keskiviikko 30. elokuuta 2023

Muidenkin kuin Putinin naamioita on riisuttu


Jos Vladimir Putin olisi jättänyt tehtävänsä 2008, hän olisi jäänyt historiaan laajalti kunnioitettuna hallitsijana, joka onnistui turvaamaan kansalaisilleen ennennäkemättömän vaurauden ja vapaan liikkuvuuden. Vastaavaa ei keskivertovenäläinen ollut koskaan aiemmin kokenut. Putin jäi kuitenkin vallankahvaan, menetti todellisuudentajunsa ja tullaan muistamaan historian suurimpiin lukeutuvan sotilaallisen virheen tekijänä. Putinille ei pystytetä patsaita, hänet on haastettu sotarikoksista Haagiin kansainväliseen rikostuomioistuimeen.

Tähän tapaan ytimekkäästi aloittaa Venäjä-ekspertti Arvo Tuominen juuri ilmestyneen kirjansa Riisutut naamiot – särkyneet unelmat. Jo neljä vuotta sitten Tuominen ennusti Putin-kirjassaan oikein, että ”Putin jää historiankirjoihin hallitsijana, jonka valtakaudella Venäjän ja Ukrainan tuhatvuotinen suhde päättyi lusikoiden jakoon”. Yllätys koko maailmalle oli silti, että tämä tapahtuu nyt aseiden voimin, kun Putin päätti hyökätä 40-miljoonaisen Ukrainan kimppuun alle 200 000 sotilaan voimin.

Putin ei käyttänyt hyväkseen mahdollisuutta tuoda Venäjää mukaan eurooppalaiseen sivilisaatioon. Ensimmäisen tällaisen tilaisuuden tyri
Aleksandr Kerenski ja toisen Mihail Gorbatshov, Boris Jeltsin ja Vladimir Putin, eikä kolmatta mahdollisuutta ihan heti tule, kuten Tuominen ennustaa. Putin ei kuitenkaan ole ikuinen, ja jos hyvin kävisi, Venäjän federaation johtoon saataisiin joskus parempi ihminen. Tähän mahdollisuuteen uskoo myös Tuominen, joka päättää kirjansa Sonjan optimistiseen loppurepliikkiin Anton Tshehovin Vanja-enossa: ”...kaikki maallinen paha ja koetut kärsimykset tulevat jäämään taakse.”

Tuomisen kirjan nimi tulee Sauli Niinistön toteamuksesta Venäjän aloitettua hyökkäyksensä: ”Nyt naamiot on riisuttu, vain sodan kylmät kasvot näkyvät.” Kirja on sisällöltään kuitenkin laajempi kuin sen nimi antaa olettaa. Käsiteltävänä on myös muiden naamioiden riisumisia, ja Venäjän päätymistä nykyiseen tilanteeseen Tuominen taustoittaa Kerenskiäkin vanhemmilla asioilla.

Suomikin riisui naamionsa heti Venäjän hyökkäyksen alettua. Nato-hanke sai siunauksensa ja kenraalit pääsivät kehumaan, että Natoon tähdättiin jo Hornet-hankinnoilla 30 vuotta sitten. Niiden avulla päästiin USA:n kanssa samoihin sotaharjoituksiin, vaikka samanaikaisesti virnuiltiin selän takana Venäjälle, että Suomi on puolueeton.

Aikaisemin naamiot olivat todellisuuden edessä myös lännen isoilla johtajilla. Naton laajeneminen yhä lähemmäs ja lähemmäs Venäjää oli
perusidea, vaikka toisin Venäjälle luvattiin, ja nämä lupaukset on hyvin dokumentoitukin.

SODAN SYYT

Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan on löydetty monia syitä. Niistä jokainen löytää mieleisensä, Tuominen on laatinut kolmen kohdan listan:

1. Ukrainan mukaan Venäjä käynnisti provosoimattoman hyökkäyksen lopettaakseen Ukrainan olemassaolon valtiona. Koemielessä Venäjä liitti itseensä Krimin ja sytytti sodan Itä-Ukrainaan. Näin ollen Venäjä on yksiselitteisesti syyllinen, ja hyökkäys Ukrainaan on osa Putinin suurempaa suunnitelmaa Neuvostoliiton alueen uudelleenmuodostamiseksi.

2.
Virallinen venäläinen totuus on, että purkamalla Varsovan liiton Venäjä luuli luoneensa Naton kanssa perustan keskinäiselle turvallisuusjärjestelylle, joka perustui siihen, ettei Nato laajene itään. Lupaustensa vastaisesti Nato ryhtyi kuitenkin maa kerrallaan lähestymään Venäjän rajoja. Ukrainan hamuaminen Naton jäseneksi oli viimeisen punaisen viivan ylitys.

3. Lisäksi Putinin mukaan sodan perussyy on bolshevikkien vallankaappaus Venäjällä 1917 ja valtaan nousseen
Vladimir Leninin päätös 1922 siirtää Donbass ja Mustanmeren rannikko Odessaa myöten Venäjän alueesta vastaperustetun Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan hallittaviksi. Nikita Hrushtshov pahensi ongelmaa liittämällä Krimin Ukrainaan 1954. Tosin Krimin niemimaa on maantieteellisesti katsoen luonnollinen osa Ukrainaa, joten siirto oli aikoinaan perusteltu, eikä Hrushtshov pystynyt tuolloin edes kuvittelemaan ikuisen Neuvostoliiton koskaan romahtavan.

Tuominen muistuttaa myös, että nykyinen sota on vain uusin näytös pitkässä konfliktien sarjassa, joka on kestänyt yli vuosisadan ajan.
Eikä asia ole mitenkään yksiselitteinen, sillä sotaa käydään Ukrainan sisällä, toinen sota on Venäjän ja Ukrainan välillä, kolmas on Venäjän ja Naton välinen sijaissota ja neljäs on Venäjän ja Yhdysvaltojen sota.

