Menestyy, kuihtuu tai kuolee

Kolmipäiväinen Sibelius-festivaali oli taas niin täysipainoinen ja Sibeliustalon konserttisalin täyttänyt tapahtuma, että Lahden kulttuuritapahtumien tarjonnasta ei parempaa löydy. Lahden kaupunginorkesteri on järjestänyt sen nyt 27 kertaa ja vauhti vain kiihtyy, joskin Vauhti kiihtyy -nimen oli ottanut käyttöön Suurhallin parkkipaikalla pari viikkoa sitten järjestetty festivaali (Kaija Koo, Kake Randelin, Ressu Redford, Erika Vikman, Arttu Wiskari ym.). Tapahtumia kyllä riittää muutenkin, viime vuonnakin tilastoitiin 162 suurehkoa yleisötapahtumaa, joiden lisäksi tulivat vakiotapahtumina toistuvat teatteriesitykset, konsertit sekä tietenkin urheilutapahtumat ja tilastossa näkyvät 270 ”muuta tapahtumaa”. Yhteensä tapahtumia kirjattiin yli 1600.

Lahden tärkeimmät ja kansainvälisesti näkyvimmät asiat ovat hiihdon MM-kisat ja kaupunginorkesteri, joka täällä kotona esiintyy maailmankuuluksi nousseessa Sibeliustalossa. Paljon on kuitenkin tullut takapakkiakin, kun merkittäviä kulttuuritapahtumia on kuihtunut aikaisempaa pienemmiksi, osa kuollutkin:

Kansainvälinen kirjailijakokous
Lahden Runomaraton
Kansainvälinen urkuviikko
Julistebiennale
Miniprint Finland
Taideinsituutin kevätnäyttely
Oopperayhdistyksen vuotuinen oopperaesitysjakso
Jazztori
Suomalaiset historiapäivät
Historian ystäväin liiton kesäseminaarit Kansanopistolla
Paasikivi-seura

Takavuosina oli Helsingin Sanomat hyvä mittari sille, missä päin maata järjestettiin merkittävimmät tapahtumat. Lahdessa niitä oli kolme, MM-hiihdot, kirjailijakokous ja urkuviikko, jotka kukin saivat aina poikkeuksellisen paljon palstatilaa. Enää tätä mittaria ei kuitenkaan ole, koska Helsingin Sanomat on supistunut lehtialan talousvaikeuksien takia pääkaupunkiseudun maakuntalehdeksi.

Julkisuus on kuitenkin hankittava tavalla tai toisella, koska kaupungin maineella ja tunnettuudella on merkitystä kaupungin menestymisen kannalta. Kilpailu vain on kovaa. Suomalaisen kaupungin on pärjättävä, vaikka mukana samassa kamppailussa on 300 yli miljoonan asukkaan kaupunkiseutua. Pelkästään Euroopassa tavoittelevat investoinneista, työpaikoista ja kyvykkäistä ihmisistä 100 000 paikkayhteisöä.

Toisaalta on pidettävä huoli siitä, että esimerkiksi tapahtumatarjonnan on ensin tyydytettävä alueen omien asukkaiden mieltymykset. Tässä mielessä Sibelius-festivaali on erinomainen esimerkki. Sillä ja muullakin kulttuuritarjonnalla on kuitenkin uhkana se voimistunut yhteiskunnallinen suuntaus, jonka mukaan korkeakulttuuri on tarpeetonta luksusta, eikä sitä pidä julkisin varoin tukea. Saman vaaran tunnistavat MM-kisojenkin järjestäjät, koska osa veronmaksajista pitää turhana kaikkea sellaista, joka vie verorahoja pois ”tavallisen ihmisen tavallisilta tarpeilta”.

Viime vuonna Lahden kaupunki myönsi budjettivaroista kulttuuriavustuksiin 464 000 euroa ja tapahtuma-avustuksiin 1,5 miljoonaa euroa. Näihin lukuihin eivät sisälly isojen omien kulttuurilaitosten rahoittaminen (kirjasto, museot, orkesteri, teatteri).

