Toimittajan tehtävä ei ole olla aktivisti

Filosofiapäivillä Orivedellä käsiteltiin tänä viikonvaihteena todellisuutta. Mitä se oikeastaan on, kysyttiin Kriittisen korkeakoulun järjestämässä tapahtumassa. Asia ei ole aivan yksinkertainen. Ihmisillä on luonnollinen tarve pitää kiinni omista todellisuuskuvistaan, uskomuksistaan ja mieltymyksistään, joskus vaikka viimeiseen asti ja vaikka järkikin panisi jo vastaan. Ihminen on usein älyllisesti liian laiska ja heikko epäilemään näitä. Filosofian idea taas on kyseenalaistaa ja kritisoida vallitsevia uskomuksia ja käytäntöjä.

Onneksi meissä kaikissa asuu pieni filosofi. Yksi tunnettu sellainen on toimittaja Ruben Stiller, joka kertoi Orivedellä, miten media luo todellisuutta.

”Eivät ihmiset välttämättä totuutta kaipaa. Enemmän he kaipaavat tunnetta kontrollista ja hallinnasta”, sanoi Stiller.

Hän sanoi, että nuoremman polven journalistien objektiivisuuskäsitys poikkeaa edellisten sukupolvien objektiivisuusihanteesta. Nuoremmat suhtautuvat myönteisemmin ajatukseen, jonka mukaan arvot saavat näkyä journalismissa. Arvot eivät kuitenkaan ole faktoja.

”Toimittajan tehtävä ei ole olla aktivisti”, sanoi Stiller. ”Arvojen ja mielipiteiden sekoittaminen uutis- ja uutisanalyysijutuissa johtaa uskottavuuden romahtamiseen. Mielipiteet pitää erottaa faktoista, tämä vaatimus korostuu myös Journalistin ohjeissa.”

Stillerin havainto oli tietenkin oikea. Nykyisin toimittajien roolia korostetaan. Lehtien uutisjuttujenkin yhteyteen pannaan toimittajan kuva ja nimi, mikä tavallaan antaa toimittajalle luvan olla oma itsensä, olla omien mielipiteittensä kanssa uutistekstin seassa.

Ennen oli toisin. Kun toimittajien asemaa ei ollut nostettu näkyvästi esille, toimittajat kirjoittivat juttuja enemmän lehden linjaa noudatellen. Lehden linja ja mielipiteet tulivat lukijoille selväksi pääkirjoituksissa.

Stiller sanoi, että yleisemminkin on arvojen kanssa poseeraaminen aikamme tauti [tasavallan presidentti etunenässä]. Enemmän pitäisi keskittyä tosiasioihin ja arvoristiriitoihin, joita on, kun ihmisen omat uskomukset, arvot ja teot ovat ristiriidassa keskenään.

”Journalistit uskovat usein omaan myyttiinsä: toimittaja on totuutta rakastava rationaalinen yksilö. Tämä on kaunis valhe. Itsereflektiossa on parantamisen varaa.”

UHKAKUVAT MYYVÄT

Iltapäivien kohu-uutisointi on saanut yhä enemmän sijaa paremmissakin lehdissä. Kun bisnes on kovaa ja kilpailu on kiristynyt sosiaalisen median kanssa, sanomalehdet iltapäivälehdistyvät ja tukeutuvat nekin painajaisskenaarioihin – Venäjä on tulossa rajan yli ja ihmiskunta elää lopun aikojen kaaoksessa...

”Uhkakuvat eivät kuitenkaan ole todennäköisyys skenaarion todennäköisyydestä”, sanoi Stiller. ”Mediassa uhkakuvaskenaario kuitenkin esitetään kuin se olisi todennäköisin vaihtoehto. Uhka myy – ja meidät on evoluutiossa ohjelmoitu reagoimaan uhkaan. Näin media tuottaa toivottomuutta ja negatiivisuusharhaa.”