PUTIN TUHOSI KAIKKI
DEMOKRATIAN PIIRTEET


Putinin ensimmäiisen kauden pääministeri
Mihail Kasjanov sanoi entisestä pomostaan sodan sytyttyä, että Putin on täysin muuttunut hänen tuntemastaan ihmisestä: ”Putin tuhosi kaikki demokraattisen valtion piirteet, ja nyt meillä on täysin autoritaarinen hallinto, joka siirtyy vähitellen totalitarismiin”. (Täytyy taas heti tarkistaa, onko Kasjanov edelleen elossa vai onko pudonnut jostakin korkealta.)

Putinin valitsi seuraajakseen Jeltsin, joka katsoi tämän parhaiten pystyvän takaamaan itsensä ja klaaninsa vapauden ja varallisuuden, joka oli kertynyt Neuvostoliiton hajotessa. Jeltsinin ja hänen perheensä talousrikosten lista oli niin pitkä, että joku toinen olisi heittänyt heidät kaikki häkkiin.

”Pidä huolta Venäjästä”,
olivat Jeltsinin erosanat Putinille vuonna 2000, ”olen väsynyt, lähden.”

Putin alkoi pitää huolta. Ukraina oli koko ajan hänen ”sydäntään lähellä”. Eikä länsi uskonut alkuunkaan, mitä on tulossa. Ei vielä kesälläkään 2021 voitu kuvitella, että Putin panisi puolen vuoden kuluttua täyden rähinän päälle, vaikka hän kirjoituksessaan 12.7. jo suoraan ilmoitti Ukrainalle, että siitä tulee Venäjän vasallivaltio tai se valloitetaan, koska Ukraina kuuluu Venäjän etupiiriin. Tuominen kirjoittaa, että hänkin luuli Putinin tällaista uhoamista bluffiksi, mutta eipä ollutkaan.


Entä tästä eteenpäin? Koska Putin ei vahingossa tipahda ikkunasta, jotain muuta toivotaan tapahtuvaksi. Vallankaappausterminkin Tuominen ottaa esille: ”Sinänsä vallankumoukset eivät suuria massoja tarvitse. Harvardin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan yksikään vallankumous maailmanhistoriassa ei ole epäonnistunut, jos siihen on onnistuttu mobilisoimaan yli 3,5 prosenttia väestöstä.”

Kun
Jevgeni Prigozin Wagner-sotilaineen marssi kohti Moskovaa, Mihail Hodorkovski tviittasi, että ”kaikkien sodanvastaisten venäläisten pitäisi tukea Prigozinia tällä hetkellä. Hänen marssinsa on valtava isku Putinin legitimiteetille, ja kaikki, mikä murtaa hallintoa, on hyvä.” Mutta loppu tuli Prigozinillekin, jolta ei pudonnut naamio, vaan lentokone.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 27. elokuuta 2023

Jos Jumala tulisi käymään…

New York Times valitsi vuoden 2020 jonkin viikon parhaaksi kirjaksi Sophie Blackallin lastenkirjan If You Come to Earth. Kirjailija oli Unescon ja Pelastakaa lapset -järjestön kampanjoiden yhteydessä tavannut eri puolilla maailmaa tuhansia lapsia ja kirjoitti ikään kuin lasten näkökulmasta tervetuloviestejä Jumalalle, jos tämä tulisi käymään tänne ihmisten ilmoille: ”Asumme kaikenlaisissa paikoissa, kaikenlaisissa kodeissa, kaikenlaisissa perheissä. Jokainen meistä on erilainen. Mutta me kaikki olemme hämmästyttäviä. Ja yhdessä jaamme yhden kauniin planeetan.”

Entä jos Jumala tosiaan tulisi? Sellainen tapahtuma olisi sikäli ratkaiseva, että vain Jumalan näyttäytyminen meille todistaisi hänen olemassaolonsa.
Kaikkien aikojen hässäkkä siitä myös syntyisi, kun Jumala alkaisi todistaa omaa asemaansa.

Nyt olisi ajankohtaista, että Jumala pölähtäisi Budapestin stadionille tänään MM-kisojen päätöspäivänä. Ensin hän tietenkin pitäisi puheen etusuoralla, minkä jälkeen hän menisi vesiesteelle, joka on täytetty illan 3000 metrin estejuoksua varten. Kävelisi veden päällä reunalta toiselle, ja sen jälkeen sanoisi simsalabim ja vesiesteen vesi muuttuisi Egri Bikaveriksi tai Palinkaksi. Muitakin ihmetekoja kyllä pitäisi näyttää, esimerkiksi olisi pantava
Uri Gellerin lusikantaivuttelua paremmaksi ja taivutettava illan keihäänheittoa varten telineessä olevia keihäitä kaksinkerroin.

Jos vierailu kestäisi pitempään, pitäisi Jumala kutsua heti maanantai
ksi globaaliin aamutelevisioon, koska Budapestissakin ovat menossa globaalit kisat, kuten Tuomas Raja on 50 kertaa sanonut. Kysymyksiä riittäisi.

Budapestista Jumala pitäisi saada maailmankiertueelle, ja vihdoin hän joutuisi vastaamaan siihen kysymykseen, miksi hän sallii monenlaisten pahuuksien tapahtuvan. Jos hän kerran on kaiken hallitseva ihmeolio, niin eikö hän voisi vaikkapa tämän maapallovierailun kunniaksi lopettaa Ukrainan sodan ja ilmastonmuutoksen pahenemisen ainakin eteläisellä pallonpuoliskolla, jossa ollaan syyttömiä tähän katastrofiin?

Olio? Mielenkiintoista olisi tosiaan nähdä, millainen Jumala on. Näyttääkö samanlaiselta vanhalta äijältä kuin kirkkojen alttaritaulussa vai olisiko enemmän nykyaikainen jeppe? Tai olisiko ihmisen kaltainen ollenkaan?

