”Nosta katseesi, katso ulos, katso ympärillesi.”

Kun Apple-yhtiön toinen perustaja Stephen Wozniak riitautui Steve Jobsin kanssa ja lähti pois, hän sanoi Jobsia itsekkääksi megakorporaatiomulkuksi. Koska asia ilmeisesti näin olikin, on Jobs nyt saanut osakseen ansaitsemaansa paremman oopperan. Amerikkalaisen Mason Batesin (s.1977) The (R)evolution of Steve Jobs on erinomainen teos. Kun se Kansallisoopperassa päättyi tunnin ja 40 minuutin jälkeen, tunsin niin, että voi kun tämä olisi vasta väliaika. Kertomus suuren visionäärin Steve Jobsin elämästä ja oman kuolevaisuutensa kohtaamisesta on taitavin vedoin maalattu, ja musiikki on vetävää, melodista ja mielenkiintoisesti myös elektronisia elementtejä sisältävää.

Ooppera alkaa kohtauksella Jobsien perheen autotallissa Palo Altossa, jossa Paul Jobs antaa pojalleen Stevelle 10-vuotislahjaksi työpöydän ja vähän elektroniikkaan liittyviä tarvikkeita ”hyväksi lähtökohdaksi” (kuvassa). Steve alkaa heti puuhata jotakin. On vuosi 1965, ja seuraavaksi lavasteet vaihtuvat kuvaamaan tilannetta tammikuussa 2007, kun Steve Jobs esittelee ensimmäisen kerran kosketusnäyttöisen iPhonen Macworld Expo -messuilla San Franciscossa.

Tuosta alkoi matkapuhelinkehityksen ja koko alan vallankumouksellinen muutos. Oopperassa siihen ohuesti viitataan, mutta mehän hyvin tiedämme, että se oli Nokian kännykkäbisneksen menoa. Oli alkanut kokonaan uusi aika. Nyt melkein meillä kaikilla on tällainen oma tietokone taskussa tai enenevässä määrin aina kädessä, jotta sitä voi selata ja vilkuilla kaupungilla kävellessä, liikennevaloissa seisoessa ja pimeässä oopperasalissa, jossa joku muita häiriten katsoo nimiä rooliluettelosta, koska paperille printattuna sitä ei enää saa.

Ohjelmavihko sentään on vielä painettuna, ja siinä Mason Bates kirjoittaa, että viimeisenä elinvuotenaan Jobs tuntui muuttaneen mielensä kehittämänsä laitteen vaikutuksista elämäämme. Oopperan tärkein viesti kuullaankin loppuhetkillä, kun Jobsin puoliso Laurene Powell Jobs laulaa Steven Jobsin hautajaisissa 2011 Stanfordin yliopiston kappelissa:

Nosta katseesi, katso ulos, katso ympärillesi.
Katso tähtiä,
katso taivasta,
ota valo vastaan,
ota vielä yksi siemaus,
ota vielä yksi purema,
varasta vielä yksi suudelma,
tanssi vielä yksi tanssi,
vilkaise hymyä
siinä vieressä olevan ihmisen kasvoilla.
Olkaa tässä ja nyt
Olkaa tässä ja nyt.

TÄHÄN OOPPERAAN
ELEKTRONIIKKA KUULUU

Batesin musiikissa on runsaasti elektronista sisältöä. Tähän oopperaan se kuuluukin, koska digitaaliinen teknologia mullisti koko viestinnän, josta tässä on nyt kysymys. Tarkemmin määritellen Bates käyttää ns. elektroakustista musiikkia, jossa perinteisen klassisen orkesterisävellyksen instrumentaaliäänimaailmaan sekoitetaan elektroniikkaa, akustiseen kitaraan liitettyä teknoääntä jne. En luultavasti osaa käyttää oikeita termejä, mutta oleellista on, että tämä kokonaisuus kuuluu hyvältä.

