Kesällä 2024 katsoin Jacques Rivetten ensimmäisen kokoillanelokuvan Pariisi kuuluu meille. Sen kuvaukset valmistuivat 1958, mutta kun editointivaiheeseen tarvittiin lisää rahaa, sen hankkimisessa avusti apulaistuottaja Claude Chabrol, mutta valmis ensi-iltaan se oli vasta 1961. Rivetten apuna oli jossain hommassa myös Francois Truffaut, jonka ensimmäinen pitkä elokuva 400 kepposta sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla 1959. Kun mukaan otetaan vielä Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon (1960), niin tässä se Ranskan uuden aallon elokuvan lähtöpiste on. Tai voi tämän alun määritellä niinkin, että uuden elokuvan ideat syntyivät Cahiers du cinema -lehdessä, jossa nämä kaikki nuoret miehet toimivat kriitikkoina, lisäksi myös Robert Bresson ja Eric Rohmer.
Kepposelokuvassaan Truffaut kiittää ja kunnioittaa Rivetteä yhdessä kohtauksessa, kun pääosassa oleva Antoine (Jean-Pierre Leaud) menee äitinsä ja isänsä kanssa katsomaan Rivetten elokuvaa, joka siis ei vielä ollut teatterilevitykseen ehtinytkään. Myöhemmin Truffaut sanoi, että Pariisi kuuluu meille tarjosi silloin mittapuun, jota vasten heidän oli yrityksiään punnittava. Truffaut oli ollut Rivetten apunakin jossain hommassa tuota elokuvaa tehtäessä.
Myös
kaverinsa kanssa Antoine käy elokuvissa. Oheisessa kuvassa he
tutkivat teatterin aulassa Harriet
Anderssonin valokuvaa
Ingmar
Bergmanin elokuvasta
Kesä
Monikan kanssa (1953).
Jean-Pierre
Leaud oli päässyt kepposelokuvaan koekuvausten kautta. Truffaut oli
pannut France soir -lehteen ilmoituksen, jossa haki lapsinäyttelijää
ensimmäiseen elokuvaansa. Sisäoppilaitoksessa koulua käynyt
Jean-Pierre lähetti kirjeen ja pani valokuvansa mukaan, ja tärppäsi.
Truffaut
vei pojan katsomaan pätkiä Viimeisestä
hengenvedosta, joka
oli vasta leikkausvaiheessa, ja Truffaut opetti häntä esimerkiksi
ymmärtämään kamera-ajojen kauneutta.
Sodankylään
1990
Leaud tuli osittain ystävänsä Aki
Kaurismäen ansiosta.
Leaud on
esiintynyt Kaurismäen elokuvissa I
Hired a Contract Killer
(1990),
Boheemielämää
(1992) ja
Le
Havre (2011).
Sodankylässä Leaud sanoi, että Kaurismäkeä, Godardia ja
Truffautia yhdistää se tapa, jolla he luovat elokuvaa
kuvaustilanteessa; ”Kaurismäen kanssa sain kokea saman tunteen
siitä, miten elokuva syntyy.”
Truffautin
400
kepposessa Antoine
Doinel
etsii ystävyyttä ja onnellisuutta. Sama
teema jatkui neljässä muussa Truffautin elokuvassa, ja
ilmeisesti
Antoine
Doinelissa
on ainakin
jossain määrin Truffautia itseäänkin. Pahinta
on Antoinen saama epäoikeudenmukainen rangaistus, minkä lisäksi
äidillä on suhde toisen miehen kanssa, eikä poika tuollaisia
aikuisten kotkotuksia voi ymmärtää. On masentavaa. Lieneekö
kuvausta
Truffautin omista
traumoista? Elokuvan
lopussa Antoine
pakenee rantaan – ei kai hän hukuttaudu, ajattelee katsoja
ensimmäiseksi. Onneksi ei, lähikuvassa Antoine kääntyy meidän
katsojien puoleen ja kysyy sanattomasti monta kysymystä: olenko minä
tehnyt jotain väärin, voinko minä nyt tehdä jotain, miksi äiti...?
Mutta mitkä ihmeen 400 kepposta? Ei Antoine koulukavereineen näin paljon kepposia tee. Kysymyksessä onkin suomenkielisen nimen väärä käännös, sillä Les quatre cents coups = 400 iskua. Ei elokuvassa mitään konkreettisia iskujakaan anneta, mutta löysin netistä ranskalaiseen historiaperinteeseen kuuluvan sanonnan: kun Ludvig XIII joskus 1600-luvulla yritti nujertaa protestanttien hallitseman Montaubanin kaupungin, hän pyysi ampumaan samanaikaisesti 400 kanuunan patruunaa kaupungin muureille, mutta Montaubanin joukot eivät nujertuneet, vaan saivat kuninkaallisen armeijan lopulta pakenemaan. Tarina lienee pelkkää legendaa, mutta elämään on kuitenkin jäänyt ranskalainen sanonta 400 iskusta, millä tarkoitetaan moraalitonta toimintaa. Elokuvassa Antoinea kohtaan toimitaan kohtuuttomasti sekä opettajien, poliisin että äidin toimesta.
kari.naskinen@gmail.com
