Pappi murhattiin ja perässä heitettiin Raamattu

Kuva on Pohjoismaiden suurimman kirja-antikvariaatin Finlandia-kirjan pääpaikan takaseinästä, jossa olevasta luukusta olen juuri noutamassa kahta tilaamaani kirjaa. Tämä Orimattilassa oleva rakennus on entinen Valtosen suksitehdas, jossa Finlandia-kirjan verkkokauppa toimii. Tuonne asiakasluukulle meiltä on puolen tunnin ajomatka, joka vie bensaa saman verran kuin maksaisin postikuluista. Tämä on niin erikoinen ja hauskakin tapa hakea nimelläni merkitty muovipussi luukusta, että nyt oli jo kolmas käynti siellä. Pari vuotta sitten yritys laajensi Lahden puolelle Villähteelle, jossa sillä on iso varasto.

Tällä kertaa hain ruotsalaisten Olof Lagercrantzin ja Sven Stolpen kirjat, kun olin nähnyt ruotsalaisen elokuvan Polta nämä kirjeet (2022), joka kertoi Lagercrantzin rakkaussuhteesta Stolpen vaimoon. En kuitenkaan löytänyt kummankaan kirjailijan tuotannosta tähän liittyvää kirjaa, mutta kun Stolpe oli kirjoittanut dokumenttiteoksen tanskalaisesta papista ja näytelmäkirjailijasta Kaj Munkista, se piti ostaa, koska Munk on tuttu henkilö Carl Th. Dreyerin hienosta elokuvasta Sana (1954). Kun näin elokuvan 1964, se sijoittui vuoden listallani kolmanneksi parhaaksi elokuvaksi. Tällaiset yhteydet johtivat sitten entisen suksitehtaan takaseinällä olevalle luukulle. Samassa muovipussissa oli Lagercrantzin kirja Proustia lukiessa (1992), sopiva löytö, koska parhaillaan on lukumaratonillani menossa Kadonnutta aikaa etsimässä (1913-27).

Stolpen kirjan kannessa
on Kaj Munkin kuva.

Dreyerin elokuva perustuu Munkin näytelmään, joka pureutui kirkolliseen ääriajatteluun. Äärimmäisyyden kanssa joutui lopulta Munk itsekin vastakkain, sillä tammikuussa 1944 Tanskaa miehittäneet saksalaiset pidättivät Munkin hänen pappilassaan Vedersøssä ja seuraavana aamuna hänen ruumiinsa löydettiin maantienojasta ja kulunut Raamattu parinkymmenen metrin päähän heitettynä. Marttyyriksi Munk tuli, koska oli näkyvästi mukana vastarintaliikkeessä ja käytti hyväkseen saarnastuolia, josta julisti totuutta.

Pasifisteja Munk kunnioitti, mutta ei nähnyt sitä maailmankatsomusta ratkaisuksi siinä tilanteessa, mihin Tanska oli joutunut keväällä 1940, kun Natsisaksan sotajoukot tulivat maahan. Munk sanoi Raamatun Jeesusta lainaten, että ”älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan”. Omassa näytelmässään Munk kuvaa vapaustaistelija Niels Ebbeseniä, joka 1300-luvulla surmasi miekallaan kansan sortajan, kuningas Valdemar III:n holhoojan kreivi Gerhard III:n.

Suomenkin tilanteen Munk tunsi hyvin. Yhdessä saarnassaan hän sanoi: ”Olemme nähneet sellaisen pienen maan kuin Suomen joutuvan karjuvan, ylivoimaisen ja säälimättömän vihollisen hyökkäyksen kohteeksi, ja tiedämme, miten suomalaiset alistuivat kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin puolustaakseen kallisarvoisinta lahjaa, minkä tunsivat Jumalan heille antaneen.”

Oman maansa saksalaismyöntyväisiä Munk arvosteli kovin, Sven Stolpen mukaan Munk ivasi ja tuomitsi julkisesti oman kansansa pelkureita ja empimättä hän kohdisti arvostelunsa korkeimmillakin sijoilla oleviin. Mutta rajua vastustustakin Munk kohtasi. Lehtien yleisönosastoissa jotkut papit ripittivät Munkia ankarasti ja hänen asemansa kirjailijanakin pantiin kyseenalaiseksi. Kuninkaallinen Teatterikin kieltäytyi ottamasta yhtä hänen näytelmäänsä ohjelmistoon.

