Rauha

Vuonna 1993 julkaisi Kiimingin vanhainkodissa asunut Sirkka Ikonen omakustanteena kirjan Isänmaanrakkkaus voimana, johon hän on tallentanut Artturi Jokikokon muistelun rauhantulon päivästä 13.3.1940. Sain tuosta kertomuksesta sähköpostin mieheltä, jonka vaimo on Jokikokon veljentytär:

Oli maaliskuun 13. päivä. Kello oli noin kymmenen aamulla. Olimme korsussa. Uskovaiset pojat veisasivat yhdessä nurkassa. Minä makailin ovensuun kohdalla. Olin jo hereillä ja näin, että esikunnan lähetti tulee. Tunsin hänet hänen merkeistään. Ajattelin: ”Nyt on jotain erikoista tullut, kun tuo esikunnan lähetti tulee tuossa.” Hän laskeutui portaita korsuun, tuli ovensuuhun, nojasi oveen ja sanoi: ”Täällä on hartaushetki, tärkeää laulua, mutta minullakin on hyvin tärkeää asiaa nyt sanottavana.” Veisuu loppui heti. Ja kaikki, jotka olivat makuulla, nousivat istumaan. Minä sanoin: ”Sano vain pois.” Hän sanoi: ”Kello yksitoista loppuu sota.” Se oli sellainen viesti, että jokainen nousi seisomaan. Kysyimme, oliko se totta. Sitten alkoi kova vilske. Nousimme ylös.

Ulkoa kuului taistelun jyske. Lentokoneita lenteli. Joukkueenjohtaja sanoi: ”Kun sota loppuu kohta, niin ennen sitä ammumme vihollista kaikilla kranaateilla, mitä meillä on.” Minä harkitsin asiaa ja sanoin: ”Kun tuli näin suuri uutinen, että sota loppuu, niin eiköhän meillä lopu vihollisuudetkin ja kun tiedämme, mitä sota on, niin emme kannata sotaa.” Ehdotin, ettemme ampuisi enää. Ajattelin, ettei meille olisi siitä mitään hyötyä, sen sijaan voisi olla haittaa. Emmekä vielä tiedä, kuka meistä selviää tästä sodasta. Neuvottelimme ja kysyin pojilta, mitä mieltä he ovat. Päätimme, ettemme ammu kranaatteja. Emmekä ampuneet. Näin ilmaisimme ilomme sodan loppumisesta. Pian saimme tietää, että se oli huomioitu vastapuolella.

Kello läheni yhtätoista. Oli kovaa räiskettä. Me ajattelimme, ettei tämä taida loppua. Mutta hiljalleen vaimeni taistelun räiske ja kun kello oli yksitoista, se loppui. Joitakin yksittäisiä laukauksia vain kuului sieltä täältä. Oli kirkas auringonpaiste. Oli pakkasaamu.

Sata metriä korsustamme oli Nurmekseen menevä maantie. Vartiomies tuli tien varresta ja sanoi: ”Tuolta tulee ryssiä tie mustanaan.” Minä sanoin: ”Katso, onko niillä aseita.” Vartiomies huusi: ”Ei niillä ole aseita. Ilman aseita ne tulevat.” Mehän heti hölväsimme, että mitä ihmettä, ja läksimme katsomaan. Tosiaan, sieltä tuli venäläisiä. Tiessä oli puolen kilometrin suora, että näimme kuinka miehiä tuli mustanaan tietä pitkin meitä kohti. Meitä oli parikymmentä miestä, kaikki heittimen miehet. Kun vemäläiset tulivat noin viidenkymmenen metrin päähän ja näkivät, että me olemme vastassa, niin alkoivat huudella: hei ja terve, terve. Heitä oli nelisenkymmentä miestä ja jotkut heistä puhuivat suomea. Tervehdimme toisiamme ja heti alkoi kaupankäynti. Vaihdoimme merkkejä ja kaikkea muuta, mitä voimme. Heillä oli rahaakin.

Oli merkillistä, että olimme kuin emme olisi koskaan olleet vihollisia. Puhuimme ja nauroimme. Ne, jotka ymmärsivät suomea, tulkitsivat ummikoille. Ystävällisessä hengessä juttelimme. Sitten tuli viesti jostakin, että venäläisten on palattava. Ennen kuin he läksivät, hyvästelimme toisiamme ja heilutimme kättä ystävällisesti. Niin he lähtivät omalle puolelleen ja jatkoimme touhujamme. Meillä oli hyvä mieli. Sota oli loppunut ja entiseen viholliseen oli ollut veljellinen kosketus.

Olimme korsussa vielä pari, kolme yötä. Oli yhtä sorinaa, kun läjäsimme tavaroitamme ja kokosimme aseitamme. Tuli määräys, että lähdetään liikkeelle kotiinpäin. Hiihdimme Lieksaan. Matkaa on lähes sata kilometriä. Yhden yön nukuimme välillä. Lieksassa oli majoitus. Oli pääsiäisen aika. Pääsimme lomille. Minäkin sain lomaa muutaman vuorokauden, mutta sitten piti palata takaisin. Sen jälkeen luovutimme kamppeet. Niin oli talvisota päättynyt.