Laatukaupungin johtaja Teemu Hiltunen: ”Jatkuva laajeneminen lisää vaatimuksia”

Lahden kaupunginjohtajana 1960-70-luvuilla toiminut Teemu Hiltunen (SDP) kirjoitti vuonna 1970 joka kotiin jaetussa palveluoppaassa, että Lahti on kokenut voimakkaan muutosprosessin, joka heijastuu niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla. Kaupungin jatkuva laajentuminen ja maaltamuuton seurauksena tapahtunut asukasluvun kasvu täällä Päijät-Hämeen sydämessä edellyttävät entistä korkeampaa ja monipuolisempaa palvelutasoa, jota ajan lisääntyvät vaatimukset edellyttävät.

Samalla Hiltunen kiitti kaikkia niitä tahoja, jotka ovat olleet ja ovat edelleen rakentamassa tätä laatukaupunkia. Hyvä olikin tilanne, esimerkiksi maaliskuun lopussa 1970 oli työttömiä vain 920. Yksi laadun mittari oli se, jonka Hiltunen mainitsi heti kirjoituksensa ensimmäisessä lauseessa: Lahti on maan neljänneksi suurin kaupunki, 89 000 asukasta. Edellä olivat vain Helsinki, Tampere ja Turku; edellä oli kyllä Espookin, mutta se oli tuolloin vasta kauppala. Noiden vuosien jälkeen Lahden ohi ovat kasvaneet Vantaa, Oulu, Turku, Jyväskylä ja Kuopio. Toinen pahasti jumiin jäänyt Lahden ohella on Pori.

Hiltunen kirjoitti, että vastaus vaatimuspaineisiin on pyrkimys parantaa kaupungin toimivaltaan kuuluvia palveluksia ja siihen liittyen pitkän tähtäyksen suunnittelua, jonka avulla pyritään varmistamaan palvelujen tehokkuus ja yksityisten kansalaisten viihtyvyys myös tulevaisuudessa. Tuota parannustyötä johdettiin kansanvaltaisesti kaupunginvaltuustosta, jonka poliittinen jakauma oli:

Kokoomus 17
SDP 15
SKDL 10
LKP 3
SMP 2

Valtuuston puheenjohtaja oli Tenho Iikkanen (SDP) sekä varapuheenjohtajat Erkki Huurtamo (Kok) ja Eila Sirnelä (SKDL). Kaupunginhallitusta johti Juhana Kurki-Suonio (Kok). Sitä vain voi miettiä, onko nyt paremmin, kun viiden puolueen sijasta meillä on valtuustossa kahdeksan eri ryhmää.

Ainakin valtuuston toimivaltaa on viime vuosikymmeniä oleellisesti karsittu, joten Hiltusen lupaama palveuksien parantaminen on jäänyt suurelta osin muiden tahojan tehtäväksi. Tähän on johtanut kaupungin toimintojen voimakas yhtiöittäminen, yksityissektorin palveluihin turvautuminen ja viimeksi tärkeimmän eli sosiaali- ja terveysalan eriyttämien kokonaan pois valtuuston päätösvallasta. Kukin tehköön johtopäätöksensä, onko Hiltusen esittämä tavoite täyttynyt.

Lahden laatukaupungin palveluopas oli joka tapauksessa erinomainen kirjanen. Sen 130 sivua sisälsivät kaiken oleellisen tiedon Lahden keskeisistä asioista ja ihmisistä puhelinnumeroineen ja osoitteineen. En muista, tekivätkö kaupunki, Lahden seudun yrittäjät ja ev.lut seurakunnat myöhemminkin tällaisia palveluoppaita, mutta seuraava muistikuva on 1980-90-luvuilla painetuista taskukokoisista tietovihkosista.

Tarvetta tällaiselle painetulle palveluoppaalle olisi yhä, koska nykyisin kaikki Lahti-yhteisöä koskevat tiedot ovat ripoteltuina internetin syövereihin, joista niiden hakeminen on hankalaa. Onneksi tekoäly auttaa nyt jonkin verran näissä hakutehtävissä.

