Babylonian valtakuntaan kuuluneen Nippurin kuningas Baltasar IV toi lahjaksi Jeesus-lapselle Betlehemiin mirhamikimpaleen, Palmyran kukistettu kruununprinssi Melkior toi kuningas Theodenioksen kuvalla lyötetyn kultarahan ja Waltarin Sinuhessa mainitsemaan Kushin valtakuntaan kuuluneen Meroen kuningas Gaspar suitsukerasian. Matteuksen evankeliumissa ei tästä itäisiltä mailta tulleiden tietäjien vierailusta ole näin tarkkaa selostusta, mutta kirjailija Michel Tournier (1924 - 2016) otti asioista selvää Raamatun ulkopuolelle jääneistä alkukristillisistä teksteistä ja pyhimystaruista. Romaaniinsa Kolmen kuninkaan kumarrus (1980) Tournier otti mukaan neljännenkin sankarimatkailijan, Mangaloren prinssin Taorin, joka varsinaisesti oli lähtenyt etsimään turkkilaisen sokerileipurin kehittämää reseptiä pistaasinmakuisesta rahat lokumista, joka oli niin hyvää, ettei sanotuksi saanut. Taor oli pienen intialaisen ruhtinaskunnan prinssi, joka Jerusalemissa tapasi Rooman alaisuuteen kuuluneen Juudan kuninkaan Herodes Suuren juhlavastaanotolla nuo kolme muuta ja kuultuaan Betlehemin tapauksesta lähti itsekin sinne, mutta myöhästyi, koska Josef ja Maria vauvansa kanssa olivat jo häipyneet sieltä.
Taor on näistä mielenkiintoisin henkilö. Hänen matkansa on pisin, koska hän joutuu erikoisen hyväntekeväisyystempauksensa takia Sodoman suolakaivoskaupungissa vankilaan 33 vuodeksi. Sieltä hän vapautuu sen verran taas myöhässä, ettei aivan pääse todistamaan Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Hän kuitenkin löytää Josef Arimatialaisen talon, jonka yläkerrassa oli vietetty pääsiäisjuhlaa. Pöytä oli nyt tyhjä, pöydällä oli 13 maljaa, joissakin vielä vähän punaviiniäkin, pöydällä myös murusina happamatonta leipää, viimeisen ehtoollisen jäännökset. Suolakaivoksesta vapautumisen jälkeen Taoria olivat suojanneet kaksi enkeliä ja oman ehtoollisensa nautittuaan Taor nousi yötaivaan valtavaan kirkkauteen, johon hänet veivät enkelit.
Muitakin kertomuksia on neljännestä viisaasta miehestä. Tournier mainitsee jälkisanoissaan amerikkalaisen pastorin Henry L. Van Dyken, jonka romaanissa (1895) tämä neljäs on persialainen pappi Artaban, ja saksalaisen Edzard Schaperin romaanin Der vierte König (1961). Schaper asui sotien aikana viisi vuotta Suomessakin, ja joissakin netin tiedoissa häntä mainitaan vakoojaksi.
Annikki Sunin suomennoksessa (1983) kirja päättyy normaalilla tavalla pisteeseen, mutta Tournierin alkuperäisessä tekstissä ei pistettä ole. Kirjallisuudentutkija Anne Fried tulkitsee näin: ”Lunastuksen tien loppu on saavuttamaton – Taor ei saapunut – eikä Tournier – eikä kukaan meistä.” (Myytti ja usko Tournierin tuotannossa, 1984)
Tournierin romaani ei kuitenkaan ole sillä tavalla uskonnollinen, ettei se sopisi myös toisenlaisen maailmannäkemyksen omaaville. Se on hieno legenda, joka pitää sisällään muunkinlaista pohdintaa kuin uskonnollista. Se on kuvaus läntisen hengenelämän alkulähteisiin, mutta samalla myös hyvä vilkaisu Lähi-idän elämänmuoton 2000 vuotta sitten, niin hengellisen kuin konkreettiseenkin elämän kuvioihin. Teemoina ovat erityisesti rakkaus, tasa-arvoinen suhtautuminen erilaisiin ihmisiin, vallankäyttö vikoineen ja anteeksianto.
Baltasarin ja Gasparin ensimmäisessä tapaamisessa miehet lähtevät tutustumaan Hebroniin, josta löytyy vastakynnetty pelto, ja sen tomusta Herran sanotaan muovailleen Aatamin, ennen kuin kuljetti tämän maanpäälliseen paratiisiin. Baltasar soljuttaa sormissaan sitä alkutomua, josta muovattiin ihmisen patsas ja johon Jumala puhalsi hengen. Mooseksen kirjan mukaan Jumala oli luonut ihmisen kuvaksemme, kaltaiseksemme. Tässä kohtaa Gaspar kysyy Baltasarilta, onko tämä tomu sinusta valkeaa. Baltasar vastaa, että eipä tietenkään, vaan tummaa, jossa on vielä ruskeanpunainen vivahde, ja Baltasar muistaa senkin, että heprean kielessä Aatami merkitsee okramultaa. Ensimmäisen ihmisen ihonväri siis koostui mustasta, ruskeasta, punaisesta ja okrasta. Tästä alkupisteestä edeten oli loogista, että Jeesus-lapsikin oli tummahipiäinen.
Entä Eeva, joka muovattiin ihmisen prototyypistä Aatamista? Baltasarilla on vankka mielipide: ”Aatami menettelee, mutta Eevan osaan ajatella vain valkoisena.”
Samaa mieltä on itsekin musta Gaspar, joka oli markkinoilta ostanut orjakseen harvinaisesti valkoihoisen Biltinen. Gaspar huomasi jo pian, että valkoinen nainen oli aiheuttanut hänelle syvän lihallisen himon. Gasparin haaremin muut naiset sulautuivat synkän, basalttisen ja eebenpuisen palatsin seiniin ja huonekaluihin, mutta foinikialaisen Biltinen kanssa Gaspar koki näkevänsä lihan ensimmäistä kertaa: ”Hänen vaaleutensa ja rusotuksensa riisuivat hänet täysin alastomaksi. Jopa riisuttuna on musta ihminen aina puettu.” Eikä Gaspar jättänyt tilaisuutta käyttämättä: ”Hänen suomansa nautinto huumasi minut.”
Baltasar on naimisissa Hyrkanian prinsessan Malvinan kanssa, eikä ole tyytyväinen: ”Avioliittoni painoi minut takaisin tahmeaan aikaan, jossa kaikki on yhtä vanhenemista ja muuttumista.” Näinhän se meillä ihmisillä menee, varmaan Niskavuoren Juhanilla ja Malviinallakin.
Herodes puolestaan ottaa juhla-aterialla esille olympiakisat, joita oli järjestetty jo 2800 vuotta ennen nyt Pariisissa olevia kisoja. Nyt Herodes on kuitenkin huolissaan, koska Olympian kisat ovat vaarassa rapistua, ja Herodes onkin pannut niihin uutta voimaa luomalla säätiöitä ja apurahajärjestelmiä. Viimeksi hän oli toiminut tuomariston puheenjohtajana ja oli humaltunut katsellessaan auringossa kukoistavaa nuorisoa: ”Olisinpa itsekin 16-vuotias, latteavatsainen ja pitkäreitinen ja ainoana huolena kiekonheitto tai pitkänmatkan juoksu… En epäile hetkeäkään, että jos paratiisi on olemassa, se on kreikkalainen ja soikea kuin olympiastadion.”
kari.naskinen@gmail.com
