Valtioiden vakoilutoiminta on raakaa peliä

Valtioidenvälinen vakoilu on kovaa toimintaa. Se on ankaraa, tunteetonta, armottoman vaativaa paljastumisen ja muiden virheiden välttämiseksi. Ranskalaisessa Le bureau -sarjaelokuvassa tätä kaikkea kuvaa kriittisessä tilanteessa kentällä olevan agentin valvoja Marie-Jeanne Duthilleul: ”Tehtävämme ei ole pelastaa agenttejamme, tehtävämme on hankkia tietoja.”

Tämä Tv 1:n ja Yle Areenan ohjelmistoon kuuluva sarja on maineensa veroinen, erinomainen. Se tarjoaa kattavan tietopaketin salaisesta vakoilutoiminnasta, jota tämä sarja käsittelee Ranskan ulkomaantiedustelupalvelun DGSE:n näkökulmasta. Tämä Directorate General for External Security (Ulkoisen turvallisuuden pääosasto) turvaa Ranskan kansallista turvallisuutta, jota varten on kerättävä tiedustelutietoja myös vaarallisilla vakoiluoperaatioilla ulkomailla. Kuten tiedusteluvirastossa sanotaan, on tiedustelu-upseerin eli agentin joskus asetettava myös oma tiedonantajakontaktinsa vaaraan, jos edellytyksenä on näin saavuttaa lopputulos paremmin – tämä kaikki ilman omantunnontuskia. Hurjimmalta kuulosti, kun yhdessä jaksossa sanottiin, että oman agentinkin voi uhrata, jos siitä on hyötyä.

Jotta agentit eivät kuitenkaan aiheuttaisi ylimääräisiä vahinkoja, ehdottomiin ohjeisiin kuuluu myös, ettei ”kentällä” saa rakastua. Pää on pidettävä kylmänä. Tässä ei DGSE:n huipputekijä Guillame Debailly kuitenkaan onnistu, vaan saattaa kohtuuttoman suuriin vaaroihin rakastumisensa takia kaksi kaunista naista Damaskoksessa ja Moskovassa. Debailly, salanimeltään Paul Lefebvre ja koodinimeltään Moukka, palaa sarjan alussa DGSE:n päämajaan Pariisin 20. kaupunginosaan oltuaan kuusi vuotta salaisessa tehtävässä Syyriassa. Ei kuitenkaan mene pitkään, kun Debailly haluaa takaisin kentälle ja myös pääsee. Osa Le bureaun kohtauksista kuvattiin harvinaisesti DGSE:n päämajassa Pariisissa.

Tästä alkaa Le bureaun 50 jakson tarina, joka kattaa vuodet 2011-19 + takaumat 1990-luvulta asti. Katsoin sarjan vasta nyt, koska sen ensimmäisellä esityskerralla Suomessa ei vanhalla televisiollani Yle Areena näkynyt. Kun nyt katsoin ensimmäisen 50 minuutin jakson, tajusin heti, että tämän sarjan laaja-alaista tapahtuma- ja henkilövalikoimaa ei voi kunnolla seurata tavallisen television jakso/viikko-rytmillä, joten katsoin kaikki jaksot vähän yli kahdessa viikossa. Hyvin toimi, paitsi että viimeisen jakson jälkeen seuraavana päivänä oli vieroitusoireita.

CIA, NSA, FSB,
DGSI, Mossad

Sarjan alkuperäinen nimi on Le bureau des légendes, jolla tarkoitetaan kaikkein DGSE:n salaisinta osastoa. Näillä legendoilla tarkoitetaan syvimmissä peiterooleissa olevia soluttautujia, joita yhdessä jaksossa sanottiin sillä hetkellä olevan ulkomailla yhdeksän. Todellinen määrä tämä ei varmaankaan ole, koska tällaiset tiedot ovat kovimman luokan valtionsalaisuuksia. Le bureaun mukaan tiedustelun painopisteet ovat Lähi-idässä, Länsi- ja Pohjois-Afrikassa sekä Venäjällä. Yhteistyötä näytetään tekevän CIA:n, NSA:n ja Ranskan kotimaantiedustelupalvelun DGSI:n kanssa, joskin ulkomaiset tiedustelupalvelut ovat ajoittain vastustajiakin, kuten CIA, FSB ja Mossad.