Tässä vuoden 1970 oppaassa kaikki on mukana, kaupungin omat palvelut, talouselämän järjestöt, poliittiset puolueet, valtion virastot, uskonnolliset yhteisöt, tiedotusvälineet, erinomainen liikehakemisto ja kaukoliikenteen aikataulut. Omat kirjoituksensa oppaassa on myös yrittäjäjärjestön toimitusjohtajalla Voitto Talosella ja Päijät-Hämeen seutukaavajohtajalla Arto Salmelalla.

Noihin aikoihin asiaan kuului, että kaupunginjohtajaa myöten oppaassa oli kaikkien suorat puhelinnumerot, jos sellainen työpaikalle oli. Kokeilkaapa nyt – ehkä jokin numeropalvelu Kemistä tai Khartumista jossakin vaiheessa yhdistää jollekin asiakaspalveluharjoittalijalle. Mielenkiintoinen valinta on ollut, että varsin monen henkilön kohdalla mainitaan myös kotiosoite. Kun tarkistin oman alani tilanteen, niin esimerkiksi Esan Kirjapaino Oy:n pääomistaja Ossi Kivekäs asui Valubetonin talossa Rautatienkatu 19:ssä ja puhelinnumero hänelle oli 23280. Päätoimittaja Olli Järviselle Saimaankatu 5 B 33:een oli numero 28463. Kakkospäätoimittaja Tauno Juhana Lahtinen asui Lahdenkatu 10:stä, josta hän Pyhättömänmäelle muuttaessaan valitsi ESS:n toimituksesta neljä rotevinta toimittajaa auttamaan pianon siirtämisestä, joten mukana kovassa hommassa olin.

Lehdenlukijoille nämä osoitetiedot olivat tärkeitä. Oli helppo lähettää vaikka paskaa paketissa, jos jokin juttu ei ollut tyydyttänyt. Enää 80-luvulla ei tällaista osoite- ja numerotiedotusta ollut, mutta siitä huolimatta silloin minäkin sain kirjekuoressa tuoretta paskaa ja lisänä pelottelun talomme polttamisesta.

Voitto Talonen ennusti, että vuonna 2050 Lahdessa tulee olemaan 300 000 asukasta.

kari.naskinen@gmail.com

Pasifismi pilaa Aidan Kansallisoopperassa

Pace = rauhaa (italiaksi).

Aatteista paras ja aina ajankohtainenkin on rauhanaate. Sitä voi kuitenkin käyttää myös väärin, kuten nyt Kansallisoopperassa, jossa pasifistinen julistus tuhoaa Giuseppe Verdin hienon Aidan näyttämöllisen osan perustuksiaan myöten. Aida on koko oopperahistorian yksi komeimmista teoksista, josta nyt on häivytetty kokonaan pois se loisto ja suuruus, joka Aidaan kuuluu. Tätä kuvaa parhaiten se, että Egyptin voittoisan sodan jälkeen järjestettävää värikästä paraatia ja upeaa balettikohtausta ei ole ollenkaan. Verdin musiikki tähän pitkään jaksoon sentään soitetaan, mutta ankea näyttämökuva kansalaisineen on kuin jonkin hävityksen jäljiltä. Pois on kaikki spektaakkelimaisuus, mahtipontisuus. Oopperan koko lavastuskin on köyhä ja umpiharmaa.

Aida on Kansallisoopperan ja Darmstadtin valtionteatterin yhteistuotanto, jonka on ohjannut israelilainen Noa Naamat. Hänen lähtökohtansa on ollut, että pasifismin puolesta pitää tehdä kaikkensa, on kiellettävä jopa taideteosten esittämien, jos ne vähääkään näyttävät sotaa ihannoivilta. Eli todellisuus on peitettävä. Ristiriita Naamatin tämän näkemyksen kanssa kuitenkin on. Kun faaraon sotilaskaartin komentajaksi rintamalle lähtee kapteeni Radames, antaa faaraon tytär Amneris hänelle mukaan lipun, jossa oleva tunnus muistuttaa läheisesti Naton tunnusta – israelilainen ohjaja luonnollisesti ajattelee, että Nato on tärkein rauhanliike. Lisäksi hämmästyttää, että ohjaaja ääripasifistisessa ajattelussaan kuitenkin herkuttelee näytösten välissä nykyajan sota-aseiden hurjilla äänillä ja katsojien näön sokaisevilla valoräjähdyksillä.