Kirjahyllystä nappasin tähän vielä kevennykseksi yhdyskuntasuunnittelun edesmenneen professorin Pekka V. Virtasen kirjan Kaupungin imago (1999), jossa on pitkä luettelo siitä, mistä Suomen kunnat tuolloin tunnettiin, tässä esimerkkejä:

Artjärvi (Orimattilaa): J. Alfred Tanner
Hangon keksi
Hullu mies Huittisista
Hämeenkoski (Hollolaa): J.K. Paasikivi
Inari: sinne susia naimaan
Jäi kuin Jämsän äijä taivaasta
Kangasniemi: Hiski Salomaa
Kerimäki: maailman suurin puukirkko
Laitila: kananmunat
Lapua: Vihtori Kosola
Muhoksen mimmi
Myrskylä: Lasse Viren
Mäntyharjun pojat lähti reissulle
Nakkilan kirkon vaiheilla
Pihtiputaan mummo
Sonkajärvi: eukonkantokisat
Sysmä: Suvisoitto, Suvi-Pinx
Turun tauti
Tuupovaara: Ari Vatanen
Urjalan taikayö
Lahti: Salpausselän kisat, Mukkulan kirjailijakokoukset, Urkuviikko, Fellmaninpuisto, Radio- ja tv-museo, Hiihtomuseo.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi-Saksa-aseveliakselin pr-mies joutui myös katumaan

Filosofian tohtori Antti Vihisen toinen kirja Jean Sibeliuksen natsiyhteyksistä alkaa aikajanalla vuodesta 1850, jolloin Richard Wagner kirjoitti antisemitistisen esseen Das Judenthum in der Musik (Juutalaisuus musiikissa). Sibelius tulee aikajanalle 1900-luvulla:

• 1934 perustettiin Joseph Goebbelsin propagandaministeriön alaisuuteen antisemitistinen säveltäjien kansainvälisen yhteistyön neuvosto, jonka varapresidentiksi valittiin Sibelius.
• 1935 Adolf Hitler myönsi Sibeliukselle Goethe-mitalin ja sai Führeriltä avoimen kirjeen.
• 1938 Natsien Völkischer Beobachter -sanomalehdessä ilmestyi Adolf Paulin kolmiosainen artikkelisarja Mein Freund Sibelius (Ystäväni Sibelius).
• 1941 Sibelius perusteli Suomen ja Saksan sotilaallista yhteistyötä sanomalehtivetoomuksella Yhdysvalloissa.
• 1942 Sibelius-Gesellschaftin avajaistilaisuudessa kuultiin Sibeliuksen nauhoitettu kiitospuhe. Goebbels lähetti Sibeliukselle sähkeen. Ainolassa kävi SS-sotakirjeenvaihtajia haastattelemassa Sibeliusta.

Säveltäjämestarin suhde natsi-Saksaan päättyi vasta 1943, ja Vihisen kirjan nimi tulee päivästä 6.9.1943, jolloin hän vihdoin tajusi virheensä ja nöyrtyi: ”Tätä primitiivistä ajattelutapaa – antisemitismiä etc. en voi enää näillä vuosillani hyväksyä. Minun sivistykseni ja kulttuurini ei sovi tähän aikaan.”

Kaksi viikkoa myöhemmin 20.9.1943 Sibelius jatkoi katumustaan: ”Kuinka Sinä, Jean Sibelius olet voinut suhtautua näihin ´arjalaisuuspykäliin´ vakavasti. - - - Kulttuuriaristokraatti Sinä olet ja kykenet taistelemaan typeriä ennakkoluuloja vastaan.”

SIBELIUS UND
DEUTSCHLAND

Antti Vihinen aloitti Sibeliustalon ensimmäisenä toimitusjohtajana 1999. Kun hänen tohtorinväitöksensä Sibeliuksen ja natsi-Saksan suhteista ilmestyi kirjana seuraavana vuonna, voi vain kuvitella sitä vihaa, mikä Lahden Sibelius-kaupunginorkesterin johdossa leimahti. Eikä se vastakkainasettelu yhtään lieventynyt niinä vuosina, kun Vihinen Lahdessa oli. Vuonna 2010 Vihinen erosi Sibeliustalon johdosta, kun savustus ulos Sibelius-pöntöstä oli tuottanut tuloksen. Vihinen siirtyi professoriksi Karlsruhen kansainväliseen ammattikorkeakouluun.

Vihisen väitöskirjan alla 1998 oli Suomen tiede- ja kulttuuri-instituutti järjestänyt Berliinissä seminaarin ”Sibelius und Deutschland”, jonka yhteydessä Sibeliuksen natsisympatiat nousivat varsinaisesti ensi kertaa esille. Seminaarin jälkeen tuli toinenkin samaa aihetta käsittelevä Ruth-Maria Glerissnerin väitöskirja. Näistä ja muistakin kirjoituksista huolimatta asia on edelleen niin raaka, että Helsingin Sanomat julkaisi kesäkuussa ison jutun otsikolla ”Muusikoiden toimintaa Hitlerin Saksassa ei ole perattu tarpeeksi”. Jutun aiheena oli fil. tri Susanna Waldén-Antikaisen väitöskirja säveltäjä ja akateemikko Yrjö Kilpisen hurahtamisesta kansallissosialismiin.