Vaikka sarja on fiktiivinen, niin kovin vakuuttavalta se vaikuttaa. Sarjan luoja ja useimmissa jaksoissa ohjaajanakin toiminut Eric Rochant on kyllä perusteellisesti saanut asiaankuuluvaa tietoa peitetehtävissä toimineilta entisiltä agenteilta. Todellisuudentuntu on Le bureaussa lähempänä kuin John le Carren kirjoihin perustuvissa elokuvissa, joissa panostetaan enemmän viihteellisiin jännityselementteihin. Esimerkiksi Paul Lefebvren osan näyttelevä Mathieu Kassovitz on roolissaan niin uskottava, että jos tv-sarjoille jaettaisiin Oscar-palkintoja, hän sellaisen ansaitsisi. Muita palkintoja Kassovitz on saanutkin, sillä tätä ennen hänet tunnettiin nimenomaan ohjaajana, ja 1995 hän sai Cannesissa parhaan ohjaajan Palmun elokuvastaan Viha, joka käsittelee Pariisin lähiöissä näkyvästi ilmenevää tyytymättömyyttä, rasismia ja väkivaltaa.

Kassovitzin esittämän pääroolin lisäksi näkyvimpiä ovat alussa mainitsemani Marie-Jeanne Duthilleul (Florence Loiret Caille), agenttien yksi valvoja Raymond Sisteron (Jonathan Zaccai), joka kentällä toimittuaan sai jalkansakin poikki miekaniskusta, Le bureau -osaston johtaja Henri Duflot (Aki Kaurismäen Le Havresta tuttu Jean-Pierre Darroussin), sarjan ainoa epämiellyttävyys Jean-Jacques Angel (Mathieu Amalric), jonka nimi viittaa CIA:n entiseen, paranoijastaan tunnettuun vastavakoilujohtajaan James Jesus Angelioniin, sekä vielä uudeksi soluttautuja-agentiksi otettava Marina Loiseau (Sara Giraudeau), jonka rooli on inspiroitunut Iranissa 2009 pidätetystä tutkijaopiskelijasta epäiltynä DGSE-yhteyksistä ydinteknologiaan liittyvän toiminnan takia.

Tietokonenörttejä DGSE:ssä on useita, ja sen sektorin asioita kuvattaessa maallikkokatsojan ymmärrys ei enää riitä. Sen kuitenkin ymmärtää, että tavallisten kansalaisten seuranta ja valvonta käy nykyisin helposti. Kasvojentunnistus, elektroninen kuuntelu ja netissä tapahtuva vakoilu ovat arkipäivää. Jokaisen ihmisen jäljittäminen ja tunnistaminen on helppoa. Ajankohtainen asia nyt Suomessakin, jossa valvontaa ja turvallisuusviranomaisten toimivaltuuksia on esitetty lisättäväksi. Kohti totalitaristista valvontayhteiskuntaa mennään, kun viranomaisten oikeuksia televalvontaan ja biometristen tietojen, kuten passikuvien ja sormenjälkien, hyödyntämistä pyritään laajentamaan.

Le bureausta piti tekemän jatko-osiakin. Kuudetta tuotantokautta oltiin jo kuvaamassa, kunnes koronapandemia keskeytti työt. Syksyllä 2020 Eric Rochant ilmoitti, että kuudetta kautta sarjasta ei ole tulossa, mutta piti mahdollisena osittain samojen henkilöhahmojen spin-off-elokuvan tekemistä, joskaan ei itse ei aio osallistua sen tekemiseen. Vihjettä on liikkunut siitä, että Canal+ suunnittelisi jotain jatkoa.

Le bureaun tuottaja Alex Berger sanoi Ylen haastattelussa, että kuudetta tuotantokautta oli aikeissa kuvata Suomessakin: ”Toivon, että pääsemme kuvaamaan myös Suomeen. Minua kiinnostaa erityisesti Pohjois-Suomi ja pienet uskonnolliset yhteisöt” (1.7.2020). Toteutuneella viidennellä tuotantokaudella Paul Lefebvren rakastettu Nadia El-Mansour (Zined Triki) oli jo Moskovan lentokentällä ostamassa lippua Helsinkiin, mutta pakeni kesken kaiken, kun tilanne terminaalissa alkoi tuntua pelottavalta.

