Vakavan maailman aika ohi

Jos Kokoomus ei olisi 1978 mennyt vasemmiston ja kepun kanssa yhteiseen vaaliliittoon sairaan Urho Kekkosen valitsemiseksi vielä kerran presidentiksi, vaan pannut omaksi ehdokkaakseen nelinkertaisen olympiavoittajan Lasse Virenin, olisi vaalien tulos ollut ainakin jotenkin toisenlainen. Vaalit kuitenkin menivät kuin oli suunniteltu: Kekkonen 259 valitsijamiestä, kristillisten Raino Westerholm 25 ääntä ja loput pienehdokkaat rippeitä.

Nykyisin politiikassa päästään huipulle muillakin kuin poliittis-yhteiskunnallisilla ansioilla. Oikeastaan historia on jo pitkäkin, sillä Ronald Reagan valittiin ensin 60-luvulla Kalifornian kuvernööriksi ja 1981 Yhdysvaltain presidentiksi. Kaliforniassa tämä tuntuu sikäli ymmärrettävämmältä kuin muualla, että siellä Hollywood-julkisuus on koko ajan läsnä, niinpä myös Reagania suurempi tähti Arnold Schwarzenegger nousi Kalifornian kuvernööriksi 2003.

Donald Trump ei ole filmitähti, mutta television suositun Apprentice-diiliohjelman juontajana hänestä tuli suuri julkkis. Tällä oli oleellinen merkitys Trunmpin nousulle politiikan korkeimmalle huipulle.

Ukrainan sodan aikana Trumpin yhtenä neuvottelukumppanina on ollut Volodymyr Zelenskyi, joka 2019 valittiin Ukrainan presidentiksi, koska hän oli suosittu komediapelle kaikkien katsomassa telkkarisarjassa.

Viimeksi tuli tämän lajin uutinen Nepalista, jossa pääministeriksi valittiin tänä vuonna hip hop -muusikko Balendra Shah. Hän oli sentään hankinut kokemusta Kathmandun pormestarina 2022-26.

Muita vastaavanlaisia: suosittu filmitähti Joseph Estrada Filippiinien presidentiksi 1998, laulaja Michel Martelly Haitin presidentiksi 2011, tv-koomikko Jimmy Morales Guatemalan prosidentiksi 2015 ja imitaattori Marjan Sharec Slovenian pääministeriksi 2018.

Näin maailma muuttuu, ja muuttuu vielä lisää tähän suuntaan, koska sosiaalinen media kaikkine uusine lisukkeineen valtaa alaa oikealta tiedonvälitykseltä.

Suomessakin tiedonvälitys on ahdingossa. Persukokoomuksen hallitus pyrkii edelleen kurjistamaan Yleisradion tilannetta, ja nyt on jo nurin menossa täysin yksitysomisteinen STT. Tähän liittyen otin tähän juttuun valokuvan Turun Sanomista vuodelta 2014: STT:n omistaman Lehtikuvan välittämä kuva Duudsonit-huvipuistosta Seinäjoelta, jossa pääministeri Alexander Stubb pyöri tikkataulussa lasten heitellessä häntä pehmeillä nuolilla.

kari.naskinen@gmail.com

Luokkataistelulla ei ole loppua

Tutkijaliiton Tiede & edistys -lehti on ilmestynyt 50 vuotta. Isossa juhlanumerossaan se on julkaissut ajankohtaiseksi taas tulleen ranskalaisen filosofin Dominique Lecourtin (1944 - 2022) haastattelun vuodelta 1978. Tuolloin oli kulunut kymmenen vuotta Ranskan suurista mielenosoituksista, joten oli analyysin aika, ja nyt Ranska ”palaa” taas. Laajat mellakat kytkeytyvät jälleen syviin sosiaalisiin ja taloudellisiin jakolinjoihin, kuten myös 1968. Haastattelussa Lecourt sanoi jo silloin, että näillä käytännön ja filosofian perusristiriidoilla ei ole mitään loppua, kuten ei ole luokkataistelullakaan.

Iso kahtiajako on ja pysyy. Lecourt oli marxilainen tieteenfilosofi, jolle kevään 1968 opiskelijamellakat tulivat yllätyksenä, kuten myös poliittisille järjestöille.

