Leviatan, Minotaurus, Putin, Trump

Kirjoitin eilisessä jutussani elokuvasta Bugonia (2025), jossa alienkeisarinna Andromeda-galaksin joltakin planeetalta kertoo heidän tuhonneen aikojen alussa elämän maapallolla, koska täällä piti saada aikaan parempi meininki. Johonkin virukseen kuolivat niin dinosaurukset kuin kaikki muutkin. Kari Enqvist ja Esko Valtaoja eivät koskaan ole tuosta vaiheesta puhuneet, eikä Raamatussakaan siitä mainita. Jumalan luomia dinosaurukset joka tapauksessa olivat, koska Jumala on ”luonut kaiken” taivaassa, maassa ja meressä olevan. Kuudentena päivänä nimittäin oli vuorossa isojen maaeläinten luominen, joten silloin ilmestyivät esiin lehmät, leijonat, norsut ja varmaan dinosauruksetkin. Samana päivänä Jumala loi myös itikat ja iilimadot sekä käärmeen paratiisiin. Tämän viimeisen arkipäivän lopuksi ennen nukkumaanmenoaan Jumala loi vielä Aatamin ja Eevankin.

Epäonnistumisia luomistyössä kuitenkin tapahtui. Ihmisen lisäksi pieleen meni ainakin se, että Jumala erehtyi luomaan myös merihirviö Leviatanin, josta tuli uhka järjestykselle ja kurille. Miksi tuollainen piti luoda:

Luoja jätti sen pelkoa vaille.
Vahvimpiakin se ylväänä katsoo.
Se on kaikkien petojen kuningas.

Lopulta virheensä huomattuaan Luoja murskasikin Leviatanin päät ja antoi ne ruuaksi erämaan kansalle. Näin yksiselitteinen asia ei kuitenkaan ole, vaan muinaisen heprealaisen mytologian mukaan Leviatan ehti joka tapauksessa tehdä paljon pahaa.

Viimeksi törmäsin Leviataniin venäläisen Andrei Zvjagintsevin elokuvassa Leviathan (2014), jossa sitä verrataan katsojien mielikuvitusta käyttäen Vladimir Putiniin. Mytologian mukaan Leviatan syö auringon maapallon elämän loppuessa. Vaikka Leviatanin luuranko on Barentsinmeren jossakin poukamassa, asiat ovat jo lähes pilalla. Naiset ovat töissä kalanjalostamossa, miehet juovat votkaa ja lapset kittaavat kaljaa tuhoutuneen kirkon raunioilla. Ei mitään toivoa. Musiikkina soi painostava melodia Philip Glassin Akhnaten-oopperasta. Se kertoo sopivasti 1300-luvulla eKr. eläneestä faarao Ekhnatonista, joka pyrki kumoamaan liian vahvaksi kohonnutta pappisvaltaa. Varmuuden vuoksi Zvjavingtsevin kannattaa elää nykyisin Ranskassa.

Zvjagintsevin uusin elokuva on nimestä päätellen samaa lajia: Minotaurus, joka saa ensiesityksensä 19.5. Cannesissa. Jos Leviatan kuvaa Putinia, niin onkohan Minotaurus Trump?

kari.naskinen@gmail.com

Ihmiskunta jatkaa itsetuhoaan

Absurdeja elokuvia tekevä kreikkalainen Giórgos Lánthimos käsittelee Bugonia-kertomuksessaan (2025) kahta erilaista asiaa, salaliittoteorioihin hurahtaneita ihmisiä ja elämän tuhoutumisen uhkaa maapallolla. Tuttuja molemmat. Esimerkiksi koronapandemian aikana hörhöt väittivät, että rokotusten yhteydessä ihmisiin pannaan pieniä valvontasiruja, joten rokotuksista pitää kieltäytyä ja juoda virusta vastaan tehokkaampaa hopeavettä. Ihmiskunnan tuhoutumiskehitys sen sijaan on todellisempaa, koska ilmastonmuutoksen torjuntaan ei edelleenkään suhtauduta riittävän tosissaan.