RAKASTA ENSIN NAISTA,
SITTEN JUMALAA

Nuori Grundtvig -näytelmässä Munk kirjoittaa: ”Ken maataan rakasti, ken Jumalaa, jollei hän ensin rakastanut naista”. Kirjailija Sven Stolpe ei noudattanut tätä ohjetta, vakka sen Munk-kirjaansa sijoittikin. Björn Rungen ohjaamassa elokuvassa Stolpe on enemmän rakastunut uuteen Citroeniinsa kuin vaimoonsa, jota kohtaan käyttää myös väkivaltaa. Kirjassa Stolpe sen sijaan ihastelee Munkin tekstejä ja saarnoja, joissa tämä puhui kauniisti naisista, heidän silmistään, voih, hymystä, poven viivoista ja helmojen tuoksusta, jotka nainen on ”saanut armosta, salaperäisiä lahjoja, ikään kuin sakramentti, jota kohtaan tuntee nöyrää kunnioitusta”.

Jo lukiolaisena Kaj Munk kirjoitti: ”Syleilyn suloisuudella hän [Jumala] houkuttelee naista antaakseen tälle synnytyksen raa´at tuskat. - - - Hän on istuttanut mieheen ja naiseen vietin, joka ajaa heidät etsimään nautintoa toistensa luota narratakseen siten heidät ryhtymään toistensa kanssa yhdyselämään” – mutta Munk tiesi myös sen toisen vaihtoehdon: ”...joka muuttuu tavaksi, likaisuudeksi ja ikävystymiseksi.” Stolpe tunsi hyvin tämän puolen.

kari.naskinen@gmail.com

Tupakoiva nainen

Radiosta tuli kahden viikon aikana kolme kuunnelmaa suomalaisista naistaiteilijoista, kaikki syntyneet 1860-luvulla:
Elin Kleopatra Danielson-Gambogi (1861 Noormarkku - 1919 Antignano, Italia)
Helene Sofia Schjerfbeck (1862 Helsinki - 1946 Saltsjöbaden, Ruotsi)
Ellen Thesleff (1869 Helsinki - 1954 Helsinki).

Kaikki Radioteatterin hienoja esityksiä, ohjaajina Mirkka Kallio (2023), Outi Valle (2004) ja Kirsi Porkka (2021). Mielenkiintoisin oli Elin Danielsonin koskeva kuunnelma, koska hän ei ole ainakaan näin maallikolle läheskään niin tunnettu nuo kaksi muuta. Danielson on tutumpi nimi Suomen valtiollisesta historiasta; Lahdessa on valtioneuvos J.R. Danielson-Kalmarista pronssinen rintakuva Vapaudenkadulla pienen Kalmarin puiston reunassa, ja hän oli Elin Danielsonin serkku. Danielson-Kalmarilla ei ollut mitään tekemistä Lahden kanssa, mutta koska hän oli 1892 ostanut huvilan Vääksystä, niin patsaan sijoittaminen Lahteen oli kai jonkinlainen maakunnallinen kunnianosoitus Danielson-Kalmarille. Vääksyssä hän vietti kaikki kesänsä perheensä kanssa aina vuoteen 1932 asti. Tuona aikana Suviniemen huvilalla vieraili monia merkkihenkilöitä, esimerkiksi marsalkka Mannerheim matkallaan Rapalankartanoon Sysmään Rudolf Walldenin vieraaksi.

Taidemaalarin isä oli tilanomistaja, ylioppilas Carl Emil Danielson ja äiti Rosa Amalia (o.s. Gestrin), joka oli käynyt Porissa tyttökoulua. Elinin sisko oli kansakoulunopettajana toiminut Rosa, joka on tuon maalauksen tupakoiva tyttö. Maalaus on vuodelta 1890 nimeltään Teepöydän ääressä tai Päättynyt aamiainen (engl. After Breakfast). Se koettiin taidepiireissä suorastaan roisina kuvana. Miestaiteilijan tekemänä se olisi jotenkin sulatettu, mutta nainen tuollaisen huonotapaisen naisen maalaajana oli uhmakkaan sopimatonta. Kaiken lisäksi tyttö on maalauksessa vetelässä asennossa ja aamiaispöytä on siivoamaton. Viinilasikin on pöydällä.

