tiistai 18. kesäkuuta 2024

Polta pilvi, lue latina, ei näy naamastasi ajan patina


Otsikon runoilija on huumekyttä Alvin Luther Regency. Sivistyneitä miehiä nämä rikoskirjallisuuden
kovimmat kundit, kuten Mike Hammer, Philip Marlowe, Sam Spade ja Regencyn kaveri Tim Madden, johon vasta nyt tutustuin. Norman Mailerin Kovat kundit eivät tanssi (1984) oli joskus jäänyt siihen rästipinoon, josta kirjat piti lukea kesälomalla tai lopulta eläkkeellä. Mailerin ”kioskikirja” oli kuitenkin sillä tavalla tuttu lukemattakin, että joskus Seurahuoneen Häränsilmässä piti joillekin tanssiin hakemaan tulleelle misulle sanoa, että kovat kundit eivät tanssi. Samankaltaisen klassikkosanonnan kuulin eilen katsottuani Cecil B. DeMillen Lännen sankarit (1936), jossa Wild Bill Hickok tapaa laittoman asekauppiaan John Lattimerin Deadwoodin saluunassa. Lattimer sanoo, että hän on lähdössä pois kaupungista myymään muka puhvelinnahkoja. Hickok sanoo: ”Kuolleet eivät kävele.”

Nyt vihdoin selvisi, mistä Tim Maddenin sanonta tuli. Madden on nuoruudessaan nyrkkeillyt ja siinä pitää tanssia kuin
Cassius Clay, joka pyörähteli, tanssi kuin perhonen, iski jabin ja tanssi taas alta pois. Maddenin isä kertoo pojalleen istuneensa kerran yökerhon pöydässä raskaansarjan Rocky Marcianon, Tony Canzonerin ja Tony Galenton sekä mafiapomo Frank Costellon kanssa. Paikalla oli myös Costellon vaimo, joka halusi tanssia. Nyrkkeilijät tanssivat, mutta Costello pudisti päätään: ”Kovat kundit eivät tanssi.”

Kirja on Norman Mailerin tuotannossa erikoisuus. Erinomainen tämän lajityypin teos. Suoraviivainen kertomus, joka ilman taiteellisia takaumia etenee Maddenin vaimon katoamisesta kovaan loppuun asti.
Arto Häilän suomentama teksti menee kuin pikajuna, jossa kaikki saavat kuulla kunniansa, Jumala, hinttarit, muuten vain nössöt ja huonot naiset, vaikka heillekin on käyttönsä.

Kielikuvat ovat kuin
Anza Mertarannan kiekkoselostuksissa, mutta jonkin verran hiotumpia. Miesten jutut ovat tietenkin kovia, sillä juttua tulee, kuten varsinkin Regencyltä, joka sanoo, että ne päivät ovat harvassa, joina ei polkaise kahta naista. Juttua tietenkin syntyy, koska verenkierrossa on aivojen puheyksikköä virkistävää bourbonia enemmän kuin hemoglobiinia. Eliksiiriä tähän olotilaan antavat lisää huumeet, ja helppoa on johtopäätöksien teko laaja-alaisesti keittiöfilosofian ja -psykologian avulla.

Yhden murhatun jäämistöstä löytyy kirje, jossa tämä mainitsee säveltäjäsuosikeikseen
Sibeliuksen, Schubertin ja Saint-Saensin. Tämä edustaa sitä sivistyspuolta, jota näissä kovaksikeitetyissä rikoskirjoissa hyvin usein on. Tim Madden on baarimikko ja kirjailija, joten tietopiiri on laajaa ja syvään kokemukseen perustuvaa. Kuvataiteilijoista Madden on innostunut eniten Cezannesta, ja kirjailijanimistä vilahtelevat Andre Gide, Ernest Hemingway, Dylan Thomas ja John Updike, jolta Madden on lukenut ylivoimaisesti parhaan pillunkuvauksen novellista Naapurin vaimo.

Sen sijaan Joseph Brodskya ei mainita, vaikka Brodsky 1975 kirjoitti pitkän runon tämän toisen Imperiumin itäkärjelle Cape Codille.