”Olimme hyvin epäileviä opiskelijaliikkeen suhteen, koska meidän oli vaikea ymmärtää sen varsinaisia tavoitteita ideologisen taistelun alueella, mutta yritimme kuitenkin noiden kahden kuukauden aikana organisoida yhteyden opiskelijoiden taistelun ja lakkoilevien työläisten välille työläisten tunnusten pohjalta. Tulokset olivat kuitenkin vähäiset”, sanoi Lecourt.

Nyt on liikkeellä taas kaksi tahoa, mutta kovin yllätyksellisesti: äärioikeisto ja äärivasemmisto. Väkivaltaiset mellakat ja omaisuuden tuhoaminen hyödyttävät luultavasti äärioikeistolaista Kansallista liittoumaa (RN) kevään vaaleissa, kun levottomuuksilla osoitetaan hallituksen kyvyttömyyttä ylläpitää järjestystä ja kytketään ne maahanmuuttokeskusteluun. Vasemmistojohtajat puolestaan vetoavat kansan oikeuteen protestoida ylikovaa talouskuria vastaan.

Sekaisin keskenään menivät ideologiat myös 1968. Lecourt puhui haastattelussa syvällisestä teoreettisesta väärinkäsityksestä, joka koski marxilaisuutta. Tämä käsitys oli, että marxilaisuus oli rationalismia. Tämä johti nuoren älymystön epäpolitisoitumiseen ja vakuutteluun ”uudesta filosofiasta”, jonka kruunasi Gilles Deleuzen ja Felix Guattanin Anti-Oidipus -teoksen ilmestyminen 1972 (Tutkijaliiton suomennos 2007). Michel Foucalt´n kirjoittaman esipuheen mukaan kirja oli Ranskan psykoanalyysi vuosilta 1945-75, jolloin marxilaisuus ja strukturalismi (humanistisissa tieteissä ja filosofiassa vaikuttanut suuntaus, joka korostaa rakenteiden ja järjestelmien merkitystä ilmiöiden ymmärtämisessä) olivat ”virallisia oppeja”. ”Uuden filosofian” edustajat, mukana myös Bernard-Henri Lévy, käänsivät sen sijaan selkänsä marxilaiselle rakenteelle ja vasemmistolaisuudelle Neuvostoliiton toisinajattelijoiden innoittamina.

Anti-Oidipus oli ”anti”, koska se hyökkäsi juuri näitä vakiintuneita ja kyseenalaistamattomia viitekehyksiä kohtaan määritellen ne haluja tukahduttaviksi ja valtaa turvaaviksi ”oidipaalisiksi rakenteiksi”.

Dominique Lecourt pani vastaan: ”...täysin uskomaton sekoitus filosofiaa, zenbuddhismia ja marxilaisuutta. Nuori älymystö, jota teos puhutteli, mobilisoitui samanaikaisesti melkein avoimeen kapinaan eräiden teemojen ympärillä, jotka liittyivät koulutukselliseen aparaattiin, perheeseen ja valtion ideologisiin aparaatteihin kokonaisuudessa.” Teos oli omalla tavallaan tämän kapinan teoreettinen ilmaus. Se oli itsessään täynnä ristiriitaisuuksia, kuten monet marxilaiset ovat huomauttaneet.

TOISINAJATTELU,
VALLANKUMOUS

Lecourtin kirja Dissidence ou révolution? (Toisinajattelu ja vallankumous, 1978) kritisoi voimakkaasti uutta filosofiaa. Hän tarkasteli kirjassa tätä aatteellista murrosta, jossa edustettiin irrotionalismin nousua korvaamaan vallankumouksellista luokkataistelua pelkällä yksilöllisellä toisinajattelulla. Suomessakin tämä keskustelu kiinnosti erityisesti akateemisen vasemmiston, yhteiskuntatieteilijöiden ja kuttuuriväen keskuudessa.