Suomalaisen puolueen ruotsinkielisessä Finland-sanomalehdessä oli juttu taidenäyttelystä, jossa arvostelija siteerasi jonkun näyttelyvieraan kommenttia maalauksesta: ”Nykyajan nainen!” Kuten Porin Dante-seuran isossa taiteilijaesittelyssä todetaan, tuohon aikaan ”naisten tekemän taiteen tuli olla varovaista, vaatimatonta, siloista, sievää, hentoa ja herkkää”. Se oli sitä aikaa, jolloin miehet hallitsivat myös taidemaailmaa, ja taidekoulutkin olivat naisilta suljettuja.

Tupakoiva nainen oli 1800-luvulla muutenkin tavalla tai toisella poikkeava ihminen: näyttelijätär, prostituoitu, lesbo tai mieheksi muuttumista haluava olento. Elin Danielson itse tietenkin poltti. Tupakka sormien välissä ja tytön raukea asento viittaavat asiantuntija-arvioiden mukaan myös siihen, että huoneesta on juuri poistunut rakastaja. Kaikki sen tietävät, että vetelän raukea olo siinä on, kun just on saanut, ehkä yksi parhaita olotiloja ihmisellä, ja tupakoitsijoilla kuuluu tupakka silloin asiaan.

Mahtoiko sekään olla Suomessa ansioksi Elin Danielsonille, että hän Italiassa työskennellessään avioitui pari vuotta ennen vuosisadanvaihdetta 13 vuotta itseään nuoremman italialaisen taidemaalarin, ”nuoren ja kauniin” Raffaello Gambogin kanssa, ja muutti kokonaan Italiaan. Kuunnelmassa heitä esittävät Manuela Bosco ja Matteo Fantoni. Avioliitto kuitenkin hapertui, kun Elinin hyvä porilainen ystävätär, taidemaalari Dora Wahlroos alkoi suhmuroida Gambogin kanssa ollessaan myös Firenzessä. Jo ennen Italian-vaihetta Elin Danielson oli asunut ja työskennellyt myös Pariisissa.

HELENE SCHJERFBECK
ELLEN THESLEFF

Helene Schjerfbeck on kuunnelmassa vetäytynyt 1902 Hyvinkäälle asumaan leskiäitinsä kanssa huoneeseen ja keittiöön. Pariisi on takana, suhde äitiin on vaikea ja Helene kaipaa tunnustusta taiteelleen. Helena Kallio esittää roolissa taiteilijaa, joka epävarmuuden tilassa ei välillä itsekään usko maalaustensa onnistumiseen. Sitten ilmestyy mesenaatiksi Gösta Stenman, joka alkaa maksaa Helenelle kuukausipalkkaa saaden vastineeksi kaikki Helenen maalaamat teokset. Maine kasvaa, mutta lopulta Helene tajuaa, että hyväntekijäksi ilmottautunut Stenman on despootti.

Stenman oli entinen STT:n toimittaja, joka ryhtyi taidekauppiaksi ja mesenaatiksi, jossa roolissa hän palkkasi kuukausipalkkaiseksi taiteilijaksi galleriaansa myös Tyko Sallisen.

Ellen Thesleff -kuunnelma ajoittuu vuoteen 1949, jolloin hän taiteilijakoti Lallukassa yrittää vielä maalata yhden taulun.Työskentelyn keskeyttävät mieleen tulevat muistot, erimielisyydet sisaren palkkaaman kotiapulaisen Leena Salosen kanssa ja voimien puute. Taiteilijan roolissa on Marja Packalén, eikä Ellen anna periksi.

Myös Ellen Thesleff työskenteli Firenzessä, jossa hän Elin Danielsonin tavoin löysi toisenlaisen valon kuin Suomen korkeudelta – luce amore. Elin Danielson sanoi, että "niin kauan kuin valo on liian kirkas, se peittää kaiken muun alleen".

kari.naskinen@gmail.com

Huono joulu ja vielä huonompi uusi vuosi

Samuelin kirjan toteamusta hieman justeeraten voi nyt sanoa, että hallitusherrat ja -rouvat tekevät köyhäksi ja antavat rikkauden, painavat maahan ja kohottavat.

Joulu tavaratalojen lahjaröykkiöineen korostaa aina eriarvoisuutta ja tänä jouluna erityisen paljon. Hyvinvoivia edustava hallitus lähtee siitä, että kansalaisten yhteisiä etuja voidaan valtiontaloudellisilla perusteilla heikentää, koska hallituspuolueiden äänestäjät tulevat toimeen ilman näitä etujakin.

