Sanna Marin ei sopinut muottiin

Pääministerinä toimiessaan ja muutenkin Sanna Marin ei sopinut suomalaisille poliitikoille valettuun muottiin. Hän toimi usein ennakoimattomasti ja välillä vaikutti viis veisaavat kritiikistä. Sanna Marinissa oli kapinallisuutta, jota pidettiin röyhkeytenä tai itsevarmuuteena riippuen vähän tulkitsijasta ja tämän poliittisesta katsantokannasta.

Helsingin Sanomien toimittaja, Sanna Marinia kahdeksan vuotta vanhempi Salla Vuorikoski sanoo kirjassaan tästä poikkeuksellisesta pääministeristä, että Sanna Marin on tamperelainen pragmaattinen, nopeasuinen, konflikteja kaihtamaton ja veteraanidemarien mielestä Marinin ulkopoliittisen ajattelun syvyydessä on epävarmuutta. Kaksikymmentä sivua ennen kirjan loppua kirjoittaja lainaa vielä entistä EU-komissaaria Vera Jourováa, joka Kööpenhaminan ison demokratiakokouksen paneelikeskustelussa oli sanonut Marinille: ”Normaali ihminen pääsee historiankirjoihin tehtyään jotain kauheaa, mutta sinä pääset sinne tehtyäsi erittäin hyviä asioita.”

Suomessa tilanne on toisenlainen. Nykyisin osa ihmisistä on sitä mieltä, että kaikki nykyinen paha ja epäonnistumiset ovat Sanna Marinin syytä, paitsi maamiinoista luopuminen Tarja Halosen. Pääministeri Marinia moitittiin duunaritaustastakin, Viron sisäministeri Mart Helme kutsui häntä vähättelevästi vain myyjätytöksi ja Helsingin pormestari Juhana Vartiainen haukkui pääministeriä kodin siivoamisesta, koska viisaampaa olisi ostaa tuollaiset työt pienituloisilta.

Maailmantähti ainakin läntisessä maailmassa Sanna Marinista tuli. Ulkoministeriön maakuvaraportissa mainitaan, että viime vuonna Sanna Marin oli ulkomaisten tiedotusvälineiden otsikoissa yli 10 300 kertaa; seuraavaksi tässä vertailussa tuli nyrkkeilijä Robert Helenius, 2700 otsikkoa. Sauli Niinistö pääsi otsikoihin 340 kertaa. Tämä tilasto siis vuodelta, jonka puolivälissä Sanna Marin jätti pääministeriyden.

NIINISTÖ, LINDTMAN

Kirjassa on paljon tietoa, josta osa on tuttua, mutta vähäpätöisemmät asiat jo unohtuneita. Esimerkiksi Sanna Marinin suhteita Sauli Niinistöön ja Antti Lindtmaniin perataan kunnolla, eivätkä ne hyvät olleet. Hallituksen entinen erityisavustaja sanoo kirjassa, että maan johtamisen kannalta suhteet olisivat olleet sujuvammat, jos pääministeri olisi mielistellyt presidenttiä. Linnan juhlissakaan 2023 Sanna Marin ei käynyt kuin kääntymässä ja lähti oman sisäpiirinsä juhliin hienostohotelli Kämpin sviittiin.

Vasta Sanna Marinin haukkamaisen myönteinen Nato-kanta yhdisti näitä omanarvontuntoisia poliitikkoja.

Valinta pääministeriksi tapahtui Marinin ja Lindtmanin välillä. Puoluevaltuuston kokouksessa Lindtman aloitti lausumalla Tommy Tabermannin runoa Kuinka paljon rohkeutta uskallat jättää käyttämättä, kertoi sitten urheilutaustastaan ja lapsirakkaudestaan sekä lausui lopuksi taas runoa, nyt jotain Tarja Halosen kirjoittamaa. Sanna Marin ei hersytellyt runoja, ei puhunut lapsuudestaan eikä harrastuksistaan, vaan meni suoraan asiaan. Äänet menivät jäätävissä tunnelmissa 32 - 29 ja Lindtman sanoi: ”Nyt minä saatan vähän ymmärtää, miltä Mietaan Jussista tuntui 1980 Lake Placidissa.”

Hallituksen koronakokoukset Säätytalossa olivat rankkoja. Vaikka Sanna Marinin kestokyky pitkissä istunnoissa piti, oli ohjia pidettävä tiukalla. Varsinkin Krista Kiurun pitkät monologit ottivat koville ja välillä kaiuttimista kuului Marinin sähinä: ”Krista, Krista!”

