maanantai 30. toukokuuta 2011

”Kaikki linjamme ovat nyt varattuja, olette jonossa.”

Vtuttaa tämä yrittäjien ahneus. Se on johtanut siihen, että me asiakkaat joudumme nyt jonottamaan. Kun yrityksen vuosivoitoksi ei riitä 5, 15 tai 50 miljoonaa, pitää seuraavana vuonna tehdä voittoa 6, 16 tai 60 miljoonaa. Siksi on henkilökuntaa vähennettävä. Markettien kassoilla, pankeissa, vakuutusyhtiöissä, apteekeissa, puhelinoperaattoreiden myymälöissä, joka paikassa jonotetaan, koska palveluhenkilökuntaa on liian vähän.

Samoin jonotetaan puhelimissa – ”meillä on nyt ruuhkaa, kaikki linjamme ovat nyt varattuja, olette jonossa, odottakaa hetki”.

Koska omistajien taholta tulee jatkuvasti määräyksiä toiminnan tehostamisesta (= omistajien rahapussin lihottamisesta), on yrityksen toimivan johdon pakko saneerata väkeä pihalle.

Yritystoiminnassa kaiken perustana on ahneus, ja koska yksi työntekijä maksaa vähemmän kuin kaksi, niin käytetään yhtä.

Tämä ei tosin koske kaikkein pienimpiä yrittäjiä, koska ei yhden ihmisen omistamassa ja hoitamassa hattu- tai kukkakaupassa yleensä ruuhkaa olekaan.

Suomalainen palveluyhteiskunta on muuttunut itsepalveluyhteiskunnaksi. Asiakkaat pannaan kahviloissa kantamaan astiansa pois pöydistä, ostamansa huonekalut joutuu itse kokoamaan jne.

Ainoa toivo tämän kehityksen muuttamiseksi on, että tänne tulisi lisää ulkomaalaisia yrittäjiä, sillä selvästi on nähtävissä, että esimerkiksi heidän ravintoloissaan palvelualttius on selvästi paremmalla tasolla kuin suomalaisten ravintoloissa.

Joku sanoo tähän, että joutuuhan jonottamaan myös valtion ja kuntien virastoissa. Niin joutuu, koska kokoomuslaisella politiikalla on veroja vähennetty ja näin heikennetty julkishallinnon palvelutasoa. Tämä on tietoinen valinta: kun pannaan ihmiset jonottamaan esimerkiksi terveyskeskuksissa, he siirtyvät yksityislääkäreille - jonottamaan.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 26. toukokuuta 2011

Demarit ja kepu rakentaneet Suomen

Suomen yksikamarisen eduskunnan ensimmäiset vaalit järjestettiin maaliskuussa 1907. Valituiksi tuli 181 miestä ja 19 naista. Paikkajako: SDP 80, Suomalainen puolue (nyk. Kokoomus) 59, Nuorsuomalainen puolue (myöh. LKP) 26, RKP 24, Maalaisliitto (nyk. Keskusta) 9, Suomen kristillisen työn liitto 2. Nämä ensimmäiset kansanedustajat ehtivät istua täysistuntojaan vain runsaan vuoden ajan, sillä eduskunta hajotettiin huhtikuussa 1908.

Valituista kansanedustajista tunnettuimpia olivat mm. sosialidemokraattien Anni Huotari, Albin Koponen, Matti Paasivuori, Miina Sillanpää, Yrjö Sirola, Taavi Tainio, Väinö Tanner, Oskari Tokoi, Matti Turkia, N. R. af Ursin, Edvard Valpas-Hänninen, Sulo Wuolijoki ja Wäinö Wuolijoki, Suomalaisen puolueen J. R. Danielson-Kalmari, Hannes Gebhard, Hedvig Gebhard, Aleksandra Gripenberg, Lauri Ingman, Kaarlo Kares, Wilhelmi Malmivaara, Juho Kusti Paasikivi, Artturi H. Virkkunen, Sakari Yrjö-Koskinen ja Yrjö Koskinen Yrjö-Koskinen, Nuorsuomalaisten Pekka Ahmavaara, Santeri Alkio, Eero Erkko, Pekka Pennanen, Emil Nestor Setälä ja Pehr Evind Svinhufvud, RKP:n Leo Ehrnrooth, Ernst Estlander, Emil Schybergson ja Julius Sundblom sekä Maalaisliiton Kyösti Kallio ja Juhani Leppälä.

Viimeinen valtiopäivillä mukana ollut ensimmäisen eduskunnan jäsen oli Väinö Tanner, joka jätti eduskunnan vuoden 1962 vaaleissa. Viimeinen elossa ollut oli Juhani Leppälä, joka kuoli 1976.

Demarit ovat myös yli sata vuotta käsittävän ”maratontaulukon” kärjessä. Jos nyt alkaneella nelivuotiskaudella ei loikkauksia tapahdu, ovat puolueiden eduskuntapaikkamäärät vuosina 1907 – 2014 yhteensä seuraavat (Top 10, puolueiden nykyisillä nimillä):

SDP 2356
Keskusta 1514
Kokoomus 1376
Vasemmistoliitto 718
RKP 625
LKP 420
Perussuomalaiset 133
Vihreä liitto 90
KD 83
IKL 36

Kun lasketaan kunkin kansanedustajan istumat eduskuntakuukaudet ja oletetaan, että eduskuntaa ei tällä kertaa hajoteta, on järjestys sama:

SDP 81 047
Keskusta 59 330
Kokoomus 49 266
Vasemmistoliitto 29 677
RKP 20 472
LKP 11 724
Perussuomalaiset 5870
Vihreä liitto 4320
KD 3946
IKL 1552

Hallituksesta voi tehdä vastaavanlaisia tilastoja, mutta nyt täytyy panna takaraja tähän vuoteen, koska seuraavasta hallituksesta paikkajakoineen ei vielä ole tietoa. Hallituskuukaustilasto 1907 – 2011 paljastaa näkyvästi sen, miten pienillä puolueilla on ollut hyvä hallitusonni, kun niitä on aina tarvittu tilkkeiksi. Seuraavassa kaikki 12 hallituspuoluetta:

RKP 900
Keskusta 888
SDP 662
Kokoomus 490
LKP 461
Vasemmistoliitto 272
Vihreä liitto 192
Perussuomalaiset 76
TPSL 48
KD 38
IKL 26
Vapaamielisten liitto 5

Perussuomalaiset sinänsä eivät tietenkään ole vielä hallituksessa olleet, mutta tämän tilastointilogiikan mukaisesti sen nimen alla ovat myös sen edeltäjät Suomen pientalonpoikien puolue ja Suomen maaseudun puolue.

