tiistai 30. kesäkuuta 2020

Turhatkin valitukset työllistävät ja viivästyttävät

Demokratiaan kuuluu, että kansalaiset voivat valittaa julkishallinnon tekemistä päätöksistä vaikka oikeuslaitokseen asti, jos ovat tyytymättömiä päätöksiin. Yksi laajakantoisimmista valituksenkohteista ovat kunnalliset kaavapäätökset. Vaikka tällainen valitus todettaisiin aiheettomaksi, on oikeusprosessi saattanut kestää jopa vuosia. Valittaja on silti ehkä päässyt tavoitteeseensa, esimerkiksi jonkin ison yrityshankkeen torjumiseen.

Pienistäkin asioista valitetaan. Koska vähäpätöisetkin valitukset on asiallisesti käsiteltävä, ne työllistävät tarpeettomasti kuntien virkamiehiä ja usein sen jälkeen oikeuslaitosta. Tällaisista niuhottamisista on t
uoreena esimerkkinä Savonlinnassa tehty valitus oopperajuhlien saamasta 350 000 euron avustuksesta. Valituksen oli tehnyt kaupunginhallituksen jäsen Juha Kukkonen (Ps) ensin Itä-Suomen hallinto-oikeuteen ja sen jälkeen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Avustuksesta oli päättänyt kaupunginhallitus, joka Kukkosen mielestä oli esteellinen päätöksentekoon, koska kh:n jäsenille oli tarjottu mahdollisuus päästä ilmaiseksi katsomaan yhtä oopperaesitystä, ja mikä pahinta, vielä saamaan ilmainen väliaikatarjoilu – lasi samppanjaa ilmaiseksi on yksi kauheimpia korruption muotoja.

Korkein hallinto-oikeus kuitenkin katsoi, että valitus oli aiheeton. Hullunkuriseksi Kukkosen valituksen teki sekin, että tällainen vapaalippumahdollisuus oli tarjottu myös Savonlinnan kaupunginvaltuuston kaikille jäsenille.
Kho:n mukaan tällainen menettely on kuitenkin aivan normaalia ja on vain kohtuullista, että paikallispoliitikot ottavat vastaan tällaisen vieraanvaraisuuden.

Valittaja oli sitä mieltä, että korruptiota tämä on. Luultavasti useimmissa kunnissa on tällaisia tilanteita. Kun paikkakunnalla järjestetään merkittäviä kulttuuri-, urheilu- tai muita tapahtumia, valtuutetut usein saavat niihin vapaalippuja. Kunnan omien taidelaitosten esityksiin valtuutetut saavat pääsylippuja alennettuun hintaan jne. Eikä tässä ole mitään väärää. Jos jotkut valtuutetut ovat muuten laiskoja kiinnostumaan tällaisista tapahtumista, heitä on hyvä herätellä vaikka vapaalipuilla seuraamaan oman kunnan tapahtumia.

On naurettavaa väittää, että kaupunginvaltuusto vaikkapa teatterin ja orkesterin seuraavan vuoden budjettirahoitusta käsitellessään ajattelisi omia alennuslippujaan.

Valitusoikeus on hyvä, mutta joku roti valitusten tekemisessä pitäisi olla.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 28. kesäkuuta 2020

Kaksi toheloa

Vaasan vaalipiirissä sai Juha Mäenpää viime vaaleissa ääniä seitsemänneksi eniten, seuraavissa vaaleissa menee vielä paremmin. Möläytys vieraslajista oli silti hölmö. Se ei häneltä mitenkään lipsahtanut, vaan oli tietoinen valinta.

Toinen tohelo tässä jupakassa oli valtakunnansyyttäjä
Raili Toiviainen, joka varmisti Mäenpään suurmenestyksen kaikissa seuraavissa vaaleissa. Varsinaisen virheensä syyttäjä teki kuitenkin siinä, että nosti itsensä eduskunnan ja koko parlamentaarisen järjestelmän yläpuolelle. Hän julisti Mäenpään syylliseksi ilman oikeudenkäyntiä. Vaikka Toiviainen kuinka sanoisi, että Mäenpää on syyllinen, ei asia näin ole, koska häntä ei ole tuomittu.

Lisäksi Toiviainen syytti eduskuntaa väärästä päätöksestä ja sanoi, että eduskunnassa voi politiikkaa tehdä laittomin keinoin. Hovioikeudenneuvos
Jukka Kemppinen pohtikin blogissaan, pitäisikö valtakunnansyyttäjä asettaa näistä kommenteista syytteeseen.

”Olen aina pitänyt huonona ajatuksena, että virkamies väittää esimerkiksi korkerimman oikeuden tehneen virheen, kun se ratkaisi asian toisin kuin tuo virkamies oli ajatellut”, kirjoitti Kemppinen 27.6.2020.

Juuri nyt tämä vieraslaji-sanonta liittyy laajempaan kähinään siitä, mitä sanoja yleensäkin saa käyttää ja mitä sanoja ei saisi. Mäenpää lohkaisi vieraslajista vuosi sitten, mutta Raili Toiviaisen mukaan tällaiset tapaukset eivät vanhene koskaan eli kysymys on verrannollinen murhan kanssa: ”Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on jatkuva rikos. Se tapahtuu niin kauan kuin viesti tai kirjoitus on yleisön saatavilla.”

Luen parhaillaan hyvin tunnettua romaania, joka on julkaistu 150 vuotta sitten. Yhdessä kohtaa siinä puhutaan neekereistä. Onneksi kirja on omasta hyllystäni, eikä ole yleisön saatavilla, mutta kirjastoista ko. kirja on nykyvauhkoamisen perusteella poistettava.

Jos ei poisteta, ovat kirjastot vaarassa. Näin ainakin Amerikassa, mutta sieltähän nämä asiat nopeasti leviävät meillekin. New Yorkin Black lives matter -
touhun johtaja Hawk Newsome sanoi kuluneella viikolla televisiossa, että ”jos tämä maa ei anna meille mitä haluamme, poltamme järjestelmän maan tasalle ja korvaamme sen uudella”.


Erikoiseksi sekasotkuksi on nyt mennyt se, mikä koskee kaupallisten tuotteiden väriyhdistelmiä. Esimerkiksi suklaapatukan paperissa ei saisi olla afroamerikkalaisen ihmisen kuvaa. Sitten jos vaikka elokuvassa on vain valkoihoisia näyttelijöitä, sekin tulkitaan rotusyrjinnäksi.