Andromeda-galaksista 2,5 miljoonan valovuoden päästä maapallolle on tullut andromedalainen keisarinna (Emma Stone), jonka salaliittoteoreetikot Tedd ja Don sieppaavat. Elokuvan lopussa keisarinna myöntää henkilöllisyytensä ja oman alienkansansa vaikuttamisen maapallon ihmiskunnan asioihin. Ihmiskunta on kuitenkin epäonnistunut pahasti historiansa aikana, ja koska tämä on hurjan elokuvan tärkein kohta - ja totta ainakin toinen puoli - panen keisarinnan monologin tähän:

”Planeettaanne hallitsivat dinosaurukset, upeat olennot, joilla oli monimutkainen mutta vakaa ekosysteemi. Levitimme tahattomasti tappavan viruksen planeetalle ja keisari tunsi syyllisyyttä nähdessään kaikkien Maan olentojen tuhoutuvan. Niinpä hän antoi tälle planeetalle uuden elämän, joka muistutti meitä. Varhaiset koeihmiset tuskin kestivät jalkojaan, mutta pian he kävelivät ja alkoivat lisääntyä. Sivilisaatio syntyi sopusoinnussa luonnon kanssa. Atlantis. Meitä palvottiin jumalina. Mutta jotkut ihmiset halusivat ohittaa meidät, joten he alkoivat luoda omia uusia, laboratoriossa kasvatettuja ihmisiä, jotka olivat vahvempia. Uudet ihmiset olivat myös aggressiivisempia, joten puhkesi konflikti, joka lopulta johti ydinsotaan. Sodan vanavedessä koko ihmiskunta sammui, lukuun ottamatta muutamaa valittua, jotka rakensivat arkin ja matkustivat valtamerillä vuosisadan ajan. Kun oli vihdoin turvallista nousta pinnalle kuivalle maalle, arkin johtajat kuolivat jättäen jälkeensä vain muutaman mutanttiyksilön rappeutuneita puoli-ihmisiä, apinat. Evoluutio jatkui, mutta kohti kaaosta. Uudet ihmiset, nykyiset esi-isänne, taistelivat keskenään loputtomassa sodan, kansanmurhan ja ekologisen tuhon syklissä. He raa'asti kohtelivat Maata. He pilasivat sen vedet, riehuivat sen ilmastossa, myrkyttivät itsensä lääkkeillä ja teknologialla. Vaikka ihmisille esitettiin kiistattomia todisteita omasta itsetuhostaan, he jatkoivat laantumatta. Jopa minusta itsestäni tuli itsekkäämpi ja julmempi, mitä kauemmin olin täällä teidän kaltaistenne keskuudessa.”

Viime aikoina keisarinna on nähnyt tilanteen vaarallisesti huonontuneen. Hän lopettaa puheensa: ”Mutta ihmiset eivät voi sille mitään. Se on geeneissänne, jotka esi-isänne istuttivat vahvistaakseen itseään. Se lisääntyy ja vahvistuu kehoissanne. Me andromedalaiset olemme täällä eliminoimassa tuon itsemurhageenin. Pelastamassa ihmiskunnan. Mutta myös pelastamassa Maan teiltä ja kaltaisiltanne.”

Omalle planeetalle palattuaan keisarinna ja siellä oleva johtoryhmä kuitenkin toteavat, että turha toivo. Päätös on, että poksautetaan maapallon suojakupla puhki, mikä tappaa kaikki ihmiset.

Elokuva oli alkanut siitä, kun mehiläisiä kasvattava Teddy (Jesse Plemons) oli uskonut, että pahanlaatuiset avaruusolennot tappavat Maan mehiläisiä, tuhoavat yhteisöjä ja pakottavat ihmiset omaan näkymättömään valtaansa. Hunajaa ei enää tullut. Elokuvan lopussa ihmiskunnan kuoltua mehiläiset pörräävät taas niin kuin ennenkin.

Elokuvan nimi viittaa antiikin kreikkalaiseen uskomukseen. Bugonia tulee kreikan sanoista bous tai bougonia (härkä) ja gonē (synty). Uskomuksen mukaan mehiläiset syntyivät spontaanisti uhratun härän mätänevästä ruhosta. Tätä kuvataan mm. Vergiliuksen Georgica-runossa (suom. 2020, Gaudeamus), joka käsittelee maanviljelyä, hedelmänviljelyä, karjanhoitoa ja mehiläistenhoitoa. Runoilijan tavoitteena oli saada ihmiset arvostamaan luonnon monimuotoisuutta ja palaamaan maanviljelyksen pariin sisällissotien jälkeen. 
Elokuvan käsikirjoittaja Will Tracy on sanonut, että Bugonia-nimi symboloi myös mahdollisuutta uuteen alkuun korruptoituneen ja mätänemässä olevan sivilisaation tuhoista.

kari.naskinen@gmail.com

Jännitystä, pelkoa, kauhua

Iranissa ei tarvitsisi jännityselokuvia tehdä, koska elämä siellä on muutenkin täynnä jännitystä, pelkoa ja kauhua. Jännityselokuva silti on Pyhän temppeliviikunan siemen (2024), joka kuvaa yksittäisen perheen kautta vuosien 2022-23 suurta protestiliikettä. Iranin väkivaltaviranomaiset tukahduttivat sen, mutta viime ja tänä vuonna isot mielenosoitukset ovat taas toistaneet niitä teemoja, jotka Iranissa edelleen rajoittavat naisten oikeuksia: hiusten ja kaulan peittävän hijabin pakkokäyttö sekä miehen ylivalta avioliitossa, huoltajuudessa, työmarkkinoilla ja perinnönjaossa. Naiset ovat toisen luokan kansalaisia kuin Minna Canthin Työmiehen vaimossa (1885), josta eilen kirjoitin.