Tiede & edistys -lehden ensimmäisessä numerossa todettiin, että Suomessa nimenomaan teatterikeskusteluun tuli näitä teemoja. Ralf Långbackan toimesta tapahtui Bertolt Brechtin näytelmien läpimurto meilläkin, Georg Büchnerin ja Peter Weissin näytelmät toivat selvästi esille luokka- ja vallankumousaiheet, Yleisradion Tv-teatteri välitti radikalismin koteihinkin, Lapualaisooppera tuli 1966 ja vasemmistolainen KOM-teatteri perustettiin 1971, jonka ensimmäinen esitys oli heti Riistäjän lait.

Pariisin kuohunta 1968 heijastui Suomeenkin jonkin verran. Se oli esikuvana, kun opiskelijat valtasivat Helsingin vanhan ylioppilastalon marraskuussa 1968. Mikään marxilainen demonstraatio se ei kuitenkaan ollut, eihän esim. Jyrki Virmavirtaa ja Risto Volasta voinut pitää kaaderijohtajina. Seuraavana vuonna vallattiin yliopiston tähtitieteen laitos (ja vielä 1990 yliopiston hallintorakennus).

Ranskassa on viime viikkoina mellakoitu maan syviin sosiaalisiin ja taloudellisiin jakolinjoihin vedoten. Ongelmiksi koetaan varsinkin asumisen ja polttoaineiden hinta sekä heikkenevät julkiset palvelut. Tyytymättömyys kohdistuu suoraan Emmanuel Macroniin, jonka hallinto suosii rikkaita. Suomessa olisi näillä samoilla perusteilla aihetta voimakkaaseen protestointiin, mutta näin ei nyt tapahdu, koska meillä kaiken ohi menee sota, eikä sitä vastaan saa halaistua sanaa sanoa.

kari.naskinen@gmail.com

Keksittyä elämäkertatietojen väritteeksi

Ensin tuli autofiktio, nyt on lisääntynyt biofiktio. Autofiktiossa kirjailija kertoo itsestään sekoittaen mukaan sepitteellistä aineistoa. Biofiktiossa kirjailija kertoo jostakin toisesta ihmisestä, jonka elämäkerrallisiin tietoihin lisätään kirjoittajan mielikuvitukseen perustuvia asioita. Autofiktio-sanan auto-osa tulee kreikan kielen sanasta autós, joka tarkoittaa itseä, ja fiktio-sana latinan sanasta fictus, joka tarkoittaa muodostunutta, keksittyä tai valheellista, siis epätodellista tarinaa. Biografia tarkoittaa elämäkertaa. Ainakin suomen kielessä fiktiota käytetään myös kaunokirjallisuuden synonyymina.

Parnasson uusimmassa numerossa 5/2026 kirjailija ja toimittaja Kuutti Koski kirjoittaa skottilaisen James Boswellin jo 1700-luvun lopulla kirjoittamasta Samuel Johnsonista elämäkertateoksesta, jota tänä päivänä kutsuttaisiin ”subjektiiviseksi tai narratiiviseksi tietokirjaksi”. Nyt Suomessa on ilmestynyt autofiktioromaaneja mm. Mikael Agricolasta, Minna Canthista, Tove Janssonista, Aino Kallaksesta, Paavo Nurmesta, Armi Ratiasta ja Fredrika Runebergista.

Parnasson jutussa mainitaan, että kirjallisuuden Runeberg-raadin jäsenenä viime vuonna ollut Helsingin Sanomien toimittaja Maaria Ylikangas olisi ”valmis pääsemään biofiktiosta eroon koska vain”. Luin juuri historiallisen biofiktioromaanin Jyväskylän kasvatusopillisen korkeakoulun (myöh. Jyväskylän yliopisto) kampuksen vihkiäisjuhlallisuuksista, joissa mukana oli myös koko kampuksen monine rakennuksineen suunnitellut Alvar Aalto (kuvassa) – ja samaa mieltä olen Maaria Ylikankaan kanssa.

Kirjailija, fil. tri Pekka Hassisen romaanin Virta ja Aalto (2026) päähenkilö ei kuitenkaan ole Aalto, vaan kirjan nimessäkin ensimmäisenä mainittava korkeakoulun nuori vahtimestari Arvi Virta, liekö oikea nimi vai ei. Tapahtumat kyllä sujuvat niin kuin ne silloin 1959 sujuivat ja merkittävien henkilöiden nimet ovat oikein, mutta kyllä ottaa päähän, ettei esimerkiksi Alvar Aallon suuhun pannuista sanomisista tiedä, ovatko totta vai keksittyä. Tästä ei mitään tietoa, koska lähdeviitteitä ei ole.