Kerran elinkeinoministeri Mika Lintilä lähti huoneesta pois, kun Kiuru taas aloitti. Sanoi menevänsä miestenhuoneeseen, ja tällä käynnillä Lintilä ehti soittaa useita puheluita, lähettää sähköposteja ja täyttää Ilta-Sanomien kuvaristikon. Lintilän palatessa Kiurun puhe jatkui edelleen. Ei ihme, että eräs haastateltava sanoo kirjassa: ”Kun Krista saa jotain päähänsä, se vie ilmatkin muilta ihmisiltä. Sanna tuskastui siihen. Jos oli jotain vapaamuotoista ajanviettoa, Krista täytti senkin poliittisilla vaatimuksilla.”

Eräs haastateltava… Tällaisia kirjassa on enemmän kuin tarpeeksi, nimettöminä esiintyviä ihmisiä: kirjantekijän tuttavan ystävä, yksi ystäväni, eräs kannattaja jne. Tästä huolimatta Poikkeuksellinen pääministeri (WSOY, 2024) oli ehdokkaana Tieto-Finlandian saajaksi – onneksi ei sentään voittanut, sillä sekin vielä, että ollakseen tietokirja siinä ei kuitenkaan ole asia- eikä henkilöhakemistoja. Ei tietokirjoja tehdä yhden läpiluvun takia, vaan niin, että hakemistojen avulla niistä olisi käyttöä myöhemminkin.

FEMINISTINEN
VALLANKUMOUS

Vuoden 2019 eduskuntavaalit näyttivät monen mielestä pieneltä feministiseltä vallankumoukselta. Naisia valittiin eduskuntaan ennätykselliset 93 ja muutoksen vertauskuva oli Sanna Marin. Suomea suurempi naiskansanedustajien osuus oli kesällä 2019 vain Ruandassa, Kuubassa, Boliviassa, Andorrassa, Meksikossa, Espanjassa ja Ruotsissa.

Sosiaalidemokraatit hehkuttivat korjaavansa vaalien jälkeen niitä vaurioita, joita oikeistohallitus oli aiheuttanut hyvinvointivaltion perustaan. Nyt persukokoomuksen hallitus sanoo myös pyrkivänsä korjaamiseen, kun Sanna Marinin hallitus rikkoi Suomen.

Feministihallitus kuitenkin onnistui jopa ilmastonmuutoksen torjunnassa, kuten Maria Ohisalokin kirjassa luettelee: turpeen polttaminen todella väheni nopeasti, historiallisen suuret panostukset luonnonsuojeluun, maailman kunnianhimoisin ilmastolaki ja panostukset vihreään siirtymään.

Sanna Marin vaati jo ennen isoon politiikkaan nousemistaan tunnustamaan, että ilmastonmuutos ei ole mielipidekysymys, vaan tieteellinen tosiasia, johon oli haettava poliittisia ratkaisuja. Jo 2012 hän kirjoitti demarinuorten Lippu-lehdessä: ”Tämä tarkoittaa luonnonvarojen ja ihmisten riistämiseen pohjautuvan kasvupolitiikan kyseenalaistamista, hyvinvointimallin uudelleen luomista, teollisuuden ja kulutuksen rakenteiden muovaamista sekä materiaalisten arvojen kriittistä tarkastelua.”

EI MIELLYTTÄMISEN-
TARVETTA OLLENKAAN

Sanna Marin saa kirjassa myös kovaa arvostelua, taas kuitenkin nimettömiltä lähteiltä Seiskalehden tapaan. Hänellä ei ollut mitään miellyttämisentarvetta. Häneltä puuttui jokin sellainen ajatus, miten ollaan kohteliaita ja huomioidaan muita. Myös kansainvälisissä virkatapaamisissa hän oli välillä hyvinkin suorapuheinen, mikä joskus hämmensi krumeluurimpaan toimintatapaan tottuneita. Omia avustajiaan hän sätti tyyliin ”kuinka vitun vaikeeta se on ymmärtää”.

Yhdet hirmuhaukut Sanna Marin sai keväällä 2023, kun hän Kiovassa lupasi Volodymyr Zelenskyille, että Hornet-hävittäjien luovuttamisesta Ukrainalle voitaisiin käydä keskustelua myös Suomessa. Ei pääministeri yksin voi mennä tällaista lupaamaan, sanottiin Suomessa. Ei siis edes lupausta keskustelemisesta. Maaliskuussa 2024 uuden hallituksen ulkoministeri Elina Valtonen muotoilu vastauksensa samasta asiasta hienovaraisemmin, mutta tarkoitti samaa. Valtosta ei tästä moitittu.

kari.naskinen@gmail.com

Tavaroiden kestoikää lyhennetty

Meillä pimeni loisteputki vuodessa vessan peilikaapista. Edellinen oli kestänyt niin pitkään, etten muistakaan, ainakin kymmenen vuotta.

