Säveltäjä säveltää mahdottomankin puolesta

Helsingin Sanomien musiikkiarvostelija Seppo Heikinheimo kirjoitti 70-luvulla yhdestä Paavo Heinisen sävellyksestä, että ensikuulemalta se puistatti, mutta herätti kysymyksen, olisiko se toisella kuulemalla yhtä kauhea. Heikinheimo jatkoi pohdiskelua: ”Ei ole mahdotonta, että vielä koittaa aika, jolloin Heininen nostetaan jalustalle - - - tässä on säveltäjä, jota hänen yksinkertaiset ja naiivit aikalaisensa eivät ymmärtäneet.”

Molemmat miehet ovat jo kuolleet, mutta jalustalle on nostettu vain Heikinheimo, joskin vain siksi, että hän oli rääväsuisena kriitikkona puistattava ja antoi aiheita peräti iltapäivälehtien sensaatiojutuille. Heinisen musiikki on myös jäänyt hyvin elämään, sillä aika on tosiaan tehnyt tehtävänsä Heikinheimon ennustamalla tavalla.

Tuo Heikinheimon haukkuma sävellys on sopraanolle ja kamariorkesterille tehty Reality (1978). En ole sitä kuullut, koska uuden modernin musiikin tallennuksia löytyy huonosti sekä levyiltä että nykyajan digitaalisilta tiedostoilta. Joitakin Heinisen teoksia on kyllä tallennettuina ja toteen on käynyt, että nyt ne eivät ollenkaan kuulosta ”sairaalta leikittelyltä”, kuten Uuden Suomen Jukka Määttänen Realitysta kirjoitti. Lähialueiden orkestereiden ensi kevätkauden ohjelmistostakaan ei löydy Heinisen sävellyksiä, mutta RSO esittää tammikuussa Heinisen opettajana Kölnissä toimineen Bernd Alois Zimmermannin oboekonserton.

Savonlinnassa 1989 meni Heinisen Veitsi-ooppera yli ymmärrykseni, mutta nykyisin musiikillisen hahmottamisen laajennuttua Heinisen sävellykset jo toimivat. On käynyt niin kuin Heininen sanoi kerran Suomen Kuvalehden haastattelussa: ”Säveltäjän ammatti perustuu siihen uskoon, että kannattaa toimia senkin puolesta, mikä on mahdottomaan asti epätodennäköistä.” Epätodennäköinen voi muuttuu joskus todeksi, kun aikaa kuluu.

Kun muutama viikko sitten kirjoitin Paavo Rintalan librettoon perustuvasta oopperasta Aika ja uni (2000), tuli siinäkin eteen aikakäsityksen moninaisuus. Viimeksi asiasta puhui arkkipiispa Tapio Luoma radio-ohjelmassa Näistä levyistä en luovu, jossa hän sanoi, että ihmisen elämässä aika sisältää myös ikuisuuden, mutta elämän jälkeen ikuisuudessa ei enää ole aikaa. Tästä siirryin sujuvasti Miki Liukkosen viimeiseksi jääneeseen romaaniin Vierastila (2023), joka ilmestyi kaksi kuukautta kirjailijan itsemurhan jälkeen. Siinä Liukkonen kirjoitti, että aika on Jumala itse, ei mikään toimiva olento, vaan fysiikan laki, jonka kanssa voi neuvotella yhtä vähän kuin oman kohtalonsa kanssa. Näin Liukkonen tulkitsi, että ajan olemuksen selvittäessään Albert Einstein löysi Jumalan.

Tapio Luomasta kirkonmiehenä voi radio-ohjelman perusteella arvella, että ainakin jonkin verran hän on löytänyt Jumalaa myös Bachin Die Kunst der Fugesta ja Verdin Requiemista. Heininen sen sijaan ei puhunut Jumalasta vävynsä Jan Blomstedtin kirjoittamassa elämäkertateoksessa (2006), mutta siitä hän oli varma, että suomalaisen musiikkimaailman kärkeen tulevat ajan kuluessa nousemaan mm. Erik Bergman, Einojuhani Rautavaara ja Usko Meriläinen. Nyt tiedämme, että myös Sibelius-akatemiassa Heinisen oppilaina olleista monet ovat suomalaisen musiikin eturivin nimiä: Kaija Saariaho, Jouni Kaipainen, Esa-Pekka Salonen, Olli Kortekangas, Magnus Lindberg, Eero Hämeenniemi, Jukka Tiensuu.

Kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (2021) säveltäjä Osmo Tapio Räihälä kirjoittaa ”musiikin ymmärtämisestä”, ettei sitä kuulukaan ymmärtää, koska musiikki ei operoi sellaisella taajuudella, jota ihmisen pitäisi jotenkin ymmärtää: ”Taideteos näyttää meille jotakin sellaista, mitä emme arkisilla aisteillamme havaitse. - - - Jos et ymmärrä jotakin taideteosta, vika ei ole sinussa eikä taideteoksessa – teillä ei vain ole yhteistä kieltä. Kieliä voi muuten opiskella.”

Kaikki eivät tietenkään halua opiskella sen enempää uusia kieliä kuin musiikinkuuntelemistakaan. Kun Heinisen ensimmäistä pianokonserttoa oltiin Yleisradion studiossa 1964 valmistelemassa nauhoitukseen, kysyi äänittäjä Bengt Johansson: ”Tuleeko nyt sinun konserttosi vai soitetaanko ensin musiikkia?”

Eikä äänittäjä ollut mitenkään harvinaisuus. Runoilija Charles Baudelaire sanoi Richard Wagnerin musiikista, että se on kuin hännästä roikutetun kissan parkua, kun se paniikissa vielä kynsii ikkunalasia.

kari.naskinen@gmail.com

Jäälinnut ovat jumalten työtä

Aivan tällaista vedenalaista näyttämöratkaisua ei Olli Kortekankaan uutuusoopperassa Isfåglarna sentään ole, mutta muuten Keski-Pohjanmaan kamarioopperayhdistyksen esitys Kansallisoopperaan tuotuna oli joka tapauksessa mielenkiintoinen. Vähän aikaisemmin se oli esitetty jo Kokkolassa ja Pietarsaaressa, ja viime viikolla oli kaksi esitystä Alminsalissa. Ruotsinkielisen oopperan seuraamista haittasi kuitenkin, ettei testityslaitetta ollut, mutta hyvän juoniselosteen kuitenkin sai ja esityksen jälkeen myös libreton kotona tutkittavaksi.

Kortekankaan toistakymmentä oopperaa käsittävän tuotannon joukossa tämä on sävelkieleltään jo tuttua sillä perusteella, mitä omassa muistissani on Isän tytöstä ja Veljeni vartijasta. Musiikki on modernia nykyoopperaa, mutta ei alkuunkaan vaikeimmasta päästä, koska lauluissa on selväpiirteisiä melodisia kaarroksia ja rytmikkyyttä hyvin dramaattisiin kohtauksiin. Varsinkin kuoro on saanut laulettavaksi harmonisesti erinomaisesti tunnelmia ja kuusijäseninen orkesteri soi erinomaisesti. Kokonaisuus on selvästi jatkumoa sille Sakari Oramon ja Anu Komsin vetämälle Kokkolan oopperakesälle, joka tietojen mukaan oli korkeatasoinen, kunnes loppui 2018.

Johan Bargumin libretto perustuu 2000 vuotta sitten eläneen Ovidiuksen runoteokseen Muodonmuutosten kirja, jossa kuvataan maailmanhistorian mytologiaa. Siinä niin kuin nyt tässä oopperassa sekoittuvat ihmiset ja jumalat, arkielämä ja tarut. Vajaat kaksi tuntia kestävän oopperan 14 kohtauksesta yksi on suoraan Ovidiuksen tekstiä.

Aikasidonnaisuutta ei ole, sillä aiheena on koko ihmiskuntaa koossa pitävä voima rakkaus, kuten kuningas Keyxin neuvonantaja Vassileios oopperan viimeisessä aariassa laulaa: ”Rakkaus on meidän sisällämme. Ilman sitä emme ole mitään, ilman sitä olemme kuolleita. Rakkaus on toivomme, siihen me luotamme. Hyvää yötä, kaikki.” Tässä kohtaa olimme jo palanneet myyteistä omaan elämäämme, kuten Vassileios sanoo.

Merelle lähdössä.

Sen sijaan itse oopperan tarina jää sinne taustalle jatkumaan. Keyx kuoli laivansa haaksirikossa ja nuori puoliso Alkyone teki suruissaan itsemurhan hukuttautumalla samaan mereen. Zeus ei kuitenkaan anna Keyxin ja Alkyonen tarinan loppua, vaan muuttaa molemmat jäälinnuiksi ja määrää samalla, että meren oltava täysin myrskytön joka kevät kuukauden ajan, jotta linnut saavat pesiä. Viimeisen viikon aikana on oltava niin tyyntä, että munat kuoriutukoot. Näin kävi. Meri heijasti avaruuden sineä, jäälinnut lepäsivät liikkumatta.