Filosofiapäivien järjestäjät esittivät teemaan liittyen kysymyksen, mitä se todellisuus oikeastaan on. Elämämme päivät kulkevat ikään kuin omaa rataansa, emmekä juuri ennätä tai halua ihmetellä asioita arkeamme pidemmälle. Heräämme töihin, käymme kaupassa, maksamme verot ja laitamme lapset kouluun ja nukkumaan. Mutta joskus meistä saattaa tuntua, että kaikki ei ole oikein, jotain on pielessä, jotain puuttuu; tässäkö tämä todellisuus ja maailma nyt sitten on? Ei, täytyy olla jotain muutakin!? Synnymme ja kuolemme ja olemme osa luonnon prosessia ja kiertokulkua, mutta tässä välissä olemme nihilistejä, pragmatisteja, uskovaisia, tieteentekijöitä, filosofeja, fasisteja, naturalisteja, ja mitä meitä nyt onkaan, autokauppiaita ja suutareita.

Totuus itki ja syyttömyyttään kauan vannoi.
Nyt hän on köyhä ja sairas ja asunnoton.
Valhe kulkee maailmalla kultaisin vaunuin.
Puhdasverisen tamman vienyt hän on.
(Vladimir Vysotski, 1977)

kari.naskinen@gmail.com

Runokirja on tarpeeton asia?

Venäläisen Zinaida Gippiuksen runokirjan esipuheessa suomentaja Aamos Waher kirjoittaa, että ”runokirja on nykyaikana kaikista tarkoituksettomin ja tarpeettomin asia”. Runoja sinänsä ei hänkään pidä tarpeettomina, mutta varsinkaan nykyrunojen kokoelmat ovat hänen mielestään hyödyttömiä. Neljätoista sivua pitkästä esipuheesta en kuitenkaan täysin päässyt perille tästä ajatuksesta.

Toisaalta Waher rinnastaa runot rukoukseen, jota hän luonnehtii ihmisen luonnollisimmaksi ja välttämättömimmäksi tarpeeksi. Tässä rinnastuksessa on kyllä vinha perä, sillä sekä runon kirjoittaminen että rukous vaativat jonkinlaista pysähtymistä. Sama koskee runojen lukijaa. Runoja ei voi lukea pikaisesti hotkaisemalla, vaan täytyy ajatella syvemmin kuin jalkapallon MM-selostusta tai Ukrainan eksyneistä pommituslennokeista lukiessaan. Runo ja rukous tarjoavat mahdollisuuden ajatella silläkin tavalla itsekseen, ettei oikein ääneen tohdi samaa sanoa.

Aamos Waher on uusi nimi suomentajana. Netistä löytyi tietoa, että hän on kirjallisuustutkija ja suomen kielen maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Lisäksi hän on ollut korkeakouluharjoittelijana Suomalaisen kirjallisuuden seurassa työskennellen mm. Minna Canthin näytelmien käsikirjoitusten transkriptioiden parissa ja Zacharias Topeliuksen teosten kuvitusten vaihtoehtoisten tekstien laadinnassa.

Jokseenkin yhtä tuntematon runoilija on ainakin meille Zinaida Gippius (1869 - 1945), jonka nyt ilmestynyt kokoelma on nimeltään Pietarin Sapfon säkeitä (2026). Rohkea nimi kirjalle, kun vanhastaan sentään tunnetaan 20 vuotta nuorempi Anna Ahmatova Pietarin tai koko Venäjän Sapfona. Suomalaisille varsinkin Anna Ahmatovan tunnettuus on selvä juttu, sillä jo ennen vallankumousta Ahmatova vietti paljon aikaa Karjalankannaksella Kuokkalassa ja Terijoella, oli 1914 potilaana Hyvinkään keuhkotautiparantolassa ja sotien jälkeen 50-60–luvuilla vietti aikaa Komarovon (Kellomäen) kylässä Suomenlahden rannalla. Haudattunakin hän on Komarovon hautuumaalla.

”Maa, vaikkei kotimaani olekaan,
on muistoissani katoamaton”
kirjoitti Anna Ahmatova Suomesta.

Tämän jutun kuvassa on kuitenkin Zinaida Gippius, josta tämä kuva oli neljä vuotta sitten Venäläisen kirjallisuuden seuran luentosarjan yhteydessä Helsingissä. Tuolloin hän oli esillä venäläisen avantgarden ja symbolismin edustajana.

Joskus 1900-luvun aivan ensimmäisinä vuosina Zinaida kirjoitti voimattomuudesta:

Noustako kapinaan vaiko alistua,
rohkeus ei riitä kuolemaan, ei elämään…
Jumala on lähellä – mutta voi rukoilla.
Tahdon rakkautta - mutten voi rakastaa.