”Puolustakaa orpoja ja onnettomia, huolehtikaa köyhistä ja kurjista.” (Psalmi 82:3). Maamme hallitus toteuttaa sen näin:

1. Osittaisen työmarkkinatuen vähittäismäärä pienenee vuodenvaihteessa niin, että se on vain 35 % täydestä työmarkkinatuesta, kun se vielä nyt on 50 %.

2. Yleinen asumistuki pienenee osalta sen saajista tai loppuu kokonaan. Yli 200 000 eläkkeensaajan asumistuki pienenee noin 16 euroa/kk ja 7600 eläkkeensaajalta kokonaan.

3. Kelan kuntoutustuen, työkyvyttömyyseläkkeen, kuntoutusrahojen ja sairauspäivärahojen alaikäraja nousee 16:sta 18 vuoteen.

4. Perusterveydenhuollon maksuja, kuten terveyskeskusmaksuja, korotetaan roimasti, jopa 22,5 % ja erikoissairaanhoidon maksuja 45 %.

5. Lääkekorvausten alkuomavastuu nousee 50:stä 70 euroon ja alv-prosentti 10:stä 14 prosenttiin.

6. Kiireettömään hoitoon pääsyn määräaika pitenee kahdesta viikosta kolmeen kuukauteen ja suun terveydenhuollossa kuuteen kuukauteen. Tästä tietenkin seuraa, että hoitojen viivästyessä sairaudet ehtivät muuttua vakavammiksi ja tämä lisää kustannuksia ja inhimillisiä kärsimyksiä.

7. Useiden sairaaloiden yöpäivystys lopetetaan.

8. Nuorten ammatilliseen kuntoutukseen on myönnetty avustusta noin 7500 nuorelle vuodessa, nyt hallitus vähentää saajien määrän 4000:ään.

9. Liikkuvuusavustuksen korotusosa poistetaan vuoden alussa. Tätä korotettua avustusta on voinut saada, jos on ottanut työttömänä vastaan työn, jos uusi työpaikka on sijainnut yli 200 kilometrin päässä.

10. Työttömyysturvan omavastuupäivät nousivat jo tämän vuoden alussa 5:stä 7:ään. Tarkoittaa työttömyyden tai lomautuksen alkaessa päiviä, joiden aikana ei makseta työttömyysturvaa lainkaan.

11. Jo tänä vuonna poistuivat työttömyysturvan lapsikorotukset ja sovitellun työttömyysturvan 300 euron suojaosa. Nämä heikennykset koskevat ansiopäivärahaa, peruspäivärahaa ja työmarkkinatukea.

12. Opiskelijat siirretään yleisen asumistuen sijasta opintotuen asumislisän saajiksi, mikä vähentää tuen määrää.

13. Opintotuki otetaan kokonaan pois noin 3000 opiskelijalta, koska he eivät ole suorittaneet opintoja hallituksen mielestä riittävästi edellisen lukuvuoden aikana. Ovat ehkä joutuneet rahoittamaan elämäänsä käymällä myös töissä.

Pienituloisten ahdinko kasvaa. EU:n tilastoinnin mukaan pienituloisuuden raja oli viime vuonna nettotuloina 1470 euroa/kk, minkä alle jäi Suomessa 737 000 ihmistä.

Eriarvoisuus on lisääntynyt ja jonot ruokapankkien edustoilla pidentyneet. Suurituloisimman kymmenyksen vuositulot olivat 30 vuotta sitten keskimäärin noin 45 000 euroa ja köyhimmän kymmenyksen noin 10 000 euroa, nyt vastaavat luvut ovat 80 000 euroa ja köyhimmillä edelleen 10 000 euroa.

Viikkokaupalla ennen joulua on mainostettu joululahjoja ja -herkkuja. Markettien pakastimet ovat täynnä herkullisennäköisiä kinkkuja, lanttulaatikot ovat edullisia, mutta eivät niin edullisia, että kaikilla niihin olisi varaa. Ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden kokemukset syvenevät. Lisäksi uhkana uutta vuotta pelättäessä on, että kotoa pitää muuttaa pois, koska siellä asuminen on muuttumassa liian kalliiksi; on mentävä pienempään asuntoon jossakin syrjemmällä, eikä kylään kehtaa kutsua edes koulukavereita.

