Synkkää yksinpuhelua tämä elämä

Turussa järjestetään tämän viikon lauantaina 80-vuotisseminaari, kun Olavi Paavolaisen (kuvassa) Synkän yksinpuhelun ilmestymisestä on kulunut 80 vuotta. Se käynnisti sodanjälkeisessä Suomessa merkittävän keskustelun sodasta, siihen johtaneista syistä ja suomalaisessa yhteiskunnassa vallinneesta ilmapiiristä. Paavolaisen päiväkirjamerkinnät tuovat ajatukset myös nykypäivään, kun taas puhutaan sodasta.

Kesäkuun puolivälin jälkeen 1941 Paavolainen näki kuinka propagandamiesten ja upseerien joukossa vallitsi innostus: miehet vakuuttivat, että nyt aletaan ”tehdä historiaa” – että alkaa se odotettu sota Karjalan takaisinvaltaamiseksi ja Suur-Suomen luomiseksi. Hitler ja Saksa olivat luvanneet järjestää ihmeitä. Suomessa vain odotettiin, että kunhan Saksa aloittaa hyökkäyksen Neuvostoliittoon, pääsemme mekin mukaan. Paavolainen itse suhtautui tähän etäisyyden ja ironian sävyttämästi; hän korosti, miten sota näyttäytyy tavalliselle kansalle odottamattomalta ja vaikeasti ymmärrettävältä, kun taas tietyt upseeri-, pappis- ja sivistyneistöpiirit elivät jo Suur-Suomi-näkymän vallassa.

Paavolainen oli kesällä 1941 palveluksessa Vilppulassa, jossa muodostettiin päämajan tiedotuskomppaniat. Sieltä käsin hän näki myös Mäntän sotilasparaatin, jossa sotilaspastori saarnassaan rinnasti Saksan avun Jumalan apuun. Kaikki tämä valaisee sitä henkistä ilmapiiriä, jossa sotaa odotettiin nimenomaan tilaisuutena sotaan Suur-Suomen rakentamiseksi. Saksan jumalainen apu koitti, kun se 22.6.1941 käynnisti operaatio Barbarossan, toisen maailmansodan suurimman sotaretken, joka rikkoi maidenvälisen hyökkäämättömyyssopimuksen.

Muutama päivä Suomen piti kuitenkin odottaa, jotta saatiin Neuvostoliitto näyttämään aloitteelliselta Suomen kannalta. Toive toteutui 25.6. Neuvostoliiton ilmavoimien tehdessä pommitusiskuja, minkä seurauksena Suomen eduskunta ja hallitus totesivat maan olevan puolustussodassa. Suomi liittyi sotaan Neuvostoliittoa vastaan virallisesti 25.6.1941, jolloin eduskunta ja valtiojohto totesivat maan olevan sodassa. Suomi oli kuitenkin valmistautunut hyökkäykseen Saksan rinnalla jo kuukausia aiemmin.

Tälläkin hetkellä Suomessa esiintyy ilmapiiriä, jossa toivotaan päästävän sotaan Ukrainan rinnalla ja Naton kanssa Venäjää vastaan. Ei olisi yllätys, jos jossain jo laulettaisiin Sinimustain säiläin sotalaulua (1923) AKS:n Martti Haavion sanoin:

Nyt miekoin taistohon urho jo lyö
tai muuten Moskova sortaa ja syö!
Ei ennen levätä Kalevan mailla
kuin ryssä on maata, mantua vailla.

TYHMYYTTÄ JA PETTURUUTTA
BARRIKADIN MOLEMMIN PUOLIN

”Sota on ainoa mittapuu, jota meidän aikamme käyttää”, kirjoitti Paavolainen Synkässä yksinpuhelussaan, jonka muistiinpanot alkavat elokuusta 1939 ja päättyvät marraskuuhun 1944 ja lisäksi on loppuluku ”Kesä Keuruulla 1946”. Sodan mittapuita tarkasteli myös 90 vuotta toissa viikolla täyttänyt Hannu Salama pääteoksessaan Siinä näkijä missä tekijä (1972). Salama käsittelee Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden seuran Pispalan osaston maanalaista vastarintaa jatkosodan aikana. Hannu Salama oli sodan alkaessa 5-vuotias ja kuunteli ovenraosta heidän kotonaan kokoontuneiden ihmisten puheita, joita äiti kuitenkin sanoi ”aikuisten asioiksi” ja pani Hannun nukkumaan (kirjassa Harri Saarinen).

Romaanin lopussa Harri on 14-vuotias ja kirjoittaa kotiainetta. Hän on löytänyt kirjahyllystä vihkon, jonka luokkapetturiksi osoittautunut Jaska Lonkanen oli kuolemaa sairaalassa tehdessään antanut poikansa vietäväksi Harrin isälle. Vihkossa Jaska kirjoittaa niistä ihmisistä, jotka oli vaiennettu yhteiskunnan koneistossa ja jotka silti koko ajan olivat pitäneet yllä omaa elämisensä aatetta ja maailmaa. Jaska kertoi toimineensa barrikadin molemmin puolin ja suureksi pettymyksekseen havainneensa, että samanlaista tyhmyyttä ja petturuutta oli sekä vasemmalla että oikealla puolella.

