torstai 26. helmikuuta 2015

Voi kun värielokuvaa ei olisi keksitty



Ei ole mitenkään tavatonta, että vieraskielisten elokuvien Oscar-palkinnon saanut elokuva on noiden Hollywood-kekkereiden paras elokuva. Puolalaisen Pawel Pawlikowskin ohjaama Ida on jälleen kerran sellainen elokuva, jollaisen tekeminen nyky-Hollywoodissa olisi jokseenkin mahdotonta.

Ida on kaikessa surumielisyydessään niin kaunis mustavalkoinen elokuva, että heti sen päätyttyä harmittelin taas koko värielokuvateollisuuden syntymistä – siis taas, ehkä sadannen kerran. Kuvaajia on ollut kaksi, Ryszard Lenczewski ja Lukasz Zal, joista edellinen tunnetaan myös Kenneth Lonerganin hienon Margaretin (2011) kuvaajana. Kapealla kuvasuhteella toteutettu Ida on kuvastoltaan aivan upea. Kuvissa on paljon tilaa, ne hengittävät aivan toisella tavalla kuin nykymuotoisen värielokuvan täyteen ahdetut kuvat. Kuvissa on paljon ”tyhjää”, esimerkiksi harmaita rakennusten seiniä ja horisontin yläpuolella olevaa taivasta. Ihmiset kuvissa ovat suurimmaksi osaksi kuvatilan alareunassa kuin osoittaen ihmisen pienuutta siinä armottomassa maailmassa, johon tämänkin elokuvan henkilöt ovat joutuneet. Mieleen tulevat vanhat suuret mestarit Dreyer, Bresson, Renoir, Wajda.

Nuori juutalainen Ida Lebenstein – ei sentään Lebensraum – on valmistautumassa nunnalupauksensa antamiseen, kun käy ilmi, että hänellä on yksi elossa oleva sukulainen, täti. Eletään vuotta 1962. Ida lähtee tapaamaan tätiään tarkoituksella saada jotain selvää omista vanhemmistaan, joista on hyvin pienenä, sotavuosina, jäänyt orvoksi.

Aika paljon selvää tuleekin. Isä, äiti ja veli oli tapettu. Kun Pawlikowski kesällä 2014 kävi Sodankylän elokuvajuhlilla, hän vastasi kysymykseen, mikä Idan aiheessa on niin ladattua:

”Aiheena on puolalaisjuutalaiset suhteet. Aihe, josta väitellään paljon. Kommunismin aikana ei ollut mitään journalismia tai tutkimusta. Kuulin vain yhden tarinan: saksalaiset miehittivät maan ja tappoivat kuusi miljoonaa puolalaista. Puolasta tehtiin uhrivaltio.” (Filmihullu 4/2014)

Totuus ei kuitenkaan ollut näin yksinkertainen. Puolalaisia juutalaisia tappoivat myös puolalaiset.

”Ida tapahtuu tällä vaikealla alueella, mutta yritin tehdä elokuvan, joka ei osallistu debattiin. Sen pointti on siinä, että niin monimutkaista kollektiivista tapahtumaa ei voi selittää. Ida ei sijoitu dramaattiseen historialliseen kontekstiin, mutta jokapäiväisten, pienten ihmiskohtaloiden draama ympäröi tarinaa”, sanoi Pawlikowski.

On vaikkapa sellainen jokapäiväinen juttu kuin kysymys siitä, mitä elämä on. Ida kysyy tätä tapaamaltaan jazzmuusikolta.
- No jaa, kuunnellaan musiikkia, sitten kävellään rannalla.
- Mitä muuta?
- Mennään sitten naimisiin, hankitaan koira, ostetaan asunto, tehdään lapsi.

Idalle tämä vastaus ei oikein riitä, hän lähtee etsintäretkeltään takaisin kohti luostaria, jossa antanee nunnalupauksensa.