Amerikkalaiset sen sijaan tekivät jo 2024 uudelleenfilmatisoinnin nimellä The Agency, jonka kymmenessä jaksossa esiintyvät mm. Michael Fassbender, Richard Gere ja Dominic West. The Agency siirsi tarinan CIA:han, mutta seuraa läheisesti alkuperäisen juonta, hahmoja ja jopa monia vuorosanoja.

kari.naskinen@gmail.com

Shakespeare olisi ostanut synttärikortteihin Pride-postimerkit

Postin myyntipisteessä tänään kysyin, onko ilmestynyt uusia postimerkkejä. Kolme erilaista olikin, Europa United -merkki, kukka-aiheinen merkki ja Pride-merkki. Sateenkaarenvärisissä kuteissa olevia ihmisiä kuvaava merkki oli kuitenkin jo loppunut, joten ostin Eurooppa-merkkejä, kun olin lähettämässä syntymäpäiväkorttia veljelleni.

Osui tämä sateenkaarijuttu sillä tavalla kohdalle, että juuri yöpöydällä olevassa englantilaisen Richard Barnfieldin sonettikirjassa (Poesiavihkot #51, 2025) aihetta käsitellään laajasti. Runojen suomentaja Niko Suominen kirjoittaa esipuheessaan, että Barnfield (1574 - 1627) harrasti seksiä sekä naisten että miesten kanssa. Puhumattakaan William Shakespearesta, jonka kaikki 154 sonettia lespo Kirsti Simonsuuri suomensi kirjaan Nautintojen ajan aarre (Yliopistopaino, 2005). Shakespeare oli ilmeisesti bi, joten kyllä hän olisi veljensä synttärikorttiin Pride-merkin ostanut.

Kuningas Charlesin elämäkertakirjan tehnyt Anthony Holden kirjoitti myös Shakespearen elämäkerran, jossa puolusti kovasti runoilijan heterosuuntautumista, mutta Kirsti Simonsuuri sanoi omassa sonettienselityskirjassaan, ettei Holden selvästikään ollut lukenut sonetteja kovin hyvin, eikä varsinkaan ymmärrä runoutta. Ehkä ei, sillä Shakespearen soneteista iso osa on kyllä omistettu ”ihanalle nuorukaiselle”, Fair Youth.

Senkin Suominen selvittää, että Shakespearen sonetissa nro 151 miehen sielu ja liha noudattavat samaa luonnonlakia: virkistyvät heti, kun rakkaus voittaa:

...eikä liha odottele enää järkeilyä,
vaan nimesi kuullessaan ponkaisee pystyyn
voitonpalkintoonsa päin, paisuu kiihkossaan,
ja tyytyy olemaan halpa orjasi
kohoten kankena, vetäytyen sitten viereesi.

Jos Juha ”Watt” Vainio olisi aikoinaan ottanut Isojen poikien lauluihinsa myös Shakespearen sanoituksia, olisi Ylen soittokiellossa olleet laulut saaneet myös kultturellista kohotusta.

Shakespearen soneteissa ovat esillä myös runkkaaminen, sodomia ja kuppa, joten Simonsuuri kirjoittaa, ettei ole epäilystä, etteikö näiden viitteiden taustalla olisi elettyä todellisuutta.

Barnfield oli kymmenen vuotta nuorempi kuin Shakespeare. Barnfield oli kiinnostunut Amerikastakin, jonka jumalkuningattarena esiintyy hänen viimeisessä runokirjassaan rahan henkilöitymä Pecunia. Tämä kirja irvailee Amerikassa jo vauhtiin päässyttä kapitalismia, jolla oli kuolettava vaikutus siihen, mitä nykyisin kutsumme sivistykseksi ja kulttuuriksi – ”luo väistämättä mielleyhtymiä nykytodellisuuteemme”, kirjoittaa Suominen.

kari.naskinen@gmail.com

Tilanne on laiton: osa ihmisistä ei enää sovellu yhteiskuntaan

Suomessa on puoli miljoonaa yli 65-vuotiasta, joilla ei ole taitoja digitaalisten asioiden itsenäiseen hoitamiseen. Heihin pitäisi asentaa jonkinlaiset sovellukset, jotta hekin soveltuisivat tähän muuttuneeseen yhteiskuntaan. Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan varapuheenjohtaja Mia Laiho (Kok) jätti hallitukselle kyselyn, miten jatkossa varmistetaan vaihtoehtoiset palvelut digimaailmasta syrjäytymisvaarassa oleville kansalaisille.