”Kulttuurisuhteilla tuettiin myös sotilaallisia suhteita, ja on tärkeää kansallisen itseymmärryksen ja identiteetin kannalta, että meillä on olemassa kokonaiskuva. Musiikki oli yksi iso pala meidän tomintaamme”, sanoi tutkija. (HS 29.6.2026)

Vihisen kirja avaa näitä asevelinäkymiä ja Saksan natsihallinnon sisäisiä valtataisteluita, joihin Sibeliuskin olennaisesti liittyi. Hänen väitöskirjansa jälkeen on tullut uutta tutkimustietoa ja Vihisen kirjassa esitellään Sibeliuksen osuutta etenkin vuoden 1942 Suomen ja Saksan asevelipropagandassa uudessa valossa. Kirja on myös kattava katsaus natsi-Saksan yleiseen kulttuuri- ja musiikkipolitiikkaan.

On se myös havainnollinen katsaus siihen Sibelius-kuvan ylläpitämiseen, jossa sinivalkoinen säveltäjä on aina puhtaasti vain epäpoliittinen boheemisäveltäjä. Esimerkiksi Veijo Murtomäen, Tomi Mäkelän, Vesa Sirenin ja Ilkka Oramon puolustuspuheenvuorot eivät kuitenkaan muuta miksikään sitä tosiseikkaa, että Sibelius sai merkittäviä palkintoja ja muita huomionosoituksia natsien ylimmältä johdolta, eikä yhdestäkään niistä kieltäytynyt. Se ei tee hänestä ”natsia”, mutta ei myöskään epäpoliittista ja viatonta sivustakatsojaa, kuten Vihinen kirjoittaa.

Tänään 27.8. alkaa Sibeliustalossa Lahden kaupunginorkesterin XXVII Sibelius-festivaali.

kari.naskinen@gmail.com

Godard elvytti vanhan filmatun elokuvan digitaalisesti

Ranskan elokuvan uuden aallon nero Jean-Luc Godard oli taiteilija, historioitsija, filosofi ja maailmanselittäjä jo uransa alussa. Heti ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Viimeiseen hengenvetoon (1960) hän käsitteli elämää kirjallisiin ja moniin muihin lainauksiin sitoen. Se oli muoto, jolla hän toteutti myös monumentaalisen ”testamenttinsa” Histoire(s) du cinéman (1988-99). Neroksi Godardia sanoi myös presidentti Emmanuel Macron Jean-Luc Godardin kuoltua 91-vuotiaana 13.9.2022: "Olemme menettäneet kansallisen aarteen, neron silmän."

Ostin Histoire(s) du cinéman 2012 Cinecittan studioiden myymälästä dvd-pakettina, joka käsittää 8-osaisen, 4,5 tuntia pitkän dokumenttielokuvan elokuvan historiasta. Vaikka on tämä esseemäinen teos myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tunsi ja muistikin. Tänä vuonna Rosebud julkaisi Filmihullu-pokkarina nro 3 tämän elokuvan kaiken tekstimateriaalin Sampsa Laurisen suomentamana, minkä lisäksi yli 400-sivuinen kirja sisältää Godard-ekspertti Laurisen perusteellisia selvityksiä Godardin teorioista ja käytännöistä.

Ostaessani dvd:n tiesin, että se oli tekstitetty vain italiaksi. Paljon tuli siitä huolimatta ymmärretyksi, ja ostettavahan se oli, koska Suomessa sitä ei kuitenkaan myynnissä ollut. Lopulta tilannekin parani, kun Filmihullu julkaisi vuosina 2015-24 kaiken dvd:n sisältämän tekstin, joka siis nyt on kirjana.

HYVÄSTEJÄ FILMILLE
JA KIELENKÄYTÖLLE

Godard oli suuri uudistaja, Hänen 140 elokuvaansa ovat kuin iso hyppy uuteen elokuvaan. Jo Godardin elokuva Meidän musiikkimme (2004) tehtiin osittain videotekniikalla, mutta käytettiin myös perinteistä 35 mm:n filmiä. Siitä 2010-luvulle ja Godard teki kaksi 3D-elokuvaa. Niistä olen dvd-versiona nähnyt Adieu au Langagen (2014), jota ei Suomessa pystynyt 3D-teatterissa näkemään. Siinä Godard jätti ironisesti – tai tosissaan? – hyvästejä kielenkäytölle.

Hyvästit filminkäytölle Godard jätti siirtyessään peräti kännykkäkameralla kuvaamiseen.Histoire(s) du cinéma -videon Godard teki nimenomaan televisiolle, ja Godard oli tässäkin etuajassa eli tunnisti jo aikaisessa vaiheessa, että elokuvia ei enää pidä tehdä vain teattereiden valkokankaita varten. Elokuvan “kuolemaa” Godard torjui digitaalisuuden keinoin.

