Kadonnutta aikaa etsimässä

Viime viikolla meni puoli päivää, kun etsimme kahviloista ja kaupoista Madeleine-leivoksia ja lehmuksenkukkateetä. Ei ollut, mutta lopulta yhdestä kaupasta löytyi muottilevy, jolla sai kerralla uunissa valmiiksi yhdeksän leivosta. Teetä ei missään myyty, mutta verkkokaupoista olisi saanut niin kuin mitä tahansa. Ohjeet madeleineleivosten tekemiseksi löytyi netistä, mutta se ihmetytti, että niitä sanotaan leivoksiksi, vaikka enemmän ne ovat simpukankuorelta näyttäviä pikkuleipiä. Leivoksissahan on aina jotain hillo- tai muita herkkuja päällä tai välissä. Ehkä hyväksytään sellainen kompromissi, että madeleine on leivonnainen.

Leivontamme onnistui hyvin ja näin pääsin siihen kadonneeseen aikaan, jota Marcel Proust tavoitteli maailmankirjallisuuden suuriin teoksiin kuuluvassa 10-osaisessa kirjasarjassaan Kadonnutta aikaa etsimässä (1908-22) suomeksi ilmestyessään 3700 sivua. Ihmetyttää vain, ettei Proust Nobelin palkintoa saanut, ja kun katsoo luetteloa Proustin viimeisten elinvuosien palkinnonsaajista, niin joitakin outoja nimiä siellä on: Jacinto Benavente, Karl Gjelleruo, Verner von Heidenstam, Henrik Pontoppidan ja Carl Splitter. Jonkinlaista erikoisuudentavoittelua Nobel-raadilla edelleenkin usein on.

Madeleineleivos joka tapauksessa nousi maailmanmaineeseen Proustin romaanin ansiosta. Proustin omaelämäkerrallisessa romaanisarjassa kirjan kertoja pääsee niiden makuun heti ensimmäisessä osassa, ja paljon myöhemmin paljastuu, että kertojan etunimi todellakin on Marcel. Madeleineleivosta on hänesta mallia ottaen kastettava lehmuksenkukkateehen, mutta koska emme sitä löytäneet, kastoimme johonkin muuhun teelaatuun. Hyvältä maistui, vaikka päältä unohtuikin tomusokeri. Keittokirjoista ja netistä kyllä löytyvät ohjeet, mutta tässä yksinkertaistaen näihin leivonnaisiin tarvitaan mm. voita, kananmunaa, vehnäjauhoja, kardemummaa ja mansikkajauhetta (voi korvata hienoksi raastetulla sitruunankuorella). Lahdessa muuten kuulee sanottavan kastamista sellaisella murteella, että se on toppaamista.

Vaikka en vielä ole sarjan puolivälissäkään, on Proustin etsintä jo tähän mennessä ollut niin täyteläistä ja moniin suuntiin menevää, että otan asian tässä edes pienesti esillä, koska runsaudenpula on valtava. Proustin kudos on valtava. Siinä on monenlaisia elementtejä näennäisesti hajallaan, mutta tietenkin ne liittyvät aina josakin vaiheessa toisiinsa. Tapahtumia on paljon, ne kertovat Proustin muistoista, minkä lisäksi on yleistä psykologista pohdiskelua kirjallisuudesta, kuvataiteesta, muistista ja ajasta.

Paljon esillä olevaan maailman kuvataiteeseen liittyy perheen ystävä Charles Swann, joka on Proustilla peitenimi kuuluisalle John Ruskinille, Oxfordin yliopiston taiteen professorille. Ruskin eli 1800-luvulla ja hänen sanotaan vaikuttaneen paljon myös Thomas Carlylen, Leo Tolstoin ja Mahatma Gandhin ajatuksiin – epäilemättä myös Matti Klingen, kuten olen havainnut lukiessani paljon Klingen päivä- ja muita kirjoja. Eikä ollut yllätys, että yhdessä nyt saamassani joululahjakirjassa Klinge kertoi 60-vuotispäivänään tarjoilleensa vieraille madeleineleivoksia lehmuksenkukkateen kanssa. Madeleineleivonnaisen nimestä on laajaa ja monivaiheista historiaa, mutta jääköön nyt.