Ovidius esitti jatkuvan muutoksen mailman olemisena. Kaikki on muutosta: synty, kasvu, kukoistus, kuolema… Vaikka oopperassa ei ole minkäänlaista viittausta maailman nykypäivään, niin hakematta tulee mieleen meneillään olevan ilmastonmuutoksen aiheuttama kriisi – paras kukoistus on ohi.

kari.naskinen@gmail.com

Lisää reikiä vyöhön

Pulavuosia, pörssiromahduksia, suhdannesokkeja. Lukuisat talouskriisit ovat koetelleet suomalaisen yhteiskunnan kestävyyttä. Pääosin näiden kriisien taustalla on ollut kansainvälisiä tapahtumia, mutta niin tai näin, ne ovat vaikuttaneet suomalaistenkin elämään rajusti. Vyötä on pitänyt kiristää, kuten Ankarat ajatkirjan (Gaudeamus, 2024) kansikuvassa tehdään. Kirja kertoo Suomen talouskriisien pitkästä historiasta ja niiden vaikutuksista 1860-luvun suurista nälkävuosista nykypäivään. Samalla kuljetaan matka maatalousvaltaisesta Suomesta SDP:n ja Maalaisliitto/Keskustan rakentamaan moderniin pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, jonka instituutiot ovat osoittautuneet kestäviksi myllerrysten keskellä. Suomen Pankin pääjohtaja Olli Rehn sanoi eilen SP:n rahamuseossa pidetyssä keskustelutilaisuudessa, että tällaisia kirjoja pitää kirjoittaa, jotta kriiseistä voidaan oppia – ja on opittukin.

Kun 90-luvun alun lama alkoi, oli Rehn tuore kansanedustaja, asui Kalliossa ja muistaa hyvin leipäjonojen pitenemisen lähellä asuntoaan. Se jätti yhden selvän muistijäljen, ja epäilemättä nuo 30 vuoden takaiset ajat ovat aika hyvin suomalaisten kollektiivisessa muistissa edelleen. Rehn mainitsi tästä myös Sanna Marinin, joka oli vasta 5-6-vuotias, mutta on kertonut tarkkaan muistavansa laman syvän ja pitkän vaikutuksen köyhään kotiinsa.

Keskustelemassa oli myös kirjan toinen toimittaja, taloustieteen professori Roope Uusitalo Helsingin yliopistossa. Hän sanoi, että 90-luvun laman taustalla olivat virheet 80-luvulla. Teoksessa kuvataan monen kirjoittajan voimin, miten konkurssiaalto vyöryi oman aikansa pikavippiyhteiskunnan yli jo 1870-luvulla, kuinka pahasti 1930-luvun lama tuntui työntekijän kukkarossa ja miksi 1970-luvun öljykriisiin vastattiin turvautumalla poikkeustilalainsäädäntöön. Samoin arvioidaan talouden näkökulmasta koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamia uusimpia kriisejä.

Tuoreimmista kriiseistä Suomi on toistaiseksi selviytynyt suhteellisen hyvin. Kuolleisuus ei koronakriisissä kohonnut samalle tasolle kuin monissa muissa Euroopan maissa, ja taloudellinen taantuma jäi lyhytaikaiseksi. Ukrainan sodan merkittävimmät vaikutukset ovat olleet hintojen ja erityisesti energian hinnan nousu sekä turvallisuuspolitiikan muutos Nato-jäsenyyksineen. Koronaepidemia ja Ukrainan sota tuskin jäävät viimeisiksi talouskriiseiksi. Nekin kuitenkin osoittavat, että valtiolla on kykyä ja halua puuttua talouskehitykseen. Kriisejä ei voi täysin estää, mutta niiden seurauksia voi lieventää. Toisaalta kriisiaikainen nopea päätöksenteko tarvitsee tuekseen osaamista, jota hallinnossa ei välttämättä ole, mutta jota yrityksistä, yliopistoista ja tutkimuslaitoksista saattaa löytyä, kunhan kanavat sen hyödyntämiseen ovat olemassa.

Olli Rehn sanoi tähän, että talouden rakenteet ovat nykyisin aikaisempaa paremmat, niiden avulla kriisejä pystytään ennakoimaan paremmin. Samoin pankkien pääomapuskurit ovat paremmat, niiden iskunkestävyys on aivan toista luokkaa kuin 90-luvun kriisissä.

”Pankkien vakavaraisuus on aikaisempaa parempi sekä Suomessa että koko Euroopassa, mutta uhkia on edelleen. Ne liittyvät geopolitiikkaan ja kyberriskeihin. Myös digitaaliset ja tekoälyhyökkäykset voivat haavoittaa järjestelmiä”, sanoi Rehn.