ELOKUVA PILASI
MAHDOLLISUUTENSA

Meidän musiikkimme -elokuva jakautuu Danten Jumalaisen näytelmän mukaan kolmeen osaan: Helvettiin, Kiirastuleen ja Paratiisiin. Histoire(s) du cinémassa Godard antaa ymmärtää, että elokuva pilasi mahdollisuutensa toisen maailmansodan ja holokaustin kohdalla. Elokuvat eivät osanneet tallentaa eikä varoittaa kauhuista. Godardin tuntema historia onkin surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.

Helvetti ja Kiirastuli olivat totta, mutta elokuvissa elettiin Paratiisissa. Ehkä voi tulkita Godardia niin, että hän piti elokuvaa petturina 1900-luvulla. Elokuva menetti siteensä aikaan ja todellisuuteen ja ajautui illuusioihin, Hollywoodin unelmatehtaan kapitalistisiin spektaakkeleihin, televisioon, väkivaltaan ja pornografiaan.

TOTALITARISMI
JA TEKOÄLY

Godard tunnisti kaukaa uuden teknologian vaarat ja varsinkin sen, mitä mahdollisuuksia sen hallitseminen antaa diktaattoreille ja muille vaarallisille. Kirjassa Sampsa Laurinen ottaa tästä esille Godardin scifielokuvan Alphaville (1965), jossa tutkiva journalisti Lemmy Caution (Eddie Constantine) tunkeutuu teknokraattiseen yhteiskuntaa ja näkee siellä kulmikkaasti ajattelevan tietokoneen. Toimittaja menee hotelliin:

- Mistä lehdestä olette?
- Figaro Pravdasta.
- Huone 344. Oletteko kirjautunut kansalaisvalvonnan alaiseksi? Se on välttämätöntä, vaikka olisitte poikennut vain juhlimaan.

Elokuvan lopulla Lemmy Caution ryöstää mukaansa totalitarismissa aivopestyn naisen, jonka on vaikea kulkea suoraan omilla jaloillaan; pelastettu takertuisi kuin magneetin vetämänä pitkien käytävien seiniin, ellei Caution kiskoisi häntä armotta eteenpäin. Siinä vertauskuva mallivastaamisen ja itsenäisen päättelyn erosta.

Yhteiskunnallinen ja poliittinen ajattelu oli muutenkin yleistä Godardin elokuvissa. Elokuviaan hän piti poliitisina tekoina. Selvästi vasemmistolaiseksi ja kapitalisminvastaiseksi hän tunnustautui elokuvillaan 60-luvulla, ja toukokuun 1968 opiskelijakapinoiden jälkeen Godard hylkäsi kaupallisen elokuvan ja perusti kollektiivin, joka teki kollektiivista, marxilaista propagandataidetta. Myös Elokuvan historia(t) on yhteiskunnan, historian ja median kritiikkiä mahdollisimman voimakkaasti.

Jean-Luc Godard: ”Yleisesti ottaen on olemassa kahdenlaisia elokuvantekijöitä. Ne, jotka kävelevät kadulla pää painuksissa, ja ne, jotka kävelevät pää pystyssä. Nähdäkseen mitä ympärillään tapahtuu ensin mainitut joutuvat nostamaan päätään usein ja äkillisesti, kääntäen sitä välillä vasemmalle, välillä oikealle ja tarkastellen edessään olevaa näkökenttää useilla katseilla. He näkevät. Jälkimmäiset eivät näe mitään; he katsovat ja kiinnittävät huomionsa juuri siihen kohtaan, joka heitä kiinnostaa. Kun he kuvaavat elokuvaa, ensin mainitun rajaus on ilmava ja sujuva (Rossellini), jälkimmäisen tiukasti rajattu (Hitchcock). Ensimmäisessä havaitaan leikkaustyyli, joka on epäilemättä erilainen, mutta erittäin herkkä sattuman houkutukselle (Welles), ja jälkimmäisessä kameran liikkeet, jotka ovat paitsi uskomattoman tarkkoja kuvauspaikalla, myös omaavat oman abstraktin arvonsa liikkeenä avaruudessa (Lang). Bergman kuuluisi mieluummin ensimmäiseen ryhmään, vapaan elokuvan ryhmään. Visconti taas toiseen tyyppiin, tiukan elokuvan ryhmään.”

kari.naskinen@gmail.com

Taas rokotus olkapäähän

Maaliskuussa tuli kysely, olenko kiinnostunut osallistumaan tutkimukseen, jossa selvitetään, vähentääkö vyöruusurokote myös muistisairauden ilmaantumista. Luin kuusisivuisen kyselykirjeen asiasta ja päätin osallistua. Siinä annetaan osallistujille kaksi rokotusta muutaman kuukauden välein, heistä ¾ saa Shingrix-vyöruusurokotteet ja ¼ saa lumerokotteet. Sitten seurantatutkimuksissa katsotaan, pitääkö paikkaansa vyöruusurokotteen vaikutus koehenkilöiden muistikuntoon. Ilmoittauduin mukaan, mutta sitten luin tietoa vyöruususta, joka onkin niin raju sairaus, että peruin ilmoittautumisen, ostin apteekista Shingrix-rokotteen itse ja vein pienet pullot rokottajalle terveyskeskukseen.