H
ieno osa-alue Mailerin kaunokirjallisessa proosassa on olosuhteiden ja tunnelmien kuvaukset. Madden asuu New Yorkin yläpuolella Cape Codin niemimaasuikaleen kärjen pienessä Provincetownin kaupungissa merenrannalla. Netin karttapalveluista hain kirjan aikana monta paikkaa, joissa Madden Porschellaan kävi, jotta pääsi tunnelmiin mukaan. Tutuiksi tulevat tietenkin Provincetownin ja lähiseudun baaritkin, joista yhden kutsumanimi on Veriämpäri, koska siellä on usein tapeltu. Vaikka niinhän meillä Lahdessakin on yksi Murhabaari aivan loogisesta syystä.


Norman Mailer (1923-2007) sanoi joskus olevansa peloissaan siitä, että maailma muuttuu aina vain kammottavammaksi. Tällaiset kovien kundien kertomukset eivät alkuunkaan edusta sitä kehitystä, josta hän Harvardista valmistuneena insinöörinä alkoi va
nhemmalla iällään olla huolestunut. Ei kaukaa hae, etteikö jossain vaiheessa oltaisi siinä pisteessä, mistä Mailer aloitti: Alastomat ja kuolleet (1948).

"Olemme kaikki niin syyllisiä tapaan, jolla olemme antaneet ympärillämme olevan maailman muuttua rumemmaksi ja mauttomammaksi joka vuosi, että antaudumme kauhun valtaan ja uppoudumme siihen."
(Norman Mailer)

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 14. kesäkuuta 2024

Selfie kännykässä on nykyajan tosi


Vaikka
Alexander Stubbin virallinen presidenttikuva ei ole selfie, se kuuluu siihen uuteen tyyliin, josta kaikkien edellisten presidenttien muotokuvat ovat poikenneet merkittävästi. Ehkä yllättäen eniten juuri Stubbin edeltäjän Sauli Niinistön virallinen valokuva, joka ei muistuta edes elävää ihmistä. Stubbin kuva on juuri sellainen totuuskuva, jollaisena me hänet tunnemme. Tasavallan presidentti on laskeutunut jalustalta. Tänään alkaneen XXXI Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen teemana on tänä vuonna ”Kirjallisuus ja peili”, joka heti perjantaina sai aikaan vilkkaan keskustelun, kun todettiin, ettei peilikään aina kerro totuutta.

Kirjailija Harry Salmenniemi sanoi avausalustuksessa, ettei peiliin absoluuttisena totuudenpaljastana voi luottaa siinä missä kirjailijoihinkaan. Peilikin rajaa asioita ulkopuolelle, koska siinä on kehykset. Niin tekee kirjailijakin, ei kaikkea ole mahdollista kirjoittaa.

Totuuskin muuttuu, kun sitä käsittelee, kuten kaksi autofiktioromaania kirjoittanut Salmenniemi kertoi omasta kokemuksestaan. Häneltä oli yhdestä käsikirjoituksesta hävinnyt kahden kappaleen mittainen pätkä, jonka hän muilta kiireltä ehdittyään kirjoitti uudelleen parin kuukauden kuluttua. Mutta kas kummaa: kun se hävinnyt kohtakin myöhemmin löytyi, kävi ilmi, että nämä kaksi versiota olivat aika erilaisia.

Tuli sitten yhdessä keskustelupuheenvuorossa esille
nykyajan selfiekulttuuri, joka on tavallaan tehnyt ihmisistä tasa-arvoisempia kuin ennen. Kuninkaiden ja muiden superjulkkisten rinnalle arkijulkisuuteen ovat nyt pamahtaneet kaikenkansan lyylit ja lasset. Eikä kuvia retusoida tai jotenkin muuten parannella – eikä ole vain kuvia kännykän ruudulla, vaan joka jannu voi tehdä itsestään tai kavereistaan elävää videokuvaa kaikkien nähtäväksi.

Kuva ei
valehtele? Tämäkään väite ei kokonaan pidä paikkaansa, ja saa nähdä, mihin jo lähitulevaisuudessa mennään tekoälyn kanssa, kun se alkaa olla jokaisen selfienottajan käytössä. Kirjailijat sen sijaan ovat aina valehdelleet, keksineet juttuihinsa parannuksia, säätäneet niitä paremmin kokonaisuuteen sopiviksi. Englantilainen Hollie McNish sanoi tämän olevan hänenkin tapauksessaan aivan normaalia, mutta lopputulos on kuitenkin sellainen, etteivät poikkeamat todellisuudesta muuta kirjan sisältöä.