Asiasta on uutinen tämän päivän Helsingin Sanomissa. Toisaalla samassa lehdessä valtiovarainministeriön tietohallintoneuvos Marjukka Ala-Harja jo tavallaan vastaa: linja on, että ensisijaisuus annetaan digitaalisesti asioiville ihmisille ja joitain vaihtoehtoisia kanavia järkätään niitä tarvitseville – ei mitään faktaa.

Lahden kaupunkikehitysjohtaja Olli Alho taas sanoo tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa, että digikännykän lisäksi parkkimaksun voi 20 parkkimittarissa maksaa pankkikortilla. Tulkaapa kehitysjohtaja meille iltapäiväkahville Lahdenkadulle ja jättäkää sovelluspuhelimenne kaupungintalolle, niin ette pysty autoanne tänne pysäköimään, koska täällä ei lähettyvilläkään ole pankkikorttimittaria. Eikä tulekaan Alhon mielestä, vaikka eduskunnan oikeusasiamiehen antaman lausunnon mukaan pankkikortilla pitää pystyä maksamaan.

THL:n selvityksen mukaan yli 65-vuotiaista suomalaisista valtavan iso osa ei osaa ilman apua käyttää internettiä sähköiseen asiointiin. Yli 75-vuotiaista peräti 20 prosenttia ei edes omista ns. älypuhelinta. Sitten tulee eteen tilanteita, joissa yhteiskunta kuitenkin käytännössä pakottaa käyttämään näitä uuden maailman vehkeitä. Jos omaisia ei ole lähettyvillä, joutuu ”pahimmassa tapauksessa jopa naapurin pyytää hoitamaan omia asioitaan”, kuten kansanedustaja Mia Laiho sanoo. Millaisia naapurit mahtavat olla tai jos ei lähinaapureita ole, niin kenet vielä vieraamman saa apuun ja ovatko sen jälkeen omat pankki- ja muut tiedot edelleen vain omassa hallinnassa?

Pelko digimaailman huijauksista on yksi syy, jonka takia monet jättäytyvät tämän toiminnan ulkopuolelle. Kysymys ei kuitenkaan ole vain virallisisten asioiden hoitamisesta. Pankkiasiointi, matkaliput, terveystiedot, hoito-ohjeet jne. Kännykkäsovelluksia pyydetään yhä enemmän yhä moninaisimmissa yhteyksissä. Ruokaostoksetkin maksavat vähemmän, jos operoi sovellusten kanssa. Eikä autolla voi enää mennä joihinkin paikkoihin, koska parkkimaksun hoitamiseen tarvitaan sovellus.

Vanhuusasiavaltuutettu Päivi Topo sanoi tilannetta kokonaisuudessaan käsittämättömäksi: ”Kävin juuri keskustelemassa valtiovarainministeriön johdon kanssa. He totesivat, että tällaisesta on vaikea edes puhua, koska tuollainen tilanne on laiton. Mutta mehän olemme itse rakentaneet yhteiskunnan, joka ajaa ihmiset tällaisiin tilanteisiin. Sitten sanotaan, että älä tee noin.” (HS 12.6.2026)

”Syrjässä olemisen tunne on lisääntynyt. Vihaisuutta, turhautumista, mitättömyyden tunnetta. Nämä ihmiset kokevat paljon nimenomaan kielteisiä tunteita – minä en enää kuulu tänne.”

Lahden kehitysjohtaja Alho sanoo tämän päivän lehdessä, ettei hänen korviinsa ole viime aikoina tullut palautetta maksutavoista. Ollaankohan siellä kaupungintalon tilimuurien suojassa tietoisia mistään muistakaan kaupunkilaisten ongelmista?

kari.naskinen@gmail.com

Toimittajan tehtävä ei ole olla aktivisti

Filosofiapäivillä Orivedellä käsiteltiin tänä viikonvaihteena todellisuutta. Mitä se oikeastaan on, kysyttiin Kriittisen korkeakoulun järjestämässä tapahtumassa. Asia ei ole aivan yksinkertainen. Ihmisillä on luonnollinen tarve pitää kiinni omista todellisuuskuvistaan, uskomuksistaan ja mieltymyksistään, joskus vaikka viimeiseen asti ja vaikka järkikin panisi jo vastaan. Ihminen on usein älyllisesti liian laiska ja heikko epäilemään näitä. Filosofian idea taas on kyseenalaistaa ja kritisoida vallitsevia uskomuksia ja käytäntöjä.