Siitäkin muodostuisi uudenlainen filosofinen ja uskonnollinen kysymys, mikä Jumalan asema olisi tällaisen maallisen esittäytymisen jälkeen. Menisikö hohto koko touhusta? Kävisikö niin kuin uskonnollinen filosofi
Blaise Pascal kirjoitti Ranskassa 1600-luvulla, että jos Jumala tulisi ihmisille tutuksi, häneen uskomisella ei olisi enää mitään arvoa?

Pascalin jumalakäsitystä on
Ismo Teikari käsitellyt Tilastokeskuksen nettisivulla, sillä Pascalin mielestä kysymys on myös tilastollinen, kuten Teikari selostaa:

Jos Jumalan olemassaolo olisi yhtä todennäköistä kuin vastakkainen tila, olisi tilanne sama kuin kolikon heitossa. Jos panos on elämä, ja voittona kaksi elämää, odotusarvo antaa aiheen pelata tällä panoksella - ja vielä enemmän jos voittona olisi ääretön määrä elämää ja onnea.
Todennäköisyyttä ei voi tietää, mutta voittona on kuitenkin äärettömästi onnellista elämää, ja asetettava panos on äärellinen. Siten vaikka voiton mahdollisuus olisi yksi äärettömästä mahdollisuuksien määrästä, toimisit Pascalin mukaan harkitsemattomasti ellet sijoittaisi panostasi tähän peliin. Pascalin päätelmä siis oli, että kannattaa pelata Jumalan olemassaolon puolesta, jossa panoksena on hurskas elämä.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 23. elokuuta 2023

Ainakin 80 % suomalaisista ovat jäseninä jossakin osuustoimintayrityksessä


Maailman 300 suurimman osuustoimintayrityksen liikevaihto on reippaasti yli 2000 miljardia euroa. Niissä työskentelee arviolta 280 miljoonaa ihmistä. Sitten olemme me jäsenet, tuoreimman tiedon mukaan noin miljardi ihmistä. Suomessa on noin 4500 osuustoiminnallista yritystä tai edunvalvontayhteisöä, isoista osuuskaupoista vesiosuuskuntiin, ja uutta aikaa edustavat laajakaistaosuuskunnat. Aikuisista suomalaisista kuuluu arviolta 80 prosenttia vähintään yhteen osuuskuntaan ja melkein yhtä paljon keskinäisiin vakuutusyhtiöihin, jotka voi rinnastaa osuuskuntiin.


Asukaslukuun suhteutettuna Suomea voi pitää maailman osuustoiminnallisimpana maana. Panin tähän juttuun kuvan auton katsastuksesta (A-Katsastus-konsernin kuvapankki). Harva tietää, että Osuuskunta Tradeka omistaa nykyisin tämän katsastusyhtiön, joka aikoinaan hoiti valtion monopolina koko katsastustoiminnan. Tradeka puolestaan on viimeinen punapääoman linnake, siis vanhaa E-liikettä. Tradekan omistamia bisneksiä ovat lisäksi Restel-yhtiön ravintolat, Lehtipiste Oy (osa entistä Rautakirjaa) sekä hoiva- ja terveysalan Med Group. Tunnetumpia osuustoimintaliikkeitä ovat nykyisin tietenkin S-ryhmän osuuskaupat ja paikalliset osuuspankit.

Suomessa ensimmäiset osuuskaupat perustettiin 1800-luvun lopulla, kun kuluttajat eivät olleet tyytyväisiä kaupan alalla vallinneisiin puutteisiin ja epäkohtiin. Silloin tosin puhuttiin enemmän ostorenkaista, ravintoyhdistyksistä ja kauppayhtiöistä. Vuonna 1899 perustettu Pellervo-seura lähti järjestäytyneemmin kehittämään maatalouteen keskittynyttä osuustoimintaa, mutta sen levittämä tietämys auttoi myös osuuskauppoja niiden alkutaipaleella.

Vuonna 1900 perustettiin Tampereella Finlayson ja Kumpp. Työväen Osuuskauppa, 1901 Turussa Vähäväkisten Osuusliike, 1901 tuli voimaan osuustoimintalaki ja 1904 perustettiin Suomen osuuskauppojen keskuskunta (SOK) hoitamaan yhteisostoja edullisemmin. Nopeasti tapahtui myös jako kahteen, kun työväenliike perusti oman osuusliikeketjunsa, ensimmäisenä aloitti Elanto Helsingissä 1905. Tämän vasemmistolaisen osuustoimintahaaran keskusjärjestö oli Kulutusosuuskuntien keskusliitto (KK) ja yhteisostot hoiti Osuustukkukauppa (OTK).

Varsinaisesti ristiriidat puhkesivat 1915 ja pahempaa tietenkin seurasi 1918. Kahtiajako oli varsin selvä sekä konkreettisesti että henkisesti. Yksi yllättävästi yhdistävä tekijä oli myöhemmin kuitenkin KOP. Professori Markku Kuisma on kirjoittanut OTK:n historiajulkaisussa, että molemmat osuustoiminnalliset leirit tunsivat luontaista vetoa afäärifennomaanien finanssilinnakkeeseen Kansallis-Osake-Pankkiin. Raha-aatelin Yhdyspankki oli kieleltään, mieleltään ja sosiaalis-kulttuurisilta sidoksiltaan vieraampi ja kaukaisempi kuin suomenkielisen keskiluokan nousun siivittämä Kansallispankki.

Vaikka pellervolainen SOK-ryhmä oli lähempänä KOP:n sisäpiiriä, oli OTK:n yhteyskin Kansallispankkiin vanha ja kestävä: sen oli sinetöinyt pankin pääjohtajan
J.K. Paasikiven ja edistysmielisen osuustoimintaryhmän voimahahmon Väinö Tannerin kädenpuristus kapinakevään 1918 verisissä jälkitunnelmissa. Tämä molemmissa leireissä kiistelty yhteys oli Kuisman mukaan merkitykseltään arkista pankkisuhdetta tuhatkertaisesti merkittävämpi poliittis-valtiollisena symbolina. Se viitoitti kansallisen yhteistyön ja rauhanomaisen rakentamisen mahdollisuuksiin, ja siksi tästä epäpyhästä rahaliitosta pidettiin kiinni vaikeinakin aikoina.