Kesällä vessaan tulivat ison käyttövesiputkiremontin yhteydessä uudet kromatut kupariputket. Näyttävät hienoilta, mutta nyt tuli asukkaille tiedote, jossa neuvottiin putkien jatkuvasta puhdistamisesta tietyillä aineilla, jotta kromipinnoite pysyy hyvänä. Katonrajaankin on jonkin jakkaran avulla kiivettävä putkia kiillottamaan.

Ei meidän isän tarvinnut 70 vuotta sitten kiillotella Ford Prefectin kromipuskureita. Nykyisin kaikki tuotteet ovat kuitenkin huonompia. Kromiputkia parempi olisi Stalan ruostumattomasta teräksestä tehty putki. Taloyhtiömme kellarikerroksessa on pesutupa, jossa on muuten hyvä pyykinpesukone, mutta se on aina rikki. Korjaajaa tarvitaan monta kertaa vuodessa. Sama juttu kuin loisteputkien kanssa, että edellinen pesukone toimi moitteitta jatkuvasti varmaankin 15-20 vuotta normaalien huoltotöiden turvin, mutta ilman päiviä kestäneitä remonttikatkoksia.

Thomas Pynchonin romaanissa Painovoiman sateenkaari (1973) kerrottiin ehkä ensimmäisen kerran julkisuuteen Phoebus-kartellista, jossa General Electric, Osram, Philips ja Tungsram olivat 1925 sopineet hehkulampuille maksimikäyttöiäksi tuhat tuntia. Kartelli lopetti toimintansa toisen maailmansodan alettua, mutta senkin jälkeen kartellin standardisoima tuhannen tunnin käyttöikä jäi voimaan. Ennen kartellisopimusta lamput olivat kestäneet jopa 2500 tuntia.

Helsingin Sanomissa oli viime viikolla juttu tällaisista käyttötuotteiden tahallisista toiminta-ajan katkaisuista. Tunnen asian hyvin iPad-tietokoneen käyttäjänä. Apple on rajoittanut niiden täyden toimintaiän seitsemään vuoteen, minkä jälkeen laite ei enää esimerkiksi ota vastaan uusia sovelluksia ja vanhat lakkaavat toimimasta. Ensimmäisen iPadini kanssa tämä seitsemän vuotta toteutui jokseenkin tarkkaan, mutta toisen samanlaisen vehkeeni kanssa selvisin kahdeksan vuotta itse keksimieni vippaskonstien avulla. Nyt kolmannen ostaessani myyjäkin ihmetteli, että ai ihan kahdeksan vuotta.

Tähän asiakokonaisuuteen liittyy se, että laitteiden korjaamisesta on tehty kohtuuttoman kallista. Helsingin Sanomien jutussa alypuhelimiin laajasti perehtynyt professori Jukka Manner Aalto-yliopistosta kertoi, että hänen Samsung Galaxy S23 -puhelimensa ruudussa on säröjä, mutta lasin vaihtaminen maksaisi useita satoja euroja, ja sillä rahalla saisi jo useamman edullisen Android-puhelimen.

Pesukoneiden ja elektronisten laitteiden lisäksi muita esimerkkejä on vaikka millä mitalla. Tuotteet ovat huonompia, mutta kalliimpia.

Näin tämä tilanne on, että meitä kuluttajia ei suojella, mutta valmistajia ja myyjiä kyllä. Yksityinen ihminen joutuu raastupaan, jos käryää huijaamisesta, mutta yritykset elävät kuin pellossa ja voivat potkia meitä ojiin aivan mielensä mukaan. Tämä kuitenkin kuuluu vaaleissa äänestettyyn markkinatalousjärjestelmään.

kari.naskinen@gmail.com

Säveltäjä säveltää mahdottomankin puolesta

Helsingin Sanomien musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimo kirjoitti 70-luvulla yhdestä Paavo Heinisen sävellyksestä, että ensikuulemalta se puistatti, mutta herätti kysymyksen, olisiko se toisella kuulemalla yhtä kauhea. Heikinheimo jatkoi pohdiskelua: ”Ei ole mahdotonta, että vielä koittaa aika, jolloin Heininen nostetaan jalustalle - - - tässä on säveltäjä, jota hänen yksinkertaiset ja naiivit aikalaisensa eivät ymmärtäneet.”

Molemmat miehet ovat jo kuolleet, mutta jalustalle on nostettu vain Heikinheimo, joskin vain siksi, että hän oli rääväsuisena kriitikkona puistattava ja antoi aiheita peräti iltapäivälehtien sensaatiojutuille. Heinisen musiikki on myös jäänyt hyvin elämään, sillä aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä Heikinheimon ennustamalla tavalla.

