Krematorion piipusta nousee savu, mutta elämä hymyilee

Elokuva Auschwitzin muurin takana hienossa talossa asuvasta perheestä alkaa humisevalla musiikilla, jota kestää pari minuuttia, minkä ajan kuva on vain täysin mustaa. Koska katsoja tietää ennakolta, että The Zone of Interest (2023) kuvaa keskitysleirin komendantin, Obersturmbannführer Rudolf Hössin perhettä, tämän mustuuden ymmärtää heti. Liikkuvaan kuvaan päästäessä näkymä on idylli Sola-joen rannalta, jossa Hössin viisilapsinen perhe ja yksi kotiapulainen viettävät kaunista keskikesän päivää. Eikä pahuudesta tietoakaan.

Jonathan Glazerin ohjaama elokuva on kuin Hannah Arendtin esille tuoma ajatus pahan arkipäiväisyydestä. Ei pahalla ole sarvia eikä kolmipiikkistä hankoa kädessään, vaan paha asuu tavallisuudessa. Aivan sellaisesti näennäisesti tavallisissa miehissä kuin olivat Rudolf Höss ja Adolf Eichmann, jotka olivat toteuttamassa ”lopullista ratkaisua”. Tästä myös Höss mainitsee elokuvan lopussa vaimolleen, kun on saanut Heinrich Himmleriltä määräyksen toteuttaakseen ”Aktion Hössin”, jossa oli tarkoituksena valmistella Unkarin juutalaisten tuhoaminen.

Joenrantapiknikiltä kuitenkin ensin takaisin kotiin Oświęcimiin, josta saksalaiset alkoivat käyttää nimeä Auschwitz. Koti on kaksikerroksinen, kivinen pientalo, jonka isolla piha-alueella on paratiisimainen puutarha, kasvihuone ja uima-allas. Perhe-elämää leimaa yltäkylläisyys, kauneus, lämpö, hyvyys… Tätä täydellisyyttä reunustaa korkea muuri, jonka taakse eivät pääse katsomaan sen paremmin talon asukkaat Rudolf-isukkia lukuun ottamatta kuin elokuvan katsojatkaan. Häiriötekijöitä ei ole, jos ei lasketa sitä, että pari kertaa kauempaa muurin takaa nousee taivaalle tummaa savua.

Sisällä Hedwig-rouva pitää hyvää järjestystä ja ohjaa palvelijoiden toimintaa. Erästä palvelijaa hän kiittää jostakin ja lupaa puhua miehelleen, että tytön tuhkat levitetään aikanaan Babicenin pellolle Oświęcimin alueelle. Puhelimessä Rudolf puhuu uudentyyppistä krematoriota koskevasta suunnitelmasta, joka tehostaisi toimintaa.

Kun luen parhaillaan Michel Tournierin Keijujen kuningasta (1970), siinä ranskalainen päähenkilö Abel Tiffauges joutuu sotavangiksi Saksaan, eikä hän näe vihollisvaltion toimissa varsinaisesti mitään outoa ja pahaa. Sota tietenkin on huono asia, mutta saksalainen yhteiskunta sinänsä on järjestetty hyvin ja kaikki on kunnossa. Tiffauges voi tehdä tällaisia havaintoja, koska eräänlaisena luottovankina pääsee monipuolisiin työtehtäviin Saksassa. Vasta viimeisten sadan sivun aikana, kun Saksan häviö alkaa näyttää selvältä, Tifaugesille paljastuvat Saksan kauheudet. Näinhän asiat olivat saksalaisten omassakin keskuudessa sotavuosina, ja vieläkin on ihmisiä ja ihmisryhmiä, jotka kiistävät koko holokaustin olemassaolon.

Elokuvassa nämä asiat tulevat esille aivan lopussa, jossa dokumentaarisella kuvauksella vieraillaan Auschwitz-Birkenaun keskitysleirimuseossa. Tämä Krakovasta 60 kilometrin päässä ollut kolmen keskitysleirin kokonaisuus oli suurin ja niissä menetti henkensä yli 1,1 miljoonaa ihmistä. Elokuvassa museon siivoojat lakaisevat lattioita, lasiseinien takana näkyy kaasutetuilta ja poltetuilta ihmisiltä otettua omaisuutta röykkiöittäin, kameran kanssa käydään myös yhdessä krematorioista.

Hössin perheen elämää nämä asiat eivät häirinneet. Elämä kotona ja uima-altaalla sujui rikkumattomasti. Ainoa hankaluus tuli, kun perheen isä sai 1943 tiedon siirrostaan SS-joukkojen hallinnolliseen yksikköön Wirtschaftsverwaltungshauptamtiin (WVHA), jossa Hössin johdettavaksi määrättiin kaikkien keskitysleirin budjetointi ja uusien rakennuttaminen. Rudolf ja Hedwig eivät voineet ymmärtää, että tällaista epäoikeudenmukaisuutta oli maailmassa olemassa. Rudolf oli johtanut Auschwitzia täysin kiitettävästi ja Hedwig oli tehnyt perheen kodista kuin mallikodin vaikka kaikille saksalaisille esiteltäväksi. Tämä oli väärin, ei ihmisiä näin saa kohdella, sanoi varsinkin Hedwig.

Sen verran periksi suurimmat johtajat antoivatkin, että vain Rudolf lähti matkatöihin Oranienburgiin ja muu perhe jäi omaan kotiinsa. Eikä isän siirrostakaan tullut pitkäaikainen, vaan keväällä 1944 hän palasi Auschwitziin.

Tämä nerokkaasti ideoitu kertomus on alunperin englantilaisen Martin Amisin samannimisessä romaanissa (2014). Mainita pitää myös puolalainen kuvaaja Lukasz Zal, joka osaltaan on saanut aikaan Hössin perheen luksusolosuhteet. Tuttu mestarikuvaaja jo ennestään Pawel Pawlikowskin elokuvista Ida (2013) ja Cold War (2018). Pitkälti puolalaisia ovat tämän uudenkin elokuvan tekijät, ja Puolassa elokuva myös kokonaan kuvattiin.

The Zone of Interest sai parhaan ei-amerikkalaisen elokuvan Oscarin. Palkinnosta kiittäessään Jonathan Glazer viittasi Gazan tilanteeseen sanomalla, että hänen elokuvansa kertoo myös nykyajasta: ”Älkää vain katsoko, mitä he tekivät silloin, vaan katsokaa, mitä me teemme nyt. Elokuvamme osoittaa, mihin ihmisyyden kieltäminen, dehumanisaatio, pahimmillaan johtaa. Se on muokannut menneisyyttämme ja myös nykyisyyttämme.”

kari.naskinen@gmail.com