Onneksi meissä kaikissa asuu pieni filosofi. Yksi tunnettu sellainen on toimittaja Ruben Stiller, joka kertoi Orivedellä, miten media luo todellisuutta.

”Eivät ihmiset välttämättä totuutta kaipaa. Enemmän he kaipaavat tunnetta kontrollista ja hallinnasta”, sanoi Stiller.

Hän sanoi, että nuoremman polven journalistien objektiivisuuskäsitys poikkeaa edellisten sukupolvien objektiivisuusihanteesta. Nuoremmat suhtautuvat myönteisemmin ajatukseen, jonka mukaan arvot saavat näkyä journalismissa. Arvot eivät kuitenkaan ole faktoja.

”Toimittajan tehtävä ei ole olla aktivisti”, sanoi Stiller. ”Arvojen ja mielipiteiden sekoittaminen uutis- ja uutisanalyysijutuissa johtaa uskottavuuden romahtamiseen. Mielipiteet pitää erottaa faktoista, tämä vaatimus korostuu myös Journalistin ohjeissa.”

Stillerin havainto oli tietenkin oikea. Nykyisin toimittajien roolia korostetaan. Lehtien uutisjuttujenkin yhteyteen pannaan toimittajan kuva ja nimi, mikä tavallaan antaa toimittajalle luvan olla oma itsensä, olla omien mielipiteittensä kanssa uutistekstin seassa.

Ennen oli toisin. Kun toimittajien asemaa ei ollut nostettu näkyvästi esille, toimittajat kirjoittivat juttuja enemmän lehden linjaa noudatellen. Lehden linja ja mielipiteet tulivat lukijoille selväksi pääkirjoituksissa.

Stiller sanoi, että yleisemminkin on arvojen kanssa poseeraaminen aikamme tauti [tasavallan presidentti etunenässä]. Enemmän pitäisi keskittyä tosiasioihin ja arvoristiriitoihin, joita on, kun ihmisen omat uskomukset, arvot ja teot ovat ristiriidassa keskenään.

”Journalistit uskovat usein omaan myyttiinsä: toimittaja on totuutta rakastava rationaalinen yksilö. Tämä on kaunis valhe. Itsereflektiossa on parantamisen varaa.”

UHKAKUVAT MYYVÄT

Iltapäivien kohu-uutisointi on saanut yhä enemmän sijaa paremmissakin lehdissä. Kun bisnes on kovaa ja kilpailu on kiristynyt sosiaalisen median kanssa, sanomalehdet iltapäivälehdistyvät ja tukeutuvat nekin painajaisskenaarioihin – Venäjä on tulossa rajan yli ja ihmiskunta elää lopun aikojen kaaoksessa...

”Uhkakuvat eivät kuitenkaan ole todennäköisyys skenaarion todennäköisyydestä”, sanoi Stiller. ”Mediassa uhkakuvaskenaario kuitenkin esitetään kuin se olisi todennäköisin vaihtoehto. Uhka myy – ja meidät on evoluutiossa ohjelmoitu reagoimaan uhkaan. Näin media tuottaa toivottomuutta ja negatiivisuusharhaa.”

Filosofiapäivien järjestäjät esittivät teemaan liittyen kysymyksen, mitä se todellisuus oikeastaan on. Elämämme päivät kulkevat ikään kuin omaa rataansa, emmekä juuri ennätä tai halua ihmetellä asioita arkeamme pidemmälle. Heräämme töihin, käymme kaupassa, maksamme verot ja laitamme lapset kouluun ja nukkumaan. Mutta joskus meistä saattaa tuntua, että kaikki ei ole oikein, jotain on pielessä, jotain puuttuu; tässäkö tämä todellisuus ja maailma nyt sitten on? Ei, täytyy olla jotain muutakin!? Synnymme ja kuolemme ja olemme osa luonnon prosessia ja kiertokulkua, mutta tässä välissä olemme nihilistejä, pragmatisteja, uskovaisia, tieteentekijöitä, filosofeja, fasisteja, naturalisteja, ja mitä meitä nyt onkaan, autokauppiaita ja suutareita.

Totuus itki ja syyttömyyttään kauan vannoi.
Nyt hän on köyhä ja sairas ja asunnoton.
Valhe kulkee maailmalla kultaisin vaunuin.
Puhdasverisen tamman vienyt hän on.
(Vladimir Vysotski, 1977)

kari.naskinen@gmail.com

Runokirja on tarpeeton asia?

