Sekä yleisöltä että kriitikoilta erittäin huonon vastaanoton saanut vakoiluelokuva Sånt händer inte här (1950) oli Ingmar Bergmanin itsensäkin havaitsemana niin surkea, että hän määräsi sen esityskieltoon. Tämä pani hänen taloutensa huonoon jamaan, johon ei paljon auttanut edes se, että seuraavaksi teattereihin tulleessa Gustaf Molanderin elokuvassa Eronnut (1950) Bergman oli ollut vain käsikirjoittajana pienellä korvauksella. Tässä tilanteessa Bergman katsoi ainoaksi ratkaisuksi komedian tekemisen ja lähti siihen Svenska Filminstitutetin kanssa häpeällisen sopimuksen jälkeen, kuten hän kirjoittaa yhdessä muistelmakirjassaan Kuvasta kuvaan (1990). Kaiken lisäksi tätä oli edeltänyt elokuvantekijöiden lakko, ja uuden elokuvan kuvaukset alkoivatkin heti ensimmäisenä päivänä lakon jälkeen.
Näin
syntyi episodielokuva
Odottavia
naisia (1952),
joka on pääosin täysin vakavaa bergmanilaista avioliittokuvausta
kriiseineen, mutta joka kolmannen
jakson hissikohtauksessa löytää komediallisen
tavoitteensa.
Eva
Dahlbeck ja
Gunnar
Björkstrand jäävät
yöllä oman
firman juhlista
palatessaan jumiin hissin pysähtyessä. Bergman sanoi kuuluisaksi
tulleesta hissikohtauksesta, että hän oli pitkään ollut
kiinnostunut, varsinkin Alfred
Hitchcockin kautta,
pitkien kohtausten kuvaamisesta ahtaissa paikoissa. Onnistuminen
tästä tulikin. Kuvaajana Bergmanilla oli noina vuosina vielä
Gunnar
Fischer.
Pitkät
aamuyön tunnit hississä selvittävät
avioparin
välit kuntoon, kun ensin oli tehty paljastuksia syrjähypyistä.
Tämä on elokuvan aihe muutenkin. Neljä keski-ikäistä naista ovat
naimisissa neljän veljeksen kanssa ja odottavat heitä suvun
yhteiselle huvilalle Tanskan
Jyllannissa olevaan saareen,
jotta kesänvietto pääsee alkuun. Siinä sitten puhe menee
avioliittoasioihin, joista yksi puhuu kaipuusta, toinen miehensä
uskottomuudesta, kolmas omasta uskottomuudestaan ja sitä rataa.
Tämän teemanhan Bergman osaa.
Naiset kertovat ja
elokuvassa siirrytään jokaisen
kohdalla takaumiin. Eikä aihe ollut edes tarinana kovin uusi
Bergmanille, sillä hän käytti siinä peräti joitakin samoja
vuorosanoja
kuin
oli ollut hänen
mustasukkaisuusnäytelmässään Rakel
och biografvaktmästaren (1946).
Kertomukset ovat arkisen tavallisia, mutta eiväthän ne itsekunkin
kohdalle sattuessa sellaisia ole.
Ingmar
Bergman oli naimisissa viisi kertaa, lisäksi olisi rakastajattaria.
Voi hyvin kuvitella, että elokuvan veljeksistä Paul Lobeliuksen
kommentti on suoraan Bergmanilta itseltään:
”Pahinta
ei ole tulla petetyksi, vaan jäädä yksin.” Ei Bergmankaan
koskaan pitkään jäänyt yksinään haikailemaan, kun ero
tuli, olkoonkin, että hänen tapauksessaan taisivat enemmän olla kysymyksessä pettämiset kuin petetyksi tulemiset.
Oman lisänsä tähän hyvään elokuvaan tuo
yhden odottajan 17-vuotias tytär Maj, joka naisten jutut kuultuaan
tekee äkkinäisen päätöksen ja lähtee saarelta
perämoottoriveneellä poikaystävänsä Henrikin
kanssa kohti omaa elämää. Avoimeksi jää, miten tälle
Christoph Willibald Gluckin
sävelin lähtevälle Orfeus ja Eurydike -parille käy. Luultavasti
kuitenkin palaavat saarelle, kun ensin kokeilevat siipiään, kuten
realisti Paul taas sanoo - ja "uskotaan parempaan, tavoitellaan onnea".
kari.naskinen@gmail.com