Eivätkä kiinalaiset edes vielä ole lähteneet mukaan tähän väri
- ja rotuhommaan. Parasta olisikin, että kaikki henkilöt alettaisiin painetuissa ja kuvatuissa yhteyksissä muuttaa kuvamanipulaation avulla tasa-arvoisen harmaiksi.

kari.naskinen@gmail.com


lauantai 27. kesäkuuta 2020

Sotaelokuva ilman ohjelmallista julistusta

Maailma on nyt sellaisessa mallissa, että enemmän vaaditaan kieltoja kuin sallimista. Poliisielokuvia on jo ehditty vaatia pois ainakin televisiosta, ja haitalliseksi vieraslajiksi saatetaan kohta tuomita myös sotaelokuvat.

Toistaiseksi tehtyjen sotaelokuvien parhaimmistoon kuuluu
Michael Ciminon ohjaama Kauriinmetsästäjä (1978). Se on saanut paljon kielteistä arvostelua siitä, ettei se ole ensisijaisesti sodanvastainen julistus, jollaisia kaikkien sotaelokuvien pitäisi monien mielestä olla.

Kritiikki osuu tältä osin oikeaan, mutta väärin, yleistetyin perustein. Elokuva on itsenäinen teos, jossa katsotaan sen kuvaamia ihmisiä ja tilanteita ilman pakonomaista ohjelmointia johonkin tiettyyn sapluunaan. Kauriinmetsästäjä kertoo kolmen nuoren amerikkalaisen lähdöstä Vietnamiin, rankoista kokemuksista siellä ja paluusta kotiin. On pelkoa, pahuuden katsomista silmästä silmään ja myös sankaruutta. Nuoruus on ohi, eikä kotiinpaluu ole yhtä hienoa kuin lähtö sinne jonnekin.

Elokuvan lopussa sodan kauhuista ja kaaoksesta selvinneet laulavat God Bless American. Vaikuttaa tietenkin tunteelliselta mössöltä, ja olkoon sitäkin, mutta ei kohtaus ole sen kummempi kuin Finlandian soiminen Tuntemattoman sotilaan yhtä tunteenomaisessa loppukohtauksessa. Ne kuuluvat oikein hyvin asiaan. Ne antavat uskoa tulevaisuuteen.

Michael (Robert De Niro), Steven (John Savage) ja Nick (Christopher Walken) lopettavat työnsä terästehtaassa pienessä Clairtonin kaupungissa Pennsylvaniassa ja lähtevät töistä (kuvassa). Illalla vietetään Stevenin häät, seuraavana aamuna ajetaan vielä vuoden 1959 mallia olevalla Cadillacilla kauriinmetsästykseen ennen seuraavan päivän lähtöä Vietnamiin. Hääilta on poikkeuksellisen voimakkaasti tunteisiin menevä, koska katsojan tiedossa on, että kohta tämä kaikki elämänilo ja onnellisuus ovat menneyttä. Mitä useammin Kauriinmetsästäjän katsoo, sitä voimakkaammin tuon ilottomuuden tunteen kokee.

Metsällä Michael sanoo myöhemmin elokuvan sisältöön oleellisesti kuuluvan asian: kauris on kaadettava yhdellä laukauksella.

Sodan sattumanvaraista järjettömyyttä varsinkin yksilön kannalta korostetaan elokuvan keskeisessä kohtauksessa, jossa Michael, Steven ja Nick ovat Vietkongin sissien vankina. Heidät pakotetaan pelaamaan hullua venäläistä rulettia, jossa yksi laukaus voi tappaa tai olla tappamatta. Kysymys ei enää ole sankaruudesta, vaan pelkästä julmuudesta. Vertauskuva on hyvä, vaikka myöhemmin on voitu todistaa, ettei tällaista peliä Vietnamissa harrastettu.

Huipentumana on tilanne, jossa venäläistä rulettia pa
kotetaan pelaamaan Michael ja Nick. Molempien pitää laukaista aseet vuoronperään ja voittaja on se, kumpi viimeksi on elossa. Michael ehdottaa vangitsijoilleen, että tehdään peli jännemmäksi ja pannaan revolverin rullaan yhden sijasta kolme luotia. Vartijat suostuvat ja Michaelin juoni onnistuu – ammuskelussa kaatuvatkin vartijat.

Miehuutta siis mitataan oikein viimeisen päälle.
Elokuvan mieskolmikko on kuitenkin keskenään hyvin erisorttinen. Maskuliinista mieskuvaa edustaa vain De Niro, joka tekee mitä miehen pitää. Walken on herkkä, jolle sota on liikaa ja se tuhoaakin hänen mielenterveytensä. Myöskään Steven ei istu perinteiseen sankarikuvaan ja hänkin traumatisoituu, vakavan vammautumisen lisäksi.

So
dan varsinaisia taisteluita ei elokuvassa paljon kuvata, vaikka sodan pahuus kyllä tuodaan ilmi. Sodan syihin ei oteta kantaa, eikä syyllisyyteen. Kysymyksessä on vain kertomus suuresta amerikkalaisesta ystävyydesta, ja kai sitä samanlaista on sodan toisellakin osapuolella, mutta Cimino käsittelee asioita niin kuin ne ovat Michaelin, Nickin ja Stevenin näkökulmasta. Eikä elokuvassa mitenkään ihannoida sotaa, päivastoin se näyttää nimenomaan sen täydellisen pähkähulluuden, mihin sota on nämä nuoret miehet ajanut. Vastassa on tietenkin suurin mahdollinen paha, mutta niin tilanne nähdään tietenkin vastapuolellakin. Eikä Cimino yhtään kiellä sitä tosiasiaa, että sota jättää karmeat jälkensä niihinkin, joita sota itse ei tapa. Toveruus ei kuitenkaan ole kadonnut, joten Vietnamista palattuaan Michael etsii Stevenin käsiinsä sotilassairaalasta – kaveria ei jätetä.

Kaikki entinen hyvä on joka tapauksessa mennyt, samoin unelmat, nuoruuden ihanteellisuus ja optimismi ovat enää muistoja. On käyty pimeyden ytimessä, siellä missä moraalia ei enää ole. Ristiriita hiuskarvan varassa olleen elämän ja sattuman varassa olleen kuoleman välillä on ohut. Tätä ristiriitaa vielä korostaa Stanley Myersin kaunis teemamusiikki, jonka myöhemmin teki tunnetuksi varsinkin The Shadows.