Harrin vanhemmat olivat kommunisteja. Paavolaisen päiväkirjasta kuitenkin selvää, että jatkosotaa Suur-Suomi-hankkeineen vastustivat muutkin rauhantahtoiset suomalaiset. Poliittisessa Suomessa jako tuli selväksi Paavolaisen kirjankin ilmestyttyä: Paavolaisen näkemykset hyväksyivät SKDL ja paasikivi-kekkoslaisten älymystö, kun taas vastaan olivat oikeisto ja asevelisosialistit SDP:ssä. Varsinainen vihamies oli ensimmäisen tasavallan hovirunoilija V.A. Koskenniemi, joka oli natsien perustaman Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtaja.

Eikä Olavi Paavolainenkaan kommunisti ollut, ei edes vasemmistolainen. - ”Olen synnynnäinen porvari – ja tietysti juuri siksi minusta on tullut kirjailijapolveni kauhea lapsi. Vanhoillisuudesta ja sovinnaisuudesta vapautuminen on ollut minulle niin vaikeata, että ansaitsisin valtion palkinnon, jos se annettaisiin itsekurista” (Suomalaisten kirjailijain elämäkertoja, 1947). Hänen isänsä oli varatuomari, Kokoomuksen kansanedustaja Pekka Paavolainen.

Jatkosodan loppuvaiheessa Suomen politiikassa toiminut rauhanoppositio ei myöskään koostunut vasemmistolaisista, vaan se oli rauhaa ymmärtäneiden älykkäiden henkilöiden kokoonpano (K.A. Fagerholm, Uuno Hannula, Urho Kekkonen, Eino Kilpi, J.K. Paasikivi, Ralf Törngren, J.O. Söderhjelm, Sakari Tuomioja, Väinö Voionmaa ym.). Rauhanopposition näkyvin teko oli elokuussa 1943 presidentti Risto Rytille osoitettu kirje, jossa vaadittiin Suomen johdolta kiireellisiä toimia maan irrottamiseksi sodasta. Kirjeen allekirjoitti 33 vaikuttajaa, joista yli puolet oli kansanedustajia. Rauhanopposition miehistä tuli sotien jälkeen isoja tekijöitä. 

Nytkin tarvittaisiin kunnon rauhanoppositiota. Pelkkä somekirjoittelu ei riitä. Eikä tarvitse edes pelätä Ohranaa, kuten Pispalan miesten tarvitsi. Syytteitä ”oman pesän likaamisesta” kyllä saisi, kuten Paavolainenkin, mutta kyllä historian pitäisi vihdoin mennä Suomen herrojen kovaan kalloon. Vai edelleenkö Stubbin, Häkkäsen, Valtosen, Marinin ja muiden militaristien kalloissa kaikuu sama tuttu askelten ääni:

Tääll´ Leijona asuu, Suomen kansa,
mi muistavi vanhaa vainoojaansa.
Ei slaavien joukot voi sille mitään,
kun hampaita näyttäin se katsoo itään.

kari.naskinen@gmail.com

Ukrainassa käydään Clausewitzin kuvailemaa absoluuttista sotaa

Ukrainan sodasta on sanottu ja kirjoitettu ilmeisen täydellisesti kaikki mahdollinen. Nyt osui luettavaksi tämän sodan aikana tunnetuksi tulleen Ilmari Käihkön kirjoitus Idäntutkimus-lehdestä 1/2023. Käihkö on Ruotsin maanpuolustuskorkeakoulun sotatieteiden dosentti ja vieraileva tutkija Helsingin yliopistossa. Idäntutkimus-lehdessä hän käsittelee Venäjän ja Ukrainan sotaa Carl von Clausewitzin sotateorioihin perustuen, ja me maallikotkin tiedämme, että Clausewitz on kova sana tällä alalla. Hänestä tuli eläessään silläkin tavalla asiantuntija, että vaikka olikin preussilainen kenraali, hän toimi Venäjän armeijassakin Napoleonin sotien aikana 1812-14. Sen jälkeen 1818-30 Clausewitz oli Preussin sotakorkeakoulun johtajana. Hänen kuuluisa kirjansa Vom Kriege (Sodankäynnistä) julkaistiin vuosi hänen kuolemansa jälkeen 1832 ja suomeksikin heti kolmiosaisena 1832-33.

