

Kirja on ulkoasultaan hieno, tällä aukeamalla Marlene Dietrich
ja Christian Dior.


Mutta Tiikerikissaa ei näy, eikä Sodan ja rauhan isoja spektaakkeleita ohjaajina King Vidor (1956) ja Sergei Bondartshuk (1967). Vidorin elokuva olisi hyvin sopinut mukaan, koska sen naispääosissa ovat jo itsessään ”muoti-ikonit” Audrey Hepburn ja Anita Ekberg.

Muotitaloista nousevat elokuvien lukumäärillä kärkeen Givenchy 6, Agnes B 5, Hermes 5 ja Versace 5.

Suomalaisia ei sivuilla näy, vaikka kyllähän Marimekon kuoseja joissain ulkomaisissakin elokuvissa on näkynyt. Luhdan mainosmannekiinina oli jopa
Miami Vice -tähti Don Johnson, joka syksyllä 1990 kävi Lahden Suurhallissakin, juontajana oli Napakymppi-Salmelainen.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 24. kesäkuuta 2024

Alvar Aalto oli yksi skeittauksen isistä


Kuva on Alvar Aalto -
museosta Jyväskylästä. Siinä toisenpolven amerikansuomalainen rullalautailija Lizzie Armanto (31) temppuilee pool-skeittausalueella. Museon uudessa osassa Aalto 2:ssa on parhaillaan näyttely, jossa Lizzie Armanton kautta esitetään yllättävää asiaa, Alvar Aallon Villa Maireaan (1938) suunnittelemaa uima-allasta, ns. kaariskeittauksen alkupistettä. Tokion olympiakisoissa 2021 Lizzie Armanto edusti Suomea, ja huomiota kiinnitti sekin, että hän suunnitteli itse sinivalkoisen edustusasunsa, jonka kuviointi jäljitteli Aalto-maljakkojen muotokieltä.

En löytänyt valokuvaa Villa Mairean uima-altaasta tyhjänä, mutta altaan kaarimuotoinen pohja- ja reunarakenne oli aikoinaan uutta ja se löysi tiensä Aallon luona vierailleen arkkitehti
Thomas Churchin mukana Yhdysvaltoihin. Uima-altaan munuaismaisesta muodosta syntyi monen mutkan ja vuosikymmenten jälkeen pool-skeittauksen symboli. Villa Maireasta seuraava tällainen allas tehtiin Donnell Ranch Gardeniin 1948, josta tämä muotokieli levisi muuallekin Kaliforniaan. Kun kuivuus koetteli 70-luvulla Kaliforniaa, uima-altaat tyhjennettiin ja ne avautuivat skeittareiden käyttöön.

”Rullalautailussa on kyse paljolti henkilökohtaisesta ilmaisusta. Se antaa mahdollisuuden olla osa yhteisöä ja samalla olla oma itsensä valitsemansa tyylin ja temppujen avulla”, sanoo Lizzie Armanto.

Näyttely käsittelee skeittaamisen moninaisuutta, suvaitsevuutta ja värikkyyttä. Näkökulmina ovat paikat, temput, laudat ja yhteisöt. Näyttely avaa skeittikulttuurin suhdetta kaupunkiin ja arkkitehtuuriin, samalla se on sukellus hiphop- ja räp-kulttuurin, lehtien, elokuvien, lautagrafiikoiden, tyylin, vaatetuksen sekä kaduilla ja skeittiparkeissa tapahtuvan rullalautailun maailmaan.


Vaikka Lizzie on
olympiatason huippu-urheilija, ei kilpailu ole skeittaamisen ytimessä, vaan jokaista lajin harrastajaa kannustetaan kokeilemaan juuri itselleen sopivia temppuja. Skeittaaminen on samalla mitä suuremmissa määrin itseilmaisua, ja skeittilaudat kuviointeineen ovat tärkeä osa tätä.

Kun aloittaa skeittauksen, näkee yhtäkkiä ympäristönsä sellaisella uudella tavalla, jota ei ole nähnyt ennen. Skeittilauta on enemmän kuin pelkkä urheiluväline”, sanoo Lizzie Armanto.

”Skeittaus on nykyisin urbaaniksi mielletty alakulttuuri tai kaupunkikulttuurinen ilmiö. Miten se on historiallisesti nykyiselleen muodostunut, on kiinnostava ilmiö”, sanovat näyttelyn koonneet Juho Haavisto ja Jarkko Lehtopelto.

CONCRETE CURRENTS

Museossa on myös takavuosien huippuskeittarin
Arto Saaren valokuvanäyttely. Hän aloitti rullalautailun 90-luvun alussa Alvar Aallon Seinäjoen keskustaan suunnittelemien rakennusten katveessa. Täytettyään kuusitoista hän muutti Kaliforniaan tavoitellakseen uraa skeittaajana ja nousikin 2000-luvun alussa yhdeksi lajin tunnetuimmista ammattilaisista. Trasher Magazine -skeittilehti valitsi Saaren vuoden rullalautailijaksi 2001. Tämä kunniamaininta on maailmanlaajuisesti suurimpia palkintoja, jonka rullalautailija voi saavuttaa.

Nykyisin Oahun saarella Hawaijilla asuva Arto Saari syventyi skeittiuransa jälkeen valokuvaukseen. Concrete Currents -näyttelyssä hänen kuvistaan välittyy tuntemus vapaudesta, kapinallisuudesta ja kauneudesta, jo
ita hän on löytänyt yllättävistäkin paikoista.

"On ollut mahtavaa havaita kuinka Alvar Aallon muotoilu on murtanut raja-aitoja ja luonut uuden elävän organismin. En tiedä mitkä Alvarin tavoitteet olivat, kun hän suunnitteli Villa Mairean altaan, mutta lopulta siitä syntyi paljon enemmän kuin vain pelkkä uima-allas”, sanoo Saari.

Kalifornia muodostui rullalautailun Mekaksi. Kun merellä ei aina ollut aallokkoa, lainelautailijat alkoivat etsiä tyhjiä altaita rullalautaillakseen niissä, koska altaan kaarevat reunat muistuttivat aaltoa.”

Skeittikulttuurille on tyypillistä, että temppuja on aina valokuvattu ja taltioitu, joten siirtymä kameran taakse tuli Artolle luonnostaan. Varsinaisesti uravalinnan kannalta Saari ei ole koskaan ajatellut skeittaamista tai valokuvaamista, vaan intohimo lajiin vei mennessään. Hänen näyttelykuvansa on tulostettu Koskisen Oy:n toimittamalle koivuvanerille.

Näyttelystä lähtiessäni tuli mieleen, että Alvar Aallon suoraviivainen ja -kulmainen arkkitehtuuri puolestaan sopisi hyvin parkourin harrastajille.

kari.naskinen@gmail.com