Romaani muuten on lupsakkaa luettavaa, kevyttä viihdettä, jossa vihkiäistilaisuus jumalanpalveuksineen ja juhlalounaineen kuvaillaan mainiosti. Pääasiat koko tarinassa ovat kuitenkin vahtimestari Virran ongelmat opiskelijatytön kanssa ja hänen perustamansa Ari Virta Jazz Quintetin touhut. Se iso ongelma syntyy siitä, kun Virta on käynyt naisopiskelijoiden asuntolassa Naatissa ja tullut nähdyksi.

Tällaiselle entiselle jyväskyläläiselle romaani on kaikesta huolimatta kivaa luettavaa, kun siinä liikutaan tutuilla kulmilla Kauppakadun päästä päähän ja muuallakin. Päästä päähän siksi, että kampus on Kauppakadun yläpäässä ja Virran alivuokralaisasunto Aren aukion laidassa punaisessa tiilitalossa, josta muistan mm. Jyväskylän Suurajoissa lähettäjänä toimineen Eino Hinkkasen kellosepänliikkeen ja Kirin kakkosvaran Penna Paavolan urheiluliikkeen. Jyväshovin baarikin on monta kertaa esillä, koska Aalto ei enää 50-luvun lopulla asunut Jyväskylässä, vaan resideerasi siellä käydessään Jyväshovissa. Huonetatterikin noteerataan, koska Virran tyttöystävä näyttelee siellä, ensin Vapaudenkatu 2:ssa ja sitten Kauppakatu 6:ssa.

Vanhastaan Jyväskylä oli kuitenkin tuttu Hugo Alvar Henrik Aallolle, joka jo pienenä oli muuttanut Kuortaneelta Jyväskylään varamaanmittari-isänsä ja äitinsä kanssa. Isä osti Harjukadulta kaupunkitalon, josta pojalla oli lyhyt koulumatka Lyseoon (yo 1916). Valmistuttuaan arkkitehdiksi Alvar Aalto palasi Jyväskylään ja perusti Kauppakatu 19:ään Arkkitehtuuri- ja monumentalitaiteen toimisto Alvar Aallon vuonna 1923.

KEKKONEN OLI TIHENTYMISTÄ
SYNNYTTÄVÄ PYÖRRE

JKK:n kampuksen vihkiäisten päähenkilö ei kuitenkaan ollut Alvar Aalto, vaan Urho Kekkonen, jota Hassinen kuvaa värikkäästi: ”Presidentti oli aina juhlallinen kuin kuolema, sivuuttamaton kuin painovoima. Hän oli tihentymistä synnyttävä pyörre ja puoleensa taipumisia aikaansaava keskittymä – kokonaan riippumatta siitä, mitä monet korkeakoululla juuri Kekkosesta ajattelivat.”

Alvar Aallostakaan ei kasvatusopillisessa korkeakoulussa täysin hyväksytysti ajateltu. Tästä oli osoituksena sekin, että juhlapäivällisille ylioppilastalo Lozziin ei Aaltoa ollut serveerattu pääsaliin, vaan sen vieressä olevaan kabinettiin. Eikä pääjuhlassakaan ennen päivällistä ollut Aallosta paljon mitään mainittu, mutta tämän puutteen oli pääministeri V.J. Sukselainen havainnut ja otti asian esille omassa valtiovallan tervehdyksessään.

Yhden närästyksen oli kampusta suunniteltaessa aiheuttanut se, että Aallon vaatimuksesta piti kirjaston kohdalta Kauppakadun toiselta puolelta raivata kunnon kulkuväylä päärakennukselle. Tämän takia Aalto kaadatti useita vanhoja puita, ja jotkut puhuivat peräti vandalismista, ja pilkallisesti tuota katua alettiin haukkua Aallon pikatieksi.

Kyllä näistä kaikista vaiheista varmaan sen ajan Keskisuomalainen, Jyväskylän Sanomat ja Työn Voima kirjoittivat paljon, ja muutenkin Aallon sanomisia Jyväskylän-ajoiltaan löytyy Ksml:n ja kirjaston arkistoista, joten jäin vain arvuuttelemaan, mitkä Aallon kommentit tässä kirjassa ovat oikeita, mitkä keksittyjä.