Vyöruusu (herpes zoster) on erittäin kivulias, rakkulamainen, inhottava ihosairaus, jonka aiheuttaa vesirokkoviruksen uudelleenaktivoituminen elimistössä. Kun sitten Helsingin Sanomissa vielä oli elokuun alussa iso juttu tästä rokoteasiasta ja vyöruusun karmeudesta, ei ollut mitään järkeä osallistua kokeeseen ja jäädä arvuuttelemaan, sainko oikean vai vertailuryhmän suolaliemirokotteen. Tutkimukseen olisin päässyt, koska siihen otetaan vähintään 76 vuotta täyttäneet, ja rokotukset saa maksutta. Sen sijaan itse hankittuna rokote maksaa yli 200 euroa/kerta.

Shingrix-rokotteen on kehittänyt ja sitä valmistaa brittiläinen lääkeyhtiö Glaxo Smith Kline (GSK). Shingrix on  yhdistelmäproteiinirokote, joka  ei sisällä elävää virusta, joten se sopii myös, vaikka henkilön puolustuskyky olisi heikentynyt. Rokote on ollut käytössä EU:ssa vuodesta 2018, ja sitä on annettu yli 25 miljoonalle ihmiselle. Yhdysvalloissa rokotetta on annettu lähes 100 miljoonaa annosta, vaikka jotkut kummajaiset sielläkin taas julistavat, että kaikki rokotteet ovat vain salajuoneen perustuvaa bluffia. Rokote kuitenkin antaa hyvän suojan vyöruusua vastaan.

Nyt tämän Fin Dementia -tutkimuksen tarkoituksena on tutkia, vähentääkö Shingrix muistisairautta. Samalla selvitetään rokotteen vaikutusta muihinkin aivojen rappeumasairauksiin kuten Parkinsonin tautiin ja ALS-tautiin sekä vakaviin sydän- ja verisuonitapahtumiin. Lisäksi selvitetään rokotteen vaikutusta masennukseen, elämänlaatuun, aivojen rappeumasairauksiin liittyviin verinäytearvoihin ja hoidon kustannuksiin.

Tutkimuksen toteuttaa FVR – Suomen rokotetutkimus yhdessä GSK:n sekä valittujen hyvinvointialueiden ja Suomen Rokotepiste Oy:n yhteistyöapteekkien kanssa. FVR:n omistavat Suomen valtio 51 % ja Tampereen korkeakoulusäätiö 49 %. Yhtiön omistajaohjauksesta vastaa sosiaali- ja terveysministeriö.

Tutkimukseen osallistuvat testataan ensimmäisellä käynnillä, että heillä ei muistissa ole vikaa. Toisella käynnillä viimeistään puolen vuoden kuluttua testataan vointia ja kolmannella käynnillä kolmen vuoden kuluttua FVR:n klinikalla tehdään uusi muistiseulonta ja muut arvioinnit.

Minulla tämä muistista huolehtiminen jää nyt oman aktiivisuuden varaan, mutta ensimmäisen vyöruusurokotteen olkapäähän jo sain. THL:n mukaan rokoteannoksia annettiin viime vuonna yli 33 000 ja tänä vuonna määrä tulee selvästi kasvamaan. Ensi vuoden helmikuussa vyöruusurokotus tulee maksuttomaksi niille, joille on tehty elin- tai kantasolusiirto tai jotka sairastavat verisyöpää.

kari.naskinen@gmail.com

Kuinka nuoria olimmekaan

Tällaisessa päiväkirjanomaisessa blogissa voi hyvästä elokuvasta kirjoittaa kolmannenkin kerran. Kauriinmetsästäjä (1978) on sellainen, ja aina vain merkittävämmäksi se muuttuu, kun katsoja vanhenee ja nuoruus loittonee.