VOITTOA ON TEHTÄVÄ

Vuonna 1924 E-osuusliikkeiden jäsenmäärä oli 184 299 ja se ohitti muiden osuuskauppojen jäsenmäärän. Molempien osuustoimintahaarojen tuotannollinenkin toiminta kasvoi. OTK:laisilla osuusliikkeillä oli mm. 34 leipomoa, 17 juomatehdasta, vuonna 1925 erilaisia tuotantolaitoksia yhteensä 144. Lopulta E-liike kuitenkin hävisi kilpailun pellervolaiselle S-ryhmälle. Sen liiketoimintaosaaminen oli huonompaa. Eikä ihme, kun hallintoelimet koottiin pääasiassa paikallisista kunnallispoliitikoista.

E-liikkeessä, Ekamarketissa, Centrumissa, Valintatalossa ei osattu tehtä voittoa, jolla olisi toimintaa kehitetty, ja tämän perinteisen lähikauppatoiminnan loppu koitti 2017. Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa tekemässään väitöskirjassa Terhi Tuominen nosti esille voiton roolin keskeisenä välinee asiakasomisteisessa osuuskunnassa. Aiempi tutkimus oli osin kyseenalaistanut voiton tekemisen periaatteen osuustoiminnassa ja pitänyt sitä jopa hinnoitteluvirheenä, mutta Terhi Tuominen näki väitöstutkimuksessaan asian toisin:

”Voittoa tarvitaan, jotta osuuskunta on kilpailukykyinen, pystyy osallistumaan alueensa kehittämiseen, investoimaan ja kasvamaan. Vahvat aineelliset resurssit myös lisäävät osuuskuntien taloudellista itsenäisyyttä, mikä on osuustoiminnan periaatteiden mukaista.”

S-ryhmä on jo kauan tiennyt tämän ja osannut sitouttaa jäsenensä vihreän bonuskortin avulla tehokkaasti. ABC-asemaltakin käydään ostamassa bensat hintoja vertailematta, koska saa bonusalennusta, vaikka lähettyvillä olisi St 1:llä tai Shellillä halvempaa.

On osuustoiminta muunkinlaista osaamista näyttänyt. Pankkikriisi vei KOP:n, SYP:n, Skopin, STS:n ja HOP:n, mutta osuuspankit jyräävät nyt suurimpana ryhmittymänä.


AITO AMERIKKALAINEN
AROMIPAAHTOMENETELMÄ

Kahvi vapautui säännöstelystä 1954. Me lapset emme kahvia juoneet, mutta kahvista tuli kaupparyhmien välille meitäkin kiinnostanut iso kilpailutekijä, kun keksivät panna kahvipaketteihin autojen keräilykuvia. Ylivoimaisesti paras ja laajin kuvavalikoima oli Pauligin kahveissa, mutta sitä ei ilmeisesti saanut E-liikkeistä, koska muistan vaatineeni äidiltä, että kahvipaketit piti ostaa toisesta kaupasta kuin muut ruuat.

Äiti myöntyi tähän, ja kerran tuli sitten huippuhetki, kun olin mukana kauppareissulla: kaupan täti antoi minulle ½ x ½ metriä ison kartongin, joka oli painettuna täyteen niitä autonkuvia.

E-liikkeen 50-luvulla myymää kahvia en muista, mutta jos se oli OKA-kahvia, niin niissäkin paketeissa oli autonkuvia, mutta huonompia. Jokin
E-liikkeen kahvimerkki keksi mukaan junat ja lentokoneet, mutta ne eivät kiinnostaneet. SOK hankki 50-luvulla uuden kahvinpaahtokoneen ja Katriina-paketteihin tuli kirjainyhdistelmä AAA (aito amerikkalainen aromipaahtomenetelmä), mutta autonkuvasarja oli heikkolaatuisempi kuin Pauligin.

E-liikkeeltä tuli jäsenille Kuluttajain Lehti ja SOK:n jäsenille Yhteishyvä. Kuluttajain Lehti oli parempi, koska siinä oli Pekka Puupää, jota piirsi Elannon mainospäällikkö Ola Fogelberg. Hän suunnitteli myös TUL:n lipun 1919.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 21. elokuuta 2023

Suomalaisen sosialismin 120-vuotisjuhla


Forssan työväentalossa järjestetään ensi sunnuntaina juhlaseminaari, kun Suomen sosialidemokraattisen puolueen tunnetun Forssan ohjelman hyväksymisestä on nyt tullut kuluneeksi 120 vuotta (kuva). Enää ei SDP:n poliittisessa ohjelmassa mainita sosialismi-sanaa, ja Forssassa voidaankin sunnuntaina juhlia varsinaisesti päätöstä pohjoismaisen hyvinvointivaltion kehittämisen käynnistämisestä.
Edes työväenliike-sanaa ei nykyisessä puolueohjelmassa ole.


Puolueen pitemmässä periaatejulistuksessa sosialismi kuitenkin esiintyy muutamassa kohdassa, eikä tätä tekstiä olla muuttamassa myöskään puoluekokouksessa Jyväskylässä syyskuun ensimmäisenä viikonvaihteena. Siellä riittää yhdeksi isoksi asiaksi valita uudeksi puheenjohtajaksi
Antti Lindtman, joka pitää juhlapuheen myös sunnuntaina Forssassa.

Kun
puolueen lehdessä oli iso juttu tästä sosialismin aaveesta, oli jutussa sellainenkin kohta, että ”sosialismin rippeet voisi siirtää ansaitusti työväenliikkeen museoiden hyllyille. Harvalla tulisi niitä aidosti ikävä.” (Demokraatti 8.6.2023)

Heti sen perään tutkijatohtori
Mikko Kemppainen Tampereen yliopistosta kuitenkin sanoi, että sosialismi-sanasta luopuminen olisi käytännössä itsesensuuria ja historiallista identiteetin kadottamista.

