Saksalaisen sielun ytimessä

Olen kuullut Franz Schubertin laulun Keijujen kuninkaasta vaikka kuinka monta kertaa ja siksi on tutuksi tullut myös tämä Goethen runo. Vasta nyt kuitenkin luin ranskalaisen Michel Tournierin samannimisen romaanin, joka kirjailijan kansallisuudesta huolimatta käsittelee nimenomaan Saksaa. Goethen runo tietenkin esiintyy romaanissa monella tavoin, ja kirjan liitteenä se on kokonaisena Otto Mannisen suomennoksena.

Kirjassa professori Keil Königsbergin antropologian ja arkelogian laitokselta sanoo luennossaan, että tämä Goethen balladi sisältyy saksalaisen sielun ytimeen. Tournier itse perehtyi Saksan sieluun aivan kunnolla, sillä hänen vanhempansa olivat suorittaneet Sorbonnessa germaanisten kielten maisterintutkinnot ja Michel oppi saksan kielen jo kotona, minkä lisäksi hän opiskeli heti sodan jälkeen filosofiaa ja saksaa Tübingenin yliopistossa kolme vuotta. Jo sodan aikana perhe oli tutustunut saksalaisiin, kun 22 miehittäjäsotilasta sijoitettiin asumaan heidän taloonsa Pariisissa. Vanhemmat muuttivat talon pohjakerrokseen, mutta alle 20-vuotias Michel leiriytyi sotilaiden kanssa ullakolla. "En koskaan unohda Wehrmachtin hajua, tupakan ja saappaan kiillotuksen yhdistelmää", hän kirjoitti. "Minulle tämä oli onnen tuoksu."

Myöhemmin Tournier kirjoitti romaaninsa päähenkilön ominaisuudessa selvästi toisin, kun tiedossa oli jo muutakin. Kaikki eivät kuitenkaan myönnä vieläkään: kun holokaustin 80-vuotismuistopäivää vietettiin toissa päivänä, oli iso joukko ihmisiä, jotka taas sanoivat, että pelkkää bluffia koko juttu. Tätä natsihenkistä ryhmää on Saksassa, Suomessa ja kaikkialla muuallakin.

Vuonna 1970 ilmestyneessä kirjassa autokorjaamomies Abel Tiffauges tietää, että saksalaisten mielestä ”huonoa ainesta ei voi parantaa eikä kasvattaa, se on tuomittu yhteen ainoaan käsittelyyn: tuhoamiseen ja sillä siisti.” Tifauges on sotavankina Itä-Preussissa, mutta hyväkäytöksisenä miehenä hän on eräänlainen luottovanki, joka on oikeastaan töissä natseilla. Näin hän pääsee näkemään sitä saksalaista ydintä läheltä ja monipuolisesti. Hänen yksi tehtävänsä on etsiä nuoria poikia natsien sotilasleirille, ja kaiken huippuna on, että hänet määrätään yhdessä vaiheessa työpalvelukseen Rotututkimuskeskukseen.

Auschwitzille on oma nimityksensä: Anus Mundi, maailman persläpi. Maailman kataluuden, kärsimyksen ja kuoleman pääkaupunki, jota kohti kaikkialta Euroopasta uhrisaattueet matkasivat.

Natsit siellä ja kaikkialla kumarsivat hakaristilippua. Tournier kirjoittaa, että tulee kuitenkin sekin hetki, jolloin tämä merkki ei suostukaan ihmisen kannettavaksi niin kuin sotilas kantaa lippua. Se itsenäistyy ja ottaa asian kannettavakseen. Onkohan nyt käynyt niin, kun hakaristiliput ovat äärioikeiston nousun myötä taas tulleet esille? Tournier tekee erikoisen mutta tietyllä tavalla osuvan vertauksen:

”Muistelkaapa Jeesuksen ristintietä. Tuntikausia Jeesus kantoi ristiään. Sitten risti kantoi häntä. Silloin temppelin esirippu repesi ja aurinko sammui. Kun vertauskuva tuhoaa kuvattavansa, kun ristinkantajasta tulee ristiinnaulittu, kun pahanlaatuinen muutos kääntää kantamisen päälaelleen, on maailmojen loppu lähellä. Silloin ei mikään enää paina symbolia, vaan siitä tulee taivaiden valtias.”