Kun elokuva esitettiin Berliinin filmifestivaaleilla 1979, marssi Neuvostoliiton delegaatio ulos salista. Tämä oli se sama reaktio, minkä kohteeksi Kauriinmetsästäjä joutui laajan kriitikkojoukon toimesta. Elokuva ei heidän mielestään ottanut poliittista kantaa Vietnamin sotaan.

kari.naskinen@gmail.com

perjantai 26. kesäkuuta 2020

Fedja-setä vihasi lapsia ja Neruda kävi huorissa

Mikä kumma ilmiö on tämä, että kuolleista ihmisistä tuodaan julki kaikenlaisia epämiellyttävyyksiä? Ehkä raha päällimmäisenä. Ensi yönä tulee televisiosta elokuva suuresta runoilijasta Pablo Nerudasta, josta kerrotaan huorissa käyvänä elostelijana. Viime viikolla kertoi Eduard Uspenskin tytär Helsingin Sanomissa, että hänen isänsä ei pitänyt lapsista, vaikka kirjoittikin Fedja-sedästä, Krokotiili Genasta ja muita mukavia kirjoja. Tytär sanoi, että Uspenski oli alkoholisti ja kotioloissa kuin hirmuhallitsija. Lisäksi isä oli kuulemma kertonut, ettei satusetä H.C. Andersenkaan pitänyt lapsista. Mitä lisäarvoa nämä paljastukset taiteilijoiden teoksille antavat?

Osa tällaisista paljastuksista tulee esille vielä elossa olevien ihmisten omissa muistelmakirjoissa, joiden myyntiä pienetkin sensaation lisäävät. Tästä on esimerkkejä Suomessakin.
Kun Vesa-Matti Loiri kertoi elämäkertakirjassaan liukastuneensa kerran spermaansa, nousi tämä pieni yksityiskohta heti iltapäivälehtien otsikoihin ja Jari Tervon kirjoittama kirja pääsi vauhtiin.

Viinan kanssa rypeminen on erityisen suosittu paljastusten aihe. Elokuva
Kari Tapiosta ei käytännöllisesti katsoen muusta kerrokaan, ja elokuvan katsottuaan ihmettelee, missä välissä hän ehti tehdä yli 400 levytystä ja käydä keikoillakin. Samalla idealla tehtiin pari vuotta sitten elokuva Olavi Virrasta.

Osa näistä viinajutuista ovat muutenkin tuttuja, mutta aina ne tuntuvat vetävän. Myös
Matti Nykäsestä ja Kimi Räikkösestä on tuotu korostetusti esille näitä asioita, vaikka ne eivät näiden maailmanmestareiden elämän keskeisin asia ole ollutkaan.

Oman ryhmänsä näissä viinajutuissa muodostavat sellaiset pienemmät julkkikset, jotka tuovat itseään esille tällä verukkeella, koska muutakaan ei oikein ole.
Kirjoitin Googleen ”alkoholi ja julkkikset”, niin sieltähän tuli heti iso joukko nimiä, jotka ovat täysin tuntemattomia suuruuksia muillekin kuin minulle: Lassi Hellberg, Essi Hellen, muusikko Jippu, Rane Jäntti, Johanna Koivu, Antti Tuomainen, Irina Vartia, Lauri Ylönen jne.

Kuolleet ovat oma lukunsa. Vieläkin tehdään lehtijuttuja viinan kanssa lätränneistä, kuten
Laila Kinnusesta, Tapio Rautavaarasta, Jamppa Tuomisesta, Väinö Leskisestä, Armi Aavikosta, Niklas Herlinistä, Olli Lindholmista, Arto Tolsasta ja tietenkin Ahti Karjalaisesta.

Uskottomuus on vähintään yhtä myyvä jutunaihe. Sitä ei tuoda esille yhtä paljon kuin sankarillisia viinan kanssa rypemisiä, ja kun taas tein Google-haun, en pikaisen selaamisen jälkeen löytänyt muita suomalaisia kuin Kalle Palanderin, mutta tietenkin taas niitä tuntemattomia julkisuuteen pyrkineitä.


Erinomainen julkisuuteen pääsemisen keino on myös avioero. Ehkä ei kuitenkaan erota julkisuuden saamiseksi, mutta jos niin kuitenkin käy, niin mikä ettei siitä otettaisi irti kaikki hyöty.

Toivottavasti Fedja-setä, Matroskin-kissa, Musti-koira ja posteljooni Petshkin eivät kuitenkaan menetä mainettaan, vaikka
Eduard Uspenskin tytär nyt onkin lähtenyt tekemään bisnestä isäänsä mustamaalaamalla.

SEITSEMÄN VELJESTÄ
OLI KELVOTON TÖHRÄYS

Tunnettu kuollutta suomalaista suurmiestä kohdannut haukkumisoperaatio oli se, kun suomen kielen professori August Ahlqvist arvosteli Aleksis Kiven Seitsemää veljestä uudestaan ja uudestaan, eikä antanut armoa. Ahlqvistin mukaan Aleksis Kivi ei ollut älyniekka, hänelle runomitta, sointu ja kielellinen kaunistus olivat aivan tuntemattomia asioita.

Olkoonpa Kiven dramallisuuskin miten tahansa, novellissaan tahi romaanissaan osoitti hän vasta ei ainoastaan taitamattomuutensa, vaan myöskin kelvottomuutensa. Niin narrimaista ja niin lapsimaista kirjaa kuin tämä ’romaani’ on, lienee harvassa kirjallisuudessa. Köyhä, lapsekas ja naurettava sisällys, ei juonta, henkilöt ovat haamuja, jotka kaikki puhuvat ja toimivat aivan yhdellä tavalla.”

Vielä kaksi vuotta Aleksis Kiven kuoleman jälkeen Ahlqvist kirjoitti Seitsemästä veljeksestä, että se on naurettava ja hävettävä: ”Erittäin on se vielä Suomen talonpoikaista kansaa häpäisevä siten, että se on olevinaan ja sen on sanottu olevan kuvaus kansanelämästä, joka on tehty luonnon mukaan. Ei mikään ole niin vähän totta kuin tämmöinen luuletus. Kiven tässä ’kertomuksessa’ antamat töhräykset eivät ole kuvauksia enemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan kansanelämästä, eikä ylipäätään mistään tämän maan päällä liikkuvasta elämästä; ne ovat vaan harhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia, joita täysijärkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteentuottamiksi.”

kari.naskinen@gmail.com

torstai 25. kesäkuuta 2020

Vain pieni osa perussuomalaisista on perussuomalaisia

Tässä ei nyt ole kysymys politiikasta, vaan kielestä. On nimittäin kummallista, että tiedotusvälineissa kirjoitetaan puolueiden nimet pienellä alkukirjaimella. Ne ovat erisnimiä, joten pitäisi aloittaa isoilla kirjaimilla. Jo kansakoulussa tämä tehtiin selväksi.