Kirkon joulukalenterissa oli muutama vuosi sitten joulupäivän luukun alla teksti ”Tärkeintä joulussa on se, mitä jää, kun lahjat unohtuvat”. Joulupukilta ne eivät ole unohtuneet, mutta niihin ei vain ole ollut varaa. Vastaus luukussa kuitenkin oli, että ”usko, toivo ja rakkaus”. Kun rahaa ei ole, rakkauskin joutuu koetukselle ja usko Jeesukseen ja hallitukseen on mennyt. Se kuitenkin vielä pysyy, kun vähäosaisimman väen viimeinen toivo on lottokupongeissa, joihin viimeiset rahat pannaan, kuten tutkimukset paljastavat.

Mistähän ilmaantuisi joku sellainen kuin oli enkeli 2000 vuotta sitten: ”Älkää peljätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle – seuraavat eduskuntavaalitkin ovat vielä edessä.”

kari.naskinen@gmail.com

Suomen geopolitiikkaan kuuluvat nyt vain USA ja Venäjä

Geopolitiikka on valtioiden ulkopolitiikkaan liittyvä termi, jolla tarkoitetaan kunkin maan kannalta tärkeitä elementtejä, kuten maantieteellistä sijaintia, poliittisia tekijöitä, taloudellisia ja sotilaallisia siteitä jne. Suomen geopoliittinen tilanne on viime vuosien aikana muuttunut niin, että siihen kuuluvat tärkeimpinä enää vain USA ja Venäjä. Amerikkalaiset turvallisuuden takaajina ja Venäjä sotilaallisena vihollisena. Tämä asetelma on syntynyt siitä, että Suomessa ei enää puhutakaan geopolitiikasta, vaan turvallisuuspolitiikasta, jolla tarkoitetaan sotapolitiikkaa.

Tällä viikolla ilmestyneessä Kanavassa (8/2024) tätä muuttunutta tilannetta käsitellään laajemminkin läntisen maailman uutena geopolitiikkana, jossa alueiden maailmanlaajuinen painoarvo on toisenlainen kuin kylmän sodan aikana. Itä-Aasian tutkimuksen dosentti Taru Salmenkari Helsingin yliopistostosta kirjoittaa, että lännen mukana Suomi asemoi itsensä selvästi vähemmistöön maailman maita ja ettei länttä globaali etelä kiinnosta. Vanhanen on Aaltolan tavoin erikoistunut Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan sekä Euroopan ja USA:n turvallisuuskysymyksiin. 

”Kun Suomi liittyi Yhdysvaltojen johtamaan Nato-leiriin, Suomesta tuli osa kansainvälisesti yhä eristyneempää joukkoa maailman maita, joiden ideologinen vetovoima on kansainvälisillä areenoilla laskussa”, kirjoittaa Salmenkari.

Se vain jää vielä avoimeksi, eristääkö Donald Trumpin politiikka länttä lisää ja eristääkö Trump Natoa lisää omilla vaatimuksillaan ja ärhentelyillään.

Kirjoittaja ei ennustele näitä asioita, mutta sen sijaan hän sanoo suoraan, että uudenlaisessa geopoliittisessa jakaumassa sekä Eurooppa että USA jäävät talouskasvussa selvästi jälkeen muusta maailmasta, etenkin Aasiasta ja Saharan etelänpuolisesta Afrikasta. Talouskasvu taas tuo näille alueille lisää myös poliitista valtaa. Tässä tilanteessa Kiina on tärkeä, sieltä pääomia virtaa valtoimenaan Keski-Aasiaan ja Afrikkaan, osittain USA:n ja Euroopan Kiinalle asettamien kaupan esteiden vuoksi. Taas tulee lisäarvoitukseksi Trumpin toiminta seuraavien neljän vuoden aikana.

Suomi on tässä lännen kannalta huonossa kehityksessä mukana. Salmenkari on huolissaan siitä, että nykyinen hallitus on kääntänyt selkäänsä Euroopan ulkopuolisille maille myös itsekkäistä sisäpoliittisista syistä: ”Hallitus on vähentänyt niiden instrumenttien käyttöä, joilla kehittyvän maailman kanssa on perinteisesti kommunikoitu. Se on leikannut kehitysyhteistyötä ja ilmastonmuutoksen torjuntaan käytettävää rahoitusta.”