Idan täti myös varoittaa, että Ida voi etsinnän yhteydessä törmätä siihen totuuteen, ettei jumalaa olekaan.

Esillä on myös teema ”pyhimys ja huora”. Idan täti on puolueen ansioitunut toveri, entinen valtakunnansyyttäjä, mutta on nyt heittäytynyt rennommaksi, jonkinlaiseksi osapäivähuoraksi. Ida on tietenkin se pyhimys. Hyvät puolensa molemmissa, joskin huonotkin.

Keskeistä elokuvassa on kuitenkin se, että Ida haluaa löytää paikan, johon hänen vanhempansa ja veljensä on haudattu. Jostain metsästä se löytyykin. Eipä tuossa niin vierasta ainesta minullekaan ole, sillä reilut 20 vuotta sitten kävi isäni näyttämässä minulle oman isänsä hautapaikan: jossakin metsässä sekin oli, Nuijamaan raja-aseman ja Viipurin välisen maantien varrella. Isäni oli jäänyt orvoksi kaksivuotiaana 1918. Sinne oli metsään pitänyt haudata, koska Ihantalan seurakunnan kirkkoherra ei ollut suostunut ottamaan valkoisten murhaamaa punikkia valkoisten kirkkomaahan. Suomessa ei tällaiseen kohteluun tarvittu edes rotuasiaa, vaan riitti, että oli äänestänyt vasemmistopuoluetta.

Oma isäni oli 1916 otettu seurakunnan jäseneksi ja annettu ristiäisissä nimeksi Onni Johannes. Ei silloin tiedetty, että sitä onnea tulisi kestämään vain kaksi vuotta.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 25. helmikuuta 2015

Otto Wille Kuusinen, maailmanhistorian merkittävin suomalainen



Yhdysvaltalainen historioitsija John H. Hodgson kiinnitti jo 1970-luvulla huomiota siihen, että Otto Wille Kuusisella oli iso rooli Neuvostoliiton ulkopolitiikan muotoilussa Kuuban ohjuskriisin aikana. Nyt tämä on varmistunut, kun NKP:n keskuskomitean arkistossa olevat Kuusisen arkistot ovat vapautuneet tutkijoiden käyttöön. NKP:n arkisto on nykyisin Venäjän valtion sosiaalipoliittisen historian arkisto (RGASPI), Российский Государственный Архив Социально-политической Истории (РГАСПИ).

Kuuban kriisin aikana syksyllä 1962 Neuvostoliiton ykkösmies oli Nikita Hrushtshov, mutta isoja linjoja Kremlissä vetelivät kuitenkin NKP:n pääideologiksi kohonnut Kuusinen ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston ulkoasiainkomitean johtaja Mihail Suslov. Kuusinen johti tuolloin korkeimman neuvoston kansallisuuksien neuvoston ulkoasiainkomiteaa.

Sotahistorioitsija, dosentti Markku Salomaa kirjoittaa asiasta Suomi-Venäjä-seuran lehdessä (Venäjän Aika 1/2015): Suslovin tukena oli iäkäs marsalkka Kliment Voroshilov ja Kuusisen lähipiiriin taas kuului Voroshilovin vanha kilpailija, varapuolustusministeri ja marsalkka Kirill Meretskov. Kuusinen oli Hrushtshovin miehiä, joka 1961 oli palkittu Sosialistisen työn sankarin arvonimellä ja -merkillä, minkä Kuusisen rintapieleen kiinnitti nuori politbyron jäsen Leonid Brezhnev.

Kuusisesta oli tullut Stalinin kuoltua 1953 NKP johtavia ideologeja. Kun Hrushtshov nousi valtaan 1957 ja keräsi ympärilleen vanhoja leniniläisiä, Kuusinen Karjalan tehtävistä vapautuneena nimitettiin NKP:n puhemiehistön ja sihteeristön jäseneksi. Puolue valmisteli 1959-61 hänen ehdotuksestaan uutta puolueohjelmaa, ja kun se hyväksyttiin 22. puoluekokouksessa 1961, hänen osuutensa sen muotoutumisessa tunnustettiin.