KUVITELMAA VAI TOTTA?

Goethen Keijujen kuningas kertoo kuolemansairaasta pojasta, joka ratsastaa yöllä isänsä kanssa kohti kotia. Poika näkee houreissaan keijujen kuninkaan yrittävän houkutella häntä mukaansa ja poika huutaa isäänsä apuun. Isä yrittää tyynnytellä poikaa vakuuttamalla, että keijujen kuningas on vain kuvitelmaa. Lopussa kuitenkin paljastuu pojan kauhea kohtalo; kun he viimein saavuttavat kotinsa, poika on kuollut. Keijujen kuningas on runossa kuoleman vertauskuva. Toiseksi viimeisessä seitsemännessä säkeistössä keijujen kuningas kuitenkin ottaa pojan sielun väkivalloin. Viimeisissä säkeissä isä pääsee kartanon pihaan, mutta hänen käsivarrellaan on nyt enää lapsi jo vainaa.

Tournierin kertomuksen lopussa Abel Tiffauges toimii Kaltenbornin linnan autonkuljettajana ja tallirenkinä. Kaltenbornissa toimii yksi natsi-Saksan sotilaskoulutusjärjestelmään kuuluva lasten sisäoppilaitos Nationalpolitische Erziehungsanstalten (napola). Puna-armeijan jo tullessa ja tuhotessa Kaltenbornin kantaa Tiffauges käsivarsillaan yhtä juutalaispoikaa, kohtalo täyttyy kirjaimellisesti Efraim-pojan kantajana. Tiffauges näkee viimeisellä katseellaan vain mustalla taivaalla pyörivän uuden kuusisakaraisen tähden.

KUKA NYT OTTAISI
MAAILMAN KANTAAKSEEN?

Jo romaanin alkuvaiheissa Tournier käsittelee Pyhää Kristoforosta, Kristuksen kantajaa. Kristillisen legendan mukaan isokokoinen ja voimakas Kristoforos auttoi ihmisiä kulkemaan vaarallisen joen yli, ja sitten eräs pieni lapsi pyysi miestä kantamaan hänetkin toiselle puolelle. Kristoforos otti tehtävän vastaan, mutta samalla joki alkoi tulvia ja Kristoforos sain hädin tuskin lapsen vastarannalle. Kristoforos sanoi lapselle: ”Olet saattanut minut suurimpaan vaaraan. En usko, että koko maailma olisi harteillani niin raskas kuin sinä olit.” Lapsi vastasi tähän: ”Harteillasi ei ollut vain koko maailma, vaan Hän joka teki sen. Olen Kristus, kuninkaasi, jota palvelet tässä työssäsi.” Sen jälkeen lapsi katosi.

Kuka nyt tulisi maailman kantajaksi? Atlasta ei ole kantamaan sekä maapalloa että taivasta, eikä Trumpista, Muskista, Xi Jinpingstä eikä muistakaan tutuista ole mihinkään. Nykymaailmassa ei enää ole aineksia legendoiksi, sillä nyt johdossa ovat politrukit, joiden valta kuuluu kokonaan Mammonan alueeseen, kuten Tournier kirjoittaa.

Paholaisella on suurempoi valta kuin Pyhyydellä: ”Paholaisen valta näkyy mm. puistokäytävien, katujen ja aukioiden nimissä, jotka on omistettu ammattisotilaille eli ammattimaisille tappajille. Jopa Thomas Bugeaudin, 1800-luvun kauheimman teurastajan nimi häpäisee usean ranskalaisen kaupungin katuja. Veren tahrimat epäjumalat ovat nimeltään Isänmaa, Uhri, Sankaruus ja Kunnia.”

kari.naskinen@gmail.com