Salmenniemen kertoma esimerkki kuvaa asiaa hyvin siltäkin kantilta, ettei todellisuuden kiertäminen läheskään aina ole tahallista. Muisti
ssa on epätarkkuuksia. Vaikka eihän kaunokirjallisuus mitään tietokirjallisuutta ole. Eikä tämä aihe ole ensimmäistä kertaa kirjailijakokouksen teemana, vuonna 1991 se oli "Kirjallisuus ja muisti".

Minäkin joudun tätä
nyt kirjoittaessani olemaan paljolti muistin varassa, vaikka tulin kirjailijakokouksesta vain muutama tunti alustusten jälkeen, mutta koska vanhoilla kirjoituskoneilla takominen on vioittanut sormeni, on muistiinpanojen tekeminen kynällä hankalaa. Lisäksi kokouksen ja kotiintulon välissä oli käynti kansainvälisillä suurmarkkinoilla kebab-lounaalla. Harmi vain, että jo kolmatta vuotta on markkinoilta pois saksalainen bratwurst-ravintola. Huomiseksi katsoin jo valmiiksi shaslik-ravintolan.

Hollie McNishin keskeinen aihe oli naisten masturbointi. Siitä riitti keskustelemista niin pitkään, että nimenomaan tämän naisten runkkaamisesta kirjoittamisen analysoinnin jätin kesken ja lähdin keb
abille. Vaikka niinhän ruotsalainen Ulf Örnkloo sanoi 1977 Lahden kirjailijakokousta Baabelin norsunluutorniksi. Vanhat tarinat kertovat, että aikoinaan Mukkulassa meno olikin hurjempaa kuin nyt entisellä kansanopistolla, jonka pääoven yläpuolella on tekstiElämän totuutta etsi”. Peilistä näkee, että totuuksia on enemmän kuin yksi, Mukkulassa oli omansa ja kansanopistolla omansa. Vuonna 1991 oli Mukkulassa 115 kirjailijaa, joilta meni 149 koria olutta, 97 viinipulloa ja 48 votkapulloa.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 13. kesäkuuta 2024

Köyhän onni on illuusio


Wihurin rahaston kansainvälisen palkinnon
viime vuonna saanut Emmanuel Saez on parhaillaan Suomessa, jossa hän osallistuu eriarvoisuustutkijoiden seminaariin. Saez on Berkeleyn yliopiston taloustieteen professori, joka Helsingin Sanomien haastattelussa Saez sanoo, että eriarvoisuuden kasvun toivottiin lisäävän talouskasvua, jolloin rikkaiden vauraus valuisi lopulta myös köyhien iloksi, mutta niin ei ole käynyt. - ”Monet talousteoriat ovat pitkälti tarinoita ja myyttejä”, Saez sanoo. (HeSa 14.6.2024)

Tällä hetkellä tuloerot maailmassa kasvavat historiallisen kovaa vauhtia. Katsoin eilen elokuvan Musta Orfeus (1959), joka pohjautuu antiikin Kreikan mytologiasta tuttuun tarinaan Orfeuksesta ja Eurydikestä. Tässä Albert Camus´n ohjaamassa elokuvassa ollaan Rion karnevaaleilla. Muutamassa kohtaa aivan kuvan reunassa näkyy iso Kristus-patsas Corcovadovuoren laella, mutta siitä ei ole apua köyhälle kansalle, joka edelleen kärvistelee yhdessä tuloeroiltaan vaikeimmassa tilanteessa maailmassa.

Elokuva on jäänyt parhaiten mieleen kauniista melodiasta. Laulun sanoissa puhutaan väistyvästä yöstä, jonka nouseva koi hävittää ja tuo tilalle rakkauden päivän. Tätä
Luiz Bonfan säveltämää laulelmaa esittää elokuvassa raitiovaununkuljettaja Orfeu, joka rakastuu maalta serkkuaan tapaamaan tulevaan Eurydiceen. Asiat eivät kuitenkaan ole kuten Orfeun tekemässä laulussa. Sekä elokuvan alussa että lopussa laulu kuullaan erilaisilla sanoilla: ”...köyhän onni on karnevaalin suuri illuusio...” Eli kerran vuodessa faveloidenkin asukkaat pääsevät kiinni onnen reunaan, vaikka se onkin pelkkä illuusio. Voi vaikka kuvitella olevansa prinsessa tai voittavansa arpajaisissa satasen.