Miksi Kokoomus kirjoitetaan kokoomus? Johtuuko muka siitä, että puolueen nimi virallisesti on Kansallinen Kokoomus, mutta vaikka näinkin, kirjoitetaan siinä Kokoomus-sanakin isolla.

Sama Suomen Keskustan kohdalla. Miksi kirjoitetaan keskusta, joka voi tarkoittaa muutakin kuin puoluetta? Vuosia sitten sain jonkin porukan tekemän t-paidan, jossa luki "Keskusta". Olivat tehneet vastaavanlaiset paidat kaikkia kaupunginosia varten, ja koska asun keskikaupungilla, sain hankalasti keskustapaidan. Meni Pelastusarmeijan kirpputorille.

Vasemmistoliitolla ei nimessään ole edes mitään toista sanaa, mutta silti Vasemmistoliitto kirjoitetaan vasemmistoliitto.

Suomen Sosialidemokraattinen puolue on hankalampi tapaus. Ensinnäkin siksi, että siinä on on alussa vain yksi yksi a-kirjain, vaikka oikea termi aatteesta puhuttaessa on sosiaalidemokratia. Puolueen lehtikin oli ennen Suomen Sosialidemokraatti. Luontevin ja selvin tapa olisi käyttää lyhenettä Sdp, mutta taas sama juttu, kirjoitetaan sdp tai pelkästään sd.

Kaikkein erikoisinta on, että Perussuomalaiset on lehtikielessä perussuomalaiset. Kuitenkin minäkin olen normaali perussuomalainen, syntynyt suomalaisten vanhempien lapsena Suomessa, mutta en äänestä Perussuomalaisia.

Suomen ruotsalainen kansanpuolue, Svenska folkpartiet i Finland on suomen kielessä kätevintä lyhentää Rkp:ksi, mutta ei kelpaa, vaan siitä tehdään rkp.

Suomen Kristillisdemokraatit lyhentyy lehtikielessä kd:ksi. Joskus puhutaan myös kritillisistä, vaikka kaikki kristilliset eivät tätä puoluetta äänestäkään.

Sitten on Liike Nyt, joka ei kelpaa, vaan se väännetään muotoon nyt-liike

Kukahan osaisi antaa selityksen?

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 24. kesäkuuta 2020

Asiakaspalvelija (ihminen) yhtä tyhmä kuin robotti

Kolme kertaa olen käynyt internetissä keskustelua asiakaspalvelijarobotin kanssa. Kaksi kertaa pankin chat-järjestelmässä ja kerran jonkin ison yrityksen vastaavassa. Kertaakaan ei ole robotti osannut vastata kysymyksiini, vaan on neuvonut soittamaan asiakaspalveluun. Paljonkohan tuollaiset robottisyteemit maksavat ja montako ihmistä pitää olla niitä ylläpitämässä?

Tänään viimeksi. Robotti kirjoitti vastauksenaan, että olen vain robotti, en osaa tuohon asiaan sanoa mitään, ottakaa yhteys asiakasneuvontaan.

Otin yhteyden. Piti kysyä, mikä on uusi Mastercard-kortti, jonka posti toi. Siis että korvaako se nykyisen pankkikorttini. Rautalangasta väänsin tälle asiakaspelvelijalle asiani, mutta ei selvinnyt. Sanoi vain, että Mastercard on luottokortti, ei pankkikortti. No miksi sellainen minulle oli lähetetty?

Ei osannut vastata. Sitten se kysyi, pyyhitäänkö Mastercard minulta kokonaan pois. Pyyhitään, vastasin ja leikkasin varmuuden vuoksi kortin palasiksi.

Puolen tunnin kuluttua vaimoni tuli Citymarketista kauppareissulta. Kerroin hänelle asian, jolloin hän näytti K-kaupan rinnakkaiskorttiaan, että se uusi kortti oli luultavasti tämän kortin tilalle tarkoitettu uusi kortti.

Niin se kai sitten oli, mutta nyt se meni. Ehkä meni myös K-kaupan asiakkuus. Pankin ”asiakaspalvelijalla” ei ollut hajuakaan tällaisesta mahdollisuudesta. Enkä minä voi muistaa kaikkia kortteja, joita vaimollani on.

Mitä helvetin sössöjä tällaisiin tehtäviin pannaan, kun eivät osaa alkeellisiakaan asioita?

Oikeastaan voi todeta, että osaamaton robottikaan ei ole yhtä tyhmä kuin pässinpää ihminen. Robottia ei ole ohjelmoitu vastaamaan aivan kaikkiin kysymyksiin, mutta yrityksen asiakaspalvelija on, koska on tuollaiseen tehtävään palkattu.

kari.naskinen@gmail.com


tiistai 23. kesäkuuta 2020

Taivasten valtakuntia on kolme

Helsingin Sanomien kulttuurisivulla oli toukokuun lopulla erikoinen ilmoitus. Nova Bethlehem ry. mainosti siinä uutta kirjaansa, johdatusta ruotsalaisen filosofin ja mystikon Emanuel Swedenborgin (1688 - 1772) teologisiin kirjoituksiin. Stanfordin yliopiston skaalan mukaan Swedenborgin älykkyysosamäärä oli 205, mikä on kaikkien aikojen korkeimpia. Suomen Mensa ry:n jäseneksi pääsee 131:llä. Swedenborgin äly riitti jopa Jumalan kohtaamiseen ilmestyksessä 1745. Kristilliset kirkot kuitenkin hylkäsivät Swedenborgin ajatukset ja kirjoitukset.

No mikäpä tässä sitten. Koska kenttäpiispa Pekka Särkiö kirjoittaa maallisista asioista, niin minä hengellisistä.