Vielä 1918:kaan ei helpottanut – vai olisiko rukous auttanut:

Runoilijat!
Älkää kirjoittako liian aikaisin,
voitto vielä on Herran kädessä.
Tänään vielä savuavat haavat,
tänään sanat ovat turhia.

Aiheettoman kärsimyksen ja
ratkaisemattoman taiston aikaan
tarvitaan puhdasta vaikenemista
ja ehkä jopa
hiljaista rukousta.

kari.naskinen@gmail.com

Fasismi on sekä surrealistista että todellista

Marcello Clerici on onnistunut pääsemään Italian salaisen poliisin palvelukseen, koska on halunnut sopeutua 1930-luvun fasistiseen Italiaan mahdollisimman hyvin. Bernardo Bertoluccin elokuvan Fasisti (1970) italiankielinen nimi on Conformista, joka paremmin kuvaakin asiaa. Clerici on konformisti eli yhteiskunnan enemmistön normeihin ja arvoihin määrätietoisesti sopeutuva ihminen, jonka mielenmaisemaa Bertolucci kuvaa unenomaisilla näkymillä. Tästä ja jyrkästä valaistuksesta tulee mieleen peräti surrealismi. Tähän kokonaisuuteen liittyy myös mielikuvituksellinen tanssikohtaus ravintolassa, jonka yhden ikkunan alakulmaan on joku pannut Ohukaisen ja Paksukaisen valokuvan – muistikuva vie hetkeksi naurettavuuteen.

Elokuva perustuu Alberto Moravian samannimiseen romaaniin (1951), jossa fasismin olemusta käsitellään. Sen pohja-aineistoa on varmaan ollut myös itävaltalaisen psykoanalyytikon Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologia (1933). Elokuvassa Clerici kertoo myös isästään, joka Münchenissä 1920-luvulla asuessaan oli usein käynyt yhdessä oluttuvassa ja kuullut siellä hulluna pidetyn miehen puheita politiikasta. Muut kuitenkin vain innostivat miestä lisää ja ostivat hänelle olutta. Mies oli Adolf Hitler, joka marraskuussa 1923 keskeytti osavaltion johtajan Gustav Ritter von Kahrin pitämän kokouksen Bürgerbräukellerissa, ampui laukauksen kattoon ja julisti vallankaappauksen alkaneeksi. Seuraavana päivänä vallankaappausta jatkettiin Münchenin keskustassa, jossa 16 natsipuolueen jäsentä kuoli. Seuranneessa oikeudenkäynnissä Hitler sai lyhytaikaisen vankeustuomion, jonka aikana hän kirjoitti Landsbergin vankilassa Mein Kampfin ensimmäisen osan (1925).

Ei ihme, että fasismi ja natsismi vaikuttavat surrealistisilta. Juuri nyt tämä sama järjettömyys leviää niin vaarallisella tavalla Saksassakin, että siellä äärioikeistolainen AfD-puolue voi hyvinkin seuraavissa vaaleissa nousta maan ykköspuolueeksi. Monessa muussa Euroopan maassa samanlainen surrealismi surraa kiihtyvällä voimalla.

Marcello Clerici menee loppuun asti. Hän ei ole ideologisesti fasisti, kunhan vain haluaa sulautua voittajiin. Vanhat ystävyyssuhteetkin joutuvat hylätyiksi, mutta kaikki on lopulta turhaa. Jean-Louis Trintignant uransa parhaassa roolissa konformisti Clericinä romahtaa moraaliseen tyhjyyteen ja yrittää etsiä uutta sopeutumisen tapaa ja uusia hyväksyttäviä normeja. Näin hänestä tulee myös opportunisti, takinkääntäjä. Tämän käännöksen tärkeyden hän tajuaa viimeistään huhtikuun lopulla 1945, kun näkee, että Benito Mussolinin patsaan katkaistua päätä vedetään Roomassa pitkin Enkelten siltaa, ja alkaa karjua vihaisia antifasistihuutoja.