Elokuvan ohjannut Mohammad Rasoulof on jo aiemmin rikkonut sensuurimääräyksiä, saanut vankilatuomioita ja maastapoistumiskieltoja, mutta on päässyt livahtamaan pakolaisena Saksaan. Tämän uusimman elokuvansa hän teki niin, ettei näyttäytynyt kuvauspaikoilla, vaan antoi puhelimitse ohjeet apulaisilleen ja kuvaajille. Paljon on mukana myös kännykkäkameralla otettuja pätkiä todellisista tilanteista, joissa poliisit armotta kurittavat mielenosoittajia, tappamiseenkin asti.

Elokuva alkaa, kun perheen isä Iman nimitetään Teheranin vallankumoustuomioistuimen tutkintatuomariksi. Jo ensimmäisenä työpäivänä tulee eteen kuulustelupumaska, jossa käsiteltävä henkilö on syyttäjän antaman määräyksen mukaan tuomittava kuolemaan. Iman on pakotettu allekirjoittamaan tämä, vaikka ei ehdi tapaukseen edes tutustua. Kotona tilanne kiristyy, kun vaimo ja kaksi tytärtä eivät täysin ymmärrä asioiden uutta tolaa. Kaiken lisäksi tyttäret ovat jo kasvaneet vuoden 2022 Mahsa Amini -protestien kannattajiksi. Ei sovi, että arvostetun tutkintatuomarin virassa olevan miehen lapset niskoittelevat valtiota vastaan. Nämä ”huivikapinat” olivat alkaneet, kun 22-vuotias Mahsa Amin oli kuollut siveyspoliisin hakkaamana liian avonaisesti kietaistun hijabin takia.

Isä yrittää saada tytöt kuriin. Isä ei hyväksy, että pienempikin tytär jo haluaa värjätä tukkansa siniseksi ja maalata kyntensä - ”Maailma on kyllä muuttunut, mutta Jumala ei.”

Yhtenä aamuna Iman huomaa, että tutkintatuomarin saama virka-ase ei ole pöytälaatikossa. Onko hän hukannut sen eilen johonkin, onko se jäänyt työpaikalle muiden nähtäväksi, onko vaimon pelko aseen takia lisäntynyt ja hän on pannut sen piiloon? Kauhea asia. Virka-aseen hukkaamisesta ei selviäisi ilman vankilaa ja maineen lokaamista.

Toinen samanaikaisesti tuleva pelkoasia on, että protestijengien netissä levitettävään valtion virkamiesten kuvien, nimien ja kotiosoitteiden joukkoon on lisätty Imanin tiedot. Iman on kauhuissaan; onko hänen autonsa vieressä ajava mopomies tullut häntä ampumaan, tai kotitalon edessä kadulla lorvaileva mies? Vainoharhaisuus tekee elämästä helvettiä, ja kotona tietenkin pelätään myös.

Jämerästi etenevän elokuvan nimessä oleva temppeliviikuna (Ficus religiosa) on puu, joka löytää kasvualansa levittämällä ilmajuurensa jonkin toisen kasvin ympärille, jolloin se toinen kasvi heikkenee ja vähitellen kuihtuu pois. Iän myötä temppeliviikuna juurtuu maahan ja kasvaa 15-20 metrin korkuiseksi. Elokuva antaa ymmärtää, että nuoremman polven protestiliike on Irania vähitellen pois kuristava Ficus. Toistaiseksi Iran on joka tapauksessa teokraattinen tasavalta, jota ylin hengellinen johtaja ja uskonnollinen eliitti hallitsevat ankarasti. Vaalit ovat säännöllisiä, mutta vahvasti suodatettuja ja valvottuja. Legitimiteetti on heikentynyt, äänestysaktiivisuus on matala, tyytymättömyys korruptioon on levinnyt laajalle, ihmisoikeustilanne on huono, teloitusten määrä on iso, sähköistä tiedonvälitystä katkotaan jne.