Eilen tätä kuunnellassa tuli heti mieleen myös RSO:n konsertti kahden päivän takaa, kun radiosta kuuntelin Antti Auvisen viulukonserton kantaesityksen. Jo konserton nimi Diesel Engel Rodeo Radio viittasi johonkin monimuotoisuuteen, ja sitä se olikin, kun ääniä saatiin aikaan mm. hiekkapaperilla, erotuomarin pillillä, peltikanistereilla, spraypulloilla ja joillain tuulenvinkunaa tuottavilla vekottimilla.

Kaikki muuttuu. Sibelius-Akatemiassakin voi elektroakustista säveltämistä opiskella laajamittaisesti. Voi esimerkiksi äänittää kännykällä jotain somealustalta ja heti perään editoida sitä. Ammattimaisten sävellys- ja äänenkäsittelytyökalujen määrä on kasvanut ja käyttö helpottunut.

Mason Batesin ja kokeneen libretistin Mark Campbellin teos sai 2019 parhaan oopperan Grammy-palkinnon. Tässä Santa Fen oopperan levytyksessä orkesteria ja kuoroa johti Michael Christie, joka nyt johtaa myös meillä Kansallisoopperassa. Samasta produktiosta on Helsingissä myös Steve Jobsin buddhalaista mentoria esittävä, Kiinasta Yhdysvaltoihin muuttanut Wei Wu (basso).

Musiikillisesti on mielenkiintoinen asia sekin, että 3-4 kertaa Jobs ottaa esille Bachin. Hän tuntuu olevan aivan haltioissaan Bachin musiikin kanssa, mutta ei sitä tiettävästi ainakaan Applen laitteiden soitto- tai muissa äänissä ole kuultavissa.

Kansallisoopperassa solistit ja kuoro ovat priimakunnossa. Lähes koko ajan lavalla oleva baritoni John Moore (kuvassa) on uskottava myös näyttelijänä, joka Jobsina kamppailee haimasyövän ja elämää suurempana tuntuvan teknologiauskonsa kanssa. (”Paras tapa ennustaa tulevaisuutta on keksiä se”, on sanonut tietojenkäsittelyekspertti Alan Kay Palo Alton tutkimuskeskuksesta.)

Lisää hienoja viisauksia, joita tämä ooppera ja sen oheislukemisto tarjoavat runsaasti: ”Kurkistus Jobsin mieleen vie katsojan olemassaolon perimmäisten kysymysten äärelle”, sanoo puolalais-amerikkalainen Sarah Zieba (mezzo), joka kuuluu Kansallisoopperan nuorten laulajien ohjelmaan 2025-27. Jobsin puolison roolissa hän parhaiten tunnistaa Jobsin sisäisen kamppailun. Jobsin oma filosofointi on yksinkertaisempaa. Lähtökohdan siihen tarjoaa hänen hengellinen isänsä, zenbuddhalainen viisas Kobun Chino Otogawa, mutta Jobs on suoraviivaisempi ja haukkuu yhtiölkumppaninsa ulos firmasta. Kumppanin roolissa on taas roolinsa täydellisesti hallitseva Mika Pohjonen (tenori). Steve Jobsin isän pienessä roolissa on Ville Rusanen (baritoni).

Tästä kaikesta on ohjelmavihkossa hyvä yhteenveto: ”Valta ja raha ovat tämän vuosikymmenen aikana kasaantuneet kiistattomasti Piilaaksoon. Teknologiayritysten ja niiden tunnettujen toimitusjohtajien keskittymä on myös lähentynyt yllättävällä – tai ehkei lopulta lainkaan yllättävällä – tavalla presidentti Trumpin hallintoa. Tämä kehitys luo synkän varjon teknologia-alan identiteettiä kauan määrittäneiden henkisen kasvun ja henkisyyden ihanteiden ylle.”

