Laajakangaselokuva televisiossa

Katson television kautta 400 elokuvaa vuodessa ja sarjaelokuvien jaksoja melkein yhtä monta. Välillä tulee kuitenkin mieleen, että pitäisi olla myös laajakangastelevisioita. Kun juuri katsoin Lewis Milestonen merispektaakkelin Kapina laivalla (1962), se näytti kuin amputoidulta. Sillä tavalla historiallinenkin tähän asiaan liittyen tämä elokuva on, että valtavien tuotantokustannusten takia se aiheutti MGM:lle isot tappiot, minkä jälkeen se myi Panavisionilta hankkimansa 70 mm:n kuvausjärjestelmän takaisin Panavisionille. Ultra Panavision 70:llä oli sitä ennen kuvattu jo Edward Dmytrykin Raintree Country (1957) ja William Wylerin Ben Hur (1959), eikä tekniikka ollut varsinaisesti syynä tappioihin, vaan se, että Kapina laivalla oli tuotanto-olosuhteiltaan liian vaativa eli kallis. Eikä ollut tyydytty kuvauksiin Hollywoodin lavasteissa, vaan oli menty aidoille tapahtumapaikoille Tahitille ja muillekin lähialueiden saarille.

Muistan hyvin, kun 1954 ihailin ensimmäisenä laajakangaselokuvanani Henry Kosterin Näin hänen kuolevan. Vanhan teatterin valkokangas ei täysin riittänyt Cinemascope-elokuvan levittäytymiseen, sillä kokonaisena laajakangaselokuvana kuvasuhde oli suunnilleen 1:2,5:een. Ehkä projektorinkäyttäjä sääti kuvan sillä tavalla, että tuo Golgata-elokuva esitettiin hieman korkeudesta tinkien. Näinhän tapahtuu nykyisin televisiossakin, jossa toinen vaihtoehto on, että rajataan kuvasta molempia reunoja pois.

Kapina laivalla on ehdottomasti sellainen spektaakkeli, joka pitäisi nähdä teatterissa laajakangasversiona. Jo sen alku on poikkeuksellinen, kun ensin tulee 4,5 minuutin alkusoitto, jonka aikana valkokankaalla on vain teksti Overture (alkusoitto). Tämä ennakoi jotain suurta tulevaksi ja niin tulikin. Kun katsojat väliajan jälkeen palasivat saliin, saatiin vastaavalla tavalla ensin välisoitto. Säveltäjä oli puolalainen Bronisław Kaper, joka kymmenen vuotta aiemmin oli saanut musiikki-Oscarin Charles Waltersin ohjaamasta elokuvasta Lili.

Kolmetuntinen Kapina laivalla oli pitkä myös tekoprosessiltaan. Elokuvan tiedostoissa mainitaan Wylerin lisäksi ohjaajina myös Carol Reed ja George Seaton, ja joidenkin tietojen mukaan ohjaajana oli jossain vaiheessa myös Jacques Tourneur. Lopputulos on joka tapauksessa erinomainen. Se kertoo tositapahtumista Portsmouthista 1787 lähteneellä HMS Bountylla, jonka piti kerätä ja kuljettaa leipäpuuta viljeltäväksi brittiläiseen imperiumiin kuuluvalla Jamaikalle. Leipäpuun hedelmä muistuttaa ehkä parhaiten perunaa. Tahitilla viivyttiin viisi kuukautta ja saatiin laivaan riittävästi leipäpuun alkuja. Varsinainen asia elokuvassa on kuitenkin kapteeni William Blighin kova kurinpito laivalla.

Tahitilta merelle palattuaan osa miehistöstä sai mittansa täyteen. Syntyi kapina, jonka seurauksena Bligh ja tätä myötäilleet miehet karkotettiin aluksesta. Saamansa veneen avulla he pääsivät takaisin Englantiin, jossa Bligh sai oikeudessa vapauttavan tuomion. Bountyyn jääneet miehet olivat nyt perämies Fletcher Christianin johdettavina. Christian vei laivan aluksi Pitcairn-saarelle, jossa laiva tuhoutui tulipalossa. Elokuva päättyy Christianin kuolemaan palovammoihin, eikä katsojille kerrota, miten muiden lopulta kävi.

Niin kävi, että jo Tahitille jääneistä saatiin kiinni 14. Heistä kymmenen tuotiin elossa Englantiin, jossa neljä vapautettiin syytteistä, kolme armahdettiin ja kolme hirtettiin. Pitcairnista viranomaiset saivat kiinni vain yhden Bountyn kapinallisen.

Bligh jatkoi uraansa ja osallistui Napoleonin sotien aikana moniin taisteluihin sota-alusten kapteenina. Hän sai henkilökohtaisen kunniamaininnan amiraali Horatio Nelsonilta ja ylennettiin vara-amiraaliksi. Elokuvassa Trevor Howard esittää Blighiä niin kuin täydellistä mulkvistia pitää, mutta historialliset tosiasiat kertovat, että aivan niin jyrkkä komennonpitäjä hän ei ollut. Ei esimerkiksi vetänyt miehiä kölin alta, kuten elokuvassa.

Luutnantti Christianin roolissa Marlon Brando on taas ”oma itsensä”, erinomainen. Tämä oli jo neljäs Bounty-elokuva, joissa tämän roolin olivat ennen Brandoa esittäneet Wilton Power 1916, Errol Flynn 1933, Clark Gable 1935 ja Brandon jälkeen vielä Mel Gibson 1984.

”Oma itsensä” Brando oli alan erikoistuntijoiden mukaan myös kuvauksissa. Suurin osa MGM:n lähes konkurssiin ajaneista asioista olivat syytösten perusteella Brandosta lähtöisin. Brandon vaikea käytös viivästytti kuvaamista ja johti kustannusten ylittymiseen. Lewis Milestone sanoi elokuvaa ”Marlon Brandon kapinaksi” ja kriitikot haukkuivat sen tehdessään vertailuja Clark Gablen ja Charles Laughtonin versioon. Näin ilman Brandoon kohdistuvia yleisiä antipatioita hän ja koko elokuva ovat kuitenkin vallan mainioita – ja kun vielä näkisi laajakankaalta. Sitä paitsi mitä se minulle kuuluu, millaisia ongelmia Brando tai kuka tahansa näyttelijä ohjaajalle aiheuttaa, jos lopputulos on katsojan kannalta hyvä.

kari.naskinen@gmail.com