Bertolucci käyttää visuaalisena symboliikkana myös Platonin kuuluisaa luolavertausta, joka muodostuu valosta ja varjoista. Platonin kertomuksessa ihmisiä asuu kahlittuina luolassa, jossa heillä on valona vain takana palava tuli. Se heijastaa edessä olevaan seinään varjokuvia esineistä. Yhtenä päivänä yksi vangeista vapautuu ja kohtaa luolan ulkopuolella auringonvalon. Vähitellen hän ymmärtää asian, hän on saavuttanut tiedon valon ja näkee todellisuuden olevan aivan muuta kuin pelkät varjot. Bertoluccin monen elokuvan mestarikuvaaja Vittorio Storaro käyttää voimakkaita kontrasteja, joissa valo ja varjot kuvaavat Clericin sisäistä ristiriitaa pyrkimyksessä sopeutua fasistiseen yhteiskuntaan. Kuvissa on massiivisia arkkitehtonisia linjoja, pylväitä ja moderneja fasistisia rakennuksia, jotka korostavat perusitalialaisen yksilön alistumista koneistolle. Onkin sanottu, että Storaro teki elokuvasta visuaalisen opintokappaleen.

AfD:n (Vaihtoehto Saksalle) sekä muiden äärioikeisto- ja fasistipuolueiden kannattajat ovat kuin Platonin ”luolaihmisiä”, jotka eivät vielä ole nähneet oikeaa valoa. He elävät samanlaisessa epätodellisuudessa kuin Ohukainen ja Paksukainen komedioissaan, mutta kuitenkin niin, että äärioikeisto vaarantaa koko demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän tavoitellessaan totalitaristista järjestystä.

kari.naskinen@gmail.com

Saksa pyysi Lapin polttamista anteeksi, mutta ei maksanut penniäkään

Ikkunanpesun yhteydessä piti isolla kirjoituspöydällä olevat paperikasat nostaa lattialle. Samalla osui silmiin lehtileike vuodelta 2002, siinä kerrottiin, että Lapin maaherra Hannele Pokka oli ottanut esille saksalaisten Lapin sodassa aiheuttamien tuhojen korvausasian. Sotakorvauksia ei ole saatu, vaikka Natsi-Saksan joukot tuhosivat 1944-45 yli 2/3 alueen rakennuskannasta, kymmeniä tuhansia koteja, kouluja ja kirkkoja sekä 730 maantie- ja rautatiesiltaa, 50 lossia ym. ym. Kostoksi saksalaiset paetessaan levittivät Lappiin vielä 130 000 maamiinaa, 600 000 kranaattia ja 4000 lentopommia. Aineelliset vahingot Suomelle olivat suunnattomat, minkä lisäksi sodan päätyttyä räjähteet tappoivat yli 200 siviiliä, joista 60 oli lapsia. Miinanraivaajia kuoli 70 ja loukkaantuu 140.

Sotakorvausneuvotteluja ei käyty, mutta myöhemmin suomalaiset poliitikot ovat vaatineet Saksalta korvauksia. Virallinen korvauslinja kuitenkin oli, että penniäkään ei tule. Saksan liittopresidentti Johannes Rau vain esitti pahoittelunsa Lapin tuhoista vieraillessaan Suomessa 2001. Ilmeisesti ajateltiin, että koska molemmat maat olivat sodassa samalla puolella ja hävisivät, niin ei tässä enää mitään keskinäisiä korvauksia ruveta makselemaan. Nuolkoot haavansa molemmat.

Vielä syksyllä 1971 Ahti Karjalaisen hallitus esitteli ulkopoliittisen aloitteen, jolla pyrittiin normalisoimaan suhteet sekä Länsi- että Itä-Saksaan. Tavoitteena oli turvata Suomen puolueettomuusasema ja edistää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia (Etyk). Yksi osa tätä esiteltyä Saksan-pakettia oli Saksan aiheuttamien tuhojen selvittäminen ja korvaaminen. Ulkoministeri tuolloin oli Väinö Leskinen. Aloite oli Suomen ulkopolitiikan kannalta rohkea ja riskialtis, sillä se haastoi suurvaltojen etupiiripolitiikan. Vaatimukset herättivät vastustusta niin Moskovassa kuin molemmissa Saksoissakin, mutta tasoittivat lopulta tietä suhteiden normalisoinnille ja Etykin toteutumiselle 1975. Sotakorvauksista puhumisesta ei kuitenkin tullut mitään.