Sitten vielä yksi erikoisuus: Ensimmäisen kerran Kansallisoopperan tekstityslaitteesta oli jätetty pois ruotsi. Tekstitykset olivat vain suomeksi ja toisella kotimaisella englannilla!

kari.naskinen@gmail.com

Kauneus on tärkeä asia

Televisiosta tuli sunnuntaina lyhytelokuyva Miss Paradise Beach (2024), jossa kaksi tyttöä pohtivat, osallistuisivatko missikilpailuun. Toinen sanoi, että jos voittaisi, pääsisi naimisiin miljonäärin tai jääkiekkoilijan kanssa.

Kauneus on aina ollut iso asia, jota filosofit ovat analysoineet Platonista alkaen. Kristillisessäkin filosofiassa kauneus on totuuden ja hyvyyden ohella oleellisia perusominaisuuksia. En tiedä, kuka on Raamatun kaunein nainen, mutta ainakin Persian kuninkaan Ahasveroksen puoliso Ester luultavasti on erityisen kaunis, koska hänen nimensäkin tarkoittaa tähteä.

Monen mutkan kautta kauneusasia tuli mieleen, kun päälakeeni oli ilmaantunut vähän hilsettä. Ulla-vaimo sanoi, että pitää vaihtaa shampoota ja toi seuraavalta kauppareissulta XZ:aa. Tämähän on vanha tuttu, sanoin ja aloin muistella 50-lukua, kun äitini oli perustanut oman kampaamon, jonka yhteydessä hiusten- ja kauneudenhoitoaineet tulivat minullekin tutuiksi. Eikä tämä Berner Oy:n valmistama XZ nytkään pettänyt, vaan parin viikon päästä ei hilsettä enää ollut.

Mutka XZ:aan oli tullut kuluneelta kesältä, kun Riihimäen kaupunginmuseossa oli kauneudenhoitoa käsittelevä näyttely. Johtui siitä, että alan tuotteita valmistettiin Riihimäellä 1900-luvulla Havi Oy:n ja Teka Oy:n tehtaissa. Otsikkokuvanikin nappasin näyttelystä, jossa oli graafikko Lauri Tokkolan Tekalle piirtämiä mainoskuvia. Ilona-saippuankin käyttäjille mainoksissa luvattiin kauneutta, nuoruutta ja muiden ihailua synnyttävää sametinhienoa, pehmoista, sileää ihoa.

XZ:n lisäksi mieleen jäi tuolta vuosikymmenten takaa monta tuttua tuotemerkkia, joista osa on vieläkin tuotannossa: Elnett, L´Oreal, Revlon, Schwartzkopf, Wella ym.

Jollakin permanenttiaineella äiti teki minullekin 60-luvulla muotiin tulleen minivoguen. Suosikki-lehdestäkin olin jo lukenut siitä, mutta luvatun loivuuden sijasta oma minivogueni meni kuitenkin niin käkkäräiseksi, että se piti heti seuraavana päivänä suoristaa permanenttiainetta ”negatiivisesti” käyttämällä. Pantiin painot hiuksista riippumaan, ja seuraava päivä koulussa sujuikin paremmin.

Shampoosta piti internetistä tutkia lisää. Sieltä selvisi, että shampoo on alun perin intialainen hierontaöljy (hindin sana champna चम्पु merkitsee hieromista). Eurooppaan shampoon toi sieltä muslimi Dean Mahomet 1700-luvulla.

Parturi- ja kampaamomuseokin on Lempäälässä, joten se ohjelmaan ensi kesän kotimaankierrokselle. Siellä varmaan kerrotaan historiaa Suomen kähertäjäliitostakin (1917). Kun sivistys tuli länteen idästä, niin Suomessa kaikki tuli Turusta, jossa pitkäikäisimmät liikkeet ovat Th. Petterssonin (1920), Lindbergin (1932) ja Kuljun parturi-kampaamo (1940).