Käihkön syvällinen perehtyneisyys asiaan tekee kirjoituksesta kovin teoreettisen ja kimurantin, eikä sitä sanasta sanaan jaksanut lukea. Kun eilen muutenkin oli asiaa kirjastoon, tutkailin siellä myös Clausewitziä, ja selväsanaisemmin kävikin ilmi, että Ukrainassa on menossa nyt nimenomaan Clausewitzin luonnehtima absoluuttinen sota (absolut Krieg). Se on sotaa, jota Trumpin tulitaukopuheista huolimatta käydään kaikkia vihollisen kohteita vastaan, myös siviilejä ja yksityisomaisuutta. Siinä menevät päiväkodit ja dieselsäiliöt, vaarit ja vauvat ja kaikki kohdalle sattuvat samanlailla. Nykyajan lentävillä aseilla tämä on aivan erilaista kuin vielä toisen maailmansodan aikoihin. Tämä on tosiaan nyt nähty. Kansat ovat ajautuneet vihamielisen vuorovaikutussuhteen vuoksi moraalisestikin mistään piittaamattomaan sotaan, jonka voi nähdä myös slaavilaisten sisällissotana.

Sitä Clausewitz ei kuitenkaan voinut tietää, miten sota Uktrainassa alkoi. Käihkö sijoittaa alkupisteen vuoteen 2013, kun presidentti Viktor Janukovitš oli ajanut itsensä tilanteeseen, jossa hän joutui valitsemaan EU:n tai Venäjän johtaman Euraasian tulliliiton välillä. EU ei ollut varautunut kilpailemaan korruptoituneesta ja heikosti demokratisoituneesta Ukrainasta, mutta kun Venäjä uhkasi Janukovitšia ankarilla taloudellisilla ja yhteiskunnallisilla seurauksilla sekä lupasi 15 miljardin dollarin lainan ja halpaa kaasua, valitsi hän Euraasian tulliliiton.

Tällä valinnalla Janukovitš yllätti kansan, jolle hän oli vaalikampanjassaan luvannut eurooppalaista elintasoa tiiviimmillä suhteilla Euroopan unioniin. Tästä seurasi mielenosoituksia, joita vastaan mellakkapoliisit lopulta iskivät Kiovassa. Pian pääkaupungin ulkopuolellekin levinneisiin mielenosoituksiin osallistui satojatuhansia ihmisiä, joita tarkka-ampujat alkoivat ampuakin. Tilanne kiristyi äärimmilleen ja Janukovitš allekirjoittikin mielenosoittajien kanssa sopimuksen poliittisesta siirtymäkaudesta, mutta pakeni itse Venäjälle jättäen jälkeensä valtatyhjiön.

Käihkö kirjoittaa, että tässä tyhjiössä alkoi nopeimmin toimia Venäjä, joka oli Janukovitšin myötä menettänyt vaikutusvaltaansa Ukrainassa. Venäjän ensimmäinen toimenpide oli Krimin niemimaan helppo miehittäminen ja liittäminen osaksi Venäjää helmi-maaliskuussa 2014. Ukrainan väliaikaishallinto oli yllätetty tilanteessa, jossa Ukraina oli vuosia laiminlyönyt puolustustaan:

”Väliaikaishallinnolla oli vallankumouksen aiheuttaman poliittisen polarisaation vuoksi vain tuhatkunta taistelukelpoista sotilasta Krimin niemimaalla, 5000 koko Ukrainassa. Venäjä vuorostaan keskitti lähes 40 000 sotilasta Ukrainan rajoille ja pelotteli väliaikaishallintoa vakavilla seurauksilla, jos yksikin venäläissotilas kuolisi Krimillä. Vuonna 1954 Ukrainaan liitetyn Krimin asukkaat ja turvallisuusviranomaiset olivat myös keskimäärin merkittävästi vahvemmin Venäjä-mielisiä kuin muu Ukraina.”

”Uudeksi presidentiksi valittiin oligarkki Petro Porošenko, joka oli luvannut lopettaa sodan nopeasti kovemmilla keinoilla, mutta hän pyrki heti valtakautensa alkaessa myös neuvottelemaan Venäjän kanssa. Porošenko julisti kesäkuussa 2014 Vladimir Putinin kanssa keskusteltuaan viikon mittaisen yksipuolisen tulitauon. Kolme lisäpäivääkään eivät johtaneet neuvottelutuloksiin tulitauon aikana puolustusasemiaan vahvistaneiden separatistien kanssa. Porošenkon vastaus oli valjastaa Ukrainan viimein järjestäytyneet asevoimat suurhyökkäykseen”, kirjoittaa Käihkö.

VENÄJÄN JA LÄNNEN KÄDEN-
PURISTUKSET UNOHDETTIIN

Kirjastossa oli myös Sun Tzun kuuluisaksi tullut Sodankäynnin taito 2500 vuoden takaa, mutta siihen en enää koskenut, kun pasifistia alkoi jo ahdistaa. Sen sijaan palaan tässä tuoreempaan historiaan eli helmikuuhun 1990, jolloin USA:n ulkoministeri James Baker sekä Saksan liittokansleri Helmut Kohl ja ulkoministeri Hans-Dieter Genscher lupasivat Neuvostoliitolle, että Nato ei laajene itään. Lupauksen ottivat Moskovassa vastaan presidentti Mihail Gorbatshov ja ulkoministeri Eduard Shevardnadze. Asiantuntijoiden mukaan Moskovassa alustettiin myös se, että Neuvostoliitto loppuu ja Saksat yhdistyvät. Lyötiin kättä päälle.