Lisäksi tosiasia on, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta seisoo nimenomaan sosialististen aatteiden perustalla: verotuksella otetaan rikkailta enemmän ja annetaan köyhimmille. Tämä pohjoismainen malli on myös parempi kuin oli Neuvostoliiton yritelmä, joka jäi kokeilun asteelle, kun se rappeutui epädemokraattisessa järjestelmässä henkilöpalvonnan ja -pelon takia.

Ruotsin demareille sosialismista puhuminen on helpompaa, koska siellä se ei tarkoita talojen ja tavaroiden ”sosialisoimista”, vaan: ”
Sosiaalidemokratian tavoitteena on yhteiskunta, joka perustuu demokratian ihanteisiin ja kaikkien ihmisten tasa-arvoon ja oikeuteen. Demokraattisen sosialismin tavoitteena on vapaista ja tasa-arvoisista ihmisistä koostuva solidaarinen yhteiskunta.”

Sen verran voisi SDP joka tapauksessa justeerata terminologiaa, että lisäisi puolueen nimeen yhden a-kirjaimen: sosiaalidemokraattinen puolue viittaisi nimenomaan sosiaalisuuteen, eikä sosialistiseen vallankumoukseen. Uutta yhteiskuntajärjestelmäähän SDP ei tavoittele, vaan kaiken perusideana on säännelty markkinatalous, joka on todettu maailman parhaaksi systeemiksi. Nyt on kuitenkin terästäydyttävä niin, ettei äärioikeistolaisuuden nousu pääse populismilllaan tuhoamaan sitä, mikä pantiin alulle 120 vuotta sitten.

FORSSAN OHJELMA 1903

SDP otti 120 vuotta sitten tavoiteohjelmaansa yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, kahdeksan tunnin työpäivät, palkalliset sairaus- ja äitiyslomat, maksuttoman oppivelvollisuuden, maksuttomat koulutarvikkeet ja -ruokailun, aborttioikeuden ym. Muita tavoitteita olivat:

Täydellinen yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapaus.
Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.
Kaikkien henkilöllisten ja välillisten verojen poistaminen yleisellä asteettain nousevalla tuloverolla, jolloin ansioton arvonnousu ja korkotulot sekä perintö on verotettava ankarammin kuin omasta ansiosta tai työstä johtuvat tulot. Verotettavan omaisuuden ilmoittamisvelvollisuus.
□ Maksuton oikeudenkäynti ja oikeusapu. Korvaus viattomasti syytetyille, vangituille ja tuomituille.
□ Terveydenhoito valtion ja kuntain asiaksi. Maksuton lääkärinapu ja lääkkeet sekä synnytysapu. Maksuton hautaus.
□ Sotilastaakkaa on vähennettävä ja kansanpuolustus järjestettävä vakituisen sotaväenoton sijaan. Rauhan aatetta on käytännössä toteutettava.
□ Kaikkien rajoitusten poistaminen, jotka asettavat naisen yleis- tai yksityisoikeudellisessa suhteessa ala-arvoisempaan asemaan kuin miehen.
□ Yleinen kieltolaki väkijuomain valmistamisen ja kaupan suhteen.

Vaikka puolueen periaatejulistukseen ei Jyväskylän puoluekokouksessa puututa, niin konkreettisempi poliittinen ohjelma käsitellään nykyisin jokaisessa puoluekokouksessa. Poliittisessa ohjelmassa määritellään tavoitteet, joiden kautta haluttua visiota rakennetaan. Yksi nyt esille tuleva asia tässä satasivuisessa nivaskassa on ajankohtainen äärioikeistolaisuuden nousu, mikä käytännössä tarkoittaa Perussuomalaiset-puoluetta:

Populistiset liikkeet Suomessa ja muualla saavat käyttövoimansa ihmisten kokemasta epätasa-arvosta, osattomuudesta ja turvattomuuden tunteesta. Ihmisten kokema huoli omasta ja lähimmäisten tulevaisuudesta ja toimeentulosta luo käyttövoimaa populisteille, jotka pyrkivät kanavoimaan huolen maahanmuuton ja monikulttuurisuuden vastaisuuteen. EU:n lähialueilla käytävien sotien ja kriisien johdosta Eurooppaan on tullut paljon pakolaisia ja muita maahanmuuttajia, mitä populistiset toimijat käyttävät huolen ja epävarmuuden levittämiseen. Näin poliittinen ilmapiiri on kiristynyt ja polarisoitunut, mikä aiheuttaa haasteita demokratioille ja poliittiselle keskustelulle.

Suomeenkin on syntynyt poliittisia järjestöjä, jotka kieltävät joiltain ihmisryhmiltä ihmisarvon. Demokraattisten yhteiskuntien toiminta perustuu YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa määritetylle jokaiselle ihmiselle kuuluvalle ihmisarvolle. SDP ei hyväksy muukalaisvihamielisyyttä, rasismia eikä syrjintää missään muodossa.

Demokraattisten yhteiskuntien haasteena on, että osa populistisista liikkeistä käyttää järjestäytymisen oikeutta ja sananvapautta pyrkiessään kumoamaan demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen. Vihapuhe kaventaa demokratiaa ja vähentää halukkuutta osallistua päätöksentekoon. Häirintä kaventaa erityisesti tyttöjen ja naisten vapautta ja mahdollisuuksia osallistua ja toimia yhteiskunnassa. Häirintä, vihapuhe ja maalittaminen eivät kuulu demokratiaan, ne kaventavat näkökulmia sekä keskusteluun osallistujien määrää.”

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 18. elokuuta 2023

Vietnam tai Irak, peli on menetetty


Sodan jättämistä traumoista kertoo elokuvista parhaiten
Michael Ciminon Kauriinmetsästäjä (1978). Samaa ongelmakimppua käsittelee Scott Cooperin Rautakaupunki (2013), jonka nyt löysin dvd:nä. Ei se läheskään yhtä vakuuttavaa tekoa ole, mutta peruskysymykset ovat samoja. Monet sodasta palaavat miehet ovat raunioina, ja tämänhän me historiankirjoituksesta ja muustakin tiedämme Suomenkin käymien sotien osalta. Sota jättää kovat jälkensä, ja niillä on oheisvaikutuksensa muihinkin kuin sotilaisiin.