Salomaa kirjoittaa, että ”Suslovin ja Kuusisen hahmoissa ottivat yhteen kaksi kilpailevaa linjaa. Kun asevoimien poliittisessa hallinnossa palvellut kenraaliluutnantti (evp.) Hrushtshov nostettiin Josif Stalinin myllerrysten jälkeen NKP:n pääsihteeriksi syyskuussa 1953, häneltä odotettiin puolueen perinteisen linjan jatkamista. Suslov ja Voroshilov yllyttivät kuitenkin Hrushtshovin sijoittamaan salaa keskimatkan ohjuksia Kuubaan, jotta tasapaino säilyisi Yhdysvaltain kanssa. Oikeasti ohjukset olivat ensi-iskun aseita, mikä käynnisti valtavan sotilaspoliittisen kriisin.”

Kriisi ei kuitenkaan räjähtänyt, eikä ydinsota syttynyt, koska Hrushtshov kuunteli Kuusista ja vältti umpikujan. Kriisin lauettua avattiin Moskovan ja Washingtonin välille ”kuuma linja”, joka kulki Suomen kautta.

Hrushtshov antoi Kuusiselle tunnustuksen omalla tavallaan marraskuussa 1962: lähetti hänet NKP:n keskuskomitean edustajana antamaan Kuuban kriisistä virallisen selityksen Unkarin sosialistisen työväenpuolueen edustajakokoukseen. Kuusisen puhe käsitti 46 liuskaa, joista Kuuba oli esillä liuskoilla 26-31. Kuusinen sanoi, että neuvostohallitus onnistui toveri Hrushtshovin johdolla saavuttamaan järkevän kompromissin vaarallisen kriisin voittamiseksi. Puhe oli tietenkin muokattu ja hyväksytty politbyrossa.


Budapestista Kuusinen lähetti kirjeen tyttärelleen Hertta Kuusiselle, mutta kirjeessä ei ole minkäänlaista mainintaa Kuubasta.


O.W. Kuusinen kuoli 83-vuotiaana toukokuussa 1964. Hänen arkkuaan olivat kantamassa eturivissä Hrushtshov ja Brezhnev, toisessa rivissä Voroshilov ja Andrei Gromyko sekä kolmannessa rivissä Suslov ja Kuusisen hyvä ystävä Anastas Mikojan.


kari.naskinen@gmail.com

perjantai 20. helmikuuta 2015

Monenlaista keplottelua olympiakisojen taidekilpailuissa



Vuosina 1912-48 pidettiin olympiakisojen yhteydessä myös taidekilpailuja, lajeina arkkitehtuuri, kirjallisuus, kuvanveisto, maalaustaide ja musiikki. Suomen urheilumuseo on nyt julkaissut Lasse Erolan kirjan Unohdetut olympiavoittajat, jossa käydään perusteellisesti läpi taidekilpailujen värikästä historiaa.

Värikkyys alkoi heti Tukholmassa 1912, kun nykyaikaisten olympiakisojen luoja, ranskalainen paroni Pierre de Coubertin palkitsi itsensä parhaana kirjailijana. Hän osallistui kilpailuun salanimellä, ja kun taidemitaleja ei jaettu stadionilla, vaan ne lähetettiin myöhemmin postitse, ei heti paljastunut, kuka salanimen taakse kätkeytyi. Vasta seitsemän vuotta myöhemmin selvisi, että voittajateoksen Oodi urheilulle oli kirjoittanut paroni itse, joka myös oli koko taidekilpailuidean isä.