Sen sijaan Kreikka sai 1960-luvulla Länsi-Saksalta 115 miljoonaa Saksan markkaa (60 milj. dollaria) korvauksina siitä, että Natsi-Saksa miehitti Kreikkaa verisesti 1941-45. Pariisin rauhansopimuksen ansiosta Kreikka sai korvauksia myös liittoutuneiden kautta 25 milj. dollaria.

Saksalaisten ja italialaisten ryöstöpolitiikka oli aiheuttanut Kreikassa nälänhädän vuosina, johon kuoli ainakin 200 000 ihmistä. Natsit syyllistyivät moniin sotarikoksiin kostona vastarinnasta ja Kreikan juutalaisyhteisö tuhottiin lähes täysin. Esimerkiksi Thessalonikista kuljetettiin 50 000 juutalaisista keskitysleireille, erityisesti Auschwitziin.

Kreikan mielestä sotakorvaukset jäivät pieniksi, ja kiista asiasta jatkuu edelleen Saksan kanssa. Suomi on tyytynyt nollaan. Milloinkahan alkavat korvausneuvottelut Ukrainan kanssa lennokkien aiheuttamista vaaroista ja mahdollisista tuhoista? Meillä ainakin ikkunat ovat nyt puhtaat, niin näkee hyvin, jos niitä lentopommeja lähestyy.

kari.naskinen@gmail.com

Punahilkka, Punatukka, punainen 60-luku

Punainen oli elokuvissakin 60-luvun lopun väri. Iso poliittinen muutos tapahtui eduskuntavaaleissa 1966, kun vasemmisto sai yhteensä 105 paikkaa. Toisen vaalipäivän iltana löi pökköä pesään Lapualaisoopperan kantaesitys Vanhalla ylioppilastalolla, ja sinettinä tälle kokonaisuudelle sen kirjoittaja Arvo Salo nousi eduskuntaan.

Mäntän tämän kesän kuvataideviikkojen yksi iso nimi on intialainen Anish Kapoor, jonka yhteydessä Serlachius mainostaa Mäntän näyttelyä hänen sanonnallaan "Punainen on pimein väri". Suomalaisen elokuvan punavärinen suuntaus sai joka tapauksessa alkunsa Risto Jarvan Työmiehen päiväkirjalla (1967). Vaikka seuraavaksi Yleisradion teatteripäällikön Timo Bergholmin ohjaama Punahilkka (1968) ja Maunu Kurkvaaran Punatukka (1969) eivät kokonaisuudessaan ole yhteiskuntakriittisiä elokuvia, ne joka tapauksessa kuvastavat tuon ajan kulttuuriradikaalia ilmapiiriä.

Kuin irvaillen alkaa Punahilkka tyttöjen koulukodin aamuhartaudella, jossa virren sanoin lauletaan, että ylitse kaikkien rajojen on tuska ja murhe yhteinen. No, yhteinenhän se ei koskaan ole. Pääosassa on Kristiina Halkola, joka oli tullut tunnetuksi Mikko Niskasen nuorisokuvauksesta Käpy selän alla (1966) ja Niskasen Lapualaismorsiamesta (1967), joka edes vähän paikkasi sitä puutetta, ettei Arvo Salon ja Kaj Chydeniuksen Lapualaisoopperaa ollut kuvattu.

Kun Kristiina Halkola oli vastikään esiintynyt myös Jörn Donnerin rohkeassa Mustaa valkoisella -elokuvassa (1968), oli hänen tähtiasemansa selviö. Aikamoinen soolo Punahilkka hänelle onkin, ja erinomaisesti hoidettu. Kristiina Halkola on Punahilkassa koulukodin Anja, joka pääsee sieltä lopulta pois, saa paikan tyttöjen asuntolasta ja työpaikankin Fiat-liikkeen Autonovon sisätsupparina, mutta mikään ei onnistu. Anja ei osaa ottaa minkäänlaista vastuuta itsestään, kunhan vain söheltää poikien kanssa, ja myös yhden paljon ikäistään vanhemman Finnairin lentäjän kanssa. Varsinaisen poikaystävän Hannun (Hannu Kahakorpi) kanssa sujuu kunnolla vain rakasteleminen, joka kerran tapahtuu jossain rakennustyömaalla, taustalla nosturin pitkä tanko on sopivasti pystyssä 45 asteen kulmassa. Näyttelijä Hannu Kahakorven ja tämän luokkakaverin Kari Kihlströmin kanssa Kristiina Halkola käy myös Keimolan kilpa-ajoradalla (sen muistelutilaisuus järjestetään säilytetyn tuomaritornin luona Keimolan uudella asuntoalueella ensi viikon lauantaina).