Vaikka ei tämä meidän oma pesäkään puhdas ole. Tampereella perjantaina poliisivoimien turvaamassa äärioikeiston mielenosoituksessa iranilaisittain naamioituneet natsit potkivat nuoren tytön sairaalakuntoon.

Muuten erinomainen elokuva kuitenkin pilaa itsensä lopun lapsellisen typerällä takaa-ajo- ja kaksintaistelukohtauksella.

kari.naskinen@gmail.com

Vaimo on luotu miehen tähden

Suomi oli ensimmäinen maa, jossa naiset saivat täydet poliittiset oikeudet 1906. Minna Canthin syntymäpäivää 19.3. liputetaan tasa-arvon päivänä ja Suomen ensimmäisen naisministerin Miina Sillanpään päivää liputetaan 1.10., koska tuolloin 1906 tulivat voimaan uusi tasa-arvoinen valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki.

Minna Canthin näytelmä Työmiehen vaimo (1885) oli naisasialiikkeen merkittävä alkuteos, joka vaikutti suoraan sellaiseen lainmuutokseen 1889, että poistettiin miehen oikeus vaimonsa omaisuuteen ja ansioihin. Radiosta näytelmä on juuri tullut kuunnelmana, joka heti alkaa sillä, että Risto (Heikki Savolainen) kertoo ryyppykavereilleen ottaneensa vaimonsa Johannan (Terttu Soinvirta) vastakirjan, jolla on rahaa 600 markkaa ja korot. Tuttuja vanhoja näyttelijöitä, mutta kuunnelma onkin uusinta vuodelta 1963.

Häitä juhlitaan ja Risto vahvistaa papinkin lukeneen virsikirjasta, että vaimo on luotu miehen tähden. Häämusiikki soi, mutta Johanna ajatteli jo, miten päästä miehen valtaa karkuun. Entä auttaako joku naisia tällaisessa ahdingossa? Ei auttanut, meni vuosi ja Johannan taskussa oli vain markka taskussa kutomapalkkana. Senkin kuitenkin Risto otti anniskeluun mennessään, kun tapasi Johannan torilla ruokaostoksilla vauvan kanssa.

Näytelmän loppuvaiheissa Riston entinen kihlattu Homsantuu, mustalais-Kerttu (Maikki Länsiö) yrittää kostaa Ristolle ja tulee paikalle pyssyn kanssa. Kerttu pidätetään ja poliisien viedessä häntä pois Kerttu raakkuu: "Teidän lakinne ja oikeutenne, hahaha – niitähän minun pitikin ampua." 

Kertun protestointi lakia ja oikeutta vastaan on Minna Canthin hyökkäys epäoikeudenmukaista järjestelmää vastaan – laki ja moraali ovat miesten määrittelemiä ja naisten vahingoksi. Näytelmästä tuli yleisömenestys ja lehdissäkin siitä väiteltiin pitkään. Paheksuvan kannan ottivat konservatiivit, esimerkiksi Suomalaisen puolueen Agathon Meurman haukkui näytelmän jumalattomaksi. Vuonna 1886 Työmiehen vaimoa esitettiin myös Tukholmassa, eikä mennyt kuin muutama vuosi, kun lainmuutoksella kumottiin miehen oikeus puolison työansioihin.

Edelleen on silti töitä. Palkkatasa-arvo ei vain tunnu toteutuvan, eikä naisiin kohdistuva väkivalta loppuvan. Työmiehen vaimo on jatkuvasti kusessa, kun äijä tulee kännissä kotiin, eikä avioerokaan auta, koska vainoaminen jatkuu ja välillä mustasukkaisuus johtaa murhiinkin.

Yhä monessa asiayhteydessä "mies on vaimon pää", kuten Risto sanoo ryyppykavereittensa vahvistamana: "Mies on vaimon pää, niin kuin kissa on hiiren pää".

kari.naskinen@gmail.com

Jokainen aiheuttaa vahinkoa ja kärsii omalla tavallaan

Tuttu sanonta on, että kun Tshehovin näytelmän alussa seinällä on kivääri, sitä myös jossakin vaiheessa käytetään. Kun Tolstoin Anna Kareninan alussa ratavahti jää Moskovan asemalla veturin alle, siitä tietää, että joku näytelmän tuttu henkilökin joutuu samanlaiseen onnettomuuteen. Kotkan kaupunginteatterissa on nyt lähdetty siitä, että jokainen katsoja on lukenut Tolstoin romaanin tai ainakin Wikipediasta tarkistanut ennen teatteriin tuloa, mitä näytelmässä tapahtuu. Tämän takia Anna Kareninan itsemurhaa esityksen lopussa Pietarin asemalla ei ole. Ensikertalaisen katsojankin on muka asia tajuttava Anna Kareninan viimeisestä repliikistä kynttilän himmenemisestä ja sammumisesta. Romaanista näytelmän on sovittanut ja ohjannut yksi Suomen parhaita kunnollisten puhenäytelmien rakentajista Pasi Lampela, joka muuten on tehnyt esityksestä erinomaisen.