Los Angelesissa 1932 sai kirjallisuussarjassa kunniamaininnan USA:n olympiakomitean puheenjohtaja Avery Brundage, josta 1952 tuli Kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtaja. Kunniamaininta tuli esseestä Amatööriurheilun merkitys. Hän oli myös avainasemassa siinä, että taidelajit poistettiin olympiakisojen ohjelmasta Lontoon 1948 kisojen jälkeen. Amatöörisääntöjen tiukkana vahtina Brundage oli sitä mieltä, että taidekilpailujen osallistujat olivat järjestään ammattilaisia, jotka käyttivät menestystään taloudellisesti hyväkseen.


Berliinin kisoissa 1936 ei sentään taidemaalari Adolf Hitleriä palkittu, mutta hänen määräyksestään kuvanveiston kultamitali piti antaa italialaiselle Farbi Vignolille vastoin viisihenkisen tuomariston kantaa. Näin sai natsi-Saksan liittolainen fasisti-Italia tunnustusta.

Pohjoinen ystäväkansa Suomi puolestaan palkittiin kultamitalilla kirjallisuuden epiikkasarjassa, kun voittajaksi valittiin Urho Karhumäen romaani Avoveteen.


Italia ja Suomi saivat näin vastalahjat siitä, että olivat ensimmäisinä ilmoittautuneet kisoihin monenlaisten boikottihankkeiden keskellä. Lopulta Hitlerin olympiakisoja boikotoi kuitenkin vain Espanja.


Karhumäen kirjasta otettiin Saksassa toisen maailmansodan aikana iso taskukirjapainos, jota jaettiin 1943 taisteluun lähteneille sotilaille.


Berliinin musiikkituomaristossa oli säveltäjä Yrjö Kilpinen, joka tunnettiin voimakkaista natsisympatioistaan sekä Saksassa että Suomessa.
Jatkosodan aikana Kilpinen gtoimi aktiivisesti saksalaismielisessä, äärioikeistolaisessa Suomen Valtakunnan liitossa, eräänlaisessa IKL:n varajärjestössä, jonka muita nimekkäitä jäseniä olivat kuvanveistäjä Wäinö Aaltonen ja professori Rolf Nevanlinna.

Taidelajien tuomaristot olivat kisoissa aina mahdollisimman korkeatasoisia. Esimerkiksi Pariisissa 1924 toimivat musiikkituomaristossa Béla Bartók, Manuel de Falla, Maurice Ravel ja Igor Stravinsky sekä kirjallisuustuomaristossa mm. Nobel-palkitut Selma Lagerlöf ja Maurice Maeterlinck sekä Gabriele D´Annunzio, Marcel Prévost ja Paul Valery. Los Angelesissa 1932 oli arkkitehtuurisarjan tuomaristossa Eliel Saarinen.


Suomessa on sekaannusta aiheuttanut se, että kirjallisuuden sarjaan osallistunut Klaus U. Suomela kertoi sijoittuneensa viidenneksi. Tämä ei ollut totta, mutta Suomela pani väitteensä myös toimittamaansa Urheilun maailmanhistoriaan (WSOY, 1953). Vielä Vesa Karosen ja Panu Rajalan vuonna 2009 ilmestyneessä runoilija Yrjö Jylhän elämäkertakirjassakin on maininta Suomelan saavutuksesta, jopa niin petrattuna, että Suomela olisi ollut Pariisissa kolmas.


PARHAAT SUOMALAISET

Urho Karhumäen urheiluaiheisen sankariromaanin lisäksi toivat Suomeen taidekultaa Aale Tynnin runo Hellaan laakeri ja Yrjö Lindegrenin asemakaavaluonnos Varkauden kauppalaan suunniteltua urheilukeskusta varten.

