Viime kuussa näin Riihimäen taidemuseossa Helene Schjerfbeckin maalauksen Enkeli Ristiinnaulittuun (1928). Se oli luonnos tekeillä olevaan Ristiinnaulattu-teokseen, josta enkelihahmo jäi kuitenkin lopulta pois. Seuraavalla viikolla törmäsin taas enkeliin Ylioppilastetterin kesänäytelmän Lapualaismorsiamen kummituksen kahvitiskillä: ostin postikorttikuvan YT:n 1928 esittämästä Sakari Topeliuksen näytelmästä Suojelusenkeli (kuvassa), jonka muita roolihamoja olivat Kuningas Pakkanen, Prinsessa Lumikko, Valkea Henki ja Musta Henki.
 |
| Helene Schjerfbeck: Enkeli Ristiinnaulittuun. |
Mutta ei. Toissa sunnuntaina tuli televisiosta uusiseelantelaisen Kenneth Youngin kamariooppera Enkeleistä oudoin. Se kertoi kirjailija Janet Framesta, joka oli pitkään mielisairaalassa skitrofeniaan ”tuomittuna”, mutta joka muiden tietämättä kirjoitti koko ajan ja hänestä tuli lopulta menestyskirjailija. Eikä tästä ole kuin kuukaudenpäivät, kun katsoin dvd:ltä Jane Campionin samasta aiheesta tehdyn elokuvan Enkelin kosketus.
Kun Helsingin Sanomissa juuri viime viikolla harmiteltiin sitä, että poliitikot eivät enää pidä päiväkirjoja, niin minulla ainakin nämä blogit tuntuvat toimivan hyvin sellaisinakin. Nyt tämä enkelipäivä täydentyy vielä sillä, että yöpöydällä olevassa Ben Lernerin pienoisromaanissa Puhtaaksikirjoitus (2026) eläkkeelle jäänyt professori ja aikoinaan hänen opiskelija-assistenttinaan ollut kertoja keskustelevat taiteen, nykyaikaisen tietotekniikan ja muistin prosesseja.
Tulevat esille esimerkiksi lepakkojen ultraäänet ja elefanttien käyttämät infraäänet. Ne saadaan kuuluville vain nauhoitusten monimutkaisten manipulointien avulla.
”Kukaan ei oikeastaan tiedä mitä ilmassa on, se on yksi harvoista universaaleista. Negatiivinen universaali. Ilma kuhisee viestejä. Viestinviejiä, enkeleitä.”
”Negatiivisia enkeleitä.”
”Totta, hyvä.”
Negatiivia enkeleitä? Ovatko ne niitä Topeliuksen Mustia Henkiä? En löytänyt teologisesta enkeliopista varsinaisesti mitään tällaista, jos ei sitten otetaan huomioon langenneita enkeleitä eli demoneita, joita on kolmasosa enkeleistä. Ainakin Dan Brown tuntee asian. Siitä en saanut selvää, millaisista tuomittavista lankeemuksista nuo enkelit olivat narahtaneet.
Voi kuitenkin olla huijareitakin. Esimerkiksi neljä kertaa Jyväskylän rallin voittanutta kultakutrista Hannu Mikkolaa sanottiin enkelinkasvoiseksi paholaiseksi, joka ajoi Ouninpohjaa lujempaa kuin Latvala ja Pajari.
Kaikenlaisia
mukaan varmaan mahtui, sillä Ilmestyskirjassa sanotaan,
että enkeleitä on kymmenentuhatta kertaa kymmeniätuhansia, mikä
tarkoittaa satoja miljoonia. Tuomas
Akvinolaisen mukaan
enkeleiden lukumäärä ei perustu numeerisiin arvoihin, ja
vaikeaa se olisikin, koska enkelit ovat ruumiittomia ja paikattomia,
aina joka paikassa läsnä olevia. Ääneen ne eivät puhu, vaan
siirtävät ajatuksensa ja ohjeensa suoraan ihmisen mielensisällöksi
edellyttäen,
että
ottaa ne vastaan yhtä
sujuvasti,
kuten somepäivistykset.
Kerran minäkin olin melkein enkelin asemassa. Teatteri Vanhassa Jukossa pitämissäni 50-vuotisjuhlissa Paavo Honkimäki lauloi Jari Juutisen tekstittämän monisäkeistöisen onnittelulaulun Arja Korisevan tunnetuksi tekemän iskelmän melodiaan Enkelin silmin:
Kun katsoo maailmaa Naskisen silmin,
silloin katsella ei maisemaa,
niin armoton kuin katse on,
voi nähdä kaivossa sammakon.
Jos lastenlastenlapset joskus
lukevat tämän päiväkirjamerkintäni, jos eivät kokonaan ole
siirtyneeet kuunneltavaan informaatioon, niin tähän loppuun heille
vielä vinkiksi, että etsikää käsiinne Wim
Wendersin dvd-elokuva
Berliinin
taivaan alla (1987),
jossa Bruno
Ganz
ja Otto
Sander esittävät
enkeleitä, kun taas Peter
Falk on
tietoisesti palannut enkelistä ihmiseksi.
kari.naskinen@gmail.com