Tuo Heikinheimon haukkuma sävellys on sopraanolle ja kamariorkesterille tehty Reality (1978). En ole sitä kuullut, koska uuden modernin musiikin tallennuksia löytyy huonosti sekä levyiltä että nykyajan digitaalisilta tiedostoilta. Joitakin Heinisen teoksia on kyllä tallennettuina ja toteen on käynyt, että nyt ne eivät ollenkaan kuulosta ”sairaalta leikittelyltä”, kuten Uuden Suomen Jukka Määttänen Realitysta kirjoitti. Lähialueiden orkestereiden ensi kevätkauden ohjelmistostakaan ei löydy Heinisen sävellyksiä, mutta RSO esittää tammikuussa Heinisen opettajana Kölnissä toimineen Bernd Alois Zimmermannin oboekonserton.

Savonlinnassa 1989 meni Heinisen Veitsi-ooppera yli ymmärrykseni, mutta nykyisin musiikillisen hahmottamisen laajennuttua Heinisen sävellykset jo toimivat. On käynyt niin kuin Heininen sanoi kerran Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”Säveltäjän ammatti perustuu siihen uskoon, että kannattaa toimia senkin puolesta, mikä on mahdottomaan asti epätodennäköistä.” Epätodennäköinen voi muuttuu joskus todeksi, kun aikaa kuluu.

Kun muutama viikko sitten kirjoitin Paavo Rintalan librettoon perustuvasta oopperasta Aika ja uni (2000), tuli siinäkin eteen aikakäsityksen moninaisuus. Viimeksi asiasta puhui arkkipiispa Tapio Luoma radio-ohjelmassa Näistä levyistä en luovu, jossa hän sanoi, että ihmisen elämässä aika sisältää myös ikuisuuden, mutta elämän jälkeen ikuisuudessa ei enää ole aikaa. Tästä siirryin sujuvasti Miki Liukkosen viimeiseksi jääneeseen romaaniin Vierastila (2023), joka ilmestyi kaksi kuukautta kirjailijan itsemurhan jälkeen. Siinä Liukkonen kirjoitti, että aika on Jumala itse, ei mikään toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa kanssa. Näin Liukkonen tulkitsi, että ajan olemuksen selvittäessään Albert Einstein löysi Jumalan.

Tapio Luomasta kirkonmiehenä voi radio-ohjelman perusteella arvella, että ainakin jonkin verran hän on löytänyt Jumalaa myös Bachin Die Kunst der Fugesta ja Verdin Requiemista. Heininen sen sijaan ei puhunut Jumalasta vävynsä Jan Blomstedtin kirjoittamassa elämäkertateoksessa (2006), mutta siitä hän oli varma, että suomalaisen musiikkimaailman kärkeen tulevat ajan kuluessa nousemaan mm. Erik Bergman, Einojuhani Rautavaara ja Usko Meriläinen. Nyt tiedämme, että myös Sibelius-akatemiassa Heinisen oppilaina olleista monet ovat suomalaisen musiikin eturivin nimiä: Kaija Saariaho, Jouni Kaipainen, Esa-Pekka Salonen, Olli Kortekangas, Magnus Lindberg, Eero Hämeenniemi, Jukka Tiensuu.

Kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (2021) säveltäjä Osmo Tapio Räihälä kirjoittaa ”musiikin ymmärtämisestä”, ettei sitä kuulukaan ymmärtää, koska musiikki ei operoi sellaisella taajuudella, jota ihmisen pitäisi jotenkin ymmärtää: ”Taideteos näyttää meille jotakin sellaista, mitä emme arkisilla aisteillamme havaitse. - - - Jos et ymmärrä jotakin taideteosta, vika ei ole sinussa eikä taideteoksessa – teillä ei vain ole yhteistä kieltä. Kieliä voi muuten opiskella.”

Kaikki eivät tietenkään halua opiskella sen enempää uusia kieliä kuin musiikinkuuntelemistakaan. Kun Heinisen ensimmäistä pianokonserttoa oltiin Yleisradion studiossa 1964 valmistelemassa nauhoitukseen, kysyi äänittäjä Bengt Johansson: ”Tuleeko nyt sinun konserttosi vai soitetaanko ensin musiikkia?”

Eikä äänittäjä ollut mitenkään harvinaisuus. Runoilija Charles Baudelaire sanoi Richard Wagnerin musiikista, että se on kuin hännästä roikutetun kissan parkua, kun se paniikissa vielä kynsii ikkunalasia.

kari.naskinen@gmail.com

Jäälinnut ovat jumalten työtä

Aivan tällaista vedenalaista näyttämöratkaisua ei Olli Kortekankaan uutuusoopperassa Isfåglarna sentään ole, mutta muuten Keski-Pohjanmaan kamarioopperayhdistyksen esitys Kansallisoopperaan tuotuna oli joka tapauksessa mielenkiintoinen. Vähän aikaisemmin se oli esitetty jo Kokkolassa ja Pietarsaaressa, ja viime viikolla oli kaksi esitystä Alminsalissa. Ruotsinkielisen oopperan seuraamista haittasi kuitenkin, ettei testityslaitetta ollut, mutta hyvän juoniselosteen kuitenkin sai ja esityksen jälkeen myös libreton kotona tutkittavaksi.