Kultamitalit:

Urho Karhumäki
, kirjallisuus, Berliini 1936

Aale Tynni, kirjallisuus, Lontoo 1948
Yrjö Lindegren
, arkkitehtuuri, Lontoo 1948


Hopeamitali:

Kalervo Tuukkanen
, musiikki, Lontoo 1948


Pronssimitali:

Ilmari Niemeläinen
, arkkitehtuuri, Lontoo 1948


Kunniamaininnat:

Heikki Asunta
, kirjallisuus, Lontoo 1948

Einar Englund
, musiikki, Lontoo 1948


MAIDENVÄLISEN MITALI-
TAULUKON 10 KÄRJESSÄ

K  H  P
7  7  9 = 23 Saksa
5  7  2 = 14 Italia
5  4  5 = 14 Ranska
4  5  0 =   9 Yhdysvallat
3  5  1 =   9  Iso-Bitannia
3  2  3 =   8  Puola
3  1  1 =   5  Suomi
2  4  1 =   7  Sveitsi
2  1  5 =   8  Belgia
2  1  3 =   6  Alankomaat

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. helmikuuta 2015

Mannerheim tuli Kiasman edestä Sibeliusta tapaamaan



Hämeenlinna aloitti Jean Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlinnan näytelmällä Sibelius – kohtalonyhteydet. Sibeliuksesta tohtorinväitöskirjan tehnyt Antti Vihinen kirjoitti näytelmän Hämeenlinnan teatterille, jossa säveltäjämestari seisoo erilaisilla jalustoilla – yksi jalustoista on natsi-Saksan pystyttämä, ja sen juurella käy myös Joseph Goebbels nuoleskelemassa Sibeliusta.

Näytelmä ei ole kronologisesti etenevä Sibelius-elämäkerta. Aikaan se ei ole sidottu ollenkaan. Tästä esimerkkinä erinomaisen hauska kohtaus, jossa Sibeliuksen luo ovat tulleet Eino Leino, Pentti Saarikoski, Arto Melleri ja Kiasman edestä Ainolaan ratsastanut pronssinen Mannerheim. Lisäksi Saarikoski on tuonut mukanaan suomalaisen taiteen peruskallioon kuuluvan Kiven, tässä tapauksessa graniittisen kilometripylvään.


Varsinkin Mannerheim on innoissaan Sibeliuksesta. Hän sanoo, että eihän esimerkiksi Maamme-laulu ole mitään verrattuna Sibeliuksen Finlandiaan – sitähän aina kauppatorillakin soitetaan, kun Suomen Leijonat ovat voittaneet maailmanmestaruuden. Marski myös toivoo, että Sibeliuksen sävellyksiä saataisiin kännyköiden soittoääniksi.


Leino on samaa mieltä ja ylistää Sibeliusta kaikkein suurimmaksi, ”nuottiviivaston Fittipaldiksi”.

Keskeinen kohtaus näytelmässä perustuu siihen tietoon, että 1907 Sibelius tapasi viisi vuotta vanhemman Gustav Mahlerin Helsingissä. Heidän keskustelustaan ei paljon mitään tiedetä, mutta Vihinen on luonut erittäin mielenkiintoisen dialogin siitä, mitkä asiat näitä säveltäjiä erottivat ja mitkä yhdistivät. Selväksi tulee esimerkiksi se, että ”Vihisen Mahler” pitää Sibeliusta jonkinlaisena sivukylän profeettana, jonka musiikki on lähinnä paikallisesti kiinnostavaa. Sibelius taas sanoo Mahlerin mahtavista sinfonioista, että pitääkö kaikki aina esittää niin lujaa ja mahtipontisesti, ettei herkkyydelle jää tilaa ollenkaan.


Yksi yhdistävä tekijä kuitenkin löytyi: sekä Mahlerin että Sibeliuksen kotijumala on Mozart, ja niin se on Vihisenkin, jolta viime syksynä ilmestyi elämäkertakirja Mozartista.


Kantaesityksessä Hämeenlinnan teatterin katsomossa näytti istuvan myös Eppu Normaalin jäseniä. Heille suunnattuna Sibelius sanoi Mahlerin kanssa jutellessaan, että ei maailmaa kitaransoitolla muuteta.


Kiva kohta herrojen keskustelussa on, kun he irvailevat sille, että jotkut naisetkin ovat puhuneet kapellimestariksi ryhtymisestä. Ajatus luisti tähän siksi, että Mahlerin kummityttö Alma Rosé oli kapellimestariunelmastaan puhunut.