Oopperasta poistetun triumfin sijasta korostetaan Radameksen olemusta, joka selvästi näyttää sotatrauman vaivaamalta. Aidossa Aidassakin Radameksella on vaikeaa, koska rakastuminen prinsessa Amneriksen orjattareen Aidaan on kimmuranttinen tilanne, sillä Amneris puolestaan on täysin pihkassa Radamekseen. Verdin alkuperäinen Radames ei kuitenkaan ole täydellinen lapanen ja hermoraunio sodasta palattuaan.

Noa Naamat perustelee ratkaisujaan sillä tutulla tosiasialla, että sodassa on vain häviäjiä. Hän halunnee, että Lähi-idän jatkuvasti vaarallisen tilanteen takia myös ooppera pannaan häviämään. Eikä ilmeisesti mitään todellisuutta saisi taiteessa esittää.

Kansallisoopperan Aidassa on tapahtumat sijoitettu nykyaikaan. Ohjaaja on kaikissa haastatteluissa sanonut, että hänen produktionsa käsittelee Lähi-idän sotia. Verdin oopperassa vastakkain ovat kuvitteellisessa sodassa kuitenkin kaksi Afrikan valtiota Egypti ja Etiopia. Ohjaaja on yrittänyt häivyttää varsinkin Etiopian pois kokonaan, mutta koska librettoa ei ole muutettu, tämä ei tietenkään ole mahdollista. Heti libreton ensimmäisessä repliikissä Egyptin ylipappi Ramfis tulee Mempfisissä Radameksen luo ja sanoo: ”Etiopia on julistanut meille sodan ja se uhkaa Niilin laaksoa ja Thebaa.”

Sitten Ramfis menee ilmoittamaan faaraolle, että Isis-jumalatar on valinnut Radameksen johtamaan Egyptin puolustusta. Vähän ajan kuluttua sanansaattaja tulee ja vahvistaa asian: ”Etiopialaiset raakalaiset ovat tunkeutuneet Egyptin pyhään maahan, he ovat hävittäneet peltomme, polttaneet satomme...”

Vanhojen oopperoiden ja näytelmien siirtäminen nykyaikaan on usein hyväksyttävä ja täysin toimiva retkaisu. Aidassakin nyt siirto on ulkoisesti onnistunut, kun lavastus ja kaikki tarpeisto viittavaan helposti nykyaikaan. Oopperoissa tilanne on kuitenkin juuri tekstisisällön kannalta ongelmalallinen, koska sen muuttaminen on vaikeaa. Kun itse sävellystä ei kuitenkaan voi lähteä muuksi muuttamaan, olisi esimerkiksi tässä tapauksessa mahdotonta vaihtaa Etiopia-sanan tilalle vaikka Iran tai Palestiina. Tavujaon olisi täsmättävä, jotta sävellys toimisi uusillakin sanoilla.

Ohjaajan pasifismi ei sävellykseen siis ole kajonnut. Verdin nimenomaan Aidaan kehittämät suoravartiset trumpetitkin ovat mukana. Toiselta parvekkeelta kuusi soittajaa puhaltavat riemumarssin mukana kotiin palaavien sotilaiden kunniaksi. Yhdestä vanhasta käsiohjelmasta luin Jouni Kaipaisen kirjoituksen näistä aidatrumpeteista: ne on määritetty As- ja H-vireisiksi, jotta niiden viritys ei olisi missään tekemisissä orkesterin muiden trumpettien kanssa. Kirkkaasti ja voimakkaasti nämä ”egyptiläiset trumpetit” eilenkin soivat. Nykyisin näihin yli metrinpituisiin trumpetteihin on jossakin tehty lisäventtiilikoneisto, jolla instrumentti voidaan virittää myös C:hen. Ainakin myös Lohengrinissä olen nämä pitkät trumpetit nähnyt, mutta harvinaista tämä on Aidan ulkopuolella.