Taas kerran Rehnin esiintyminen oli niin vakuuttavaa, että harmitti hänen kuulumisensa ”väärään” puolueeseen. Toisenlainen puoluevalinta olisi hyvinkin voinut tehdä hänestä tasavallan presidentin viime vaaleissa.

Kirjan toinen toimittaja, taloushistorian professori Jari Eloranta Helsingin yliopistosta ei eilen ollut keskustelemassa, mutta hän sanoi aiemmin kirjaa esitellessään, että talouskriiseistä pahimpia ovat ne, joissa useampi onnettomuus iskee yhtä aikaa. Vuonna 1918 ulkomaankauppa oli ollut pysähdyksissä maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen vuoksi, sisällissota ja sen jälkiselvittelyt sekoittivat kotimaan talouden ja lopulta iski vielä espanjantauti. 1990-luvun lamassa puolestaan yhdistyivät ulkomaankaupan kriisi ja kotimainen pankkikriisi. Viimeisimpään talouskriisiin liittyi sekä koronaepidemia että Ukrainan sota.

Uusitalon, Elorannan ja Rehnin lisäksi teoksen muut kirjoittajat ovat Lyydia Aarninsalo, Matti Hannikainen, Sakari Heikkinen, Kari Heimonen Heidi Hirvonen, Kristiina Huttunen, Teppo Lindfors, Jaakko Meriläinen, Matti Mitrunen, Jari Ojala, Jarmo Peltola, Johanna Rainio-Niemi, Sakari Saaritsa, Matti Sarvimäki, Riina Turunen ja Vesa Vihriälä. Keskustelua torstaina johdatteli Suomen Pankin johtokunnan varapuheenjohtaja Marja Nykänen.

BASEL 3 ENDGAME

Olli Rehn otti esille myös ainakin minulle tuntemattoman asian, pankkien kansainvälisen sääntelykehyksen Basel 3 Endgamen, jonka Baselin pankkivalvontakomitea (BCBS) on kehittänyt vastauksena vuosien 2007-08 finanssikriisiin. Se sisältää erilaisia sääntöjä pankkien pääoma- ja likviditeettivaatimuksiin. Päivitysehdotukset pääomalainsäädäntöön toisivat muutoksia myös USA:n nykyiseen riskiperusteiseen pääomakehykseen. Sen ehdotettu noudattamispäivä on 1.7.2025, mutta saa nähdä, mitä tapahtuu, kun siellä on siinä vaiheessa uusi presidentti vallassa. Mitä Trump sanoo lisääntyvästä sääntelystä ja valvonnasta? Se jäi kuitenkin avoimeksi, mitä tällainen Basel-juttu tarkoittaa Suomen kannalta.

kari.naskinen@gmail.com

Ennen oli leipää ja sirkushuvia, nyt vain sirkushuvia

Lauantaisin tulee televisiosta Antiikin Roomasta kertova sarjaelokuvaThose about to die. Anthony Hopkinsin näyttelemä keisari Vespasianus rakennutti Flaviusten amfiteatterin, josta ison kokonsa takia alettiin myöhemmin käyttää nimeä Colosseum. Lähettyvillä oli jo ennestään kilpa-ajorata Circus Maximus, joka tuli meille tutuksi varsinkin Ben Hur -elokuvasta (1959), mutta kun Rooman kansalaisille piti saada lisää viihdettä, rakennettiin myös amfiteatteri gladiaattoritaisteluja varten.

Keisarit pitivät kansan tyytyväisenä. Satiirirunoilija Decimus Iunius Juvenalis kirjoitti ”Panem et circenses” eli leipää ja sirkushuveja. Kansa oli luovuttanut kaiken vallan keisarille, mutta tyytyivät alistettuun elämäänsä, kunhan vain saivat vastineeksi leipää ja sirkushuveja. Nyt meillä ollaan tilanteessa, jossa osalla väestöstä alkaa leipäkin loppua keisarin saksikäden leikatessa. Viihde kuitenkin helpottaa. Siksi ainoan asiaohjelmia välittävän tv-kanavan toimintaa rajoitetaan, jotta tilaa jää vielä enemmän sirkushuvikanaville.

Juvenalis jatkoi irvailuaan ja hänet tuomittiin menettämään omaisuutensa sekä karkotettiin Egyptiin. Lopulta keisarin vaihtuessa Juvenalis sai palata Roomaan, mutta omaisuuttaan hän ei saanut takaisin.

Purra ja kynnysmatto-Orpo menettävät muutaman vuoden kuluttua valtansa, mutta heidän leikkaustensa jäljet tulevat näkymään pitkään. Purran ja Orpon puolueiden yhteinen kannatus tuoreimman gallupin mukaan on 36 prosenttia, mutta edes näin paljon ei hallituksella ole enää hyväksyntää Evan tänään julkistaman kyselytuloksen perusteella (29 %). Omatkaan joukot eivät pysy ruodussa, kun huono kohtelu alkaa osua omaan nilkkaan.

