Uusi aika ei koskaan ole parempi

Kesä 1912, pariisilaisen katukahvilan seinällä on Pablo Picasson näyttelyn juliste. Picasso oli muutama vuosi aiemmin asettunut Pariisiin ja yhdessä Georges Braquen kanssa hän oli synnyttänyt uuden taidesuuntauksen kubismin. Francois Truffautin elokuvassa Jules ja Jim (1961) neljä nuorta elävät uuden ajan iloa ja riemua, mutta kaunis toiveikkuus päättyy kuitenkin murhenäytelmään.

Picasso-juliste sinänsä kertoo ristiriitaisuudesta, jonka outo taidetyyli aiheutti. Eikä aikaakaan, kun isot tapahtumat ympärillä todistivat, että uusi aika ei ole parempi kuin vanha. Siihen liittyivät kuolema ja hulluus, kuten elokuvassakin.

Charlotte (Jeanne Moreau) on rakastunut itävaltalaiseen Julesiin (Oskar Werner) ja ranskalaiseen Jimiin (Henri Serre) sekä vielä neljänneksi pyöräksi ilmaantuvaan Albertiin (Serge Rezvani). Uuden aallon ”vapaa rakkaus” ei aivan synnytä yhteisasumista, mutta melkein. Charlotte kuitenkin menee naimisiin Julesin kanssa ja he saavat lapsenkin.

Kaikki ovat tekemisissä taiteiden kanssa, ja Albertin ottamissa diakuvissa näkyy hymyilevän naisen veistos joltakin Adrianmeren saarelta. Jules ja Jim näkevät siinä Charlotten hymyn. Elokuvan suomenkieliseen nimeenkin on jossain vaiheessa liitetty alaotsikko ”Rakkauden hymy”.

Eikä hymy hyydy edes Julesilta, vaikka Charlotten rakkausjutut tiedossa ovatkin. Yksi kohokohta elokuvassa on koko nelikon illanvietto valkoviinin ja Albertin kitaran säestyksellä. Charlotte laulaa Albertin tekemän laulun Le tourbillon (Myrskytuuli), jonka sanat myötäilevät elokuvan juonta tapaamisista, uudelleen löytämisistä, taas katoamisista elämän pyörteissä ja päättyen kysymykseen ”miksi meidän pitäisi erota”. Tähän teemalliseen kokonaisuuteen liittyy, että Charlotte lainaa Albertille Goethen romaanin Vaaliheimolaiset (1809), jossa romaanin Charlotte on naimisissa Eduardin kanssa, mutta avioliitto hajoaa kahden muun ihmisen liittyessä tuttavapiiriin, ja lopulta halun ja järjen välinen ristiriita johtaa traagiseen loppuun.

Elokuvassa hymy hyytyy ensimmäisen kerran, kun uusi aika tulee päälle 1914 maailmansodan muodossa. Jules ja Jim ovat rintaman vastakkaisilla puolilla, mutta molemmat selviävät hengissä. Jules ja Charlotte löytävät uuden asuinpaikan Reinin läheltä, mutta palaavat myöhemmin Ranskaan ja ostavat Citroenin. Kun ystävykset rauhan tultua ensimmäisen kerran kohtaavat toisensa, Truffaut käyttää puolen sekunnin pysäytyskuvaa Julesin ja Jimin tavatessa. Aiemmin on vastaavanlainen pysäytyskuva korostuskeinona ollut Charlotten hymyssä, jota Raoul Coutard on kuvannut.

Taas on hymy herkässä, mutta vieläkään ei uusi aika ole tuomassa parempaa aikaa. Syttyy toinen maailmansota, jossa saksalaiset polttavat kirjoja roviolla. Tämän Catherine, Jules ja Jim näkevät Studio des Ursulines -elokuvateatterissa, joka on keskittynyt art house -elokuviin. Sen perustamisen (1926) jälkeen siellä esitetiin mm. Rene Clairin, Robert Desnosin ja Erich von Stroheimin elokuvia. Eiköhän siellä ole nähty myös Ranskan uuden aallon symboliksi noussut Jules ja Jim.

Julesin ja Jimin loppukohtauksessa Catherine pyytää Jimiä autoonsa, koska hänellä on jotain kahdenkeskistä sanottavaa. Catherine ajaa kovaa vauhtia ja suoraan jokeen sodassa raunioituneelta sillalta. Molemmat kuolevat ja Jules osallistuu heidän tuhkiensa hautaamiseen Père Lachaisen hautaasmalle. Sinne (kuva) haudattiin myös syöpään 52-vuotiaana menehtynyt Francois Truffaut 1984.

Mitähän kurjaa nyt edessä oleva uusi aika tuo mukanaan?

kari.naskinen@gmail.com

Aamiaiseksi teetä ja torvisoittoa, päivällä paali heiniä ja puolukka

Otsikko on filosofi Timo Airaksisen blogista, jossa hän irvailee uusia ravintosuosituksia. Tässä asiassa Airaksinen kuuluu siihen samaan ihmisryhmään, jossa ilmastonmuutokselle nauretaan, koska tänä talvena on tullut muutaman kerran niin julmetusti lunta, ettei autolle ole ollut kadunvarressa tilaa kahden lehmuksen välissä, vaikka oli ostanut asumispysäköintitunnuksen. Punaisen lihan vaihtamista kasviksiin taas pilkataan, jos jossain täyttää 105 vuotta erikoistapauksena äijä, joka lehtihaastattelussa kertoo koko ikänsä syöneen lihaa ja juoneensa olutta tasaiseen tahtiin joka päivä.