Kortekankaan toistakymmentä oopperaa käsittävän tuotannon joukossa tämä on sävelkieleltään jo tuttua sillä perusteella, mitä omassa muistissani on Isän tytöstä ja Veljeni vartijasta. Musiikki on modernia nykyoopperaa, mutta ei alkuunkaan vaikeimmasta päästä, koska lauluissa on selväpiirteisiä melodisia kaarroksia ja rytmikkyyttä hyvin dramaattisiin kohtauksiin. Varsinkin kuoro on saanut laulettavaksi harmonisesti erinomaisesti tunnelmia ja kuusijäseninen orkesteri soi erinomaisesti. Kokonaisuus on selvästi jatkumoa sille Sakari Oramon ja Anu Komsin vetämälle Kokkolan oopperakesälle, joka tietojen mukaan oli korkeatasoinen, kunnes loppui 2018.

Johan Bargumin libretto perustuu 2000 vuotta sitten eläneen Ovidiuksen runoteokseen Muodonmuutosten kirja, jossa kuvataan maailmanhistorian mytologiaa. Siinä niin kuin nyt tässä oopperassa sekoittuvat ihmiset ja jumalat, arkielämä ja tarut. Vajaat kaksi tuntia kestävän oopperan 14 kohtauksesta yksi on suoraan Ovidiuksen tekstiä.

Aikasidonnaisuutta ei ole, sillä aiheena on koko ihmiskuntaa koossa pitävä voima rakkaus, kuten kuningas Keyxin neuvonantaja Vassileios oopperan viimeisessä aariassa laulaa: ”Rakkaus on meidän sisällämme. Ilman sitä emme ole mitään, ilman sitä olemme kuolleita. Rakkaus on toivomme, siihen me luotamme. Hyvää yötä, kaikki.” Tässä kohtaa olimme jo palanneet myyteistä omaan elämäämme, kuten Vassileios sanoo.

Merelle lähdössä.

Sen sijaan itse oopperan tarina jää sinne taustalle jatkumaan. Keyx kuoli laivansa haaksirikossa ja nuori puoliso Alkyone teki suruissaan itsemurhan hukuttautumalla samaan mereen. Zeus ei kuitenkaan anna Keyxin ja Alkyonen tarinan loppua, vaan muuttaa molemmat jäälinnuiksi ja määrää samalla, että meren oltava täysin myrskytön joka kevät kuukauden ajan, jotta linnut saavat pesiä. Viimeisen viikon aikana on oltava niin tyyntä, että munat kuoriutukoot. Näin kävi. Meri heijasti avaruuden sineä, jäälinnut lepäsivät liikkumatta.

Ovidius esitti jatkuvan muutoksen mailman olemisena. Kaikki on muutosta: synty, kasvu, kukoistus, kuolema… Vaikka oopperassa ei ole minkäänlaista viittausta maailman nykypäivään, niin hakematta tulee mieleen meneillään olevan ilmastonmuutoksen aiheuttama kriisi – paras kukoistus on ohi.

kari.naskinen@gmail.com

Lisää reikiä vyöhön

Pulavuosia, pörssiromahduksia, suhdannesokkeja. Lukuisat talouskriisit ovat koetelleet suomalaisen yhteiskunnan kestävyyttä. Pääosin näiden kriisien taustalla on ollut kansainvälisiä tapahtumia, mutta niin tai näin, ne ovat vaikuttaneet suomalaistenkin elämään rajusti. Vyötä on pitänyt kiristää, kuten Ankarat ajatkirjan (Gaudeamus, 2024) kansikuvassa tehdään. Kirja kertoo Suomen talouskriisien pitkästä historiasta ja niiden vaikutuksista 1860-luvun suurista nälkävuosista nykypäivään. Samalla kuljetaan matka maatalousvaltaisesta Suomesta SDP:n ja Maalaisliitto/Keskustan rakentamaan moderniin pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka instituutiot ovat osoittautuneet kestäviksi myllerrysten keskellä. Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn sanoi eilen SP:n rahamuseossa pidetyssä keskustelutilaisuudessa, että tällaisia kirjoja pitää kirjoittaa, jotta kriiseistä voidaan oppia – ja on opittukin.

Kun 90-luvun alun lama alkoi, oli Rehn tuore kansanedustaja, asui Kalliossa ja muistaa hyvin leipäjonojen pitenemisen lähellä asuntoaan. Se jätti yhden selvän muistijäljen, ja epäilemättä nuo 30 vuoden takaiset ajat ovat aika hyvin suomalaisten kollektiivisessa muistissa edelleen. Rehn mainitsi tästä myös Sanna Marinin, joka oli vasta 5-6-vuotias, mutta on kertonut tarkkaan muistavansa laman syvän ja pitkän vaikutuksen köyhään kotiinsa.