Ministerikuukausien kaikkien aikojen tilasto tähän mennessä:

Keskusta 5723
SDP 4425
Kokoomus 2468
RKP 1663
LKP 1125
Vasemmistoliitto 762
Vihreät 248
Perussuomalaiset 144
TPSL 108
KD 48
IKL 26
Vapaamielisten liitto 5

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Maljakko ilman kukkia on kuollut, vain esine

Pariisissa toimiva D’Orsayn taidemuseo on ollut mukana tekemässä elokuvaa Kesähetket. Museo lainasi kuvauksiin kallisarvoisia taideteoksia ja esineitä, joiden kohtalosta tämä pienimuotoinen draama kertoo.

Ikivanha sanonta ”taide pitkä, elämä lyhyt” (ars longa, vita brevis) saa elokuvassa surullista sisältöä. Taide kyllä jää elämään museoissa, mutta ihmisten elämässä taiteen merkitys kyseenalaistuu sitä mukaa kun sukupolvet vaihtuvat.

Kesähetkissä kuolee 75-vuotias Helene, joka on ylläpitänyt Pariisin laitamilla suvun vanhaa kartanoa ja sen taideaarteita, jotka ovat hänen tunnetun taiteilijasetänsä perua. Sitten Helene kuolee ja tilanne muuttuu. Hänen kolmesta lapsestaan vain yksi on kiinnostunut vanhasta taiteesta, mutta kun hänellä ei ole varaa ostaa kahta muuta sisarusta pois kuolinpesästä, menee koko huusholli myyntiin.

Suurimmatkin aarteet on myytävä tai lahjoitettava museoille, koska veroseuraamukset muodostuisivat muussa tapauksessa kohtuuttoman suuriksi. Keskeisinä teoksina ovat kuuluisan maisemamaalarin Jean-Babtiste-Camille Corot´n (1796 – 1875) kaksi teosta, jotka siis menevät museoon. Elokuva huipentuu kesäbileisiin ränsistyneessä ja tyhjennetyssä kartanossa, johon seuraava, teini-ikäinen sukupolvi kutsuu kavereitaan – seinät ovat tyhjät, mutta rokki soi. Ars longa, mitä väliä... Taiteella, esineillä ja vanhoilla paikoilla ei enää ole merkitystä. Minkä arvon seuraavat sukupolvet antavat perinteelle, sivistykselle ja edellisten sukupolvien kulttuurille?

Helenen säilyttämät taide-esineet toki saavat omat paikkansa siistissä museossa, mutta kuten Helenen kanssa kartanossa asunut apulainen, taloudenhoitajana toiminut vanha nainen sanoo, ”ilman kukkia maljakko on kuollut”.

Elokuvan on ohjannut Oliver Assayas. Mielenkiintoinen tapaus; on taas kerran niitä ranskalaisia elokuvantekijöitä, jotka ovat aloittaneet uransa kirjoittamalla Cahiers du cinéma -lehteen. Viimeksi hän on tullut tunnetuksi kovin toisenlaisesta elokuvasta Carlos the Jackal. Se kertoo pahamaineisesta venezuelalaisesta terroristista Ilich Ramírez Sánchezista, joka tunnetaan myös nimillä Carlos ja Shakaali. Tämä elokuva on Suomessa nähtävänä vain dvd:nä, ja kuuluu ehdottomasti vuoden huippuihin.

Hieno on myös Kesähetket – mutta Juliette Binoche olisi edelleen paremmannäköinen tummatukkaisena.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 24. toukokuuta 2011

Taas yksi heiluvalla kameralla tehty roskasarja

Tuossa vieressä on kahdeksan pientä valokuvaa TV 2:n uudesta australialaisesta poliisisarjasta Rush. Jos nuo kuvat olisivat 1-2 sekunnin pituisia eläviä kuvia ja ne pantaisiin peräkkäin, saataisiin noin kymmenen sekunnin pätkä elokuvaa. Tämä on Rushin kuvallinen ilmiasu - niin sähäkkä leikkausrytmi, että tapahtumisesta ei saa kunnon tolkkua. Kun kaikki kohtaukset on lisäksi tehty ilman kameran jalustaa käsivaralta, lopputulos on sellainen, että katsomisyritykseni loppui kymmeneen minuuttiin.

Englannin kielen sana rush tarkoittaa ryntäämistä, syöksymistä, kiirehtimistä. Kuvaa hyvin tätä tv-sarjaa, jonka nopeatempoisuus ei ole mistään kotoisin. Mikään sisällöllinen tekijä ei puolusta tällaista kiirehtimistä eikä kameran tahallista heiluttamista.

Käsivarakameralla kuvaamisella halutaan aikaansaada dokumentaarista jälkeä. Jotkut nykyelokuvaintoilijat pitävät sitä myös "taiteellisena" tapana. Heiluvalla kuvalla pystytään myös hämärtämään kuvaamisen kohde ja kaikki tapahtuminen - ei mitään väliä kuvakulmista eikä -asetelmista.

Ei onnistu. Katsokaapa elokuvahistorian hienoimpia dokumenttielokuvia, kyllä ne on kuvattu mahdollisuuksien mukaan kiinteillä kameroilla. Eivätkä myöskään fiktiivisen elokuvakerronnan suurimmat mestarit ole heiluneet kuin heikkopäiset; kun kamera on pitänyt saada liikkumaan, ei sitä ole juoksutettu jonkun sällin olkapäällä, vaan kameraa varten on rakennettu raiteet, joita pitkin kameraa on ajettu.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Vihreät osaavat syödä sanansa myös Lahdessa

Vihreät istuvat hallituksessa, joka hyväksyy ydinvoiman rakentamisen. Uuteenkin hallitukseen vihreät haluavat – takki on kääntynyt nopeasti.