Eikä illuusio tietenkään toteutu. Emmanuel Saezin sanoin rikkaimmat saavat suurimmat tulonsa suuryritysten voitoista, ja lisääntyvät voitot päätyvät heidän taskuihinsa. Elokuvassa Eurydicen kintereillä on koko ajan Kuolema, sellaisen karnevaaliasun päälleen pukenut mies. Illuusio haihtuukin ja lopulta Orfeu lähtee etsimään rakastettuaan Manalasta, joka tässä tapauksessa on jokin valtavan iso virastolaitos. Portilla on tutusti Kerberos-koira, jonka Orfeo nukuttaa alkuperäisen myytin mukaisesti laulullaan. Eurydice löytyy, mutta mikään ei enää auta.

Toisenkinlaisia loppuja on samasta tarinasta tehty, ainakin Jean Cocteaun elokuvassa Orfeus (1949), jossa runoilija Orfeus rakastuu mustapukuiseen naiseen. Tämä osoittautuu Kuolemaksi, joka on päättänyt itse kuolla, jotta hänestä tulisi "kuolematon runoilija". Tuomioistuin lähettääkin Orfeuksen ja Eurydiken Manalasta takaisin elävään maailmaan. Orfeus saa tietää, että hänestä tulee isä, ja hänen elämänsä alkaa alusta. Kolmantena pyöränä on autonkuljettaja Heurtebise, joka lopussa kulkee Kuoleman kanssa raunioiden läpi kohti päätöstä.

Onnellisestikin päättyviä versioita tästä on olemassa. Christoph Willibald Gluckin oopperassa Orfeus ensin revitään vuorilla kappaleiksi, kun tämä suree rakastettuaan. Orfeuksen pääkin heitetään jokeen, missä se edelleen huutaa Eurydiken nimeä. Koska kuitenkin oli kysymyksessä keisari Franz I:n nimipäiväooppera, siinä piti olla toisenlainen loppuratkaisu. Ensiesitys oli 5.10.1762 Wienin Keisarillisessa hoviteatterissa, jossa Orfeus sai antiikin tarinasta poiketen uskollisen rakkautensa takia Eurydiken takaisin.

Sitten on vielä Jacques Offenbachin operetti Orfeus manalassa (1852), josta jokainen on kuullut Manalan tanssimusiikin Can-can.

Meillä oikeassa elämässä kuolema tulee
monilla tavoilla. Ilmastonmuutoksen takia Euroopassakin kuoli viime vuonna 60 000 ihmistä ja köyhyys tappaa lisää, koska elinolot ovat kurjat, eikä sairauksiinkaan saa riittävästi hoitoa. Emmanuel Saez kertoo, että USA:ssa hintojen noususta eli inflaatiosta putsatut reaalitulot ovat köyhimmän puolikkaan kohdalla pysyneet 80-luvulta lähtien käytännöllisesti katsoen lähes samoina. Samaan aikaan huipputuloisten reaalitulot kaksinkertaistuivat. Samalla käy niin, että omaisuuden voimakas keskittyminen johtaa aina myös näiden omistajien poliittisen voiman kasvuun.

Ei väisty tummeneva yö.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. kesäkuuta 2024

Suomi on litistynyt pelkäksi rajavyöhykkeeksi


”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia”, sanoi Padasjoen kappalaisen poika
Adof Ivar Arwidsson 1800-luvulla, kun Suomi oli siirretty Ruotsin kuningaskunnasta Venäjän keisarikuntaan autonomiseksi suuriruhtinaskunnakseen. Lopullisesti Suomen kansa sai oman suomalaisen valtionsa 1917, ja siitä alkoi se vaihe, jota Matti Klinge käsittelee kirjassaan Bernadotten ja Leninin välissä (WSOY, 1975). Sekään vaihe ei kuitenkaan kestänyt kuin reilut sata vuotta, sillä enää Suomi ei ole Bernadotte-suvun kuningaskunnan ja Venäjän välissä, vaan yhdessä Ruotsin kanssa Nato-maana suoraan Venäjää vastaan sekä käytännössä että kuvaannollisesti. Puolueettomuus Ruotsin ja Venäjän välissä on hylätty, joten emme ole missään välissä, vaan litistyneenä pelkäksi idän ja lännen rajavyöhykkeeksi.

Klingen kirjan nimi ei ole oikein, sillä Lenin ei ollut Suomen vastapuoli, koska Suomelle itsenäisyyden antanut Lenin oli kansojen itsemääräämisvallan kannattaja. Vastakkainasettelu alkoi vasta Leninin sairastumisen ja varsinkin kuoleman jälkeen, kun NKP:n pääsihteeriksi oli keplotellut Stalin.