Venäläisen Zinaida Gippiuksen runokirjan esipuheessa suomentaja Aamos Waher kirjoittaa, että ”runokirja on nykyaikana kaikista tarkoituksettomin ja tarpeettomin asia”. Runoja sinänsä ei hänkään pidä tarpeettomina, mutta varsinkaan nykyrunojen kokoelmat ovat hänen mielestään hyödyttömiä. Neljätoista sivua pitkästä esipuheesta en kuitenkaan täysin päässyt perille tästä ajatuksesta.

Toisaalta Waher rinnastaa runot rukoukseen, jota hän luonnehtii ihmisen luonnollisimmaksi ja välttämättömimmäksi tarpeeksi. Tässä rinnastuksessa on kyllä vinha perä, sillä sekä runon kirjoittaminen että rukous vaativat jonkinlaista pysähtymistä. Sama koskee runojen lukijaa. Runoja ei voi lukea pikaisesti hotkaisemalla, vaan täytyy ajatella syvemmin kuin jalkapallon MM-selostusta tai Ukrainan eksyneistä pommituslennokeista lukiessaan. Runo ja rukous tarjoavat mahdollisuuden ajatella silläkin tavalla itsekseen, ettei oikein ääneen tohdi samaa sanoa.

Aamos Waher on uusi nimi suomentajana. Netistä löytyi tietoa, että hän on kirjallisuustutkija ja suomen kielen maisteriopiskelija Helsingin yliopistossa. Lisäksi hän on ollut korkeakouluharjoittelijana Suomalaisen kirjallisuuden seurassa työskennellen mm. Minna Canthin näytelmien käsikirjoitusten transkriptioiden parissa ja Zacharias Topeliuksen teosten kuvitusten vaihtoehtoisten tekstien laadinnassa.

Jokseenkin yhtä tuntematon runoilija on ainakin meille Zinaida Gippius (1869 - 1945), jonka nyt ilmestynyt kokoelma on nimeltään Pietarin Sapfon säkeitä (2026). Rohkea nimi kirjalle, kun vanhastaan sentään tunnetaan 20 vuotta nuorempi Anna Ahmatova Pietarin tai koko Venäjän Sapfona. Suomalaisille varsinkin Anna Ahmatovan tunnettuus on selvä juttu, sillä jo ennen vallankumousta Ahmatova vietti paljon aikaa Karjalankannaksella Kuokkalassa ja Terijoella, oli 1914 potilaana Hyvinkään keuhkotautiparantolassa ja sotien jälkeen 50-60–luvuilla vietti aikaa Komarovon (Kellomäen) kylässä Suomenlahden rannalla. Haudattunakin hän on Komarovon hautuumaalla.

”Maa, vaikkei kotimaani olekaan,
on muistoissani katoamaton”
kirjoitti Anna Ahmatova Suomesta.

Tämän jutun kuvassa on kuitenkin Zinaida Gippius, josta tämä kuva oli neljä vuotta sitten Venäläisen kirjallisuuden seuran luentosarjan yhteydessä Helsingissä. Tuolloin hän oli esillä venäläisen avantgarden ja symbolismin edustajana.

Joskus 1900-luvun aivan ensimmäisinä vuosina Zinaida kirjoitti voimattomuudesta:

Noustako kapinaan vaiko alistua,
rohkeus ei riitä kuolemaan, ei elämään…
Jumala on lähellä – mutta voi rukoilla.
Tahdon rakkautta - mutten voi rakastaa.

Vielä 1918:kaan ei helpottanut – vai olisiko rukous auttanut:

Runoilijat!
Älkää kirjoittako liian aikaisin,
voitto vielä on Herran kädessä.
Tänään vielä savuavat haavat,
tänään sanat ovat turhia.

Aiheettoman kärsimyksen ja
ratkaisemattoman taiston aikaan
tarvitaan puhdasta vaikenemista
ja ehkä jopa
hiljaista rukousta.

kari.naskinen@gmail.com

Fasismi on sekä surrealistista että todellista

Marcello Clerici on onnistunut pääsemään Italian salaisen poliisin palvelukseen, koska on halunnut sopeutua 1930-luvun fasistiseen Italiaan mahdollisimman hyvin. Bernardo Bertoluccin elokuvan Fasisti (1970) italiankielinen nimi on Conformista, joka paremmin kuvaakin asiaa. Clerici on konformisti eli yhteiskunnan enemmistön normeihin ja arvoihin määrätietoisesti sopeutuva ihminen, jonka mielenmaisemaa Bertolucci kuvaa unenomaisilla näkymillä. Tästä ja jyrkästä valaistuksesta tulee mieleen peräti surrealismi. Tähän kokonaisuuteen liittyy myös mielikuvituksellinen tanssikohtaus ravintolassa, jonka yhden ikkunan alakulmaan on joku pannut Ohukaisen ja Paksukaisen valokuvan – muistikuva vie hetkeksi naurettavuuteen.