Tänä vuonna ilmestyi aihetta erinomaisesti syventävä Kusta H.J. Vilkunan teos Keikareiden kähertäjät - Pohjolan peruukintekijät ja kampaajat 1600-luvulta 1800-luvulle. Seurannassa on tietenkin myös televisiosta jo kolmatta kauttaan pyörivä sarjaelokuva Carmen-lämpörullista. Sellaiset äiti osti kotiin 60-luvulla, mutta en uskaltanut kokeilla. Olivat silloin iso hitti.

Sitten vielä typyt ja jääkiekkoilijat. Koska kaikista pelaajista ei tule NHL-miljonäärejä, niin mikä muu heissä mahtaa pimuja vetää puoleensa. Lätkämiesten kiinnostus kauniisiin mimmeihin taas on selvä asia, vaikka Stendhal olikin oikeassa siinä, että ”kauneus on vasta lupaus onnesta”. Stendhalin syndrooma voi joka tapauksessa aiheuttaa pakahduttavan hurmioitumisen kauniin taideteoksen lisäksi myös kauniin naisen kohdalla, voi saada aikaan sekavuutta, sydämentykytystä ja muita huumaavia oireita. Sen verran jääkiekkomiestä minussakin on, että tunnen asian.

kari.naskinen@gmail.com

Harmaaseen arkeen tarvitaan myös luksusta

Soveltavan estetiikan instituutin syysseminaarissa eilen Lahden pääkirjastossa aiheena oli arjen harmaus. Se oli konkreettisestikin esillä, kun seminaarin kahvitauolla ei voinut mennä kahville, koska kirjaston kahvila ei enää ole toiminnassa. Kahvilatila oli vain tyhjää harmaata tylsyyttä. Kaikki neljä luennoitsijaa olivat tulleet Helsingin yliopistoista, joten toivottavasti heillä olivat termospullot mukana.

Harmaa on arki yleensäkin. Siksi siihen tarvitaan piristykseksi myös arjen luksusta, vaikka se perusjunttien mielestä onkin täysin tarpeetonta – riittää, kun on keskiolutta, katuvalot ja esteettisiksi nautinnoiksi telkkarin hupiohjelmat. Taideyliopiston vararehtori, fil.tri Ossi Naukkarinen puhui tässä yhteydessä siitäkin, miten miten arkisuuden kokemus jäsentyy tekoälyn ohjaamassa ihmistoiminnassa. Väitöskirjassaan 30 vuotta sitten hän osallistui siihen arjen estetiikkaa koskevaan keskusteluun, jossa pyrittiin ymmärtämään muotoilua osana esteettistä toimintaa ja elämää. Nyt hän sanoi, ettei esimerkiksi tekoäly muuta sitä, mitä ihminen näkee, haistaa ja maistaa. Tekoäly lähinnä jäljittelee, ainakin toistaiseksi, eikä luo uutta esteettistä luksusta arkeemme.

Kansainvälisen soveltavan estetiikan instituutin toiminta on osa Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan yhteistyötä Lahden yliopistokampuksen kanssa, ja sen toiminta painottuukin Lahteen. Instituutin toiminta keskittyy ympäristö- ja kaupunkiestetiikkaan sekä muuhun humanistiseen ympäristötutkimukseen. Sen toimialoja ovat tutkimus, opetus ja alan julkaisutoiminta.

Viimeisten 30 vuoden aikana on arjen estetiikasta tullut vakiintunut osa filosofisen estetiikan tutkimuksen parissa käytyä keskustelua. Instituutin seminaari oli tuonut yhteen tämän alan kansainväliseen keskusteluun keskeisesti vaikuttaneita suomalaisia filosofeja, Ossi Naukkarisen lisäksi estetiikan professorin Arto Haapalan ja estetiikan yliopistonlehtorin Kalle Puolakan Helsingin yliopistosta sekä visuaalisen kulttuurin johtavan yliopistonlehtorin Max Ryynäsen Aalto-yliopistosta.

Kun Ryynänen puhui ruuasta esteettisenä kokemuksena, joku kysyi, voiko ruoka-annosta pitää jos ei nyt taideteoksena, niin kuitenkin teoksena. En muista kaikkia kommentteja, mutta joku luennoitsijoista sanoi tähän, että onhan Lahdessa ainakin lihamuki ilmiselvä teos. Toinen taas sanoi, että ruoka ei ole taideteos, se on enemmän.