Lahdessa vihreät osaavat saman. Valtuustoryhmän puheenjohtaja Saara Vauramo on kirjoittanut tänään blogin, missä hän ilmoittaa olevansa ”valmis tukemaan toriparkin etenemistä, vaikka se ei helpolta ja hienolta ratkaisulta tunnukaan. Meidän on päästävä ulos jatkuvista kehäpäätelmistä ja arpomisesta.”

Tätä ennen vihreät olivat olleet jämäkästi toriparkin rakentamista vastaan, näin muotoiltuna: "Vapaita autopaikkoja löytyy edelleen lukuisista keskusta-alueen pysäköintihalleista. Uusien hankkeiden osalta onkin painotettava vain ja ainoastaan kevyen ja joukkoliikenteen kehittämistä. Meidän on pakko vähentää pitkällä tähtäimellä autoistumista. Siksi meidän on uskallettava myös tehdä siihen tähtääviä rohkeita päätöksiä nyt - paikallisesti ja globaalisti. Lahden on pysyttävä strategiassaan valitsemalla tiellä ympäristön ja ihmisen hyväksi.”

Nyt Lahden Vihreä kaupunki -hankkeen kehityspäällikkö Saara Vauramo on vaihtanut tietä. Sekään ei puheenjohtajaa haittaa, että rakentamisen kustantavat veronmaksajat, vaikka vihreätkin olivat talvella kaupunginvaltuustossa hyväksymässä lausumaa, jonka mukaan toriparkki-investointi ei saa rasittaa kaupungin taloutta.

Muodollisesti ottaen näin ei tapahdukaan, koska toriparkin rakentaa Lahden Pysäköinti Oy. Vaikka se on kaupungin kokonaan omistama yhtiö, voidaan keplotellen sanoa, että toriparkin rakentamiseen ei mene rahaa kaupungin talousarviosta.

Kun kaavamuutoksesta maaliskuussa päätettiin äänin 30-29, juntattiin valtuutettujen keskuuteen sellaista valetta, että tiedossa on ulkopuolisia investoreita, eikä kaupungin tarvitse ottaa kantaakseen taloudellista riskiä.

Etelä-Suomen Sanomien mielipidekyselyssä 66 % vastaajista sanoi, että toriparkkia ei ole syytä rakentaa.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 19. toukokuuta 2011

Uusi Vares on huonompi

Kuusiosaisen Vares-sarjaelokuvan toinen osa Huhtikuun tytöt on kauniine Turku-kuvineen viihdyttävää katsottavaa, mutta elokuva sinänsä on selvästi huonompi kuin ensimmäinen jakso Pahan suudelma. Vaikea sanoa, onko tällaisessa sarjatuotannossa ohjaajilla suurta merkitystä, mutta ensimmäisen ohjasi suomenruotsalainen Anders Engström ja tämän toisen Lauri Törhönen. Loput neljäkin ohjaa Törhönen, seuraava tulee teattereihin elokuussa.

Huhtikuun tyttöjen ongelma on käsikirjoitus. Murhien motiivit ovat moninkertaisten sekavuuksien vyyhti, mistä ei saa kunnolla tolkkua. Lisäksi tarinaan on sekoitettu täysin irrallisia asioita, ilmeisenä tarkoituksena vain ravistella katsojia tarpeettomalla väkivallalla. Vanhan murhamysteerin selviäminenkin käy niin vikkelästi, että katsoja ei huomaa yksityisetsivä Jussi Vareksen tutkinnallisia perusteita ollenkaan. Tuskin Vares itsekään tajuaa, mitä on tullut tehdyksi, kun kaikki kuitenkin tapahtuu vähän niin kuin vahingossa.

Varsin kummallinen aihe elokuvassa on kansanedustajan ja tämän vaalirahoittajan pornobisnes. Sen ympärille on kehitelty amatöörimäinen kiristysjuttu, mutta en päässyt perille, miten tämäkin liittyy kokonaisuuteen. Todennäköisesti liittyy, mutta juonikuvion toteutus on liian hatara, jotta sen ymmärtäisi.

Molempiin elokuviin on käsikirjoituksen tehnyt Reijo Mäen romaanien pohjalta Katariina Souri (ent. Kata Kärkkäinen). Tuotantokiireetkö ovat pilanneet Huhtikuun tytöt, sillä Pahan suudelma oli hyvä?

Yksi asia elokuvassa on kuitenkin mielenkiintoinen: Törhönen on tuonut 1980-luvun elokuviensa näyttelijän Riitta Viiperin (50) takaisin valkokankaalle. Hienoa, että yhteen naisrooliin on löytynyt kunnon aikuinen nainen, ettei aina tarvitse kiusaantuneena katsoa keskenkasvuisten pikkulikkojen vikerrystä. Se ”pakollinen” sänkykohtauskin (kuva) toimii erinomaisesti, kun mukana on elämänkokemusta.

Elokuvan helminä puolestaan ovat ne muutamat pienet kohtaukset, joissa mukana on Turun oma poika Ismo Kallio (75). Sekin tuli mieleen, että on suomalaisen rikoselokuvan tyyli muuttunut niistä ajoista, jolloin Kallio esitti rikostarkastaja Leo Olavi Susikoskea yli 50 vuotta sitten (Kolmas laukaus).

Varesta esittävä helsinkiläinen Antti Reini (46) vetää roolinsa kevyellä otteella, mutta eipä käsikirjoitus muuhun anna eväitäkään.


kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Maajoukkueen pelikirja kunnossa

Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Kalervo Kummola sanoi maajoukkueen kännijuhlimisesta kysyttäessä olevan ”harmillista, että näinkin hieno asia kuin MM-kulta vetää puoleensa erilaisia lieveilmiöitä”. - Tarkoitti varmaan jääkiekkomaajoukkuetta.