Tämä Michael Ciminon (1939 – 2016) mestarillinen kertomus jakautuu kolmeen osaan, jotka katsojan kannalta voi nimetä suruksi, havainnoimiseksi ja vihaksi. Ensimmäisessä osassa vietetään Stevenin ja Angelan häitä, elämä hymyilee, kaikille muillekin. Kaksi punaviinin pisaraa Angelan hääpuvulla kuitenkin paljastavat, että tämä kaikki on pian ohi. On lauantai, ja vielä sunnuntaina viisi kaverusta käyvät kaurismetsällä, ennen kuin Michael, Nick ja Steven lähtevät Vietnamiin.

Michael sanoo Nickille: ”Kaikki menee niin nopeasti.” Kun tällä viikolla katsoin elokuvan kaksi kertaa, tuli liikuttuneena mieleen 55-vuotiaana aivosyöpään kuolleen Dmitri Hvorostovskyn laulama balladi:

Niin nuoria olimme kerran,
niin rakastin sen kerran
ja uskoin itseeni.

Yritä olla eksymättä!
Mikään maan päällä
ei kulje jälkiä jättämättä,
ja mennyt nuoruus pysyy kuolemattomana.
Mutta mitä on nuoruuden jälkeen?

Hääjuhlat pidetään juhlasalissa, jonka sivuhuoneessa olevalle baaritiskille tulee kesken tilaisuuden Vietnamista jo palannut konkari vihreä baretti päässään. Vietnamiin ylihuomenna lähdössä olevat nuorukaiset ovat iloisessa nousuhumalassa ja änkeävät kysymään vieraalta, millaista siellä on. Kun kysymys toistetaan, vieras vastaa tylysti: ”Vitut”.

Katsoja tietää jo muutenkin, että näin asia on. Edessä on nuoruuden loppu, joillekin paljon muunkin. Hääjuhlailtaa varjostaa katsojan mielessä suru.

Toinen jakso alkaa tulimyrskyllä Vietnamissa. Kokonaisuutta kuvaa maakuoppaan turvaan paenneiden siviilien tappaminen heittämällä sinne käsikranaatti. Tätä ei kuitenkaan ole tekemässä Michael, Nick tai Steven. Tätä jaksoa katsoo kuin tutuksi tullutta television uutiskuvaa havainnoiden.

Viha tulee kolmannessa jaksossa. Punaviinipisarat ovat muuttuneet vereksi, kuolemaksi, mielenterveyden romahtamiseksi, jalkojen amputoimiseksi, kurjuudeksi veteraanisairaalassa, ikuisiksi traumoiksi, kaiken menettämiseksi…

Kun Michael pojista ainoana palaa kotikaupunkiin Clairtoniin, hän menee yöllä Johnin, Axelin ja Stanin kanssa Johnin pitämään baariin. Siellä John menee pianon ääreen ja soittaa Chopinin Nocturnon nro 6 – yö on alkanut. Mitä on nuoruuden jälkeen? Yöt seuraavat toisiaan.

Tämän jutun kuvassa ovat John Cazale (vas), Chuck Aspegren, Robert De Niro, John Savage ja Christopher Walken. Kuvasta puuttuu George Dzundza. Täydellisen hienot roolisuoritukset.

Kauriinmetsästäjän valmistuttua siitä tuli ensin raakakopiona 3,5 tunnin elokuva. Universal-yhtiön markkinointiosaston ja muiden päättäjien katsomiskertojen jälkeen siitä leikattiin 3 tunnin ja 2,5 tunnin versiot, joista lopullisen elokuvan pituudeksi tuli 2 tuntia 56 minuuttia.

On elokuvalla kaiken tämän jälkeen silti ongelmansakin. Se kuvaa yksipuolisesti valkoisen miehen sankarillista ristiretkeä vieraalla maalla, jossa elää toisenlaisia ihmisiä, ja elokuvan loppukohtauksessa lauletaan Irving Berlinin God Bless America:

Jumala siunatkoon Amerikkaa,
maata jota rakastan.
Seiso sen rinnalla ja johdata sitä
yön läpi ylhäältä tulevalla valolla.
Jumala siunatkoon Amerikkaa,
kotiani, rakas kotini.

Vitut. Vitut muista.

kari.naskinen@gmail.com

Totuus on liian monimutkainen, jotta siitä voisi päätellä mitään

Vähän ennen John von Neumannin kuolemaa 1957 häneltä kysyttiin, mitä vaadittaisiin, jotta tietokone tai jokin muu koneolento alkaisi ajatella ja toimia kuin ihminen. Kymmenen vuotta aiemmin maailman ensimmäistä elektronista tietokonetta ENIACia kehittänyt matemaatikko vastasi hyvin hiljaisella äänellä, että sellaisen täytyisi kasvaa sen sijaan, että se rakennettaisiin. John von Neumann oli myös rakentamassa Los Alamosin laboratoriossa 1949-52 uutta MANIAC-tietokonetta, jota käytettiin Manhattan-projektissa ydinasetutkimuksen vaativiin laskuihin. MANIAC on nimenä kirjalla, jonka päähenkilö von Neumann on, alkuperäiseltä unkarilaiselta nimeltään Janos Lajos Neumann (s. 1903 Budapestissa).

