Ankkurin ruosteessa ei naarmuakaan. Mitä sitten?

Loppiaisena nostettiin Suomenlahdesta neljä metriä pitkä ankkuri. Suomen hallituksen ja opposition ja sotaherrojen mukaan tätä ankkuria merenpohjaa raahaamalla oli rikollisesti katkaistu sähkökaapeli Suomen ja Viron väliltä. Syyllisestä sanottiin heti, että Venäjä, Venäjä ja Venäjä, vaikka laiva onkin Arabiemiirikunnassa toimivan yhtiön omistuksessa. Nyt on kuitenkin tutkimuksissa käynyt selväksi, että kysymys ei ole ollut tahallisesta rikoksesta. Tämän jälkeen ovat ulkopoliittisen johdon kommentit olleet sitä luokkaa kuin Helsingin Sanomat viime viikolla aiheellisesti irvaili: mitä sitten?

Alexander Stubb sanoi, ettei tärkeintä olekaan, kenen syy, vaan että tällaisia tekoja pitää pystyä estämään. Elina Valtonen puolestaan sanoi television Ykkösaamussa lakonisesti, että tämä viesti on nyt kuultu. Ei tässä nyt syyllisiä kaivata, vaan Lahtista ja jalkaväkimiinoja.

Jo neljä päivää loppiaisen jälkeen olin kuitenkin lukenut kokeneen Jäämeren-kalastajan Ari Pietikäisen havainnosta hänen nähtyään STT:n jutussa Lehtikuva-yhtiön valokuvan ko. ankkurista: ”Suomen merivartiosto väittää, että tätä 11 tonnia painavaa ankkuria on vedetty 100 kilometriä meren pohjassa. Ei mahdu minun järkeeni. Ankkurin pinta ruosteessa, ei ole naarmuakaan, ei missään paikassa, tämä juttu haisee pahalle. Jos jollain teillä lukijoilla on yhteyksiä merivartiostoon, sanokaa niille, että ottavat kulmahiomakoneen ja hiovat ankkurin karkealla laikalla ja julkaisevat uuden kuvan. Huh huh, mitä pelleilyä.” (Naapuriseuran Sanomat 10.1.2025)

Tässä kuitenkin eletään nyt sellaisia aikoja, että syyllisiä löydetään helpommin kuin neuloja heinäsuovasta. Osoitekin on tuttu. Kuten entinen Moskovassa ja Washingtonissa suurlähettiläänä ollut Mikko Hautala kirjoitti Helsingin Sanomissa, esimerkiksi ajatus Suomen ja Neuvostoliiton välillä olleesta yya-sopimuksesta kuulostaa nyt hullun houreelta. Eikä niitä hulluja tarvitse etsiä Tiitisen listasta, vaan hullujen nimet löytyvät valtiokalentereista 1940-luvulta 1990-luvulle.

Enää ei sananvapautta täydessä muodossaan ole. SDP ei hyväksynyt puolueensa kaupunginvaltuutettua Jussi Särkelää tämän kevään kunnallisvaaliehdokkaaksi Vantaalla, koska hän oli kirjoittanut nettiin väärän mielipiteen Suomen Venäjä-politiikasta. Kimmo Kiljunen taas erehtyi sanomaan, että itärajan kokonaan sulkeminen loukkaa Suomen kansalaisten ihmisoikeuksia, ja tämän takia oli vähällä, ettei häntä erotettu eduskunnasta ja SDP:stä.

Kanava-lehden uusimmassa numerossa entinen valtionarkistonhoitaja, professori Kari Tarkiainen kysyy kirjoituksensa otsikossa, ”miten suhtautua Venäjään rauhan tultua”. Kaksipiippuisesti kysytty, koska Suomessahan on jo pitkään esitetty sellaistakin näkemysträ, että Venäjän ja Ukrainan sodan lisäksi on meneillään Venäjän ja Suomen sota. Se vain on Tarkiaiselta vaarallista tekstiä, että ”monet asiantuntijat ennustavat Ukrainan kärsivän tappion käynnissä olevassa sodassa”. Virallisen Suomen kantahan on, että rauhaan ei Ukrainassa pidä pyrkiä, vaan sellaiseen Ukrainan voittoon, että Venäjä joutuisi antautumaan pakkorauhaan. Kaikkein parasta olisi, että koko Venäjän kansa paistettaisiin voissa kuoliaaksi.

Vladimir Vysotski pohtii yhdessä laulussaan, mistä tunnet sä ystävän?

Kun on vierelläs vielä hän
Turhat tuttavat luotas ois
Hävinneet pian pois.

Nyt meillä on uudet ystävät EU, Nato ja USA. Niidenkin asiantuntijat kuitenkin ihmettelisivät, jos Jäämeren-kalastaja olisi koko päivän naarannut rapumertoja vanhalla ruosteisella naaralla, johon ei olisi ruosteenpintaan tullut naarmuakaan.

Tarkiaisen kysymykseen joutuu vastaamaan, että koska rauhan tultua ei vihaa voi muuttaa suitsait ystävyydeksi, täytyy koko valtiojohto panna uusiksi.

kari.naskinen@gmail.com