Niskavuoren
Loviisa, Siltalan pehtoori ja muut suomalaisen elokuvan perinneroolit
vaihtuivat 60-luvulla Helsingin nuoreen älymystöön ja
taidemaailmaan. Herttoniemen ja Pyhäniemen kartanoiden sijasta elokuvan
uusi aalto alkoi kuvata Helsingin kaduilla niillä liikkuvien
ihmisten joukossa, eikä lavastuksia paljon muutenkaan tarvittu. Jörn
Donnerin sanoin
tässä oli suomalainen elokuva uudestaan vuodessa 0. Vajaat
kymmenen
vuotta tästä ja alkoi
Ylioppilasteatterin
Lapualaisooppera-manifestoinnin
myötä myös elokuvan yhteiskunnallisesti kantaaottava kausi.
Uuden
aallon läpimurron toteuttaja oli Maunu
Kurkvaara (1926
- 2023) kolmella
elokuvallaan, jotka toivat kamerat studioista ja heinäpelloilta
Mannerheimintielle. Eivätkä keskiössä enää olleet kielletty
rakkaus ja perintöriidat, vaan vapaa rakkaus ja rahasta viis
välittäminen, kunhan oli valkoviintä ja intellektuellista
juttuseuraa.
Kurkvaara tuli elokuva-alalle
kuvataiteilijana, joka oli opiskellut Taideakatemian koulussa
Ateneumin talossa. Hän oli tottunut luomaan teoksensa itse, ilman
ryhmätyötä. Siksi hän teki käsikirjoituksen, ohjasi, kuvasi,
leikkasi ja tuotti elokuvansa perustamansa yhtiön muodossa. Hän oli
tyypillisesti ns. auteur, mikä käsite oli syntynyt Ranskassa
tarkoittamaan elokuvan kokonaisvaltaista luojaa ja nimenomaan
sellaista, jolla oli aina tunnistettava persoonallinen tyyli.
Kurkvaara itse perusteli tapaansa: ”Mielestäni
koko elokuvan on ehdottomasti, kaikkine näyttelijöineen,
vuorosanoineen, taustamusiikkeineen ja ympäristöineen palveltava
ohjaajan näkemystä, alistuttava siihen. Tästäkin syystä teen
kaiken itse.”
(Elokuva-aitta
21/1962)
Näyttelijät muodostivat tiiviin ryhmän, jonka keskeisiä
henkilöitä olivat Kurkvaaran puoliso Sinikka
Hannula, Jarno Hiilloskorpi, Jaakko Pakkasvirta ja
Pehr-Olof
Sirén. Muitakin tuttuja oli mukana, Kyllikki Forssellista Sasu Haapaseen ja Lenita Airistosta Pertti Roiskoon.
Ennen tätä trilogiaa Kurkvaara oli tehnyt jo viisi
elokuvaa, mutta Rakas…
vasta
vei hänet ”kadulle”. Se on melko tavanomainen nuorten aikuisten
rakkausdraama, mutta poikkeaa käsittelytavaltaan siihen asti
totutusta. Oleellisinta on vapaus, vapaus lähteä ja palata, koska
tässä maailmassa ei enää mikään pysyvästi sido. Kurkvaaran
kanssa samaan uuden aallon aloittajiin kuului viisi vuotta vanhempi
Eino
Ruutsalo ensimmäisellä
pitkällä elokuvallaan Hetkiä
yössä (1961).
Myöhemmin seurasivat perässä Risto
Jarva, Erkko Kivikoski, Mikko Niskanen,
Jaakko Pakkasvirta ja Jörn Donner.