Minulla joka tapauksessa on paljon oikeita muistoja yliopiston kampukselta, vaikka en sitä oppilaitosta käynytkään. Jyväskylän Kesän tilaisuudet 60-luvulla olivat tuon tapahtuman parasta aikaa, ja isoja askelia elämälleni niissä tilaisuuksissa otin. Kahtena kesänä olin siellä myös Sakari Saarikiven taidehistorian kursseilla ja Veli-Matti Syrjön venäjän kielen kurseilla. Kävin myös katsomassa Jyväskylän NMKY:n Suomi-sarjan otteluita Aallon suunnittelemassa urheiluhallirakennuksessa, josta mieleen jäivät Namikan pelaajat Antti Elomaa ja Partanen. Yliopiston juhlasalissa näin ensimmäisen balettinikin, Tshaikovskin Joutsenlammen.

”Arkkitehtuuri on ikuisuuteen kurkottavaa pysyvyyden taidetta.” (Pekka Hassinen)

kari.naskinen@gmail.com

Pierupapinlähde, Hätäpaskansuo

Joskus 50-luvun lopulla olimme pikkuveljen kanssa takapenkillä, kun varhaisella ulkomaanmatkalla menimme Tukholmasta kohti Kööpenhaminaa ja tienvarressa oli paikkakunnan nimikyltti Mörkö.

Jäi hyvin mieleen, mutta nyt en netistä löytänyt tuota kylttiä. Löytyi sen sijaan Mörköön osoittavan tienristeyksen etumerkki ja siinä toinen hauska nimi Hölö. Tuolloin 50-luvulla oli vielä vasemmanpuoleinen liikenne, josta isä selvisi hyvin, mutta Ruotsin kieliasioista ei meillä kellään ollut mitään hajua.

Suomessa haju tuntuu, vaikka sitä ei olisikaan. Kotiliesi järjesti muutama vuosi sitten lukijaäänestyksen kauheimmista paikannimistä ja kymmenen kärkeen nousivat mm. Pierupapinlähde Orimattilasta, Hätäpaskansuo Heinolasta ja Hevonperseenmutka Suomussalmelta. Kaikkein pahimpia ei kuitenkaan otettu julkaistavaksi perhelehdessä, joten pois jäivät esimerkiksi Pillukallio Lapinjärveltä ja monet Lapissa olevat paikannimet.

Lapissa onkin paljon nimiä, jotka nykykielellä kuulostavat rivoilta. Tämä ei johdu siitä, että pohjoisen ihmiset olisivat olleet erityisen hävyttömiä, mutta eränkävijöiden ja poromiesten kulttuurissa suorapuheisuus vain oli tavallista. Nimi toimi myös muistutuksena: “älä mene sinne, se on paska paikka”, ja sitten näitä rumia nimiä jäi myös yleiseen käyttöön ja karttoihinkin.

Ruumiinosiin liittyviä nimiä (perse, kulli, palli jne.) annettiin paikoille, jotka muistuttivat muodoltaan kyseistä ruumiinosaa tai jotka sijaitsivat syrjässä jossain aivan ”perällä”. Vittu-alkuiset nimet taas viittasivat usein pieniin, mitättömiin suolampiin. Alun perin nämä sanat eivät olleet yhtä tabuja kuin myöhemmin, mutta nythän ne ovat palanneet entistä yleisempään käyttöön.

Kun silloin kerran ja vielä toisenkin kerran paluumatkallamme Mörkö nauratti, niin onhan tällaisia hauskoja nimiä edelleen meilläkin. Hörhö Lieksassa, Pöljä Siilinjärvellä, Kiimakallio Kankaanpäässä sekä monet lempinimet, kuten Herrojentaivas Kuopiossa, Kortsupohja Jyväskylän Kortepohjassa (ylioppilaskylä, jota myös DDR:ksi sanotaan), Lutkaparkki Kiteellä, liftareiden suosima Huorasuora Lappeenrannassa ja Idiot City Lappeenrannassa (Nuijamaan kaupunginosa).