Kauriinmetsästäjässä kolme kaverusta lähtevät Vietnamiin. Paluu sieltä on pelkkää murhenäytelmää, kun kaikki entinen hyvä on mennyttä - unelmat, nuoruuden ihanteellisuus ja optimismi ovat enää pelkkiä muistoja. On käyty pimeyden ytimessä, siellä missä moraalia ei enää ole. Rautakaupungissa ollaan suoraan siinä ajassa, että Bazen veljesparista nuorempi on jo palannut neljänneltä komennukseltaan Irakista ja hän on pelinsä elämässään menettänyt.

Näillä elokuvilla on myös ulkoisia yhdistäviä tekijöitä.
Kauriinmetsästäjässä kolmikko lähtee Vietnamiin terästehtaalta, jota on kuvattu pienessä Clairtonin kaupungissa Pennsylvanian osavaltiossa. Uudemmassa elokuvassa vielä pienemmän kaupungin terästehdas on käytännössä kaupungin ainoa työpaikka, ja tämäkin kuvauskohde on ollut Pennsylvaniassa, Clairtonista 20 kilometrin päässä Braddockissa saman Monongahelajoen varrella. Rautakaupungissakin Bazen veljeksistä vanhempi käy kaurismetsällä, mutta ei ammu tähtäimeensä saamaansa kaurista. Samalla tavalla menettelee Robert De Niro Kauriinmetsästäjässä. Vain sodassa tapetaan myös puolustuskyvyttömiä ja viattomiakin.

Veljeksiä näyttelevät
Christian Bale (vanhempi) ja Casey Afflec, joka ei enää Irakista tultuaan pysty keskittymään työntekoon eikä paluuseen terästehtaaseen. Veljensä paha tilanne haittaa myös Balen elämää, ja kun asiat lähipiirissä ovat pielessä, menevät ne hänelläkin samaa rataa: kännissä hän ajaa kolarin, jossa kuolee kaksi ihmistä, ja Bale joutuu vankilaan. Näin molemmilla on omat ristinsä, molemmat ovat olleet mukana viattomien lasten väkivaltaisissa kuolemissa. Elämän valttikortit on pelattu pois ja Balen naisystävä Zoë Saldaña jättää hänet. Lisäksi veljesten sairas isä kuolee. Jäljellä on kuitenkin isän veli, joka Sam Shepardin näyttelemänä tuo uskottavuutta tähänkin elokuvaan.

Lopullinen tragedia syntyy, kun pikkuveli lähtee kuittamaan vedonlyönnissä häviämiään velkarahoja laittomia nyrkkitappeluja järjestävälle huumekauppiaalle
(Woody Harrelson) johonkin tappelulatoon New Jerseyn maaseudulle. Vietnamissa tällaista sotahulluuden lisäksi ylimääräistä hulluutta oli vemäläinen ruletti. Monivaiheisten kiemuroiden jälkeen huumekauppiaan gorillat tappavat Afflecin. Raju kertomus saa jatkoa, kun Bale tappaa kostoksi Defoen.

Tämän
lopputapahtuman todistajana on poliisipäällikkö (Forest Whitaker), mutta hieman avoimeksi jäävässä elokuvan loppukohtauksessa Bale istuskelee rauhassa kotonaan, joten poliisipäällikkö on ehkä jättäytynyt tietämättömäksi koko asiasta – jos sodassa voi tappaa siviilejäkin, niin miksei tuollainen huumeparoniroistokin jouda menemään. Niin tai näin, kaiken ytimenä on, että tulevaisuutta ei vanhemmalla veljelläkään enää ole, ja syynä on Irak. Silti Rautakaupunki on enemmän toimintaelokuva kuin filosofinen tutkielma, ei mikään "Kauriinmetsästä kakkonen", mutta toimintaleffaksi oikein pätevä.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 17. elokuuta 2023

Luokkanousu onnistui, mutta jätti tyhjän olon


Pienessä
Hallencourtin kunnassa Pohjois-Ranskassa 1992 syntynyt Eddy Belleguele pääsi 40 kilometrin päässä olevaan Amiensin oppikouluun. Sieltä matka jatkui korkeakouluun Pariisiin, jossa hänestä kehittyi kirjailija, taiteilijanimellä Édouard Louis. Hänen seikkaperäinen matka- ja kehityskertomuksensa kirjassa Muutos: metodi (Tammi, 2023) on ensijaisesti kuitenkin havainnollinen tarina surkeista, suorastaan ala-arvoisista kotioloista lähteneen koulukiusatun pojan määrätietoisesta tavoitteesta nousta yhteiskunnallisessa asteikossa uudelle tasolle, porvariston ja älymystön joukkoon. Siinä hän onnistuikin. Lopulta kirjailijana – tämä on jo viides kirja – Louis saavutti myös taloudellisesti riippumattoman aseman.

Luokkanousu oli yllättäv
än nopea, mutta raa´an elämänmuutoksen se vaati. Piti muuttaa puhetyyli, hampaat oli oiottava ym. Ensimmäiselle romaanilleen hän sai julkaisijan jo 22-vuotiaana. Sitä ennen hän oli Pariisissa rahoittanut elämänsä mieshuorana. Raharikkaiden homojen siivellä hän ui sisään piireihin, ja kun Louis kerran Loganon elokuvafestivaaleilla esiteltiin Zürichin kaupunginjohtajalle, hän Pariisin palattuaan alkoi kehua, että hänen isänsä on Zürichin kaupunginjohtaja. Oikeista vanhemmistaan ja kotioloistaan hän ei kehdannut puhua sanaakaan.