Kurkvaaran
trilogian
toinen ja paras elokuva Yksityisalue
(1962)
on juoneltaan monivaiheisempi ja siinä
tulee voimakkaimmin esille Kurkaavaran taide- ja
arkkitehtuurisuuntautuminen edustaen
jonkinlaista älyllistä ja esteettistä avantgardismia. Itsemurhan
tehneen arkkitehtitoimiston omistajan Toivo Kosken (Kalervo
Nissilä,
kuvassa vas.)
kotona on seinällä Légerin
grafiikkaa
ja Gallen-Kallelan
näyttelyjuliste,
olohuoneessa on Artekin ja Muuramen huonekaluja, työpaikalla
takaumakohtauksessa Koski lukee Le Figaroa ja sanoo mieluiten
kuuntelevansa
Bachin
musiikkia. Toimistossa työskentelevä nuori arkkitehti Pentti Vaara
(Jarno
Hiilloskorpi
oik.)
selaa
Le
Corbusierin kirjaa,
ja kun Vaara käy kaupungin keskustassa kahvilassa, näkyy ikkunasta
kadun toisella puolella mainosvalona
Haimi, joka tunnettiin Yrjö
Kukkapuron tuolien
edustajana.
Trilogian kolmas Meren
juhlat (1963)
on näistä ainoa värielokuva. Siinä
ollaan jo enemmän pois kaupungista, mutta tyylilajissa on samaa
vapauden ja alituiseen uuden etsimisen pakottavuutta. Ehkä värien
mukaantulo kuitenkin on aiheuttanut sen, että kuvataiteilijana
Kurkvaara on keskittynyt niihin jopa liian pitkin otoksin, kun niissä
ei ajoittain ole muuta kuin meren liikettä. Kurkvaara
kuitenkin kertoi, että Geavertin päälaboratoriossa Belgiassa
näytettiin vieraille pätkiä Meren
juhlista esimerkkinä
siitä, miten värielokuvaa pitää tehdä.
”Kun John
Huston
oli Suomessa tekemässä Kremlin
kirjettä (1970),
viimeiset kuvaukset kehitettiin meillä (Kurkvaara-Filmi Oy), ja
Huston totesi katselun jälkeen, että miksi me turhaan Lontooseen
olemme näitä aikaisemmin lähettäneet.” (Konnia
ja huligaaneja, Gaudeamus
2013)
Kun Yksityisalueessa ollaan ihmisten sisäisillä yksityisalueilla, niin Meren juhlissa korostaa saaressa oleva Yksityisalue-kyltti sitä, että nyt ollaan myös konkreettisesti muiden tavoittamattomissa, ja kun satunnaisia tulijoita havaitaan, heidät ajetaan pois. Tämä asetelma myös poikkeaa kahdesta edellisestä elokuvasta siinä, että nyt ei ollakaan uudenlaisen yhteisöllisyyden kanssa tekemisissä.
Vielä tässäkään elokuvassa Kurkvaara ei saanut näyttelijöistä irti täyttä osaamista. Vuorosanat eivät ole luontevia, kuten myöhemmin 60-luvulla alkoivat olla. Jaakko Pakkasvirta kertoi myöhemmin Filmihullussa: ”Ohjaajan ja kahden näyttelijän ryhmässä etsittiin ratkaisua sen juonen kertomiseen, joka oli asetettu tavoitteeksi. Dialogit kehiteltiin usein vasta muutama päivä ennen kuvauksia. Kyllä aina vähän harjoiteltiin ja etsiskeltiin, mutta työskentely oli äärimmäisen luonnollisuuden tavoittelemista. Siitä luonnollisuudesta tuli kai sitten senlaatuista että se alkaa olla jo luonnottomuudessaan ainutlaatuista.” Eipä silti, tällaisesta luonnottomuudesta Aki Kaurismäki on tehnyt omaa auteur-taidettaan.
Joka tapauksessa tämä Maunu Kurkvaaran trilogia oli merkkitapaus suomalaisessa elokuvataiteessa, sen irtautumisessa jäykästä kirja- ja teatterisidonnaisuudesta itsenäiseen taidelajiin elokuvaan.
- - -
”Eurooppalaisella elokuvalla on merkityksensä juuri eettisenä tekijänä, että on vaihtoehtoja nähdä asioita toiselta kantilta – ettei massaviihde tukahduttaisi ihan kaikkea. Kyseenalaistaminen on yksi taiteilijan tärkeimmistä tehtävistä.” (Maunu Kurkvaara)
kari.naskinen@gmail.com