Neuvostoliitto muuttui Venäjäksi, mutta geopolitiikkaa tämä ei muuttanut. Edelleen itä oli itä ja länsi länsi. Lännen lupaukset sen sijaan osoittautuivat valheiksi. Kun Venäjä oli 1993-94 vetänyt viimeisetkin sotilasjoukkonsa pois Latviasta, Liettuasta, Virosta ja entisen DDR:n alueelta, pantiin Naton laajentuminen vireille, ja 1999 otettiin Puola, Tshekki ja Unkari sen jäseniksi. Nyt Naton jäseniä ovat myös Latvia, Liettua, Viro, Bulgaria, Romania, Slovakia, Albania, Kroatia, Montenegro, Suomi ja Ruotsi.

Ukrainakin on nyt halukas Natoon, ja myös Nato haluaisi sen itselleen. Vuoden 1990 kädenpuristukset on unohdettu ja sota on päällä.

Heikki Talvitie kirjoittaa Geopoliittisen seuran verkkosivulla, että viimeistään vuoden 2021 aikana ilmeni, että Ukraina oli siirtymässä voimakkaasti Nato-maiden ohjailemaksi. Yhdysvallat aseisti ja koulutti Ukrainan armeijaa CIA:n tukiessa noita toimintoja omalla tahollaan, ja yhteisiä Ukrainan ja Naton harjoituksia järjestettiin erityisesti Mustallamerellä.

Putin antoikin lännelle ultimaatumin, jonka perimmäinen tarkoitus lienee ollut sanoa se, että jos Ukraina aiotaan siirtää Naton leiriin, se katsotaan eksistentiaaliseksi uhkaksi Venäjän valtiolle. Putin ja Yhdysvaltain presidentti Joe Biden tapasivat tilanteessa, jossa Putin vaati, että myös Venäjän turvallisuushuolet otetaan huomioon. Lännen tiedotusvälineet toistivat tiettyjä kohtia, joista kävi ilmi, että Putin halusi kovin paljon ja että Biden oli retoriikassaan antavinaan jotakin, jolla kuitenkaan ei ollut Putinille käyttöä. Niin sitten Venäjä hyökkäsi helmikuussa 2022 Ukrainaan.

Geopoliittisen seuran puheenjohtaja Pekka Visuri kirjoitti vastikään, että Ukrainan sota voi pahentua nykyisestään, joko tahallisesti tai tahattomasti:

”Eskalaatioteoria oli kylmän sodan aikaan paljon esillä, kun ydinasepelotteen ylläpito oli keskeinen kysymys. Nyt aseteknologian kehitys ja länsimaiden pitkään hallitseman sääntöperustaisen liberaalin maailmanjärjestyksen murtuminen on tuonut uutta ajankohtaisuutta eskalaation pohdinnoille. Periaatteessa on kaksi strategisen ajattelun koulukuntaa, joista toinen, usein jominilaiseksi nimitetty, painottaa rationaalista, voimasuhteisiin ja muihin mitattaviin suureisiin perustuvaa strategista ajattelua, kun taas toinen, lähinnä clausewitzlainen, korostaa sodan irrationaalista ja arvaamatonta perusluonnetta. Clausewitzin tunnetun määritelmän perusteella sota on politiikan jatkamista lisäämällä siihen uusia väkivaltaisia keinoja. Clausewitzin mukaan sodalla on aina taipumus kärjistyä äärimmilleen, eikä sen kulkua voida tarkasti ennustaa, vaan on aina varauduttava yllätyksiin.”

Vaikea on ennustaa sitäkin, mihin johtaa se, kun Amerikan pelle vaatii Ukrainan pellen vaihtamista johonkin toiseen.

kari.naskinen@gmail.com

”Nosta katseesi, katso ulos, katso ympärillesi.”

Kun Apple-yhtiön toinen perustaja Stephen Wozniak riitautui Steve Jobsin kanssa ja lähti pois, hän sanoi Jobsia itsekkääksi megakorporaatiomulkuksi. Koska asia ilmeisesti näin olikin, on Jobs nyt saanut osakseen ansaitsemaansa paremman oopperan. Amerikkalaisen Mason Batesin (s.1977) The (R)evolution of Steve Jobs on erinomainen teos. Kun se Kansallisoopperassa päättyi tunnin ja 40 minuutin jälkeen, tunsin niin, että voi kun tämä olisi vasta väliaika. Kertomus suuren visionäärin Steve Jobsin elämästä ja oman kuolevaisuutensa kohtaamisesta on taitavin vedoin maalattu, ja musiikki on vetävää, melodista ja mielenkiintoisesti myös elektronisia elementtejä sisältävää.