Y
hdessä hylkäystuomion saaneessa kirjassaan Swedenborg kertoi näyistään tuonpuoleisesta. Hän kertoi havaintojensa perusteella, että Taivaita on kolme, joista parhaaseen pääsevät vain vanhurskaat. Tämä korkeinta taivas on "selestinen valtakunta”, ja sinne seulottavat ihmiset saavuttavat kaikkein korkeimman kirkkauden asteen, mikä ihmiselle on mahdollista maallisen kuoleman jälkeen. Siellä selestisessä kirkkaudessa vanhurskaat asuvat Isän Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen luona. (celestial, eng. = taivaallinen)

Swedenborg ei ollut ensimmäinen, joka sanoi tietävänsä kolmesta taivaasta tuonpuoleisessa. Jotkut varhaiset gnostikot vertasivat taivasta kolminaisuuteen ja esittivät, että kukin jumaluuden persoona viittasi omaan tasoonsa.

Mormonismin nettisivulta löytyi lisää Swedenborgin ajatuksia:
-
Kuoleman jälkeen kaikki ihmiset menevät odotuspaikkaan nimeltä "henkimaailma", joka on jaettu "henkivankilaan" kastamattomille ja "paratiisiin" kastetuille.
-
Selestisen valtakunnan enkelit ovat alastomia, mutta pitävät valkoista kaapua, jonka Herra on heille antanut. Se hohtaa ja kimmeltää.
- Henget ja enkelit ovat ihmisenmuotoisia, ja heidän kanssan voi keskustella "kuin mies miehelle". Ei kuorolaulua, siipiä eikä sädekehiä.
- "Henkimaailma" on tämä maa, mutta me emme voi nähdä henkiä "verhon" takia.
- Avioliitto on mahdollinen taivaan valtakunnassa.
- Taivas ja Helvetti ovat yhdessä syntyneet.

Swedenborg kirjoitti paljon, kirjoitettua tekstiä yli kaksi hyllymetriä, kaikki latinaksi. Suomeksikin on Swedenborgin kirjoja julkaistu:
Uusi Jerusalem ja sen taivaallinen oppi
Taivas, sen ihmeet ja Helvetti
Hieroglyfinen avain ja muita filosofisia tekstejä
Herran toinen tuleminen
(ilm. 5/2020)

Nova Bethlehemin maksamassa ilmoituksessa sanotaan lisäksi, että ”Swedenborg vaikutti moneen älykkääseen ajattelijaan, mm.
Goethe, Balzac ja Dostojevski saivat häneltä vaikutteita. Strindberg kuului samaan porukkaan, koskapa kirjoitti: ”Swedenborgin teokset ovat mittaamattoman laajat ja hän on antanut vastauksen kaikkiin kysymyksiini, aina ankarimpia myöten.”

Swedenborg ei perustanut mitään uskonnollista yhteisöä, mutta ennusti sellaisen ajan vielä tulevan, että hänen teostensa ympärille perustetaan Ilmestyskirjassa mainittava lopullinen ja ikuinen Uusi Jerusalem, josta tulee kaikkien kirkkojen kruunu ja viimeinen aito kirkko planeetallamme.

Mormoniuskonnon sata vuotta sitten perustanut
Joseph Smith on tällaisista kovista uskontomiehistä eniten tutkinut ja hyödyntänytkin Swedenborgin oppia. Smith myönsi, että Swedenborgilla oli oikeanlainen näkemys tuonpuoleisesta maailmasta. Smith oli lukenut Swedenborgin kirjoja, joita oli hänen kotikaupunkinsa Sharonin (Vermont) kirjastossa. Niinpä selestinen valtakunta kuuluu myös mormonien uskontoon.

Vaan mikähän on tämä selestinen Nova Bethlehem ry? Täytyy varmaan ruveta seuraamaan TV 7:n ohjelmia, jos se siellä tulisi esille.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Kohtauksia eräistä avioliitoista

Kun Ingmar Bergman riitautui verottajan kanssa, hän muutti 1976 Saksaan, jossa asui ja työskenteli seitsemän vuotta. Myöhemmin syytteet veronkierrosta peruttiin. Sen verran vaikeaa oleskelu Münchenissä kuitenkin oli, että siellä hän ohjasi vain kaksi elokuvaa. Syyssonaattikin valmistui tuona aikana, mutta sen Bergman kävi tekemässä Norjassa. Käärmeenmunan Bergman teki Saksassa pääasiassa englanninkielisenä, ja hänen ainoa varsinainen saksalainen elokuvansa saksalaisten näyttelijöiden kanssa on Marionettien elämästä (1980).

Ingmar Bergman on kriisiytyneiden avioliittojen kuvaajana yksi suorasukaisimmista taiteilijoista.
Teatterin puolelta samaan sarjaan voi laskea ainakin Edward Albeen ja Tennessee Williamsin. Marionettien elämästä on eräänlainen jatko televisiolle tehdystä 6-osaisesta sarjasta Kohtauksia eräästä avioliitosta (1973), josta tuli myös lyhempi versio teatterielokuvana. ”Marionetteina” ovat aviopari Peter ja Katarina Egerman, jotka ovat mukana jo tv-sarjassa, mutta eivät päähenkilöinä. Teemat ovat tuttuja Bergmanin monesta muusta avioliittoelokuvasta, mutta poikkeavaa on se, että tämän elokuvan käsikirjoitukseen hän ei projisoinut omia ongelmiaan. Näyttelijöinä ovat Robert Atzorn ja Christine Buchegger.

Kun perehdyin näiden elokuvien taustoihin, tuli esille mielenkiintoinen yksityiskohta tv-sarjan käsikirjoittamisesta. Bergman kertoi, että Fårön saarella asuessaan hänestä oli tullut kova televisionkatsoja, kun siellä ei muuhun harrastamiseen ollut mahdollisuuksia. Hän katsoi joka ilta sääennustukset, ajankohtaisraportit ja usein myös musiikki- ja tanssiohjelmia. Kevään ja alkukesän aikana 1972 hän kirjoitti siellä Kohtauksia eräästä avioliitosta, mutta tauon kirjoittamiseen aiheuttivat jääkiekon MM-kisat Prahassa, jossa Tshekkoslovakia voitti, Neuvostoliitto oli toinen ja Ruotsi kolmas.