Anja ei ymmärrä, miksi hänen täytyy olla kuin muutkin ihmiset, koska hän ei sellaista halua. Niinpä Anja soittaakin koulukodin johtajalle, että pääsisikö hän sinne takaisin…

Hyvä kertomus omaa elämäänsä etsivistä nuorista. Kuuskytlukulaista yhteiskuntakritiikkiä eikä vasemmistolaisen vaihtoehdon tarjoamista ole, jos eivät sitten koulukodin ja asuntolan esinaisten paikoin asiaton käytös sitä ole.

Lopuksi Pertti Willberg laulaa Aulikki Oksasen kysymyksen ”Kuka kertoisi minulle” (säv. Otto Donner). Ainakaan Anja ei löydä kertojaa. Kristiina Halkola ehkä sai vastauksia ryhdyttyään esittämään lisää Chydeniuksen lauluja.

VIE MINUT
MINNE TAHDOT

Punatukassa Vesa-Matti Loiri laulaa parodiatyylillä Markku Lahtelan runon, myös Donnerin säveltämän tangon, jossa pyydetään, että vie minut minne tahdot, vie vaikka Meksikoon, suutelen sua siellä sun täällä, rakkaus on leikkiä kahden daabadiiba elämän tiellä.

Maunu Kurkvaara ei ollut ensisijaisesti yhteiskuntakriitikko, mutta elämänmenolle rakennettua rytmiä hän tässä elokuvassa arvostelee: herätyskello – linja-auto – kellokortti – liukuhihna – ruokatunti – kellokortti – linja-auto – herätyskello… Kuusi tai viisi päivää tätä yksitoikkoisuutta, jonka jälkeen pakollinen viikonloppuseremonia. Kurkvaara kuvaa tätä ihmistä vähitellen nakertavaa mekanismia, johon olemme ajautuneet. Elokuvan esittämät majakkasaaretkin ovat kohta saavuttamattomissa teollisuusyhteiskunnan rattaisiin sotkeutuneelle ihmiselle.

Punatukka Tuula ”Tutu” Aalto (Tarja Markus) työskentelee teollisuuslaitoksen pakkaamossa. Yhtenä viikonvaihteena hän lähtee työtoveriensa kanssa majakkasaareen, mutta palatessaan sieltä sunnuntaina iltapäivällä hän löytää samassa alivuokralaishuoneessa asuvan Kaarinan kuolleena sängystä, itsemurhaviesti pöydällä.

Nuorten elämää eivät paranna mitkään vippaskonstit, eivät esimerkiksi erilaiset maailmanparannusliikkeet, joiden tarjoama keino on irtautuminen todellisuudesta milloin minkinlaisiin unimaailmoihin. Elokuvassa tällaista vaihtoehtoa edustavat hengelliset seurat, jotka saavat ihmiset hysteeriseen pelkotilaan maailmanlopulla pelottelun takia.

Yritysmaailmassakin ihmisten elämää helpotetaan joskus. Liukuhihnalla työskentelevä nainen saa shampanjapullon, koska on tehnyt firman myyntiä varten miljoona laitetta. Naisella on ollut kriittistä asennetta yrityksen suhteen, mutta shampanjapullon pamahdus haihduttaa kaiken ilmaan. Nainen saa kyllä kriittisyytensä takaisin, mutta se tuhotaan taas, kun tulee täyteen seuraava miljoona.

Kummassakaan elokuvassa ei käsikirjoitus ehdota edes sivulauseessa, mitä pitäisi tehdä asioiden korjaamiseksi. Punahilkan käsikirjoittajat Timo ja Eija-Elina Bergholm, Punatukan Kurkvaara.

kari.naskinen@gmail.com

Säkeitä, jotka kirjoitettiin muutamia maileja Tintern Abbeyn pohjoispuolella palatessa Wyen rannoille erään matkan aikana 13. heinäkuuta 1798.