Keskustelemassa oli myös kirjan toinen toimittaja, taloustieteen professori Roope Uusitalo Helsingin yliopistossa. Hän sanoi, että 90-luvun laman taustalla olivat virheet 80-luvulla. Teoksessa kuvataan monen kirjoittajan voimin, miten konkurssiaalto vyöryi oman aikansa pikavippiyhteiskunnan yli jo 1870-luvulla, kuinka pahasti 1930-luvun lama tuntui työntekijän kukkarossa ja miksi 1970-luvun öljykriisiin vastattiin turvautumalla poikkeustilalainsäädäntöön. Samoin arvioidaan talouden näkökulmasta koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamia uusimpia kriisejä.

Tuoreimmista kriiseistä Suomi on toistaiseksi selviytynyt suhteellisen hyvin. Kuolleisuus ei koronakriisissä kohonnut samalle tasolle kuin monissa muissa Euroopan maissa, ja taloudellinen taantuma jäi lyhytaikaiseksi. Ukrainan sodan merkittävimmät vaikutukset ovat olleet hintojen ja erityisesti energian hinnan nousu sekä turvallisuuspolitiikan muutos Nato-jäsenyyksineen. Koronaepidemia ja Ukrainan sota tuskin jäävät viimeisiksi talouskriiseiksi. Nekin kuitenkin osoittavat, että valtiolla on kykyä ja halua puuttua talouskehitykseen. Kriisejä ei voi täysin estää, mutta niiden seurauksia voi lieventää. Toisaalta kriisiaikainen nopea päätöksenteko tarvitsee tuekseen osaamista, jota hallinnossa ei välttämättä ole, mutta jota yrityksistä, yliopistoista ja tutkimuslaitoksista saattaa löytyä, kunhan kanavat sen hyödyntämiseen ovat olemassa.

Olli Rehn sanoi tähän, että talouden rakenteet ovat nykyisin aikaisempaa paremmat, niiden avulla kriisejä pystytään ennakoimaan paremmin. Samoin pankkien pääomapuskurit ovat paremmat, niiden iskunkestävyys on aivan toista luokkaa kuin 90-luvun kriisissä.

”Pankkien vakavaraisuus on aikaisempaa parempi sekä Suomessa että koko Euroopassa, mutta uhkia on edelleen. Ne liittyvät geopolitiikkaan ja kyberriskeihin. Myös digitaaliset ja tekoälyhyökkäykset voivat haavoittaa järjestelmiä”, sanoi Rehn.

Taas kerran Rehnin esiintyminen oli niin vakuuttavaa, että harmitti hänen kuulumisensa ”väärään” puolueeseen. Toisenlainen puoluevalinta olisi hyvinkin voinut tehdä hänestä tasavallan presidentin viime vaaleissa.

Kirjan toinen toimittaja, taloushistorian professori Jari Eloranta Helsingin yliopistosta ei eilen ollut keskustelemassa, mutta hän sanoi aiemmin kirjaa esitellessään, että talouskriiseistä pahimpia ovat ne, joissa useampi onnettomuus iskee yhtä aikaa. Vuonna 1918 ulkomaankauppa oli ollut pysähdyksissä maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen vuoksi, sisällissota ja sen jälkiselvittelyt sekoittivat kotimaan talouden ja lopulta iski vielä espanjantauti. 1990-luvun lamassa puolestaan yhdistyivät ulkomaankaupan kriisi ja kotimainen pankkikriisi. Viimeisimpään talouskriisiin liittyi sekä koronaepidemia että Ukrainan sota.

Uusitalon, Elorannan ja Rehnin lisäksi teoksen muut kirjoittajat ovat Lyydia Aarninsalo, Matti Hannikainen, Sakari Heikkinen, Kari Heimonen Heidi Hirvonen, Kristiina Huttunen, Teppo Lindfors, Jaakko Meriläinen, Matti Mitrunen, Jari Ojala, Jarmo Peltola, Johanna Rainio-Niemi, Sakari Saaritsa, Matti Sarvimäki, Riina Turunen ja Vesa Vihriälä. Keskustelua torstaina johdatteli Suomen Pankin johtokunnan varapuheenjohtaja Marja Nykänen.