Salmenkari ei mene näihin asioihin syvemmälti, mutta kysymys on taas kerran vain Perussuomalaiset-puolueen ainoasta poliittisesti ajamasta asiasta eli maahanmuuton lopettamisesta ja kaikesta ulkomaalaisuuden pilkkaamisesta. Lisäksi ilmastonmuutos on persuäänestäjien mielestä pelkkää bluffia, mistä ovat todisteina hetkellisesti valtavat lumikinokset nytkin. Tällaisen politiikan vankina Kokoomus on hallituksessa, koska ilman sen panttivankeuttaan hallitus hajoaisi.

Persukokoomuksen hallitus ei ymmärrä, että Suomen osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön ja niiden velvollisuuksien täyttämiseen on myös turvallisuuskysymys. Kuten Taru Salmenkari päättää kirjoituksensa, ei maailman enemmistöltä ole odotettavissa sympatiaa kriisitilanteessakaan maalle, joka laistaa globaalin vastuunsa. Tämä liittyy myös turvallisuuspolitiikkaan ja Ukrainan sotaan. Maailmassa on 120 sitoutumatonta valtiota, jotka lähtevät siitä, että tämä sota ei pääty ilman Venäjän kanssa käytäviä rauhanneuvotteluja. Siksi nämä sitoutumattomat maat korostavat neuvotteluja, eivät Ukrainan aseistamista eikä Venäjän eristämistä. Suomen herrat tuntuvat olevan toista mieltä kuin kaikki Afrikan maat, koko arabimaailma, Etelä- ja Kakkois-Aasia sekä valtaosa Etelä- ja Väli-Amerikan maista.

kari.naskinen@gmail.com

Kun illuusiot romahtavat

Savolaisten Amerikassa Kotkassa kuuluu asiaan, että siellä myös esitetään amerikkalaisia näytelmiä. Viime vuonna meni kaupunginteatterissa Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla ja nyt on ohjelmistossa Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia. Molemmat erinomaisesti esitettyjä, ja toivottavasti sama 1900-luvun puolivälin klassikkosarja jatkuu seuraavina vuosina vaikka Arthur Millerin näytelmällä Näköala sillalta ja Eugene O´Neillin huipputeoksella Pitkän päivän matka yöhön.

Vaikka Albeen näytelmä kuvaa ilmeisen hyvin nimenomaan amerikkalaisen yhteiskunnan ihanne- ja epäonnistumistiloja, niin pätevät samat asiat muuallakin. Oletusarvot oikealle perheelle ovat, että on kunnon isä ja äiti ja ainakin yksi lapsi, mieluummin kaksi, ja valkoihoisia kaikki tietenkin. Isä elättää perheen, äiti on viehättävä kotirouva ja lapset hyväkäytöksisiä ja pärjäävät koulussa. Seuraavan presidenttikauden alkaessa tämä amerikkalaisen unelman lähtökohta-asetelma vain korostuu.

Koska kaikilla perheillä ei kuitenkaan ole asiat näin hyvin vaaterissa, pitää ainakin kulissien olla kunnossa. Näytelmässä keski-ikäinen pariskunta on kehittänyt jopa itselleenkin eräänlaisen illuusioelämän, joka tietenkin näytelmän kestäessä romahtaa. Mies on apulaisprofessori yliopiston historian laitoksella ja kuusi vuotta vanhempi vaimo on yliopiston rehtorin tytär. Yliopiston henkilökunnan juhlista kahdelta yöllä kotiin palattuaan he saavat vieraikseen nuoren pariskunnan, jotka George ja Martha ovat kännipäissään kutsuneet jatkoille kotiinsa. Siitä se sitten alkaa aamuun asti alkava epäonnistuneen ydinperheen asioiden vatvominen.

Kuka pelkää Virginia Woolfia, hoilaavat George ja Martha moneen kertaan, kun sitä oli renkutettu juhlissakin. Kumma nimi näytelmälle, mutta se on muunnelma samalla nuotilla laulettavasta Walt Disneyn Kolme pientä porsasta -elokuvan kappaleesta ”Who´s afraid of the big bad wolf” (Pahaa sutta ken pelkäisi). Albee oli saanut Virginia Woolfin kirjojen tekijänoikeuksien omistajilta luvan tällaiseen nimenvaihtoon, ja näin näytelmään liittyy se Virginia Woolfin yksi kantava ajatus, että ihmisten elämässä illuusiot ovat lähes pakollisena elementtinä, vaikka he tietävät asioiden oikean laidan.