Ooppera alkaa kohtauksella Jobsien perheen autotallissa Palo Altossa, jossa Paul Jobs antaa pojalleen Stevelle 10-vuotislahjaksi työpöydän ja vähän elektroniikkaan liittyviä tarvikkeita ”hyväksi lähtökohdaksi” (kuvassa). Steve alkaa heti puuhata jotakin. On vuosi 1965, ja seuraavaksi lavasteet vaihtuvat kuvaamaan tilannetta tammikuussa 2007, kun Steve Jobs esittelee ensimmäisen kerran kosketusnäyttöisen iPhonen Macworld Expo -messuilla San Franciscossa.

Tuosta alkoi matkapuhelinkehityksen ja koko alan vallankumouksellinen muutos. Oopperassa siihen ohuesti viitataan, mutta mehän hyvin tiedämme, että se oli Nokian kännykkäbisneksen menoa. Oli alkanut kokonaan uusi aika. Nyt melkein meillä kaikilla on tällainen oma tietokone taskussa tai enenevässä määrin aina kädessä, jotta sitä voi selata ja vilkuilla kaupungilla kävellessä, liikennevaloissa seisoessa ja pimeässä oopperasalissa, jossa joku muita häiriten katsoo nimiä rooliluettelosta, koska paperille printattuna sitä ei enää saa.

Ohjelmavihko sentään on vielä painettuna, ja siinä Mason Bates kirjoittaa, että viimeisenä elinvuotenaan Jobs tuntui muuttaneen mielensä kehittämänsä laitteen vaikutuksista elämäämme. Oopperan tärkein viesti kuullaankin loppuhetkillä, kun Jobsin puoliso Laurene Powell Jobs laulaa Steven Jobsin hautajaisissa 2011 Stanfordin yliopiston kappelissa:

Nosta katseesi, katso ulos, katso ympärillesi.
Katso tähtiä,
katso taivasta,
ota valo vastaan,
ota vielä yksi siemaus,
ota vielä yksi purema,
varasta vielä yksi suudelma,
tanssi vielä yksi tanssi,
vilkaise hymyä
siinä vieressä olevan ihmisen kasvoilla.
Olkaa tässä ja nyt
Olkaa tässä ja nyt.

TÄHÄN OOPPERAAN
ELEKTRONIIKKA KUULUU

Batesin musiikissa on runsaasti elektronista sisältöä. Tähän oopperaan se kuuluukin, koska digitaaliinen teknologia mullisti koko viestinnän, josta tässä on nyt kysymys. Tarkemmin määritellen Bates käyttää ns. elektroakustista musiikkia, jossa perinteisen klassisen orkesterisävellyksen instrumentaaliäänimaailmaan sekoitetaan elektroniikkaa, akustiseen kitaraan liitettyä teknoääntä jne. En luultavasti osaa käyttää oikeita termejä, mutta oleellista on, että tämä kokonaisuus kuuluu hyvältä. Tietenkin on kysymys nykymusiikista, mutta ei mitenkään hankalalta kuulostavasta, vaan on melodisesti ja harmonisesti sopusuhtaista.

Eilen tätä kuunnellassa tuli heti mieleen myös RSO:n konsertti kahden päivän takaa, kun radiosta tuli Antti Auvisen viulukonsertto kantaesityksenä. Jo konserton nimi Diesel Engel Rodeo Radio viittasi johonkin monimuotoisuuteen, ja sitä se olikin, kun ääniä saatiin aikaan mm. hiekkapaperilla, erotuomarin pillillä, peltikanistereilla, spraypulloilla ja joillain tuulenvinkunaa tuottavilla vekottimilla.

Kaikki muuttuu. Sibelius-Akatemiassakin voi elektroakustista säveltämistä opiskella laajamittaisesti. Voi esimerkiksi äänittää kännykällä jotain somealustalta ja heti perään editoida sitä. Ammattimaisten sävellys- ja äänenkäsittelytyökalujen määrä on kasvanut ja käyttö helpottunut.

Mason Batesin ja kokeneen libretistin Mark Campbellin teos sai 2019 parhaan oopperan Grammy-palkinnon. Tässä Santa Fen oopperan levytyksessä orkesteria ja kuoroa johti Michael Christie, joka nyt johtaa myös meillä Kansallisoopperassa. Samasta produktiosta on Helsingissä myös Steve Jobsin buddhalaista mentoria esittävä, Kiinasta Yhdysvaltoihin muuttanut Wei Wu (basso).

Musiikillisesti on mielenkiintoinen asia sekin, että 3-4 kertaa Jobs ottaa esille Bachin. Hän tuntuu olevan aivan haltioissaan Bachin musiikin kanssa, mutta ei sitä tiettävästi ainakaan Applen laitteiden soitto- tai muissa äänissä ole kuultavissa.