Arto Haapala on ennestään tuttu tältä aihealueelta. Hän kirjoitti siitä mm. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjassa 2024. Jo 1995 hän kirjoitti filosofi Martin Heideggeristä, joka oli alan keskeinen teoreettinen kulmakivi. Haapala kirjoitti Heideggeristä vauhtia ottaen tuttuuden kokemisesta esteettisenä ulottuvuutena. Samasta asiasta hän kirjoitti tutkimusseuran vuosikirjassa koskien Lahtea: monista vanhoista rakennuksista tulee historiallisesti tärkeitä monumenttaja - ”olisiko Lahti mitään ilman rinteessä näkyviä hyppyrimäkiään? Myös radiomastot ja Mustankallionmäen vesitorni ovat kaupunkikuvaa ja jopa identiteettiä määrittäviä visuaalisia merkkejä.”

Uuden ajan arkkitehtuurista Haapala otti esille teatteritalon: ”Rakennuksen sanotaan olevan yksi Lahden nykyarkkitehtuurin maamerkeistä. Tämä pitää paikkansa. Se on selkeästi modernistinen betonirakennus. Ymmärrystä varmasti lisää myös tieto rakennuksen suunnitelleesta, hiljattain edesmenneestä arkkitehdista Pekka Salmisesta, joka sai useita Vuoden betonirakenne -palkintoja. Teatterirakennus sai palkinnon 1982.”

Max Ryynänen nosti esille arjen estetiikan ja populaariestetiikan toisiinsa kietoutuneisuuden; yksityisen lisäksi arki on myös jaettua ja julkisessa tilassa koettua, esimerkiksi hieno ruoka-annos ravintolassa. Näin kävi minullekin, kun seminaarin jälkeen menin suu kuivana viihtyisään kahvila Laurelliin Aleksi 24:ssä.

kari.naskinen@gmail.com

Elämä ilman televisiota

Ulla Wiggen: Kanavanvalitsin (1967) Espoon
Emma-taidemuseossa viime vuonna.

Kolme vuotta vanha televisio pimeni. Onneksi olin ottanut 70 eurolla neljän vuoden jatkotakuun, joten korjaamolle meni. Kotoa haettiin ja kolmen viikon päästä tuotiin takaisin.

Mitenhän äijän käy, ajattelin heti. Mutta ei käynyt paljon mitenkään. Kun telkkari oli eilen ensimmäisen kerran korjattuna takaisin, katsoin yhden ennakkoon lehden tv-liitteestä ympäröimänä ohjelman. Tai kun tarkkoja ollaan, niin katsoin sen Yle Areenan kautta sopivampana aikana. Tältä päivältäkin on yksi ohjelma ympäröitynä, mutta katson sen jo nyt iltapäivällä, jotta illalla pääsen taas keskittymään elokuviin.

Tämä se juju onkin. Tv-vastaanotinta ei pakosti tarvitse ohjelmien katsomiseen ollenkaan, koska melkein kaiken näkee Yle Areenasta. Tuon kolmen viikon korjaamoaikana katsoin ne harvat kiinnostavat ohjelmat Areenasta tabletin kautta.

Ainoa puute oli, että pääharrastukseni dvd-elokuvien katsominen ei onnistunut, koska se edellyttää tv-vastaanotinta. Pohdinkin jo, luovunko nykyisen television jälkeen kokonaan telkkarista ja hankin pelkästään sellaisen vastaanottimen, jolla ei ole yhteyttä tv-lähetyksiin, mutta voi katsoa dvd-elokuvia. Sellaisia kuvanäyttöjä on ja tulisivat halvemmiksikin. Ne muutamat kiinnostavat Ylen ohjelmat näkisi tabletilla, samoin toisen kiinnostuksenkohteeni moottoriurheilun maksukanavalähetykset.