Elokuva perustuu Alberto Moravian samannimiseen romaaniin (1951), jossa fasismin olemusta käsitellään. Sen pohja-aineistoa on varmaan ollut myös itävaltalaisen psykoanalyytikon Wilhelm Reichin Fasismin massapsykologia (1933). Elokuvassa Clerici kertoo myös isästään, joka Münchenissä 1920-luvulla asuessaan oli usein käynyt yhdessä oluttuvassa ja kuullut siellä hulluna pidetyn miehen puheita politiikasta. Muut kuitenkin vain innostivat miestä lisää ja ostivat hänelle olutta. Mies oli Adolf Hitler, joka marraskuussa 1923 keskeytti osavaltion johtajan Gustav Ritter von Kahrin pitämän kokouksen Bürgerbräukellerissa, ampui laukauksen kattoon ja julisti vallankaappauksen alkaneeksi. Seuraavana päivänä vallankaappausta jatkettiin Münchenin keskustassa, jossa 16 natsipuolueen jäsentä kuoli. Seuranneessa oikeudenkäynnissä Hitler sai lyhytaikaisen vankeustuomion, jonka aikana hän kirjoitti Landsbergin vankilassa Mein Kampfin ensimmäisen osan (1925).

Ei ihme, että fasismi ja natsismi vaikuttavat surrealistisilta. Juuri nyt tämä sama järjettömyys leviää niin vaarallisella tavalla Saksassakin, että siellä äärioikeistolainen AfD-puolue voi hyvinkin seuraavissa vaaleissa nousta maan ykköspuolueeksi. Monessa muussa Euroopan maassa samanlainen surrealismi surraa kiihtyvällä voimalla.

Marcello Clerici menee loppuun asti. Hän ei ole ideologisesti fasisti, kunhan vain haluaa sulautua voittajiin. Vanhat ystävyyssuhteetkin joutuvat hylätyiksi, mutta kaikki on lopulta turhaa. Jean-Louis Trintignant uransa parhaassa roolissa konformisti Clericinä romahtaa moraaliseen tyhjyyteen ja yrittää etsiä uutta sopeutumisen tapaa ja uusia hyväksyttäviä normeja. Näin hänestä tulee myös opportunisti, takinkääntäjä. Tämän käännöksen tärkeyden hän tajuaa viimeistään huhtikuun lopulla 1945, kun näkee, että Benito Mussolinin patsaan katkaistua päätä vedetään Roomassa pitkin Enkelten siltaa, ja alkaa karjua vihaisia antifasistihuutoja.

Bertolucci käyttää visuaalisena symboliikkana myös Platonin kuuluisaa luolavertausta, joka muodostuu valosta ja varjoista. Platonin kertomuksessa ihmisiä asuu kahlittuina luolassa, jossa heillä on valona vain takana palava tuli. Se heijastaa edessä olevaan seinään varjokuvia esineistä. Yhtenä päivänä yksi vangeista vapautuu ja kohtaa luolan ulkopuolella auringonvalon. Vähitellen hän ymmärtää asian, hän on saavuttanut tiedon valon ja näkee todellisuuden olevan aivan muuta kuin pelkät varjot. Bertoluccin monen elokuvan mestarikuvaaja Vittorio Storaro käyttää voimakkaita kontrasteja, joissa valo ja varjot kuvaavat Clericin sisäistä ristiriitaa pyrkimyksessä sopeutua fasistiseen yhteiskuntaan. Kuvissa on massiivisia arkkitehtonisia linjoja, pylväitä ja moderneja fasistisia rakennuksia, jotka korostavat perusitalialaisen yksilön alistumista koneistolle. Onkin sanottu, että Storaro teki elokuvasta visuaalisen opintokappaleen.