Lahdessa on myös Monaco, jolla tarkoitetaan Liipolan lähiötä. Kummassakin asuu ihmisiä, jotka eivät käy töissä. Liipolan ostoskeskuksessa on lisäksi Betoni, jonka luona osa asukkaista ainakin ennen vietti aikaansa. Nimi tulee isoista betonisista kukkaruukuista, joissa kasvaa männynkäkkäröitä.

Oikeita paikannimiä Lahdessa ovat Petsamo, Siperia, Laatokka, Venetsia ja Västerås.

Sitten on tietenkin kaikkien tuntema rakas lempinimi Chicago. Jokin kaupunginosa Mikkelissäkin on Chicago. Monissa kaupungeissa on myös oma Bronxinsa, jolla myös viitataan alueen levottomuuteen.

Raamatustakin on löydetty kutsumanimiä, kuten ainakin Golgatanmäki Kuopiossa ortodoksisen museon lähellä. Se on vanha tösämäen paikka, ja vastaavanlainen paikka Lahdessa on Kolkanmäki, jossa tösästä hypättiin Päijänteenkadulle päin. Kolkanmäen nimellä viitataan siihen, että mäeltä kuului ennen riihenpuinnin aiheuttamaa kolkkaamista ja myös tuulimyllystä kuulunutta ääntä. Vanhassa kartassa (1750) nimi oli Kålkanmäenalusta. Kolkankatu sai nimensä 1924.

Ilomantsissa on Jerusalemi, Seinäjoella on Kapernaumin kaupunginosa ja Sotkamossa Raamatun Jordan-joesta väännetty Juortananjoki.

Äsken päiväkävelyllä koukkasin Saimaankadun kautta kotiin. Miksihän Saimaa piti vuonna 1905 saada kadunnimeksi Lahteen? Samana vuonna nimetty Savonkatu sentään muutettiin 80-luvulla Kauppakaduksi, joka oli aikaisemmin ollut nykyisen Karjalankadun nimenä. Pöljä nimenmuutos sen sijaan oli Hämeen Valtatien vaihtaminen Hämeenlinnantieksi 90-luvulla. Tampereentiekin olisi ollut parempi, koska liikenteestä 50 kertaa enemmän suuntautuu Tampereelle kuin sivutielle Hämeenlinnaan. 

kari.naskinen@gmail.com

Huutoa ja meteliä Lauri Maijalasta

”Teatteri on paikka, jossa yksinkertaisille ja tietämättömille joukoille annetaan nähtäväksi toisten ihmisten kärsimyksiä”, kirjoitti antiikin kreikkalainen filosofi Platon 2400 vuotta sitten. Nyt Lahden kaupunginteatterissa esitettävän Kolmen pennin oopperan ohjelmalehtisessä sanotaan, että Bertolt Brecht pyrki voimakkaan samaistumisen ja todellisuusilluusion avulla tempaamaan katsojan mukaansa näyttämön tapahtumiin. Katsojaa muistutettiin siitä, että hän katsoo esitystä – ja samalla haastettiin kysymään, miksi maailma toimii niin kuin se toimii ja voisiko se toimia toisin.

Tällaisista asioista on näytelmissä usein kysymys. Läheskään kaikkia tämä ei tietenkään miellytä, ja siksi Lahdenkin teatterinjohtaja Lauri Maijala on saanut ankaria moitteita. Kohta tulee lisää, kun Maijala ohjaa tammikuun ensi-iltaan näytelmän Allen Ginsbergin rajusta Huuto-runosta, jonka esittämisestä Suomessa tehtiin eduskuntakysely. Eikä olisi ihme, jos Lahden kaupunginvaltuuston persukokoomuskristilliset vaatisivat ensi vuonna Maijalan erottamista.

Maijalan kirjoittama näytelmä Huuto ja meteli tulee käsittelemään sitä kohua, joka syntyi, kun Huuto oli 1969 esitetty Porin jazzfestivaaleilla Otto Donnerin musiikkirunoelmana, josta äänitettiin radiota varten studionauhoite. Siitä tekivät 83 kansanedustajaa eduskuntakyselyn, ensimmäisenä allekirjoittajana Arne Berner (LKP). He tiedustelivat, oliko ohjelma Yleisradion toimiluvan vastainen. Ylen johtokunta myönsi, että olihan se: Huuto rikkoi Ylen toimiluvassa määriteltyjä sääntöjä. Myös kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri Paavo Aitio (SKDL) oli sitä mieltä, ettei ohjelmaa olisi sopinut esittää radiossa.