Kaiken lisäksi tv-tilanne voi vaikeutua lisää, koska Kokoomus ja Perussuomalaiset-puolue haluaisivat lopettaa Yleisradio Oy:n kokonaan. Vielä tämän hallituksen valta-aikana on mahdollista tehdä lisää leikkauspäätöksiä Ylen rahoitukseen. Kuten Aarne Wessberg itse asiassa kuultuna tänään sanoi, ”Ylen perässä ollaan”. Tavoitteena on, että tv-toimintaa tyhmennettäisiin edelleen ja sitä hoitaisivat Suomessa vain MTV3, Nelonen, Ava, Jim, Kutonen, Liv, Tv7 ja amerikkalaiset maksukanavat. Ei paljon jäisi toimintavaraa kalliille älytelkkareille, kun huippuohjelmiksi jäisivät ”Suomen älyttömin julkkis” ja ”Suomen huutokauppakeisari”.

kari.naskinen@gmail.com

Kuunsillalta elämänsillalle

Kun Hella Wuolijoen kirjoittama ja ohjaama kuunnelma Kuunsilta esitettiin radiossa 1951, sen kirjoittajaksi mainittiin Juhani Tervapää. Kaksi vuotta myöhemmin tehdyn elokuvan julisteessa oli Hella Wuolijoen nimimerkin sijasta jo reilusti hänen oma nimensä. Tämä voimakkaan romanttinen kertomus alkaa itsenäisyyspäivänä 1950 Helsingin yliopiston juhlasalista, jossa Pepi näkee katsomossa myös olevan vuorineuvos Erik Rambergin – kuunnelmassa Eeva-Kaarina Volanen ja Tauno Palo, pari vuotta myöhemmin elokuvassa Ansa Ikonen ja Joel Rinne. Tästä Pepi siirtyy muistoissaan vuoteen 1924, jolloin hän oli Hämäläisosakunnan opiskelijoiden kesäjuhlissa Ruovedellä tavannut Erikin. Siellä osakunnan kuraattorina ollut Erik piti korkealentoisen puheen isänmaalle ja sen jälkeen pyysi jotakuta naisopiskelijaa kanssaan kauniille, romanttiselle kuunsillalle.

Kemianopiskelut aloittanut Pepi otti kutsun vastaan, ja siitä kahluukohtauksesta alkoi erikoinen vaellus heidän elämänsillallaan. Ruoveden-kohtaukset on kuvattu Kalliolan rinteillä Hollolassa, Käkisalmen sillan lähitienoolla Pulkkilanharjulla ja Kalmarin rannalla Vääksyssä. Matti Kassilan ohjaamassa elokuvassa näkyy taustalla symbolisesti Käkisalmen komea kaarisilta. Hieno kohtaus, jossa pääsee hyvin edukseen kuunnelmaan verrattuna.

Näistä kauniin haikeista muistoista Pepi palaa todellisuuteen, jossa hän tietää ison selluloosatehtaan johtajan menestyneen uraelämässsään täydellisesti, mutta sitten meille kuulijoille ja katsojille selviää, että Erik on päässyt tähän asemaan naimalla rahaa, ja on nykyisin kiukkuinen kuin perseeseen ammuttu ampiainen. J.K. Paasikiven vastaanotollakin itsenäisyyspäivän iltana molemmat käyvät, mutta Erik ei tunne Pepiä. Sen jälkeen aikoja sitten leskeksi jäänyt Pepi, oikealta nimeltään Linda Varala, tekee yllätysliikkeen ja soittaa Erikille - ”täällä on tyttö kuunsillalta, 26 vuotta sitten, muistatko”. Erik ei muista, mutta kun Pepi palauttelee asioita mieleen, asia alkaa selvitä. Tästä myös käynnistyy poikkeuksellinen tarina, joka sen jälkeen etenee vain puhelinsoitoissa, sillä Pepi ei paljasta todellista henkilöllisyyttään.