Suuriruhtinaskuntana Suomen asema oli ollut hyvä. Kuten Klinge kirjoittaa, Venäjä salli Suomelle sen uskonnon, virallisen kielen, lainsäädännön ja hallintolaitokset entisellään, eikä
Aleksandereiden eikä Nikolaiden tavoitteena ollut Suomen samankaltaistaminen ja sulauttaminen emämaahan. Vähitellen tilanne oli kuitenkin alkanut muuttua, kun 1800-luvun jälkipuoliskolla fennomania sai jalansijaa.

Junanradan valmistuttua Pietariin keskinäiset suhteet toisaalta paranivat, mutta suomalaisuusaate joka tapauksessa voimistui. Vuonna 1870 juhlittiin Helsingin ylioppilastalon vihkiäisiä ja nautittiin Pietarista pikajunalla tuotuja viinirypäleitä, kun samalla kuunneltiin juhlapuhetta, jossa varoitettiin ”Idän miehen” pyrkimyksistä Suomen suhteen.

Mielipiteet erkanivat jyrkästi. Esimerkiksi Viipurin läänin kuvernööri Casimir von Kothen kirjoitti yhdessä yksityiskirjeessään, että ”idästä tuleva ilma on puhtaampaa kuin lännestä tuleva ja se on siksi asetettava etusijalle”. Vuosisadan lopulla oltiin joka tapauksessa edetty jo sellaiseen tilanteeseen, että keisariparin kuvia vaihdettiin Runebergin ja Topeliuksen kuviin.

Suomen saatua itsenäisyyden oli Ruotsin Bernadotte-kuninkaana Kustaa V, ja kun Suomi ja sen historiallinen emämaa Ruotsi liittyivät Natoon, kuninkaana oli Kaarle XVI Kustaa. Nyt marssitaan yhtä jalkaa ja tukena ovat kohta Suomeen tulevat USA:n DCA-joukot. Enää ei tarvita taitavaa ulkopolitiikkaa eikä kunnioitettavaa puolueettomuuspolitiikkaa, vaan luotetaan kaikessa aseistautumiseen. Pakko onkin, koska Suomen herrat halusivat Suomesta Naton rintamataistelujoukon - Ruotsilla on helpompaa.

Eikä enää päde sekään, minkä Siegfried sanoo Richard Wagnerin oopperassa Jumalten tuho: "Idän ja lännen välissä on pohjoinen." Pohjoismaat ovat luovuttaneet oman pohjoisensa Natolle.

Omi
sta Suomen asioista huolehtiminen ei uudessa tilanteessa ole kunnolla mahdollistakaan, koska ”Nato-maana sekä Yhdysvaltain ja Britannian erityisenä liittolaisena Suomella ei sitä ylellisyyttä enää ole”, kuten poliittiseen historiaan erikoistunut valtiotieteiden tohtori Juhani Suomi kirjoittaa juuri ilmestyneessä Kanava-lehdessä 4/2024.

Ulkopolitiikasta puhuminen on vaihtunut turvallisuuspolitiikan korostamiseen. Tasavallan presidentin johdolla on peräänkuulutettu ”kykyä olla kova” ja päämiehen jäljessä ovat marssineet pienemmät satraapit hallituksen ja eduskunnan oikealta laidalta sekä valtamediasta.

Suomalaisia emme enää ole, venäläisiä varten meillä on paremmat aseet kuin viimeksi, olkaamme siis natolaisia.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 31. toukokuuta 2024

Kiinalainen toimii


Viivi sanoi Wagnerille, että älä hanki tavaraa, vaan kokemuksia. Noudatin neuvoa sillä tavalla, että hankin kokemuksia kiinalaisesta Temu-verkkokaupasta ja hankin sieltä tavarankin. Temusta on viime aikoina kohistu, kun se on niin halpa ja toimiva. Lisäksi on protestoitu sen röyhkeästä markkinoinnista ja manipuloivasta myyntitekniikasta. Näistä asioista tunnen nyt vain halpuuden ja hyvän toimivuuden. Siitä markkinoinnista en tiedä mitään kai siksi, ettei minulla ole ns. älypuhelinta, jota kautta myynninedistäminen ilmeisesti tapahtuu.