SUEZIN KANAVA

Aidan yhteydessä puhutaan ja kirjoitetaan joskus edelleen, että sillä kruunattiin Suezin kanavan avajaisia. Tämän toistaa myös Auli Särkiö-Pitkänen Kansallisoopperan ohjelmalehtisessä. Todellisuudessa avajaisia 1869 juhlisti Verdin Rigoletto.

Suurta juhlaa oli myös Aidan kantaesitys, sillä se tapahtui Kairon uudessa oopperatalossa uudenvuodenaattona 1871.

kari.naskinen@gmail.com

Unelma lännen kultamaasta on kangastus

Aasialaiset marjanpoimijat Suomessa, romanialaiset Saksan maatalouden kausityöläisinä. Kaikilla heillä ovat isot tavoitteet, jotka rikkaan lännen avulla pitäisi saada toteutumaan. Romanialais-ranskalaisen Matei Visniecin (s. 1956) tumma komedia Lännen pikajuna (2009) kuvaa niitä unelmia, joita lännen kultamaa ei kuitenkaan pysty täyttämään. Jari Juutisen kymmenen vuotta sitten perustama kansainvälinen teatteriryhmä Sadsongskomplex:fi esittää näytelmää nyt suomenkielisenä Vuosaaressa purkua odottavassa vanhassa lukiorakennuksessa, jonka teatteriväki tuntee erityisesti Helsinki 98 -ryhmän monista esityksistä.

Kymmenestä episodista koostuva näytelmä käsittelee sitä ankeaa tilannetta, jossa romanialaiset ja monet muutkin lähialueiden ihmiset ovat. Paremman tulevaisuuden toivossa miljoona romanialaista on jo siirtynyt pysyvästi Saksaan ja lisäksi on valtava joukko lyhyempiaikaisia kävijöitä, jotka eivät voi kokonaan jättää muuta perhettään kotikonnuille. Tästä apuvoimasta Saksan maatalouden kausityöläisistä 80 prosenttia on romanialaisia.

Kovin paljon asiat eivät maahanmuuttajilla kuitenkaan kohene. Näytelmän yhtenä punaisena lankana kulkevat puheet kotimaassa olevista, keskeneräisistä omakotitaloista, joiden rakentamista pitäisi päästä jatkamaan lännestä saatavilla palkkarahoilla. Ei saada, vain mummolle voi välillä lähettää kirjeessä vähän rahaa. Paluu kotiin on koko ajan mielessä, mutta kun talo ei valmistu, ei paluu toistaiseksi toteudu.

Loisteliaan Orient Expressin rata kulki ainakin ennen Romanian läpi. Näytelmässä rata menee pienen kylän ohi, mutta ei tietenkään sen kohdalla pysähdy. Näytelmän suomentanut ja ohjannut Jari Juutinen (kuvassa) on myös yksi näyttelijöistä, sokea isoisä. Hän haluaisi kerran edes koskettaa junan kylkeä, kun juna aina paluumatkalla vie ihmisiä sinne vaurauden lähteelle länteen. Isoisä on ollut sekä Neuvostoliiton että natsien vankileireillä, mutta elämä on mennyt johonkin ja siitä on jäljellä enää pikajunan vauhdilla kauas katoava utopia.

Isoisän aikana kommunismin punaista verrattiin Coca-Colan etiketin punaiseen, joka oli parempi punainen. Nyt tiedetään, että näin ei ainakaan kokonaisuudessaan ole asia. (Olisikohan entisen Itä-Saksan alue välttynyt nazionalistisen AfD:n valtaannousulta, jos se ei olisi liittynyt yhteen Länsi-Saksan kanssa?)