SIBELIUS NATSIEN
TALUTUSHIHNASSA


Ennen väliaikaa näytelmä on pääosin komediaa, mutta sen jälkeen tragediaa. Tulee esille sekin, että Alma Rosé lopulta johti tyttöorkesteria Auschwitzin keskitysleirillä.


Näyttämölle ilmestyvät myös hakaristiliput ja Goebbels, joka tuo Sibeliukselle Hitlerin tälle myöntämän (1935) Saksan korkeimman kulttuurikunniamerkin, hopeisen Goethe-mitalin. Samalla puhutaan Saksan Sibelius-seura perustamisesta (toteutui 1942) ja kansainvälisen säveltäjäneuvoston perustamisesta, jonka puheenjohtajaksi oli lupautunut Richard Strauss, ja Sibeliuksesta tuli varapuheenjohtaja. Säveltäjäneuvosto mm. julkaisi mustia listoja juutalaissäveltäjistä. 


Sibelius lähetti Saksaan radiotervehdyksenkin, jossa hän puhui Saksasta "musiikin loistavana maana" sekä Suomen ja Saksan kohtalonyhteydestä. Sibelius kuului siihen suomalaiseen älymystöön, jonka fasismi lumosi ainakin hetkellisesti.


Sibeliuksen natsiyhteyksiä ovat ottaneet esille monet muutkin kuin Vihinen. Sibeliuksen Valse Triste soi Jari Juutisen Eichmann-näytelmässä (2005), ja äskettäin tuli televisiosta ruotsalaisen Jan Troellin elokuva Menneen miehen maine (2012), jossa käsiteltiin Hitleriä ja taas Valse Triste soi.

Sibeliuksen natsisuhteista väitöskirjan tehnyt Vihinen on löytänyt Sibeliuksen varhaisista päiväkirjamerkinnöistä antisemitisminä pidettäviä kohtia. Niissä Sibelius on mm. kirjoittanut haisevista juutalaisista, joskin hän viimeisissä päiväkirjamerkinnöissään kirjoitti katuvansa sitä, että oli ottanut Hitlerin arjalaispykälät tosissaan.


Sitten voidaan kuitenkin muistaa, että Sibeliuksella oli lämmin suhde Suomen fasistipiireihin. Jääkärimarssi oli kansalaissodan aikana Mannerheimin valkoisen armeijan tunnusmelodia, ja Lapuanliikekin sai Sibeliukselta täyden tuen, säveltäjämestari jopa osallistui tuon fasistisen ääriliikkeen mielenosoitukseen yhdessä Aino-rouvan kanssa.


Sibeliuksen toinen kohtalonyhteys liittyykin Ainoon, jonka kanssa avioliitto kesti 65 vuotta, tyyntä ja myrskyä.


Sibelius-näytelmän sisältö on niin vahva, että melkein unohtui - Sibeliusta esittävän Ilkka Heiskasen roolityö on komea. Lähes koko ajan näyttämöllä, intensiivisesti ja tekstiin uskoen. Ohjaaja Sakari Kirjavainen ja Heiskanen ovat tehneet Sibeliuksesta nuoren, vimmaisen säveltäjän, joka tietää mitä tekee, joskin virheitäkin osuu matkalle. Heiskasen Sibelius ei ole sikarinsavun takana oleva mystinen hahmo, vaan verta ja luuta, se välillä Kämpissä kavereiden kanssa ryyppäävä humanteri, joka ehkä oli kännissä, kun natsit kelkkaansa houkuttelivat.


kari.naskinen@gmail.com

maanantai 9. helmikuuta 2015

Ennen suomettumista oli ruotsittuminen


Televisiosta tuli sunnuntaina ruotsalaisen Jan Troellin elokuva Menneen miehen maine (2012). Yhteiskunnallisista elokuvistaan tunnettu ohjaaja kuvaa siinä hienosti, miten Ruotsi taitavalla politiikallaan väisti joutumisen toiseen maailmansotaan. Vastaavanlaisesta myöntyväisyyspolitiikasta tuli myöhemmin Suomen takia haukkumasana ”finlandisierung”, suomettuminen.