Siispä panin sisään tilauksen pienoismallin (1:43) Ferrarista F1-75 (2022). Hinta 15,39 euroa + toimitusmaksu 0 euroa. Oli hyvin edullinen, koskapa edellinen pienoismalliostos samaa mittakaavaa olevasta Ford Fiestasta maksoi suomalaisesta verkkokaupasta 36 euroa. Kuitenkin tavallinen henkilöauto on muodoiltaan kuin yksinkertainen laatikko verrattuna moderniin F1-autoon kaikkine pienine yksityiskohtineen.

Tein tilauksen helposti suomenkielisten ohjeiden mukaan 22.5. ja paketti oli kauppakeskuksen aulan noutolokerossa 29.5. Lisäksi tilauksen yhteydessä sanottiin, että jos paketti tulee myöhemmin kuin 6.6., saan hyvitystä 5 euroa.

Tunnen pienoismallit hyvin ja saamani tuote on täysipainoinen. Tämänkin Ferrarin oli valmistanut alan ykköstekijöihin kuuluva italialainen Bburago, jonka tuotantolaitos toimii nykyisin Kiinassa. Jo vuosikausia nämä Ferrarit ovat tulleet Kiinasta, välillä muutamia tuli Thaimaasta ja alkuperäiset ovat tietenkin Made in Italy. Yksi harvinaisuus autokokoelmassani on peltinen taksi Espanjasta ja ralli-Ladan pohjassa on merkintä CCCP.

Temu-netissä oli myös maininta puiden istutuksesta, johon osa ostohinnasta menee. En huomannut kirjoittaa tekstiä ylös, mutta johonkin hyvään tarkoitukseen Ferrarin hinnasta osa meni. Eli erittäin hyvä kokemus.

Sen sijaan kun eilisaamuna yritin Suomen Terveystalon chat-järjestelmän kanssa keskustella, niin tämäkin chat-automaatti edellisten tavoin vastasi, ettei ymmärrä kysymystä. Antoi kuitenkin ohjeen kysymyksen esittämiseen jollekin ihmiselle. Sen teinkin valmiiseen lomakkeeseen, mutta ei ole vastausta kuulunut. Kysymykseni oli kuitenkin varsin yksinkertainen, kun vain tiedustelin, onko ”oma” urologini vielä firman palveluksessa vai jäänytkö eläkkeelle, joten varaisinko ajan joltakin toiselta lääkäriltä. (Pitää nimittäin PSA-testi kerran kahteen vuoteen ottaa ja käydä tuloksen kanssa vastaanotolla.)

Muut terveydenhoitoasiat olen hoitanut tavallisessa terveyskeskuksessa. Sinne kun on soittanut, on takaisinsoitto tullut joka kerta tunnin sisällä. Pitää siirtää PSA-verikokeetkin sinne.

Viimeksi eilisiltana vielä yhdessä nettioperaatiossa. Yritin tilata Filmihullu-leffakaupasta Francois Truffautin Mississipin velhon (1969), jota en ole 30 vuoteen nähnyt. Ei onnistunut, koska nettisivu pyysi vahvistamaan, että olen ihminen. Klikkasin, että olen, mutta ei auttanut. Pyysi uudestaan, mutta ei toiminut, vaan jotain kummia venkoiluja edelleen ja klikattavan ruudun kohdalla pyöri ympyrä. Tilaan tämän dvd:n Temusta.

Mistähän kinuskit ovat Temu-nimen keskineet? Ei tule mieleen muuta kuin
Naftali Temu, joka Meksikossa 1968 voitti kymppitonnin ja oli vitosella kolmas.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 30. toukokuuta 2024

Suomella ja Venäjällä on aina ollut monikulttuurinen rajapinta


Monivuotinen kansainväli
nen tutkimushanke "venäläisestä kirjallisuudesta ja Suomesta" on valmistunut ja ilmestynyt kirjana, joka on myös vapaasti luettavissa verkossa. Kirjan nimi on Henkinen muuri – suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800 - 1930 ja sen on kustantanut Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kirjan on toimittanut Helsingin yliopiston venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Tomi Huttunen, joka sai kirjoittajiksi toistakymmentä asiantuntijaa.