Draaman rakenne on suomalaisessa teatterissa poikkeuksellinen. Se kuitenkin toimii erinomaisesti. Varsinkin Pepin muistot ovat voimakkaita. Kuviteltu suhde pikaisesti syttyneeseen nuoruudenrakkauteen ylittää jopa biologiset rajat ja mennään fantasiankin puolelle, kun Pepin kahdesta lapsesta on tullut Erikin näköisiä. Muutaman puhelinkeskustelun jälkeen myös Erik tunnustaa lämpimät tunteensa, vastapainoksi rakkaudettomalle avioliitolleen ja vaimonsa alkoholismille.

Vaikea verrata kuunnelmaa ja elokuvaa, mutta näyttelijöistä Ansa Ikonen ja Joel Rinne ovat vakuuttavammat. Vanhoja kuunnelmia tulee silloin tällöin Yle Radio 1:stä ja niitä on runsaasti Yle Areenassa.

Parasta näistä kahdesta teoksesta on kuitenkin Matti Kassila, joka seuraavana vuonna saikin ohjaajan Jussi-palkinnon kahdesta elokuvastaan, tästä ja muutama kuukausi myöhemmin ensi-iltaan tulleesta Sinisestä viikosta. Taitavasti Kassila sai puhelindraamaan eloa ja hieman jännitystäkin, vaikka pääsiväthän Pepi ja Erik lopulta kohdakkainkin. Molempien päähenkilöiden luonteet ja vanhojen muistojen aiheuttamat mielenliikkeet tulevat erinomaisesti esille. Se kuitenkin häiritsee, että elokuvassa heidän ulkonäkönsä ei juurikaan ollut muuttunut neljännesvuosisadassa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta siitä, miten kuunnelma oli herättänyt Suomen Filmiteollisuus Oy:n T. J. Särkän mielenkiinnon: miespuolisessa päähenkilössä Särkkä oli havainnut yhtymäkohtia omaan elämäntarinaansa.

Elokuvan musiikissa kiinnittyy huomio vanhaan ruotsalaiseen kansarunoballadiin Vestmanviikistä, jota hyödynsi myös Aulis Sallinen Punaisessa viivassaan (1978). Siltaa siinäkin rakennetaan:

Mikä se laviamman sillan rakentaa,
jonka alla kalaiset ain' virras vaeltaa?
Talvi se laviamman sillan rakentaa,
jonka alla kalaset ain' virras vaeltaa.

kari.naskinen@gmail.com

Droonien valmistaminen on laitonta

Suomen valtion puoliksi omistama Patria Oyj rikkoo Suomen lakia, jos se tosiaan alkaa valmistaa kauko-ohjattuja lentopommeja Ukrainalle. Tästä on jo tehty sopimus maiden välillä. Suomen laissa oleva asetus 194/1963 kuitenkin sanoo selvästi: ”Suomi ei saa varustaa sotaa käyvälle maalle ilma-alusta mikäli sitä käytetään sodankäynnissä toista valtiota vastaan” (19 §). Jos Patria kaikesta huolimatta alkaa näitä drooneja valmistaa, tällainen ”hyökkäyskelpoinen, sotilaallisiin tarkoituksiin varustettu ilma-alus ei saa myöskään poistua Suomen alueelta”.

Suomen puolueettomuusmääräysten rikkomisesta rangaistaan rikoslain 12. luvun 10 §:n mukaan sakolla tai vankeudella enintään yhdeksi vuodeksi. Rangaistavuuden edellytyksenä on, että henkilö rikkoo määräyksiä, jotka on annettu Suomen suhtautumisesta sotaa käyviin vieraisiin valtioihin. Tässä tapauksessa rangaistavia on varmaan monta, etunenässä ulkopolitiikan pääjehu Alexander Stubb.

Rikoslaissa tällaiset tapaukset on sijoitettu maanpetosrikosten yhteyteen. Poliisi voi tutkia ja syyttäjä nostaa syytteen rikoksesta itsenäisesti ilman ulkopuolisen asianomistajan vaatimusta.