BASEL 3 ENDGAME

Olli Rehn otti esille myös ainakin minulle tuntemattoman asian, pankkien kansainvälisen sääntelykehyksen Basel 3 Endgamen, jonka Baselin pankkivalvontakomitea (BCBS) on kehittänyt vastauksena vuosien 2007-08 finanssikriisiin. Se sisältää erilaisia sääntöjä pankkien pääoma- ja likviditeettivaatimuksiin. Päivitysehdotukset pääomalainsäädäntöön toisivat muutoksia myös USA:n nykyiseen riskiperusteiseen pääomakehykseen. Sen ehdotettu noudattamispäivä on 1.7.2025, mutta saa nähdä, mitä tapahtuu, kun siellä on siinä vaiheessa uusi presidentti vallassa. Mitä Trump sanoo lisääntyvästä sääntelystä ja valvonnasta? Se jäi kuitenkin avoimeksi, mitä tällainen Basel-juttu tarkoittaa Suomen kannalta.

kari.naskinen@gmail.com

Ennen oli leipää ja sirkushuvia, nyt vain sirkushuvia

Lauantaisin tulee televisiosta Antiikin Roomasta kertova sarjaelokuvaThose about to die. Anthony Hopkinsin näyttelemä keisari Vespasianus rakennutti Flaviusten amfiteatterin, josta ison kokonsa takia alettiin myöhemmin käyttää nimeä Colosseum. Lähettyvillä oli jo ennestään kilpa-ajorata Circus Maximus, joka tuli meille tutuksi varsinkin Ben Hur -elokuvasta (1959), mutta kun Rooman kansalaisille piti saada lisää viihdettä, rakennettiin myös amfiteatteri gladiaattoritaisteluja varten.

Keisarit pitivät kansan tyytyväisenä. Satiirirunoilija Decimus Iunius Juvenalis kirjoitti ”Panem et circenses” eli leipää ja sirkushuveja. Kansa oli luovuttanut kaiken vallan keisarille, mutta tyytyivät alistettuun elämäänsä, kunhan vain saivat vastineeksi leipää ja sirkushuveja. Nyt meillä ollaan tilanteessa, jossa osalla väestöstä alkaa leipäkin loppua keisarin saksikäden leikatessa. Viihde kuitenkin helpottaa. Siksi ainoan asiaohjelmia välittävän tv-kanavan toimintaa rajoitetaan, jotta tilaa jää vielä enemmän sirkushuvikanaville.

Juvenalis jatkoi irvailuaan ja hänet tuomittiin menettämään omaisuutensa sekä karkotettiin Egyptiin. Lopulta keisarin vaihtuessa Juvenalis sai palata Roomaan, mutta omaisuuttaan hän ei saanut takaisin.

Purra ja kynnysmatto-Orpo menettävät muutaman vuoden kuluttua valtansa, mutta heidän leikkaustensa jäljet tulevat näkymään pitkään. Purran ja Orpon puolueiden yhteinen kannatus tuoreimman gallupin mukaan on 36 prosenttia, mutta edes näin paljon ei hallituksella ole enää hyväksyntää Evan tänään julkistaman kyselytuloksen perusteella (29 %). Omatkaan joukot eivät pysy ruodussa, kun huono kohtelu alkaa osua omaan nilkkaan.

Kuinkahan pitkään viihde helpottaa? Kun hallituksen leikkaukset alkavat tosissaan purra, ovat vitsit vähissä. Julkisen terveydenhuollon maksut nousevat, sairauspäiväraha pienenee merkittävästi, perusterveyden hoitotakuu palautuu kolmesta kuuteen kuukauteen, lääkekorvaukset pienenevät, hoitajien määrä vanhustenhoidossa pienenee, sosiaali- ja terveysalan sekä muidenkin järjestöjen valtionavustuksia saksitaan kuolettavasti, asumis- ja opintotukia heikennetään jne. En kaikkia huononnuksia löytänyt, mutta se on tullut selväksi, että Suomen militarisoiminen on nyt tärkein asia, eikä siitä rahat lopu. Tai jos loppuu, niin pyydetään Ukrainan tavoin muilta apua.

Vespasianus sentään rahoitti Colosseumin rakentamisen omista varoistaan, sillä tarjoamalla kansalle ilmaisia sirkushuveja hän pönkitti omaa valtaansa. Nykypäivään ero on kuitenkin siinä, että Purra ja Orpo eivät pane likoon yhtään omaa denaariaan, mutta yhtäläisyys taas on se, että Purra ja Orpo kaatuvat, mutta eivät tikarinpistoihin, vaan äänestykseen.

kari.naskinen@gmail.com

Luonto parantaa sekä terveyttä että mielialaa

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa on juttu tutkimustuloksista, joiden mukaan oleskelu luonnossa muutaman kerran viikossa lyhyenkin aikaa riittää edistämään terveyttä. THL:n johtava tutkija Jaana Halonen sanoo, että luonnon parantava voima auttaa kakkostyypin diabeteksen, aivoverenkiertohäiriöiden ja masennuksen torjunnassa sekä astman lääkehoidossa ja mielialan hyvänä pitämisessä.