Elämä hyvännäköisenä hinttarina oli tuottoisaa. Hienoja ravintoloita, kaikkea etuoikeutettua, vierailu Aix-en-Provencen festivaaleilla (mahtoiko olla
Kaija Saariahon Innocence-oopperan kantaesityksessä 2021?) jne. Kotoisaksi hän ei oloaan silti tuntenut, vaan lopulta hän alkoi kokea, että tämä taloudellisesti ja maineenhallinnan kannalta erinomaisesti onnistunut luokkaretki aiheutti sittenkin pettymystä.

Kirjan lopussa Louis myöntää, että toisinaan hän katuu: ”Toisinaan epäilen, onko ponnisteluistani sittenkään ollut mitään hyöty
ä. Toisinaa ajattelen, että kaikki taistelu on ollut turhaa ja että pakenemalla olen sinnikkäästi tavoitellut onnea, jota en ole koskaan saavuttanut.”

Hän
oli vihannut mennyttä elämäänsä Hallencourtissa. Siellä hän oli jo koulupoikana ymmärtänyt yhteiskuntaluokka-sanan merkityksen, kun hänellä ei ollut kodin jatkuvan rahapulan takia koulueväitä, mutta varakkaiden perheiden lapsilla oli keksejä iloisen punaisissa, vihreissä ja sinisissä käärepapereissa. Lukioon päästyään Louis liittyikin laitavasemmistolaiseen puolueeseen, mikä oli hänen elämänpiirissään poikkeuksellista, koska muut hänen tuntemansa kotikulmilla kannattivat äärioikeistoa. Laittomiin mielenosoituksiinkin hän osallistui ja poliisi hakkasi ja kaasutti, mutta joka tapauksessa: Alas kapitalismi, Elämä ennen osinkoja, Vapaa Palestiina ja Rasistinen Ranska…

Mielenkiintoinen vaihe Louisin elämässä on ollut, kun hän on ollut läheisessä ystävyyssuhteessa
kirjailija-filosofi Didier Eriboniin (s. 1953). Louis oli tehnyt tuttavuutta Eribonin kanssa, kun tämä oli käynyt pitämässä vierailuluennon Amiensissa. Heistä tuli läheiset ystävät ja Eribon auttoi neuvoillaan Louisia myös sitten, kun Louis aloitti opiskelun hyvin arvostetussa École normale supérieure -korkeakoulussa. Siellä Louis ”päihtyi lapsekkaasti” siitä tunteesta, että hän kuului eliittiin. Juoppo isä katsokoon telkkaria vaikka aamusta iltaan, mutta Eddy oli jotain aivan muuta. Sitä paitsi eihän isän ja äidin kanssa olisi voinut mistään puhuakaan, kun he eivät koskaan olleet kuulleet Glenn Gouldista, Victor Hugosta, Sylvia Plathista, Richard Wagnerista eikä Orson Wellesistä.

Kokonaisuudessaan kirja on tehokas. Jos kestää muutamat konkreettiset homoilukuvaukset ja lukee kirjan loppuun, saa käsityksen siitä, miten luokkanousu ei sittenkään tuo parempaa vapautta kuin se entinen elämä. Taloudellinen riippumattomuus on jo keskiluokassa aivan toista kuin huono-osaisten kituuttamisessa. Mutta onko elämä uudella
askelmalla henkisesti riippumatonta, kun voi käydä kuin Louisille, että tuntee pettäneensä oman alkuperäisen luokkansa ja kokee nyt vetävänsä vain uutta roolia? Ainakin pitäisi vaaleissa kannattaa sitä puoluetta, josta on lähtöisin, eikä annettava periksi oman edun tavoittelulle.

Tämä ei ole mitenkään ainutkertainen tarina asiasta sinänsä, mutta sen suorasukaisuus hämmentää. Sattumalta katsoin juuri englantilaisen Lindsay Anderssonin elokuvan Miehen hinta (1963), jossa Richard Harris esittää hiilikaivoksen synkkyydestä rugbyn huippuammattilaiseksi nousevaa miestä. Sekin on raju kertomus, mutta se ei tavoita niitä herkkyyden ja katkeruuden rinnakkain eteneviä sävyjä, joita Eddy Louis kuvaa.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 15. elokuuta 2023

Populismin nousu on ajanut demokratian kriisiin

THL:n tutkimusprofessori ja Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo pitäisi nimittää hallitusten pysyväksi sosiaali- ja terveysministeriksi. Hiilamo on huolissaan paitsi tämän sektorin asioiden tolasta myös siitä, että luottamus instituutioihin, globaaliin markkinatalouteen sekä poliittisiin ja taloudellisiin eliitteihin on vähentynyt erityisesti rikkaissa maissa. Koskee siis Suomeakin. Tämä näkyy kauppapoliittisten suojelujärjestelmien lisääntymisenä, maahanmuuttajavastaisuutena ja erityisesti äänestystukena autoritääriselle populismille.


Tällä hetkellä eletään edelleen 2008 alkaneen talouskriisin vaikutuksen alla. Silloin pankkeja ja niiden johtajia pelastettiin veronmaksajien rahoilla, kun taas tavalliset kansalaiset jäivät kamppailemaan velkojen ja työttömyyden kanssa. Tätä aikaisempi ja vielä suurempikin talouskriisi tuhosi demokratian kannatusta 1930-luvulla,
kuten tuon ajan perussaksalaisten nousua kuvaava sarjaelokuva Babylon Berlin taas tänä iltanakin kertoo. Vaaraa on nyt taas ilmassa. Ovat tässä lähellä jo Puola ja Unkari, ja kansanedustaja Anna Kontula (Vas) ennustaa, että parlamentarismi ei enää kymmenen vuoden kuluttua ole hallintomuotona (HS 15.8.2023).

