Antoine Doinel laakson liljan perässä

Francois Truffautin Varastettuja suudelmia (1968) on kuin elokuva-aiheinen visailu. Heti sen alussa on kuvattuna Ranskan elokuva-arkiston suljettu ovi, millä viitataan siihen, kun kulttuuriministeri André Malraux erotti arkiston perustajan Henri Langloisin arkiston johtajan virasta keväällä 1968. Langlois oli keskeinen vaikuttaja siinä sukupolvessa, joka loi ranskalaisen elokuvan uuden aallon. Truffaut oli näiden kinofiilien yksi tärkeimpiä tekijöitä, ja Varastettuja suudelmia hän omisti nimenomaan Langloisille.

Elokuva jatkuu. 400 kepposen (1959) Antoine Doinel on nyt armeijaiässä, mutta sotaväestä Antoine passitetaan kesken palveluksen takaisin siviiliin, koska hän on sopimaton armeijaan – ”nolla käytöksessä” Jean Vigon elokuvan (1933) nimeä lainaten. Huonosti menee sen jälkeen työmarkkinoillakin; Alsina-hotellin portieerina häntä ei pitkään katsota, mutta sitten löytyy paikka yksityisetsivätoimistossa, jossa Antoine sanoo olevansa kuin Antoine Caution eli sukunimikaima Eddie Constantinen näyttelemälle yksityisetsivälle Lemmy Cautionille Jean-Luc Godardin Alphavillessä (1965). Seuraava työpaikka on kenkäkaupassa, jonka johtaja kehuu, että siellä käyvät kansainvälisetkin asiakkaat, kiinattaretkin (ei mainitse, kävikö myös Godardin kiinatar, 1968). Yhden asiakkaan mukana on kaksi lasta, joilla ovat kasvoillaan Ohukaisen ja Paksukaisen naamarit.

Ennen elokuvan loppua Antoine ehtii vielä tv-korjaajaksi. Luultavasti onnikin jo hymyilee, sillä vihdoin Jean-Pierre Leaud kävelee suloisesti Claude Jaden (kuvassa vas.) kanssa Avenue de Breteuilin kapeassa puistossa. Tätä ennen Antoine oli kuitenkin vakavimmin yrittänyt rakkaussuhdetta kenkäkauppiaan tyylikkään puolison kanssa, vaikka ikäeroa paljon olikin. Oppia hän oli yrittänyt saada Honore de Balzacin romaanista Laakson lilja (1835), jota ajankohtaan ja kaupunkilaiselämään sorvaten voi lainata Antoinen ajatuksiin soveltaen, että madame Tabardin (Delphine Seyrig) ”kasvot olivat kuin taideteos, hänen vartalossaan oli sitä tuoreutta, jota ihailemme juuri puhjenneissa lehdissä, hänen henkensä oli syvällinen kuin Champs-Elyseen asukkaan…”

Antoine Doinel saa kokea tämän rakkautensa siihen mennessä tuntemansa huipun, joka varmaan meni korkeampiin sfääreihin kuin ilotalokäynnit. Arvuuteltavaksi vain jää, miten kauan kestää käsikädessäkävely Christine Darbonin kanssa. Siinäkin mielessä kuitenkin loppu hyvin, että kovan painostuksen ja mielenosoitusten jälkeen Malraux lopulta palautti Langloisin virkaan, mutta rangaistukseksi vähensi arkiston ja museon rahoitusta.

Hieno elokuva, jonka näin ensimmäisen kerran vasta 1973, jolloin se vanhan arkistoni mukaan oli sinä vuonna näkemistäni elokuvista paras, jätti jopa Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia (1972) toiseksi. Luultavasti oli osunut omaan elämäntilanteeseen herkemmin kuin pontikankeitto ja poliisien tappaminen.

kari.naskinen@gmail.com