Olen ollut neljä kuukautta yhtenä koehenkilönä yliopistollisessa tutkimuksessa, jota käytännössä ovat toteuttamassa myös Päijät-Hämeen hyvinvointialue ja LAB-ammattikorkeakoulu. Olen käynyt nuorten tutkimusapulaisnaisten kanssa kävelyretkillä lähiluonnossa, olemme tutkineet Kariniemen ja Salpausselän rinteen kasvustoa, tehneet havaintoja omasta voinnistamme ja lisäksi olen vastannut monenlaisiin kysymyksiin mielialastani, antanut verenpaine- ja ulostusnäytteitä muutaman kuukauden välein ym.

Mukava tietenkin tehdä luontoretkiä tyttöjen kanssa ja olen myös tehnyt sellaisia yllättäviä luontohavaintoja, joita tällaisena keskikaupunkilaisena ei ole ennen noussut mieleen. En tule saamaan omakohtaisia tutkimustuloksia, mutta jossakin vaiheessa tulee tietenkin tuloksia kokonaistutkimuksesta. Luotan kuitenkin jo tähänastisiinkin tutkimuksiin, joita ovat oleet tekemässä ja rahoittamassa mm. THL, Luonnonvarakeskus (Luke), Sitra, Jyväskylän ja Tampereen yliopistot sekä HUS.

Luonnon terveyshyödyistä on jo niin paljon tutkimustietoa, että niiden rahallistakin laskentaa on voitu tehdä. ESS:n jutussa kerrotaan, että jos asuinalueiden vihreyden määrä vähenisi kymmenen prosenttia, sen vaikutus terveydenhoidon menoihin olisi 130 - 280 miljoonaa euroa. Belgiassa on arvioitu, että luonnon terveyshyötyjen taloudellinen merkitys on asukasta kohti yli 400 euroa vuodessa.

Oman tutkimusjaksoni aikana en ole luontopoluille lähtenyt ilman tutkimusapulaisten mukavaa seuraa, mutta olen yrittänyt omilla kauppa- ja muilla reissuillani kiepauttaa hieman pitempiä lenkkejä sellaisille alueille, että olen päässyt lähemmäs puita ja pensaita ja sieniä. Tietämykseni luonnosta on jo lisääntynytkin niiden kouluaikana keräämieni 125 kasvin lisäksi, uusi tuttavuus on esimerkiksi purppurakoivu (Betula pendula purpurea) Pikku-Veskun parkkipaikalla.

Lisäksi olen saanut uskoa asiaan Arthur Schopenhauerin estetiikkakirjasta, jossa hän sanoo, että kauniin näkymän katsominen on aivoilmiö: ”Monimutkaisista aivoilmiöistä ainoana se on täysin säännönmukainen, moitteeton ja täydellinen.”

Tämä on luonnon ominaisuuksista sellainen, että se saa ihmisen kokemaan esteettistä mielihyvää. Schopenhauer-kirjan Tahdottoman tietämisen autuus (Gaudeamus, 2024) suomentanut estetiikan dosentti Risto Pitkänen kirjoittaa, että periaatteessa ei ole eroa luonnon ja kauneuden välillä, mutta taiteessa kauneus on tavallaan helpompi kokea, koska taiteilija on jalostanut teoksensa konkreettisesti silmien ja korvien havaittavaksi. Tätä jalostamista Schopenhauer ei kuitenkaan ymmärrä, sillä luonnon estetiikka on hänen mukaansa täydellistä, kunhan ihminen vain pitää näppinsä siitä erossa. Toisaalta Schopenhauer kirjoittaa ristiriitaisesti toteamalla, että luontokokemus on mieltä virkistävä, mutta taide avaa pysyvämmän tien ideoiden maailmaan.

Yhden RSO:n konsertin väliaikahaastattelussa kapellimestari Nicholas Collon sanoi, että Beethovenin 6. sinfonia kertoo säveltäjän luonnonrakkaudesta ja on samalla heijastus paremmasta maailmasta. Samoin Sibeliuksen musiikin Collon sanoi olevan täynnä suomalaisen luonnon ylistystä. Schopenhauer olisi varmaan innoissaan Collonin kommenteista, koska 200 vuotta sitten elänyt filosofi piti musiikkia taiteista väkevimpänä ja pakottavimpana, sillä muut taiteet käsittelevät vain varjoja, musiikki olemusta. Beethovenista Schopenhauerkin kirjoitti ylistävästi.

Mieliala luontokävelyjeni aikana oli joka kerta korkealla tasolla. Kun Kariniemessä on myös Olavi Lanun hienoja veistoksia, niin siellä lähestyy Schopenhauerin ideoita. Luonto ja taide. Molemmat tekevät meille hyvää. Kuten Jaana Halonen tämän päivän lehdessä sanoo, ”voi kuunnella luonnon ääniä ja keskittyä siihen, mitä luonnossa on”. Samoin voi Sibeliustalossa, Malvassa ja monessa muussa paikassa kuunnella tai nähdä taiteen ääniä.

kari.naskinen@gmail.com