Kansallisoopperassa solistit ja kuoro ovat priimakunnossa. Lähes koko ajan lavalla oleva baritoni John Moore (kuvassa) on uskottava myös näyttelijänä, joka Jobsina kamppailee haimasyövän ja elämää suurempana tuntuvan teknologiauskonsa kanssa. (”Paras tapa ennustaa tulevaisuutta on keksiä se”, on sanonut tietojenkäsittelyekspertti Alan Kay Palo Alton tutkimuskeskuksesta.)

Lisää hienoja viisauksia, joita tämä ooppera ja sen oheislukemisto tarjoavat runsaasti: ”Kurkistus Jobsin mieleen vie katsojan olemassaolon perimmäisten kysymysten äärelle”, sanoo puolalais-amerikkalainen Sarah Zieba (mezzo), joka kuuluu Kansallisoopperan nuorten laulajien ohjelmaan 2025-27. Jobsin puolison roolissa hän parhaiten tunnistaa Jobsin sisäisen kamppailun. Jobsin oma filosofointi on yksinkertaisempaa. Lähtökohdan siihen tarjoaa hänen hengellinen isänsä, zenbuddhalainen viisas Kobun Chino Otogawa, mutta Jobs on suoraviivaisempi ja haukkuu yhtiölkumppaninsa ulos firmasta. Kumppanin roolissa on taas roolinsa täydellisesti hallitseva Mika Pohjonen (tenori). Steve Jobsin isän pienessä roolissa on Ville Rusanen (baritoni).

Tästä kaikesta on ohjelmavihkossa hyvä yhteenveto: ”Valta ja raha ovat tämän vuosikymmenen aikana kasaantuneet kiistattomasti Piilaaksoon. Teknologiayritysten ja niiden tunnettujen toimitusjohtajien keskittymä on myös lähentynyt yllättävällä – tai ehkei lopulta lainkaan yllättävällä – tavalla presidentti Trumpin hallintoa. Tämä kehitys luo synkän varjon teknologia-alan identiteettiä kauan määrittäneiden henkisen kasvun ja henkisyyden ihanteiden ylle.”

Sitten vielä yksi erikoisuus: Ensimmäisen kerran Kansallisoopperan tekstityslaitteesta oli jätetty pois ruotsi. Tekstitykset olivat vain suomeksi ja toisella kotimaisella englannilla!

kari.naskinen@gmail.com

Kauneus on tärkeä asia

Televisiosta tuli sunnuntaina lyhytelokuyva Miss Paradise Beach (2024), jossa kaksi tyttöä pohtivat, osallistuisivatko missikilpailuun. Toinen sanoi, että jos voittaisi, pääsisi naimisiin miljonäärin tai jääkiekkoilijan kanssa.

Kauneus on aina ollut iso asia, jota filosofit ovat analysoineet Platonista alkaen. Kristillisessäkin filosofiassa kauneus on totuuden ja hyvyyden ohella oleellisia perusominaisuuksia. En tiedä, kuka on Raamatun kaunein nainen, mutta ainakin Persian kuninkaan Ahasveroksen puoliso Ester luultavasti on erityisen kaunis, koska hänen nimensäkin tarkoittaa tähteä.

Monen mutkan kautta kauneusasia tuli mieleen, kun päälakeeni oli ilmaantunut vähän hilsettä. Ulla-vaimo sanoi, että pitää vaihtaa shampoota ja toi seuraavalta kauppareissulta XZ:aa. Tämähän on vanha tuttu, sanoin ja aloin muistella 50-lukua, kun äitini oli perustanut oman kampaamon, jonka yhteydessä hiusten- ja kauneudenhoitoaineet tulivat minullekin tutuiksi. Eikä tämä Berner Oy:n valmistama XZ nytkään pettänyt, vaan parin viikon päästä ei hilsettä enää ollut.

Mutka XZ:aan oli tullut kuluneelta kesältä, kun Riihimäen taidemuseossa oli kauneudenhoitoa käsittelevä näyttely. Johtui siitä, että alan tuotteita valmistettiin Riihimäellä 1900-luvulla Havi Oy:n ja Teka Oy:n tehtaissa. Otsikkokuvanikin nappasin näyttelystä, jossa oli graafikko Lauri Tokkolan Tekalle piirtämiä mainoskuvia. Ilona-saippuankin käyttäjille mainoksissa luvattiin kauneutta, nuoruutta ja muiden ihailua synnyttävää sametinhienoa, pehmoista, sileää ihoa.

XZ:n lisäksi mieleen jäi tuolta vuosikymmenten takaa monta tuttua tuotemerkkia, joista osa on vieläkin tuotannossa: Elnett, L´Oreal, Revlon, Schwartzkopf, Wella ym.

Jollakin permanenttiaineella äiti teki minullekin 60-luvulla muotiin tulleen minivoguen. Suosikki-lehdestäkin olin jo lukenut siitä, mutta luvatun loivuuden sijasta oma minivogueni meni kuitenkin niin käkkäräiseksi, että se piti heti seuraavana päivänä suoristaa permanenttiainetta ”negatiivisesti” käyttämällä. Pantiin painot hiuksista riippumaan, ja seuraava päivä koulussa sujuikin paremmin.