Kuinkahan pitkään viihde helpottaa? Kun hallituksen leikkaukset alkavat tosissaan purra, ovat vitsit vähissä. Julkisen terveydenhuollon maksut nousevat, sairauspäiväraha pienenee merkittävästi, perusterveyden hoitotakuu palautuu kolmesta kuuteen kuukauteen, lääkekorvaukset pienenevät, hoitajien määrä vanhustenhoidossa pienenee, sosiaali- ja terveysalan sekä muidenkin järjestöjen valtionavustuksia saksitaan kuolettavasti, asumis- ja opintotukia heikennetään jne. En kaikkia huononnuksia löytänyt, mutta se on tullut selväksi, että Suomen militarisoiminen on nyt tärkein asia, eikä siitä rahat lopu. Tai jos loppuu, niin pyydetään Ukrainan tavoin muilta apua.

Vespasianus sentään rahoitti Colosseumin rakentamisen omista varoistaan, sillä tarjoamalla kansalle ilmaisia sirkushuveja hän pönkitti omaa valtaansa. Nykypäivään ero on kuitenkin siinä, että Purra ja Orpo eivät pane likoon yhtään omaa denaariaan, mutta yhtäläisyys taas on se, että Purra ja Orpo kaatuvat, mutta eivät tikarinpistoihin, vaan äänestykseen.

kari.naskinen@gmail.com

Luonto parantaa sekä terveyttä että mielialaa

Tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa on juttu tutkimustuloksista, joiden mukaan oleskelu luonnossa muutaman kerran viikossa lyhyenkin aikaa riittää edistämään terveyttä. THL:n johtava tutkija Jaana Halonen sanoo, että luonnon parantava voima auttaa kakkostyypin diabeteksen, aivoverenkiertohäiriöiden ja masennuksen torjunnassa sekä astman lääkehoidossa ja mielialan hyvänä pitämisessä.

Olen ollut neljä kuukautta yhtenä koehenkilönä yliopistollisessa tutkimuksessa, jota käytännössä ovat toteuttamassa myös Päijät-Hämeen hyvinvointialue ja LAB-ammattikorkeakoulu. Olen käynyt nuorten tutkimusapulaisnaisten kanssa kävelyretkillä lähiluonnossa, olemme tutkineet Kariniemen ja Salpausselän rinteen kasvustoa, tehneet havaintoja omasta voinnistamme ja lisäksi olen vastannut monenlaisiin kysymyksiin mielialastani, antanut verenpaine- ja ulostusnäytteitä muutaman kuukauden välein ym.

Mukava tietenkin tehdä luontoretkiä tyttöjen kanssa ja olen myös tehnyt sellaisia yllättäviä luontohavaintoja, joita tällaisena keskikaupunkilaisena ei ole ennen noussut mieleen. En tule saamaan omakohtaisia tutkimustuloksia, mutta jossakin vaiheessa tulee tietenkin tuloksia kokonaistutkimuksesta. Luotan kuitenkin jo tähänastisiinkin tutkimuksiin, joita ovat oleet tekemässä ja rahoittamassa mm. THL, Luonnonvarakeskus (Luke), Sitra, Jyväskylän ja Tampereen yliopistot sekä HUS.

Luonnon terveyshyödyistä on jo niin paljon tutkimustietoa, että niiden rahallistakin laskentaa on voitu tehdä. ESS:n jutussa kerrotaan, että jos asuinalueiden vihreyden määrä vähenisi kymmenen prosenttia, sen vaikutus terveydenhoidon menoihin olisi 130 - 280 miljoonaa euroa. Belgiassa on arvioitu, että luonnon terveyshyötyjen taloudellinen merkitys on asukasta kohti yli 400 euroa vuodessa.

Oman tutkimusjaksoni aikana en ole luontopoluille lähtenyt ilman tutkimusapulaisten mukavaa seuraa, mutta olen yrittänyt omilla kauppa- ja muilla reissuillani kiepauttaa hieman pitempiä lenkkejä sellaisille alueille, että olen päässyt lähemmäs puita ja pensaita ja sieniä. Tietämykseni luonnosta on jo lisääntynytkin niiden kouluaikana keräämieni 125 kasvin lisäksi, uusi tuttavuus on esimerkiksi purppurakoivu (Betula pendula purpurea) Pikku-Veskun parkkipaikalla.