(MANIAC = Mathematical Analyzer, Numerical Integrator, and Computer)

Neumannin aikana ei vielä käytetty tekoäly-termiä, mutta tämän asian kanssa hän elämänsä viime vuodet työskenteli. Kuvassa eteläkorealainen Lee Sedol pelaa Googlen AlphaGo-tekoälylle häviämäänsä go-lautapeliä 2016. Se oli sensaatio. Vaikka von Neumann ei enää ollut tätä näkemässä, tällainen oli hänen tavoitteensa ja näköpiirissäkin. Hän sanoi, että muinaisille kansoille usko jumaliin oli tarjonnut voimaa, vahvuutta ja merkitystä, mutta kun jumalat ovat nykymaailmassa pystyyn kuolleita reliikkejä, tämä puute täytyy nyt hoitaa tieteen avulla. Teknologia on uusi jumala. Sen vauhti ei ole riippuvainen muulin vauhdista, koska sitä ei tarvitse enää muulin selkään sitoa.

Pelottavaa on kuitenkin, että uudella teknologialla voidaan koko ihmiskunta tuhota. John von Neumann oli yksi niistä matemaatikoista ja fyysikoista, jotka olivat New Mexicon laajalla aavikolla kehittämässä Hiroshiman ja Nagasakin tuhonneita atomipommeja. Benjamin Labatutin kirjan kansikuvassa on von Neumannin silmä ja tekoälyllä taiteiltu atomipilvi.

Tammen Keltaisessa kirjastossa tänä vuonna ilmestynyt kirja on jännittävä kertomus etenemisestä kohti nykyaikaa, mutta samalla se on erinomainen tietokirja. Henkilöt ovat kaikki todellisia ja tapahtumatkin likimain. Näin esimerkiksi se, että von Neumannin viimeiseksi työksi jäi DNA:n ja RNA:n kaltaisten elollisen elämän perustekijöiden liittäminen ei-biologiseen olioon. Hänen mielessään ei ollut biologinen elämä, vaan kokonaan uusi olemassaolon muoto. Mikäpä ettei, johan meillä nyt on kahden ihmisolioversion lisäksi tullut viime aikoina mukaan muutama uusi versio.

”Jos automaattini saisivat kehittyä vapaasti alati laajenevan digitaalisen kosmoksen rajattomalla kasvualustalla, ne voisivat ottaa uusia muotoja paljon nopeammin kuin olennot, jotka ovat lihaa ja verta”, sanoi von Neumann.

Matematiikka on myös vaarallinen ”harrastus”. Kun esimerkiksi joukko-opin luonut Georg Cantor tutki maailmankaikkeuden äärettömyyttä, hän pääsi niin mahdottomaan abstraktioon, että menetti järkensä. Muistan omalta kohdaltani, että lopetin loputtoman universumin ja ennen alkuräjähdystä olleen tyhjyyden miettimisen, kun alkoivat yöunet mennä – palasin Jerry Cottoniin ja pesäpalloon. Television nykyiset urheiluselostajatkaan eivät ymmärrä äärettömyydestä mitään, kun sanovat, että Riku Illukka tuli lopun äärettömän kovaa. Tulee hulluksi, jos alkaa pohtia, montako km/t on äärettömän kova vauhti.

MANIACin lukemisen aloitin seuraavana päivänä siitä ja sen ansiosta, kun olin lukenut Helsingin Sanomista jutun hiukkastutkimuskeskuksessa Cernissä löydetystä kvarkkigluoniplasmasta, joka oli täyttänyt maailmankaikkeuden ensimmäisten kymmenien mikrosekuntien ajan alkuräjähdyksen jälkeen. Kova löytö. (11.8.2026)

KIIRASTULI
ODOTTAA JO

Yli puolenvälin kirjassa (390 sivua) käsitellään ydinaseen kehittämistä. Kirja alkaa itävaltalaisesta fyysikosta ja matemaatikosta Paul Ehrenfestistä, joka tunnetaan kvanttimekaniikkaa käsittelevistä töistään. Kvanttimekaniikka ja ydinaseet liittyvät tiiviisti yhteen, sillä ydinfissio ja energianvapautus perustuvat atomiydinten kvantti-ilmiöihin. Kvanttimekaniikka määrittää, miten protonit ja neutronit sitoutuvat atomiydtimeen vuorovaikutuksensa avulla. Ehrenfestiä kuitenkin pelottivat ne periaatteet, joita tähän liittyen olivat kehittäneet hänen ystävänsä Bohr, Born, Dirac, Einstein, Heisenberg ja Schrödinger. John von Neumannia hän sanoi Ihmelapseksi, joka kehitti ”hirvittäviä matemaattiisia aseita”.