Ukrainalla itsellään on jo 200 sellaista yritystä, jotka ovat erikoistuneet miehittämättömiin sotajärjestelmiin, elektroniseen sodankäyntiin ja kaikenlaisiin aseisiin. Drooneja ja muita sotilastuotteita valmistetaan myös yhteistyössä ulkomaisten yhtiöiden kanssa. Ukrainan vuosittainen kahden miljoonan droonin tuotanto on suurempi kuin millään toisella Naton jäsenmaalla tai Venäjällä.

kari.naskinen@gmail.com

Luonnon, taiteen ja ihmiskunnan rajapinnalla

Ehdin Lahti Design Festivalin näyttelyyn vasta eilen sen viimeisenä päivänä. Näyttelyn Sammonkadulla olevaan Kasisaliin oli järjestänyt LAB-ammattikorkeakoulun Muotoiluinstituutti, josta oli koottu opiskelijatöitä ja installaatioita laaja-alaisesti kaikista koulutuksista. Kantavana teemana oli erilaisten ihmisten, ajatusten ja kokemusten kohtaaminen sekä niiden synnyttämät uudet oivallukset.

Näyttelyteksteistä selvisi, että ihminen on luonnon, taiteen ja oman lajinsa rajapinnalla. Yhden teoksen yhteydessä toistettiin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluunkin nykyisin kuuluva väite, että ”vieras on vieras on vieras”. Tämän vierausteoksen tarkoituksena oli luoda kokemus, jossa katsoja asettui jonkinlaiseen välitilaan vieraana. Vieras tarkasteli ympäristöä ulkopuolelta, mutta oli silti jollakin tavalla jo osa sitä. Aiheeseen liittyviä tekstejä lukiessani alkoi samalla tuntua, etten ihan vieras ollutkaan.

Teoksen nimi oli Ekotoni, joka tarkoittaa kahden erilaisen ekosysteemin reuna- eli vaihettumisvyöhykettä. Ekotoni ei ole selväpiirteinen raja, vaan pikemminkin neuvottelun, sopeutumisen ja rinnakkaiselon alue. Nykyisin meillä on myös yhteiskunnassa tällaisia alueita, joissa joudutaan kokemaan itselle vieraan kohtaamisia ja joissa joudutaan oman näkökulman tai kulttuuristen raamien ulkopuolelle. Ekotonissa kaksi säilyttävät eroavaisuutensa, mutta jakavat saman tilan.

Vieressä olleessa teoksessa lähtökohta oli syntynyt Kainuun luonnon ja kulttuurin muodoista ja väreistä. Menikin jo vaikeaksi, kun olisi pitänyt tietää, mitä ovat myös mustarinda, myseeli ja peilikäs. Huolimatta monesta käynnistä Kajaanin teatterissa piti jättää näiden asioiden selvittäminen kotiin. Teoksessa joka tapauksessa oli hyödynnetty S-ryhmän myseeliä muistuttavan liikemerkin tuomia loputtomia mahdollisuuksia orgaanisten rakenteiden luomiseksi. Ilmeisesti K-ryhmän ja Lidlin tunnuksien kanssa ei pääse samaan. S:n avulla sen sijaan rakentui luonnon sitkeyttä ja kasvua jäljitteleviä organismeja. (Kasvu näkyy myös kaupan markkinaosuustilastoissa.)

Toinen osa-alue yhteen sitovista elementeistä oli tässä teoksessa yhtenäinen neulekuvio, joka ammensi inspiraationsa Kainuun perinteisestä Peilikäs-raanusta. Se tunnetaan omaleimaisesta kuviostaan, joka syntyy kudottaessa kuviot lankojen avulla kudepintaisesti

Mustarinda = taiteijaresidenssi Kainuun Hyrynsalmella
Myseeli = sienirihmasto.

kari.naskinen@gmail.com