Televisiota varten hän kirjoitti myös Marionettien elämästä. Se on ankara kuvaus varsinkin Peterin kurimuksesta. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Peter ampui Baijerin pääministerin Franz Josef Straussin (CSU), mutta lopulta murhan kohteeksi tuli ilotalon nainen. Mielessään Peter kuvittelee tappavansa vaimonsa, mutta päätyy kuitenkin toisenlaiseen ratkaisuun. Murhaan ei varsinaisesti näytä olevan mitään syytä, mutta kun on elämässään täydellisessä umpikujassa, kaikenlaiset ratkaisut tulevat mieleen. Viina, huumeet ja seksi ovat pakoteitä – itsemurhakin, mutta siihen ei kantti riitä, vaikka parempi olisi ollut. Elokuvan esitti tv:ssä Zweites Deutsches Fernsehen.

Peter käy tutun psykiatrin vastaanotolla, mutta ei auta. Avioliitto on pelkkä nimike, ja jokin muu vetelee naruista. Jonkinlainen
törmäys on välttämättä edessä. Lopulta Peter nähdään vankimielisairaalassa, jossa hän nukkuu ilmeisesti lapsuudestaan tutun nallekarhun kanssa ja joka aamu petaa vuodettaan tiptopkuntoon puoli tuntia. Näin nämä Bergmanin elokuvista tutut lapsuuden traumat tulevat taas esille, mutta kun Bergman sanoi, ettei Peterin hahmossa ole mitään hänen omasta elämästään, niin sekin todentuu aivan lopussa: Peter on osapäivähomo, joka ei pysty elämään normaalia elämää. Mutta miksi murha? Heterofobiako?

Tämänkin elokuvan pääkuvaajana oli Sven Nykvist. Hän sanoi, että Bergman teki eron elokuvan ja television välillä: ”Hänen televisiolle tekemänsä elokuvat eivät ole elokuvia televisiolle, vaan tv-elokuvia.” Näin katsojan kannalta ero on ainakin siinä, että Bergmanin tv-elokuvat tapahtuvat tiukasti sisätiloissa, ovat eräänlaisia kamarinäytelmiä. Bergmanin itsensä esittämiä erottavia tekijöitä en ole osannut löytää.

Fannyn ja Alexanderin (1982) Bergman teki 5-osaiseksi tv-sarjaelokuvaksi ja kolme tuntia pitkäksi teatterielokuvaksi.

Pitkä tv-versio oli tärkein. Teatterilevitys oli välttämätön, mutta ei ensisijainen asia”, sanoi Bergman.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Outoja asioita

Viime viikolla Hornet rikkoi äänivallin. Kaamea pamaus. Etsin netistä vaikka kuinka, mutta järkeenkäypää selitystä en tuolle oudolle ilmiölle löytänyt. Oli kyllä pitkiä fysiikkaan ja varmaan kemiaankin liittyviä selvityksiä, mutta ei niistä kunnollista kuvaa asiasta saanut. Jotain outoa vain tapahtuu, kun lentokone ylittää äänennopeuden 1235 km/t.

Noin kova vauhti ei sinänsä ole kummoinen temppu lentokoneella, mutta autolla on, ja sellaiseenkin on päästy. Vuonna 1997 ajoi Yhdistyneen kuningaskunnan Royal Air Forcen taistelulentäjä
Andrew Green Nevadan autiomaassa 1228 km/t maa-ajoneuvolla, jossa oli kaksi Rolls-Roycen suihkuturbiinimoottoria, tehoa yhteensä 110 000 hv. Samanlaisia moottoreita käytettiin silloin F-4 Phantom II -hävittäjissä. Polttoainetta meni 18 litraa sekunnissa. Kuvassa on tämä Thrust SSC -ennätysauto.

Jo useamman vuoden on ollut käynnissä hanke, joka tähtää uuteen ennätykseen.
Koeajot viimeksi Hakskeenpanin tasangolla Etelä-Afrikassa onnistuivat hyvin ja ennätyskokeeseen päästään viimeistään ensi vuonna. Ajana on taas Andy Green, nyt jo 58-vuotias.

Tässä uudessa Bloodhound LSR -autossa on myös
kaksi Rolls-Royce Eurojet EJ200 -suihkumoottoria, joita käytetään Eurofighter Typhoon -hävittäjissä. Lisäksi työntövoimaa on lisäämässä Nammo-rakettimoottori ja Jaguarin V8-moottori käyttämässä raketinhapettimen pumppua. Tehoa on 135 000 hv.

Nopeuskokeet tehdään aina niin, että ensin kiihdytetään täyteen vauhtiin, minkä jälkeen tulee mailin pituinen pätkä, jolta lasketaan keskinopeus. Huippuvauhti voi siis olla vähän enemmänkin kuin viralliseksi nopeudeksi saatava tulos.

KAIKKEIN PIENIN

Paljon kummempi asia on, että on löydetty kaikkein pienin hiukkanen. Neutriino on aineen pienin olomuoto, alkeishiukkanen. Gran Sasson tutkimuskeskuksessa Italiassa on tällaiset hiukkaset saatu kiihdytetyksi niin lähelle valonnopeutta, että
Einstein varmaan jo pyörähti neljänneskierroksen haudassaan.

Valonnopeus on 1 079 252 849 km/t. Tätä ennätystä ei kai pystytä rikkomaan, mutta oma ennätyksensä on myös neutriinoilla. Jos neutriino olisi pallo, sen halkaisija olisi 0,0000000000000000000000000000000000000001 cm. Maailmanenntys pienuudessa.

Sitten melkein samanlainen sana, neutroni. On neutronitähtiä, jotka ovat olomuodoltaan hyvin tiheitä. Tulitikkuaskin kokoinen pala neutronitähteä painaa arviolta kolme tonnia. Hiukkasfyysikko
Aleksi Vuorinen Helsingin ylippistosta on sanonut, että jos koko ihmiskunta, lähes kahdeksan miljardia ihmistä, puristettaisiin yhtä tiiviiksi, me koko porukka tiivistyisimme sokeripalan kokoiseksi.

Lisää hiukkasfysiikkaa: nyt on löydetty kaksiulotteinen hiukkanen. Siis kappale, joka ei näin maallikon ymmärryksen mukaan ole ollenkaan kappale. Eihän kappale, pieninkään hiukkanen voi olla muuta kuin kolmiulotteinen. Mutta kyllä voi. Tällainen outo alkeishiukkanen, anyon, voi liikkua vain kahdessa ulottuvuudessa, eikä pysty tekemään minkäänlaista pomppua omasta vaakatasostaan ylös tai alas.