Shampoosta piti internetistä tutkia lisää. Sieltä selvisi, että shampoo on alun perin intialainen hierontaöljy (hindin sana champna चम्पु merkitsee hieromista). Eurooppaan shampoon toi sieltä muslimi Dean Mahomet 1700-luvulla.

Parturi- ja kampaamomuseokin on Lempäälässä, joten se ohjelmaan ensi kesän kotimaankierrokselle. Siellä varmaan kerrotaan historiaa Suomen kähertäjäliitostakin (1917). Kun sivistys tuli länteen idästä, niin Suomessa kaikki tuli Turusta, jossa pitkäikäisimmät liikkeet ovat Th. Petterssonin (1920), Lindbergin (1932) ja Kuljun parturi-kampaamo (1940).

Tänä vuonna ilmestyi aihetta erinomaisesti syventävä Kusta H.J. Vilkunan teos Keikareiden kähertäjät - Pohjolan peruukintekijät ja kampaajat 1600-luvulta 1800-luvulle. Seurannassa on tietenkin myös televisiosta jo kolmatta kauttaan pyörivä sarjaelokuva Carmen-lämpörullista. Sellaiset äiti osti kotiin 60-luvulla, mutta en uskaltanut kokeilla. Olivat silloin iso hitti.

Sitten vielä typyt ja jääkiekkoilijat. Koska kaikista pelaajista ei tule NHL-miljonäärejä, niin mikä muu heissä mahtaa pimuja vetää puoleensa. Lätkämiesten kiinnostus kauniisiin mimmeihin taas on selvä asia, vaikka Stendhal olikin oikeassa siinä, että ”kauneus on vasta lupaus onnesta”. Stendhalin syndrooma voi joka tapauksessa aiheuttaa pakahduttavan hurmioitumisen kauniin taideteoksen lisäksi myös kauniin naisen kohdalla, voi saada aikaan sekavuutta, sydämentykytystä ja muita huumaavia oireita. Sen verran jääkiekkomiestä minussakin on, että tunnen asian.

kari.naskinen@gmail.com

Harmaaseen arkeen tarvitaan myös luksusta

Soveltavan estetiikan instituutin syysseminaarissa eilen Lahden pääkirjastossa aiheena oli arjen harmaus. Se oli konkreettisestikin esillä, kun seminaarin kahvitauolla ei voinut mennä kahville, koska kirjaston kahvila ei enää ole toiminnassa. Kahvilatila oli vain tyhjää harmaata tylsyyttä. Kaikki neljä luennoitsijaa olivat tulleet Helsingin yliopistoista, joten toivottavasti heillä olivat termospullot mukana.

Harmaa on arki yleensäkin. Siksi siihen tarvitaan piristykseksi myös arjen luksusta, vaikka se perusjunttien mielestä onkin täysin tarpeetonta – riittää, kun on keskiolutta, katuvalot ja esteettisiksi nautinnoiksi telkkarin hupiohjelmat. Taideyliopiston vararehtori, fil.tri Ossi Naukkarinen puhui tässä yhteydessä siitäkin, miten miten arkisuuden kokemus jäsentyy tekoälyn ohjaamassa ihmistoiminnassa. Väitöskirjassaan 30 vuotta sitten hän osallistui siihen arjen estetiikkaa koskevaan keskusteluun, jossa pyrittiin ymmärtämään muotoilua osana esteettistä toimintaa ja elämää. Nyt hän sanoi, ettei esimerkiksi tekoäly muuta sitä, mitä ihminen näkee, haistaa ja maistaa. Tekoäly lähinnä jäljittelee, ainakin toistaiseksi, eikä luo uutta esteettistä luksusta arkeemme.

Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin toiminta on osa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yhteistyötä Lahden yliopistokampuksen kanssa, ja sen toiminta painottuukin Lahteen. Instituutin toiminta keskittyy ympäristö- ja kaupunkiestetiikkaan sekä muuhun humanistiseen ympäristötutkimukseen. Sen toimialoja ovat tutkimus, opetus ja alan julkaisutoiminta.

Viimeisten 30 vuoden aikana on arjen estetiikasta tullut vakiintunut osa filosofisen estetiikan tutkimuksen parissa käytyä keskustelua. Instituutin seminaari oli tuonut yhteen tämän alan kansainväliseen keskusteluun keskeisesti vaikuttaneita suomalaisia filosofeja, Ossi Naukkarisen lisäksi estetiikan professorin Arto Haapalan ja estetiikan yliopistonlehtorin Kalle Puolakan Helsingin yliopistosta sekä visuaalisen kulttuurin johtavan yliopistonlehtorin Max Ryynäsen Aalto-yliopistosta.