Kirjassa käydään perusteellisesti läpi venäläistä kirjallisuutta, vanhaa ja uutta. Yksi toteamus on, että Suomen ja Venäjän välillä ei ole koskaan ollut kyse harmonisesta kumppanuudesta, ei politiikassa eikä myöskään kirjallisuushistoriassa. Jo autonomian aikana suomenmielisyys otti yhteen Venäjän kolonialistisen kielipolitiikan ja slavofilian kanssa. Toisaalta maiden välillä on aina ollut monikulttuurinen rajapinta – pietarinsuomalaisia, inkeriläisiä, Viipurin monikielisiä, baltiansaksalaisia ja karjalaisia sukuja, kirjallisia toimijoita ja kääntäjiä.

Kokoomateos täyttää olennaisia aukkoja kirjallisuussuhteiden historiassa, jota tätä ennen ei ollut näin systemaattisesti selvitetty. Hankkeessa tuli nyt esille esimerkiksi, että venäläisen kirjallisuuden ruotsinnokset ja suomennokset ovat vanhempia kuin aiemmin on luultu. Samoin suomalaisen kirjallisuuden venäjännöksiä on tehty enemmän kuin on tiedetty.

Hanke toteutett
iin Suomen kulttuurirahaston ja Raija Rymin-Nevanlinnan rahaston tuella Helsingin yliopiston kielten osastossa yhteistyössä Suomen kansalliskirjaston kanssa. Tutkimushanke koski siis aikaväliä 1800 -1930 ja tarkastelussa oli myös venäläisen kirjallisuuden käsityksiä Suomesta ja suomalaisista sekä päinvastoin. Tutkijakirjoittajat ovat sekä suomalaisia että venäläisiä.

Esimerkkejä kirjan sisällöstä otsikkojen muodossa:
- Anton Tshehovin vastaanotto autonomian ajan Suomessa.
- Venäläisten emigranttien kirjallinen toiminta sotienvälisessä Suomessa.
- Neuvosto-Karjalan suomenkielinen kirjallisuusliike 1920-luvulla.
- Venäjä ja Neuvostoliitto suomalaisissa avantgardelehdissä 1930-luvulla.
- Lukijoiden suosikki Ivan Turgenev.
- Miehuullinen Dostojevski.
- Aikalaisten näkemyksiä Leo Tolstoista.
- Kalevalan kahtalainen vastaanotto Venäjällä.
- L. Onerva ja Venäjä.

Tämäkin kirja todistaa omalla tavallaan, että Venäjän ja Ukrainan sota ei ole kokonaan lopettanut maidenvälisiä suhteita.
Putin saa kuulla kunniansa, joka mennyt jo onkin, mutta Pushkin ei ollut sodasta päättämässä, joten hän ei ole boikotissa. Rajapinta siis on yhä olemassa, vaikka raja taas onkin railona auki.


Helsinki Art & Plow -
festivaalin yhteydessä järjestetään viikon kuluttua 8.6. tilaisuus, jossa on vieraana Jukka Mallinen, Lahdessa 1950 syntynyt kääntäjä, esseisti ja toimittaja. Parhaiten hänet tunnetaan venäläisen kirjallisuuden suomentajana, mitä työtä hän on nyt tehnyt 50 vuotta.

Jukka Mallinen opiskeli Moskovan yliopistossa venäläistä kirjallisuutta, mutta työskenteli myös bisnespuolella 80-luvulla, kun kääntäjiä tarvittiin idänkaupassa. Vuosina 1993-95 hän johti Suomen Pietarin-instituutti ja 2006-09 hän toimi Suomen PEN:n puheenjohtajana. Näkyvästi kirjallisuuteen hän tuli jo 1981, kun Kulttuurivihkot-lehti julkaisi hänen käännöksinään valikoiman uutta venäläistä runoutta, mm. Aleksei Parštšikovia, Ivan Ždanovia ja Aleksandr Jerjomenkoa. Kirjallisuuskokoelmaan Kalenteri-86 hän käänsi Eduard Limonovia, Sergei Dovlatovia, Juz Aleškovskia ja Jevgeni Popovia. Nykyproosan puolelta Mallinen on suomentanut Viktor Jerofejevia ja Vladimir Sorokinia sekä runoudesta mm. Joseph Brodskya, Sergei Zavjalovia, Hamdam Zakirovia, Igor Kotjuhia. Asiaproosana Mallinen on kääntänyt Anna Politkovskajan ja Jegor Gaidarin kirjoja. Viime aikoina hän on kääntänyt ukrainalaista runoutta, mm. Ija Kivaa ja Yuriy Tarnawskya.