Suomi selvisi kylmän sodan vaarallisista vuosista olemalla hyvää pataa Neuvostoliiton kanssa. Pysyttiin kuitenkin muodollisesti puolueettomana. Ruotsi onnistui vastaavalla taktiikalla todellisen sodan vuosina. Natsi-Saksan kanssa käytiin kauppaa, annettiin Saksan sotajoukoille kauttakulkulupa ja sensuroitiin lehdistä liian räikeitä saksalaisvihamielisiä kirjoituksia – otti päähän, mutta kannatti.

Neuvostoliiton suuntaan ”ruotsittuminen” toimi niin, ettei Ruotsin valtio lähtenyt virallisesti auttamaan Suomea sotaponnisteluissa Neuvostoliittoa vastaan. Elokuvassa pääministeri Per Albin Hansson sanoo, että Suomelle voi sodassa käydä huonosti, mutta onhan se parempi, jos huonosti käy yhdelle maalle kuin kahdelle.

Suomettumisesta puhutaan tälläkin hetkellä. Suomalaiset sotahaukat ovat sitä mieltä, että Nato-jäsenyyshakemuksen tekemättömyys on suomettumista.

Jos Suomen johdossa ei 1930-luvulla olisi ollut sotahaukkoja, olisi Suomi saattanut välttyä sodalta. Olisi vain myönnytty Neuvostoliiton aluevaihtovaatimuksiin, niin Neuvostoliiton ei olisi tarvinnut lähteä niitä sotimalla valloittamaan.

Entä nyt? Sotahaukat vaativat Suomea Natoon ja sitä kautta suoraksi Venäjän viholliseksi. Kysyisivät ensin edes vinkkejä Ruotsilta, joka on ollut sotien ulkopuolella 200 vuotta.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 7. helmikuuta 2015

”Ihmejuttu koko ammattiliitto”



Otsikon sanonta on 19-vuotiaan vantaalaisen tytön, joka aloittelee lähihoitajaopintojaan. JHL:n jäsenlehdessä Motiivissa (1/2015) tyttö sanoo, ettei ole koskaan kuullutkaan jostakin ammattiliitosta tai ammattiyhdistysliikkeestä.

Eikä hän aio äänestää eduskuntavaaleissakaan – ”mistä sitä tietää ketä, missä ja milloin edes pitäisi äänestää.”


Tietämättömyyteensä tytöllä on selitys: ”Mä lintsasin paljon kasiluokalla, ja siinä meni myös ne yhteiskuntaopin tunnit.”


Ilman ay-liikettä tällaistenkaan tyttöjen asiat eivät olisi niin hyvin kuin nyt ovat. Suomen ensimmäinen ammattiyhdistys Helsingin kirjatyöntekijäin yhdistys perustettiin 1869, ja sen jälkeen alkoivat omia yhdistyksiään 1880-90-luvuilla perustaa myös maalarit, muurarit, pelti- ja puusepät, räätälit ja suutarit.


Ensimmäinen keskusjärjestö Suomen ammattijärjestö (SAJ) perustettiin 1907 ja se oli läheisessä suhteessa Sosialidemokraattiseen puolueeseen. Kansalaissodan jälkeen SAJ:ssä saivat enemmistön kommunistit ja vasemmistososialistit, ja 1930 valtiovalta lakkautti sen Lapuanliikkeen painostuksesta. Demarit perustivat heti tilalle Suomen ammattiyhdistysten keskusliiton (SAK).