Jääkiekkoliiton viestintäpäällikkö Henna Malmberg puolestaan vakuutti, että maajoukkueella on olemassa pelisäännöt alkoholin käytöstä. Ne olivat käytössä, kun joukkue palasi Suomeen.

Jääkiekkoliiton nuorten terveydenedistämistrategiassa korostetaan päihteettömyyttä ja hyvän esimerkin antamista junioreille. Strategian mukaan ”päihteiden osalta pitää myös aina käydä arvokeskustelua; kysymys on esimerkiksi siitä, millaisen mallin aikuiset haluavat antaa jääkiekkojoukkueensa nuorille omalla suhtautumisellaan päihteisiin.” – Nimenomaan tästä tärkeästä asiasta pelaajat varmaan keskustelivat tasavallan presidentin Tarja Halosen kanssa Helsingin torilla, kun keskustelu näytti kovin vilkkaalta.Todennäköisesti Ossi Väänänen ja kumppanit kertoivat presidentille, että strategiassa toivotaan seuratasolla päihteettömäksi julistautumista, mutta ettei strategiassa puhuta mitään maajoukkueesta.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 17. toukokuuta 2011

Black Swan toi mieleen jääkiekonkin


Katsottuani balettitanssijasta kertovan elokuvan Black Swan tulivat mieleen myös jääkiekkoilijat ja muutkin urheilijat, taiteilijat ynnä muut huipulle pyrkijät. Kilpailu on kovaa, ja pettymykset voivat olla hyvinkin raskaita.


Elokuvan Ninan elämään ei mahdu mitään muuta kuin tanssi – kaikki tai ei mitään. Kun taiteellinen johtaja päättää vaihtaa ensitanssijattarensa uuteen, on Nina vahvin ehdokas tämän korvaajaksi. Mutta Ninalla on kilpailija, joka hänkin tekee vaikutuksen johtajaan. Lisälenkkinä Ninan raivokkaassa taistelussa on oman uransa jo päättänyt tanssijaäiti, joka tukee tyttärensä kunnianhimoista urakehitystä sairaalloisen innokkaasti – taas: kaikki tai ei mitään.

Nina yrittää ratkaista sen ristiriidan, mikä on kunnianhimon ja järkevän käyttäytymisen välillä. Kunnianhimo kuitenkin voittaa, mutta samalla Nina tuhoaa psyykensä. Kun pakkomielteinen äiti vielä lisää höyryä koneeseen, on katastrofi valmis. Täydellisyydentavoittelu johtaa murhenäytelmään.

Aikoinaan jääkiekon parissa toimineena tunnen muutamia tapauksia, joissa varsinkin junioripelaajien vanhemmat olivat se pahin asia. Kahden pelaajan SM-liigauran tuhosivat ylikierroksilla käyneet, NHL:n kullankiilto silmissään vouhkanneet vanhemmat. Meillä Reippaassa oli hyvät valmentajat, mutta on tietenkin huonompiakin sattumuksia – jos vaikka valmentajaksi osuu Raimo Summasen kaltainen hirmu.

Black Swan kuvaa hurjasti tällaisia asetelmia. Nina tietää oman hyvyytensä tanssijana, mutta kovassa kilpailutilanteessa hän yrittää ylittää rajansa. Nina haluaa roolin Joutsenlammessa niin kiivaasti, että lopulta menettää järkensä. Kysymys kuuluu: jos haluaa menestystä niin paljon, voiko sitä järkevästi käyttäytymällä saavuttaa? Elokuvan ohjannut Darren Aronofsky vie katsojat kaamealle matkalle nuoren ballerinan sisimpään, joka ei ole niin vahva kuin ehkä on Mikael Granlundilla.

Ninan roolissa Natalie Portman on loistava. Oli oikea valinta vuoden parhaan naispääosan esittäjän Oscar-palkinnon saajaksi. Natalie on se sama tyttö, jonka elokuvaura alkoi 12-vuotiaana Luc Bessonin hienossa rikoselokuvassa Leon.

Black Swanin
ohjaaja Darren Aronofsky taas on se uusi huipputekijä, jonka ohjaama The Wrestler – Painija (2008) tuli juuri televisiosta.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Pesärikko - hienoja naisrooleja

Kun kävelimme katsomaan Lahden kauunginteatterin Pesärikkoa, sanoin vaimolleni, että nyt varmaan nähdään sellainen perinteinen, vanhanaikainen puhenäytelmä, jossa on kunnon lavastukset eikä juonta tarvitse pyörittää takautumien avulla. Väärässä olin, lavasteet olivat viitteellisiä ja ensimmäinen takauma tuli jo viiden minuutin kuluttua.

Ei tämä pieleen mennyt arvaus silti katsomiskokemusta pilannut.
Eeva-Kirsti Komulainen on ohjannut Orvokki Aution Pesärikko-trilogiasta oivan kertomuksen ylpeän pohjalaissuvun vaikeuksista elää häpeässä ja yrittäen salata epämiellyttäviä asioita - "mitä ihmisekkin sanoo".

Pari Orvokki Aution kirjaa kauan sitten lukeneena muistelen, että ne ovat vakavaa tarinointia ihmistenvälisistä asioista, iloisista ja surullisista. Lahden Pesärikko on kaukana vakavuudesta, menee riemastuttavasti komedian puolelle, vaikka näytelmän tapahtumat ikäviä ovatkin. Tässä tyylilajissa onnenomiaan ovat Ritva Sorvali ja Mirja Räty isännätöntä taloa johtavana sisarusparina.

Ritva Sorvali sai viime vuonna Suomen näyttelijäliitolta vuoden naisnäyttelijän palkinnon
(Kuin ensimmäistä päivää) ja taas hän todistaa osaavuutensa. Vaikka Ritva Sorvali on ele- ja puheilmaisultaan hyvin persoonallinen, häneen ei kyllästy. Olen kai nähnyt Ritva Sorvalin kaikki roolit viimeisten 20 vuoden aikana, mutta vieläkään hänen maneerinsa eivät ole häiritseviä. Pesärikossa hän pääsee paikoin suorastaan revittelemään tyypitellessään ja karrikoidessaan humoristisesti leuhkan pohjalaisemännän meininkiä.