Mallinen on myös julkaissut Brodskyn elämäkerran Seisahdus erämaassa, esseekokoelman Varastettua ilmaa ja matkakirjan Seikkailijan Kaliningrad.

Ihmisoikeus- ja sananvapausprojekteihin Mallinen on osallistunut venäläisten, valkovenäläisten ja keskiaasialaisten tahojen kanssa.

Lisäksi vitsiä pukkaa, sillä Malliselta on ilmestynyt pari huumorikirjaa. Toisen esipuheessa 2015 Mallinen kirjoittaa, että ”Putin seikkailee maassa, merellä ja ilmassa. Tämä Teräsmies, häntäheikki ja pikku-Vova törmää milloin hölmöihin, milloin koijareihin. Troikka kiitää ja presidentti elvistelee kuin Euraasian omistaja.”

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 29. toukokuuta 2024

Palveluammatteihin saatava hymyileviä robotteja

Kahviloissa, kioskeissa, kirjastoissa ja muissa palvelupaikoissa on menossa kilpailu, kuka henkilökunnasta pystyy pisimpään näyttämään nyrpeää naamaa. Toinen osa kilpailusta koskee palvelun jäykkyyttä.


Yhtenä päivänä soitti DNA:n puhelinmyyjä. Sieltä tulevat puhelut ovat yleensä hyviä, koska niissä tarjotaan vakioasiakkaalle edullisempaa sopimusta, ettei se vaan vaihda toiseen puhelinfirmaan. Tällä kertaa tarjoaja oli kuitenkin niin kova puhumaan, etten pysynyt perässä. Kaiken lisäksi tuli solkenaan sellaisia termejä, joita maallikko ei heti osannut mieltää.

Lisäksi sain haukut siitä, että sanoin iPadini olevan jo kahdeksan vuotta vanha. Sitä ei kuulemma voi enää päivittää. Intin vastaan, että ei mitään väliä, voiko vai ei, koska laite kuitenkin koko ajan toimii siltä osin, mitä tarvitsen.

Yritti myös houkutella vaihtamaan vanhan Nokia-puhelimeni uudemmanlaiseen, jollaisen saisin aika halvella lähimmästä DNA-kaupasta. Sanoin, etten tarvitse ja että tällaisen vanhanaikaisen kännykän kanssa vältän seuraukset tietomurroista, joita ilmaantuu jatkuvasti.

Lopulta meni hermot, samoin seuraavaksi kirjastossa, jossa petolinnun perseeltä näyttänyt virkailija räpätti minulle palautusautomaatin muka vääränlaisesta käytöstä. Kuitenkin vika on siinä automaatissa, joka ei toimi yhtä hyvin kuin entinen.

Tuona päivänä ainoa paikka, jossa hermot eivät menneet, oli hammaslääkäri.

Koska palvelualoille valikoituu pääasiassa vastentahtoisesti työelämään suhtautuvia ihmisiä, pitää niihin tehtäviin kehittää robotteja, joiden naamaan maalataan hymyilevät huulet. Paitsi Alkoon, jossa on paras palvelu.

Alkoholista tuli mieleen äskeinen pikakäynti Jyväskylässä. Ravintolapäivällisellä käytyämme ajattelimme tutustua johonkin toiseenkin ravintolaan, jossa ottaisimme kahvit ja konjakit. Menimme Toivolan pihaan Cygnaeuksenkadun ja Hannikaisenkadun kulmatontille, jossa on ravintola. Siellä meidät kuitenkin torjuttiin, koska emme tulleet syömään, kahvin ja konjakin saisi ulkona olevasta kioskista ja voisi mennä istumaan ulos koville lankkupenkeille. Siellä oli siis otettu käyttöön 50 vuotta sitten ollut sääntö, että alkoholia ei myydä kuin ruuan kanssa.

Lähdimme hotellille ja minibaarista löysin pienet Absolut-, Jägermeister- ja konjakkipullot, jotka oli mahdollista nauttia ilman ruokaa. Kiukuissani join Absolutinkin, vaikka se on votkaksi kummallisen makuista jonkin ihme mausteen aiheuttamana.

Siinä kävellessämme hotellille olimme ohittaneet kaupungintaloksi luulemamme, mutta ison tekstin perusteella huomasimmekin, että se on nimeltään Kunnallistalo. Todennäköisesti on säästösyistä yhdistetty kunnalliskoti ja kaupungintalo samaan rakennukseen.

kari.naskinen@gmail.com