Hallituksen leikkaukset kulttuurimäärärahoista näkyvät nyt Lahden kaupunginteatterissa. Kun on säästetty lavastuksissa, ei Niskavuoren Hetaa tekemään ole otettu edes lavastajaa.
Tämä on tietenkin puolittainen vitsi, mutta ei vieraileva ohjaaja Mikko Roiha yllä samaan kuin teatterinjohtaja Raija-Sinikka Rantala vajaat 40 vuotta sitten. Silloin Raija-Sinikka Rantala sai Iivari-palkinnon kaupunginteatteriin ohjaamastaan Niskavuoren Hetasta, mutta nyt Roiha voi saada korkeintaan Fennia-Faneri Oy:n perinneyhdistyksen rintamerkin. Näytelmä nimittäin tapahtuu ison Juhani-salin isolla näyttämöllä, jossa lavastuksina ovat vain vanerista pystytetyt kaksi sivuseinää ja takaseinä.
Näkymä on todella puuduttava, vaikka dramatiikan dosentit tietenkin selittävät perusteiksi sisällölliset, teatteritaiteelliset ja psykologiset tekijät.
Lisäksi kun tehdään perinteikkäästä, yli 70 vuotta vanhasta klassikosta esitys nykyaikaan, pitää uusien tekijöiden jättää siihen pukinsorkkansa jälki muutenkin. Niinpä Muumäen piika Hilja Maanoja, lempinimeltään Siipirikko, on Lahdessa nyt mies. Näin on saatu mukaan sellaista nykyaikaan istuvaa touhua, että Akusti Harjulan varovaisesti romanttinen suhde Siipiriikkoon on homosuhde, jota erityisesti korostetaan kohtauksessa ennen Akustin perinnönjakoa.
Näytelmä tapahtuu 1800-luvun lopulta 1920-luvulle. Sinä aikana Heta naitetaan Niskavuoren rusthollin rengille Akustille. Jotain tällaista piti tehdä, koska Heta ei saanut suurtilallista Santeri Lammentaustaa ja oli vaarassa näivettyä vanhaksipiiaksi. Koska Heta kuitenkin odottaa Santerin lasta, pitää skandaali hoitaa toisenlaisella avioliitolla.
Enempää Niskavuoren tytär ei enää taivu. Häistäänkin Heta ja Akusti Hetan määräämänä lähtevät pois kesken juhlien ja etäisyyttä vanhempien taloon ja kaikkiin muihinkin pidetään 17 vuotta eli niin kauan kuin Hetan ja Akustin Muumäen torpan tilalle on saatu rakennetuksi uusi pytinki ja navetta. Muumäen uusi talo, vaneriseinät siinäkin, on pari metriä pitempi kuin Niskavuori, joten Hetan polleudella ei ole rajaa. Annukka Blomberg Hetana on täydellisen hyvä, vaikka vaatetus onkin ajoittain kummallinen. Iivari-palkinnon voi tältä näytäntövuodelta ojentaa hänelle. Tapani Kalliomäki Akustin roolissa myötäilee erinomaisesti niin kuin Akustin pitää, jotta perhe-elämä edes näennäisesti toimii ja tyydyttää varsinkin Hetaa.
Esityksessä on kaksi voimakasta kohtausta, jotka saavat unohtamaan jopa tyhmän lavastuksen. Väliajan jälkeen siirrytään ilman selityksiä punalippujen liehuessa ja Vapauden kaihoa laulaen vuoteen 1918. Alkurymistyksen jälkeen Heta haluaa Jaakon (Santerin poika) Tampereelle taistelemaan valkoisten joukkoihin. Jaakko ei halua, mutta myöntyy lopulta äitinsä kovaan tahtoon. Tuossa vaiheessa punaiset pitävät vielä jöötä Muumäen ja Niskavuoren seudulla, mutta Muumäeltä ei takavarikoida tavaraa eikä ruokatarvikkeita yhtä paljon kuin muilta suurtilallisilta. Osasyinä tähän ovat Hetan tunnetusti hurja luonne sekä Akustin asettautuminen puolueettomaksi ja eräänlaiseksi kyläkunnan turvaajaksi.
Toinen dynaamisesti tehokas kohtaus on Akustin perinnönjako, joka paljastaa sen punaistenkin ymmärtävän asian, että Akusti on vaikeina aikoina antanut lainaa myös niille ihmisille, jotka porvaripankki oli jo pannut lainakieltoon.
Akusti on ollut ilmeisen viisas mies, joka on tullut toimeen kaikkien kanssa. Vähitellen hänelle oli siunaantunut kaikenlaisia kunnallisia tehtäviä sekä jäsenyydet pankin ja maanviljelysseuran johtokunnissa ynnä muitakin. Lahden esityksessä nostetaan esille nimitykset kirkkoväärtiksi ja kunnallisneuvokseksi.
Hella Wuolijoen naiset ovat voimakkaita. Heta on yksi heistä. Kuten Mikko Roiha ohjelmalehtisessä kirjoittaa, he eivät tunne välimuotoja, kestävät kaiken, eivätkä taivu, vaikka heille ei aina rakkautta annetakaan. Heta on telaketjufeministi alusta loppuun, mutta ei tätäkään yhteiskunnallisesti ajatellen, vaan täysin itsekkäästi. Heta ei lähtisi punavihreiden kunnallisvaaliehdokkaaksi kaikenlaisten piipertäjien edunvalvojaksi.
kari.naskinen@gmail.com