Georgen ja Marthan avioliitto on huono, koska George ei ole saavuttanut tavoitettaan nousta historian laitoksen johtajaksi. Appiukkorehtori on nopeasti nähnyt Georgen mitättömyyden, joten tyytyköön edes apulaisprofessorin vakanssiin. Georgen roolissa on Jarkko Sarjanen ja Marthana on Anne Niilola, joka Kissa kuumalla katolla -esityksessä oli Big Mama. Molemmat tekevät näytelmässä huippuroolit katkeroituneena avioparina. Heidän yhteisesti rakentamanaan illuusiona on nyt 21-vuotias poika, jollaista ei siis oikeasti ole koskaan ollutkaan, sillä Martha ei ole pystynyt saamaan lasta. Tähän kohtaan sopii toivoa, että Kotkan kaupunginteatteri ottaisi ohjelmaansa myös vähän nuoremman kirjailijan Sam Shepardin näytelmän Haudattu lapsi.

Niin vihonviimeiseksi Albee on tilanteen luonut, että pariskunnan kotikaupunki Kansasissa on kuvitteellinen New Karthago. Tähän yhteyteen sopii, että aamuyön yhdessä vaiheessa George ottaa hyllystä Oswald Spenglerin Länsimaiden perikadon (tästä en ole aivan varma, mutta luultavasti kirja on tämä) ja lukee sitä hetken. Eikä tässäkään kaikki, vaan toisen näytöksen nimeksi Albee on pannut Valpurinyön, jota USA:ssa pidetään saatanallisena juhlana. Kolmas ja viimeinen näytös on nimeltään Manaaminen.

Koko ajan ovat mukana yliopiston biologian laitokselle opettajaksi tullut 28-vuotias Nick ja hänen puolisonsa Honey, nuori kotirouva, tuleva vanhempi kotirouva. Erinomaiset roolityöt molemmilta, jotka ovat vierailijoina Kotkassa. Veera Anttila valmistui Teatterikorkeakoulusta tänä vuonna, ja aikaisemmin hän opiskeli Lahden kansanopiston teatterilinjalla 2018-19. Akseli Ilvesniemi valmistuu ensi keväänä. Georgea kiinnostaa Nickin työssä kromosomit, joita hän toivoo manipuloitavan sellaisiksi, että miehistä tulisi enemmän miehekkäitä – eikä naisista niin väliä olekaan. Nick taas vaikuttaa fiksulta, mutta kun bourbonia on juotu tarpeeksi, Nick menee Marthan kanssa makuuhuoneeseen kiksauttamaan. Honey on koko porukan hanakin vetämään viinaa, mutta huolimatta oksentelustaan hän on näistä neljästä ainoa sympaattiinen henkilö. Eilistä esitystä oli seuraamassa iso joukko molempien opiskelutovereita.

Anna Viitala (vier.) on ohjannut näytelmän erinomaisen tiiviiksi ja tehokkaaksi Kotkan pienelle Naapuri-näyttämölle. Tuli mieleen hänen kirjoittamansa ja ohjaamansa näytelmä Kauheat lapset (2017) Teatteri Takomossa. Nyt Kotkassa Anne Viitala tutkii kauheita aikuisia, kun vuorostaan he ylittävät rajansa.

kari.naskinen@gmail.com

Viihteellä on rajansa

Vain viihteellä on merkitystä, sanotaan yhdessä repliikissä Todd Phillipsin toisessa Joker-elokuvassa Folie á Deux, joka suomennettuna tarkoittaa jotain mielenterveyshäiriötä tai harhaista ajattelua. Tässä elokuvassa viihde on kuitenkin rujoa, vain tuhoon johtavaa peliä, kun sosiaaliturva on ajettu alas. Jo ensimmäisessä elokuvassa Arthur Fleck syrjäytyi täysin, koska kunnallisen sosiaalitoimen ilmainen terapia lopetettiin säästösyistä, eikä Fleck saanut enää uusia lääkereseptejä. Nyt elokuvan kakkososassa Fleck on viidestä murhasta oikeussalissa, jossa puheenjohtajana on Martin Scorseselta näyttävä tuomari (näyttelijä Bill Smitrovich) – selvä viittaus Scorsesen varhaisiin elokuviin ja niiden antisankareihin, syrjäytyneisiin ihmisiin, kuten Sudenpesässä ja Taksikuskissa.