Romaanin kuuluisaa alkuvirkettä ei ole mukana: "Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Tämä tulee kuitenkin muuten täydellisesti esille. Anna on mennyt naimisiin ehkä 20 vuotta vanhemman valtion virkamiehen Aleksei Kareninin kanssa, mutta kymmenkunta vuotta rakkaudetonta avioliittoa on tehnyt tehtävänsä, eikä mikään auta, kun Anna kohtaa rykmentin ratsumestarin, komean kreivi Vronskin. Se on menoa, mutta Venäjällä 150 vuotta sitten tuollainen ei ollut yhtä helppoa kuin nykyaikana.

Heti avauskohtauksessa Lampela kuitenkin osoittaa, että väärät ratkaisut ja riskinotto rakastumisen huumassa ovat uhkana ja kohtalokkaita edelleen: Anna Kareninalla on nykyaikainen muovimatkalaukku, jossa on pyörät alla, ja myöhemmin Kareninin työpöydällä on moderni tietokone. Tässä tapauksessa ajankohtien kaksoisvalotus ei haittaa yhtään.

Esitys kokonaisuudessaan toimii mainiosti. Viitteellinen lavastus pyörönäyttämöllä kertoo koko ajan, missä ollaan, korea puvustus ei tuo ajankuvaa täysin omaan aikaamme ja henkilöohjaajanakin Lampela on hyvä. Ella Mustajärvi nimiroolissa on täydellisen murehduttava tapaus sovinnaisuudesta irtautuneena, elämänsä tuhonneena hylkiönä, Juho Markkanen Vronskina uskottavan hurmaava ja Jarkko Sarjanen petetyn aviomiehen katkeruudessa ja kostossaan juuri sellainen kuin tällaisissa tilanteissa käy. Mutta mikä kumma on saanut panemaan Nikolai Levinin pieneen rooliin naisnäyttelijän? Ei olisi käynyt Venäjällä ennen eikä nyt, mutta tämä onkin tätä nykyteatterin eurooppalaista haparointia.

Tämä oli Lampelalta jo kolmas työ Kotkan teatterissa, edellisen kerran näin siellä kolme vuotta sitten täysosumana Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla. Lahden kaupunginteatterissa 2021 Lampelan tiivis dramatisointi Tolstoin Sodasta ja rauhasta onnistui myös, ja ensi syksynä Lampela ohjaa sen Porissa.

Anna Kareninan ohjelmalehtisessä Lampela sanoo, että sovituksessaan hän nosti Annan selvästi pääosaan ohi Konstantin Levinin (Mikkomarkus Ahtiainen), koska Anna vie tarinaa siihen syvyyteen, johon lopussa päädytään. Tämä on lähes 1000-sivuisen romaanin tiivistämisessä 2,5 tunnin näytelmäksi perusteltu ratkaisu, koska Levin ”kokonaisena” tähän ei olisi mitenkään mahtunut. Levin on romaanissa selvästi Tolstoin alter ego, jossa roolissa kirjailijan uskonnollis-filosofinen tolstoilaisuus nousee esille, vaikka Tolstoi varsinaisesti muotoili oppinsa vasta 1880-luvulla Anna Kareninan valmistumisen jälkeen. Sen Tolstoi/Levin tuo kuitenkin selvästi esille, että onnellisuus löytyy yksinkertaisesta, moraalisesta elämästä, ei intohimosta eikä ulkoisesta menestyksestä.

Lampelan näytelmässä tulee Levinin kautta sen verran yhteiskunnallistakin kannanottoa, että Venäjälläkin demokraattinen ajattelu jo nousee aristokratiaa ja tsaarin valtaa vastaan. Anna Kareninan tapahtuma-aika on 1870-luvulla ja Aleksanteri II oli yritetty murhata jo monta kertaa, kunnes Narodnaja volja -järjestön pommi-iskussa 1881 tämä lopulta onnistui.

Pasi Lampela (s. 1969): ”Tolstoin kyky luodata inhimillistä kokemusmaailmaa vaihtelevissa yhteiskunnallisissa ja historiallisissa kehyksissä on ilmiömäinen, ja hän on ollut merkittävä vaikuttaja omalle työlleni näytelmäkirjailijana.”

kari.naskinen@gmail.com