Mirja Räty halvaantuneena petipotilaana tuvan nurkassa on niin ikään mainio. Yli 30 vuotta Lahdessa näytellyt Mirja Räty on myös löytänyt komediennen itsestään. Kaksi vuotta sitten hän sai Lahden teatterikerhon Iivari-patsaan kovasta Edith Piaf -roolistaan, ja nyt mennään taas hulvattomasti huumorin puolelle.

Kolmannen hienon naisroolin tekee Anna Pitkämäki vanhan sisarusparin taloon naituna miniänä. Hänkin on näitä Lahden ykkösnaisia, ja oli tänä vuonna ehdolla yleisön suosikkinäyttelijäksi Suomen näyttelijäliiton Thalia-juhlassa. Ehdokkuus tuli Puhdistus-näytelmän vahvasta pääroolista. Päärooli hänellä on Pesärikossakin, ja topakasti hän vie sen läpi. Anna Pitkämäessä on notkeutta monenlaisiin rooleihin, kuten on vuosien varrella nähty. Eikä tarvitse katsojan takarivilläkään arvuutella, mitä näyttelijä sanoo. Tässä näytelmässä Anna Pitkämäki muuttuu liian nuorena naimisiin höyrähtäneestä likasta katkeraksi yksinhuoltajaksi; muutos on vakuuttava.

Hyvin tekevät roolinsa näytelmän miehetkin, Jorma Helminen, Jussi Puhakka ja Aki Raiskio. Se tällaista hämäläistä vain ihmetyttää, että noin heikkojako miehet Pohjanmaalla ovat, naisetko siellä jöötä pitävät ja miehiä peräti hulluuteen ajavat.

Hyvä, että Pesärikko jatkaa ohjelmistossa syyskaudellakin.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 14. toukokuuta 2011

Museo haluaa lähestyä nuoria

Lahden kaupunginmuseo on lähtenyt suuntaamaan toimintaansa niin, että saavutettaisiin parempi yhteys nuoriin. Kampanjan johtohahmoksi on palkattu 85-vuotias museoesine Aira Samulin. Harmi, ettei Arvo Ylppö ole enää käytettävissä.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 13. toukokuuta 2011

Nero

Mikael Granlund (19) voitaisiin jo nyt valita Suomessa vuoden parhaaksi urheilijaksi. Jo ennen äskeistä Venäjä-ottelua Granlund oli näissä kisoissa pelannut sellaista jääkiekkoa, että kuului kisojen All Stars -miehistöön - ja nyt sitten se maali, se oli jotain uskomatonta.

IS Veikkaajan viime syksyn SM-liigan kausioppaassa oli luonnehdinta Mikael Granlundista: "Peliälyltään puhdas nero". Perjantai-illan show todisti tämän. Ensin maalin takana kaksi punapaitaa huijaten pihalle, sitten kiekko mailanlavan päälle ja siitä vispaus maalivahdin olkapään yli verkkoon. Pelimiesten kielellä tuota temppua sanotaan "ilmaveiviksi", ja kyllä pojat sitä harjoittelevatkin. Maajoukkuepelaajista tunnetaan Granlundin lisäksi ainakin
Jani Lajunen ilmaveivin taitajana, mutta on se hiton harvinaista, että jollakin on kylmää kanttia mennä yrittämään moista taikatemppua MM-semifinaalissa.

Eivätkä Granlundin taituruudet tähän temppuun ole rajoittuneet. Läpi kisojen hän on osoittanut harvinaisen korkeaa peliälyä, nerokkuutta. Kun
Jarkko Immonen on saanut syöttöjä Granlundilta, ei siinä sen jälkeen paljon ole ollut tekemistä - näennäisen helppoja maaleja, joskaan Immosen ansiota niihin ei pidä väheksyä. Granlundin ja Immosen millintarkka yhteistyö on myös harvinaisen onnistunutta.

Siinä samassa IS Veikkaajassa kysyttiin, "miksi Suomesta ei löydy ratkaisijoita". Sanottiin myös, että "suomalaispelaajilla ei ole tarpeeksi kunnianhimoa, siksi ei kasva henkisesti vahvoja pelaajiakaan". Granlund todistaa, että kyllä löytyy ja kyllä kasvaa, mutta onhan se tosiasia, ettei tällaisia neroja ilmaannu joka joukkueeseen eikä edes joka kymmenes vuosi koko maahan.

Oulusta kotoisin oleva Mikael Granlund saattaa olla matkalla Suomen kaikkien aikojen parhaaksi jääkiekkoilijaksi.

Jalkapalloakin Suomessa pelattiin perjantai-iltana. Urheiluruudusta nähtiin, miten yksi jalkapalloliigan maalivahdeista potkaisi pallon vahingossa omaan maaliin. Sitten ihmetellään, miten näissä otteluissa ei käy tuhattakaan katsojaa.


P.S 14.5. klo 9.40

Meni yöunet. Kun yöllä vielä sängyssä olin Youtubesta kelannut Granlundin veiviä useampaan kertaan ja etsinyt sieltä hänen aikaisempia temppujaan, niin tulivat mieleen kaksi muuta tapausta: Matti Nykäsen sumuhyppy Holmenkollenilla 1982 ja Mika Häkkisen ohitus Schumacherista ja Zontasta Spa´ssa 2000. Eikä sitten uni tullut pariin tuntiin, kun nämä ja Granlundin veivi vain pyörivät silmissä. Täytyy tänään ottaa päiväunet, että jaksaa seurata Paratiisi-Oskarin voitonjuhlat ensi yönä.

kari.naskinen@gmail.com

Kidutus jatkuu

Osui matkan varrelle KGB-museo Vilnassa, viralliselta nimeltään ”Kansanmurhan uhrien museo”. Tämä kaupungin pääkadun varrella oleva rakennus toimi Neuvostoliiton valtion turvallisuuskomitean (KGB) Liettuan-osaston päämajana ja vankilana vuoteen 1991 asti. Hurja paikka.