Lisäksi olen saanut uskoa asiaan Arthur Schopenhauerin estetiikkakirjasta, jossa hän sanoo, että kauniin näkymän katsominen on aivoilmiö: ”Monimutkaisista aivoilmiöistä ainoana se on täysin säännönmukainen, moitteeton ja täydellinen.”

Tämä on luonnon ominaisuuksista sellainen, että se saa ihmisen kokemaan esteettistä mielihyvää. Schopenhauer-kirjan Tahdottoman tietämisen autuus (Gaudeamus, 2024) suomentanut estetiikan dosentti Risto Pitkänen kirjoittaa, että periaatteessa ei ole eroa luonnon ja kauneuden välillä, mutta taiteessa kauneus on tavallaan helpompi kokea, koska taiteilija on jalostanut teoksensa konkreettisesti silmien ja korvien havaittavaksi. Tätä jalostamista Schopenhauer ei kuitenkaan ymmärrä, sillä luonnon estetiikka on hänen mukaansa täydellistä, kunhan ihminen vain pitää näppinsä siitä erossa. Toisaalta Schopenhauer kirjoittaa ristiriitaisesti toteamalla, että luontokokemus on mieltä virkistävä, mutta taide avaa pysyvämmän tien ideoiden maailmaan.

Yhden RSO:n konsertin väliaikahaastattelussa kapellimestari Nicholas Collon sanoi, että Beethovenin 6. sinfonia kertoo säveltäjän luonnonrakkaudesta ja on samalla heijastus paremmasta maailmasta. Samoin Sibeliuksen musiikin Collon sanoi olevan täynnä suomalaisen luonnon ylistystä. Schopenhauer olisi varmaan innoissaan Collonin kommenteista, koska 200 vuotta sitten elänyt filosofi piti musiikkia taiteista väkevimpänä ja pakottavimpana, sillä muut taiteet käsittelevät vain varjoja, musiikki olemusta. Beethovenista Schopenhauerkin kirjoitti ylistävästi.

Mieliala luontokävelyjeni aikana oli joka kerta korkealla tasolla. Kun Kariniemessä on myös Olavi Lanun hienoja veistoksia, niin siellä lähestyy Schopenhauerin ideoita. Luonto ja taide. Molemmat tekevät meille hyvää. Kuten Jaana Halonen tämän päivän lehdessä sanoo, ”voi kuunnella luonnon ääniä ja keskittyä siihen, mitä luonnossa on”. Samoin voi Sibeliustalossa, Malvassa ja monessa muussa paikassa kuunnella tai nähdä taiteen ääniä.

kari.naskinen@gmail.com

Anselm Hollo, suomalaisen kirjallisuuden suurlähettiläs

Mukkulan kirjailijakokouksessa 1985 monet suomalaiset halusivat keskustella Anselm Hollon kanssa, koska häntä harvoin tapasi Suomessa. Jo 1952 hän oli muuttanut ulkomaille, ja Mukkulassa hän joutui sanomaan, ettei oikein kunnolla pysty suomeksi keskustelemaan, koska ei ollut 20 vuoteen varsinaisesti puhunut suomea. Hollon kieltäytyminen katsottiin ylimielisyydeksi, mutta kirjailijakokousarkistostani löysin joka tapauksessa Helsingin Sanomien Pekka Tarkan tekemän ison haastattelun Hollosta Mukkulassa 1985. Tarkka varmaan osasi täydentävästi myös englantia. Ne olivat niitä aikoja, jolloin Mukkulan kolmipäiväinen seminaari juhannusviikolla oli vielä iso tapaus. Tuolloinkin 1985 osallistujina olivat mm. Valeri Dementjev, Takeshi Kaiko, Olof Lagercrantz, Jevgeni Sidorov ja Vladimir Volkoff, suomalaisista Risto Ahti, Jan Blomstedt, Jörn Donner, Jarkko Laine, Lassi Nummi, Esa Saarinen jne.

Anselm Hollosta (1934 - 2013) kuitenkin enemmän, kun ostin Rosebudin pöydännurkalla olleen, Kai Ekholmin hänestä tekemän elämäkertakirjan (2022). Tuo Mukkulan kieliasia tulee sillä tavallakin ymmärrettäväksi, että lapsena kotikielenä oli paljolti saksa äidin syntyperän takia, minkä lisäksi Anselm lähti viiden vanhana 1939 äidin ja isosiskon kanssa Rostockiin ja sieltä edelleen sotaa pakoon Tukholmaan, jossa tarttui helposti ruotsin kieli. Isä oli tunnettu kirjallisuudenkääntäjä J.A. Hollo. Englantia Anselm oppi 10-vuotiaana ja lukiossa myös ranskan ja latinan. Vuonna 1958 hän työskenteli Lontoossa BBC:n Euroopan ja Suomen osastoilla. Tuttu paikka monelle suomalaiselle: Max Jakobson, Erkki Raatikainen, Erkki Arni, Heimo Tauriainen, Erkki Toivanen, Pertti Salolainen ja Hollon kanssa samaan aikaan toinen runoilija Matti Rossi, josta Salolainen sanoi, että oli jo tuolloin ”jankuttava kommunisti ja kyräilevä tyyppi”.