AfD:n (Vaihtoehto Saksalle) sekä muiden äärioikeisto- ja fasistipuolueiden kannattajat ovat kuin Platonin ”luolaihmisiä”, jotka eivät vielä ole nähneet oikeaa valoa. He elävät samanlaisessa epätodellisuudessa kuin Ohukainen ja Paksukainen komedioissaan, mutta kuitenkin niin, että äärioikeisto vaarantaa koko demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän tavoitellessaan totalitaristista järjestystä.

kari.naskinen@gmail.com

Saksa pyysi Lapin polttamista anteeksi, mutta ei maksanut penniäkään

Ikkunanpesun yhteydessä piti isolla kirjoituspöydällä olevat paperikasat nostaa lattialle. Samalla osui silmiin lehtileike vuodelta 2002, siinä kerrottiin, että Lapin maaherra Hannele Pokka oli ottanut esille saksalaisten Lapin sodassa aiheuttamien tuhojen korvausasian. Sotakorvauksia ei ole saatu, vaikka Natsi-Saksan joukot tuhosivat 1944-45 yli 2/3 alueen rakennuskannasta, kymmeniä tuhansia koteja, kouluja ja kirkkoja sekä 730 maantie- ja rautatiesiltaa, 50 lossia ym. ym. Kostoksi saksalaiset paetessaan levittivät Lappiin vielä 130 000 maamiinaa, 600 000 kranaattia ja 4000 lentopommia. Aineelliset vahingot Suomelle olivat suunnattomat, minkä lisäksi sodan päätyttyä räjähteet tappoivat yli 200 siviiliä, joista 60 oli lapsia. Miinanraivaajia kuoli 70 ja loukkaantuu 140.

Sotakorvausneuvotteluja ei käyty, mutta myöhemmin suomalaiset poliitikot ovat vaatineet Saksalta korvauksia. Virallinen korvauslinja kuitenkin oli, että penniäkään ei tule. Saksan liittopresidentti Johannes Rau vain esitti pahoittelunsa Lapin tuhoista vieraillessaan Suomessa 2001. Ilmeisesti ajateltiin, että koska molemmat maat olivat sodassa samalla puolella ja hävisivät, niin ei tässä enää mitään keskinäisiä korvauksia ruveta makselemaan. Nuolkoot haavansa molemmat.

Vielä syksyllä 1971 Ahti Karjalaisen hallitus esitteli ulkopoliittisen aloitteen, jolla pyrittiin normalisoimaan suhteet sekä Länsi- että Itä-Saksaan. Tavoitteena oli turvata Suomen puolueettomuusasema ja edistää Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssia (Etyk). Yksi osa tätä esiteltyä Saksan-pakettia oli Saksan aiheuttamien tuhojen selvittäminen ja korvaaminen. Ulkoministeri tuolloin oli Väinö Leskinen. Aloite oli Suomen ulkopolitiikan kannalta rohkea ja riskialtis, sillä se haastoi suurvaltojen etupiiripolitiikan. Vaatimukset herättivät vastustusta niin Moskovassa kuin molemmissa Saksoissakin, mutta tasoittivat lopulta tietä suhteiden normalisoinnille ja Etykin toteutumiselle 1975. Sotakorvauksista puhumisesta ei kuitenkin tullut mitään.

Sen sijaan Kreikka sai 1960-luvulla Länsi-Saksalta 115 miljoonaa Saksan markkaa (60 milj. dollaria) korvauksina siitä, että Natsi-Saksa miehitti Kreikkaa verisesti 1941-45. Pariisin rauhansopimuksen ansiosta Kreikka sai korvauksia myös liittoutuneiden kautta 25 milj. dollaria.

Saksalaisten ja italialaisten ryöstöpolitiikka oli aiheuttanut Kreikassa nälänhädän vuosina, johon kuoli ainakin 200 000 ihmistä. Natsit syyllistyivät moniin sotarikoksiin kostona vastarinnasta ja Kreikan juutalaisyhteisö tuhottiin lähes täysin. Esimerkiksi Thessalonikista kuljetettiin 50 000 juutalaisista keskitysleireille, erityisesti Auschwitziin.

Kreikan mielestä sotakorvaukset jäivät pieniksi, ja kiista asiasta jatkuu edelleen Saksan kanssa. Suomi on tyytynyt nollaan. Milloinkahan alkavat korvausneuvottelut Ukrainan kanssa lennokkien aiheuttamista vaaroista ja mahdollisista tuhoista? Meillä ainakin ikkunat ovat nyt puhtaat, niin näkee hyvin, jos niitä lentopommeja lähestyy.

kari.naskinen@gmail.com