Kun Neuvostoliitto oli miehittänyt Baltian maat 1940, otti rakennuksen haltuunsa KGB:n edeltäjä Sisäasiain kansankomissariaatti (NKVD). Vuosina 1944-53 vankilassa virui ainakin 15 000 neuvostovastaisesta toiminnasta syytettyä henkilöä, joista 700 ammuttiin; ruumiita on löytynyt joukkohaudoista Vilnan ulkopuolelta.

Kaikkiaan KGB:n vankilassa joutui olemaan vuoteen 1991 mennessä noin 44 000 liettualaista. Asiaan kuului, että heitä myös kidutettiin. Kun tutustui kidutusselleihin ja pieniin rangaistuskoppeihin, niin mieleen tuli, että kyllä tunnustuksia varmaan saatiin, sellaisistakin asioista, joihin kidutettava ei ollut edes syyllistynyt.

Vaikka eihän tämäntyyppinen rankaiseminen mitenkään uutta ollut. Meillä oli Jyväskylän lyseossa noin kahden kuutiometrin kokoinen pimeä karsseri, johon aikoinaan oli tottelemattomia oppilaita pantu katumaan tekosiaan – tämä ehkä joskus sata vuotta sitten. Kun siellä oli yhden koulupäivän viettänyt, niin ei seuraavan kerran luntannut tms.

Se tässä kidutuksen historiassa vain on surullista, että edelleen se jatkuu, ja takuulla keinot ovat vain koventuneet. Kidutus on vieläkin varsin yleistä diktatuureissa ja muissakin maissa, joiden ihmisoikeustilanne on heikko. Guantanamo (kuva) on tästä yksi esimerkki. Amerikkalaiset tietenkin puolustautuvat sillä, että on eri asia puhua kidutuksesta ja kovennetuista kuulustelumenetelmistä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen tulkinta on, että valvottaminen, epämukaviin asentoihin pakottaminen, melulle altistaminen, ajantajun hämärtäminen ja ruuan, juoman tai henkilökohtaisen hygienian epääminen tai seksuaalinen nöyryyttäminen eivät ole kiduttamista, vaan ainoastaan ”painostamista”.

Lisäksi CIA on perustanut salaisia kuulustelukeskuksiaan eri puolille maailmaa kiertääkseen oman maansa lainsäädäntöä. Tällaisia laitoksia on tai on ollut mm. Latviassa, Puolassa ja Romaniassa. Siellä on kidutusta käytetty terroristiepäiltyjen kuulusteluissa.

KIDUTUSKEINOT

Eri kidutusmenetelmistä on kirjoittanut George Riley Scott kidutuksen historiaa käsittelevässä kirjassaan A History of Torture (1999):

1. Lävistävät menetelmät
Ristiinnaulitseminen, seivästäminen, "noppa" (teräväsärmäinen metallipala painetaan päähän tai kantapäähän).

2. Polttomenetelmät
Roviolla polttaminen, polttomerkitseminen, elävältä keittäminen ja paistaminen.

3. Venytys- ja vääntömenetelmät
Käsistä riiputtaminen, venytyspenkki, kidutuspyörä, teilipyörä, ”espanjalainen saapas”.

4. Lyöntimenetelmät
Ruoskiminen, ruoskinta kärryjen perässä, kepitys, vitsaus.

5. Mutilaatiot
Päänahan irrottaminen, pään katkaisu, elävältä nylkeminen, 1000 palaseen leikkaaminen.

6. Tukehduttamis- ja riiputtamismenetelmät
Elävältä hautaaminen, hukuttaminen, riiputtaminen ketjuissa, riiputus päkiän varassa.

7. Vankikopit ja vankilarangaistukset
"Kalkutan musta tyrmä”, kartionmuotoinen selli, vesikuoppa.

8. Sekalaisia menetelmiä
Chilin syöttäminen, jalkapuu ja kaakinpuu, peukaloruuvi, rautahansikkaat, polvistuminen teräville esineille, risiiniöljyn juottaminen, suun peseminen saippualla, valvottaminen.

9. Nykyaikaisia menetelmiä
Kyynelkaasukidutus, sähköllä kiduttaminen, psykologinen kidutus.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 12. toukokuuta 2011

Kylmä sota

Portugali ja osa suomalaisista ovat tällä hetkellä kylmässä sodassa. Näin asiat eivät kuitenkaan suju. Maailmantaloudessa linkitykset ovat niin tiheitä sinne sun tänne, että eristäytymiseen ei ole varaa. Tästä oli hyvänä esimerkkinä jopa se oikea kylmä sota, missä osapuolina olivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto liittolaisineen 1945-91.

Vaikka USA ja Neuvostoliitto olivat vihoissa, oli blokkien välillä yhteistyötä. Varsinkaan Euroopan tasolla rautaesirippu ei ollut niin luja kuin yleisesti luultiin. Kanssakäyminen ja tiedonsiirto olivat jatkuvaa kulttuurin, tieteen ja talouden sektoreilla. Ideoita ja innovaatioita vaihdettiin. Eivätkä välit olleet täysin kylmenneet myöskään poliittisella puolella, yhteyksiä pidettiin, mutta pois julkiselta näyttämöltä.

Yleisen historian dosentti Sari Autio-Sarasmo kirjoittaa näistä asioista Aleksanteri-instituutin julkaisemassa kirjassa, ja viime vuonna hän luennoi aiheesta Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kesäseminaarissa, jossa muistiinpanoja tein. Sari Autio-Sarasmo sanoi, että Neuvostoliitto kutoi länteen monitasoisen vuorovaikutusverkoston. Varsinkin pienet maat hyödynsivät tätä mahdollisuutta. Puola, Tshekkoslovakia, Unkari ja Viro olivat varsin aktiivisia. Sama kuvio toistuu nyt EU:ssa, jossa pienetkin pääsevät hyötymään kanssakäymisestä isojen kanssa.

Itäblokki tarvitsi lännen teknologiaa, ja länsi kauppankäyntiä, josta tuli rahaa. Esimerkiksi nykyisenkaltaiset pehmeät piilolinssit kehitti kemisti Otto Wichterle Prahassa 1961, ja tämän patentin osti amerikkalainen Bauch & Lomb, joka sai pehmeät linssit kaupallistetuksi 1971.