Matei Visniec tuntee asiaa. Itse hän pakeni Romaniasta Pariisiin 1987 saatuaan näytelmilleen esityskiellon. Nyt hänen näytelmissään liikkuvat siirtolaiset, pakolaiset, opiskelijat, sotilaat, professorit, taiteilijat ja prostituoidut etsimässä vapautta ja edes vähän helpompaa elämää. Nyt etsintä on helpompaakin, koska valtioiden rajojen ylittäminen on yksinkertaista, paitsi Suomessa, jossa ihmisoikeuksien vastainen rajalaki piikkilanka-aitoineen itärajalla on kuin Berliinin muuri.

Terävä näytelmä ja taitavasti esitetty. Juutisen lisäksi näyttelijöinä ovat Pinja Flink ja kulttuurikameleontiksi itseään sanova Carlos Orjuela (isä kolumbialainen). Näyttämöllä on myös musiikin säveltänyt ja esittävä ruotsalais-virolainen Sofia Joons. Edellinen esityskierros Lännen pikajunalla oli Makedonian kansallisteatterissa, jossa sielläkin Juutinen sen ohjasi. Ensi keväänä Juutinen ohjaa siellä jonkin suomalaisen näytelmän. Juutinen onkin nykyisin hyvin kansainvälinen teatterintekijä, joka on ohjannut näytelmiä 13 maassa ja 20 kansainvälisellä teatterifestivaalilla.

Eilen näytelmää oli katsomassa myös Yrjö Juhani Renvall, joka kertoi Visniecin olevan tuttu nimi, sillä 1994 hän ohjasi Turun kaupunginteatterissa yhdessä Alpo Suhosen kanssa Visniecin absurdin komedian Klovnille töitä. Ensi viikon lauantaina Visniec tulee Vuosaareen katsomaan Lännen pikajunan.

kari.naskinen@gmail.com

Luulivat huumekauppiaaksi

Kirjoitin 25.8.2026 blogijutun vyöruusurokotteesta ja panin sen myös Facebookiin. Jutussa oli valokuva apteekista ostamani rokotteen pakkauksesta. Se oli kuitenkin Facebookin ylläpitäjille liikaa. Luulivat sitä joksikin huumausainepakkaukseksi. 

Sain pian Facebookilta viestin, jossa sanottiin:"Siirsimme julkaisusi alemmas syötteessä. Tämä tarkoittaa, että ihmisten on ehkä vieritettävä pidempään nähdäkseen sisältösi.” 

Perusteluksi sanottiin: ”Miksi näin on käynyt? Julkaisulla saatetaan ostaa, markkinoida tai vaihtaa laittomia tai rajoitettuja lääkkeitä. Tämä näyttää samalta kuin muu sisältö, joka rikkoo huumausaineita koskevia yhteisönormejamme.”

Eli siellä jossakin – luultavasti tekoäly – ei ymmärretty, mistä lääkeaineesta oli kuvassa kysymys, vaikka normaalisti tekoäly pystyy tällaiset asiat tsekkaamaan sekunnissa.

Korkeamoraalinen amerikkalainen Facebook päätti viestinsä kohteliaasti:"Poistamme sisältöä tai rajoitamme ihmisiä ainoastaan pitääksemme yhteisömme kunnioittavana ja turvallisena.”

Kun lähetin niille protestoinnin sitä varten mukana olleella raksi ruutuun -lomakkeella, lupasivat vastata neljän päivän sisällä. Ei ole vastausta tullut.

Nyt joka tapauksessa tiedän, että vaarallisinta amerikkalaisessa tietoisuudessa ovat huumeet ja tissit. Tämä jälkimmäinen tuli selväksi neljä vuotta sitten, kun Facebook pyyhki kertaheitolla taivaantuuliin blogijuttuni toimittajien vanhasta Neekerin Uni -vappulehdestä. Jutun kuvitukseksi olin pannut lehden kansikuvan, jossa tavan mukaan oli kaunis nainen, mutta liian vähäpukeisena. Tässä tapauksessa Fb ei siis siirtänyt juttua alemmas syötteessä, vaan sensuroi pois kokonaan.