Suomalaisista kirjailijoista Proustiin yhdistyy ainakin Volter Kilpi, joka mainitsi tulleensa tietoiseksi Proustin tyylilajista jossain niillä vaiheilla, kun romaanisarjan päätösosa oli 1927 ilmestynyt suomeksi. Volter Kilven elämäkertateoksessa (2022) kerrotaan V.A. Koskenniemen kirjoittaneen Kilven Alastalon salissa -kirjasta, että siinä missä Proust toi löytöretkeltään kappaleen sielunhistoriaa, Kilpi tavoitti kulttuurihistoriallista aika- ja tyyppikuvausta, joilla on määrätty ajallinen ja paikallinen leimansa. Kilpi itse sanoi kesken Alastalon kirjoittamisen kuulleensa Proustista ja peräti säikähtäneen lukiessaan Proustin tyylistä, joka kävi liiaksi samaan hänen oman otteensa kanssa. Sitten kuitenkin helpotti, kun Kilpi sai itse Proustia luettavakseen: ”...minä esitin luonnontervettä elämää ja ihmisiä samoilla keinoilla, joilla Proust elävöitti sielullisesti sairaita ja yliherkistyneitä ja pidin, että oma otteeni oli sikäli väkevämpi, kuin elämän myönteisyyden hahmottaminen aina on väkevämpi teko kuin elämän sairauden.”

Kilpi saattoi hämmentyä esimerkiksi siitä, että Proust kulutti valtavia sivumääriä kaikenlaiseen neuroottiseen jahkaamiseen siitä, pitäisikö tyttöystävää Albertinea kosia, kun samalla tulee selvästi esille Proustin biseksuaalisuus.

Yhdessä kohtaa kertoja (Proust) kuvaa miespalvelijansa Francoisen kanssa romanttista kävelyä Bois de Boulognen puistossa Pariisissa. Olavi Paavolainen puolestaan kuvaa samaa puistoa kirjassaan Nykyaikaa etsimässä (1929), jossa hän pohtii kaupungistumista ja elämän koneellistumista. Vaikka kyllä Proustkin etsii myös nykyaikaa kirjoittamalla erilaisista teknisistä keksinnöistä, kuten puhelimesta ja röntgenlaitteesta. Toisaalta Proustin kirjan nimestä huolimatta kirjailija ei varsinaisesti haikailekaan menneeseen, vaan on koko ajan kiinni nimenomaan oman elämänsä hetkessä ja todellisuudessa. Ellei sitten lehmuksenkukkateehen kastettava madeleneleivos nostata esiin niin hienoa tuoksua, että se herättää hänessä valoisan muiston lapsuuden puutarhan tuoksuista. Sekin tulee lukiessa mieleen, että Marcelille oma aika on jatkuvasti vaikeaa elää, joten hän yrittää paeta aikaa.

Guinnessin ennätysten kirjan mukaan tämä on maailman pisin romaani, 9 609 000 merkkiä, kirjoitettu 3724 sivulle. Alunperin se julkaistiin seitsemässä osassa vuosina 1913-27, kolme viimeistä osaa kirjailijan kuoleman jälkeen. Suomessa se julkaistiin kymmenessä osassa 1968 - 2006.

Ranskan kieltä en ymmärrä, mutta kyllä tähän yhteyteen pitää panna madeleinen raaka-aineohje:

Ingrédients
90 g de farine
1/4 de sachet de levure chimique
60 g de sucre
2 oeufs
100 g de beurre fondu
(temps 20 minutes)

KEIHÄSTÄ 96 METRIÄ

Menneestä maailmasta kirjoittaa myös Veijo Meri romaanissaan Suku (1968). Siinä eletään kuumaa kesää 1939 ja huipputapaus oli, kun Heikkilä heitti keihästä 96 metriä. Olisi mennyt pitempäänkin, mutta keihäs osui puuhun kolmen metrin korkeuteen, ja ne arvioivat, että siitä olisi tullut ainakin kaks metriä lisää. Se oli kova heitto, sillä Yrjö Nikkanen oli edelliskesänä parantanut Matti Järvisen maailmanennätyksen 77 metriin ja risat.

Heikkilä kiskaisi tuloksensa kuitenkin harjoituksissa. Sitten Heikkilä meni Viipuriin kilpailuihin, mutta siellä ei päässyt edes 70:een. Heikkilän heitot nousivat liian pystyyn ja Heikkilä sanoi, että se jättiläisheitto kotona Riihimäellä oli muuttanut hänen kätensä heitto-ominaisuuksia.

Nyt tiedetään, että Heikkilää pitemmälle ovat paremmilla liito-ominaisuuksilla varustetuilla keihäillä heittäneet vain Uwe Hohn, Tom Petranoff ja Jan Železný

kari.naskinen@gmail.com