Miten nämä kaikki jutut ovat syntyneet? Äänennopeuden ylittävän auton pystyvät kyllä insinöörit tekemään, mutta mistä nämä neutriinot ja anyonit ovat putkahtaneet. Tähän kyllä löytyy netistä ja kirjoista paljonkin erilaisia selityksiä, mutta niiden kanssa pitää olla varovainen.

kari.naskinen@gmail.com

lauantai 20. kesäkuuta 2020

John Waynella ei koskaan ollut taiteellisia ongelmia

Television Entä jos? -ohjelmassa tänä iltana pitäisi Jari Tervon kysyä, olisiko John Waynesta tullut presidentti, jos olisi 1981 ollut vielä elossa ja ollut Ronald Reaganin vastaehdokkaana republikaanien esivaaleissa. Kyllä olisi, A-luokan filmitähti olisi voittanut B-elokuvien näyttelijän.

Illalla televisiosta tulee
John Fordin hieno elokuva Hyökkäys erämaassa (1939), joka teki John Waynesta tähden. Wayne oli päässyt Hollywoodissa elokuva-alan syrjästä kiinni jo alle 20-vuotiaana 1926 ja pääsi vähitellen hyvinkin kiinteästi mukaan B-luokan elokuviin. Reagan oli neljä vuotta nuorempi ja tuli alalle myöhemmin; koskaan eivät Wayne ja Reagan kuitenkaan esiintyneet samassa elokuvassa.

Jo 1928 Wayne oli ensimmäisen kerran tekemisissä Fordin kanssa, pikkuriikkinen nimetön rooli Fordin elokuvassa
Hangman´s House. Sitten toistakymmentä vuotta sekalaisia rooleja tiiviiseen tahtiin, kunnes Hyökkäys erämaassa nosti hänet parrasvaloihin. Se on myös elokuva, josta tuli lännenelokuvien peruskivi. Hyökkäys erämaassa sisältää kaiken, mitä tämän lajityypin elokuvat myöhemminkin ovat käsittäneet: vankkurit matkalla erämaassa, valkoisten siirtolaisten ja alkuperäisasukkaiden ristiriita, intiaanien arvaamattomuus, etsintäkuulutetut rosvot, sankaruus, ratsuväki, saluuna, karikatyyriset henkilöhahmot…

Jo
hn Wayne on lännenelokuvien suurin näyttelijä. Oscar-palkinnon hän sai kuitenkin vain kerran, ei John Fordin vaan Henry Hathawayn elokuvasta Kova kuin kivi (1969) roolistaan ikääntyneenä sheriffinä. Elokuvataidekriitikkojenkaan kirjoissa Wayne ei ollut korkealla – paitsi nykyisin hieman. Waynen näyttelemistä arvosteltiin siitä, että hän ”esitti aina vain itseään”. Nykyisin käytetään myös termiä, että tällaisella näyttelijällä on pahat maneerit. John Wayne tietenkin tunsi nämä arvostelut, mutta sanoi vain, että on työskennellyt parhaiden ohjaajien kanssa, eikä esimerkiksi John Ford koskaan paasannut hänelle taiteesta.

”Minulla ei eläissäni ole ollut minkäänlaisia taiteellisia ongelmia”, sanoi Wayne.
Toisaalta hän ei pyrkinytkään muuntautumaan joksikin muuksi kuin mitä oli. Eikä se kai hyvältä olisi näyttänytkään, jos vaikka Kuningas Lear ja Stanley Kowalski olisivat kävelleet samalla tyylillä kuin Ringo Kid tänä iltana telkkarissa.

Francois Truffaut kirjoitti, että John Ford oli taiteilija, joka ei lausunut koskaan sanaa ”taide”, ja runoilija, joka ei koskaan lausunut sanaa ”runous”.

Hyökkäys erämaassa teki tunnetuksi myös Monument Valleyn komeat maisemat. Se on Arizonan ja Utahin rajaseudulla navajointiaanien reservaatissa. Myöhemmin Ford teki siellä monta muutakin elokuvaa. Navajot tulivat tutuiksi, ja Fordille he antoivat nimen ”Pitkä päällikkö”. Luonnollisesti myös Wayne tuli tutuksi navajoille, mutta sitten Wayne munasi maineensa, kun hän 1970-luvulla meni möläyttämään, ettei intiaaneilta mitään vanhoja valloitusjuttuja tarvitse anteeksi pyytää ”esi-isämme tarvitsivat maata”.

Muitakin porukoita tiukka konservatiivi John Wayne sai noina aikoina vastaansa, etenkin ohjattuaan itse Vietnam-elokuvan Vihreät baretit (1968). Poliittisesti radikaali nuoriso ei hyväksynyt elokuvan sotapoliittista myötäilyä, mutta Wayne vain sanoi suorasukaiseen tapaansa, että kommunismia vastaan on taisteltava aina, kun se jossain rumaa päätään nostaa.

John Wayne esiintyi 179 elokuvassa, Ronald Reagan 82:ssa. Reagan ei ollut westernien mies, mutta meillekin tutun Wagon Trainin yhdessä jaksossa (1963) hän esitti kapteeni Wintersiä, jonka vaimo oli Nancy. Oikeassa elämässä Reagen avioitui Nancy Davisin kanssa 1952.

AMERIKKA AMERIKKALAISILLE

John Ford oli samanlainen konservatiivi kuin John Wayne. Hyökkäys erämaassa -postivankkureiden yksi matkustaja on pankinjohtaja Henry Gatewood, jonka puheet ovat kuin Donald Trumpin kannattajien suusta. Vaikka Ford osasi olla myös satiirikko, niin totta toinen puoli
Gatewood julistaa:

"Mikä on hyvä pankille, on hyvä maalle. Hallituksen pitäisi suojella liikemiehiä, mutta se sotkeutuukin liikeasioihin. Nyt ne puhuvat jo pankkitarkastajista aivan kuin me emme osaisi hoitaa pankkejamme. Minullekin tuli kirje, että ne aikovat tulla tutkimaan kirjanpitoani."

"Joka sanomalehden pitäisi julistaa tunnuslausettani, että Amerikka amerikkalaisille. Hallitus eroon liiketoimista! Verot alas! Valtionvelkamme on järisyttävä. Maa tarvitsee liikemiehen presidentiksi!"