Folie à Deux on myös eräänlainen musikaali, joten viittaukset jatkuvat Scorsesen 70-luvun musiikkielokuviin New York, New York ja The Band in Concert – The Last Waltz. Phillipsin elokuvan alussa on muutaman minuutin animaatiojakso, jonka ”lavasteisiin” kuuluu valokuvia tutuista viihdehistorian henkilöistä Gwen Verdonista Charles Chapliniin ja Frank Sinatrasta Kim Novakiin. Tämä kaikki on kuitenkin hämäystä ja pohjaa sille, mitä tuleman pitää. Kun meillä Tokmannin uuden kaupan avajaisissa asiakkaat saavat ilmaiseksi punaisia ämpäreitä, New Yorkissa jokin kauppa mainostaa ”ämpärillistä verta”.

Arthur Fleck on siis mielenterveyspotilas, joka ei enää ole saanut minkäänlaisia terveydenhoidon palveluita. Viisi vuotta sitten ilmestyneessä Jokerissa oli pormestariehdokkaaksi ryhtynyt suurliikemies Thomas Wayne, joka näki köyhimmän väen vain roskana. Kaupungissa oli meneillään jätehuoltolakko, ja koska Fleck oli vertauskuvallisesti pelkkää ihmisjätettä, eivät hänestä huolehtineet edes jätekuskit. Nyt eletään vuotta 2024 ja Thomas Waynen tilalla oikeassa elämässä on USA:n tulevan presidentin tärkeimpänä avustajana maailman rikkain mies Elon Musk. Ei hyvältä näytä.

Nämä kaksi elokuvaa ovat synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta. Sosiaalipalvelujen tilalla on vain viihde, mutta sekään ei kohta enää auta. Vain vahvimmat selviävät. Jokerikortteja ei enää ole jaettavaksi köyhille.

Kakkos-Jokeri on kuitenkin ollut kaupallisesti huono menestys, sillä perusamerikkalaiset pettyivät sen ilmeeseen. Se ei osoittautunutkaan samanlaiseksi väkivaltaviihteeksi kuin ensimmäinen elokuva, eikä sen musikaaliolemus ollut sitä, mitä toivottiin, vaikka naispääroolissa onkin Lady Gaga. Sen musiikkinumerot eivät ole La La Land -kuorrutuksella toteuttuja kiiltokuvaesityksiä, vaan arkisia laulelmia tai viritykseltään surullisia kannanottoja. Useimmat niistä lauletaan vaatimattomasti vaikertaen vain vähäisen ja hiljaisen säestyksen kanssa. Kappaleet sinänsä ovat vanhoja tuttuja viihdebiisejä Harold Arlenilta, Burt Bacharachilta, George Gershwiniltä, Richard Rodgersilta, Jacques Breliltä ja muilta vastaavilta, mutta tässä eivät nyt nimet auta, kun laulut on pilattu perusamerikkalaisen mausta poikkeaviksi.

Eikä sekään riitä viihdettä katsomaan tulleille, vaikka elokuvan alussa vankimielisairaalaan joutunut Fleck (Joaquin Phoenix) pääsee hetkittäin oleskelemaan kevyemmin sairaiden osastolla ja rakastuu siellä Lady Gagan näyttelemään Leehen. Fleck myös laulaa vanhan tutun rakkausballadin For once in my life, jonka esittäjiä 60-luvulla olivat ainakin Diana Ross, Nancy Wilson ja Stevie Wonder.

Lopputulos teattereissa olikin, että tämä erinomainen ja tärkeä elokuva romahti taloudellisesti: sen tuotto on jäänyt alle viidesosaan siitä, mitä oli ensimmäisen elokuvan tuotto.

Sen voi kyllä sanoa, että ehkä olisi ollut tehokkaampaa panna nämä kaksi elokuvaa yhteen, koska yhtä ja samaa sisältöä ne käsittelevät. Molemmat elokuvat ovat pituudeltaan kaksi tuntia, ja kyllä ne yhdistettynä olisi saanut kolmeen tuntiin. Loogisesti tämä olisi toiminut näinkin, koska kakkos-Jokeri jatkuu aika täsmällisesti ykkös-Jokerin tapahtumista ja sisällöistä.

kari.naskinen@gmail.com