Hollo työskenteli BBC:ssä yhdeksän vuotta. Tuona aikana sattui ja tapahtui, Toivanen sävelsi musiikin Hollon ja Rossin radiodraamoihin, ja Salolainen kuvaa vieläkin järkyttyneenä, kun Hollo kerran studioon tullessaan tumppasi tupakkansa niin, että Salolaisen uutispaperit paloivat ja Salolainen lopetti uutistenlukemisen siltä erää. Vuonna 1965 Hollolta ilmestyi teos & it is a song, jonka Paul McCartney kävi ostamassa Indica Bookstoresta päivää ennen sen julkistusta. Seuraavana vuonna Hollo tapasi myös John Lennonin saman Indica-kompleksin taidegalleriassa, jossa Lennon oli valmistelemassa Yoko Onon näyttelyä. Hollo myös suomensi kaksi Lennonin kirjaa.

Lontoossa Hollon työt jakautuivat kolmelle taholle: BBC:n toimittajana, käännöksiä suomalaisille kustantajille ja oma runotuotanto. BBC oli koulinut Hollosta mainion toimittajan ja uuden runouden asiantuntijan, joka sai radioon haastateltavaksi myös Allen Ginsbergin, kun tämä oli Prahasta karkoitettuna pölähtänyt vanhan tuttavansa Hollon asunnolle.

Yhteistyö Ginsbergin kanssa oli tuttua. Ginsbergin sensaaatiomainen Huuto julkaistiin Hollon suomentamana ensimmäisen kerran Parnassossa 1961, sillä tavalla sensuurin pelossa, että hävyttömimmät sanat oli korvattu asteriski-tähdillä (*). Kaksi vuotta myöhemmin Tajo-kustantamo julkaisi Huudon ja muita Ginsbergin runoja ilman asteriskeja.

Hollo itsekin kuului tähän beat-runoilijoiden joukkoon. Kai Ekholm yrittää selvittää meille maallikoille, mitä beat-sukupolvi ajatteli – tai ei oikeastaan ajatellut ollenkaan, vaan Hannah Arendtin määrittelemänä beat-liikkeen ideologia saavutettiin hengittämällä aikakauden maagista ilmaa. Oli elettävä ja tehtävä, ei opiskeltava eikä pohdiskeltava. Eivätkä beatnikkien runot perustuneetkaan akateemiseen ajatteluun ja mieleen, vaan puhtaan mielen tempoiluun; hengitys oli sen perusta.

Kirjassa Hollo selittää beat-filosofiaa viiden sivun verran. Pekka Tarkan haastattelussa Hollo sanoi: ”Lapsi olisi vieteltävä vapauteen.”

Kirjassa on Ekholmin piirtämä beat-runouden lyhyt sukupuu (alimmaisena juureet):

Whitman – Pound – W.C. Williams
Black Mountain College
Kerouac – Ginsberg
Olson – Creely – Corso – Ferlinghetti
Anselm Hollo
Raworth – Horovitch – Codrescu – Berrigan
(Kalevi Lappalainen) – Harding

Yllättäen tästä sukupuusta puuttuu William S. Burroughs, joka niin ikään Hollon tuntemana ja tunnustamana vaikuttaa selvästi beatnikiltä. Suomessakin Burroughs ja Ginsberg kävivät kaksi kertaa. (Nyt Ginsberg on ohimenevänä roolihenkilönä Leonard Cohenista kertovassa mitättömässä tv-sarjaelokuvassa So Long, Marianne.)

AMERIKKALAISEKSI

Täysin englanninkieliseksi runoilijaksi Anselm Hollo ryhtyi 1966 ja muutti Yhdysvaltoihin pysyvästi 1967. Sekä Englannissa että USA:ssa Hollo toimi yli 60 vuotta kuin suomalaisen kirjallisuuden suurlähettiläänä. Hänen työlistallaan olivat Rossin ja Saarikosken lisäksi mm. Paavo Haavikko, Rosa Liksom, Kai Nieminen, Lauri Otonkoski, Mirkka Rekola, Antti Tuuri ja monet 2000-luvun nuoret runoilijat, joita Hollo käänsi viimeisiin vuosiinsa asti. Itsestään Hollo ei julkista näköiskuvaansa rakentanut, kuten Saarikoski, koska julkisuus ja väenpaljous olivat hänestä kiusallisia.