Kun Ryynänen puhui ruuasta esteettisenä kokemuksena, joku kysyi, voiko ruoka-annosta pitää jos ei nyt taideteoksena, niin kuitenkin teoksena. En muista kaikkia kommentteja, mutta joku luennoitsijoista sanoi tähän, että onhan Lahdessa ainakin lihamuki ilmiselvä teos. Toinen taas sanoi, että ruoka ei ole taideteos, se on enemmän.

Arto Haapala on ennestään tuttu tältä aihealueelta. Hän kirjoitti siitä mm. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2024. Jo 1995 hän kirjoitti filosofi Martin Heideggeristä, joka oli alan keskeinen teoreettinen kulmakivi. Haapala kirjoitti Heideggeristä vauhtia ottaen tuttuuden kokemisesta esteettisenä ulottuvuutena. Samasta asiasta hän kirjoitti tutkimusseuran vuosikirjassa koskien Lahtea: monista vanhoista rakennuksista tulee historiallisesti tärkeitä monumenttaja - ”olisiko Lahti mitään ilman rinteessä näkyviä hyppyrimäkiään? Myös radiomastot ja Mustankallionmäen vesitorni ovat kaupunkikuvaa ja jopa identiteettiä määrittäviä visuaalisia merkkejä.”

Uuden ajan arkkitehtuurista Haapala otti esille teatteritalon: ”Rakennuksen sanotaan olevan yksi Lahden nykyarkkitehtuurin maamerkeistä. Tämä pitää paikkansa. Se on selkeästi modernistinen betonirakennus. Ymmärrystä varmasti lisää myös tieto rakennuksen suunnitelleesta, hiljattain edesmenneestä arkkitehdista Pekka Salmisesta, joka sai useita Vuoden betonirakenne -palkintoja. Teatterirakennus sai palkinnon 1982.”

Max Ryynänen nosti esille arjen estetiikan ja populaariestetiikan toisiinsa kietoutuneisuuden; yksityisen lisäksi arki on myös jaettua ja julkisessa tilassa koettua, esimerkiksi hieno ruoka-annos ravintolassa. Näin kävi minullekin, kun seminaarin jälkeen menin suu kuivana viihtyisään kahvila Laurelliin Aleksi 24:ssä.

kari.naskinen@gmail.com

Elämä ilman televisiota

Ulla Wiggen: Kanavanvalitsin (1967) Espoon
Emma-taidemuseossa viime vuonna.

Kolme vuotta vanha televisio pimeni. Onneksi olin ottanut 70 eurolla neljän vuoden jatkotakuun, joten korjaamolle meni. Kotoa haettiin ja kolmen viikon päästä tuotiin takaisin.

Mitenhän äijän käy, ajattelin heti. Mutta ei käynyt paljon mitenkään. Kun telkkari oli eilen ensimmäisen kerran korjattuna takaisin, katsoin yhden ennakkoon lehden tv-liitteestä ympäröimänä ohjelman. Tai kun tarkkoja ollaan, niin katsoin sen Yle Areenan kautta sopivampana aikana. Tältä päivältäkin on yksi ohjelma ympäröitynä, mutta katson sen jo nyt iltapäivällä, jotta illalla pääsen taas keskittymään elokuviin.

Tämä se juju onkin. Tv-vastaanotinta ei pakosti tarvitse ohjelmien katsomiseen ollenkaan, koska melkein kaiken näkee Yle Areenasta. Tuon kolmen viikon korjaamoaikana katsoin ne harvat kiinnostavat ohjelmat Areenasta tabletin kautta.

Ainoa puute oli, että pääharrastukseni dvd-elokuvien katsominen ei onnistunut, koska se edellyttää tv-vastaanotinta. Pohdinkin jo, luovunko nykyisen television jälkeen kokonaan telkkarista ja hankin pelkästään sellaisen vastaanottimen, jolla ei ole yhteyttä tv-lähetyksiin, mutta voi katsoa dvd-elokuvia. Sellaisia kuvanäyttöjä on ja tulisivat halvemmiksikin. Ne muutamat kiinnostavat Ylen ohjelmat näkisi tabletilla, samoin toisen kiinnostuksenkohteeni moottoriurheilun maksukanavalähetykset.

Kaiken lisäksi tv-tilanne voi vaikeutua lisää, koska Kokoomus ja Perussuomalaiset-puolue haluaisivat lopettaa Yleisradio Oy:n kokonaan. Vielä tämän hallituksen valta-aikana on mahdollista tehdä lisää leikkauspäätöksiä Ylen rahoitukseen. Kuten Aarne Wessberg itse asiassa kuultuna tänään sanoi, ”Ylen perässä ollaan”. Tavoitteena on, että tv-toimintaa tyhmennettäisiin edelleen ja sitä hoitaisivat Suomessa vain MTV3, Nelonen, Ava, Jim, Kutonen, Liv, Tv7 ja amerikkalaiset maksukanavat. Ei paljon jäisi toimintavaraa kalliille älytelkkareille, kun huippuohjelmiksi jäisivät ”Suomen älyttömin julkkis” ja ”Suomen huutokauppakeisari”.

kari.naskinen@gmail.com