Airaksinen on yhtä innoissaan kuin olisi Trump, jos olisi kuullut Suomen valtion ravitsemusneuvottelukunnan antamista suosituksista: ”Niissä yhdistetään huoli ympäristöstä ruokaan. Villissä kalassa on elohopeaa, lehmät pierevät metaania ja syövät maan sileäksi. Riisiä ei saisi syödä. Ettäkö riisiä, milläs miljardit aasialaiset sitten elää?”

Lääketieteellinen tosiasia joka tapauksessa on, että oikeanlainen ruokavalio sisältää runsaasti täysjyväviljaa, kasviksia, marjoja, hedelmiä, palkokasveja ja kestävästi pyydettyä tai kasvatettua kalaa. Minulla on nyt yli puoli vuotta kokemusta tästä asiasta, kun vaihdoin perusepäterveellisestä ruuasta tähän terveelliseen. Vegaaniksi en kuitenkaan heittäytynyt, vaikka siitäkin on tietoa yhden melkein 50-vuotiaan sukulaistytön kautta, sillä hän lopetti jo pikkulikkana kaiken eläinkunnasta peräisin olevien tuotteiden kuten lihan, kalan, munien, maidon ja sen johdannaisten syömisen, eikä mitään ongelmia ole ollut.

Lapsuusmuistot mummolan mukavista kanoista ja lampaista ovat minulle koko ikäni olleet kiusallisia, ja yhtenä pääsiäisenä ostin omille pikkutytöilleni kolme juuri munista kuoriutunutta tipuakin, joten en ole mielelläni syönyt kananmunia enkä lampaanlihaa. Kalan kanssa on helpompaa, koska en ole koskaan raatsinut panna matoa koukkuun, enkä virvelilläkään ole heittänyt muuten kuin niin, että uistimen sijasta narun päässä oli mutteri tai jokin muu esine.

Nyt kaikki sujuu jo oikein hyvin. Kaupoista saan vaihtoehtoja uuteen ruokavalioon vaikka millä mitalla. Lisäksi nämä uudet sydänmerkit auttavat. Sushiakin olen oppinut syömään, kun silloin tällöin käyn lounaalla Grandin talon kulmalla japanilaisessa Itsuyaki-ravintolassa. Ostan myös valmiita sushipaloja Citymarketin hyvästä valikoimasta.

Lidlistä puolestaan hankin basilikalla maustettua oliiviölyä, jota hörppään joka aamu ensimmäisenä. Tätä olen harrastanut jo vuosikausia, koska kaikissa Italia-aiheisissa matkailuohjelmissa telkkarissa sanotaan, että oliiviöljy on Välimeren maiden ihmisten terveyden salaisuus. Tämän aamuhörpyn jälkeen aamupuuro, johon sekaan viisivuotisohjelmassa ovat kuuluneet chian siemenet (ravintokuitua, omega-3-rasvahappoa, antioksidantteja, kalsiumia)

Vakio-ostoksiin kuuluvat myös proteiinivanukkaat, jotka varmistavat valkuaisaineen saamisen elimistöön, koska sitä ei nyt tule lihasta.

Lahdesta löytyy myös yksi kasvisravintola, josta otin tämän valokuvan viimeksi siellä käydessäni. Tämä Lahden ainoa tämän lajin ravintola on Tuomitalon valopihan matalan rakennuksen Hämeenkadun-puoleisessa päädyssä. Tätä Lipterin-ravintolaa pitää Petroskoista Lahteen tullut inkeriläinen Vadim Poikalainen. Hän kertoi ravintolan nimen olevan J. K. Rowlingin haltioilta, joiden quenya-kielessä ”lipte rin” tarkoittaa kastehelmeä. Lounaat ovat monipuolisia, sillä päivittäin niiden menu-koostumukset vaihtelevat Intiasta eri Euroopan maihin ja Lähi-idän maista Venäjälle. Lahden paras lounasravintola minulle.

Pari kertaa kuukaudessa käyn tai käymme ravintolassa. Hyviä kasvis-margaritoja saa kaikista pizzerioista, Subwaysta saa monenlaisia kasvissämpylöitä sekä hampurilaisravintoloista tietenkin kasvishampurilaisia, joiden keskellä oleva kasvispihvi kuitenkin paistetan samalla tavalla rankassa rasvassa kuin tavallisenkin hampurilaisen liha.

Alkoholi ei kuulu ruokakolmion yläreunaan, mutta kun ryyppääminenkin vähenee iän myötä, niin ei hätää. Sen verran tuli kuitenkin tammikuun viimeisen päivän iltana hätä, että muistin ottaneeni viinaa edellisen kerran uudenvuodenaattona. Pelästyin, että tässähän on tulossa historiallinen tipaton tammikuu, joten menin heti kaapille, nappasin Joulupukin tuoman Smirnoff-votkapullon ja tammikuu oli pelastettu. Vaasasta kotoisin oleva Timo Airaksinen kirjoitti, että ruokaryypyksi otettiin Vaasassa ennen Usperin pikasimaa.

Kerran tapasinkin Airaksisen. Tästä on aikaa kymmeniä vuosia ja hän oli silloin Helsingin yliopiston käytännön filosofian professori. Piti tehdä lehtijuttu professorin työstä, ja teinkin, mutta enemmän me kuitenkin puhuimme HIFK:sta ja Ferrareista, kun ne kiinnostivat meitä molempia enemmän. Mukava heppu.

kari.naskinen@gmail.com