Suomella oli omanlaisensa asema rautaesiripun länsipuolella - tällä kohtaa esiripussa oli ohuempia kohtia. Suomi solmi 1955 ensimmäisenä länsimaana tieteellis-teknisen yhteistyösopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Yhtenä osoituksena tästä oli Loviisan ydinvoimalan rakentaminen 1977. Tarjouskilpailun siitä oli tosin 1960-luvulla voittanut länsisaksalainen AEG, mutta jotenkin asia mulkkaantui lopulta niin, että Imatran Voima Oy teki sopimuksen neukkujen kanssa.

NOKIALLA YHTEISTYÖTÄ SEKÄ NEUVOSTO-
LIITON ETTÄ PENTAGONIN KANSSA


Nokia aloitti yhteistyön Neuvostoliiton kanssa 1950-luvulla, ja 1980-luvulla Nokian pääjohtaja Kari Kairamo teki korkeaa teknologiaa koskeneen sopimuksen myös Pentagonin kanssa. Sari Autio-Sarasmo sanoikin, että kyllä USA tarkkaan tiesi, mitä Suomesta itärajan yli vietiin. Tämä Pentagon-sopimus tulee julkiseksi vasta tänä vuonna.

Kovan kovaa vastaan jenkit panivat, kun Rauma-Repola alkoi valmistaa Neuvostoliitolle syvänmerenlaitteita 1987. Nato oli jo 1949 julistanut huippukorkean teknologian vientikiellon (CoCom). Se oli Naton kauppapoliittinen ase, tarkoituksena estää strategisten tuotteiden, laitteiden ja materiaalien vienti Varsovan liiton maihin. Rauma-Repolan tapauksessa kielto sukelluspallojen (kuva) myymisestä Neuvostoliitolle tuli CIA:lta.

Rauma-Repolan sukellusalukset olivat Yhdysvalloille hankala juttu, koska sillä itsellään ei ollut yhtä syvälle sukeltavia ja yhtä toimintakykykyisiä aluksia. Nämä Mir I ja Mir II ovat edelleen parhaat tähän tarkoitukseen tehdyt alukset. Ne esiintyvät näyttävästi esimerkiksi Steven Spielbergin Titanic-elokuvassa. Niillä tehtiin myös ensimmäiset tutkimukset uponneeseen Kursk-sukellusveneeseen.

Rauma-Repolan silloinen pääjohtaja Tauno Matomäki tiesi alusta alkaen hankkeen suurvaltapoliittiset vaarat. Neuvostoliitto oli tilannut alukset alunperin kanadalaiselta yhtiöltä, mutta se tilaus meni puihin poliittisen painostuksen vuoksi. Toimitukset olisivat rikkoneet CoCom-vientikieltosopimusta Neuvostoliittoon. Kanada oli allekirjoittanut sopimuksen, mutta Suomi ei, koska ei halunnut ärsyttää Neuvostoliittoa.

Rauhansopimuskin kielsi Suomelta sukelluslaitteiden valmistuksen ja hallussapidon. Tämän pykälän todettiin virallisessa tulkinnassa kuitenkin tarkoittavan vain sotilaallisia sukellusaluksia, ja Rauma-Repolan vehkeet olivat tutkimusaluksia. Kaksi tällaista sukelluspalloa toimitettiinkin Neuvostoliitolle 1987. Rauma Repola syötti silloin julkisuuteen tarinan, jonka mukaan lisää tilauksia ei vastoin odotuksia tullutkaan. Totuus oli kuitenkin yksinomaan se, että hanke pantiin jäihin CIA:n painostuksesta.

Tulipa pitkä aasinsilta Portugalista CIA:han. Lahden kansanopiston tämän vuoden historiaseminaarissa 15.-17.6. käsitellään mm. 1990-luvun pankkikriisiä – oliko se itse tehtyä vai tuontitavaraa. Kai siellä joku kysyy luennon pitävältä dosentti Antti Kuusterältä sitäkin, mitä mieltä hän on Portugalin kriisin syistä.

Tohtori Panu Rajala puolestaan esitelmöi Juhani Ahosta ja F.E. Sillanpäästä epäoikeudenmukaisuuden tulkkeina. Sieltäköhän SDP haki vaaliteemansa?

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Kolmen kova kopla: Lahti, Hämeenlinna, Kouvola


Suomen isoista ja isohkoista sanomalehdistä kolme erottuu aivan omaan oikeistolaiseen luokkaansa. Etelä-Suomen Sanomat Lahdessa, Hämeen Sanomat Hämeenlinnassa ja Kouvolan Sanomat ovat lajinsa ääriainesta. Ne eivät periaatteistaan tingi: porvari on aina ja kaikessa parempi kuin työläinen.

Tuli tämä taas mieleen, kun luin eilen Keskisuomalaisen pääkirjoitustoimituksen esimiehen Lasse Kankaan juttua tasavallan presidentin asemasta. Lehden pääkirjoitussivulla Kangas totesi Tarja Halosen osoittaneen, mikä merkitys valtionpäämiehellä on tasapainottavana tekijänä ulkopolitiikan johtamisessa. Kansalaisetkin ovat "vaistonneet Tarja Halosen aidon johtajuuden ja sen, että presidentti varmistaa Suomen geopoliittisen aseman huomioonottavan ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan", kuten Kangas kirjoitti.

Ei ole koskaan tullut kyseeseen, että Salpausselän lehtikolmikko olisi myöntynyt kirjoittamaan myönteisesti yhdestäkään Urho Kekkosen jälkeen hallinneesta presidentistä. Ei - koska ovat olleet huonoja, sosiaalidemokraatteja.

Keskisuomalaisen edellinen päätoimittaja Erkki Laatikainen (Kesk) sen sijaan kirjoitti pari vuotta sitten, että Erkki Liikasesta (SDP) tulisi hyvä presidentti. Erityisesti Laatikaista viehätti Liikasen turvallisuuspoliittinen maltillisuus. Se saattaisi Laatikaisen mukaan ratkaista hyvinkin pelin Liikasen eduksi, jos vastassa olisi Naton kannattajaksi leimautunut Sauli Niinistö (Kok).