Talvisodan aikana 1940 työnantajat tunnustivat SAK:n sopimuskumppaniksi (”tammikuun kihlaus”) ja 1944 tehtiin ensimmäinen keskusjärjestöjen välinen yleissopimus. Myös toimihenkilöt alkoivat järjestäytyä, kun STTK perustettiin 1946 ja Akava 1950.


Jo ennen sotavuosia ay-liike oli sosiaalidemokraattien kanssa alkanut rakentaa sitä hyvinvointivaltiota, josta vantaalaistyttökin voi nyt nauttia:


- Kahdeksan tunnin työaikalaki 1917
- Vuosiloma 4-7 päivää 1922
- Työehtosopimuslaki
- Vuosiloma vakinaisissa töissä 5-12 päivää
- Luottamusmiesjärjestelmä 1947
- Lapsilisälaki 1948
- Tapaturmavakuutuslaki 1948
- Työturvallisuuslaki 1949
- Yleiseksi työajaksi 45 tuntia viikossa 1959
- Vuosiloma 18-24 päivää 1960
- Työajaksi 40 tuntia viikossa 1965
- Irtisanomissuojasopimus 1966
- Lomapalkkasopimus 1967
- Ensimmäinen tulopoliittinen sopimus 1968
- Vähimmäispalkkasopimukset 1971
- Lomaltapaluuraha 1972
- Vuosilomalain uudistus 1973
- Työsuojelunvalvontalaki 1973
- Äitiysloma 7 kuukautta 1974
- Talviloma 1977
- Työterveyshuoltolaki 1978
- Isyysloma 12 päivää 1978
- Opintovapaalaki 1980
- Pekkaspäivät 1984
- Laki kotihoidontuesta 1985
- Henkilörahastolaki 1990
- Vuorotteluvapaa 1995
- Työttömyysvakuutusrahasto 1998
- Aikuiskoulutustuki 2001
- Työeläkeuudistus 2004
- Parannuksia perhevapauksiin 2006
- Muutoksia oppisopimuskoulutuksen etuihin 2008
- Aikuiskoulutustuen uudistus 2009
- Vuorotteluvapaa vakinaistetaan 2010
- Laki ammatillisen osaamisen kehittämisestä 2014


Osan näistä saavutuksista porvarit haluaisivat lopettaa, tai ehkä kaikkikin. Eivätkä vain oikeistoporvarit. Viimeksi on Sitra julkaissut keskusteluasiakirjan, jossa mm. esitetään ansioturvan keston lyhentämistä 500:sta 250 päivään. Ehdotuksella pyritään selvästi ay-liikkeen aseman heikentämiseen. Taka-ajatuksena on, että ”liittykää, duunarit, Loimaan kassaan”. Sinne varmaan vantaalaistyttökin haluttaisiin ohjata. Onhan ns. Loimaan kassa vaaraton, koska sillä ei ole mitään tekemistä ay-liikkeen kanssa.


SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly sanoo, että ansioturvan puolittaminen merkitsisi kasvavalle pitkäaikaistyöttömien joukolle huono-osaisuuden lisääntymistä. Leikkaus lisäisi toimeentulotuen tarvitsijoiden määrää. Pitkäaikaistyöttömiä on 100 000, joista vaikeasti työllistyviä lähes 60 000. He tarvitsevat tuettua työtä, koulutusta ja muuta apua työllistyäkseen.

”Työttömyysturvan kehittäminen on ollut keskeisesti mukana neljässä viime työmarkkinaratkaisussa. Turva on kytköksissä työmarkkinoihin, erilaisiin työnteon muotoihin ja ehtoihin. On tärkeää, että uudistukset syntyvät kolmikantaisesti”, Lyly sanoo.

Sitran asiakirja siis käy palkansaajien ja työttömien kimppuun. Sen ovat tehneet Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo, kansanedustaja Elina Lepomäki, Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja Tuomas Pöysti, kansanedustaja Osmo Soininvaara ja VATT:n ylijohtaja Juhana Vartiainen.


kari.naskinen@gmail.com