Suomessa tämän hässäkän aiheutti runoteoksen kieli. Siinä kun mm. sukupuolielimiä sanottiin vituksi ja mulkuksi. Jo runon ilmestyminen USA:ssa 1956 oli aiheuttanut niin kovaa vastarintaa, että sitä yritettiin takavarikoida ja polttaa, kuten taas nyt Trumpin aikana on muotia. Asiaa vielä pahensi, että kirjoittaja oli juutalainen, homo, pilvenpolttajahippi ja buddhisti.

Maijalan syntinä porvarit tietenkin pitävät hänen julkivasemmistolaisuuttaan (oli nuorena SKP:n jäsenkin). Hän on tinkimättömästi sen brechtiläisen näkemyksen takana, että teatterin pitää saada katsojat tietoisiksi siitä yhteiskunnallisesta tilanteesta, josta se on syntynyt, ja halukkaaksi toimimaan sen muuttamisen puolesta. Kolmen pennin ooppera on tyypillisesti tämän teatteri-ideologian mukainen. Siinä lauletaan porvareista rinnastaen heidät haikaloihin, joilla on hampaat julmat suuret, eikä niitä piiloon saa. Brecht kuvaa pääoman spektaakkelimaista toimintaa, sen julmaa ahneutta, jota myöskään ei piiloon saa.

Huuto-runosta syntyneestä metelistä puhuessaan Maijala sanoi, että ”silloinkin oli vaalikevät ja ne hyökkäykset, joita Yleä ja Radioteatteria vastaan tehtiin, olivat samankaltaisia kuin tässä ajassa” (ESS 21.10.2026).

Politiikan filosofia Jacques Rancierea lainaten ja teatteriin soveltaen voi sanoa, että teatterin voidaan tulkita olevan poliittista, koska se paljastaa pakkovallan rumat jäljet tai koska se pitää pilkkanaan kulttuuri-ikoneitamme tai koska se jättää oman tilansa muuttuakseen yhteiskunnalliseksi käytännöksi. Teatterin oletetaan tekevän meistä kapinallisia näyttämällä asioita joita ei voi hyväksyä, ja saavat meidät liikekannalle siirtymään ulos ja nostattamaan meidät vallitsevaa järjestelmää vastaan kieltäytymällä itse olemasta osa tätä järjestelmää.

Jacques Rancière (s. 1940) on Pariisin VIII yliopiston entinen filosofian professori, joka nykyisin opettaa filosofiaa European Graduate Schoolissa Sveitsissä. Hänen tuossa siteerattu kirjansa Vapautunut katsoja julkaistiin 2008 (suomeksi Tutkijaliitto, 2016).

Suomessa Huuto ei edennyt oikeuteen asti, kuten Yhdysvalloissa, jossa perusamerikkalainen ei ymmärtänyt runoa. Oikeudessa San Franciscossa syyttäjä tivasi todistajilta moneen kertaan, että mitähän tämä ja tämä tarkoittaa. Parhaan vastauksen antoi eräs kirjallisuuden professori, joka sanoi, että runoa ei voi kääntää proosaksi.

Syytettyinä olivat siveettömyyden levittämisestä kirjan kustantaja Lawrence Ferlinghetti ja kirjakaupan myymälänhoitaja Shig Murao. Heidät kuitenkin vapautettiin, kun tuomari totesi, että teoksella oli ”lunastava yhteiskunnallinen merkitys ja kirjallinen arvo”, eikä se siksi ollut siveetön.

kari.naskinen@gmail.com

Ahdistaa – niin kuin Lahdessa aina

Lahden kaupunginteatterissa sai viime viikolla kantaesityksensä lahtelaisen Kerttu-Kaarina Suosalmen romaanista Hyvin toimeentulevat ihmiset sovitettu näytelmä. Romaani ilmestyi 1969, jolloin Lahdessa asiat olivat hyvin. Lahti oli maan neljänneksi suurin kaupunki, 87 000 asukasta, edellä vain Helsinki, Tampere ja Turku. Kirjailijan kotikin oli sopivasti Onnelantiellä, eikä onnellisessa kaupungissa ollut paljon työttömiäkään, toisin kuin nyt, kun työttömyysaste on 16,8 prosenttia. Tätä suuremmat työttömyysprosentit ovat nyt vain Outokummussa ja Rääkkylässä, kuten uutiset tällä viikolla kertoivat.