Rajasin kuvan tiukemmaksi ja klikkasin jutun uudestaan Facebookiin. Läpi meni. Hyvin ovat aina läpäisseet Fb:n moraaliseulan myös sotien ja rikoselokuvien veriset väkivaltakuvat.

Tissimoraalimuuriin pysähtyi Neekerin Unen julkaiseminen 1994, kun yhteiskunnallinen kukkahattutoimittajien vastarinta Etelä-Suomen sanomalehtimiesyhdistyksen jäsenistössä kasvoi niin paljon, että yhdistyksen julkaisemalle lehdelle tuli loppu. Asiaan vaikutti sekin, että moraalirintamaan liittyivät myös R-kioskit, jotka lopettivat lehtemme myymisen.

Tähän juttuun en pane kuvaa vyöruusurokotteen pakkauksesta, vaan ko. sairaudesta, niin katsotaan, meneekö Fb-Metan moraaliriman yli.

kari.naskinen@gmail.com

Tutkimusmatka sukupuuton käsitteeseen

PROLOGI

Meneillään oleva ekologinen kriisi ei johdu pelkästään ihmisyksilöiden kulutusvalinnoista tai ”vihreästä kapitalismista”, vaan muiden elollisten haltuunotosta ja riistosta lisäarvon tuottamiseksi. (Paul Guillibert, tutkija ja filosofi Panthéon-Sorbonnen yliopistossa: Elollisten riisto, Tutkijaliitto 2026)

Kysymys on lajienvälisestä riippuvuudesta ja omasta elämäntavastamme tällä yhteisellä planeetallamme. Ihminen on ajautunut tilanteeseen, jossa viimeistään nyt pitäisi kääntyä takaisin tai ainakin pysähtyä. Siltä kuitenkin tuntuu, että vain ihminen ei ymmärrä luonnon tarpeita. Lokkien tai saukkojen ei tarvitse ymmärtää, koska niillä ymmärrys on osa niiden luontoa.

IHMINEN VOI HALUTESSAAN
HÄVITTÄÄ KOKONAISIA LAJEJA

Vaikka Paul Guillibertin kirjalla ei ole varsinaisesti mitään tekemistä Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Elollisten kanssa, ovat teemat paljolti samoja. Pipsa Longan dramatisoima näytelmä perustuu Iida Turpeisen samannimiseen romaaniin (S&S, 2023), jonka käännösoikeudet on myyty jo lähes 30 kielialueelle.

Näytelmä kertoo stellerinmerilehmän (Hydrodamalis gigas) löytämisestä 1741 Bereninginmereltä ja sen sukupuuttoon johtaneista tapahtumista vain alle 30 vuotta myöhemmin. Sukupuuton aiheuttivat ilmastonmuutos ja ennen kaikkea ihmisen kaupalliset tavoitteet. Eri lähteiden mukaan stellerinmerilehmä kasvoi jopa 10 metriä pitkäksi ja painoi 4000 - 11 000 kg. Isojen eläinten nahkaa käytettiin lämpimien vaatteiden valmistukseen ja ravinnoksikin niitä tietenkin tapettiin. Luonnontieteellisessä museossa Helsingissä on stellerinmerilehmän luuranko, joka on pystytty kokoamaan yhden ja saman eläimen luista. Toinen samanlainen on Moskovassa. Näytelmän lopussa Hkt:n pienellä näyttämöllä tällainen luuranko saadaan valmiiksi.

Nimensä eläin sai löytäjänsä, saksalaisen luonnontutkijan Georg Wilhelm Stellerin mukaan. Hän oli tanskalaisen Vitus Beringin retkikunnassa, joka oli kartoittamassa Alaskaa, ja kun laiva haaksirikkoutui saarelle, sen rannalta Steller ensimmäisen kerran näki tuon oudon merieläimen. Elollisten syvin aihe on se, miten ihminen pystyy tuhoamaan muita elollisia hyvinkin tehokkaasti – niin kuin omia lajitovereitaankin. Tämä on käynnissä nytkin.

Stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon vuoteen 1768 mennessä ilmeisesti suurimpana syynä metsästys. Lieneekö näin pikaisia sukupuuttoon ajautumisia muita? Se joka tapauksessa tiedetään, että viimeisten noin 120 vuoden aikana on lajikato ollut valtavaa, selkärankaisiakin on hävinnyt tutkimusarvioiden mukaan satoja. Eniten dokumentoituja sukupuuttoja on linnuilla, nisäkkäillä, nilviäisillä ja eräillä saarilajeilla. Kasveilla on tuhansia sukupuuttoja, pääosin 1800-1900-luvuilta.

Luontokato ja ekokriisi johtuvat tälläkin hetkellä siitä, että luontoa otetaan haltuun ja pannaan talouskasvun osatekijäksi. Meille yksittäisille ihmisille neuvotaan kulutuksen vähentämistä ja kierrättämistä, mutta isot tekijät ovat aivan muita. Eläimiäkin pidetään pääasiassa vain tuotannon eli bisneksen takia – kanat, lampaat, lehmät, siat…

Näytelmä on täydellisen tärkeää ja hienoa teatteria. Pipsa Longan ja Wauhaus-kollektiivin yhteistyönä tämä on jo neljäs ihmistä, eläimiä ja ilmastonmuutosta käsittelevä näytelmä: Toinen luonto (2018), Neljän päivän läheisyys (2023), Peter asui talossa (2026), Elolliset (2026). Nämä kaikki ovat sellaisia, että aina kun tulee tieto jatkosta tälle sarjalle, hyökkään nettiin lippuja ostamaan.

Wauhaus on tässä kokonaisuudessa tärkeä osapuoli. Se on Helsingissä 2016 perustettu monitaiteinen kollektiivi, joka näissä Pipsa Longan produktioissa vastaa kokonaisvaltaisesta audiovisuaalisesta näyttämöestetiikasta. Niin nytkin. Näytelmän ohjaajakin on Wauhausista, Juni Klein, joka sanoo, että näitä aiheita ei teatterissa kovin usein käsitellä, vaan pääosassa ovat yleensä vain ihmissuhteet. ”Meitä kiinnosti, miten aihetta voi tarkastella syyllistämättä, mutta kuitenkin väistämättä vastuuta. Tämä on meidän ajassamme ajankohtainen kysymys.”

Jääköön syyllistäminen sitten meidän katsojien tehtäväksi, ja Elollisten jälkeen me syyllistämme ihmisen ja kaikkein tärkeimpänä nykyisin pidettävän jatkuvan talouskasvun tavoittelun.

Elolliset jännittyy historian ja nykyhetken väliin. Kun Venäjän keisarikunnan lipun alla purjehtinut tutkimusretkikunta haaksirikkoutui saaren (nyk. Copper Island) pohjoiselle rannalle, niin vain muutamassa vuosikymmenessä saaren kettujen ja saukkojen turkisten perään lähteneet metsästäjät onnistuivat aiheuttamaan merilehmälajin sukupuuton. Siitä jäi jäljelle vain kasa piirustuksia, tarinoita ja muutama luuranko, joista yksi päätyi monen mutkan kautta Helsinkiin. Näytelmässä katsotaan museo-oppaan johdolla menneisyyteen ja samalla omaan aikaamme. Uutisista olemme juuri lukeneet, että Tonavan kuivuus on paljastanut sen pohjalle hautautuneet mammutin luut - ”maa autioituu ja elämä ympäriltämme katoaa huimaavalla vauhdilla”, kuten Wauhaus-työryhmä käsiohjemassa kirjoittaa. Hyvä niin planeetan kokonaisedun kannalta.

kari.naskinen@gmail.com