Hiilamo on nyt kirjoittanut tällaisesta vaarallisesta kehityksestä luettuaan Financial Timesin pääkirjoitustoimittajan Martin Wolfin juuri ilmestyneen kirjan The Crisis of Demokratic Capitalism. Siinä Wolf sanoo samaa kuin Hiilamo: demokratiaa on ennenkin kukistettu, ja olisi väärin olettaa, ettei niin voisi käydä uudelleen. (Kanava 5/2023)

Demokratia
n kriisi on yhteydessä populismin nousuun. Käytännössä tämä tarkoittaa myös äärioikeiston nousua. Suomessa tätä linjaa vetää noin 20 prosentin kannatuksella Perussuomalaiset-puolue. Hiilamo ei persupuoluetta nimeltä mainitse, ei tietenkään Wolfkaan, mutta logiikka on sama kuin muuallakin Euroopassa: populismia ruokkii osaltaan myös perinteisten puolueiden ja tiedotusvälineiden heikentyminen. Niiden tilalle ovat tulleet uudenlaiset yhteiskuntapoliittiset ryhmät ja mediat (some), joiden molempien toimintaperiaatteisiin kuuluu ihmisten ”koukuttaminen” kylvämällä ristiriitoja sekä levittämällä puolitotuuksia ja valheita.

Hiilamo: ”Populisti kosiskelee kannatusta lietsomalla pelkoa ja kiukkua, jotka on helpoin suunnata ulkopuolisiin eli maahanmuuttajiin ja muihin vähemmistöihin. Tämä selittää Wolfille yhtä lailla brexitiä kuin
Trumpin valtaannousua. Ihmiset kääntyvät sen puoleen, joka lupaa suojella heitä uskoteltuja uhkia vastaan. Saatuaan vallan suojelijasta tulee despootti.”

Erityisesti rikkaissa maissa rakennemuutoksen runtelemat miehet ovat menettäneet uskonsa perinteisiin tukijoihinsa eli vasemmistopuolueisiin. He eivät innostu sosiaalidemokraattien ja niitä vasemmalla olevien puolueiden uusista lempiteemoista kuten radikaalista sukupuolten välisestä tasa-arvosta,
jostakin kummallisesta identiteettipolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.

Duunarimiesten näkökulmaan vaikuttaa sekin, että vasemmistopuolueet eivät enää ole nimenomaisesti ay-väen, pienituloisten ja yleensä vain huonompiosaisten asialla, vaan vasemmisto on entistä enemmän korkeakoulutuksen saaneiden, älykköjen ja sensellaisten edunvalvoja. Tyypillistä on, että Vasemmistoliiton yhdestätoista kansanedustajasta miehiä on vain kaksi. Persupuolueen 46 kansanedustajasta miehiä on 29.

Tämä on vasemmiston kriisiä, mutta on se myös kapitalismin kriisiä, sillä vasemmisto ja oikeisto tarvitsevat toisiaan niiden yhtei
sten vastavoimien torjuntaan. Tosin Suomessa tilanne on pirstaloituneen puoluekentän kannalta hankala, mistä johtuen Kokoomus on nyt pakotettu toimimaan hallitusyhteistyössä äärioikeistolaisen persupuolueen kanssa. Mukavuusavioliitto Kok + SDP olisi järkevämpi, mutta siihen ei nyt ole mahdollisuutta.

Läntisessä yhteiskuntajärjestelmässä muodostavat kaksiosaisen käyttöjärjestelmän demokratia ja kapitalismi. Siinä toisen vahvuudet paikkaavat toisen heikkouksia. Hiilamo/Wolf sanoo, että demokratia antaa päätösvallan vaaleilla valituille päättäjille, kapitalismi antaa päätösvallan yksityisten yritysten omistajille ja johtajille – poliittinen ja taloudellinen kilpailu turvaa edistyksen. Demokratialla ja markkinataloudella on samojakin piirteitä. Molempia yhdistää ihmisten oikeus muokata omaa elämäänsä yksin tai yhdessä muiden kanssa.

Foreign Policy -
lehden listalla maailman intelligenteistä on Martin Wolf Top 50:ssä. Erityisesti Wolf kritisoi rahoitussektoria. Tähän Hiilamo täydentää, että meilläkin taloustoimittajat ja muut liehittelijät ihannoivat rahoitusmarkkinoilla jättiomaisuuden luonutta Björn Wahlroosia suurena talousguruna. Sen sijaan Wolfille ylipaisunut rahoitusmaailma edustaa enemmän riistoa kuin tuottavaa toimintaa.

Tähän asiakokonaisuuteen liittyy se, että suuryhtiöt jakavat ylisuurista voitoistaan suhteettoman suuria palkkioita ylimmälle johdolle ja osakkeenomistajille. Kohtuuton palkitsemiskulttuuri on Amerikasta tullut Suomeenkin, mistä kertovat esimerkiksi Fortumin
Markus Rauramon, Postin Turkka Kuusiston ja Patrian Esa Rautalingon palkkiokohut. Työntekijät ja yhteiskunta jäävät nuolemaan näppejään, koska yritysten veronkierto on tehokasta.

Ei ihme, että Rautalinko on vastustanut ihmisten verotietojen julkistamista. Muita tulojaan häpeäviä ovat mm. UPM-Kymmenen talousjohtaja Tapio Korpeinen, Kemiran rahoitusjohtaja Pauliina Paatelma, Kamuxin talousjohtaja Milla Kärpänen, Kojamon investointijohtaja Olli Turunen, Stora Enson henkilöstöjohtaja Katariina Kravi, Nokian Renkaiden tuotteista vastaava johtaja Jukka Kasi, Nesteen sijoittajasuhdejohtaja Juha-Pekka Kekäläinen ja Viking Linen tiedotusjohtaja Johanna Boijer-Svahnström.

Hiilamon juttu on tähän aikaan niin osuva kuin voi. Tällaisia juttuja eivät junt
turat kuitenkaan lue. Hiilamo on yliopistomiehiä, ja tuoreimman tiedebarometrin mukaan vain 12 prosenttia Perussuomalaiset-puolueen kannattajista tuntee luottamusta yliopistoja kohtaan.

kari.naskinen@gmail.com