Parnasson uusimmassa numerossa 5/2026 romaanin näytelmäksi sovittanut Iira Halttunen kirjoittaa, että irvileukailijat ovat kuvanneet Kerttu-Kaarina Suosalmen teosta siitä, ”kuinka syödään ja juodaan, ja ollaan ahdistuneita – niin kuin Lahdessa aina”. Tämäntapaisia näkemyksiä on esitetty varsinkin siinä vaiheessa, kun Lahden alamäki oli alkanut. Tämä tapahtui Neuvostoliiton hajottua, lahtelaisen teollisuuden idänviennin romahdettua ja työttömyyskierteen alettua. Karmeimmillaan tilanne oli 1994, jolloin työttömyysaste oli vuoden lopussa 26,8 prosenttia! Eikä tämä lahtelainen ahistus ole myöhemminkään helpottanut.

Iira Halttunen miettii Parnassossa myös patsaita ja muistolaattoja. Sellaista ei Kerttu-Kaarina Suosalmesta Lahdessa ole, vaikka hänen tuotantonsa kuuluu ”suomalaisen modernin kaunokirjallisuuden parhaimpien saavutusten joukkoon”, kuten Hannu Mäkelä muistelmateoksessaan Otavan aika (2015) kirjoittaa. Ei ole laattaa edes syntymäkotinsa, vanhan asemapäällikön talon seinässä.

Lahden taidemuseossa Malvassa on kirjailijan puolison, taidemaalari Jorma Kardénin teoksia, mutta en tiedä, onko yhtään muotokuvaa Kerttu-Kaarina Suosalmesta. Tähän juttuun löytyi kuitenkin netistä kuva Kouvolan taidemuseosta, jossa on Kardénin maalaama muotokuva vuodelta 1953. On siinä sitä Hannu Mäkelän muistamaa komeaa, kookasta hahmoa, järkälemäistä toteemia, josta Iira Halttunen oli löytänyt vanhasta Parnassosta (1969) myös Hannu Taanilan vertauksen maataistelukoneeseen.

Hyvin toimeentulevat ihmiset sijoittuu keskisuureen suomalaiseen kaupunkiin, joka muistuttaa Lahtea, mutta sitä ei nimetä suoraan. Romaani on kuvaus 60-luvusta ja keski-ikäisistä, keskiluokkaisista ihmisistä, joilla pitäisi kaiken järjen mukaan mennä hyvin. Työttömyys oli vain muutaman prosentin luokkaa, mutta romaanin ihmisistä kukaan ei kuitenkaan ole tyytyväinen. Päähenkilöitä ovat lehtori Veijo Kaipainen ja hänen vaimonsa Annikki, Suosalmea itseään vahvasti muistuttava kirjailija Kaisu sekä papinrouva Elena Saastamoinen. He ovat tyypillisiä 60-luvun hyvinvoivan sivistyneistön edustajia, joiden ulkoinen menestys ei riitä peittämään ahdistusta, tyytymättömyyttä ja elämän merkityksen etsintää.

Tuttu juttu. Niin kuin Lahdessa aina. Olen asunut Lahdessa yli puoli vuosisataa. Lyhyempiä pätkiä olen aikoinaan ollut Jyväskylässä, Tampereella ja Hämeenlinnassa. Lahti on näistä ainoa, jossa tyytymättömyys on koko ajan ollut suurempaa kuin noissa toisissa kaupungeissa. Olkoot työttömyysprosentit, teatterin ohjelmisto, valtuuston voimasuhteet tai liikennejärjestelyt millaiset tahansa, täällä omaa kaupunkia haukutaan ja pilkataan aina niin voimakkaasti ettei mitään rotia.

kari.naskinen@gmail.com