Kun Richard Nixon myönsi Fordille vapaudenmitalin 1973, hän sanoi: "John Ford on elämässään ja työssään edustanut parasta amerikkalaisessa elokuvassa ja parasta Amerikassa."


kari.naskinen@gmail.com

torstai 18. kesäkuuta 2020

Avioliitto on lankeemus, synti

Suuri venäläinen kirjailija Leo Tolstoi meni uskonnollisen ajattelunsa kanssa sekaisin elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä. Sodan ja rauhan sekä Anna Kareninan jälkeen sekopäisyys näkyy heti seuraavassa romaanissa Kreutzersonaatti, jonka Tolstoi kirjoitti toistakymmentä vuotta Anna Kareninan jälkeen 1889. Hänen luomansa ”tolstoilaisuus” oli kristillinen oppi, mutta niin harhaiseksi se katsottiin, että kirkko erotti Tolstoin 1901.

Eikä ihme.
Kreutzersonaatin jälkipuheessa Tolstoi tuomitsee avioliitonkin, koska se perustuu vain ruumiilliseen rakkauteen: ”Avioliitto on itsensä palvelemista, ja siksi se on Jumalan palvelemisen esteenä, ja siksi se on kristilliseltä kannalta katsoen lankeemus, synti.”

Tolstoi vetää mutkat niin suoriksi, että siteeraa Raamattuakin huterasti: ”Naimattoman on parempi olla menemättä naimisiin.” (Matt. 19: 10) Tämä opetuslapsien yksi lause erilleen otettuna ei kuitenkaan kerro totuutta tuon raamatunkohdan asiasta - on tyypillinen sellainen tapaus, jossa sanonta on irrotettu asiayhteydestään. Avioliittoon lankeamista pidettiin Tolstoin mielestä joka tapauksessa väärin perustein pelkästään ”laillisena nautintona”, joka peräti julistettiin oikeutetuksi vihkimismenoilla.

Kirjaimellisesti ottaen tällainen linkolamainen tolstoilaisuus johtaisi tietenkin ihmiskunnan loppumiseen, ja Tolstoikin ymmärsi, että naimisiin kuitenkin mennään ja lapsia tehdään.
Tämä johti hänet ajattelemaan niin, että kun kerran niin on, pitäisi ihmisten toimia eläinten tavoin eli kiksautella vain lapsientekotarkoituksessa. Olkoon vaikka kaunis juhannusyö, niin siivosti pitäisi olla, eikä antautua vain mielihyvää tavoittelemaan.

Kreutzersonaatti on romaani sivistyneestä miehestä, tilanomistaja Vasja Pozdnyshevistä, joka menettää malttinsa uskoessaan vaimonsa pettävän häntä. Pianonsoittoa harrastava vaimo tapaa viulumusikantti Truhatshevskin, jonka kanssa hän soittaa kotona ja miehensä kuullen myös Beethovenin Kreutzersonaattia viululle ja pianolle. Aviopuoliso menee mustasukkaisuudesta sekaisin, vaikka varsinaista todistetta aviorikoksesta ei ole. Vaimon ja Truhatshevskin välillä on kuitenkin yhdyssiteenä musiikki, jota Pozdnyshevski pitää tunteiden hienostuneena hekumana. (Piirroskuva on kirjasta.)

Paska juttu. Vaikka vaimo ei enää ole edes nuori, on aika täyteläinen ja yksi hammaskin puuttuu sivulta, niin yhteinen musiikkiharrastus on liikaa. Niinpä mies iskee vaimonsa kuoliaaksi tikarilla. Oikeudessa kuitenkin otetaan niin isosti huomioon lieventävät asianhaarat, että mies julistetaan syyttömäksi. Hän oli petetty aviomies ja oli pakotettu tekemään murha suojellakseen tahrattua kunniaansa. Mies tosin itse sanoo oikeudessa, että hän yritti puolustaa nimenomaan vaimonsa kunniaa.

Romaanissa koko tätä juttua kertoo
Pozdnyshev junamatkalla romaanin minäkertojalle, joka selvästi on miestä ymmärtävä Tolstoi. Mies sanoo, että mies tarvitsee välttämättä viinaa, tupakkaa ja opiumia, mutta joskus on myös tyydytettävä himoaan naiseen. Tämä on kuitenkin hankala yhtälö, koska tähän himoon sekaantuu myös vauvojen synnyttäminen ja imettäminen. Huono systeemi.

Jo tuolloin 1800-luvun lopulla asioita
lisäksi häiritsi nykyihmisille tutumpi ideologia tasa-arvosta. Pozdnyshev ei ole tyytyväinen: ”Joku luovuttaa naiselle paikkansa [junassa], nostelee hänen nenäliinojaan; toiset tunnustavat naisen oikeuden olla kaikissa viroissa ja johtoasemissa, naisille annetaan oikeuksia kursseilla ja virastoissa.”

Miesten kannalta naisten lumovoima on kuitenkin kova. Käyttävät hienoja jerseytakkeja,
kalliita hajuvesiä, paljastavat käsivarsiaan, olkapäitään ja jopa rintojaan, ompelijattaret saavat aikaan kapeita vyötäröitä jne. Jos naisella vielä on mahdollisuus käyttää rahaa jalokiviin ja muihin kalliisiin koruihin, niin viehän tällainen jalat alta miehiltä. Eikä Tolstoi vielä edes tiennyt minihameista eikä silikooneista.

”Naiset ovat muodostaneet itsestään sellaisen aistillisuuteen vaikuttavan aseen, että mies ei voi rauhallisesti seurustella naisen kanssa”, valittaa
Pozdnyshev. ”Kun mies vain tulee naisen läheisyyteen, hän heti joutuu tämän juovuttavan vaikutuksen piiriin ja menettää järkensä.”

Eli kärsimystä ja tuskaa, kuten
Kreutzersonaattikin antaa ymmärtää. Tässä saksankielisessä sanassa on kuitenkin yksi kirjain liikaa. En ole kielimiehiä, mutta kun yritin selvittää sanan tarkoitusta, en mistään löytänyt Kreutz-sanaa. Sen sijaan das Kreuz tarkoittaa ristiä, kärsimystä ja tuskaa. Ehkä tuo ylimääräinen t-kirjain on perua jostain vanhemmasta saksan kielestä.

Romaanin luettuani kuuntelin
Kreutzersonaatin. On oikein kaunis sävellys, mutta kun yhdistin sen lukemaani, niin kyllä siitä myös tuska löytyi.

kari.naskinen@gmail.com