Turun Sanomat puolestaan on porvarillisesta luonteestaan huolimatta niin suvaitsevainen, että valitsi 1988 päätoimittajakseen Aimo Massisen demarien Turun Päivälehdestä.

Helsingin Sanomat on tällä hetkellä uudenlaisessa tilassa. Sen lestadiolainen päätoimittaja-toimitusjohtaja Mikael Pentikäinen on vetänyt linjaa kepulaiseen suuntaan. Lehdessä on kuitenkin pari sellaistakin toimittajaa, joilla on toistaiseksi ollut mahdollisuus kirjoittaa yhteiskuntaelämästä myös sen oikeudenmukaisempien pelisääntöjen näkökulmasta, mutta tiedä häntä kauanko.

Niin ikään uskonnollis-oikeistolaiselle Etelä-Suomen Sanomille olivat käydyt eduskuntavaalit katastrofi. Sen molemmat omat kansanedustajat (Kok) putosivat. Heti vaalien jälkeen asiaa murehdittiin suurin otsikoin, ja tämän päivän lehdessä julkinen surutyö jatkuu isoilla jutuilla kurjaan työttömän asemaan joutuneiden Tuija Nurmen ja Ilkka Viljasen haastatteluilla. Ilosanomaakin on toki tiedossa, kun päätoimittaja Heikki Hakala pääsee viikonvaihteessa revittelemään Lahdessa järjestettävien kirkkojuhlien merkeissä. Lehden pääkirjoitukset ja Hakalan muut kirjoitukset tulevat laajasti käsittelemään tätä tapahtumaa. Niin kuin joku on sanonutkin, ESS käsittelee enemmän virsikirjauudistusta kuin kuntauudistusta.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 3. toukokuuta 2011

Jos jääkiekko olisi matematiikkaa...


Kanadassa on 577 000 rekisteröityä jääkiekkoilijaa, Suomessa 67 000. Jos MM-kisamenestys olisi seurausta vain tällaisista luvuista, muodostuisi meneillään olevien kisojen järjestys seuraavaksi:

1. Kanada 577 000
2. USA 475 000
3. Tshekki 99 000
4. Suomi 67 000
5. Ruotsi 60 000
6. Venäjä 53 000
7. Saksa 28 000
8. Sveitsi 25 000
9. Ranska 16 000
10. Itävalta 10 000
11. Slovakia 9000
12. Norja 6000
13. Latvia 5000
14. Tanska 4000
15. Valko-Venäjä 3000
16. Slovenia 900

Kun suhteutetaan pelaajamäärät asukaslukuihin, on järjestys tämä:

1. Kanada 170 pelaajaa/10 000 asukasta
2. USA 150
3. Suomi 130
4. Tshekki 100
5. Ruotsi 70
6. Sveitsi 30
7. Latvia 17
8. Slovakia 16
9. Itävalta 13
10. Norja 13
11. USA 15
12. Tanska 7
13. Slovenia 5
14. Venäjä 4
15. Saksa 4
16. Valko-Venäjä 3

Ensi vuonna Helsingissä pelattavaan turnaukseen nousivat Italia (7000 pelaajaa) ja Kazakstan (3000). Pois on kuitenkin edelleen Japani (21 000).

Kansainvälisen jääkiekkoliiton jäsenmaista pienimmät pelaajamäärät on Macaolla (58), Andorralla (73), Liechtensteinilla (80), Thaimaalla (114) ja Portugalilla (116). Väkilukuun suhteutettuna vähiten kiekkoilijoita on Intiassa (0,003 pelaajaa/10 000 asukasta).

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 2. toukokuuta 2011

Lahden vapun musiikkihuipuksi on muodostunut Slaavilainen duo

SAK:n kaksipäiväinen vapputapahtuma Lahden torilla on kahtena viime vuonna esitellyt mielenkiintoisen yhtyeen, Slaavilaisen duon. Nimestään huolimatta bändissä soittaa toistakymmentä muusikkoa, taitavat olla lahtelaisia. Pääosin akustisena toimiva kokoonpano on soittimiltaan värikäs, ja varsinkin puhaltimien saama huomio tekee soitannosta hyvin balkanilaisen. Omassa mielessäni Slaavilaisen duon musiikki vertautuu Sarajevosta kotoisin olevan Goran Bregovićin orkesterin musiikkiin. Bregović yhdistelee eteläslaavialaista ja romanimusiikkia. Tätä samaa tekee Slaavilainen duo, ja lisää ainesosiksi vielä suomalaista melankoliaa.

Vappupäivänä ”duo” soitti SAK:n teltassa puolitoista tuntia yhteen menoon, ja vaikka vähän viileätä oli, niin lisääkin olisi meille kuulijoille kelvannut – Lahden vapun ehdoton musiikkihuippu. Nyt vain ostamaan levyä, jolla ovat Suhmuran Santra, Mä haluan sun ja Surujen kitara. Minkähänlaisia ovat slaavilais-balkanilaisella poljennolla esitettyinä? Levyä on myynnissä ainakin Hiidenkivi-ravintolassa ja ehkä myös Levykauppa Äxässä, joka avautuu 4.5. Lahdessa Aleksanterinkatu 4:ssä.

Slaavilaisen duon soittajia en tunne, mutta ilmeisesti sen vetäjä on kaktushatussaan esiintyvä laulusolisti Johannes Wilenius. Yhtyeen niukoilta nettisivuilta näkyy, että muita soittajia ovat ainakin Aleksi Saraskari (tuuba, pasuuna, crash-pelti), Sami Tervonen (rummut, perkussiot), Visa Haarala (trumpetti), Esa Korja (sello, mandoliini), Tuisku Marttinen (harmonikka), Ilona Laitinen (kontrabasso), Noora Laiho (kantele), Sirkku Hilanko (viulu), Eija Kananen (viulu), Annukka Nevalainen (viulu), Anette Grevberg (viulu), Jaakko Rossi (sähkökitara, dobro), Erik Turakka (saunavihta).

Ensi vappuna taas, kiitos, ja miksei tässä välilläkin jossakin.

kari.naskinen@gmail.com