”Kiirastulessa on takuulla oma osastonsa kvanttimekaniikan professoreille”, sanoi Ehrenfest jo 1927. Neumann oli kuitenkin toista mieltä: maailmaa eivät enää määrittäisi kemia, teollisuus tai politiikka, vaan matematiikka. Tästäköhän on nyt kysymys, kun on siirrytty totuudenjälkeiseen aikaan? Totuus osoittautui liian monimutkaiseksi, joten jäljellä on vain matematiikka.

Janos Neumann oli varakkaasta unkarinjuutalaisesta perheestä. Unkarissa hänet aateloitiin ja sai siitä merkiksi von-liitteen. Yhtä juutalaisvitsiäkin hän usein kertoi: Puolalaisessa pikkukylässä levisi kammottava huhu, että eräs kristitty tyttö oli löydetty murhattuna. Pikaisia kostotoimia pelännyt juutalaisyhteisö kerääntyi synagogaan suunnittelemaan mahdollisia puolustautumiskeinoja. Juuri kun hätäkokous oli julistettu alkaneeksi, sisään ryntäsi synagogan johtaja henkeä haukkoen ja aivan tohkeissaan. ”Veljet”, hän huusi, ”minulla on kerrassaan loistavia uutisia! Murhattu tyttö, se murhattu tyttö olikin juutalainen!”

Natseja von Neumann tietenkin vihasi, mutta niin myös kommunisteja. Hän oli ensimmäisiä, jotka kannattivat avoimesti ydinasein tehtävää yllätyshyökkäystä Neuvostoliittoon. Syynä ei kuitenkaan ollut tarkoitus hävittää kommunismi, vaan koska hän oli sitä mieltä, että se oli ainoa keino estää komas maailmansota.

Kun vastikään on nähty Chistopher Nolanin erinomainen Oppenheimer-elokuva (2023), niin yllättävää, ettei siinä ole von Neumannia ollenkaan, vaikka muuten suurin osa tässä kirjassa mukana olevista ”atomipommi-ihmisistä” on Nils Bohrista Albert Einsteiniin ja Richard Feynmanista Edward Telleriin. Ehkä syynä on se, että von Neumann ei asunut Los Alamosissa, vaan ainoastaan vieraili siellä tuliterällä Cadillacillaan konsulttina, joskin hyvin tärkeänä. Hän osallistui atomipommin optimaalisen räjähdyskorkeuden määrittämiseen Japanissa maksimaalisen tuhon aikaansaamiseksi ja muutenkin räjähdyksen vaikutusten laskelmiseen. Hän oli myös mukana valitsemassa kohteiksi Hiroshimaa ja Nagasakia.

John von Neumann (oik.) ja J. Robert Oppenheimer

OPPENHEIMER PIILOTTI
GO-PELIN NEUMANNILTA

Kun aloitin jutun shakkia sata tai tuhat kertaa vaikeammasta go-pelistä, niin Los Alamosissakin sitä pelattiin. J. Robert Oppenheimer kuitenkin pyysi Feynmania heti piilottamaan pelilaudan ja nappulat, kun kuultiin Neumannin olevan tulossa. Neumannilla oli peliin matemaattinen pakkomielle, vaikka hän ei siinä huippu ollutkaan.

Go oli menossa myös Hiroshimassa Little Boyn pudotessa. Japanilaisilla suurmestareilla Hashimoto Utarolla ja Iwamoto Kaorulla oli peli kesken jo kolmatta päivää viiden kilometrin päässä räjäytyspaikasta. Vielä samana päivänä he pääsivät jatkamaan peliään.

Benjamin Labatutin kirja päättyy go-peliin ja tekoälyn voittoon Four Seasons Hotellin turnauksessa Söulissa. Tämä loppuosa käsittää 85 sivua.

Kun shakissa on kahden ensimmäisen siirron jälkeen lähes 400 mahdollista siirtovaihtoehtoa, niitä on go´ssa lähes 130 000. Söulissa pelattiin viisi ottelua, joista Lee Sedol voitti vain yhden. AlphaGo´ta ei ollut opetettu kaikkia tilanteita varten vastasiirtoihin, vaan sen pelaaminen perustui itsekseen ajattelemiseen ja oppimiseen, mikä tarkoitti sitä, että AlphaGo opetti koko ajan itse itseään.

AlphaGo oli mennyt go´n rajojen tuolle puolen luoden uutta, hirvittävää kauneutta.

kari.naskinern@gmail.com