Kun runon nimi on näin hieno kuin tässä otsikossa, on runo pakko lukea. Tällaisia harvinaisia löytöjä tekee usein kirjaston uutuuskirjojen esittelypöydältä. Tämä englantilaisen William Wordsworthin runo on kuvaus luonnon majesteettisesta, suurenmoisesta kauneudesta, kuten runon uuden suomennoksen tehnyt Atte Koskinen johdantotekstissään kirjoittaa. Yhtä ajattomia teemoja Wordsworthin runossa ovat muisti, etäisyys ja ihmisen suhde paikkaan.

Runon kieli itsessään on niin kaunista, että sitä on mahdoton tällaiseen lyhyeen juttuun pieninä pätkinä lainata. Siitä saa todellisen kuvan vain kokonaan lukemalla, ja eikähän se kovin pitkä olekaan, 160 säettä. Kannattaa tutustua.

Mielenkiintoinen asia runossa on muiston ja muistamisen käsittely. Runoilijakin kirjoitti muistikuvansa viisi vuotta myöhemmin Tintern Abbeyn luostarin maisemissa retkeilynsä jälkeen. Erikoista vain, että luostarin nimeä hän ei runon nimessä olevan maininnan jälkeen kirjoita näkyviin enää ollenkaan. Tästä voi päätellä, että hänelle muisto paikasta oli enemmän kuin paikka itse. Tintern Abbeyn luostarin Walesissa olivat perustaneet sisterssiläiset munkit 1131.

Näin on varmaan monella nykyihmiselläkin, jotka ovat ehkä kymmeniä vuosia olleet poissa synnyinpaikkakunnaltaan. Se vanha kotikaupunki tai kirkonkylä ei enää ole sama kuin joskus puoli vuosisataa sitten. Vanhojen rakennusten tilalle ovat tulleet korkeat tornitalot, tielinjaukset ovat muuttuneet, eikä tuttujakaan enää näe. Minäkin kuulun tällaisiin muuttajiin. Lahdessa olen asunut yli 55 vuotta, ja entisessä kotikaupungissa käydessäni tuntuu, että vieraat ihmiset ovat varastaneet sen kaupunkini, kaiken lisäksi pilanneet uusilla rumilla taloilla. Muistot ovat parempia kuin todellisuus.

Analyysissaan Wordsworthin runosta Koskinen siteeraa osuvasti James Joycen kirjettä tyttärelleen Lucialle 29.5.1935: ”Poissaolo on läsnäolon korkein muoto.” Tuohon aikaan Joyce asui Pariisissa, mutta muisti tarkkaan Dublininsa.

Suomen kielessä sanotaan, että muistaa jotkin asiat ulkoa, vaikkapa Suvivirren sanat, saksan kielen prepositiot ja Tonavan sivujoet. Tarkoittanee sitä, että muistaa asioita luetun tekstin ulkopuolellakin, siis ilman tekstin apua. Atte Koskinen sanoo paremmaksi ilmaukseksi englannin kielen ”to know by heart”, suomeksi ehkä ”sydämelleni tuttu”.

Saksan prepositioita ei muista sydämen rakkaudesta, vaan ikävästä pänttäämisestä koulussa, mutta jos Wordsworthin runosta jää joitakin säkeitä mieleen, niin kysymys voi jo olla sydämelle tutusta. Latinan kielen muistamista tarkoittava sana ”recordari” on puolestaan syntynyt sanoista ”revocare” (kutsua takaisin) ja ”cor” (sydän). Kyllä sydän tietää, mitä kaikkea sinne on syytä kutsua ja sinne jättää. Näin se oli Wordsworthillakin:

… nää näyt kauniit luotain uupuneet
sen sijaan
saanut oon nuo sulot tuntea
ma veressäin, ja myötä sydämein.

Willian Wordsworth oli 28-vuotias runonsa kirjoittaessaan. Ehkä hän jo tuolloin pohti, mitä jää, kun nuoruuden intohimot hiipuvat. Vastaus on muistoihin nojaava yhteys luontoon, joka tekee elämästä siedettävämpää ja merkityksellisempää. Se on romanttista optimismia teollisen vallankumouksen ja kaupunkielämän keskellä – luonto pelastaa sielun.

Palauttaessani kirjan löysin samalta uutuuksien pöydältä venäläisen Zinaida Gippiuksen (1869 – 1945) runokirjan Pietarin Sapfon säkeitä, josta myöhemmin, jos antaa aihetta.

kari.naskinen@gmail.com