Yhdysvalloissa Hollo opetti luovaa kirjoittamista Buffalon, Iowan ja Coloradon yliopistoissa sekä Boulderin Naropa-yliopistossa, jossa Hollon miehittämä laitos oli nimitetty Kerouacin mukaan. Naropassa työskennellessään hän käänsi englanniksi myös paljon proosaa, mm. Jean Genet, Rosa Luxemburg ja Francois Truffaut.

Yksi hyvin populaarinenkin asia Hollon uraan liittyi: lauluyhtye Muksujen hittikappale Miten mielelläni on Hollon oma korkea veisu (1967). Sen hän kirjoitti Isle of Wightilla Englannin etelärannikon edustalla.

Miten mielelläni, miten mielelläni,
puhuisinkaan suuresta ilosta.
Maan ja taivaan mehuista
ja rakkaudesta.
...liimaisin pyöreän auringon
keskelle taivasta,
keskelle taivasta
levittäisin rehevän ja vihreän maton,
elämää kihisevän vihreän maton

kari.naskinen@gmail.com

Pois verot, pois hyvinvointiyhteiskunta

Harakka tervatulla katolla oli ongelmissa: kun nokka nousi, niin pyrstö tarttui, kun pyrstö nousi, nokka tarttui. Vallanpitäjillä ei tällaista ongelmaa nyt ole, koska ei olla tervatulla alustalla, eikä heiluta kuin kiikkulaudalla. Ollaan vakaalla tavalla niin, että suunta on koko ajan sama, pois hyvinvointiyhteiskunnasta.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa tämä näkyy ja tuntuu selvimmin. Kun julkista rahoitusta vähennetään, palvelut heikkenevät. Mutta ei hätää, menkää ostamaan parempia palveluja yksityisiltä markkinoilta. Sitten kun varakkaammat näin menettelevät, voidaan julkisen puolen rahoitusta taas vähentää, koska tilastoista näkyy, että julkisten sote-palveluiden käyttäminen on vähentynyt. Kiikkulauta ei heilu, vaan on jyrkässä asennossa koko ajan samaan suuntaan.

Tällä logiikalla toimitaan kaikessa. Maan hallitus ja kuntien valtuustojen enemmistö eivät hyväksy minkäänlaisia veronkorotuksia, joilla hyvinvointiturvaa voitaisiin lisätä tai edes pitä ennallaan – verothan ovat meiltä pois. Onhan vanha totuus, että köyhä antaa vähästään, rikas ei paljostakaan.

Toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltio sai kannatusta yli puoluerajojen. Sen rakentaminen sai aikaan tasa-arvoisuutta, lisäsi ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta. Nyt tällainen ajattelu on pahasta, koska työn ja pääoman keskinäinen valtasuhde on keinahtanut pääoman hyväksi (tällainen kiikkulauta toimi ja jämähti paikalleen). Yksi seuraus tästä on ollut, että veroasteet ovat alentuneet eniten kaikkein suurituloisimmilla, ja samalla tuloerot Suomessa ovat revähtäneet yhtä suuriksi kuin ne olivat 50 vuotta sitten.

Pohjoismaiden erinomainen hyvinvointiasema maailmanlaajuisessa vertailussa perustuu hyvinvointivaltiomallin onnistumiseen. Laaja julkisten palvelujen tarjonta on saatu aikaan korkealla verotuksella, mutta nyt jokin 0,3 prosentin korotusaie tyrmätään, sillä rikkaiden enemmistö hallitsee ja se ennemmin tekisi päinvastaisia veromuutoksia.

Persukokoomuksen hallitus on tehnyt sosiaaliturvaan paljon muutoksia ja lisää on tulossa. Sosiaaliturvaleikkauksia on kohdistettu esimerkiksi asumistukeen, työttömyysturvaan ja toimeentulotukeen. Sosiaaliturva heikkenee ja tällä on tietenkin suurimmat vaikutukset niihin ihmisryhmiin, joiden asema on jo ennestään heikompi, kuten pienituloisiin lapsiperheisiin. Hyvinvointiyhteiskunnan suojaava sateenvarjo suljetaan.

Nyt on eri puolueiden kannattajien välillä jyrkkiä eroja suhtautumisessa julkisiin palveluihin ja verotuksen keventämiseen. On näkyvissä selvää kahtiajakoa. Amerikassa tällaisesta jaosta puhutaan polarisaationa, eikä siitä hyvää seuraa.

kari.naskinen@gmail.com